Part 4

Kellon alla seisoo kaksi harmaapukuista luostariveljeä, pitkät kiharat siilautuvat yhteen värittömän puvun kanssa. He tarttuvat äkkiä kellon kieleen, heiluttavat sitä nahkahihnasta, kunnes se koskettaa kellon sivuja ja mahtava soitto alkaa. Torni vavahtaa; mutta munkkien kasvot ovat liikkumattomat, tuntuu siltä, kuin heidän korvansa kuulisivat yksinomaan kellon kumahdukset, kuin heidän vanhat silmänsä näkisivät vain äärettömän avaruuden tornin ympärillä.

Tyrnin Asko on kalpea. Suljetuin silmin hän ristii kätensä ja polvistuu nurkassaan. "Tahdon olla kiltti ja hyvä", hän kuiskaa. "Kiltti ja hyvä kaikille ihmisille ja eläimille, suuri Herra Jumala!" Vanha munkki hymyilee hänelle ystävällisesti eikä Askoa hävetä, sillä hän tietää varmasti, että luostarissa saa rukoilla ja polvistua missä vain, hän tietää varmasti senkin, että Jumala kuulee hänen äänensä, vaikka hän puhuukin suuren malmikellon pauhatessa.

IX

Oli lauhkea, kaunis lokakuu, pimeitten öitten ja säihkyvien kalevantulien aika. Silloin tällöin jokin tuulinen päivä, mutta tavallisista syysmyrskyistä ei voitu puhuakaan sinä vuonna. Laatokka lepäsi tyynenä ja peilikirkkaana. Rehevä oras kasvoi pitkillä saroilla tummanvihreänä ja Tyrnin talon syyskyntö kävi kuin leikkien.

Gregor kulki aurankurjessa, hevoset höyrysivät, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. "Vakoon, vakoon!" hän huusi Raisulle, joka vikuroi eikä tahtonut pysyä alallaan vanhan Ruunan toverina. Isännän syvä ääni oli kova ja säälimätön. Hän katseli pehmeätä vakoa, jota tallasi, ruskeata, anteliasta maata, josta kerran oli nouseva sankka vilja, ja hän nauroi katkerasti. Revin ja raastan, hän ajatteli, revin ja raastan, mutta mitä syvemmälle terä vajoaa, sitä enemmän annat meille rikkaudestasi, sinä ylenpalttinen maa! Toisin on minun käynyt! Kun kärsimykset painautuvat liian syvälle, silloin läpitunkematon, kylmä pohja tulee näkyviin. Sen hedelmättömyys on peloittava. Kuollut rakkaus on sama kuin viha! —

"Vakoon, vakoon!" hän huuteli kuin mielipuoli ja hän tunsi sielussaan nousevan samanlaisen raivon kuin kerran lapsena, kun kylän suuret pojat pilkkasivat häntä kalmiston portilla. — Gregor kirosi ääneen. Hän ajatteli kiduttavaa äänettömyyttä, joka oli hiipinyt heidän kotiinsa kohtalokkaan juhlaillan jälkeen. Hilkka-emäntä toimitti kaikki askareensa kuin ennen, avainkimpun hiljainen kilinä hänen liikkuessansa oli sama, mutta Gregorin korvissa se on muuttunut syytökseksi ja ilkkuvaksi nauruksi.

"Gregor, Jelisavetan äpärä!" se toisti, "tulet isääsi, isääsi, isääsi!" Ja Hilkan kylmä, kirkas katse puhui samaa kieltä. Suuri suru muuttui syyttömän miehen sydämessä uhmaksi.

"En puhu", hän päätti. "En puolustaudu!" Manjan kasvot olivat kalpeat ja laihat, silmissä paloi outo hehku, mutta hän oli nöyrä ja alistuvainen kaikille. Punaiset nauhat olivat hävinneet hänen palmikoistaan. Raskaimmat työt hän otti tehtäväkseen, ruokaan hän tuskin kajosi, kunnes viimein vanha Matliena virkkoi:

"Jatkahan vain tätä menoa, niin kuolema kyllä sinut vapauttaa." Manja katsoi rukoilevasti vanhusta, joka kääntyi pois pyyhkien silmäkulmiaan esiliinaansa.

Hilkka-emäntä vain ei osoittanut säälin häivääkään.

Syysteurastus oli alkanut. Vanha emälammas joutui ensimmäiseksi, se oli ollut Manjan lemmikki, ja kun tyttö näki, mitä oli tulossa, pakeni hän huoneeseensa ja sulki oven, toivoen saavansa pysyä poissa ja rauhassa. Mutta niin ei käynyt. Emännän ääni kajahti yli pihan.

"Manja! Tule ottamaan vastaan veri! Pian!"

Maa tuntui huojuvan, mutta hän totteli. Voihkaisten hän otti käteensä vispilän ja yritti parhaansa, mutta voimat pettivät. Kun veri vaahtona virtasi astiaan, Manja kaatui tiedotonna nurmikolle.

Hän heräsi siihen, että Hilkka kovakouraisesti ravisti häntä olkapäistä. Sinä hetkenä hän vihasi emäntäänsä.

Gregorin ääni kuului:

"Älä, Hilkka! Sinä saatat tytön onnettomuuteen!" Hilkka naurahti.

"Minäkö? Luulin, että se työ jo oli tehty." Hiljaisuus oli pitkä kuin iäisyys. Isäntä poistui suoraselkäisenä, mutta Manjan katse seurasi häntä hätääntyneenä. —

Gregor asteli jälleen sarkaa ylös, sarkaa alas, kunnes Tyrnin iltasoitto kajahti hänen korviinsa. Uupuneet hevoset hirnahtivat iloisesti ja työ taukosi. Konemaisesti hän vapautti eläimet valjaista ja päästi ne hakaan, jossa ne pian piehtaroivat kosteassa ruohikossa.

Omituinen levottomuus oli ahdistanut häntä koko iltapäivän Manjaa ajatellessa. Tytön orpous oli hirvittävä, mutta Gregor ei voinut häntä auttaa. Hänen oma surunsa riisti häneltä kaikki mahdollisuudet.

Kaukaa, rannalta päin kilisivät karjan kellot, Gregor kääntyi kapealle polulle kulkien kuin pakosta ääntä kohti. Sama asia askarrutti taukoamatta hänen ajatuksiaan, se ei antanut hänelle hetkeksikään rauhaa. Jospa vanha äiti ottaisi Manjan luokseen! Olihan Jelisavetan tupa kylliksi suuri kahdelle, sen hän tiesi. — Mutta jos Manjan on käynyt huonosti ja hän pakenee Gregorin äidin turviin, silloinhan hänen, Tyrnin isännän, rikollisuus tulee vielä uskottavammaksi kuin nyt! Ei, Jelisavetan luo tyttö ei voi mennä! Jumala häntä armahtakoon! — Hän oli kuulevinaan Manjan äänen.

Hiljainen tuuli puhalsi mereltä päin, karja seisoi märehtien rannalla, mutta kaitsijaa ei näkynyt missään. Kellokas nuolaisi Gregorin kättä, johon jäi valkoista kuolaa, mutta isäntä ei vastannut ystävyydenosoitukseen, vaan työnsi elukan luotaan.

Samassa hän huomasi, että Askon pieni vene oli poissa. Hän tuijotti ulappaa kuin uneksiva. Vene kellui selällä, Manja siellä souteli, mutta minne?

Viimein hän ymmärsi, työnsi oman veneensä vesille ja souti, souti kuin henkensä edestä.

"Herra Jumala, tämä ei saa tapahtua, ei saa tapahtua! Me olemme syypäät hänen kuolemaansa."

Nähtyänsä Gregorin Manja heitti aironsa ja jäi liikkumattomana istumaan. Käsitys ajasta ja ihmisistä sammui, hän ei tiennyt muuta, kuin että tumma, aaltoileva ulappa oli suova hänelle lepoa ja rauhaa — hän karahti pystyyn, nosti kätensä taivasta kohti ja syöksyi mereen.

Kun hän viimeisen kerran nousi pinnalle, tarttui voimakas käsi hänen vaatteisiinsa ja Gregor nosti hänet veneeseen.

Manja toipui. Hän toimitteli jälleen talon töitä, mutta ei koskaan enää kulkenut avopäin. Valkoinen liina oli vedettynä otsan yli varjostamaan silmiäkin, jotka olivat väsyneet ja itkettyneet.

Huhut alkoivat kierrellä kylässä ja ihmettely oli suunnaton. Eniten puhuttiin Hilkka-emännän jalomielisyydestä, joka pakotti hänet suosimaan sellaista naista, vieläpä omassa kodissa. Ja kun tyrniläiset pyhäisin saapuvat kirkkoon, katselivat naiset kunnioittavasti Hilkkaa, mutta miesten puolella isketään silmää ja Gregorin lähin penkkinaapuri vetäytyi pari kyynärää hänestä loitommaksi. Itse rovastillekin nousi pala kurkkuun, kun hän näki Tyrnin isännän kirkossa.

Gregorin kuoro hupeni eikä kukaan kysynyt — miksi.

Jelisavetalle ei puhuttu mitään, mutta katseet, jotka kohtasivat hänet, olivat ynseät. Jokaisessa tupapahasessa muistettiin nyt, että Tyrnin isäntä olikin Nikita-laulajan poika. Vanhuksen kasvot kävivät kurttuisiksi kuin kuivuneen päärynän pinta, eikä hän enää mennyt vierailulle poikansa kotiin.

Asko kulki Niken kanssa maasälpävuoren rinnettä. Hänelläkin oli selvä tunne siitä, että jokin salaperäinen suru vaani heitä. Isä ei enää laulanut illoin, äiti ei muistanut hyväillä ja Manja oli hänet tyyten unohtanut. Hän istuutui huoaten ja piilotti kasvonsa Niken tuuheaan turkkiin.

"Sinun äitisi ymmärsi ihmisten kieltä, nyt sinun täytyy ymmärtää, mitä minä kerron!"

Nikke katseli poikaa pyörein, ruskein silmin. "Kyllä koetan parastani", silmät sanoivat, ja poika virkkoi:

"Minä näin, että Manjan kaulaketju hävisi, kun kävimme luostarin saarilla. Ketjussa riippui kultainen sydän. — Ja Matliena sanoo, että kun sydän häviää, silloin ilokin heti kuolee."

X

Miihkali Karpow, Tyrnin talon lähin naapuri, on pieni, vääräsäärinen mies. Hänen tupansa on harmaa ja seinähirret lahot, mutta kun Jumalan päivä paistaa sammaltuneitten kattojen yllä ja käki kukkuu pihakoivussa, silloin kodikkuus tulvii joka puolelta tulijaa vastaan. Sekava rakennusrykelmä Laatokan rannalla on kaunis omalla tavallaan.

Miihkali on vanha ja tihrusilmäinen, mutta vieraanvaraisuus on hänellä veressä. Ihastuneena hän vie vieraansa peräpenkille, panee vanhan Katjansa keittämään vahvasti suolattua kahvia, olkoonpa tulija sitten valtion vakava ulosottomies tai kiertävä mustalaisäijä. Ja kaikkien kanssa hänellä on puhumista.

On lumiräntäinen päivä.

Hilkka-emäntä pistäytyy naapuriin ja päivittelee, miten huonoiksi isännän silmät ovat käyneet, mutta ukko hymyilee rakastettavasti:

"Ei ole hätää. Vielähän näen selvästi auringon ja kuun. Näen polun, jota pitkin kuljen kirkkoon ja kotiin. Näen paljon muutakin!" Ja todistaakseen näkönsä tarkkuutta hän noppaa uteliaan torakan ristikkopöydältä niin taitavasti, että se lentää kauas lattialle. Silmät vetistävät. Hän pyyhkii niitä lakkaamatta hihaansa.

"Miksi sie tätä tautia kutsut?" Ukko tekeytyy uteliaaksi.

"Silmäpaskoksi. Ja se tarttuu."

Miihkali Karpow nauraa makeasti.

"Ruma nimi, ruma nimi. Enpä usko tarttuvaksi, vaikka sinua viisaaksi kehutaan. Katsohan Katjan silmiä. Kirkkaammat ovat kuin sinun."

Hilkka ei pahastu, hän on tottunut ukon suorasukaisuuteen.

"Tuuli on taudin tuonut, mutta loitsujen lukijat vähenevät, siksipä saan kärsiä hautaan asti."

Ukko johtaa äkkiä keskustelun hupaisemmille aloille, hän kertoo menneistä päivistä omalla tavallaan.

"Etpä muista aikoja, jolloin itse olit vähäinen. Silloin meidänkin tupasessa tuuditettiin pienoisia ja viljalti niitä tuli. Orresta riippuivat köydet ja köysissä korea vasu, jossa lapsi uinui. Olipa Katjalla heijaamista siihen aikaan! Nyt ovat maailmalla kaikki — kaikki, jotka tuoni hylkäsi."

Ukko katselee tarkasti Hilkkaa, sitten hän jatkaa:

"Ei ole sukusi lapsilla siunattu. Kaksi oli lapsuudenkodissasi, yksi ainokainen liikkuu Tyrnin tanhuvilla. Monelle olisi sijaa."

Hilkan katse kovettuu:

"Kun yksi perii talon, niin ei synny riitaa."

Miihkalin ystävälliset kasvot vetäytyvät tuhansiin ryppyihin.

"Tyven ja ylen kadehdittava saattaisi elämänne olla rikkaassa Tyrnissä. — Toisin on ollut meillä. Kun en omistanut metsiä, läksin syksyllä vieraille saloille, ajoin rahtia ja elelin kämpässä, kunnes kevätkylvö oli tulossa. Silloin käännyin kotiin päin. Oli joskus tuoni käynyt ennen minua, oli parisen kertaa uusi tulokas liekuteltavana."

Hilkka katselee kuihtunutta vanhaa emäntää ja sanoo:

"Olet ollut urhea äiti."

Mummo huoahtaa hiljaa. Hän muistelee aikoja, jolloin säälimätön huhu kertoi Miihkalin uskottomuudesta talvimatkoilla. Miten valottomalta oli elämä silloin näyttänytkään! Mutta kaikki on nyt ohi. Miihkali on hänen nuoruutensa rakastettu ja sinä hän pysyy tihrusilmäisenäkin.

Mies on arvannut hänen ajatuksensa. Hymähtäen hän sanoo Hilkalle:

"Tiedätkö, minkälainen on rakkaus? Minäpä kerron. Sitkeä kuin pitkä piimä; ei katkea vaikka, kynnyksen yli heittäisi."

Hilkka tulee levottomaksi. Hän haastaa ilmoista ja tuulista, muistuttaa Miihkalia hänen kauniista juurikasmaastaan, joka vielä loistaa vihreänä ja tuuheana tuvan takana. Eikö isäntä aikonutkaan ruveta korjuuseen?

"Pitkä, kaunis syksy on pannut ukon päästään pyörälle", valittaa Katja. "Ja yöllä oli halla."

Naisten sanat eivät masenna Miihkalin hyväntuulisuutta, hän lyö kaikki leikiksi.

"Ei ole hätää, ei ole hätää, kyllä vielä poutia tulee ja suojia."

Hilkka tuntee selvästi koko ajan, että ukolla on hänelle jotakin sanottavaa. Kynnyksellä hän kääntyy. Vanhuksen silmät vetistävät, hänen huulensa värisevät:

"Sinulla on hyvä ja kunnon mies, Tyrnin Hilkka. Huono olet, jos uskot hänestä pahaa."

"Korjaa ajoissa juurikasvisi, sillä pian maa jäätyy, muista se!" on Hilkan vastaus.

Sen päivän jälkeen Miihkali Karpow kirkossa istuutuu säännöllisesti Gregorin viereen. Virsikirjaa hän pitelee ylösalasin, mutta ulkoa hän laulelee niin, että otsa on hiessä ja ääni vähän väliä katkeaa.

* * * * *

Miihkalilla on usein asiaa Tyrnin pirttiin. Askolle hän veistelee puuhevosia ja kaikenkaltaisia elukoita, Manjan huulille hän koettaa loihtia hymyä, mutta hänen yrityksensä eivät onnistu. Silloin vanhus tuijottaa toivotonna mustuneeseen kattoon. Hän huomaa vähitellen, että suuri suru on ottanut Tyrnin suojat tyyssijakseen ja hänessä kasvaa halu auttaa. Jospa kertoisi ylpeälle Hilkalle, kenen kanssa hän näki Manjan kulkevan kuutamoöinä, ehkäpä Hilkan kova sydän heltyisi, ehkäpä nöyryytys tekisi hyvää. Ja Miihkali Karpow ottaa vanhan rakkaan taskumattinsa avukseen, rohkeus kasvaa ja hän astelee päättäväisenä taloa kohti. Selkä suorana.

"Miihkali", hän puhelee itsekseen. "Tänään on suuri päiväsi! Tänään voit auttaa ja lohduttaa, pysy selvänä!" Ja sitten hän ottaa naukun ja huokaisee. Syksyinen metsä loistaa, kaikki käy kirkkaaksi hänen ympärillään, vanhat jalat liikkuvat kepeästi. Hän hyväilee pullottavaa taskuaan.

"Miihkali!" hän jatkaa yksinpuheluaan. "Muistatko vielä, miten ihana Jelisaveta oli, kun hän tuli rajan takaa? Olisit ottanut omaksesi, mutta etpä saanut, ukko-rähjä! Taisi olla komeampi Nikita, — kultaparta! — Uskollinen äidin poika olet, Gregor, et voisi pettää. Ja nyt vanha Miihkali tulee avuksesi. Pääset kohta selville vesille."

Miihkali menee suoraan emännän kamariin, mutta Hilkka, vetäytyy tervehdittyään heti taaksepäin ja sanoo suuttuneena:

"Mene kotiin, Miihkali! Olet juonut. Et saa viipyä talossani hetkeäkään."

Vanhus rykäisee hämmentyneenä, mutta Hilkka ei ole kuulevinaan, vaan saarnaa kirotusta "elämän-nesteestä", mistä Miihkali ei ymmärrä muuta kuin olevansa kunnoton raukka. Hän kääntyy hiljaa ovelle. Mennessään mumisee:

"Ka, hyväähän sinä tarkoitat. Minä vain en ymmärrä, kun puheemme ei käy kohakkain."

Ääni on nöyrä ja murtunut ja vanhan Miihkalin tärkeä viesti jää viemättä perille.

XI

Rukit surisevat Tyrnin pirtissä. Hilkka-emännän lanka on hienoa ja sileää kuin silkki. Vanha Matliena ei jaksa kilpailla. Karkeat ovat sormet ja kankea uupunut jalka, mutta hän tekee parhaansa, hänkin. Manja kehrää kiihkeästi. Arkielämä on hänelle yhdentekevää, hän elää kuin toisessa maailmassa, omissa unelmissaan, joista hän saa voimaa ja uskallusta kestää ihmisten tuomitsevia katseita ja pistäviä sanoja.

Metsän lähteensilmä, joka kerran kuvasti hänen soreuttaan, nukkuu nyt nuoskalumen peittämänä, ja parasta onkin niin, sillä sen tasainen, kirkas pinta näyttäisi Manjalle silmät, jotka tuska on tehnyt hätäisiksi, posket, joitten heleät ruusut ovat kuihtuneet. Se voisi ilmaista onnettomalle ihmislapselle, että satu on lopussa, kaunis sävel sammumaisillaan.

Pienokainen, hän ajattelee, rakkauden lapsi sinä olet, kuutamoöitten ja solisevien maininkien kukka — valkolehtinen ja hento. Kun isäsi tulee, selkenee kaikki. Kodin saamme, kauniin, hirsiseinäisen pirtin, jossa, sirkat sirisevät uunin takana ja ristikkopöytä on suuri ja tukeva. Hiekalla hankaan lattian lumivalkoiseksi. — Pienokainen, kuuletko naavaisten kuusien huminan? Tupamme seisoo kerran metsän reunassa, syvien salojen kynnyksellä. Pääset paimeneen maammosesi seurassa, selässäni sinua kannan, niin kauan kuin olet vähäinen, mutta varttuneena kuljet itseksesi, opit tuntemaan tuulten laulut ja kapeat metsäpolut.

Tuli räiskyy uunissa, kipinät lentelevät.

Hilkan rukki seisahtuu, Gregor on tuonut hänelle kirjeen.

"No, vihdoinkin", huudahtaa Hilkka. "Olisi voinut luulla kuolleeksi, kun ei ole kuultu sanaakaan koko pitkänä syksynä."

Emännän katse synkkenee lukiessa, tumma puna nousee hänen poskilleen.

"Kylläpä poika tarvitsee rahoja!" Hän kääntyy Gregoriin ja puhuu kiihkeästi:

"Mitä isä tästä sanoo? Jorma aikoo myydä koko metsäosansa lähitulevaisuudessa. Ostajiakin on jo tiedossa."

Manjan lanka katkeaa, sydän pamppailee. Mikä kiire Jormalla on, voisi odottaa edes kevääseen asti, — kyllähän silloin kaikki selviää. —

Hilkka jatkaa ihmetellen:

"Oletko kuullut kummempaa? Hän aikoo ensi kesäksi Lappiin metsätöihin, — mutta syksyllä sanoo menevänsä naimisiin rikkaan kauppiaan tyttären kanssa. 'Aino on saanut hienon kasvatuksen, hän ei voisi viihtyä maan sydämessä. Siksi perustamme kotimme pääkaupunkiin. Ymmärrät, että tarvitsen rahani'." —

Manjan tuoli on tyhjä, heikko veto käy, kun ovi sulkeutuu hänen jälkeensä.

Siitä illasta hän toivoo, että lapsi syntyisi kuolleena, itseään hän ei ajattele hetkeäkään.

* * * * *

Uusi elämä alkaa Tyrnin talossa, vieraita tulee ja menee. Isoäänisiä miehiä, joilla on yllä komeat turkit, astuu mahtavina pirttiin, mutta heidän remuamisensa hiljenee Hilkan ohjatessa heitä isännän kamariin, jossa neuvottelut alkavat. Koko hänen olemuksensa julistaa heille: "Kutsumatta olette astuneet kynnyksemme yli."

Gregorkin on heille yllätys. He ovat odottaneet tapaavansa herkkäuskoisen karjalaisisännän, jota olisi helppo johtaa harhaan, mutta heidän edessänsä seisookin vakava, melkein synkkä mies, joka arvattavasti on sivistyneempi kuin he itse. "Ostajat" yrittävät kotiutua, hierovat kohmettuneita käsiään uunin edessä ja päivittelevät Laatokan viimaa, joka tunkeutuu sieluun asti. Täällähän paleltuu aivan kuoliaaksi! He kaivavat matkavarusteistaan esille pullon, jossa oli keltaista juomaa. Eihän isäntä vain panisi vastaan?

Gregor vetäytyy pöytänsä ääreen. "Minä en juo."

Vieraat nyökkäävät hyväksyvästi. Sepä hyvä, kerrassaan mainiota. Juomatta pysyy paraiten terveenä ja nuorena, mutta elämässä on poikkeustapauksia, ymmärsihän isäntä, — poikkeustapauksia! —

Gregor johtaa sanatulvan asiaan.

"Toimin nuoren lankoni puolesta, sen kai tiedätte?"

"Kyllä."

Neuvottelut sujuvat asianmukaisesti, kun vieraat ovat huomanneet, ettei Tyrnin isännän kanssa ole leikkimistä. Kartat otetaan esille, metsien hinnat arvioidaan ja päiväkaudet umpeen miehet samoilevat saloja, kunnes kaikki on selvää. Jorman osuus on myyty. —

Suuri hakkuu alkaa.

Kylässä vilisee vieraita miehiä. Heitä tulee läheltä ja kaukaa. Metsän jättiläiset kaatuvat, ja kirveitten iskut kuuluvat Jelisavetan mökille asti, mutta Jounilan Jaakko ei kertaakaan käy katsomassa uutta menoa. Hänen suunsa on tullut kapeaksi kuin viiva. Hän sanoo kuivahkosti:

"Poika on saanut osansa. Hoitakoon nyt itsensä."

Niin kuluu syystalvi. Joulukynttilät valaisevat pimeitä pirttejä ja uusi vuosi saapuu uusin toivein ja pettymyksin.

Tyrnissä, harmaassa talossa, elää kolme vaikenevaa ihmistä. Hiljaisuus on tappaa heidät. Kolme sanaa voisi heidät vapauttaa, mutta ne jäävät päivä päivältä sanomatta, kunnes jokainen katse koskee, jokainen askel polttaa kuin tuli. Äänettömän tuskan vallitessa pikku Askokin kuihtuu. Nikke on hänen ainoa uskottunsa.

"Miksi annat partasi kasvaa?" hän kysyy kerran isältään heidän aterioidessaan.

"Enpä tiedä", vastaa isä.

Hilkka huomaa vasta nyt, että kullanruskea parta reunusti Gregorin kasvoja. Kyynelet polttavat Hilkan silmiä, mutta hän pakottaa ne pysymään poissa. Miksi hän itkisi? Asko katsoo toisesta toiseen, ottaa hyvin varovaisesti vanhempien kädet, liittää ne yhteen pöydän alla, puristaen pikku nyrkkinsä niiden ympäri, mutta ote on liian heikko. Kalpeana Hilkka jatkaa ateriaansa.

Olit köyhä, kun tulit Tyrnin isännäksi ja annoit pojalleni elämän lahjan, hän ajattelee. Rakastin sinua, mutta sinä petit, kunniallisen sukuni tahrasit hänen tähtensä, jonka minä pelastin kuolemasta. —

Gregor katselee vaimoaan.

Olen aina sinua rakastanut, rakastanut. Jos silti epäilet, en voi puolustautua!

Mutta pöydän toisessa päässä istuu Manja.

Vielä sinä elät, hän ajattelee tuntiessansa lapsensa heikkoja liikkeitä povessaan, ja kerran huudat ilmoille isäsi nimen. Tähän ylpeään sukuun sinäkin kuulut, sinä lepattava liekki! —

Lumi sulaa, hanget kannattavat, miljoonittain kimmeltää jääkristalleja talon avarilla mailla ja tuuli on keväinen.

Pääsiäinen lähenee. Viidakko herää ja päivät pitenevät. Sulamavesi kaivaa salaisia käytäviä lumen alle, pujahtaa iloisesti esille ja häviää taas. Tiet upottavat ja hanget pettävät. Viimeiset lumet piilottautuvat metsien hämäryyteen pohjoisrinteille.

Vanha Jelisaveta istuu yksinäisessä tuvassaan pääsiäisaamuna. Hän on ruokkinut elukkansa, siistinyt pirttinsä, ja hiljainen juhlatunnelma on hiipinyt vanhuksen luo. Se ei ole saapunut kellojen soidessa, ei messun kajahtaessa, vaan kevätaurinko on tuonut sen huoneeseen valaistessaan värikkäitä lattiamattoja, kullattua Jumal'äidin kuvaa, vanhaa pöytää ja kirjavaa vaatekirstua, koko tupaa, joka on hänen maailmansa!

Hänen kasvonsa ovat pienet ja kurttuiset, koko olemus käpristynyt kuin kuiva lehti. Hän siristää silmiään aurinkoa kohti. Miten suloisesti se lämmittääkään, tuo suuri, armollinen taivaan valo!

Jelisaveta on näihin aikoihin elänyt enemmän kuin koskaan ennen menneisyydessä. Lapsuuden aika on kiitänyt ohi, nuoren lemmen kuuma kausi, polttavat surun päivät, Nikita, laulut, kaikki, — vain poikaansa hän ei ole uskaltanut ajatella. Ainokaistaan — ei muistanut, sillä se olisi koskenut liian kovasti vanhaan sydämeen.

Tänään on hänen mielensä toisenlainen, lempeä, tyven, anteeksiantavainen.

Hän astuu kirjavan, kupukantisen arkun eteen, nostaa kannen ja etsii — etsii. Kaunis hymy valaisee hänen silmiään. Siellä se on, tuo pieni, punainen mekko, joka oli yllä silloin kuin Gregor otti ensimmäiset askelensa — siellä pikkuiset kengät ja paksut, harmaat sukat. Tuossa rikkinäinen harava, jolla lapsi siisti kalmiston käytäviä.

Hän panee kaikki lattialle ja puhelee hiljaa itsekseen.

"Sinä olit niin suloinen ja puhdas, poikani, niin tahraton. Luulin, että syntini seuraukset olivat nostetut hartioiltasi, että olit uusi ihminen, Gregor. — Mutta minä petyin."

Äiti jää istumaan aarteittensa keskelle. Hän ei itke, mutta huulet vapisevat.

Ovi avautuu. Gregor seisoo kynnyksellä, aurinko sokaisee hänet hetkeksi. Jelisavetan nähtyänsä hän peittää käsin kasvonsa.

"Äiti, äiti!"

Vanhus ei liikahda.

Pojan sydäntä viiltää, kun hän muistaa menneet pääsiäisaamut, jolloin äiti ja hän heti herättyään vaihtoivat rakkaan juhlatervehdyksen:

"Kristus on noussut kuolleista!" — "Niin, hän on totisesti noussut kuolleista!"

Näin hän nytkin oli toivonut saavansa tehdä, mutta äidin huulet ovat mykät.

Viimein kuuluu lattialta kuiskaus: "Nikita!" Jelisaveta nousee polvilleen, ojentaa häntä kohti molemmat kätensä ja toistaa:

"Nikita, — armaani!"

Silloin poika ymmärtää. Hätääntyneenä hän rientää vanhuksen luo, nostaa hänet ylös ja puhuu hellästi:

"Gregorhan minä olen, poikasi, pikku äiti. Parta vain muistuttaa isästä."

Jelisaveta katsoo häneen pitkään ja ankarasti.

"Totta puhut. Olet Gregor, sen tiedän sanomattasikin. Mutta parempi olisi ollut, ettet ikinä olisi syntynyt. Olen rukoillut sinulle suurta surua, jotta kasvaisit mieheksi, syntiinlankeemusta en ajatellut. Teit huonommin kuin Nikita-laulaja. Hän otti, mikä hänelle kuului, itse antauduin; — sinä, jolla oli vaimo, pilasit viattoman elämän, kodittoman raukan veit. Katketkoon kotisi kurkihirsi, sinä kirottu!"

Jelisaveta työntää hänet luotaan, mutta Gregor ottaa ryppyiset kädet suureen kouraansa, painaa otsansa niihin.

"Miksi kiroat, mikset tahdo tietää totuutta?"

Vanha nainen nauraa:

"Totuutta! Sen kaikki tietävät."

"Eivät!"

Gregor nojautuu seinään, raju nyyhkytys vapisuttaa häntä, mutta hänen katseensa on kirkas ja peloton.

Jelisaveta vetää hänet luokseen, poika painaa päänsä hänen syliinsä. Äiti odottaa.

"Minä olen viaton, äiti! En ole syypää Manjan onnettomuuteen!"

Taivas avautuu vanhan äidin silmien eteen, raskain taakka on poissa, hän ristii kätensä itkien.

"Mitä sinä sanoitkaan? Kerro viestisi uudelleen, uudelleen!"

"Olen syytön! Uskotko minua, äiti?"

Silloin Jelisaveta sanoo nöyrästi:

"Kristus on noussut kuolleista!" ja Gregor vastaa riemuiten:

"Niin, hän on totisesti noussut kuolleista. Amen!"

XII.

Nikke on urhea koira. Älköön tuntematon tulija lähestykö taloa Niken istuessa valppaana vahtipaikallaan. Ankara murina varoittaa vierasta; jos hän siitä huolimatta aikoo tupaan, käy hänen huonosti. Housut repaleina hän saa astua Tyrnin pirttiin. Mutta Niken maailmaan kuuluu sellaisiakin, joita se rakastaa intohimoisesti. Miihkali Karpow on yksi heistä, isä Iirak toinen. Heille koira osoittaa selvästi suosiotaan ja kiitokseksi sille nauretaan.

Vuosi sitten, kun penikankarva vielä törrötti sen niskassa, se ei ollut niin voimakas eikä niin itsetietoinen kuin nyt. Silloin uudet, selittämättömät ilmiöt saattoivat koiraparan suunnattoman kauhun valtaan. Kun polttavan helteisen päivän jälkeen taivas synkkeni, varjot tummenivat ja puitten lehdet puhuivat hätäistä kieltä, tuli Nikkekin rauhattomaksi. Häntä riipuksissa, karvat pitkin päätä ja silmät vihreinä se hiipi isännän huoneeseen ja piilottautui suuren kaapin alle, mistä vain värisevät sieraimet näkyivät.

Kun sitten taivas leimusi tulessa, ukkonen jyrisi, ja raskaat sadepisarat pieksivät maata ja ihmisasuntojen kattoja, yltyi Niken pelko. Silmät iskivät tulta kaapin alla. Asko makasi vatsallaan lattialla, kauniisti hän kutsui, mielivästi mainitteli, jopa tarttui ruskeaan käpäläänkin mutta suotta. Nikke ei liikahtanut. Se oli kuin kivi.

Nyt ukkospelon aika on ohi, mutta toinen kauhu on tullut sen sijalle. Nikke vihaa kuuta, kylmänkelmeää kiekkoa, joka nousee metsien takaa, valaisee usvaisia polkuja ja kiertelee taloa kuin pahantekijä, kunnes Laatokka upottaa sen syliinsä. Olisivatpa aallot iäksi vanginneet tuon ilkkuvan kummituksen, jonka valossa ihmiset kulkevat kuulumattomin askelin salaisia teitä! Toista maata ovat säihkyvät revontulet ja hopeanhohteiset tähdet! Niiden välkkeessä pihakin muuttuu juhlalliseksi.

On keskiyö. Ohut jääkerros peittää tiet, Niken jalkojen alla rasahtaa kuin lasi olisi murtunut. Lehdettömät puut näyttävät mustilta, ja harmaa talo nukkuu keskellä suurta hiljaisuutta. Sintsin ovi on suljettu, mutta Nikke löytää sen edustalta tuoreita ihmisjälkiä. Isäntä kai siellä on liikuskellut.

Ikkunatkin nukkuvat.

Nikke tirkistelee taivaanrantaa. Silmät suurenevat. Sieltäpä nousee taas tuo vihattu valo, peikkojen keltainen, kylmä kuu.

Koira ei voi pidättää kurkusta nousevaa pitkää, valittavaa ulinaa, joka yltyy ja hiljenee, katkeaa ja alkaa uudelleen. Kaikuna se kiirii kukkulalta kukkulalle, kaukana kylän rakit vastaavat, seudun ihmiset heräävät painajaisunistaan, outo huuto korvissansa.

Uusi ulvonta sekaantuu äkkiä koirien ulinaan — vielä kaameampi, vielä sydäntäsärkevämpi. Puoleksi haukuntaa, puoleksi kirkumista. Vanha Matliena nykäisee Juhania kädestä.

"Kuuntele! Tuonen rakkiko valittaa?"

"Älä sinä kummittele, vanha ihminen! Uroskettu kutsuu naarastaan, — nuku pois."

Mutta kylän vanhukset ristivät kasvonsa kylmin sormin varmoina siitä, että viikatemies on tulossa, kuoleman rattaat rämisemässä jossakin heidän kotiensa lähettyvillä.

Naiset utelevat aamulla naapurissa oliko tapahtunut jotakin. Jokaisella on paljon kerrottavaa, jokainen on taikauskoista pelkoa täynnään. Jelisaveta yksin sulkee korvansa, hänen kasvonsa loistavat suurta, hiljaista onnea. Kiitos ja ylistys soivat hänen sydämessänsä. Hän katselee taivaan pohjatonta sineä, kirkas päivä koskee silmiin, mutta hän ei tunne kipua, ei näe muuta kuin kauneutta ympärillään. Kevät, kevät! hän kuiskaa. Kurjetkin ovat saapuneet, niiden huudot kajahtavat itäisiltä soilta.

Sinä aamuna Jelisaveta ajattelee naapureitaan lempeästi ja nöyränä. Hyviä he ovat olleet hänelle kaikki, silloin kun hän tuli kylään, suojaa ovat tarjonneet, apua hädässä hänelle, langenneelle naiselle.

Eikä pojukaan jäänyt mitään vaille; vaatteita ja särvintä toivat, ja työtä oli ollut riittävästi elämän iltaan saakka. Niin, siunattu olkoon työ, joka uuvutti jäseniä ja illoin soudatti väsyneen raukan uneen ja unohdukseen.

Jelisaveta muistaa Miihkali Karpowin ruskeat prenikatkin, jotka ovat olleet sitkeitä ja siirapinmakuisia, mutta silti Gregor-pojan parhaita herkkuja. Hän hymyilee kiitollisesti.

Luuta ja harava kädessään hän lähtee kalmistoon. Huhu kertoo, että isä Iirak on lähikylässä, kohta hän voisi saapua tännekin. Vanhuksella on tulinen kiire.

Jelisaveta noppii rikkaruohoja käytäviltä, lakaisee ja noppii, kuolleitten puutarha tuntuu hänestä tänään suuremmalta kuin ennen, häntä alkaa väsyttää, mutta hän jatkaa sittenkin.

"Laiskoittaa", hän mumisee. "Tahtoisi kai herrastella — vanha selkä."

Kevättuuli suhisee puissa. Jelisavetan huulet käyvät sinertäviksi ja polvet vapisevat. Hän muistaa äkkiä, miten hirvittävän pitkältä matka kotikylästä tänne kerran tuntui. Joskus eksyttikin, ja jäsenet kangistuivat kauhusta, mutta perille ehdittiin ajoissa. Samoin nytkin! Kyllä kappelin puisto on siistittynä isä Iirakin saapuessa.

Ensimmäiset sinivuokot kukkivat haudoilla. Vanhus hyväilee niitä hellästi:

"Voi, pikkuisia, johan olette heränneet. Liian aikaisin, liian aikaisin! Mutta kuka voisi olla noudattamatta kevään kutsua! Se on voimakas; mutta joskus saa hengellään maksaa kuuliaisuuden."

Jelisaveta muistaa samassa, että kappelikin on siistimättä, pyhät kuvat koristamatta. Päättäväisesti hän, katkaisee kukat, vetää raskaan avaimen hameentaskustaan ja lähtee pieneen pyhäkköön.

Suuri ovi ei aukenekaan, käsi on liian voimaton, raskas avain putoaa kalahtaen maahan. Vanha Jelisaveta vaipuu istumaan kiviportaille syli täynnä vuokkoja. Hän nojautuu seinään, hänen on hyvä olla.

Elämän taakka nostetaan hiljaa hänen hartioiltaan, muistojen polttava tuli sammuu, ja armahtaen lähenee Hän, jolla yksin on voimaa aukaista ikuisen rauhan portit väsyneille vaeltajille.

* * * * *

Kun isä Iirak saapuu kylään, on Jelisavetan tupa suljettuna. Hän kääntyy silloin kappeliin päin, sen portailla hän tapaa nukkujan, kangistunut hymy vanhoilla huulilla ja suuri avain jalkojen juuressa.

Munkki kumartuu, tekee pyhän ristin merkin kuihtuneen rinnan ylitse.

XIII.

Tyrnin punainen, valkonurkkainen sauna näkyi kauas. Ikkuna oli pieni, neliskulmainen ja uuni mahtava. Leveän lavitsan oljilla nuori Anna-emäntä oli synnyttänyt molemmat lapsensa, ja vanha Matliena oli hämärässä lukenut loitsuja tautien turmioksi. Olipa kolotus lievää tai kovaa, tiehensä se lähti, tuoreen pihkan tuoksuessa, kyhmyisten sormien painellessa. Matliena oli parantaja Herran armosta, ja lähdevesi, joka lauantaisin kannettiin saunaan, kirkkaampi kuin Betesdan lammikon laineet. Väkisinkin tauti parani, — jos vain ei ollut kuolemaksi, silloin pihkan voima ja vahvinkaan hieronta eivät tehonneet. —

Eräänä toukokuun aamuna Matliena lämmitti saunan. Hän oli huolissaan ja murheellinen, lakkaamatta hän puheli itsekseen.