Part 1

language: Finnish

KULTAVIULU

Kirj.

Ferenc Herczeg

Unkarista Suomensi

Väinö Pesola

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.

SISÄLLYS

Pilviä Katalin Kerran tai ei koskaan Prinsessa ja viulu Zaklikov Goldmarkin sarja Sfinksi ja nainen Veljekset Arató Kevät sairaalassa Talita Kumi Katica Kantor koira Nainen, kuume ja kasakat Kaipuun saari Häräntappaja Yli pilvien tien Naamioitu Maria

PILVIÄ.

Raskaina ja mustina kuvastuivat kuninkaallisen linnan barokkikupoolit vasten taivaankantta. Tiheärivisinä ne muistuttivat elefanttikaravaania, valmiina matkaan.

Budan linnavuoren yli levisi laaja, kullankeltainen liekkivirta, peittäen hämytaivaan. Virrassa purjehti tummansinisiä pilvilaivoja. Mykkinä ja synkkinä, nopeina kuin unelma, ne uiskentelivat toistensa vanavesissä. Kannella istui kyykistyneinä fantastisia pilvi-ihmisiä häränsarvineen ja leijonanharjoineen. Mitähän kohtalokkaita lasteja laivat kuljettivat?

Professori seisoi suuren Tonavanpuoleisen ikkunansa ääressä ja katseli raskaita pilviä.

Äkkiä havahtui hän kauan unhossa olleeseen ajatukseen: lapsuudenaikanaan oli hänellä ollut omituinen, miltei persoonallinen suhde taivaan pilviin.

Ennen aikaan olivat pilvet olleet hänen leikkitovereitaan, kuten yksinäisellä lapsella taivaan enkelit. Hänen mielikuvituksensa oli muovaillut ja sommitellut niitä lempeiksi valkeiksi neidoiksi, kummallisiksi tontuiksi, kullankirjaviksi nukeiksi, tulisiksi ratsuiksi ihmispäineen. Tuolla ylhäällä taivaalla olivat olleet hänen ystävänsä ja hänen vihamiehensä. Lempeät pilvirouvat hymyilivät ja tervehtivät pienokaista puutarhassa, kääpiöt irvistelivät hänelle luihusti ja pilkallisesti.

Mutta myös nuoruuden vaivaloisina vuosina, kun hän oli halunnut kohoutua yli elämän pölyisen ja hikisen löyhkän, oli hän satuloinut pilviratsut, kuten sadun velhomiehet. Ja silloin säteilevän äärettömyyden salaperäisten luonnonvoimien pelkkä näkeminen oli yhdellä iskulla antanut hänelle kyvyn tyyneydellä ja rauhallisen kirkkaasti silmäillä lilliputtien vilinää ja touhua.

Tällä välin olivat mustat kaleerilaivat levittäytyneet liekkivirrassa pitkään riviin. Mitähän on niillä lastina? Ehkä uusia kohtaloita ihmiskunnalle?

Kaukaa etäisyydestä kuului matala, syvä jyräys. Se oli nälkäisen pilvileijonan manaava ääni. Tonavanrannan palatsi vetäytyi ikäänkuin kokoon ja tuijotti kauhuissaan kohti lähenevää vaaraa.

* * * * *

Professorin selän takana istui hänen puolisonsa ja keskusteli kahden nuoren lankonsa kanssa suuren riippulampun valopiirissä. Rauhaisa ja rakastettava oli tämä pienoinen perhetaulu.

Katalin piteli kissanpentua polvellaan. Tässä talossa rakastettiin eläimiä ja kukkia, kun ei ollut lapsia lemmittävänä. Salamannopein liikkein painiskeli kissa naisen tuoksuvain kätösten kanssa, välistä puraisi se hienoja sormia.

Suuren, avonaisen uunin ääressä loikoili iso, valkoinen koira. Se oli nukkuvinaan, mutta seuraili katein silmin kissaa, jonka eleitä se todennäköisesti piti vähintäin sopimattomina.

Molemmat pojat olivat sotilaspuvussa — he suorittivat parast'aikaa yksivuotista, vapaaehtoista asevelvollisuuttaan — ja huvittelivat kälyjään kertomalla seikkailuistaan sotakoulussa.

— Himmelreich oli hankkinut itselleen huonepuhelimen isänsä tehtaasta ja sen sijoitti hän vartiohuoneeseen — kertoi korpraali Palko.

— Mitä sanot? Ja mihin sitä olisi tarvittu? kysyi Katalin, aivankuin asia olisi ollut hänestä äärettömän mielenkiintoinen.

Korpraali Peter nauroi veitikkamaisesti.

— Niin, kuuleppa, jotta olisi voitu antaa merkki luokalle, kun kapteeni Milka astui sisään portista.

— Kas vaan! — hymyili käly ymmärtäväisesti.

Kapteeni sai tietysti selvän puhelimesta, veti tilille koko joukon ja sulki telkien taakse jokaikisen vekkulin...

— Mutta luuletko, että me taltuimme, tokasi toinen, me annoimme nyt valomerkkejä luokalle...

— Valomerkkejä? ihmetteli Katalin.

— Niin, sähkölampulla, jonka Himmelreich oli tuonut mukanaan... Gusti Sárkány osaa Morsemerkit... Mutta kapteeni pääsi perille näistäkin ja pidätti taas koko seuran...

— Kapteeni sysää nenänsä joka paikkaan, sanoi Palko.

— Edellisellä viikolla sai hän vihiä meidän naamiaistanssiaisistamme, jatkoi Peter.

— Niinkö? Onko teillä ollut naamiaisia kasarmillakin? iskeytyi puheeseen käly.

— Kyllä, vapaaehtoisten makuusalissa. Kornelius Robek pukeutui kapteeni Milkaksi ja piti luokan kera hevosineen juhlaparaatiin.

— Kuka oli hevonen? kysäsi Katalin.

— Minä, tunnusti Palko kainosti.

— Pari päivystäjää tuli mukaan alakerrasta, he käänsivät sotilaspukuja nurin narin ja liimasivat rohtimia nenän alle... He luulivat näet että oli kyseessä juomingit. Päätökseksi koko hommalle tuli suuri vilttitappelu. Ja aresti tietenkin.

— Minäpä kerron teille jotain, sanoi korpraali Palko viekassilmäisesti, mutta se on toistaiseksi salaisuus, koska se on jyrkästi luvatonta; huomenna on meillä teekemut makuuhallissa.

— Teitä lapsia, teitä lapsia, huudahti Katalin, lyödäänkö veto, että minä jo nyt tiedän kemujen lopun. Kapteeni Milka panee teidät kaikki arestiin. Sehän kuuluu asiaan, kuin loppukerto skotlantilaisissa ballaadeissa.

Molemmat pojat hymyilivät; äkkiä, aivan kuin tullen selville jostakin, Peter teki kädellään poistyöntävän liikkeen. He huomasivat heti — olivathan he kaksi järkevää nuorukaista — miten uskomattoman lapsekkaita he itse asiassa olivat.

Koko heidän lörpöttelynsä tarkoituksenahan olikin oikeastaan vain saada aika kulumaan. Peterin, Palin ja kälyn ajatukset kulkivat kaikki aivan omia teitään, samoja teitä, kuin vaiteliaan professorin. Joku kauhea jännitys kiehui heidän sydämissään, sama jännitys, jonka siemenet aika oli kylvänyt koko Europaan.

— Mikähän villipeto oikeastaan onkaan kapteeni Milka? kysyi Katalin hetken vaitiolon jälkeen.

— Omituista kyllä ottivat pojat nyt tuon kasarmin kauhun puolustettavakseen.

— Hän ei ymmärrä pilaa, se on totinen tosi, mutta hän on kunnon sotilas, ihannesoturi.

— Teräsihminen! Hän kykenee nostamaan miehen yhdellä kädellä, miehen varustuksineen päivineen, sanoi Pal hartaasti.

— Niin, hän on nero, lisäsi Peter haaveellisesti.

— Siksikö, että hän pystyy nostamaan miehen? kysyi Katalin.

— Ei, vaan siksi, että hän on äärettömän musikaalinen. Hän soittaa selloa aivan hurmaavasti. Kun kerran olimme ulkona tutkimassa maanlaatua, söimme päivällistä eräässä kapakassa Budassa, siellä oli piano... Hän soittaa pianoakin. Ei kuin mustalaiset, vaan Beethovenia, Bachia, Wagneria, kaikkia...

Kun ajan vietossa oli päästy näin pitkälle, otti Katalin esiin suljetusta rasiasta kolme täysinäistä suklaapalaa. Totisin ilmein jakoi hän niistä kaksi pojille ja piti itse kolmannen. Vallitsi syvä hiljaisuus, kun he hartaasti ja huolellisesti kuorivat tinapaperin, kaikki kolme olivat yhtä innokkaita makeisten ihailijoita.

Valkea koira uunin ääressä nousi, meni osaaottavana naisen luo, ja laski hänen syliinsä suuren, viisaan päänsä. Oikeastaan oli koira lammaskoira, joka harjalla ja karstalla oli tehty mahdolliseksi esiintymään salongeissa. Se totteli nimeä Kantor, ehkä sentakia, että sillä oli maalaismainen tapa ulvoa täysikuulla.

Vakavasti ja tarkkaavasti se seurasi Katalinin liikkeitä, (yleensä seurasi se syvällä mielenkiinnolla kaikkea, mikä oli yhteydessä syömisen kanssa) ja loi sillävälin kateellisia ja vähintäin uhkaavia katseita sätkyttelevään kissanpoikaan. Kissa menetti rohkeutensa ja pelastautui äkkinopealla hypyllä naisen kainalokuoppaan. Se katosi kokonaan kimonon siniseen silkkiin, mitään muuta ei näkynyt, kuin pieni pyöreä pää, joka tuskaisesti, mutta kuitenkin uskomattoman julkeasti tuijotti koiraan. Kantor piti sen käyttäytymistä niin hävyttömänä, että se kajahutti äkäisen haukun.

Kolme lasta — Katalin oli vain neljä vuotta vanhempi kaksoisia, puhkesivat niin raikuvaan nauruun, että heidän iloisuutensa houkutteli sinne professorinkin.

Pojat vaihtoivat nopean silmäyksen: kysyisivätköhän he häneltä? Tähän asti eivät he olleet uskaltaneet häiritä syviin ajatuksiin vaipunutta veljeään, mutta nyt tahtoi suu puhua sen, joka painoi heidän sydäntään ja joka oli heitä lähempänä kuin kissanpojat ja Kantor, jopa lähempänä kuin täytetyt suklaalevyt.

Oliko sota tulossa? Jo viikkoja oli sodanuhka riippunut heidän päittensä päällä, kuin ukkonen kaupungin kattojen yllä.

Peter pelkäsi vakavasti, että "me taas olisimme järkevimmät", joka Palin mielipiteen mukaan tulisi koitumaan "suureksi vahingoksi monarkian arvovallalle."

He olivat nyt viikkokausia odotelleet sodanjulistusta yhtä palavalla kärsimättömyydellä kuin lapsuudessa jouluiltaa ja yleensä kaikkea uutta ja tavatonta, kaikkea, johon kuului yllätyksiä, mullistuksia ja kiihtymystä. Ja tunnustakaamme: kaksoiset olivat sotakiihkoilijoita senkintakia, että heillä oli selvä aavistus siitä, että kanuunanjyske oli tuova miellyttävän keskeytyksen opetukseen vapaaehtoiskasarmissa.

Mutta ennenkuin he olivat ennättäneet päästä selville, pyysi sananvuoroa korkeampi mahti: rajuilma.

Puhkesi niin pelottava rajumyrsky, että rakennus huojui perustuksiaan myöten. Sadottain timanttisäihkyisiä salamakalpoja iski säpäleiksi yömustan pimeyden, ja rätisevät vesitulvaryöpyt peittivät sodan kuumehoureissa huumailevan kaupungin.

* * * * *

Pari sanaa kaksoisista. Sillä Peter ja Pal ovat kaksoiset. Professorin velipuolet — heillä on eri äiti kuin professorilla — ja viisitoista vuotta nuoremmat kuin hän.

He ovat perin toistensa näköiset. Kun jompikumpi on yksikseen, ei ole helppo päästä selville, onko tekemisissä Peterin vaiko Palin kanssa; jos he sensijaan ovat yhdessä, pistää heti silmään, että Peter on jonkun verran ruskeampi, jänterämpi ja vakavampi kuin veljensä, Pal taas hiukkasen tyttömäisempi, vilkkaampi ja lapsellisempi kuin toinen.

He eivät voi olla ilman toinen toistaan, vaikkakin heidän kesken on alituinen riita. Jos Pal tekee itsensä syypääksi johonkin typeryyteen, nostaa Peterin halveksiva silmäys samalla veren hänen poskilleen; ja jos Peter käyttäytyy itserakkaasti, mikä todella joskus tapahtuu, on Pal pakahtua naurusta, ja tämä taas värittää Peterin poskipäät häpeän purppuralla. Sanalla sanoen, he täydentävät toisiaan oivallisesti.

Muuten ovat he silmiinpistävän hienonnäköisiä poikia. Kaksi solakkaa keruubia. Heidän luontaiseen miellyttävyyteensä on samalla liittynyt eräänlaista pentumaista kömpelyyttä. Pohjaltaan ovat molemmat sangen vaatimattomat, mutta kun heissä välistä syntyy pelko, että joku voisi pitää heitä tomppeleina, vaihtuu heidän vaatimattomuutensa välistä ilman vähintäkään syytä tai astetta pöyristyttäväksi tyhmänyltiöpäisyydeksi. Heidän käyttäytymisensä on siis mitä harvinaisin sekotus luostarisuoraviivaisuutta ja Bussy d'Amboisen maneeria. [Bussy d'Amboise oli katolisten johtajia Bartolomeus-yönä ja tuli tunnetuksi suuresta julmuudestaan. — Suom.]

Heidän silmänsä ovat aivan samanlaiset: suuret, viehättävän säteilevät, kirkkaat lapsensilmät. Nämä kaksi silmäparia hymyilevät alituisesti, lämpimästi ihastellen, kälylle, johon pojat itse aavistamattaan ovat rakastuneet miehuuden ensikeväisellä leimulla. Sanomattoman suloisesti ja hellästi laulaa tämä tunne heidän veressään ja leviää, kuin hieno, henkäyskevyt pitsimatto rouva Katalinin hentojen jalkojen juuressa.

Professori, joka on aivan harmillisen teräväkatseinen kaikissa inhimillisissä asioissa ja joka käsittää sellaisetkin suhteet, joista hän ei koskaan ole viitsinyt edes ottaa selvää, ymmärtää tämänkin erikoisen suhteen paremmin kuin Katalin ja kaksoiset, muttei pidä välttämättömänä sanoa siitä mitään. Meressä elää eräänlaatuisia opaalinvärisiä hienoja ja arkoja pikkueläimiä, jotka kärsivät ruman ja surullisen kuoleman, jos niihin koskee.

Kälystä kaksoiset vain haaveksivat, mutta veljeään he jumaloivat. Miltei kaikesta hyvästä, mitä he tähän asti ovat elämältä saaneet, ovat he professorille kiitollisuuden velassa. Aina siitä asti, kun Stefan Arató kiitetyillä teoksillaan tarttuvista taudeista sai Nobelpalkinnon, astui hän veljien silmissä kuningasistuimelle hengen valtakunnassa. Omalta osaltaan he sukulaisuuden perusteella toistaiseksi vaativat vain herttuallista arvoa.

Sanalla sanoen, kaikki olisi mainiosti: veli Stefan maailman erinomaisin mies, Katalin maapallon rakastettavin käly, valkoinen koira loistoeläin, pikku kissanpentu, joka kieppuu Katalinin polvella, harvinaisen soma, ja yleensä eläminen ja nauraminen erikoisen suloista ajanviettoa.

Kaikki olisi siis hyvin, jos vain tuo ahdistus pian kaikkoisi ihmissydämistä...

* * * * *

Tuulten ulvonnan, ukkosjyrinän, ryöppyvirtojen läpi tuntui joku metallinen ääni porautuvan esiin. Myrskyn tohina nieli sen kerta toisensa perästä, mutta yhä uudelleen kaivautui se läpi terävästi helisten, se sukelsi esiin yöstä kuin sadun vohlat suden vatsasta.

Kaksoiset höristivät korviaan. Tuhatkertaa kuultu, ikivanha, silti yhä uusi, yllättävä, vieras kuin unelma, raskaan tuskaisesti kaikuva sana saattoi kaupungin vapisemaan ja lyötti sen kahleihin: sota!

Musta ihmismassa kiiruhti pitkin Tonavan puistorantaa. Se pulski vesirapakoissa ja taisteli vihuripuuskissa, kuin olisi se ollut osasena itse myrskyssä. Messinkitorvien räikynä ja käheä räminä koetteli voimiaan ukkos-iskujen kanssa.

Säkenöivin silmin katsahtivat kaksoiset toisiinsa, hypähtivät tuoleiltaan ja syöksyivät ulos avonaisesta parvekeovesta.

Siellä alhaalla soitti sotilassoittokunta Rakoczimarssia [Unkarin kansallissävelmä. — Suom.]. Sen tulistuttavat sävelet kaikuivat ylväinä, valittavina, uhkaavina kohajavassa yössä, herätellen kosteitten kivitaloseinien vastakaikua. Rakoczi-marssi on unkarilaisten todellisin kansallishymni! Kuinka monta hurjaa hyökkäystä sitä lujaa kivivallia vastaan, joka aitaa tämän maan, onkaan tehty mitättömäksi näitten rajujen ja suruisten sävelten innostaessa!

Marssi soi ja tuulispäisessä ilmassa ui kalpeita varjolegioneja kuin delfinejä liukuvan laivan vanavedessä: ne ovat valtakunnan vapaustaistelijoita, kaikki noita kunniakkaita voittajia, jotka ovat menneet kuolemaan Rakoczi-marssin sävelten soidessa.

Eläköön sota! Tässä mielenilmaisussa oli jotain valtavaa rajuutta ja uhmaa, jonka hehkua ei myrsky eikä tulvasade voinut sammuttaa.

Sota! Eivät vielä eilen rauhassa kasvaneet sukupolvet ymmärtäneet tätä sanaa, eivät myöskään uskoneet siihen. Mutta nyt, kun se raskain Goliatinaskelin kalisten astui esiin katuja pitkin, aukaistiin kaikki ikkunat ja sydämet sille, ihmiset tunsivat äkkiä sen jälleen ja tervehtivät sitä humalapäisessä riemussa. Tuhatvuotisen taistelutanteren ruohomättäitten alla maatuneitten esi-isäin veri heräsi eloon ihmisten suonissa.

Sota! Kaksoiset tanssivat kuin houkkiot parvekkeella ja huudahtelivat rankkasateessa. Kuumeisella kiireellä keräsi Katalin kaikki huoneessa löytyvät kukat ja siroitteli ne ikkunasta ihmisjoukkoon, esiinmarssivan sodan rautapeitteisten jalkain juureen.

Musiikki häipyi pois, suli riehuvaan rajumyrskyyn, ja märkinä ihoon asti tanssivat pojat sisään parvekkeelta.

Pois, pois! Kasarmiin! Olkaamme valmiit! Nyt saamme kovat panokset! Huomenna lähdemme! Ehkä jo yöllä!

He säkenöivät ja loistivat kauniina ja ylen onnellisina. He kiiruhtivat pois.

Nyt tiesi Stefan, mitä lastia taivaan pilvikaleerit kuljettivat. Uusia kohtaloja ihmisille. Toisille mainetta ja kunniaa, tuhansille rikkautta, sadoilletuhansille kuolemaa, surua ja kärsimyksiä miljoonille.

KATALIN.

Rajuilma meni ohi ja yötä vasten hiljeni myös kaupunki. Moni nuori vaimo piti vielä unessa asevelvollista miestään lujasti kädestä, mutta ulkona kadulla kaikui nauloilla raudoitettujen kenkien voimakkaat iskuaskelet, välistä seurasi niitä jonkun juopuneen hoilottava laulu; ne olivat poliiseja, jotka vaeltelivat ympäri kaupunkia sodanjulistuksen takia tavallista itsetietoisempina.

Budan vuoren yllä lepäsi kalpeita, pitkulaisia pilviä liikkumattomina kuunvalossa; voi miltei kuvitella mielessään, että ne olivat taivaanmahtien välisessä taistelussa kaatuneita.

Aratón makuuhuoneessa sammutettiin tuli ja professori oli jo makuulla, kun Katalin ilmestyi kynnykselle.

Hänen sievien ääriviivojensa takaa näkyi toinen makuuhuone valaistuna. Se oli pieni samettipeitteinen pesä; lampunvalokin siivilöityi läpi sinisen sametin ja sentakia vaikutti huone vähäsen viileältä ja uneksivalta, kuin merenneidon kristalliluola.

Epäröiden seisoi Katalin ovella.

— En nuku, rohkaisi häntä hänen miehensä.

Silkkikimono kahisi ja vaimo istuutui vuoteenlaidalle. Heti hänen jälkeensä hypähti sisään valoisasta oviaukosta piskuinen kerä: se oli Katalinin pikku kissa, joka häntä köyryisen selän yllä hyökkäsi sisään hänen jäljissään.

Katalin vaikeni kauan, sitten lausui hän hiljaa ja valittaen:

— Ah, olen niin huolissani!

Jo nyt ilmeni selviäminen sotahumalasta... Siitä asti, kun hän meni naimisiin, oli hän niin täysin vieraantunut kärsimisestä, että tämä tuntui hänestä suurelta vääryydeltä.

— Olen niin huolissani, pelkään sitä, mitä nyt tuleman pitää... Tähän asti on elämä ollut niin kaunista. Vasta nyt oikein käsitän, miten ihanaa se on ollut! Mutta nyt tuntuu siltä, kuin joku kauhistuttava käsi olisi nostanut katon pois pääni päältä.

Kuuma kyynel putosi Stefan Aratón kaulalle. Aivanko sinä olet tosissasi? Hän veti puolisonsa luokseen. Kielotuoksuisen kimonon ohuen silkin läpi tunsi hän puolisonsa nuoren sydämen lyönnin.

Tiedätkö, mitä pitäisi tehdä? kuiskasi nainen. Matkustaa kotiin.

Tikanlinnaan, asettua pesään, ja nukkua, ryömimättä esiin, ennenkuin sota on loppunut.

Tämän hän lausui sellaisella äänensävyllä, kuin satuakertova lapsi.

Tikanlinna oli hänen miehensä talon nimi Oltvássa, missä he olivat viettäneet avioliittonsa ensi kuukaudet.

Stefan suuteli pois puolisonsa kyyneleet. Tähänasti ei hän ollut koskaan nähnyt hänen itkevän — vain kerran, mutta silloin onnesta, ja nyt polttivat hänen kyynelensä hänen sydäntään kuin kipinäsade.

Mutta olihan totta, tähän asti oli ollut kesä ja heidän yhteinen tiensä oli luikerrellut kautta kukkivain puutarhain. Yhdessä päivässä oli tullut syksyjä mitä toi huominen aamu mukanaan? Ehkä huomenna oli vaellettava läpi lumisten erämaitten.

— Täytyy olla viisas, Katalin, rohkea ja viisas...

Tämä pudisti ynseästi päätään.

— Se on helppoa teille, teille miehille! Teille on sota eräänlaista rohkeata urheilua... Se, joka kaatuu, jää kilpakentälle, siinä kaikki. Mutta niille, jotka jäävät kotiin, naisille —!

— Sinä voit olla oikeassa. Oikeastaan on sota naissydänten taistelua, sanoi professori miettivästi. Jokaista soturia, joka käy sotatantereelle, seuraa hänen äitinsä, hänen puolisonsa. Ja joka luoti, joka osuu paikalle, osuu naiseen. On pelottavaa vain ajatellakin niitä tuskien röykkiöitä, joita sota kohottaa.

Mutta tällä hän tuskin lohdutti Katalinia...

— Niin, elämä ei ole mikään huvimatka, jatkoi Stefan, mutta ethän sinä, jumalaparatkoon, ole mikään korunukke, vaan järkevä ihminen. Ei vain aateluus velvoita, vaan myös intelligenssi... Ja jokainen naisesta syntynyt, olkoon mies tai nainen, on velvollinen reimasti kestämään elämän vaivaloisuudet ja arvokkaasti katsomaan silmiin välttämätöntä loppua, kuolemaa.

Kuolema! Katalin värisi... Ei, hän ei voinut koskaan sopia kuolemanajatuksen kanssa, kuolemaa ei hän tulisi koskaan oppimaan ymmärtämään. Kun hän ajatteli, että hän itse, Katalin, kerran tulisi lepäämään kankeana ja kylmänä arkussaan palavain vahakynttiläin välissä, oli hän puhjeta itkuun ja huutaa, silloin tuntui hänestä siltä kuin ei elämällä olisi mitään arvoa, ei myöskään mitään tarkoitusta.

Salamannopeasti kietoi hän kätensä Stefanin kaulaan ja painoi kosteat ja kuumat pikkukasvonsa vasten tämän kasvoja.

Stefan tunsi pienen pistoksen rinnassaan; kultaraha, jota hänen vaimonsa kantoi kaulallaan, painoi häntä. Vanhan rahan, joka esitti vaimon suojeluspyhimystä, pyhää aleksandrialaista Katarinaa, oli hän itse tälle lahjoittanut ennen häitä.

— Ja sinä itse, mitä aijot tehdä? kysyi vaimo.

Arató käsitti kysymyksen, mutta ei kuitenkaan vielä vastannut pitkään aikaan. Katalinin kädet kietoutuivat sillä välin yhä lujemmin hänen ympärilleen.

— Huomenna saan tietää, koska minun on astuminen riviin, sanoi Arató hetken kuluttua.

Puristus hänen kaulallaan irtautui äkkiä. Huoneessa vallitsi pelottava hiljaisuus.

— Mutta eihän sinun tarvitse astua riviin! puhkesi sanoiksi Katalin. Yliopiston opettajana tarvitsee sinun lausua vain sana, niin olet vapaa!

— Olen sopinut ministerin kanssa siitä, että tulen rajalla sijaitsevan kulkutautisairaalan tarkastajaksi. Siellä voin olla hyödyksi.

— Aijotko hyljätä minut? valitti Katalin. Sittekun tulin sinun omaksesi, en ole ollut yksin yhtä ainoata päivää!

Professori hyväili hänen poskeaan.

— Kata, Kata, etkö häpeä? Sopiiko meidän näin vakavina aikoina tehdä itsemme niin tärkeiksi tekijöiksi?

Mykkänä istui Katalin vuoteenreunalla. Mutta hänen aivonsa toimivat kiivaasti. Lopuksi kallistui hän mieheensä päin ja lausui omituisella, miltei vahingoniloisella äänellä:

— Stefan, minulla on jotain!

— Mitä sitten?

— Myrkkyä.

— Myrkkyä? Minkälaista myrkkyä?

— Hienoa ja hyvää myrkkyä — nopeasti varmasti surmaavaa, tuskattomasti kuolettavaa.

— Mihinkä sinä sitä? Mistä olet sitä saanut?

— Olen varastanut sitä — laboratoriosta... Ja sanon sen sinulle jo etukäteen: turhaan vaadit sinä sitä minulta takaisin, en anna. Etkä sinä tule koskaan löytämään sitä, olen kätkenyt sen sellaiseen varmaan paikkaan.

— Vai niin, mutta mitä tämä kaikki merkitsee? Mihin sinä tarvitset myrkkyä?

— Se merkitsee sitä, että jos sinä kuolet, minä seuraan sinua!

— Kata! moitti mies harmistuneena, mutta pohjaltaan liikutettuna, mitä lapsellisuutta tämä on?

Vaimo nosti kätensä korkeammalle, niin että väljät puseronhihat valuivat alas ja hennot käsivarret loistivat valkeina puolihämärässä.

— Minä seuraan sinua, Jumala auttakoon minua.

Professorin kauhu tuotti hänelle suurta tyydytystä. Hän aivan säteili ilosta, kun hän hellästi heittäytyi miehensä rintaa vasten.

— Olen vannonut, nyt ei sitä enää voi auttaa, ukkoseni.

— Niin, sellaisia lapsellisia lupauksia ei viedä kirjoihin taivaassa.

— Itsehän sanot: pitää rehellisesti kestää elämän vaivat ja arvokkaasti katsoa kuolemaa silmiin? Niin, etkö sanonutkin?

— Se kuolema, josta sinä puhut, ei ole Stefan Aratón puolison arvoinen; itsemurha on keino päästä syrjään, tämä sopii puolisivistyneille ja sekaville aivoille.

Katalin ei antanut itseensä vaikuttaa, vaan painui kiinteästi miestänsä vastaan ja kysyi kuumin kuiskein:

— Sano täysi tosi: voisitko elää ilman minua?

Professori ei tahtonut tähän vastata, puristi vain vaimoansa lujasti itseänsä vasten. Katalin taas päästi irroilleen mielikuvituksensa kirjavat haukat.

— Myrkkyä en anna takaisin... Ja ole varma siitä, että jos sinulle tapahtuisi joku onnettomuus, olisi yleensä viisainta, mitä voisin tehdä, seurata sinua... Tuska ei tule minua surmaamaan, minä kuolen yksinkertaisesti sentakia, ettei minun elämiselläni ilman sinua ole mitään perustetta, ei päämäärää eikä oikeutusta...

Nyt, kuten usein ennen, hurmautui hän ja intoutui omista sanoistaan. Hän sanoi:

— Minä elän ainoastaan siitä hetkestä asti, kun tulin sinun omaksesi ja tulen elämään vain niin kauan, kuin saan olla sinun... Minä tosiaan luulen, että minä aivan rauhallisesti voisin sinulle antaa takaisin myrkyn, sillä samana hetkenä, kuin sinä kuolet, loppuu ilman myrkkyä minunkin elämäni... Minä olen vain varjo, jonka sinun purteesi sivuviivat heittävät elämään. Jos valo sammuu, ei varjoa tarvitse erikseen hävittää, se katoaa itsestään.

Hän vapisi kiihtymyksestä, juopuneena omista sanoistaan.

— Meidän suhteemme ei ole avioliitto, se on paljon enemmän, pyhempää, syvempää, henkisempää... kuiskasi hän hurmioissaan. Meitä ei ole pappi vihkinyt, itse luonto määräsi meidät toisillemme ja itse Herra Jumala antoi meille siunauksensa...

Hän ei voinut jatkaa, itku tukahdutti hänen äänensä.

Stefan tahtoi sanoa jotakin, mutta vaimo laski kätösensä hänen suulleen, jottei hän puhuisi, ja jatkoi nyyhkytystään professorin rintaan nojaten.

Sitten nousi hän äkkiä. Hän tunsi, että nyt voi hän lausua vain yhden sanan, joka kyllin voimakkaasti liittyi edelliseen.

— Rakastan sinua! kuiskasi hän ja kiisi ulos huoneesta.

Ajatuksiin vaipuneena tuijotti Stefan ulos pimeyteen.

Äkkiä kuuli hän hiljaa kehräävän äänen viereltään. Katalinin pikku kissanpentu oli kiertäytynyt kerälle vuodepeitteelle.

— Kata! huusi professori, unohdit kissan tänne!

Katalin, joka jo oli puoliksi riisuutunut, huudahti iloisesti ja yllätettynä viereisestä huoneesta ja soitti sitten palvelijatarta noutamaan pois kissan.

He nauroivat. Päivä ennen sodanjulistusta loppui iloisesti.

* * * * *

Oli paljon totta Katalinin sanoissa, että hänen elämänsä oli alkanut vasta hänen tultuaan Aratón puolisoksi.

Myös hän oli syntynyt Oltvássa, siebenbürgeniläisessä pikkukaupungissa, jonka kuuluisin poika, aina siitä asti kun magyarít valloittivat maan, Stefan Arató oli.

Oltvá on ikivanha, unelmoiva ja idyllinen sopukka. Pääkadun reunustavat kummin puolin sijaitsevat vanhat, sievät talot kaarikäytävineen.

Vuolaan Oltvá virran yli johtaa vanha, katettu puusilta. Aivan tämän äärellä sijaitsee Graczianin talo. Vanha Graczian, joka nuoruudenpäivinään oli esittänyt tärkeätä osaa Oltván säästöpankin historiassa, oli nyt kyseessä olevana aikana pyöreä, keltahipiäinen ukko, jolla oli ulospullistuneet silmät. Hän puhui perin vähän, piti aina päässään mustaa silkkipatalakkia ja näkyi harvoin kadulla. Hänen vaimonsa oli lystikkään paljon hänen näköisensä, ja hallitsi ja vallitsi kuin lihavahko varjo talossa, jonka yllä alati tukahduttava, miltei aavemainen hiljaisuus lepäsi.

Tässä talossa kasvoi Katalin. Vanha Graczian oli hänen äidinisänsä. Hänen vanhemmistaan ei puhuttu mitään; jos joskus kuitenkin Katan äiti sattumalta tuli puheeksi, puhkesi rouva Graczian heti kyyneliin, ja jos joku sana kohdistui hänen isäänsä, sanoi herra Graczian: se nulikka!

Katalinin isä oli Elemer Zolky, kaunis Zolky, ensi rakastaja Kolozsvárin teatterissa.

Taiteilija vietti kerran kesää Oltvássa, jonka luonnonihanuutta ja ilmastoa joku oli hänelle ylistänyt. Zolky viihtyikin erinomaisesti pienoisessa kaupungissa, mutta se ei suinkaan ollut ilmanalan, vaan Graczianin tyttären Emilian ansio.

Neiti Emiliaa ei silloin enää voinut lukea nuorinten joukkoon; täyteläisine, rehevine huulineen, riutuvine katseineen, pyöreähköine vartaloineen vaikutti hän kypsältä naiselta.

Minun ei kai tarvinne sanoa, että Emilia oli altis kaikelle taiteelle, että hän maalasi sangen sievästi, soitti erinomaisesti pianoa ja osasi laulaa "Si vous n'avez rien à me dire" ja "Seitsemän tähtöstä Otavassa" oikein kauniisti, että hänellä oli nimikirjoitusmuistokirja, johon silloin tällöin kaupungissa vierailevat kuuluisuudet merkitsivät nimensä, että hän vietti päivänsä ylpeässä yksinäisyydessä, sittekun Oltván "kultainen nuoriso" oli osottautunut kykenemättömäksi seuraamaan hänen henkensä korkeata lentoa.

Elemer Zolky kirjoitti nimensä Emilian muistokirjaan. Sittemminkin kävi hän Graczianin talossa, tuli pian jokapäiväiseksi vieraaksi, ja lopuksi nähtiin hänet öiseenkin aikaan puusillan läheisyydessä. Lyhyesti, tapahtui onnettomuus.

Seuraavana talvena matkusti herra Graczian Kolozsváriin "puhumaan vakavasti" taiteilijan kanssa. Tämä käyttäytyi kuitenkin mitä alhaisimmin. Hän ei todellakaan ymmärtänyt, mitä he toivoivat hänestä. Neiti Emilia ei tosiaan ollut mikään lapsi enää ja tiesi kai hyvinkin, mitä hän teki... Mutta silloin muuttuivat vanhan herran kasvot kvitteni-keltaisesta punajuuri-punaiseksi, sanaa sanomatta kääntyi hän kantapäillään ja matkusti kotia Oltváan.

Huhtikuussa syntyi lapsi, mutta äiti kuoli. Ja kuitenkin oli paljonkokenut rouva, joka hoiteli asioita, laskenut aivan päinvastoin...

Kun pikku Katóka oli kolmivuotias, tuli Zolky taas kaupunkiin. Luultavasti oli hän unohtanut koko vanhan seikkailunsa, muutoin ei hän ehkä olisi saapunut ja vieraillut Oltvássa.

Joku muistutti häntä, että hänellä oli pieni tytär kaupungissa ja eräänä päivänä teatteriharjoituksen jälkeen hyökkäsi hän Graczianille ajattelemattomana kuten tavallista.

Kun hän näki Katókan, lankesi hän polvilleen hänen eteensä, puristi häntä, nauroi ja itki, vuodatti todellisia kyyneleitäkin, pyysi Katókalta ja koko maailmalta anteeksi, vaati, että lapsi kutsuisi häntä isäksi, sillä kuten sananparsi tietää, veri ei koskaan muutu vedeksi. Hän vannoi myös, että nyt alkoi uusi ajanjakso hänen elämässään.

Illalla näytteli hän "Bankban'ia" [Unkarin ensimäinen suuri historiallinen tragedia, kirj. Josef Katona] ja laakeriseppeleen, jonka naisyhdistys kannatutti hänelle näyttämölle, otti hän mukaansa hautausmaalle, Emilian haudalle, otettuaan ensin pois silkkinauhat. Paljain päin hän seisoi haudan ääressä ja sanoi: Emiliani, hyvä, kallis Emiliani! Oltván asukkaat pitivät hänen käyttäytymistään kauniina ja hienotunteisena, itse sanoi hän kaupungin kahvilassa, että hän sillä oli vapautunut siveellisestä velkavelvollisuudesta vainajaa kohtaan.

Seuraavana päivänä pistäytyi hän taas Graczianin luona ja selitti, että hän lähitulevaisuudessa tahtoo maksaa kulut pikku Katókan kasvattamisesta, se ei ollut vain hänen pyhä velvollisuutensa, vaan myös hänen isällinen oikeutensa. Hän pyysi, rukoili ja vaati niin sydämeenkäyvästi, että lopulta täytyi hänen kanssaan sopia siitä, että hän maksaisi kaksikymmentä guldenia elatusrahaa kuukausittain.

Taiteilija matkusti seuraavana päivänä ja heti lähetti hän myös ne kaksikymmentä guldenia. Vielä kahtena kuukautena maksoi hän täsmällisesti, mutta sitten väsyi hän kaikkeen, antoi viis koko hommalle eikä edes vastannut herra Graczianin muistutuskirjeisiin.

Katóka ei nähnyt koskaan enää isäänsä. Vihdoin katosivat täydellisesti hänen muististaan isän kasvojen piirteetkin; vain taivaansinisen silkkiliivin kultanappineen, jota kaunis Zolky oli käyttänyt vieraskäynneillään, muisti hän eloisasti vielä tänä päivänä.

Vanha Graczian luulotteli itselleen ilman vähintäkään syytä, että maailma alituisesti suuntasi katseensa häneen ja hänen perheeseensä, ja mitä tulee kunniaan ja nuhteettomuuteen, että Graczian perheellä oli suurempia velvollisuuksia kuin muilla kuolevaisilla. Siksi painoikin hänen tyttärensä Emilian lankeemus häntä niin raskaasti, että hän tämän kuoleman jälkeen tuli ihmisaraksi. Hän vietti täydellistä hautakammioelämää yhdessä vanhan rouvansa kanssa, ja Kata tuli hautaholvin kolmanneksi asujaksi.

Salassa toivoi vanha herra, että armias Jumala aikanaan kutsuisi pienen isättömän, luokseen. Mutta kun hyvällä Jumalalla selvästi oli aivan eri suunnitelmia pikku Katókan tulevaisuudesta, kehittyi herra Graczianin synkkämielisyys mieliharmiksi.

Olisi ainakin voinut odottaa, että tytöntypykkä nöyrällä ja katuvaisella käyttäytymisellä olisi vaivautunut haihduttamaan sitä häpeällistä tosiasiaa, että oli olemassa. Mutta Katóka esiintyi aivankuin hänen suhteensa kaikki olisi ollut niin hyvin kuin pitikin.

Jos hän hyppi portaissa, tai jos hän ulkona pihalla rallatteli aivan tuntemattomia viisuja, katsahti Graczian moittien puolisoonsa. Kuuletko tuota, kuuletko?

Jos pikku Katóka solmi kirjavan nauhan kapean vyötärönsä ympäri, huokasi äidinisä haikeasti: ja tällaista vielä kaupanpäälle!

Ja kun tyttö eräänä päivänä ilmoitti, että hän tahtoi oppia tanssimaan kuten muutkin tytöt, ei vanha herra löytänyt sopivampaa ilmaisukeinoa suuttumukselleen kuin pelottavan hohonaurun.

Hän ei ollut sydämmetön, vain tavallinen porvari, siksi hän ei voinut kestää sitä, että hänestä oli tullut iso-isä kaiken lain ja järjestyksen ulkopuolella.

Kata-raukka oli tässä vanhanaikaisessa talossa kuin koiperho lukinverkossa. Jos hänen siipensä joskus värähtivät, ojensivat vanhat hämähäkit heti pitkät kyntensä häntä tavoittaakseen. Jopa kaakeliuunitkin aukoivat ammolleen kitansa aivankuin olisivat halunneet niellä hänet.