Part 5

"On Tyrnissä olkia kylliksi. Pehmeän vuoteen saat, poloinen, vaikkei lapsesi olekaan tervetullut tähän maailmaan." Ja hän ihmetteli onnetonta Manjaa, joka yhä vain pysyi pystyssä ja työssä.

"Illalla olet kuitenkin kiitollinen Matlienan lämmittämästä saunasta, raukka."

Kiuas kuumeni, höyry täytti saunan.

Manjan valkeat kasvot näkyivät ovensuussa.

Kuin aave hän hiipi huoneeseen, heittäytyi suulleen oljille pimeimpään nurkkaan. Matliena odotti valitusta ja voihkinaa, mutta puut vain uunissa räiskyivat, vesi padassa poreili, Manja oli hiljaa.

Äkkiä hän nousi istumaan. Tumma, palava katse oli kuin vihlova huuto, ohimoilta putoilivat kylmät hikipisarat paljaalle rinnalle.

Vanha nainen pyyhki hänen kasvonsa lähdevedellä, ja lohdutteli: "Koeta kestää, poloinen! Vielä tästäkin nouset, nöyryytyksesi aika loppuu."

Manja pui nyrkkiä.

"Tässä virun vieraitten nurkissa, viettelijän lasta synnytän silloin, kun joutsenet joikuilevat kotini soilla — tetret kukertelevat!"

Nuori ruumis käpristyi kokoon.

"Hae Hilkka-emäntä tänne! Kuuletko?"

Vanhus pudisti päätään surullisesti: "Ei olisi hänen tulonsa sinulle avuksi."

Manja kirkaisi:

"Etkö kuule? Minulla on hänelle sanomista." Hän piteli päätään molemmin käsin. "Jotakin sammuu, palaa poroksi. Hänen on tultava, ennenkuin sanomani kuolee."

Matliena vitkasteli.

"Et tunne vielä Tyrnin emäntää! lohduttajaksi ei hänestä ole."

Mutta Matliena lähti kuitenkin. Kun hän tuli takaisin, olivat hänen kasvonsa kalpeat. Vitkastellen hän virkkoi: "Sanoi tietävänsä liiankin hyvin, mitä sinulla on hänelle kerrottavaa."

"Eikä tule?"

"Ei." —

Silloin Manja kirkaisi ja huusi tunnit umpeen, kunnes usvainen kevätilta saapui ja yön suuri hiljaisuus peitti maan.

* * * * *

Gregor ja Asko astelivat käsikädessä pitkin Tyrnin peltoja, harmaan talon avaria maita. Tiet olivat märät, pientareet liukkaat, saappaat liejusta raskaat, mutta mieli pyrki riemuitsemaan kiurujen kanssa, huulet yrittivät viheltää vastauksia kottaraisten visertelyyn.

"Urvut punoittavat, koivut ovat pian hiirenkorvalla." — Gregorin katse hyväili maisemaa surunvoittoisasti.

"Hyvä on omistaa oma kontu. Tämä on sinun kotisi, älä sitä ikinä unohda, poikani!"

Asko tarkasti isäänsä sirkein silmin, lapsen herkkä vaisto sanoi, että jotakin oli tulossa. Mutta mitä? Hänellä oli aavistus isän ja äidin keskisestä ankarasta taistelusta, ja vaistomaisesti hän oli asettunut isän puolelle, mutta hänen täytyi silti myöntää, että äiti oli hänelle nyt hellempi kuin ennen.

Tyrnin pienen Askon yksinäinen sielu janosi rakkautta, hän paistatti siinä päivää kuin kissanpoikanen auringonläiskissä tuvan lattialla. Mutta suurten ihmisten maailma oli outo ja eksyttävä. Nyt hän olisi tahtonut seurata isää, vaikkapa yö ja tuntemattomat vuoret tulisivat vastaan. Hän tuli aivan juhlalliseksi isän puheita kuunnellessaan.

Oras oli kaunis ja tiheä sinä vuonna. "Katsohan noita sileitä sarkoja, jotka loivasti viettävät rantaan päin", Gregor puheli. "Älä luule, että ne aina ovat olleet tuon näköisiä. Isoisäsi sai lohkaista monta mahtavaa kiveä, ennenkuin pinta tuli selväksi, ennenkuin auranterä voi tunkeutua syvälle — katkeamatta. — Saat kiittää Jounilan Jaakkoa paljosta hyvästä!" —

Kumma mielikuva sai Gregorin valtaansa. Hän luuli olevansa kuolinvuoteellaan, luuli puhuvansa rakkaimmilleen, ennenkuin suuri hiljaisuus sulkisi hänen huulensa iäksi. Hän puristi lujasti pojan kättä:

"Tuolla alkavat Tyrnin metsät. Paljon olisi sielläkin tehtävää, paljon karsittavaa ja myytävääkin, mutta annahan vielä olla koskematta, niin kauan kuin ukki elää. Hakkuu pahoittaisi hänen mieltään. Käytä vain kotitarpeeksi." Poika nyökkäsi pikkuviisaasti:

"Niin, — uusia rakennuksia varten — ja polttopuiksi."

Sanat olivat suuret ja pontevat, lausuja pieni ja hento. Gregor nosti hänet äkkiä syliinsä, suudellen pojan otsaa moneen kertaan.

Harmaa talo katseli heitä vakavana puitten takaa. Se oli Gregorin mielestä kauniimpi kuin koskaan ennen.

Sinä yönä Asko ei tahtonut saada unta. Päivän elämykset pyörivät hänen tietoisuudessaan aiheuttaen ennen tuntematonta tuskaa. Miksi ihmiset huokasivat, miksi Matliena yhä vain pysytteli Manjan kanssa saunassa? Ja miksi puhuttiin kyynelsilmin pienestä tytöstä, jonka valitus vielä kuului pojan korvissa?

Hän nousi ja aukaisi pirtin oven. Hiljainen tuli paloi uunissa, isä istui sen ääressä täysissä pukeissaan ja Asko kosketti varovasti hänen polveaan. Gregor säpsähti.

"No, mitä nyt? Miksi et nuku?"

"Enhän minä voi nukkua valveilla. Isä, sano minulle, itketäänkö aina silloin, kun lapsi syntyy maailmaan?" Gregor oli avuton.

"Miksi sitä kysyt?"

"Siksi, että kaikki olette pahoillanne tuosta Manjan pikku tytöstä. Onko hän niin ruma?"

"Ei, ei, lapsi! Mutta hänellä ei ole isää, ja Matliena sanoo, että Manjan järki on sammunut."

Asko katsoi tuleen miettiväisenä.

"Itkikö kukaan silloin, kun minä tulin?"

"En usko."

"Entä sinun syntyessäsi, isä."

Gregor oli harmaankalpea.

"Voi, hyvä Jumala, — kyllä nuori Jelisaveta-äiti silloin vuodatti kyyneleitä, poikaseni!"

Hän oli kuin piesty.

Varhain aamulla Gregor menee portaille. Sintsin raskas ovi narahtaa. On viileää, melkein kylmää, mutta mies kulkee avopäin porttia kohti, ruskea reppu selässä. Nikke yrittää seurata, mutta isännän kiellettyä se istuutuu portin sisäpuolelle inisten ja pää kallellaan.

Unissakävijäkö hän on, tuo suuri, vankka mies, joka taakseen katsomatta kulkee kylää kohti? Ei, hänen sielunsa on tyven ja kirkas, hänen sydämensä rauhallinen. Tienhaarakummulla hän kuulee askeleita ja kääntyy. Hilkka on seurannut häntä. He seisahtuvat molemmat, viimein Hilkka puhuu.

"Lähdetkö Tyrnin talosta?"

"Lähden. On parasta näin — meille kaikille."

Vaimo istuutuu sammaltuneelle kivelle, viime vuoden kanervat rapisevat hänen jaloissaan. Gregor katsoo häneen pohjaton hellyys silmissään, ja menneitten päivien lempi lehahtaa äkkiä Hilkan sydämessä. Hänen päänsä vaipuu rinnalle, Gregor laskee suuren kätensä hänen olalleen. Hänen kasvonsa värähtävät heikosti:

"Jos voisit uskoa minuun, — ainoastaan uskoa!"

Mutta vastausta ei tule.

Silloin mies kääntyy ja lähtee jatkamaan matkaansa itää kohti.

"Minne?" kuuluu vielä kerran Hilkan ääni.

"Heimolaisteni luo, päivän nousuun päin."

Aurinko kultaa Gregorin parran, vaimon katse kiintyy siihen.

"Nikita — laulaja!" hän sanoo kyynelettömin silmin.

Ja mies loittonee.

* * * * *

Päivät vierivät; Manjan järki on sammunut.

Ilmeettömin silmin hän tuijottaa ympärilleen, sanat ovat kuolleet hänen huulillansa ja hymy hävinnyt silmäkulmista. Ihmetellen hän katselee vaippoja, joihin Matliena käärii hänen pienokaisensa viedäksensä hänet Miihkali Karpowin mökkiin hoidettavaksi.

"Eivät heru sairaan rinnat", vanhus valittaa pistäessään sokeritutin lapsen suuhun.

Katja-emäntä on jo odottanut pientä tulokasta. Orresta riippuu jälleen uusi vasu; mytystä kuuluu avutonta vikinää, ja muori on onnellinen. Hän on syntynyt tuudittajaksi.

Mutta vaivaistalon asukkaat saivat puheenaihetta pitkiksi ajoiksi. He osoittavat päivitellen nuorta pakolaistyttöä, joka aamusta iltaan palmikoi kiiltävää tukkaansa hiljaa hyräillen.

XIV

Pääskyset pesivät Tyrnin katonharjan alla. Niitä oli kymmenen pientä pariskuntaa, jotka visertelivät, muurasivat ja vaihtoivat intohimoisia suutelolta auringon paisteessa. Asko katseli niitä ihastuneena.

Miten hienoja ne olivatkaan, nuo mustatakkiset lentäjät, miten riemuisaa — niiden tirskutus!

Pesät pullistuivat pyöreiksi, oviaukko näytti kumman pieneltä, mutta linnut lentelivät sisään ja ulos taukoamatta, tilaa riitti nähtävästi useammillekin.

Eräänä aamuna ilo muuttui hätäiseksi kirkunaksi. Viimeksi valmistunut pesä putosi rasahtaen maahan, harmaat savimuurit makasivat sirpaleina tiellä, ja tuuli löyhytteli pesän pohjalle koottuja hienoja untuvia. Kissa haisteli niitä, ja leuat värisivät, linnun tuoksu oli kiihoittava ja suloinen. — Pääskyset valittivat. Askon suru oli lohduton.

"Mitä jollotat, iso poika!" virkkoi Oka.

"Muissa pesissä on varmasti jo munia, tämä valmistui vasta tänään. Mitä ne raukat nyt tekevät?"

Olli tirkisteli katonharjaa. Tumma läikkä merkitsi pesän paikan.

"Ken rakentelee ilman tukea, saa tyytyä siihen, että rakennus luhistuu maahan", hän sanoi yliolkaisesti. "Pari oli liian nuori."

Sanat sattuivat Hilkan korviin, hän joudutteli askeleitaan pirttiin päin. Ilman tukea, ilman tukea, hän toisti. Hänen sydämensä oli kuin verta vuotava haava, kaikki koski, pieninkin sana teki kipeää, mutta hän salasi tuskansa ihmisten katseilta. Ylpeänä hän hoiti taloansa, työt sujuivat keskeytymättä, suuri avainkimppu helisi hiljaa hänen astuessansa, mutta soitto ja laulu olivat vaienneet Tyrnin pirtissä.

Hilkka pelkäsi öitten hiljaisuutta. Hän oli siirtänyt Askon vuoteen oman vuoteensa viereen, jotta yksinäisyyden tunne hälvenisi, mutta apu oli vähäinen. Ajatukset pysyivät hänen hallittavissaan niin kauan kuin hän oli hereillä, mutta, kun silmät sulkeutuivat ja sielu siirtyi unten rajamaille, silloin muistot tunkeutuivat esille masentavina, raatelevina. Hiki kihosi kasvoihin, kalpeat huulet supisivat kuulumattomia sanoja. Nyt, hänen jäätyänsä yksin, Gregor näyttäytyi hänelle aivan uutena ihmisenä. Kuuma kaipaus teki hänestä marttyyrin.

Unet kertoivat menneistä päivistä.

* * * * *

Oli kesäinen sunnuntai. Messu oli päättynyt kappelissa, ja ihmiset poistuivat pitkin suurta käytävää. Silloin Anna-emäntä antoi kauniin vehnäpiirakan Hilkalle ja kuiskasi:

"Viehän Jelisavetan Gregorille. Hän leikkii aina täällä kalmistossa itsekseen."

Tyttönen juoksi poikasta kohti, mutta ahne, pieni suu haukkasi matkalla puolet leivoksesta. Poika oli häntä pitempi, ja, nostamatta katsettaan maasta, Hilkka ojensi hänelle tuomisensa,

Gregor kumarsi, otti punehtuen piirakan tytön kädestä ja sanoi:

"Kiitos! Murennetaan linnuille, minulla on varpusia täällä."

Nälkäiset pikkulinnut ympäröivät hänet pian joka puolelta ja Hilkka jäi katselemaan. Tämä oli jotakin uutta.

"Kysy maammoltasi, saatko jäädä leikkimään minun kanssani!" Tyttönen oli tiessään, mutta palasi heti. He nauroivat molemmat. "Saan. Äiti jäi lukkarilaan, heillä on kestit."

Ja Gregor vei hänet suuren vaahteran alle, jossa hänen leikkipaikkansa oli. Punaiset mansikat loistivat vihreällä lehdellä.

"Ne ovat sinulle", sanoi Gregor säkenöivin silmin.

Hilkka muisteli aikaa, jolloin kaikki ihmiset ihmettelivät Jelisavetan pojan soitannollisia lahjoja. Miten suuri oli ollutkaan päivä, jolloin hän sai soittaa luterilaisessa kirkossa kanttorin ollessa sairaana! Koko temppeli täyttyi sävelistä, pojan otsa oli korkea ja päivänpaahtama ja silmät loistivat suurta riemua. Hilkka oli ylpeä hänen ystävyydestään. Mutta varttuneempana hän alkoi käsittää, että Gregor oli köyhä — ja Tyrnin Hilkka rikas. Katse muuttui silloin tylyksi, mutta sydämen pohjalla hehkui lapsuusajan rakkaus.

"Gregor, Gregor!" — Hilkka säpsähti omaa huutoaan.

Ajatukset ajelehtivat kuin lehdet tuulessa.

Miksi Manjan pitikin tulla heidän kotiinsa? Olisi voinut jäädä kylään, kauas heistä. Miksi hänen astuntansa oli ollut niin kevyt ja siro, hänen katseensa niin nöyrästi ihaileva Gregorin soittaessa, miksi hän lauloi sirkutteli kesken suurta koti-ikäväänsä, ja miksi hän kantoi onnettomuutensa vaieten alusta loppuun saakka?

Hilkka nousi, katseli yöhön. — Mitä Matliena tänään oli tarkoittanut kertoessansa, että Manjan lapsella oli matala, leveä otsa ja tiheä pellavatukka?

Vilun väreet puistattivat hänen ruumistaan, hän olisi tahtonut nukkua, mutta uni oli näkyjä täynnä, syyttävät kuiskeet ympäröivät hänet, ja hänen oli pakko kuunnella.

"Mitä teit Gregorista, Nikita-laulajan pojasta, hänestä, joka rakasti sinua, rakasti sinua?"

Itäinen metsänreuna punoitti heikosti. Hienopiirteiset aamupilvet liitelivät puitten latvojen yllä. Uusi päivä oli nousemassa idästä päin. Hilkan katse harhaili jossakin näkymättömässä etäisyydessä, rajan tuolla puolen. Raja! Sitä kohti Gregor nyt vaelsi, sieltä ehkä kuolema tulisi häntä vastaan suurena ja vapauttavana. Ken ties?

Hilkka pukeutui kiireesti. Vaatteet riippuivat väljinä hänen yllänsä; hän ei välittänyt mistään muusta kuin siitä, joka nyt liikkui hänen sielussaan. Ja hänen täytyi saada puhua, ennenkuin uusi onnettomuus tukkisi hänen suunsa.

"Manjan järki sammui ainaiseksi", hän mumisi. "Miksi minun kestäisi!"

Tyrnin emäntä juoksi aamukaisteista tietä pitkin musta liina kireästi solmittuna pään ympäri. Karpowien harmaa tupa näkyi puitten lomitse, Hilkka katseli sitä levottomasti.

"Ei ole asiaa sinnepäin — ei sinnepäin." hän kuiskasi, mutta sydämessänsä hän toivoi, että takkupartainen Miihkali tulisi häntä vastaan, aloittaisi keskustelun kuin ennen, ja ylistäisi Gregoria miehistä parhaimmaksi. Kyllä Hilkka kuuntelisi mielihyvin, vieläpä yhtyisi sanatulvaan, eikä loukkaantuisi, vaikka viinanhajukin pistäisi nenänjuurta. — Mutta Karpowin pihassa oli hiljaista: — Tienhaarakummulla hän kääntyi katsomaan Tyrniin päin. Aurinko loisti täydeltä terältä, kaikkialla on eloa, kauneutta, heräävää voimaa; mutta Hilkalle eivät kesän ensimmäiset kukat helottaneet, hänelle eivät viheriöivät oraspellot tuottaneet ilonhäivääkään.

"Vihaan tätä kaikkea", hän uhmasi, ja osoittaen viljamaitaan hän huusi: "Yhdessä me ajoimme Gregorin kuolemaan."

Jounilassa sinertävä savu nousi piipusta. Anna emäntä seisoi lieden ääressä. Hän kiljahti säikähdyksestä nähdessään tyttärensä.

"Voi, sinua Hilkka! Johan sinä peloitat vanhan äitisi vallan kuoliaaksi. Mikä, sinun on?"

"Minun täytyy saada puhua isän kanssa nyt heti."

"Isä on vielä kamarissa. Kulje siivosti, tyttö, äläkä heittele ovia kuin mielipuoli!"

Tytär naurahti ja hävisi isän huoneeseen.

Jounilan emäntä jäi pirttiin odottamaan, että hänetkin kutsuttaisiin yhteiseen neuvotteluun, mutta aika kului, eikä vanhaa äitiä tarvittu. "Käsittämätön olet aina ollut", hän mietti. "Kylmäsydäminen ja äidillesi vieras. Toisin on Jorman laita. Iloinen ja hyvä, iloinen ja hyvä."

Keskustelu kamarissa kiihtyi. Jounilan Jaakon raskas nyrkki takoi pöytää. Vanha vaimo kalpeni pelosta.

"Pyhä äiti meitä varjelkoon!"

Kun ovi jälleen avautui ja Hilkka tuli ulos, olivat hänen silmänsä rauhalliset.

"Taisin loukata isää", hän virkkoi. "Ehkä tuotan surua teille molemmille, mutta en voi sille mitään."

Anna-emäntä oli heti valmiina antamaan anteeksi ja ymmärtämään.

"Mitä aiot tehdä, lapsi? Älä vain mieti toivottomia tekoja. Herra on armollinen! Harmaata taloa varjostavat nyt surujen pilvet, mutta Jumalan aurinko ei koskaan petä, se nousee aina uudestaan!"

Hilkka istuutui äitinsä viereen.

"Nousee, — mutta sokea ei sitä näe. — Olen syntynyt sokein sieluin."

"Kiittämätön olet." Kyynelet nousevat Annan silmiin.

"Olitko sinä onnellinen ollessasi Tyrnin emäntänä?" kysyi Hilkka lempeästi.

"Työtä oli yllin kyllin, lapseni syntyivät siellä. Entiset ystävät puhuivat kateellisina köyhästä Annasta, joka silloin emännöi suuressa talossa."

"Mutta, äiti, olitko onnellinen?"

Äidin katse väisti Hilkan kysyviä silmiä.

"Isäsi oli ankara isäntä. Paljon hän vaati, äkkiä kiivastui, mutta hän sai suuria aikaa, seudun etevin mies oli."

"Äiti, minä kysyin, olitko onnellinen!" toisti Hilkka tuskaisesti.

"Isäsi ei rakastanut soittoa ja laulua, ei kärsinyt kirjavia pukuja. Salaa hyräilin siihen aikaan."

Silloin Hilkka nousi, painoi poskensa äidin ryppyiseen poskeen ja poistui verkkaisin askelin.

* * * * *

Kesä oli mennyt. Harmaan talon ladot olivat täyteen ahdetut tuoksuvaa heinää, ja riiheltä kuului varstojen säännöllinen jyminä.

Hilkka odotteli Gregorin kotiinpaluuta kuin päivännousua, mutta häntä ei kuulunut. Aamuisin, ani varhain, hän vaelteli tienhaarakummulle, tähysteli itään päin, kunnes silmiin koski ja kosteita jalkoja paleli. Ohimenevien katseita Hilkka ei huomannut, mutta kaikki tiesivät, mitä Tyrnin emäntä tähyili. Ihmiset pudistivat päätään merkitsevästi toisilleen.

Illansuussa hän kulki Askon kanssa rannalle. Maasälpävuoren korkeimmalla, harjanteella he seisoivat tuntikausia tarkastellen jokaista lähenevää ja loittonevaa venettä. Lohduttomin askelin Hilkka kotiin palasi.

Ja syksyn mennessä kyläläiset tiesivät kertoa, että Tyrnin Hilkka oli päättänyt myydä perintötalonsa. Siunailtiin ja päiviteltiin, väiteltiin huhua valheelliseksi, kunnes jokainen sai omin silmin lukea ilmoituksen karjan myymisestä. Silloin oli tosi käsissä, miehet vetivät jalkaansa pyhäsaappaat ja naiset valmistautuivat seuraamaan heitä Tyrniin, jotta saisivat nähdä tämän ihmeen.

Piha oli täynnä vieraita hevosia ja ajopelejä, ihmiset puhelivat ryhmittäin ja Hilkka-emäntä kulki heidän keskellään tyvenenä, mutta silmät tuskaisina. Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi asiallisesti ja teki selkoa eläinten kantakirjanumeroista, mutta jos joku uskalsi kysyä syytä, miksi kaikki tapahtui, silloin kalpeat huulet sulkeutuivat, ja Hilkka poistui. Vastausta ei kuulunut.

Asko seisoi portilla, kun myytyä nuorta karjaa talutettiin pois talosta. Häntä itketti ja paleli, mutta hän koetti pysyä urheana. Ilta-aurinko paistoi tielle, elukoiden valkoiset selkäjuonot muuttuivat pojan silmissä käärmeeksi, joka kiemurteli ja loittoni, kiemurteli ja loittoni herkeämättä. Hiehot tekivät äkkiä vastarintaa huomatessaan, että taluttajat olivat ventovieraat. Silloin liikkuva käärme katkesi ja Asko sai purra kieltään, jotta jaksaisi pysyä vaiti. Sydämessänsä hän koko ajan puhutteli lähteviä.

"Tule, Airi, tule lisko, tule kaunis Kultarinta tule, tule!"

Lukkarin emäntä kätteli häntä ystävällisesti.

"Nyt jäät talottomaksi, Tyrnin Asko", hän virkkoi säälien.

Poika punastui korvia myöten.

"Kasvan suureksi kerran, silloin saatte nähdä, — saatte nähdä!" hän vastasi.

Nikke nuuhki vaimon hameenhelmoja epäluuloisesti murahtaen. Hänen lähdettyään se istuutui suojelevasti Askon viereen, ja syksyinen ilta pimeni.

— Viimein koitti päivä, jolloin Tyrnin uusi isäntä saapui.

Hän oli pulleaposkinen ja punaniskainen mies, joka aina hymyili ja taputteli vanhoja ihmisiä olalle ja nuoria tyttöjä poskille heitä puhutellessaan. Hilkalle hänellä oli paljon kerrottavaa, toi Jormaltakin sydämelliset terveiset. Tiesihän emäntä, että he olivat erittäin hyvät ystävät. — Ei, se oli uutta Hilkalle, ja hänen ihmettelynsä kasvoi, isännän selittäessä, että hän oli se mies, joka oli ostanut veljenkin osan, muut olivat olleet vain vaivaisia välittäjiä. Vieras nauroi tyytyväisesti, mutta Hilkka jäykistyi huomattavasti. Tiedonantoja hän ei ymmärtänyt, mutta häntä iljetti. Huone alkoi tuntua kauhistuttavalta, hän tahtoi päästä pois, mutta isäntä yhä puhui.

"Emäntä ottaa vain minkä ikinä haluaa mukaansa Jounilaan. En aio kuitenkaan asettua asumaan tänne. Liian suuret asiat pääkaupungissa, — liian suuret yli — melkein koko maan. Pehtori hoitaa kaiken. — Mutta koirahan kuuluu taloon. — Niin olen muistavinani! Ja tärkeä onkin, — rakki kun on tottunut puolustamaan juuri tätä taloa, ymmärtäähän sen."

* * * * *

Oli myöhäinen ilta. Viimeinen kuorma oli poistumassa Tyrnistä. Asko istua kyyhötti vanhan Juhanin vieressä. Hän käänsi äkkiä itkettyneet lapsenkasvonsa ukkoon päin ja sanoi:

"Odotahan hiukan! Minulla on vielä asiaa Nikelle."

Hevonen seisahtui, ja poika hypähti jäätyneelle tielle. Porttia hän ei enää aukaissut, mutta sen ulkopuolelta hän vihelsi ystäväänsä luokseen. Koira tulikin heti, ulvoen ilosta se olisi syöksynyt ulos Askon luo, mutta poika kielsi vakavasti.

"Et saa tulla, nyt olet toisen — vieraan koira."

Villakintaisen kätensä hän työnsi sisälle säleitten välitse ja hyväili itkien Niken kuonoa.

"Päätä elää vanhaksi koiraksi", hän nyyhkytti.

"Silloin ostan talon ja sinutkin takaisin."

Hän puristi Niken karvaista käpälää, kunnes Juhani nosti hänet kuormaansa.

XV

Syysviima ulisi Miihkali Karpowin talon ympärillä, Laatokan mahtava aallokko kohisi uhmaavasti, sen aavalla selällä ratsastivat vaahtopäät hirviöt mustilla orosillaan, jotka korskuen kohosivat tummaa taivasta kohti vajotakseen jälleen kiehuvaan syvyyteen. Rannan puut huojuivat myrskyssä.

"Herra varjelkoon kaikkia, jotka tänä yönä ovat ulkona ja vaarassa!" virkkoi Katja-emäntä sulkiessaan oven jälkeensä. Hän oli tulossa navetasta hiukset ja hameenhelmat märkinä.

Takkatuli räiskyi pirtissä. Suloinen lämpö löyhähti tulijaa vastaan tuvasta, jonka ilma oli Miihkalin väkevän mahorkan hajuista. Katja pyyhki kasvonsa esiliinaansa. Hänen sydämessään asusti hiljainen rauhantunne. Hän hymähti ukolle, joka hartaasti heilutteli pikku Irjan vasua.

"Saisit jättää liekuttamisen", hän sanoi Miihkalille. "Onhan lapsi sävyisä ja rauhaisa kuin taivaan enkeli. Ei se paljoa pyydä, orpo-raukka."

Miihkali huokasi kuuluvasti:

"Ohhoo, tätä maailmaa!" — mutta Katja nauroi tällaiselle odottamattomalle alakuloisuudelle.

"Älä sinä pärjäile Jumalan maailmaa, ukko! Paljon hyvää on meidänkin osallemme tullut, vaikka aina olemme elelleet elämän pimentopuolella."

Ja vastaus tuli heti.

"Äläkä sinä papata pimennosta, kun tiedät, että meillä on hallussamme koko seudun aurinkoisin rinne! Kaunis on Miihkali Karpowin talo."

"Niin on, niin on", myönteli mummo, mutta alkavasta sanasodasta ei ehtinyt tulla mitään, sillä ovelta kuuluva hätäinen koputus keskeytti sen.

"Kuka kulkee taivasalla tällaisella ilmalla?" kysyi Miihkali avatessansa. Pitkä, vento vieras mies astui pirttiin. Tervehdittyään hän teki ristinmerkin ja vaipui uupuneena penkille ovensuuhun.

"Käy peremmäksi, kulkija!" pyyteli Katja. "Tule lämmittelemään tulen luo! Vaatteesi ovat läpimärät."

Mies totteli vaieten. Miihkali tarjosi tupakkaa, ja tulija imi ahneesti isännän vanhaa piippua Katjan valmistaessa teetä.

"Mistä vieras?" kysyi isäntä.

"Kaukaa, — hyvinkin kaukaa", vastasi mies vältellen. "Olisi ollut asiaa Tyrnin emännälle, mutta talossa oli kaikki hiljaista ja ovet suljetut. Ovatko poissa — koko väki?"

Miihkali teki suuren liikkeen kädellään, sanoen:

"Poissa ovat Tyrnin asukkaat. Isäntä matkoilla, — talo myyty. Emäntä ja poika asuvat nyt Jounilassa."

Vieraan silmät laajenivat. Ihmetellen hän kysyi:

"Talo myyty? Sanoitko niin?"

"Sanoin. Ja totta puhuinkin."

"Onko Jounilaan pitkäkin matka?"

Miihkali pudisti päätään.

"Meille on väli lyhyt, oikotiet oivalliset. Mutta tuntemattomat puhuvat kolmesta kilometristä."

"En ehdi perille enää tänä iltana", mumisi mies. Mutta äkkiä hänen katseensa kirkastui. Hän sanoi:

"Minun täytyy palata kylään ja kievariin heti. Minulla on toveri siellä, mutta ehkä isäntä lupaa viedä viestini Tyrnin entiselle emännälle?"

"Ka, miksikä ei!"

Mies veti esille ruskean selkärepun ja laski sen Miihkalin polville. Seurasi pitkä äänettömyys. Viimein vieras puhui:

"Tunnetko omistajan? Taisitte olla naapureita?"

Ukon huulet vapisivat.

"Tahdotko sanoa, että tämä on Gregorin, — että Gregor ei enää palaja, että minun on vietävä tämä Hilkalle?"

"Niin kai on."

Silloin ukko purskahti toivottomaan valitukseen.

"Olisinpa tiennyt tuomisistasi, olisin oveni sulkenut, yöhön ja rajuilmaan olisit saanut jäädä, onneton!"

Pelästynyt lapsi itki vasussa, Katjan tee jäi pöydälle jäähtymään.

Vieras meni ovelle päin, mutta kääntyi päättäväisesti puolitiessä, katsoi tuvan asukkaita vakavasti sanoessaan:

"Tekisitte paremmin, jos kuuntelisitte, mitä minulla on teille sanottavaa, ehkä viestinvieminenkin helpottuisi."

Katja vei hänet jälleen istumaan, ja mies kertoi puoliääneen ja katkonaisesti:

"Meitä oli neljä vahtisotilasta, kaksi venäläistä ja kaksi aunukselaista, siellä, missä Gregor eräänä yönä pyrki rajan yli takaisin Suomen puolelle. Suuri pimeys kaikkialla, mutta hänen askelensa kuuluivat selvästi. Me varoitimme, mutta hän ei välittänyt siitä, venäläiset luulivat häntä vakoojaksi, — he antoivat veljelleni määräyksen ampua. — Rintaan sattui, mutta mies pysyi vielä parisen päivää hengissä. Silloin selvisi kaikki. Gregor oli meille tuttu. Aunuksessa hän oli elellyt kesän. Hän oli suuresti rakastettu, heimolaiseksi tunnettu. — Jelisavetan sukuun mekin, onnettomat, kuulumme, mutta sotapalvelukseen pakotettiin. — Ja veljeni ampui."

Mies istui tuijottaen eteensä tyhjin katsein. Äkkiä hän nousi. Kiroten hän löi nyrkkinsä pöytään.

"Voi, sotaa, — voi ihmisparkoja sodan kauhuissa!"

Kotvan aikaa vaiettuaan hän jatkoi rukoilevasti:

"Voit kertoa Hilkalle, että Gregor nyt nukkuu rajan tuolla puolen. Meille hän oikeastaan kuuluikin, mutta, sano myös, että hän oli matkalla kotiin, kun kuolema hänet kohtasi!"

"Ken siunasi suureen lepoon?" kysyi Katja hartaasti. Mies hymyili surullisesti:

"Me, jotka rakastimme häntä!"

Vieras katseli levottomasti kelloaan ja jatkoi:

"Repussa on täyteen kirjoitettuja papereita. Hilkka kyllä ymmärtää, vaikka me emme selvää saaneet. Gregor oli oppinut mies! — Olisitte olleet kuuntelemassa, miten hartaasti hän rukoili, että yrittäisimme saattaa hänen terveisensä Suomen puolelle! — Nyt olemme täyttäneet hänen toivomuksensa. Viekää te sana perille asti, meidän on poistuttava niin kauan kuin yötä kestää. Salaa tulimme, salaa painaudumme jälleen kotiin päin."

Mies aukaisi oven ja hävisi pimeyteen. Myrskytuuli vonkui. Vanhukset jäivät tuijottamaan lieden sammuvaa hiillosta.

Aamun valjetessa Miihkali Karpow lähti Jounilaan.

Hänellä oli tälläkin kerralla pyhävaatteet yllä. Hänen mielensä oli juhlallinen ja murhetta täynnä.

"Jospa olisin oppinut mies, voisin puhua koreasti, puhua niin, että Hilkka pyytäisi peräpenkille istumaan, — mutta nyt on toisin, aivan toisin. Repun ojennan; tässä on sinulle terveiset häneltä, joka rakasti, — rakasti. Paina sydämellesi, Tyrnin Hilkka!"

Taloon tultuaan hän kuuli ääniä maitokamarista. Anna-emäntä siellä puhui:

"Hyvä oli, että tulit kotiin. Alkaa jo raukaista."

Hilkka vastasi: "Ei ole liian aikaista, jos nyt silloin tällöin saat huoata, äiti."

Miihkali ihmetteli Hilkan äänen lempeyttä.

"Taitaa hänenkin sydämensä pehmetä, kunhan aikaa kuluu", hän ajatteli itsekseen, mutta Hilkan seisoessa hänen edessään kaikki sanat unohtuivat, Gregorin ruskea reppu poltti hänen kädessään, ja raskaat kyynelet tulvahtivat vanhan Miihkalin silmiin.

"Viestintuojanako sinä tulet?"

Ukko kohotti kevyen taakkansa Hilkan eteen; kuuli sen putoavan sintsin lattialle ja pakeni.

Hänen korvissansa soi vihlova naisenhuuto.

* * * * *

Sekin päivä päättyi. Jounilan talossa kaikki nukkuivat, paitsi Hilkka. Hän istui avaran yliskamarin pöydän ääressä, kynttilän liekki lepatti vedossa, mutta yksinäinen lukija ei huomannut sitä. Hänen edessänsä olivat Gregorin terveiset.

"Olen matkalla itään päin. Sen sanoin sinulle tienhaarakummulla erotessamme. Jospa olisin voinut sinä hetkenä sanoa paljon muutakin, mutta ehkä on parempi näin. Varmaa on, että kerran palajan luoksesi jälleen. Se päivä on oleva meille molemmille kirkkaampi kuin aamun nousun kaunein hetki. Epäilys on silloin hälvennyt, ja me katselemme toisiamme silmästä silmään kuin ensi kerran. — Olen toivioretkellä, yksinäisyyden ristinteillä, kunnes näen sinut uudestaan, — sinut ja Askon.

"Hyvin kauan sitten kuljin näitä samoja polkuja äitini kanssa. Tiemme johti isäni haudalle. Itkimme yhdessä, äiti surusta — minä väsymyksestä. Monet sadut kuulin sillä matkalla, monet lupaukset annettiin. Yksi niistä jäi täyttämättä. — Äiti-poloinen eli ainaisessa koti-ikävässä, hänen suurin unelmansa oli, että me kaksi kerran palaisimme hänen heimonsa luo, että minä kerran olisin heimoani auttanut ja tukenut — Nikita-laulajan poikana. Itsekin ajattelin samoin. — Mutta rakkaus oli minua voimakkaampi. Vastaukseni äidille kuului näin:

"En minä voi lähteä, minä rakastan Tyrnin Hilkkaa!" —

"Jumala minua armahtakoon, jos tein hänelle ja suvulleni vääryyttä!"

"Kesäyö on viileä ja tyven. Kuvittelen, että olen ainoa vaeltaja näissä suurissa ikisaloissa, kuvittelen myös, että sieluni tällä hetkellä sulautuu yhteen luonnon kanssa niin täydellisesti, että ymmärrän tuulten laulut ja vanhojen honkien huminan. Mahtava pyhäkkö ympäröi minut. Ihmiskädet eivät ole pystyttäneet sen pilareita, ei, luonnon Herra itse käskee ne kohoamaan, ja ne nousevat loppumatonta sineä kohti. Kokot rakentavat pesänsä niiden latvoihin, ja rajuilmat huojuttavat niiden runkoja armottomasti. Juurtukaa, juurtukaa, muuten tuhoudutte syysmyrskyjen kourissa.

"On turvallista ajatella, että sama Jumalan henki, joka keväällä saa maamme orastamaan, asustaa myöskin metsien syvässä hiljaisuudessa ja ihmissielujen kaipuussa."

Seuraavat arkit olivat tahriintuneet, likaiset sormet olivat niihin kajonneet, mutta Hilkan kiihkeät silmät lukivat eteenpäin.

"Asko-poika, sinusta tulee kerran mies, joka kylvää ja kyntää. Ukkisi osoitti suurella kädellään omistamaansa maata sanoen: 'Minun ovat konnut ja korvet.'"

"Sinulle, lapseni, tahtoisin laulaa vanhan, viisaan kuninkaan virren, joka tänäkin päivänä on tosi. Paina pääsi isän rinnalle ja kuuntele, 'Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maanpiiri ja ne, jotka siinä asuvat. Sillä Hän on sen perustanut merten päälle ja virtain päälle sen vahvistanut!' — Eikö tunnu hyvältä, että sinunkin peltosi ovat Jumalan omat, — että sinä olet Hänen palveluksessaan, poikani! — Mutta katsele, miten kummasti hiljainen yö hohtaa! Jotakin näin kaunista vanha kuningaskin näki laulaessansa:

"Nostakaa päänne, te portit; ovet ikuiset ylentykäätte, kunnian kuninkaan sisälle mennä! Ken on tuo kunnian kuningas? Se on Herra Sebaot, sankari väkevä!" — — —

Hilkka nousi ja meni Askon vuoteen luo. Lapsi nukkui rauhallisesti, — ja vapauttavat kyynelet kohosivat äidin silmiin ensi kerran Gregorin lähdettyä.

"Toivioretkesi on päättynyt; oi, hyvä Jumala, minun on vasta alussa!" hän kuiskaa vavisten.

Aamu vaikeni. Hän siirtyi ikkunan luo. "Miksi en koskaan ennen kuullut sinun ääntäsi sellaisena kuin nyt? Gregor, miksi kuljit niin sanattomana rinnallani?"

Hän huudahti. Paperit olivat veriset. Hilkka painoi otsansa niihin.

"Anna minulle anteeksi, Gregor, suuren rakkautesi tähden!"

Murtunut sydän voihki hänen rinnassaan kuin sairas lapsi. Hakien lohtua hädässään hän jatkoi lukemistaan.

"En ollut uskonut, että rajan yli pääseminen, olisi niin vaikeaa kuin se näyttää olevan — tällaiselle rauhanmiehellekin. Kunhan vain tapaisin suomea puhuvia vartioita, silloin kaikki selvenisi!"

Seuraavista riveistä Hilkka ymmärsi, että Gregor viimein oli päässyt perille. Jelisavetan suvusta hän puhui, ahdistetusta kansasta, joka huokasi raskaan ikeen painamana, mutta jossa tulevaisuuden toivo ei ollut kuollut.

"Saan oleskella täällä vapaana, mutta paluustani Suomeen eivät täkäläiset venäläiset tahdo kuulla puhuttavankaan. Uhkaavat vangita. — Kesä kuluu, vilja kypsyy." — — —

Hilkka säpsähti, paperit putosivat lattialle.