Part 6

Kirkonkellot soivat. Oli pyhäaamu. Tyrnin entinen emäntä ummisti silmänsä ja kuunteli nöyränä. "Soikaa, soikaa hänelle, joka nukkuu!", hän toisti moneen kertaan.

Ja samassa hän oli näkevinänsä Gregorin elämäntien, joka alkoi Jelisavetan mökistä pienen kappelin luota — ja päättyi rajan tuolla puolen, — valohohteisena ja puhtaana, kuin taivaan sateenkaari.

"Anna minulle anteeksi, Gregor!" hän kuiskasi. Polvistuen ikkunan ääreen Hilkka rukoili:

"Auta, että minäkin kypsyisin suurta elonkorjuuta varten!"

XVI

Tyrnin uutta isäntää sanottiin "herraksi", eikä hän yrittänytkään panna vastaan. Sileät kasvot hymyilivät ja leveä niska punoitti pelkästä mielihyvästä hänen tätä nimitystä kuunnellessaan. Iloinen ja kohtelias hän oli kaikille, vanhoille haastoi, nuorille rupatteli, naisväen kanssa juorusi.

Harmaan talon suojat heräsivät eloon, vankat hirsiseinät ihmettelivät uusia lauluja, joita rallatettiin sisällä ja ulkona. Isopirtti oli aina väkeä täynnä, sillä metsänhakkuu alettiin kotinurkista, ja työmiehet saivat asua talossa, kunnes siirtyivät kaukaisille saloille. Ja Tyrnissä oli avarat tilat ja hyvä olla. Isäntä oli reilu mies, sen kaikki myönsivät, viikkopalkan antoi täsmällisesti, eikä puhunut halaistua sanaa, vaikka hoilaaminen väenpirtissä kesti aamuun asti.

Mutta iso navetta oli melkein tyhjänä. Korea kyyttökarja oli poissa, Matlienan varsikengän kopina vaiennut. Kaksi uutta tulokasta muljotti toisilleen rehupöydän ylitse pitkän rakennuksen toisessa päässä. Kirjavat sarvipäät näyttivät vihamielisiltä.

"Siunatkoon tätä menoa!" valitti uuden pehtorin vaimo lypsäessänsä. "Täällä palellutte kuoliaaksi talven tultua! Sikalaan siirrän, tyhjähän sekin on, mutta pienempi edes, niin että jaksatte pysyä hengissä."

Hiljainen kyläkin oli saanut uudet kasvot. Miesten ei enää tarvinnut vaeltaa pitkiä matkoja saadaksensa talvityötä. Ei, nyt riitti kaikille ansiota samalla seudullakin, ja Tyrnin herra oli runsaskätinen. Päiväpalkat nousivat kaikkialla. Nuoret neidot valvoivat sunnuntainvastaiset yöt iloisissa hypyissä, joita tukkilaiset panivat toimeen, ja moni heistä palasi aamulla kotiin kiiltävä sormus nimettömässään. Punainen, vihreä tai keltainen kivi koristi uutta aarretta, mutta yksi paha puoli sillä oli. Sormeen jäi siitä musta jälki, joka vaivoin hävisi.

Vanhat nauroivat pilkallisesti — ja immet häpesivät. Lahjat muuttuivat vähitellen kirjaviksi palmikkonauhoiksi tai makeistötteröiksi, ja hypyt jatkuivat.

Aika kului, työmaa siirtyi kauemmaksi, ja "pomot" kuulustelivat yösijoja itse kylästä. Joka talossa otettiin heidät vastaan — paitsi Jounilassa ja Jelisavetan tuvassa, jossa Matliena ja Juhani asuivat. Ukko seisoi leveänä portailla. Hän pudisti itsepintaisesti päätään sanoessaan:

"Nämä muistuttavat Egyptin heinäsirkkoja. — Oveni pysyy suljettuna."

Pakasti aikaisin sinä vuonna, ja lumisateet saapuivat oikeaan aikaan. Tyrnin herran toimet onnistuivat esteettömästi. "Kyllä keliäkin saamme, kun ajot alkavat", hän myhähti. — Tiellä laulettiin.

— "Sinun silmäs ja minun silmän' ne aina yhteen palaa, toisen kerran julkisesti ja toisen kerran salaa!"

Kuului äänekäs naurunrähäkkä ja vanhan miehen ääni, joka sanoi:

"Aina sie pajatat, Iivana! Älä vain jätä liiaksi tuntuvia jälkiä tähän kylään!"

Askelet loittonivat. Tyrnin herra jäi hetkeksi miettimään. "Mitäpä noista!" hän ajatteli, — "istutettuja puita siellä, villivesoja täällä, — kuka niistä jaksaisi pitää huolen! Elämä on lyhyt."

Ja oudot ajatukset haihtuivat ilmaan. Hän tarkasteli ahnein silmin suuren kirjansa suunnattomia numeroita. Tyrnin metsät, rahoiksi muutettuina, melkein nöyryyttivät häntä. Hänen olentonsa sisin — heiluva ketunhäntä, — unohti tehtävänsä, paksut sieraimet levenivät, huulet vihelsivät pitkään.

"Pidä hyvänäsi, pidä hyvänäsi!" hän riemuitsi. "Toinen kylvää, toinen korjaa, se on elämän laki."

Kun tukkilaiset sivuuttivat vaivaistalon, istui Manja tapansa mukaan ikkunansa ääressä ainainen odotus tummissa silmissään. Kasvot olivat laihat ja kuihtuneet. Hän katseli miehiä arasti.

Iloinen, nuori Iivana huiskutti tytölle kättään ja lauloi veitikkamaisesti:

"Silloin se ilta lämmin on, kun etelästä tuulee. Kyllä tuo tyttö pojan äänen hiljemmänkin kuulee."

Sairas kuunteli otsa rypyssä. Jokin kaukainen muisto liikkui sammuneen sielun kynnyksellä, mutta se loittoni poistuvien askeleitten kanssa, ja kylmä tyhjyys otti hänet jälleen helmaansa. Tyhjyys, jolle ei voinut valittaa eikä puhua; tyhjyys, jota vastaan ei voinut kamppailla siksi, että se ympäröi hänet kaikkialla — eikä kuitenkaan missään. Tylsyys muuttui siitä päivästä parantumattomaksi alakuloisuudeksi.

"Mikä Manjaan on mennyt?" ihmettelivät muut hoidokit illalla. "Häntä ei saa saunaan, vaikka miten koreasti puhuisi."

Hoitajakin yritti, mutta tulos oli sama: tyttö kieltäytyi jyrkästi.

"Kivutar riehuu lavitsalla", hän kuiskasi kauhistuneena hiipiessänsä kapeaan vuoteeseensa, jossa hänellä oli toverina muodoton riepunukke. Ja hänet jätettiin rauhaan.

* * * * *

Oli hämärää Jounilan pirtissä.

"Lienenkö käynyt unteloksi, kun eivät työt enää luista?" Anna-emäntä oli huolestuneen näköinen leipoessansa.

"Älä huoli voivotella!" kuului uunin puolelta, jossa Hilkka kokosi hiiliä sankoon.

"Olet eläessäsi keittänyt kelvollisemmat kaljat kuin moni muu."

"Niin olen. Kiireet pitivät pystyssä. Nyt ovat elämäni kestit ohi."

Asko tuli pirttiin kirje kädessä. Poika oli kasvanut viime aikoina, posket eivät enää olleet pyöreät, syvä surumielisyys asusti suun seutuvilla.

"Ukilleko kirje?" kysäisi Hilkka.

Poika naurahti salamyhkäisesti:

"Eipä, — sinulle. Paksu on ja painava. Jorma-enon käsialaksi luulisin."

Hilkka ei jättänyt työtään kesken.

"Vie kamariin. Vielä on aikaa lukea", hän virkkoi.

"Aina sinulle aikaa riittää", tokaisi Anna tyytymättömästi.

"En usko Jormalla olevan niin suuria sanottavia, että leipämme sen tähden saisi pilaantua."

Hilkka sulki päättäväisesti luukun ja alkoi sivellä leipiä kukonsulalla.

Illan suussa he yhdessä lukivat Jorman kirjeen.

"En ole kirjoittanut ennen siitä syystä, että rohkeuteni on pettänyt, mutta tänä yönä aion olla rehellinen teitä kaikkia kohtaan. — Gregorin kuolema velvoittaa, en jaksa enää vaieta.

Paljon odottamatonta on siellä kotona tapahtunut. Että saatoitkin, Hilkka, tehdä poikasi talottomaksi! Teit väärin, väärin. Taisi olla suuri tuska, joka sinut pakoitti siihen?

Mutta miksi minä moitin; omat pahat tekoni ovat ensin tunnustettavat, sitten langetkoon teidän tuomionne!

Minä se olin, joka tein Manjan onnettomaksi, — lapsi on siis minun, oman sukunne verta ja juurta! Herra Jumala, tämän voin vielä kantaa, mutta, jos sinä, Hilkka, epäilit Gregoria, — jos sinä pakotit hänet lähtemään, silloin rauhani ei ikinä palaja.

Vanha äiti-raukkani, uskoit minusta pelkkää hyvää! Huono olin, oikean miehen sydäntä vailla. Voitko antaa minulle anteeksi? Isältä en pyydäkään; hänen sukunsa on nyt tahrattu, — hänen metsänsä hävitetään. Ja syy on minun. — Hänen kirouksensa seuraa minua hautaan asti. Onnettomuutta ovat Tyrnin rikkaudet saaneet aikaan. Gregor olisi voinut auttaa meitä, hänen sydämensä oli hyvä ja tahraton, mutta me palvelimme kaikki Mammonaa, — ja hän meni heidän luokseen, jotka tarvitsivat häntä sellaisena kuin hän oli. — Olen kuullut kerrottavan, että Manja on mielisairas. Sekin on minun syyni. Jumala armahtakoon minua!

Paljastin eilen tuskani morsiamelleni. Hän jätti minut iäksi. Olen siis yksin. Mutta, älkää pelästykö, en aio tulla kotiin pitkään aikaan!

Sinä, Hilkka, joka olet järkevä ja kylmä, koeta keksiä, millä tavalla minä voisin helpottaa onnettoman pakolaistytön päiviä! Ja — pieni tyttöni, jonka nimeä en edes tiedä, ota hänet luoksesi! Minä rukoilen sinua! Onhan hän meidän, ylpeiden tyrniläisten omaa verta. Ehkä hänestä, sinun hoidossasi, kasvaa kunnon ihminen. Älä välitä kyläläisten puheista, olethan sinä ennenkin kulkenut omia teitäsi.

Ensi keväänä suoritan loppututkinnon. Silloin koetan saada työtä kaukana täältä, vaikkapa Lapista. Viihdyn hyvin erämaassa. Siellä saa olla rauhassa. Sanoinko jo, että olen onneton, — että tahtoisin pyytää anteeksi? Jorma."

* * * * *

Naiset lyyhistyivät pöydän ääreen. Annan kasvot olivat harmaankalpeat, mutta Hilkan silmät iskivät tulta. Sinä hetkenä hän olisi voinut tappaa veljensä. Hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin, rystyt olivat valkoiset.

Tuskanhuutona kajahti hänen huuliltansa:

"Gregor, Gregor!"

Kun viimein kyynelet pääsivät virtaamaan kuumina pitkin poskia, änkytti hän:

"Gregor, — sinä olet onnellinen, sinulle on lepo tehnyt hyvää, — mutta Jorma ja minä, me elämme helvetissä, — helvetissä!"

Nainen, joka seuraavana aamuna, mustiin pukeutuneena, oli matkalla vaivaistaloon, kulki hitaasti, nöyrin askelin, pää painuksissa.

"Tyrnin Hilkan näköinen, mutta ryhti on toinen", mietti kirkkoväärtin vaimo, ja kylän nuori seppä katseli kauan hänen jälkeensä pienestä, mustuneesta ikkunastaan.

Satoi hiljalleen lunta.

Hilkka seisahtui kappelin portin luona. Tiellä risteili lukemattomia pikkulinnun askelten jälkiä, jokunen hiiri oli juossut suuressa kaaressa kirkkoon asti. "Suotta, suotta!" kuiskasi Hilkka.

"Tyhjänä palajat, — tyhjänä kuin tulitkin, poloinen."

Tiaiset visertelivät ja kaukana kuului kulkusten kilinää, mutta äänet muuttuivat Hilkan korvissa pistäväksi pilkaksi.

Tukkilaisia ajoi hänen ohitsensa, hänen oli pakko väistyä ojaan. "Minne matka, minne matka?" utelivat kellot.

"Hullun kanssa käräjille, hullun kanssa käräjille!" ilkkuivat viluiset pikkulinnut.

Hiki valui Hilkan otsalta. "Mitä minä sanon hänelle, mitä haastan onnettomalle?" hän valitti hädässänsä.

"Jospa olisi ollut Gregor puhumassa, puhdas lohduttamassa!"

Johtajatar otti hänet ystävällisesti vastaan. "Hyvä oli, että emäntä tuli! Lääkäri kävi eilen. Ei ole toivoa Manjan paranemisesta, mutta olisi tärkeätä saada tietoja hänen omaisistaan."

"Olen muistavinani, että he ovat kuolleet, — talo palanut. Muuta en tiedä."

Johtajatar nyökytti säälivästi päätään.

"Saanko mennä hänen luokseen?" kysyi Hilkka soinnuttomasti.

"Saatte, mutta hän ei tunne ketään, ei muista mitään ja vastaa harvoin, kun häntä puhutellaan."

Huoneessa ei ollut muita, johtajatar jätti heidät kahden. Manja istui matalalla jakkaralla riepunukke sylissään. Pitkät palmikot ulottuivat lattiaan asti, laiha rinta näkyi avonaisen puseron alta.

Tuska poltteli Hilkkaa. Hän rukoili:

"Sinä, joka herätit kuolleet eloon, aukaise hänen korvansa kuulemaan, kun pyydän häneltä anteeksi!"

Sairas katseli Hilkkaa pitkään ja tutkivasti.

"Manja!" kuiskasi vieras.

Tyttö jatkoi leikkiään.

Hilkka koroitti äänensä:

"Manja!"

Silloin Manja säpsähti, pelästyneenä hän vastasi:

"Heti!"

"Tunnetko minua? Olen entinen Tyrnin emäntä." — Manja kuuntelee. Muistot temmeltävät hänen sairaassa tietoisuudessaan; hätääntyneenä hän sanoo:

"Olin niin uupunut. Nyt lepään."

Hilkka istuutuu vanhalle tuolille hänen eteensä. "Herra Jumala, etkö voi auttaa minua?" toistaa hän toivottomana.

Manja jättää äkkiä nukkensa, katsoo Hilkkaa vakavasti silmiin ja sanoo:

"Ei, — ei Jumala auta! Minäkin rukoilin kerran. — Ei, ei Hän auta!"

Silloin Hilkka nojautuu hänen rintaansa vasten äänettömästi itkien. "Kaksi yksinäistä sydäntä", hän kuiskaa, "kaksi yksinäistä".

Manjan kuihtunut käsi hyväilee Tyrnin emännän poskea, ja hän puhuu ikäänkuin hän kertoisi satuja:

"Minullakin oli kaksi sydäntä, toinen sykki ja eli, sykki rajusti ja levottomasti. Sen annoin armaalleni, ja hän otti sen iäkseen. Toinen oli puhdasta kultaa. Sen uhrasin Jeesus-lapselle. — Nyt olen ilman."

Hilkka on kuunnellut henkeään pidättäen, harras toivo täyttää hänen koko sielunsa. Jospa Manja paranisi! Jospa voisi sovittaa! Mutta, kun hän katsoo sairasta, on kaikki taas ennallaan, ilmeettömät silmät tuijottavat tyhjyyteen.

Hilkka jättää hänet murtuneena,

Portailla hän tapaa johtajattaren, joka katselee häntä kysyvästi. Hilkka suoristautuu.

"Veljeni on Manjan lapsen isä", hän sanoo. — "Eilen sain sen tietää."

Sitten hän lähtee.

* * * * *

Pikku Irja ei heti ottanut viihtyäksensä Jounilan kamarissa.

Hän oli tottunut omaan vasuunsa ja Miihkalin tuuditteluun. Täällä oli liian hiljaista ja outoa.

Pikku tyttö huusi täyttä kurkkua, mutta tuvassa olijat eivät olleet tietävinäänkään pienokaisen vastalauseista. Ja viimein pikkuinen antautui.

Hän oppi pitämään Hilkan vakavista kasvoista ja Anna-emännän lempeistä loruista. Innokkaasti hän ojensi käsiänsä Askolle, kun tämä raoitti ovea, ja vaikka itkuvirsi olisi ollut miten sydäntäsärkevä, heti se lakkasi vanhan ukin lähestyessä. Sen Jaakko pian huomasi ja oli ilmeisesti tyytyväinen. — Mutta Jormasta hän ei koskaan puhunut kohtalokkaan illan jälkeen.

Levottomasti hän seurasi metsätöiden kehitystä, tehden suuria kierroksia hakkuupaikoilla, mutta visusti varoen, ettei joutunut puheisiin kenenkään kanssa. Asko oli hänen ainoana seuranaan. Ja se riitti.

Niin talvi sujui, päivät pitenivät jälleen ja kevät oli tulossa. Tukkikasat kasvoivat rannalla, niitä oli lukemattomia Askon mielestä, ja aikuiset katselivat salaa itäistä taivaanrantaa, jonka ääriviiva oli muuttanut muotoaan talven kuluessa. Jyhkeä salo oli siellä ennen muodostanut tumman seinän, jonka suojaan pellot piilottautuivat tuulilta ja rajuilmoilta. Nyt muuri oli rikottu. Korkeat, yksinäiset siemenpuut törröttivät taivasta vasten, ja myrskyt riehuivat ulvoen tasangoilla.

Jounilan Jaakko seisoi eräänä iltana Askon kanssa maasälpävuorella. Ilma oli kuulakka ja kylmä, taivas syvän sininen.

Laatokka lepäsi vielä lumen ja jään peittämänä, mutta tuulten pohjasointu kertoi lähenevästä keväästä.

Kuorma kuorman jälkeen saapui rannalle, tukit irroitettiin, hevosia hoputeltiin, miehet panivat tupakaksi ja pullo kiersi miehestä mieheen.

Jaakko jäi hetkeksi yksikseen korkeimmalle kummulle, Asko oli löytänyt jäniksen jäljet rinteeltä.

"Katsokaa, pojat!" kuului rannalta. "Tonttu, ennen keskiyötä! Se on paha enne."

Miehet kääntyivät katselemaan vuorelle ja rähähtivät nauruun nähdessään Jounilan Jaakon, ja kun Asko palasi, syntyi uusi naurunremakka.

Ukki tarttui pojan käteen ja lähti vaieten astumaan poispäin. Syvä suru kuvastui hänen silmissään.

Kotimatkalla Jaakko kertoi Askolle suurista saloista, jotka nyt harvenevat. Villieläimistä ja sinipiioista hän tarinoi, naavaisista jättiläisistä ja tetrien kuhertelusta, kunnes vanhat silmät sumenivat ja polttavat kyynelet vierivät poskia pitkin.

Asko koetti lohduttaa.

"Juhani sanoo, että Tyrnin puista rakennetaan vielä suuria laivojakin, jotka hohtavat kuin kulta ja purjehtivat kaukaisille maille. Niin leveitä lankkuja ei saa mistään muualta!"

Ukki veti hänet luokseen ja kuiskasi: "Suurin salaisuus on sittenkin, että metsät kasvavat uudestaan. Lapsi, muista se!"

Asko oli juhlallinen koko sen illan. Hänestä tuntui, että hän oli nyt ukin uskottu.

Mutta unten enkeli vei hänet kullanhohteisella purrella maahan, jossa ikuinen kevät vallitsi ja lintujen laulut ainaisesti soivat, jossa aallot liplattivat uusia tarinoita ja itse pursi kertoi loppumattomia satuja Tyrnin saloista.

XVII

Oli kylmä uudenvuoden yö. Varjot lepäsivät sinertävinä kinoksilla, ja lakkapäät petäjät metsän reunassa nukkuivat lumitaakkansa alla. Kelmeä kuu kulki yksinäisenä ja unohdettuna yötaivaalla, sillä kaikki elävät olennot pysyttelivät suojissaan ja piilossa. Pakkanen yksin hallitsi.

Tyrnin tontut pitivät käräjiä tallin ylisillä. Piippalakit vilahtelivat puolihämärässä. Nikke istui alakuloisena ovensuussa. Takkuinen oli keltainen karva, sukimaton selkä ja tuuhea häntä.

Tontut olivat kaikki hänelle tutut ja rakkaat. Ystävällinen, vinosilmä tossujalka oli ensiaikoina opettanut Nallelle vahtipalveluksen alkeita, erottamaan hyvän pahasta, rauhallisen kulkijan roistosta. "Ihmisen sisin ilmenee hänen astunnassaan", sanoi tonttu. "Älä repaleista miestä ahdistele, jos hän kävelee reippain askelin, mutta hyökkää armottomasti luikertelijoitten kimppuun!" Mutta viime aikoina alkoivat vanhat opetukset pettää. Sai kulkea päivät umpeen selkäkarvat pystyssä ja valkeat kulmahampaat näkyvissä, sillä epäilystä herättäviä olentoja kulki alati Tyrnin pihalla. Mutta uusi isäntä, joka viime syksynä otti talon haltuunsa tukki-herran jälkeen, oli antanut Niken tutustua piiskaan.

Koira murisi tätä muistellessaan.

Yhtä kaikki! Tulkoot ja menkööt, voihan Nikke pysytellä tallin ylisilläkin!

"Tuntuu siltä, kuin tonttujen ja haltijain aika tässä talossa olisi ohi", kuului tonttujen joukosta.

"Niin, niin, totta puhut!"

"Eivät tarvitse apua enää tämän hovin ihmiset. Ei panna olutta, ei keitetä yrttivoiteita. Metsän väkikin pakenee."

Vanhin partasuu hymähti nurkassaan:

"Tyrni on minulle rakas. Asustin näillä seutuvilla jo silloin, kun käet kukkuivat rantapuissa ja maasälpävuori oli koskematon. Ihmiset valloittivat minulta olinpaikkani, mutta en paennut, rupesin heidän palvelukseensa. Näkymättömänä katselin, kun Tyrnin peruskivet laskettiin. Olin aina saapuvilla Anna-emännän kutsuessa. Minua sanottiin milloin 'hyväksi tahdoksi', milloin 'uskollisuudeksi', tai 'koti-onneksi'. Ja ladot ja aitat pysyivät lukittuina, vilja säilyi ja sauna lämpeni käryämättä."

"Eikä unohtunut puurokuppi jouluiltana luhdinkynnykseltä."

"Kauan tyydyttiin meihin", jatkoi vanhus. "Mutta Gregorin tultua talohon ajat muuttuivat. Laulun haltijattaret seurasivat häntä, — ja hyvin meni kaikki. Silloin seinät oppivat kuuntelemaan."

Muuan pikku tonttu puheli: "Minäpä viihdyin pirtin puolella, vieraita vastaan otin, jalkoja lämmittelin ja panin keltaisen teen oikeaan aikaan hautumaan."

"Minä olin läsnä lapsia souattaessa", kuiskasi toinen. "Tulelta varjelin, yksinäisyyden varjot karkoitin."

Tallin yliset ovat kuiskeita täynnä.

"Kuka auttoi lehmien poikiessa? Kuka tuhosi taudit?"

"Mutta nyt ei meitä enää tarvita. Tänä yönä lähdemme kaikki Tyrnin talosta. Tuhdit jäävät tyhjiksi, sauna autioksi."

Ja niin he poistuivat pitkänä jonona Niken ohitse metsään päin. Koira paneutui maata ja painoi kuonon käpälien väliin.

Silloin kuului liikettä pimeimmästä nurkasta. Kuun valo sattui yksinäiseen tonttuun, joka surullisena istui heinäkasalla.

"Eipä lähtenytkään — vanhin", virkkoi Nikke.

"Ei. — Jään odottamaan uusia aikoja."

Mutta siitä päivästä tuli ei vaivatta takassa syttynyt. Märät puut pihisivät ja kitkerä savu tuprusi vasten naamaa, jos uskalsi lähestyä. Siitä päivästä saunan löyly nousi vastahakoisesti, eikä lämpö parantanut väsyneitten jäsenien kolotusta.

Harmaan talon hyvät tontut olivat paenneet.

* * * * *

— Tyrnin talon omistajat vaihtuivat lakkaamatta vuosien kuluessa. Kun ahne kauppias oli myynyt viimeiset propsipuunsa ja lähettänyt viimeiset kaurasäkkinsä maailmalle, astui nuori, köyhä, hehkuvasydäminen uneksija kynnyksen yli. Suuret aatteet seurasivat häntä. Hän oli mielestään se mies, joka Jumalan lähettämänä nostaisi hävitetyn hovin uudelleen kunniaan. Haaskatut metsät ja nyljetyt maat kantaisivat jälleen hedelmää.

Kylän väki katseli uutta menoa riemuiten. Tyrnin talon kohtalo oli aina säännellyt koko seudun ilot ja surut. Kun kyynelet vierailivat tyrniläisten suojissa, silloin soitto vaikeni kirkonkylän pirteissä, ja kun ilo hymyili Tyrnin ikkunoista, naapurienkin taakat kevenivät. Heillä oli kuin yhteinen verenkierto.

Nuori uneksija kuvitteli suuria.

Laihat kauramaat muuttuisivat pian viljaviksi pelloiksi ja hoitamattomat ha'at ensiluokkaisiksi laitumiksi. Kantoja murrettiin maasta ja uusia viljelyssuunnitelmia tehtiin. Mutta kun heinät syksyllä ahdettiin latoihin, huomasi isäntä ihmeeksensä, että lahot katot olivat reikäiset kuin seula, eikä hänellä ollut aikaa korjaamiseen. Sateet tekivät tehtävänsä.

Hän aherteli, mutta onni ei suosinut häntä.

Ankara raekuuro runteli katteettomia salaojia, niin että ne luhistuivat kokoon ja karjasta hukkuivat parhaimmat suohon.

Mitäpä hyödytti, että nuori isäntä käytti saappaita, joissa vesi iloisesti virtasi ulos ja sisään ja vaikka emäntä aherteli kylmässä pirtissä, jossa vihainen veto vinkui ja lapset valittivat paleltuvansa! Unelmat sammuivat, pilvilinnat sortuivat, ja niin joutui Tyrnin talo vielä kerran myytäväksi.

Ihmiset päivittelivät, vanhukset laskivat sormillaan. Niin, kymmenen vuotta oli todellakin kulunut siitä, jolloin Hilkka lähti poikansa kanssa lapsuudenkodistaan, — kymmenen pitkää vuotta! Mutta heistä tuntui kuin olisi kaikki tapahtunut eilen!

Jounilan Jaakko astui eräänä lauantai-iltana tuvastaan portaille, parta ajettuna, paras, kirjava paita yllä kuin kirkkoon mennessä. Selkä suorana hän siinä seisoi ja katseli ympärilleen.

"Asko!" hän huudahti pirttiin päin. "Asko, joko lähdetään?"

Pitkä, solakka nuorukainen aukaisi hymyillen oven.

"Jopa sinulla on kiire, ukki!"

"Hyvä on joutua perille, ennenkuin toiset ehtivät sinne kauppoja tekemään", vastasi ukko.

He lähtivät matkalle. Naisten katseet seurasivat heitä Jounilan pirtin ikkunasta.

"Herra teitä siunatkoon ja varjelkoon!" rukoili Anna, mutta Hilkka vaikeni. Hänen silmänsä loistivat hiljaista kiitollisuutta.

Tienhaarakummulla Jaakko virkkoi:

"Katso taivaanrantaa, Asko! Jo on tullut tiheämmäksi. Kun sinä olet yhtä vanha kuin minä, on se ehtinyt tummua mustaksi."

He kulkivat taas äänettöminä perätysten, kunnes harmaan talon katot näkyivät. Silloin ukko sanoi:

"Sinä saat nyt aloittaa uudestaan, samoin kuin minä, — mutta eri tavalla. Sinulla on valmiiksi lasketut perustukset. Älä horjahda."

Sitten hän aukaisi veräjän.

Asko oli kahdeksantoistavuotias, kun Tyrnin talo joutui sukuun takaisin.

XVII

On kirkas kevät.

Kärpäset paistattavat päivää auringonpuoleisilla seinillä. Niiden siivet kimmeltävät kristallinhohteisina. Tiirat ja lokit kirkuvat ilmassa, lemmen aika on tullut. Urvut punertavat heikosti. Tyrnin talon punainen portti on jälleen paikoillaan. Viimeiset vuodet se oli ollut työnnettynä riihen alle, jossa pörröiset kissanpoikaset puikkelehtivat piilosilla sen säleitten välissä. Keltajuovaisen Mikon suku on arveluttavasti lisääntynyt. Jälkeläisiä on kaikenkaltaisia, täplikkäitä, kirjavia, keltaisia ja kokonaan valkeitakin, mutta kaikilla on vanhan Mikon leveät kasvot ja viekkaat pedonsilmät.

Rotat ovat kaikonneet talosta, ja pikkulinnutkin ovat palanneet. Ainoa paikka, jossa pääskyset enää uskaltavat pesiä, on vanha kellotapuli. Nuora on joskus katkennut, eikä kukaan ole yrittänytkään kiivetä ylös sitä korjaamaan. Ja siten kello on saanut olla rauhassa. Pieni katto on lahonnut vuosien kuluessa, koko tapuli kallistunut, mutta pääskysen pesät pysyvät paikoillaan, ja iloinen visertely kuuluu sieltäpäin koko pihan yli.

Tyrnin ikkunat ovat kirkkaat, sintsin raskaan oven saranat eivät enää vingu ruosteisuuttaan, ja portaitten edessä tuoksuvat vihreät havut.

Kaukana rantapellolla on Asko kylvämässä. Aamusta asti hän on kulkenut sarkaa ylös, sarkaa alas, jyvävasu sylissään, ja täyteläiset siemenet lentävät hänen edessään kultaisena kaarena mustaan maahan.

Asko on kaunis ja voimakas mies. Entinen liinatukka on tummunut, tiheät, raskaat kiharat pilkistävät lakin alta, jonka hän on työntänyt takaraivolle.

"Juurtukaa ja kasvakaa!" kuiskaa hiljainen iltatuuli jyville.

"Peittykää ja särkykää!" tuoksuu pehmeä maa suljettuaan ne syliinsä.

"Ei lopu työ — minun aikanani", ajattelee Asko kylväessänsä ja riemuitsee siitä.

Aurinko on laskemaisillaan, mutta Asko ei tiedä ajasta mitään.

Hän pyyhkäisee hien otsaltaan.

"Taitaisin jatkaa aamuun asti", hän hymyilee; "kellokaan kun ei vielä ole kunnossa! Mutta minne joutuvatkaan sitten pääskyset, kun tapulia korjataan? — No, saavat alkaa uudestaan — kuten minä. Saavat tyytyä katonharjaan taas. Kissoista minä vastaan."

Pitkä mies lähestyy astellen ojanreunaa.

Asko jättää työnsä, paljastaa pään ja rientää tulijaa vastaan.

"Isä Iirak!" hän huudahtaa. "Tervetuloa, tervetuloa!"

Vanha munkki suutelee nuorukaisen otsaa.

"Täytyihän minun tulla — ennenkuin lopetan päivätyöni."

He kulkevat hiljalleen taloa kohti. Tulijan kasvot loistavat. Hän puristaa Askon kättä omassaan.

"Hyvä oli, että pelastitte talon sinulle ja suvullesi! Kyynelet ovat kostuttaneet sukupuusi juuret, surua on ollut paljon, mutta nyt on uusi aurinko noussut. Siunattu olkoon sinun päiväsi, Gregorin ainokainen!"

Kiuru livertelee korkealla, he jäävät hetkeksi kuuntelemaan.

Munkki on vanha ja heikko, sininen suoni tykkii ohimolla, ja pitkät hiussuortuvat ovat lumivalkoiset ja harvat. Hän nostaa kätensä taivasta, kohti ja sanoo:

"Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maan piiri asukkaineen!" Hän tekee pyhän ristin merkin nuorukaisen kasvojen yli.

"Tulin sanomaan teille hyvästit. Huomenna lähden luostarin saarelle. Tarvitsen lepoa."

Askon silmät täyttyvät kyynelillä. Hänen on mahdotonta ajatella, että vanha ystävä ehkä piankin nukkuu kapean kummun alla luostarin kirkkomaassa ja että harmaan puuristin mustat kirjaimet ovat ainoat, jotka osoittavat kulkijalle isä Iirakin lepopaikan.

Isä Iirak hymyilee kirkkain silmin.

"Elämä on lyhyt", hän kuiskaa, mutta Askosta se tuntuu pitkältä ja ihmeelliseltä.

Pikku Irja laulaa ha'assa. Hänen äänensä on hopeanheleä ja puhdas.

Vanhus nyökkää tyytyväisesti.

"Hyvä on, että lapsi kasvaa täällä. Tännehän hän kuuluukin."

Irjan puku vilahtaa puiden lomitse. Lapsen kasvot ovat onnelliset ja huolettomat. Pienet jalat kiiruhtavat sirosti kaivolle, Hilkka-emännän luokse.

"Olen löytänyt paljon sinivuokkoja", riemuitsee tyttö. "Saanhan heti viedä ne yliskamariin, Hilkka-äiti?"

"Saat, saat." — Ja lapsi kiiruhtaa pois. Kohta hänen livertelynsä kuuluu avonaisesta ikkunasta.

"Katsohan, nämä ovat ensimmäiset. Siksi toin ne sinulle. Eivätkö olekin kauniita? Katsele näitä kunnes tuon uusia!"

Hilkka ihmettelee kuinka taitavasti lapsi osaa kohdella sairasta äitiään, ihmettelee sitäkin, ettei Irja koskaan kysele eikä utele lasten tavoin. Pikku tytön mielestä oli luonnollista, että hän sai sanoa Tyrnin emäntää äidiksi, koska hänen oma, kaunis äitiraukkansa on sairas ja onneton.

Näin keväisin Manja aina oli heikoin. Ehkä hän sammuukin joskus ensimmäisten vuokkojen lakastuessa.

Kurjet huutavat itäisten metsien yllä, vinttikaivo narisee hiljaa.

Hilkka astuu vitkaan isä Iirakia vastaan. Hänen sydämessään asuu suuri rauha, lepo, joka seuraa kamppailujen jälkeen.

"Nyt olemme jälleen kotona", hän virkkaa vanhukselle.

Mutta munkki vaikenee. Muistot tulvivat esille. Gregorista ne puhuvat. Koko ilma on niitä täynnä. Mutta ne eivät enää soimaa ketään. Siunausta ne tuovat Hilkallekin, jonka sielu on taisteluissa kirkastunut, sydän käynyt sen katumuksen läpi, jolla on voimaa nostaa kuolemasta ja tuomiosta.

"Kuunnelkaa!" sanoi Hilkka väräjävin äänin. "Kaikkialla soi!"

Vanha munkki nyökkää:

"Nyt on — uusi kevät!"

Kiurut laulavat.