Part 2

"Soo, soo." Gregor puhelee rauhoittavasti, levittäessään tuoksuvaa apilaheinää jokaisen eteen, ja tuttu rouske kuuluu pian hänen ympärillänsä. Hän hymähtää itsekseen.

Niin, tuossapa nyt herkuttelevat kiiltävät elukat järviniityn odelmilla! Ihan tekee hyvää nähdä! Sillä juuri tämä sankka heinä oli ollut hänen ensimmäinen voittonsa taistelussa appiukon, Jounilan Jaakon kanssa. "Pilaantuvat näin myöhään syksyllä", oli ukki väittänyt. "Kuka niitä korjaa!" Mutta Tyrnin väki korjasi sittenkin toistamiseen heinän syystaivaan alla — ja hyvää siitä oli tullutkin. Näkisipä ukki vain! —

Hän taputtelee Raisun kaulaa ja lähtee riiheen, josta kapea savupatsas nousee taivasta kohti.

Gregor rakastaa näitä hetkiä, jolloin koko talo nukkuu, rakastaa ja pelkää, sillä silloin syöksyvät hänen sielunsa vihollisetkin esille, silloin hän muistaa olevansa vieras tutuilla poluilla, isäntä — vaimonsa tilalla, ja tuo tieto saa hänet joskus masennuksiin, josta on vaikea vapautua.

Hän työntää lahot puut valtavan uunin kitaan, kipinät räiskyvät ja kiuas hohtaa, jokunen jyvä tipahtaa lattialle.

Gregor tekee työnsä kuin unessa. Hän ajattelee Jounilan isäntää, pientä, hartiakasta appiukkoansa, joka nyt elää vähäisellä palstallaan ja kertoo jättäneensä elämäntyönsä oman onnen nojaan — nuorempien käsiin, mutta joka siitä huolimatta kolkastaan johtaa koko kylän asiat.

Hän oli nuoruudessaan tullut Hämeestä etsimään Raja-Karjalasta uutta maata. Ja oli löytänytkin. Hänen ympärillään aaltoili pian kumpujen ja vuorien välillä, Laatokan lähettyvillä, neitseellisten maitten tumma vilja. Hänen kättensä toimesta kasvoi kukoistava Tyrnin talo, jota pian karjalaisten huulet nimittivät "hoviksi", sillä olihan siellä karjaa lähes kolmisenkymmentä päätä ja hevosia kymmenen. Jounilan Jaakko oli ollut onnen suosima, ja surusilmäinen Anna-emäntä hoiteli kotilieden tuikintaa hellin käsin. Hän oli ollut karjalais-neito, mutta tytär, Hilkka, ei ollut tullut äitiinsä. Tulinen tarmo ja käskevä ääni olivat isältä perityt. Mutta poika, Jorma, kulki äidin polkuja. Hänestä tulisi kerran lukumies, vaikkapa pappikin. — Hän oli kaitaluinen ja heilui kävellessään.

Gregor jää hetkiseksi istumaan riihen kynnykselle, heittää karvalakkinsa sillalle ja pyyhkii hien otsaltaan. Mitä hänen pojastansa kerran tulisi, Askosta, valkotukkaisesta, joka nyt yksinäisenä elelee Tyrnin avarissa pirteissä? Laulajaa, unennäkijää hänessä on, mutta onko raatajaa, tarmon miestä? Jumala yksin sen tietää. Gregor tekee hajamielisenä ristinmerkin, mutta hätkähtää heti. Ei! Eihän sellainen enää hänelle soveltunut, hänelle, luterilaisen kirkon miehelle. Hänen suunsa käy äkkiä katkeraksi. —

Puhutaan paljon naisen uhrautumisesta. Mitä hän, Hilkka, on antanut? Nuoren neitseellisyytensä hehkuvan lemmen alttarille, kaikki muu on hänellä jäljellä!

Gregor muistaa hänet pikkutytöstä saakka — muita pikkutyttöjä johtamassa. Milloin heidän lempensä on alkanut, on mahdotonta sanoa. Se on kai kytenyt hänen tunteittensa pohjalla niin kauan kuin hän muistaa, kunnes se leimahti tietoisuuteen kerran — juhannuskokolla. —

Riihen uunissa räiskyy ja paukkaa. — Taisit olla aika susi, sinä vanha, musta männynkääkkyrä, jonka sinne työnsin viimeiseksi, tuumii Gregor ja painautuu uudelleen kynnykselle istumaan.

Hän tulee ajatelleeksi äitiä. Näin öisin tämä niin selvästi tulee hänen mieleensä. Ehkäpä äitikin valvoo, ken ties. Miten vähän heillä onkaan nyt enää sanottavaa toisilleen! —

Mitä hän ajattelikaan äsken? — Juhannusta, niin juhannusta! Gregorin kasvot loistavat ja hän näkee kaiken yhtä selvästi kuin silloin.

Tyrnin avara piha, hennot koivut, omenapuut ja taivas kuulakka. Kylän nuorella väellä oli määrä kulkea rantaan juhannuskarkeloon talon pihaitse, josta Hilkka liittyisi heihin, mutta jo kaukaa he huomasivat, että tyrniläisillä oli vieraita. Suuret, nelipyöräiset kuomuvankkurit seisoivat tallin luona ja kuistilla ja aitan parvekkeella liikkui kirjavapukuisia naisia ja miehiä, lasten häärätessä nurmikolla. Kuului naurua ja puheensorinaa.

"Aunukselaisia!" päättivät nuoret. Kokonainen retkikunta rajan takaa oli tullut saattamaan kymmenkuntaa naista, jotka täältä hajaantuisivat ympäri Suomea myymään menneen talven käsitöitä. Miesten ja lasten piti palata jo seuraavana päivänä.

Nämä jokavuotiset vierailut olivat kestintapaiset Tyrnin talossa. Silloin Anna-emännän katse säkenöi; pehmein askelin hän kiiruhti aitasta pirttiin ja pirtistä kellariin, pani rasvaisen uunipaistin parhaisiin saviastioihinsa, toi punaisen oluensa pöytään ja paistatti keitinpiiraita, niin että koko talo tuoksui herkuilta. Oli hupaista saada pakista taipuisaa heimolaismurretta ja unohtaa hetkiseksi Jaakko-isännän kankea kieli.

Partasuu-ukot istuskelivat poltellen pihamailla, hypistelivät kirjavia vöitään ja tarinoivat rajantakaisia tapahtumia, ja nuoret miehet iskivät toisilleen silmää nähdessänsä Hilkan naisten joukossa.

"Rasvaapa näilläkin mailla koreita kukkasia", tuumi pitkä, tumma nuorukainen. "Mitäpä jos tulisikin minulle — ikuiseksi armahaksi", hän lisäsi Gregoriin kääntyneenä.

"Eipä taida tulla", hänelle vastattiin.

"Vai niin, vai niin, ystäväiseni", ilkkui vieras.

"Vai on sulhasmies jo katsottuna."

"Kysy, niin saat tietää."

Gregor jätti seuran polttavin poskin.

"Orren alla, illan tullen, kysynpä tytöltä totuuden", lauloi nuorukainen hänen jälkeensä, nostaen kuohuvan oluttuopin korkealle.

"Syvä on nassakka naapureilla, kiiltävät korvot koivuiset", hän jatkoi herättääkseen Hilkan huomiota, mutta tyttö leikki lasten kanssa eikä ollut kuulevinaan.

Sen juhannusillan kokolla ja karkelossa olivat Tyrnin iloiset vieraat mukana, vain nuoret äidit vetäytyivät syrjään lastensa luo ennen aamunkoittoa, tietäen, että eron hetki oli tulossa. Itkien he painoivat rintalapsensa syliinsä, ja pienet huulet ahmivat viimeisen ateriansa hellästä rinnasta; kun äidit monen kuukauden kuluttua palaavat, eivät pienokaiset enää tunne heitä emikseen, vaan piiloittavat kasvonsa vieraitten helmoihin.

Tämä selvisi Hilkalle sinä iltana ja hänen nuori povensa läikähti kuin täysinäinen pikari. Hellin käsin hän lohdutteli yksin jääneitä lapsukaisia ja oudot kyynelet polttelivat hänen silmäluomiaan.

"Voi, neiti", kuiskasi eräs äiti hänelle lähtiessään, "katso, että saat jäädä poloisesi luo, jos kerran saat synnyttää lapsia maailmaan." — Hänen silmänsä olivat kuumeiset. Hilkan huulet vavahtelivat.

Sellaisena Gregor löysi hänet luhdin portailta.

Aamuauer oli kostea. Tytön silmistä putoilivat kyynelet ja nuori rinta nousi ja laski.

Gregorin katse hyväili tyttöä kuin auringon ensimmäiset säteet hyväilevät uinuvaa maata. Mutta hän ei koskenut Hilkkaan. Katseet sulivat vain hetkiseksi yhteen, sitten hän lähti hitain askelin kotiin.

Äiti istui tuvassa. Hän oli levoton ja hätääntynyt, puhui kuin hourien.

"Joko lähtivät — aunukselaiset?"

"En tiedä. Luultavasti."

Ja Jelisaveta rupesi puhumaan siitä, että Gregorilla nyt enää oli vain vuosi jäljellä seminaarissa. Sitten he lähtisivät takaisin heimonsa luo, siellä kyllä olisi työtä hänellekin. Muistihan Gregor isänsä toivomuksia, — muistihan?

Mutta poika seisoi synkkänä. Sellaiset ajatukset olivat hänelle outoja nyt, kun uusi tunne oli herännyt hänen sydämessään. Poisko täältä, pois Hilkan luota? Se merkitsisi hänelle elämän auringon sammumista, vajoamista, kuolemaa. Hän pudisti hitaasti päätään.

"En niinä lähde minnekkään."

Äiti kalpeni.

"Et siis pidä lupaustasi!"

"Lapsen sanat kuolevat usein aikuisen huulilla."

Jelisaveta peitti käsin kasvonsa.

"En minä voi lähteä, minä rakastan Tyrnin Hilkkaa."

Äiti nojautui seinään, kuivin huulin hän kuiskasi:

"Hilkkaa, kopeasilmäistä, rikkaan miehen ylpeätä tytärtä! Nikita-laulajan poika — pellonkyntäjäksi?"

— — — Nikke haukkuu, muistot häipyvät.

Gregor painaa lakkinsa päähän ja nousee.

Revontulet säkenöivät, lyhdyn valokehä liikkuu hänen astuessansa taloon päin Nikke kintereillään. Idästä käy heikko tuuli. Mies pysähtyy. Olikohan äiti sittenkin ollut oikeassa? —

Siellä, missä runolaulujen vuolas virta vaahtoilee, missä pyhän äidin eteen uhrataan ensimmäiset kevään kukkaset, niissä kuun säteet hopeoivat tarujen teitä, siellä hänen heimonsa elää, siellä hänen juurensa imevät maan juovuttavia mehuja, siellä hän on kotonaan, hän, Nikitan poika!

Mutta jouduttuansa pirttiin, hän asettaa hiljaa lyhdyn laudakolle ja jää taas seisomaan nukkuvan vaimonsa eteen.

Kuin anteeksi pyytäen hän sivelee vaimonsa otsaa, ja nuoren Hilkan huulet saavat hänet jälleen uskomaan, että Tyrnin talo sittenkin on hänen oikea kotinsa — nyt.

IV

Syvät ovat Tyrnin salot, koskemattomat Tapion salien pilarit. Ihmisaskelet eivät hiljaisuutta häiritse eivätkä kirveeniskut mesikämmenten talviunia kesken lopeta. Hyvät ovat kettujen luolat ja siimeikkäät ilvesten tyyssijat, sillä Jounilan Jaakko oli antanut taivaan Jumalan huolehtia kasvusta ja myrskytuulten lahopuitten kaatamisesta. Sittenkin oli ollut korjaamista yllin kyllin.

Kun rakennukset ja uudet työkalut olivat olleet kyseessä, oli isäntä virnistäen raapinut korvalistoaan, ennenkuin hakkuuseen oli ryhdytty, mutta ylpeänä hän aina oli näyttänyt suunnattoman leveät lattialankkunsa vieraille ja kehunut seinähirsiään Karjalan mahtavimmiksi. Luojan metsästä hän usein puhui, Herran lainasta; siksipä huojuivatkin satavuotiset hongat ja naavaiset kuuset viljelysmaitten suojana pohjoisessa ja idässä, kun Hilkka-tytär otti talon vastaan.

Tilan siirtyminen tyttärelle oli käynyt hiljaa ja luonnollisesti suuritta eleittä ja pitkittä puheitta.

"Tiedän, että jatkat siitä, mihin minä lopetin", oli ukko sanonut muuttaessansa Jounilaan, viiden kilometrin päähän Tyrnistä. "Jorma saa metsäosastansa koulutuksensa ja yli jääpi." — Siinä kaikki.

Mutta ero tutuilta työmailta oli siitä huolimatta ollut vanhalle isännälle raskasta.

Pienenä, kumaraselkäisenä hän yhä kiertelee kotitalonsa nurkkia, seuraa oraan nousemista ja viljan tuleentumista, tunnustelee raskaalla sauvallaan roudan vahvuutta ja käy rannalla ennustelemassa jäitten lähtöä. Mutta nämä retket eivät aina ole hänelle iloksi, sillä hän on usein näkevinään, etteivät lapset välitä hänen neuvoistaan. Silloin käy hänen mielensä apeaksi, uurteiset kasvot muuttuvat vielä ryppyisemmiksi ja hänen harvat sanansa ovat häijyt ja terävät.

Sellaisina päivinä hän ei ole tervetullut Tyrnin pirttiin. Ukset kantelevat ärtyisästä kädestä, joka niitä heittelee, ja vesisaavin kirkas pinta kertoo kasvoista, joita ei vaivaa liikanainen kauneus.

Eräänä kylmänä kevätiltana hän tulee taloon rannasta päin. On lauantai.

Juhani, isäntärenki, on menossa saunaan miesten kanssa. Hänen valkoinen tukkansa loistaa ja astunta on kevyt, vaikka vuosien luvun jo pitäisi painaa. He tervehtivät Jaakkoa kunnioittavasti ohimennen, mutta vanhus tuskin vastaa.

"Isä", ilmoittaa Asko leikkipaikastaan, kuistin vierustalta, "ukki tulee, mutta hän on kyllä maanantaituulella, vaikka onkin lauantai."

Gregor peittää äkkiä hänen suunsa kädellään, mutta Jaakko on jo kuullut lapsen sanat ja naurahtaa kuivahkosti:

"Älä sinä opeta poikaasi valehtelemaan äläkä tuki viatonta suuta!"

Hilkka astuu vakavana tuvasta. Hiukset aaltoilevat kiiltävinä verkon alla. Hän on kukkea ja voimakas, valkeakaulainen ja sulavaliikkeinen. Isä katselee häntä arvostelevasti ja muuttuu hieman ystävällisemmäksi.

"Hyvä", hän mumisee, "että ruhossasi virtailee hämäläistäkin verta. Muuten olisi talosi hukassa."

Hilkka kääntyy tuskastuneena Gregoriin, mutta mies hymähtää tyynesti. Hän istuu Askon vieressä portailla ja veistelee kauniita visakoivun kappaleita. Ukko osoittaa niitä sauvallaan ja sanoo ynseästi:

"Leikkiä ja leikkiä vain! Niin ei ollut minun aikanani. Tiedättekö, että oraanne on harvaa ja huonoa?"

"Kyllä. Kevät on myöhäinen ja tuuli kylmä. Korjaantuu kyllä, kunhan kesä lämpenee." Gregorin ääni ei petä.

"Korjaantuu, korjaantuu, niin te karjalaiset aina sanotte. Kunhan vain olisitte oikeassa!"

Ukki kääntyy Askoon päin. Poika on kantanut rannasta, jossa heillä on laaja maasälpäalue, suuret kantamukset kiiltäviä kiviä ja haurasta katinkultaa. Niistä hän nyt rakentelee uljaita linnoja.

"Silmänruokaa, poikaseni!" sanoo ukki ja hajoittaa kuin vahingossa linnojen muurit.

Asko panee vastaan.

"Et saa, ukki! Siinä on kultaa."

Vanhus nauraa, mutta silittelee pojan poskea karkealla kädellään.

"Niin minäkin kerran luulin, pikku mies; luulin ainakin saavani tuosta samasta kalliosta kultaa, paljon kultaa, kun tein sinne louhimon ja vein maasälpää Laatokan yli Pietariin, jossa siitä tehtiin kiiltävää posliinia."

Hän nojaa sauvaansa ja katsoo synkkänä rantaan.

— Iltatuuli on jääkylmä. —

"Mutta sanonpa sinulle jotakin, älä ikinä luota Laatokkaan! Älä ikinä! Se on kaunis ja viekas peto, joka keväisin jäähdyttää rannat ja myrskykausinaan riistää ihmisiltä viimeisenkin killingin. Minultakin tuo hurtta vei kuusi proomua ja yhden höyryaluksen!" Hän pui nyrkkiään. — "Silloinpa jäikin louhimoni unohduksiin, eikä paukkunut enää Tyrnin Jaakon kaivoksilla. Saivat Pietarin tehtaat valmistaa koreuksiaan Suomen sälvättä. Katinkulta jäi kimmeltämään kivilouhimoon — ja minusta tuli maamyyrä."

Hilkan katse on lämmennyt.

"Sinä loit uutta maata, isä. Oli parempi niin." Ukki osoittaa visapalikoita kädellään.

Asko innostuu.

"Isä rakentaa meille harmonin!" hän ilmoittaa pikkuviisaasti. "Sillä on samanlainen ääni kuin kirkon uruilla."

Vanhus rykäisee merkitsevästi.

"Minun nuoruudessani soitettiin hanuria tai vingutettiin viulua, mutta minähän en käynytkään seminaaria."

Gregorin kädet vapisevat, mutta hän veistelee yhä.

"Askolla on hyvä korva. Kaikki me rakastamme laulua!" hän sanoo kuin itsekseen.

"No, laulakaa sitten! Mehän puhuimme nyt tuosta sinun pelivärkistäsi, vävy. Suotta tuhlata aikaa ja rahaa moiseen kummitukseen. Laulavathan taivaan linnutkin ilman säestystä."

"Eivät, isä!" Hilkan poskia polttaa. "Tuulet ja metsien ainainen suhina yhtyvät niiden ylistysvirteen."

Ukko hymähtää: "Oletpa sinäkin oppinut."

He lähtevät pirttiin ilta-aterialle. Sienet ja sipulit tuoksuvat, ristikkopöytä on hohtavan puhdas. Saunamiehet tuovat tuoreen koivun tunnun muassaan ja ukin aikaansaama painostus häipyy häipymistään. Yökylmyys lähenee ja ikkunaruudut himmenevät.

Juhani katselee Jaakkoa miettiväisenä.

"Olemme — niinkuin — elämän ehtoopuolella nyt, sinä ja minä", hän virkkaa. "Muistatko enää ensimmäisiä täällä oloaikojasi?"

"Riittää minulle nyt iltoja sellaiseenkin."

"Ihmetellen katselimme sinua tänne tullessasi. Laskimme sinusta pientä pilaa, kunnes huomasimme, ettet pelännyt kontiota kierrellessäsi. Silloin otimme sinut joukkoomme."

"En pyytänyt teiltä paljoakaan apua."

"Et, et. Olit ylpeä ja voimia riitti. Mutta yhtä pyysit ja minä annoin sen sinulle, kun olin huomaavinani, että onni seurasi sinua. Pyysit kauniin Anna-siskoni. Ja hänet sait. Ja ylpeänä kerroin siitä suvulleni. — Raivasit itsellesi maata, nostit Laatokan tummista aalloista hopeankiiltäviä nieriäisiä ja muita veden antimia, lunastit suunnattomia metsämaita ja ympäröit ne miehen korkuisilla seiväsaitauksilla. Tämä on minun, sinä sanoit; sinulla oli onni muassasi. Nostatit komean pirttisi harjan ja kotisi kasvoi sen turvissa. Olet ollut Luojan suosima mies. Oletko koskaan siitä kiittänyt?"

Jaakko katselee liikkumattomana lieden hiillosta.

"Muistatko, minkälaisessa kunnossa talojen läävät olivat sinun tänne tullessasi? Pimeässä lehmät viruivat pitkät talvet, pienestä luukusta eksyi silloin tällöin jokunen auringonsäde sisään. Kevään tullen lojuivat nääntyneet elukat melkein katon rajaan ulottuvalla höyryävällä lautakasalla. — Nyt on jo monessa paikassa toisin. — Muistatko karhua, joka eräänä yönä riehui Miikhali Karpowin navetan ympärillä, repien kämmenillään suuria aukkoja seiniin, mutta saamatta kuitenkaan kitaansa elävää olentoa. Taisi olla ensimmäinen kontio, jonka sinun luotisi tappoi." —

Syntyy pitkä äänettömyys. Asko katselee taukoamatta ukkiaan suurin lapsensilmin. Ukkipa vasta on mies! Juhani jatkaa:

"Sen talja riippuu nyt isäntäväen kamarin seinällä. Eikä se jäänyt ainoaksi. — Kaikkia näitä muistelin tänä keväänä astuessani auran kurjessa Tyrnin mailla. Ja muistin myös, että meille, sinulle ja minulle, kohta ehtoo saapuu. Sinun päiväsi on ollut pitkä ja touhua täynnä. Nyt on nuorten vuoro, veli!"

Silloin Jaakko puhuu:

"Pelkään uusia aikoja, kaikki työni on vielä kesken, mutta nuoret tuovat muassaan uudet tavat. Näen tulevista vuosista painajaisunia. Näen hetkiä, jolloin vieraat kädet tuhoavat Tyrnin salojen jättiläiset, ja jokaisen kaatuneen puun alla — saan itse ruhjevamman."

Juhani hymyilee valoisasti:

"Luoja on vammojen valelija. Pelkään, että olet metsistäsi tehnyt itsellesi — puujumalan. Sinä, joka meidän kiiltäviä ikuunejamme halveksit."

* * * * *

Ilta on kulunut. Hilkka, Gregor ja Asko lähtevät ukkia saattamaan kotiveräjälle saakka ja Nikke seuraa heitä uskollisesti.

Äkkiä koira murahtaa ja syöksyy ärhennellen Jaakon kimppuun. Vanhus ravistaa itsensä vapaaksi, ja Gregor kurittaa ynisevää elukkaa kovakouraisesti.

"Se on ihan hullu!" huudahtaa Hilkka. "Mikä siihen nyt meni?"

"Älä ole huolissasi", lohduttaa ukki. "Eihän vielä mitään pahaa tapahtunut."

Mutta Asko tulee vakavaksi.

"Minä tiedän, miksi Nikke sinuun kiinni kävi. Se muisti äkkiä, että sinä sauvallasi survoit kultamuurejani. Se kosti! Nikke on minun koirani."

V

Kaikki korjaantuu, oli Gregor sanonut, kunhan kesä lämpenee, ja hän oli ollut oikeassa.

Tyrni, harmaa talo, lepäsi siunattuna suuren luonnon helmassa viljamaittensa keskellä ja sen ikkunat loimusivat kuin kulta ilta-auringossa.

"Mitä toimitat?" kysyi Asko kimmeltävältä päivänsäteeltä, joka lensi hänen ohitsensa.

"Kypsytän tähkäpäitä." Ja poju ymmärsi.

"Kiire on, kiire on", suhisi tuuli. "Ympärilläni heilimöi, heilimöi."

Gregor ja Juhani kaivoivat ojaa kesantomaalla, Asko poimi rikkaruohoja pientarilta ja Nikke ahdisteli peltohiiriä voimiensa takaa. Multa tuprahteli pilvenä sen takakäpälien välitse, ja yhtämittainen rähinä kävi.

"Nytpä syntyy hiirikylässä pakokauhu", tuumi poika viheltäen kimakasti. Nikke lopetti hetkeksi, käänsi Askoon päin mustuneen naamansa, josta kaksi kiiluvaa silmää katsoi kysyvästi pientä isäntää, mutta ryhtyi heti työhön uudelleen. Silläkin oli kiire.

Miehet olivat puolialastomat, ruskeat yläruumiit hohtivat kuin kupari; kuuma, heleä aurinko loi heidän ympärilleen tummaan maahan pehmeitä sinipunervia varjoja.

Oli täysi kesä. Mutta — kesä outo ja kummallinen pikku Askon mielestä. Miksi kylä, ihmiset ja kotikin olivat niin suuresti muuttuneet? Entä nuo loppumattomat miesjoukkueet, joita vähän väliä marssi kylän läpi itään päin, mitä ne kantoivatkaan raskaissa repuissaan?

Askon työ sujui huonosti, hänellä oli niin paljon mietittävää.

— Eräänä päivänä poika oli seisonut tienhaarakummulla ja katsellut, miten tututkin nuorukaiset häipyivät sinne, missä suuret metsät alkoivat, ja missä vastaan tuli raja.

Ja raja oli jotakin sellaista, josta ei päässyt selville.

Raja oli kai portintapainen, korkea ja ylen korea. Sen läpi iloiset aunukselaiset pujahtivat Suomen puolelle. Ja he toivat tullessansa Askolle hauskoja savikukkoja, kun he vierailivat hänen kodissaan. Jotkut soittivat hänelle balalaikkaa surunvoittoisesti ja kauniisti. Jelisaveta-mummo puhui heidän kieltänsä, mutta silloin Asko aina nauroi ja muisti lorisevan metsäpuron.

Rajalta tuli myöskin silloin tällöin kiltti ja hiljainen isä Iirak, jota kaikki rakastivat, vaikka niin harva heistä kuuluikin hänen kirkkoonsa. Kun poika muisti hänet, tuntui nenässä voimakas tökötin haju, sillä tämän saapasrasvan lemu ympäröi aina pappismunkkia ja kaikkia hänen tavaroitaan. Mutta se kuului häneen eikä siksi tuntunut epämiellyttävältä.

Raja, raja! Nyt se varmaankin oli muuttunut kokonaan, sillä Asko oli ollut huomaavinaan, miten suurten ihmisten katseet synkistyivät, kun he puhuivat siitä. Oikeastaan häntä suututti, että hänen nyt piti olla lapsi. Hänkin olisi tahtonut kantaa raskasta reppua selässään ja olla mukana tuossa salaperäisessä joukossa, joka hävisi metsän hämärään.

Tienhaarakummulta poika oli juossut suoraa päätä Jelisaveta-mummon kaalimaahan, jäänyt hikisenä seisomaan vanhuksen eteen ja huutanut:

"Kuule, sano minulle nyt heti, mikä raja on?"

Mummo ei näyttänyt hämmästyvän:

"Raja? — Ihmisten keksimä onnettomuus?"

Asko rypisti otsaansa.

"En ymmärrä. — Isä Iirak sanoo, että synti on maailman suurin onnettomuus. Raja on siis syntiä."

Jelisaveta hymyili hieman levottomasti.

"No, vaikka niinkin. Olet niin pieni, en voi selittää, lapsukainen. Voin vain sanoa, että molemmin puolin rajaa asuu samaan heimoon kuuluvia ihmisiä, sukulaisia siis, samaa juurta. Mutta raja erottaa heidät toisistaan. Olisi parempi, jos saisivat elää yhdessä."

Pojan pieni, ruskea jalka penkoi levottomasti maata. Sen enempää ei puhuttu sillä kertaa, mutta miettimistä riitti.

Lapsi hakkaa kuokallaan leskenlehden juuria, maa tuoksuu, mehiläiset lentelevät.

"Asko, Asko!" Isän ääni on iloinen. "Katsohan tuonne!"

Poika tirkistää taivaalle, sen sinertävä kupu hohtaa ja kimmeltää, ja metsien yli kohoaa pieni lintu, joka lähenee lähenemistään. Outo surina täyttää ilman, linnun siivissä välkkyy kiiltävä metalli. Asko on lumoutunut. Hänen katseensa seuraa tulijaa, kunnes se on aivan hänen päänsä yläpuolella, silloin hän nostaa molemmat kätensä sitä kohti ja alkaa juosta, kunnes Gregor ottaa hänet syliinsä.

"Älähän toki, joudut ojaan, pieni mies! Tiedäthän, että tuo on lentokone."

"Tiedän, isä, mutta en ole koskaan nähnyt sellaista näin likeltä. Kun kasvan suureksi, tulee minustakin lentäjä."

"Saat odottaa vielä hyvin kauan."

Asko jatkaa omia ajatuksiaan.

"Minne se oli menossa?"

Lentokone häviää näkyvistä. Gregor sanoo harvaan:

"Viemään viestiä Aunuksen väelle."

Poika jää kuuntelemaan. Kun surinakin viimein häipyy kuulumattomiin, sanoo hän:

"Tästäkö sinä toissa iltana lauloit, kun vaimot pyyhkivät silmiään ja ukot kiittelivät väen pirtissä?" — Ylitse kuun, alitse päivän, taivon tähtien välitse, — perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan?

Gregor pudistaa päätään.

"En. Runo oli hyvin vanha. Ei sen sepittäjä tainnut tietää nykyajan ihmisestä mitään.".

He ovat niin vaipuneet mietteisiinsä, että päivälliskellon soitto saa heidät hätkähtämään. Lapiot jäävät pientareelle ja kolmisin he lähtevät kotiin. Mutta Asko puhuu taukoamatta suuresta elämyksestään.

Pitkä mies tulee heitä vastaan veräjällä. Hänellä on yllä musta kaapu, pehmeät, ruskeat kiharat valuvat hänen olkapäänsä yli hänen suudellessaan pojan poskia.

"Terve tultuasi taloon, isä Iirak!" Gregorkin vaihtaa tulijan kanssa tervehdyssuudelman ja vanha Juhani kumartaa moneen kertaan.

"Minulla on sinulle lämpimät terveiset äidiltäsi", virkkaa vieras. "Olin yötä lapsuuskodissa."

Gregor katselee tarkkaavasti munkkia, ihmetellen miten muuttumattomana hän on säilynyt läpi vuosien. Mutta samassa hän huomaa silmien ympärillä hienoja sädemäisiä ryppyjä, jotka syvenevät ja pitenevät isä Iirakin hymyillessä. Hänen kapeat kasvonsa ovat ehkä kalpeammat kuin viime käynnillä ja kädet ovat tulleet laihoiksi, mutta ryhti on suora ja komea kuin ennen. Ennen? Silloin, kun Gregor itse hoiteli kappelin kalmistoa ja odotteli tuon miehen tuloa kuin päivännousua, silloin, kun hän itse hartaasti kumarteli Jumal'äitiä ja lasta ja vuodatti kyyneleitä isä Iirakin kertoessa pyhiä legendoja. Ensi kerran hän ihmettelee, etteivät välit olleet katkenneet senjälkeen kuin hän liittyi luterilaiseen kirkkoon. Olisihan isä Iirakilla ollut moitteen syytä, mutta ankaria sanoja ei koskaan kuulunut. Siunaten hän astui Hilkan ja hänen kotiinsa ja siunaten hän jätti heidät. — He istuutuvat pöytään. — Outo liikutus valtaa Gregorin, hän tuntee itsensä yhtä pieneksi kuin lapsuudessaan, yhtä riippuvaiseksi niistä harvoista, jotka rakastavat häntä, ja hän silittää hiljaa vaimonsa kättä. Hilkka katsoo häneen kysyvästi, mutta isä Iirak sanoo:

"Jelisaveta-mummo hoitaa nyt kirkkomaatamme, sen käytävät ja kukat ovat kauniimpia kuin koskaan ennen."

Gregor nyökäyttää kiitollisena siitä, että isä Iirak vielä ymmärtää häntä, mutta samalla ympäristö käy hänelle vieraaksi, hän istuu kuin kutsuissa oman pöytänsä ääressä.

Hilkan sanat herättävät hänet.

"Mitä ajattelette siitä, mitä nyt tapahtuu rajan toisella puolella?"

Kaikkien katseet ovat kääntyneet puhuteltuun. Sama kysymys on kauan polttanut jokaisen huulilla, he tuntevat vapautusta nyt, kun se on sanottu.

Isä Iirakin otsa kalpenee.

"En ole varma siitä, onko aika otollinen. Säälin kansaa, jota rakastan, säälin laumaani, jonka toiveet pian muuttuvat tuhkaksi."

Hilkan katse seuraa hänen huuliaan. Tuskainen vaitiolo vallitsee munkin vaiettua, kunnes emäntä puhuu:

"Mutta ettekö tiedä, että koko Karjalan kansa toivoo yhtä ja samaa? Eikö heimolaistemme kärsimysten pikari ole laitoja myöten täysi? Kuka osoittaa meille otollisen ajan?"

Hilkka-emännän ääni kalskahtaa kuin metalli, mutta hän punehtuu, kun isä Iirakin surullinen katse sattuu häneen.

"Tiedän, lapsi, tiedän ehkä enemmän kuin sinä ja te muut. Mutta Herra yksin voi vapauttaa meidät vihollistemme ikeestä. Kun Hänen aikansa koittaa, silloin muurit luhistuvat verenvuodatuksetta. Oletteko koskaan ajatelleet sitä mahdollisuutta, että kärsitte tappion, että vapauttajat lyödään maahan? Ketkä jäävät silloin koston jalkoihin?"

Pirtissä on äänetöntä. Askoa peloittaa. Hän tahtoisi juosta tiehensä. Viimein hän nousee ja hiipii isä Iirakin luo, ristii kätensä hänen sylissään, suuren, levottoman ihmettelyn täyttäessä pienen rinnan. Hänelle vieras nyt puhuu, sädemäiset rypyt silmien ympärillä:

"Oli kerran Jumalan mies, joka suri kansansa onnettomuutta ja toivoi itsellensä kuolemaa, mutta hän rukoili, että saisi nähdä Herransa kasvot. Silloin hänet yllätti suuri, väkevä tuuli, joka halkoi vuoret ja särki mäet, mutta Jumala ei ollut tuulessa. Seurasi sitten maanjäristys, mutta ei Herra ollut siinäkään. Polttava tuli syttyi nyt hänen eteensä, hän haki Herransa kasvoja liekeistä, mutta turhaan. Tulen jälkeen hän kuuli tuulen hyminän, niin vienon kuin äidin hyräily lapselle. Ja siinä hän saattoi erottaa Jumalan äänen. Hänen rukouksensa oli täytetty."

Kuulijat ymmärtävät. Asko sormeilee isä Iirakin rukousnauhaa, mutta huomaa samassa ohuen hopeaketjun hänen kaulassaan, vetää sen esille ja katselee uteliaana vanhaa, sileää medaljonkia.

"Mikä tämä on? Aukeneeko se?"

"Ei, pikku ystäväni, se on suljettu, mutta sen toiselta puolelta löydät hyvin pieniä sanoja. Vaikka osaisitkin lukea, et pääsisi niistä selville."

Hän piilottaa ketjun ja sanoo katsomatta medaljonkiin:

"Siihen on kaiverrettu sanat: rakkaus sytyttää rakkautta. Odotan rakkauden valtakunnan tuloa."

* * * * *

Kun isä Iirak illalla lähtee Tyrnistä, ei hän menekään suoraan Jelisavetan kamariin, vaikka tunteekin suurta väsymystä, vaan kääntyy kappeliin päin, sytyttää kynttilät ja vaipuu polvilleen pienessä pyhäkössään. Hänen kasvonsa ovat vääntyneet tuskasta.

"Oo, pyhä äiti", hän rukoilee. "Jos Herran päivä on koittanut, pelasta meidät verenvuodatuksetta. Varjele kansaani synneistä! Aamen."

Kappelin ilma on kostea ja viileä, vaikka päivä on ollut kuuma. Vavisten hän nousee ja huomaa silloin ovensuussa nuorukaisjoukon, joka ilmeisesti odottelee, häntä.

He ovat Aunukseen meneviä nuoria sotureita, jotka nyt pyytävät isä Iirakin siunausta matkalleen. Kynttilät lepattavat. Munkki tuijottaa heihin kuin kuumesairas, hänen huulensa toistavat sanoja — miksi, miksi, — ja kylmä hiki ohimoillaan hän nostaa kätensä polvistuvien miesten yli ja rukoilee hiljaa — sanattomasti.

On melkein yö, kun kappelin ovi jälleen avautuu ja vanha Jelisaveta hiipii sisään. Kuulumattomin askelin hän lähestyy pyhän äidin kuvaa, suutelee nöyrästi Jeesus-lapsen jalkoja ja menee rippituoliin. Isä Iirak odottaa.

"Tunnethan elämäni kulun, isä, tunnethan rakkauteni tarinan paremmin kuin kukaan muu. Tiedät, kuinka vaikeroin, kun Nikita otettiin pois. Siitä saakka panin kaikki toivoni poikaani, mutta hän, Gregor, jätti minut myöskin, jätti vanhan kappelimmekin unohduksiin Hilkan tähden.

"Mutta sairas sydämeni toivoi sittenkin, että Nikitan veri kerran heräisi pojassani, toivoin, että hän kerran vielä palaisi heimolaistensa luo isänsä poikana, mutta kaikki on ollut suotta. Nyt kun muut Suomen puolelta lähtevät omaisiamme pelastamaan ja vapauttamaan, niin Gregor, Nikitan poika, vain kyntää rikkaan Hilkan maata. — Isä, olen anonut Jumalalta hänelle suurta surua, jonka pyörteissä hänen sydämensä heräisi. Olen huutanut armaalleni Herran vitsausta, mutta rauhaa en saa."

"Älä viitoita Herralle tietä! Hän näkee, minkä taakan hän kullekin antaa", kuuluu isä Iirakin vastaus. Jelisavetan suu on katkera.

"Rukoiletko kanssani, isä?"

"En ano surua kenellekään. Sinulle rukoilen rauhaa. Äidin surut käyvät sinulle liian raskaiksi."

Jelisaveta katsoo häneen polttavin silmin.

"Tiedän, että tänään olet siunannut vapaussotaan meneviä.—Oi, sitä päivää, jolloin Nikitan poikakin lähtisi mukaan! Itkisin ilonkyyneleitä. Seuraisin heitä vaikka polvillani, kunnes saisin nähdä armaat ahomme jälleen, kunnes vanha käteni saisi osoittaa poikaani ja saisin sanoa: — 'Katsokaa, Nikitan veri ajoi hänet luoksenne, Nikitan poika oli mukana teitä vapauttamassa!'"

Isä Iirak vaikenee yhä.

"Siunaatko minua, isä?"

Kähein äänin hän vastaa:

"Anon sinulle rauhaa."

VI

Hilkan sydän on tyven ja rauhaisa. Sitä eivät raatele tunteitten myrskyt, hän ei kuvittele tulevia eikä liioin menneitä muistele. Ainoa, joka silloin tällöin saa hänet irti tuosta säännöllisestä jokapäiväisyydestä, on kaipuun kipinä sielun syvyydessä. Se syttyy hänen tahtomattansa Gregorin laulaessa, mutta hän kamppailee vastaan.

Mitä hänellä on tekemistä haikeamielisten sävelien kanssa, hänellä, jonka komeat kilpikankaat ovat kuuluisat koko Karjalassa! Hänellä, joka ei tiedä suruista ja vastoinkäymisistä mitään. Hänen rakkautensa Gregoriin on puhdas ja vilpitön, vieraitten ja väkensä kuullen hän puhuu kunnioittavasti Tyrnin "isännästä", mutta itse hän tietää, että hänen lempensä on voimakkaan olennon kiintymystä heikompaan: sitävastoin hän ei ole tietoinen siitä, että tuo tuskainen kaipuun häivä asettaa Gregorin armoitettujen pariin — ja hänet, Hilkan, anovien joukkoon. Jos kipinä syttyisi tuleen, silloin hän huomaisi seisovansa alempana ja hän pyytäisi: "Gregor, armaani, aukaise minullekin taivaan portit!"