Part 10

Tuolla kaukana toisella rannalla istui nuori sotilas; aivan samanlaiseen kaihoon vaipuneena katseli hän virran yli toiselle rannalle, kuin muinoin pikku Stefi Arató.

Kun professori taivutti lehvästöä sivulle, valtasi hänet liikutus,

— Peter!

Hänestä tuntui, kuin olisi hän aivan heikosti muistanut, että poika oli uudelleen lähetetty sotanäyttämölle... Tahi oliko hän vain uneksinut, kuten niin paljon muuta?

— Tietääkö hän, että elän? kysyi Arató hiljaa.

Rouva Uzon nyökkäsi.

— Kyllä, sanoin sen hänelle. Mutta vain hänelle.

Jos Arató olisi ollut täysin tajuissaan, olisi hän itsekin pyytänyt sisar Mariaa sen tekemään.

Aluksi ei Peter edes tuntenut veljeään. Mutta heti, kun hän kuuli veljensä äänen, leimahti valo hänen kasvoilleen.

— Stefan!

Hymyillen ja liikutettuna katseli hän yli virran leveän, hiljaa kohisevan veden sen toiselle rannalle.

Hänellä oli valkea hansikas vasemmassa kädessään ja sormet olivat omituisen kankeat kuin mannekiinilla puodinikkunassa.

— Mikä kättäsi vaivaa? kysyi professori samalla kun epäluulo äkkiä hänessä heräsi.

— Ah Jumalan kiitos, ei mikään, se on sangen hyvässä kunnossa... Nyt odotan vain protisia.

Stefanin keltaiset kasvot muuttuivat viheriään vivahtaviksi.

— Ovatko he leikanneet sen pois? kysyi hän epävarmalla äänellä,

Poika hymyili hämillään ja nyökkäsi — niin ovat tehneet.

Hän ei ollut vielä kahtakymmentä vuotta... Stefan Arató muisteli hänen kuollutta äitiään... Sitten teki hän selvän, mielevän liikkeen ja sanoi:

— Samapa se, pikku Peter, yksikätinenkin voi olla täysi mies. Ja olen sitä mieltä, että me kaksi silti kolminekin käsinemme tulemme hyvin toimeen elämässä, eikö totta?

Peter seisoi matkan päässä pää alaspainuneena. Laskevan auringon valossa näkyi hänen pitkä, ohut varjonsa.

Professori oli jo nyt näkevinään hänen kasvoillaan leudon ja kömpelön ilmeen, joka on niin tavallinen raajarikoilla.

Tässä tarvittiin nyt hienoa ja viisasta kättä, osittain äidin, osittain uskollisimman toverin, ehkä sellainen voisi ohjata hänet takaisin nuoruuden aurinkoisiin korkeuksiin, mistä hän oli liukunut alas...

Kunpa Herran enkeli ottaisi itselleen naisen muodon, löytäisi hän tässä kiitollisen tehtävän.

Miten tarkka vainu olikaan Katókalla ollut, kun hän oli ajoissa jättänyt kentän, minne musta härkä oli merkinnyt kulkunsa!

Vaieten katselivat he toisiaan viheriän veden yli ja molemmat ajattelivat sitä kolmatta. Ja molemmat ymmärsivät toistensa vaitiolosta, ettei vieläkään ollut mitään kuulunut Palkosta.

Täällä on vielä yksi, joka ei mitenkään tahtonut uskoa, että sinä olit kuollut — sanoi Peter heti jatkoksi.

— Kukahan se lienee?

— Ijarto.

— Ijarto... Luulin, että miesraukan selkäytimen oli luoti lävistänyt... Ehkä olen sellaista vain uneksinut.

— Ei, ikävä kyllä, se on totta. Hän on viikkokausia taistellut kuoleman kanssa.

— Ja hän puhuu minusta?

— Alati... Hän sanoo, että hänellä on teille jotakin puhumista. Hänen vuoteensa on parakissa numero 4.

— Arató muisti, miten tärkeä sija vääpelillä oli hänen nuorukaistensa sydämissä.

— Tule, menkäämme hänen luokseen!

Nyt ei hän enään voinut kauempaa odottaa huomispäivää, heti lähti hän sillan yli elon taisteluun.

Parakissa numero 4 seisoi jo kunniavahti poloisen vääpeli Ijarton päänaluksen ääressä ja näkymättömällä vartijalla oli viikate olalla.

Mutta vääpeli piteli edelleen viisaita, keltaisia silmiään selkosen selällään ja tunsi heti paikalla esikuntalääkärin.

— Te tulette aivan sopivaan aikaan, sanoi hän raukeasti hymyillen — iltaruuan aikaan ette enää olisi tavannut minua täällä.

Arató tiesi, ettei tätä miestä voitu tuudittaa pelkurien valheitten kehtoon.

— Ijarto alkoi: kysymys on pienestä pojastani. En tiedä lainkaan, mitä on tuleva orvosta...

— Mutta hänen äitinsä?

— Hänellä ei ole äitiä, vain äitipuoli. Poika on ensimäisestä... Äitipuoli on hyväkuntoinen, kuten poikakin, mutta naisella on kylliksi huolta itsestäänkin, enkä tahtoisi pojannallikan olevan hänellä jaloissa. Ja siksi tuumin pyytää, että teidän armonne, jonka koko maa tuntee, olisi hyvä ja koettaisi hommata hänet johonkin lastenkotiin. Hänen isänsähän kuoli isänmaan puolesta.

Minkähänlainen ihmistuntija olikaan Ijarto, kun hän niin monen joukosta oli ajatuksiinsa sulkenut juuri Aratón?

— Otan lapsen huolehdittavakseni, sanoi professori hetkeäkään epäröimättä.

Ja antaakseen vielä enemmän pontta sanoilleen, kääntyi hän heti Peterin puoleen: sinä matkustat huomenna noutamaan pojan.

Ijarton hämärä katse viipyi vielä kerran tarkkaavaisena Aratón kasvoilla, aivankuin hän olisi tahtonut perinpohjin painaa mieleensä tämän piirteet vielä kerran joskus ne tunteaksensa.

Käsi putkahti esiin peitteen alta — miten tuo kaunis, luja työläiskäsi olikaan laihtunut! — kahden miehenkäden puristus ja paksuposkinen pikku nypykkä oli vaihtanut Isää.

Nyt oli Ijarto saanut heinänsä katon alle. Hän kääntyi Peterin puoleen:

— Herra vänrikki, olkaa kiltti ja kirjoittakaa kirje!

— Kenelle, Ijarto?

— Vain nimismiehelle siellä kotikylässä. Minulla ei ole ainoatakaan sukulaista, sillä olen löytölapsi... Kirjoita, että lähetän terveiset kylän väelle ja että olen kuollut... Minun rahojani on hänellä säästössä neljäkymmentäkuusi kruunua. Ne antakoon hän puolisolleni.

— Vai hänelle, mutta mitä kirjoitan minä hänelle?

— Ei mitään — vastasi Ijarto lyhyesti.

— Enkö lähetä hänelle edes terveisiä?

— Ei.

— Eikö hän ole ollut kunnon vaimo? kysyi Arató.

— Kyllä, se täytyy tunnustaa.

Hän vaikeni hetkisen ja lisäsi sitten:

— Hän on nuori — antaa hänen unohtaa!

Arató nykähytti päätänsä taaksepäin. Miten armotonta nöyryytystä edustikaan tuo yksinkertainen talonpoika, joka kivenluja, alaston kunniallisuus sydämessään astui kuolemaa vastaan, verrattuna siihen silkkipukuiseen alhaisoon, joka myöskin näihin aikoihin kuljeksi joutilaana elämän kadunkulmissa ja kerjäsi nautintoja.

Mutta myös hänen oma sielunsa pudistautui irti unelmatilastaan... Hän kohotti päänsä ja tunsi, miten sairauden viimeiset mutakerrokset irtautuivat hänestä.

Myös tällä kertaa, kuten aina, piti Ijarto sanansa. Kun pitkä lauta riviin aseteltuine kuppineen tuotiin sisään ilta-ateriointia varten, ei hän enään pyytänyt kaalista ja silavasta valmistettua annostaan. Hän oli kuollut.

Rauhallisen arvokkaasti lepäsi hän ruskeana ja kangistuneena valkealla sairaalapatjalla kuin oman itsensä pronssipatsas.

— Matkustan huomenna Budapestiin, sanoi professori, kun hän sai näkyviinsä Marian vartalon, joka loisti valkeana suurten poppelien katveisessa hämäryydessä.

— Jaksattekohan jo matkustaa?

— Nyt olen piileksinyt jo kyllin kauan. Mutta kun olen järjestänyt välttämättömimmät asiani Budapestissä, palaan takaisin. Minun täytyy koota voimia... Toipumisaikani vietän Tikanlinnassa.

Rouva Uzon ymmärsi hänen sieluntilansa; nyt tarvitsi hän työtä, tehtäviä, velvollisuuksia, huolia ja taisteluja.

— Sandor Ember tekisi mielellään teille seuraa, sanoi hän hiljaa. Heti senjälkeen lisäsi hän:

Matkustaako Peterke noutamaan Ijarton lasta? Olisi tosiaan hyvä, jos hän saisi naisseuraa mukaansa... Sillä jos poika rupeaa ulvomaan, tulee vänrikki Peter varmasti vetämään hätäjarrusta... Parakit rupeavat, Jumalan kiitos, jo tyhjenemään ja minulla tuskin on enään mitään tekemistä.

— Te arvaatte ihmisten salaisimmat ajatukset, sanoi professori.

— Minä vain vaivaan päätäni tuumimalla, miten koskaan olen voinut saada itseni vakuutetuksi siitä, että olen aivan tarpeeton maailmassa.

Kevyt tuulenleyhkä pani uinuvat puut heidän päittensä päällä suhisemaan. Nainen pysähtyi äkkiä ja sanoi hiljaa, mutta pelottomasti:

— Eikö teillä ole mitään mahdollisuutta ottaa Katalin mukananne takaisin Tikanlinnaan?

Hän heitti Aratólle kysymyksen kuin köydenpään kohti laivaa, joka lähenee rantaa — kuinka lienee, aikoneekohan se laskea maihin?

Arató katseli pientä, valkeaa tähteä, joka vilkkuili aivan yksinään puunoksien lomitse.

— Katalin on tänä päivänä lähempänä Canopus tähteä kuin Tikanlinnaa, sanoi hän hiljaa.

Köysi oli pudonnut veteen. Sisar Maria veti sen vähän häpeissään takaisin.

— Älkää ottako pahaksenne, vaikka rupesin puhumaan tästä asiasta, kun te kerran olette suonut minulle luottamuksenne...

— Vain te ja omatuntoni saavat täysin vapaasti lausua mielipiteitä asioistani!

— Haluan tehdä teille vain yhden ainoan pyynnön — alkoi sisar Maria uudelleen: keskustelkaa Katalinin kanssa! Älkääkä sulkeko oveanne minulta ennenkuin olette sen tehnyt. Olen varma siitä, että tulette löytämään uuden Katalinin, Katalinin, jota ehkä ei voikaan vaatia tilille siitä, mitä tapahtui eilen... Eilen oli hän vielä lapsi, imutta senjälkeen on hänenkin kohtalossaan tapahtunut vakava käänne... Hän on nyt viikkokausia elänyt siinä uskossa, että hän on leski, hänen sielunsa on ollut täynnä kuoleman-ajatuksia... Ja huomenna saa hän jälleen nähdä sen, jonka hän on luullut kuolleeksi... Olen aivan varma asiastani, te tulette löytämään aivan uuden Katalinin. Mutta te ette itsekään ole enään se entinen Stefan Arató... Te tulette seisomaan hänen edessään kuten sellainen, joka teidän omien sanojenne mukaan on palannut kuoleman esikartanoista... Kuten sellainen, joka tietää, mitä liikkuu pilvien tien yläpuolella... En voi teille antaa mitään neuvoa... Kuka olenkaan minä? Tiedän vain, että elämä on lyhyt ja murheita täynnä ja että moni ihmisraukka totuuden nimessä on armoton sekä itselleen että muille... Olenhan vain nainen, mutta te ymmärrätte sen käsittämättömyyden, että voitte lahjoittaa naiselle onnen, voitte johtaa häntä — jopa hätätilassa vastoin hänen tahtoaan.

Kun Maria puhui, halutti Stefania hymyillä itselleen iltahämärässä.

Kas vaan, tuskin koskaan on kaksi naista ollut etäämpänä toisistaan kuin rouva Uzon ja rouva Arató, mutta kuitenkin sitoo heidät toisiinsa eräänlaisen varman, naisellisen yhteenkuuluvaisuustunteen langat.

Hän tuli kuitenkin äkkiä vakavaksi; tähtien tuikkeessa näki hän kyynelen Marian silmäripsissä. Ja tämä nainen ei kuitenkaan ollut helposti sulavaa metallia.

Mutta tämäkin kyynel oli hukkaan vuodatettu, kuten niin moni ennen taivaan tähtien alla: ei kokonainen meri kyyneleitä olisi voinut huuhtoa pois sitä karia, millä Arató nyt oleili.

Yhtä todenmukaista ja varmaa kuin oli se, että loma, jonka kuolema hänelle nyt oli antanut, oli kerran loppuva, yhtä varmaan ja järkähtämättömästi ei Katalin Graczian enään ollut hänen puolisonsa.

Tässä ulottuvaisuudessa eivät erisuuntaiset säteet tule koskaan leikkaamaan toisiaan.

Kuume-öinä oli ketju tulivuoria kohonnut heidän välilleen, ja niitten yli ei enään mikään laululintu voinut lentää.

Yksikätinen Peter, Palin kohtalon synkkä arvoitus, Ijarto, koko suuren sodan polttava ja järkyttävä tuska, tämän kaiken yli ei yksikään laululintu enään voinut lentää.

Hän oli vaiti, sillä hän ei halunnut suututtaa rouva Uzonia. Mutta hiljaisuus sanoi rouvalle kylliksi.

— Tehkää edes sen verran, että menette hänen luokseen, puhutte hänen kanssaan... Ettei hänen tarvitse kuulla muilta sitä, mitä hänen pitäisi saada kuulla teiltä, rukoili hän.

— Varmaan tulen keskustelemaan hänen kanssaan. Sanon hänelle, ettei hän ole erehtynyt, että hän todella on tullut leskeksi.

* * * * *

Aikoinaan oli Sandor Ember vienyt mukanaan huhun Stefan Aratón kuolemasta Budapestiin.

Nuori rykmentinlääkäri oli silloin itse täysin ja lujasti uskonut, että Arató oli kuollut; hänen serkkunsa, rouva Uzon, oli täysi mestari valehtelemistaidossa kuten kaikessa muussakin, ja hän oli järjestänyt asian sillä tavalla, että vain hän joutui kokonaan vastaamaan väärän huhun levittämisestä.

Tohtori Ember oli nyt ylen onnellinen, saadessaan matkustaa Budapestiin ilmi-elävän Stefan Aratón kanssa.

He olivat perin paljon myöhästyneet ja rupesi jo hämärtämään, kun auto pysähtyi Budapestissa professorin asunnon portin edustalle.

Arató lähetti nuoren ystävänsä etukäteen valmistamaan Katalinia tapaamiseen.

Kiihtyneenä riensi tämä ylös portaita peljäten, että lähestyvä, odottamaton ilo tärisyttäisi Katalinin hermoja aivan liian voimakkaasti.

Hänen hellätunteiset pelkonsa olivat kuitenkin aivan turhat; huoneustossa ei ollut kukaan kotona.

Portinvartijan pieni tytär kertoi, että tähän aikaan päivästä oli armollinen rouva tavallisesti kävelyllä kapteenin kanssa. Mutta hän palasi säännöllisesti kotiin ennen, kuin portti suljettiin. Ja palvelusväki oli mennyt jonnekin naapurien luo.

Arató katsahti kelloonsa. Hänen oli vielä tehtävä kolme vieraskäyntiä. Eteenpäin siis!

Lääketieteellisen osaston dekanusta ja professori Kadaria ei hän onnistunut tapaamaan, mutta kumpaankin paikkaan jätti hän jo ennakolta valmiiksi kirjoitetun kirjeen, ministerin sitävastoin tapasi hän kotona, ja siellä otettiin hänen kuolleista ylösnousemisensa vastaan tervehdyksin, joissa kuvastui suuri yllätys, ihmetys ja ilo.

Ennen kymmentä oli hän taas Tonavan rantatiellä. Tällä kertaa nousivat he molemmat ylös portaita ensimäiseen kerrokseen.

Mutta he soittivat ovikelloa turhaan, ei rouva eivätkä palvelijattaret olleet vielä palanneet kotiin.

Mutta kuitenkin liikkui jokin eteisessä. Jokin, joka läpi oven tunsi, että ihmisten ja eläinten Luoja oli täyttänyt yksinkertaisen koiransydämen polttavan toiveen ja lähettänyt odottavalle isäntänsä takaisin. Hulluna onnesta ja innosta ryntäsi Kantor sisältäpäin ovea vasten...

Ja Kantoria onnisti; eräästä virkapukunsa taskusta löysi Kantorin herra aluminiumisen eteisavaimen.

Nythän he olisivat voineet astua asuntoon sisälle, mutta eräs seikka pidätti Aratóa: huoneusto ei enää ollut hänen.

Vain sen, mikä todella oli hänen, otti hän mukaansa: Kantor koiran.

He palasivat taas kadulle. Pari, kolme kertaa kulkivat he edestakaisin kaasulyhtyjen alla, sitten löi portinvartija portit kiinni heidän silmäinsä edessä.

— Mitä arvelet, jos matkustaisimme takaisin kotia Oltváan jo yöjunassa? sanoi Arató.

Silloin rupesi Sandor Emberkin vähitellen aavistamaan jotakin asioitten yhteenkuuluvaisuudesta ja hän tuli syvästi liikutetuksi.

Hän otti tehtäväkseen mennä etukäteen asemalle ja ottaa huolekseen makuuvaunulippujen hankkimisen.

Arató pysäytti auton rajoittavan kadun kulmaukseen, ja jatkoi itse Kantorin seurassa kummituskulkuaan elämän portin edustalla.

Mutta kuitenkin on helpompaa kuolla kuin nousta kuolleista jälleen; mustat ikkunat siellä ylhäällä valaisivat huonosti.

Ollakseen herättämättä huomiota Tonavanrannan asukkaissa, suuntasi hän askeleensa keskikaupunkia kohti.

Hän oli jo sangen väsynyt, kun hän kulki erästä kuolleena kajahtavaa katua; äkkiä tunsi hän tutun tuoksun kieloista...

Hänen edessään kulki surupukuinen nainen, hellän läheisesti kallistuneena seuralaistansa, komeata sotilasta vasten...

Rouva Stefan Arató ja kapteeni Milka!

He aivankuin hiipien imeytyivät toistensa kylkiin, kapteeni oli pannut kätensä naisen käsivarren alle, olkapäästä kyynärpäähän sulivat nämät kaksi varjohaamua aivan täydellisesti toisiinsa.

Iltatuuli leyhytteli leikitellen suruharsoa, kuin olisi se ollut morsiusharso...

Professori kiiruhti vähäsen askeleitaan, saavutti rakastavan parin ja meni ohi. Hän ei edes katsahtanut heihin, jatkoi vain kivenlujan rauhallisena omaa tietään.

Kadun kulmassa löysi hän auton, nousi siihen, kutsui Kantorin — matkan suunta oli rautatieasemalle.

* * * * *

Mikä lopultakin oli tämä nainen?

Epäilemättä oli Aratón aivoissa toiminut itsetiedoton ajatuskehitys, sillä hänellä oli äkkiä valmis ja selvä lopputulos.

Suuri arvoitus, joka vielä edellisenä päivänä oli rasittanut ja kiusannut hänen aivojaan, ei ollut koskaan ollutkaan mikään arvoitus. Sen hän tiesi nyt.

Ratkaisu oli niin yksinkertainen, että häntä miltei hävetti.

Pahuutta, syntiäkö?

Herra Jumala, onko metsäkyyhkynen, joka kuhertelee Aarrekammiosaaren lehdoissa, syntinen, onko syntiä sirkassa, joka piipittelee Oltván rannoilla?

Sama ylevä voima, joka kohottaa siivitetyn metsäkyyhkysen kevätiltana yli poppelien, sama voima oli myöskin Katókan pakottanut jättämään entisen pesänsä.

Onhan kyllä totta, että on naisia, — niin, varmasti on sellaisia — jotka kehityksen tietä ovat päässeet muutamia satoja tuhansia vuosia metsäkyyhkysen ja sirkan edelle, mutta niihin ei Katóka kuulunut. Hänen puolisonsa uskotteluvoima oli viiden vuoden kuluessa korvannut hänessä ihmissielun voiman ja arvontunteen. Mutta kun tämä voima ensi kertaa lakkasi vaikuttamasta häneen, vaipui hän kokoon.

Tämä kaikki oli armottoman yksinkertaista.

Alussa oli Arató pitänyt häntä monimutkaisena ja arvoituksellisena, koska hän ei ollut löytänyt hänessä niitä luonteenpiirteitä, joita hän oli hänessä olettanut löytyviksi.

Katalin Graczianilla ei kuitenkaan ollut koskaan ollut mitään sisäistä yhteyttä Stefan Aratón pikku Katon kanssa, tämän Katon oli Katalin vastaanottanut mieheltään kuin jonkun vieraan, taiteellisen aiheen, jota hän viiden vuoden kuluessa oli soitellut viulullaan taiturimaisesti sitä muunnellen.

Näillä Stefan Aratón pikku Katon muunnelmilla oli hän vallannut myös kapteeni Milkan sydämen.

Se oli hänen viehkeä ja yksiääninen ja piskuinen sirkkulaulunsa...

Nyt tarkkasi Stefan Arató vaimoansa ilman mitään katkeruutta ja vihaa, pikemmin sellaisella rauhallisella, voisi miltei sanoa, iloisella uteliaisuudella, jolla tavallisesti tehdään huomioita vähäarvoisista luonnonilmiöistä. Mutta kun hän kerran oli ruvennut katsomaan häntä tässä värityksessä, ei hän enää voinut kauempaa viipyä hänessä. Kärsimättömät kädet heittelivät jo ulos hiekkasäkkejä hänen ilmalaivastaan, ja pian hän jätti aukean, jolla häntä oli pidätetty niin kauan.

Raikas tuuli suhisi ja vei muitten tukahduttavien ja tupruavien haihtumien mukana kauas pois myös Katókan utukuvan näköpiirin rajoilta.

Häikäisevä tyhjyys astui sen sijaan.

Ja joskin kaikesta huolimatta eräänlainen syksyinen alakuloisuus kuin hieno huurre laskeutui matkaajain sydämille, niin ei hyvästijättö koskenut enään Katóka Gracziania, vaan Stefan Aratón nuoruutta, jonka kultapitoisuus oli ollut niin suuri, että se oli lahjoittanut loistoa ja sisällystä myös Katóka Graczianille.

NAAMIOITU MARIA.

Varhain aamulla lähti Katica matkalle Oltváan.

Nyt ei hänellä kuitenkaan ollut rauhaa, ennenkuin hän oli saanut itkeä Stefanin haudalla.

Hänessä vallitsi yhä vielä yksinäisyyden tunne, sielun tyhjyyden kammo, kun hän kuljeskeli edestakaisin aamunvarhaisten, äkäisten matkustavaisten tungoksessa.

Mutta äkkiä levisi hyväilevä lämpö hänen sydämeensä: hän oli odotussalissa saanut näkyviinsä kapteeni Milkan kookkaan vartalon.

Kapteenista oli tuntunut, että se hermostunut kiireellisyys, jonka vaikutuksen alaisena hän edellisenä iltana oli jättänyt Katicalle hyvästi, voi antaa aiheen ilkeään väärinkäsitykseen; siksi oli hän heti päättänyt pyytää lomaa ja kiiruhtanut asemalle, tarjoutuakseen Katicalle seuraksi matkalle.

Hän itsekin iloitsi siitä miehekkäästä osasta, jota hän näytteli, ja kun hänen sielunsa aaltoilu tavallisesti nousemistaan nousi, kunnes hän joutui vastatuuleen, niin hän nytkin astuessaan sisälle ja pannessaan lakkinsa terhakasti ja husaarimaisesti vinoon, tunsi itsensä voimakkaaksi ja raikkaaksi, kuten yleensä voi tuntea vain kuusi jalkaa pitkä soturi aamun kultaisessa koitteessa.

Muuten ei tuo mies koirineen näyttänyt niinkään hirveältä täydessä päivänvalossa.

Kuka tahansahan oli kuullut samankaltaisia salaperäisiä tarinoita, mutta kun kaikki selvisi, todettiin vain, että aina jotain perin yksinkertaista ja tavallista piili niitten takana.

Katalinille ei edes juolahtanut mieleen, että Arató voisi olla elossa. Surun ja osanoton kuohuttama aika oli jättänyt jälkeensä niin voimakkaita ja ratkaisevia vaikutelmia häneen, ettei hän olisi voinut edes kuvitella hyvää Stefaniaan elossa olevaksi, vaikka olisi tahtonutkin.

— Hän sanoi, että hän Oltvássa aikoi pistäytyä Graczianin luona.

— Miksi ei Tikanlinnassa? kysyi Milka, joka yhä Katican tiedonantojen perusteella sotki vanhan herra Graczianin herra Tancrediin Falernosta.

Tikanlinnassa ei nykyään ollut ketään, joka olisi valmistanut ruokaa. Katalin vaikeni kuitenkin todellisesta syystä, siitä nimittäin, että siellä ylhäällä puhuivat huonekalut yksinomaan Stefanista, eikä hänellä ollut vähintäkään halua ryhtyä väittelyihin seinäkuvastimen kanssa tahi saada moitteita nahkanojatuolilta.

Herra Graczian otti vastaan tyttärentyttärensä kysymällä, koska hän oli ajatellut palata Budapestiin.

Mikäli tuli puheeksi asianhaarat Aratón kuoleman yhteydessä, ei hän sanonut kuulleensa niistä mitään, hänen itsensä mielenkiintoa oli herättänyt vain kysymys professorin testamentista.

Puolen tunnin kuluttua tuli kapteeni Milka vierailulle. Sehän nyt kerta kaikkiaan oli tehtävä ja silloinhan oli paras päästä siitä niin pian kuin mahdollista.

Jo tulomatkalla tänne oli hän ottanut tehtäväkseen hankkia vaunut seuraavaksi päiväksi — heidän tarkoituksensa oli ajaa kulkutautisairaalaan aikaisin aamulla — ja nyt tuli hän ilmoittamaan, ettei yhtään vaunua ollut saatavissa, Oltván pika-ajurit eivät nimittäin vuokranneet vaunujaan koko päiväksi.

— Käykäämme vähän matkaa puutarhoja päin, niin voimme poiketa vanhan Bagyin luo. Jos itse pyydän häneltä, lainaa hän varmasti minulle hevosensa, sanoi Katica.

Ja heti loisti hänen katseessaan entinen voitonvarma välke, jolla hän ennen vanhaan oli houkutellut kauppias Vikuksen jo punnittuihin rusinoihin lisäämään vielä puoli lusikallista kaupan päällisiä.

Herra Graczianin mielestä oli hitusen omituista, että paksuhuntuinen leski aikoi hamuilla ympäri kaupunkia kapteeni Milkan kaltaisen sotilashenkilön seurassa, mutta sittekun Katóka omasta alotteestaan antoi havaita tulleensa korkeasti kunnioitetuksi naishenkilöksi, ei hänellä enään ollut sanaakaan sanomista käyttäytymiskysymyksistä.

Hän tyytyi siis vain Pilatuksen tavoin pesemään kätensä, häntä eivät lainkaan liikuttaneet Katókan touhut, — aivankuin hän olisi varannut itselleen muuallaolo-todistusta mahdollista oikeudenkäyntiä varten.

Rouva Graczian taas suhtautui tyttärentyttäreensä Bonaparten äidin tavoin kevyen epäilevästi: Herra Jumala, kunpa vain kaikki päättyisi onnellisesti.

Tämäntapaiset huomautukset pakoittivat kuitenkin kapteeni Milkankin keskustelun kuluessa sanomaan sanansa. Aivankuin ohimennen, ilman vähintäkään kerskailua, pikemmin eräänlainen rakastettava, vastustamaton husaarikevytmielisyys äänenpainossaan, huomautti hän, että hänen isänsä oli armeijan liinavaatehankitsija — hän oli viimeksi hankkinut parisataatuhatta vuodevarustetta...

Tällä hän saavutti sen, mihin oli pyrkinytkin. Graczian, jolla oli miltei yhtä suuret ajatukset upseereista kuin näyttelijöistä, alkoi hänessä kunnioittaa hänen ansiokasta isäänsä.

Matkan kuluessa näytteli Katica Oltván nähtävyyksiä.

Nyt puhui hän odottamatta niin liikutetulla ja lapsellisen hempeämielisellä äänenpainolla syntymäkaupungistaan, kuin ei hän Budapestissä olisi koskaan uneksinut muusta kuin Oltván herrojen silkkihatuista.

Hän alotti vanhalla puusillalla, missä Pyhä Nepomuk yhä seisoi vartiossa, kasvoillaan niin elämäänväsynyt ilme, kuin olisi hän halunnut uhrata paljonkin, jos olisi voinut päästä eroon koko tuosta julkijumalattomasta kuorma-ajuriroskaväestä, joka kiroili aamusta iltaan pirssipaikallaan jyrkkien portaitten ääressä.

He kääntyivät Iso-kadulle, ja Katica kiinnitti seuralaisensa huomion Kaitselmusta kuvaavaan krokotiiliin.

Oli lauantai-ilta ja kaikista porttikäytävistä valui pesuvesi purosina. Pimeillä pihoilla seisoskeli paljaskäsivartisia, kapeanilkkaisia neitosia, jotka antoivat todellisia voimannäytteitä harjan ja sangon käyttelemisessä ja samalla ehtivät kertoa summattoman määrän juttuja. Mutta silmänräpäyksessä muuttuivat he kivipatsaiksi, jos he portin edustalla havaitsivat suruharsoisen naisen tahi vaalean upseerin.

Huomenna pukeutuvat nuo pienet lapsentytöt espanjalaisiksi vallasnaisiksi ja menevät komeuksissaan Tuomiokirkkoon.

Oltválla oli kerta kaikkiaan onnellinen päivä.

Iso-kadulla kukkivat vielä iäkkäät lehmukset, talojen holvikäytävien edustalla parveilivat ja hyrisivät porvarit kuin juopuneet ampiaiset, suippokärkisten kattojen alla säteilivät ikkunat kuin valtavat jalokivet hämyvalossa, koko kaupunki oli herännyt satavuotisesta unestaan ja nuorentunut, kuin loistaisi sen suonissa joku kaunis, sisäinen hehku.

Tuokaan pesä tuossa ei ollut koskaan tiennyt, mitä oli sota, tai, jos se oli siitä tiennytkin, oli se ainakin sen heti unohtanut.

Kapteeni Milka oli ihastunut. Hän muuten ihasteli kaikkea vanhaa; räsyinen kirjovaatteen palanen, vanhan kirjoituspöydän ummehtunut haju, rappeutuneen talon mustuneet kaarikatot tuottivat hänelle salaperäistä, miltei aistillista nautintoa.

Hän oli intohimoinen taiteen ystävä, mutta vanhoilla esineillä oli häneen erikoinen vetovoima vaikkei niillä olisi ollut vähimmässäkään määrässä yhteistä taiteen kanssa.

Hänen vampyyriluonteensa imi mielellään ravintoa menneitten sukupolvien elinatoomeista.

Hän ei ymmärtänyt ottaa osaansa sykkivästä koskemattomasta elämästä, hän kykeni vain nauttimaan siitä, mitä muut jo olivat sulattaneet ja valmistaneet.

Sentakia harrasti hän myös taidetta ja kirjallisuutta.

Hän rakasti yhdessä Goldmarkin kanssa, Schumannin seurassa hän palveli Jumalaa, hymynsä hän jakoi Shaw'n kanssa, Nordau sytytti hänet vihaan, Oscar Wilde antoi hänelle aiheen tehdä hengellisiä kuolinhyppyjä ja Nietzschessä hän tunsi järkensä sammuvan.

Linnunlaulua ymmärsi hän vasta silloin, kun Wagner esitti sitä nuottipaperilla, luontoa jumaloi hän vain mukaelmassa, kun se riippui naulassa. Hänen hermostonsa oli rakennettu kuin pumppulaitos, hän uiskenteli ympäri elämän merta kuin medusa ja hänen varsinainen elämäntehtävänsä oli imeä ravintonsa vieraitten eläimien jätteistä.

Oltván kaupungin nieli hän yhtä ahneesti kuin sen olisi tehnyt laguunin satavuotinen mädäntyneiden elimistöjen kyllästyttämä lieju.

Katica ylpeili menestyksestä, jonka hänen synnyinkaupunkinsa saavutti, ja veikistellen hän poimuttautui sen yhteyteen kuin vanha, kaunis silkkihuivi, jonka varjostamina hänen nuorekkaat, kukoistavat kasvonsa näyttivät vähintäin ihastuttavilta.

Tuomiokirkko oli kuitenkin suljettu.

Se ei tehnyt mitään, huomenna he ainakin tulivat ajamaan sen ohi ja silloin voivat he pysäyttää vaunut hetkiseksi. Naamioitu Maria täytyi Milkan ehdottomasti nähdä, sehän oli aivankuin juuri häntä varten.

Vanha Bagyi asui puutarhojen alapuolella, aivan Kolozvárin portin edustalla.

Puutarhoissa näkivät he harvinaisen näyn.

Eräällä suunnalla aukaistiin portti vain tuokioksi.

Myrkynvihreällä mäenrinteellä tanssi joukko mustia nunnia iltataivaan rusottavien pilvien alla.

Nunnat pitivät toisiaan kädestä ja tekivät pieniä, hupaisia, kömpelöjä hyppäyksiä sinne tänne kuin karitsat. Lapsuuden aikaiset piirileikit olivat viimeiset tanssiliikkeet, mitä nämät naiset olivat oppineet.

Seuraavassa silmänräpäyksessä suljettiin portti taas...

— Se oli kuin kaunis, hempeä kesäunelma — sanoi Milka.

Katica, joka tunsi kaiken, mikä koski Oltváa, tiesi myös kertoa, miksi Notre-Damen-sisaret Oltvássa tahtoivat tanssia.

Vanha nunnaluostari oli alkuaan rakennettu Tuomiokirkon yhteyteen. Se oli ikivanha kiviluola, minne ei aurinko koskaan päässyt tunkeutumaan, koska se sijaitsi kirkon siimeksessä — hurskailla sisarilla ei myöskään ollut puutarhaa, Oltván kaupungissa oli jo sata vuotta sitten asuttu yhtä ahtaasti kuin mehiläispesässä.

Niin pitkälle kuin muistettiin, oli nunnille mitattu elämänpituutta sangen niukalti. Harvoin saavutti heistä joku kahdennenkymmenennen viidennen ikävuotensa.

Hurskaassa yksinkertaisuudessaan olivat nuo raukat rauhoittaneet itseään ajatuksella, että Herra oli aikaisin kutsunut valitut luokseen, ja Oltván kaupunkilaisväki oli tottunut alati uudistuviin nunnien hautauksiin, joitten mielenkiintoisuus kasvoi huomattavasti senkautta, että sisaret tavallisesti seisoivat paarien ääressä pukeutuneina valkeaan morsiuspukuun.

Oltvássa nimitettiin täysin romanttisesti keuhkotautia nunnakuolemaksi...

Oli kuitenkin tapahtunut muutos senjälkeen kuin Stefan Arató kerran oli pistäytynyt Tuomiokirkkoon ja kuullut alituista, kuivaa yskimistä nunnakuorin ristikon takaa.

Hänen henkisen kuulokykynsä edestä oli silloin kohonnut esirippu, ja hän oli nähnyt tyttöraukkojen traagillisen kohtalon kaikessa sen autiudessa. Tämä oli tietämättömyyden ja välinpitämättömyyden surunäytelmää. Kaikki olivat siihen syypäät, myöskin hän itse.

Luostari oli taudin saastuttama jo vuosisatoja sitten. Keuhkotaudin iljettävä lohikäärme oli väijyksissä ikivanhojen kellariholvien hautamaisessa hämärässä, ja se imi nuorien neitojen verta.

Vielä samana päivänä oli hän käynyt piispan puheilla. Tämä oli ihmisystävällinen ja voimakas persoonallisuus, joka viipymättä oli sallinut hurskasten neitosten muuttaa luostarista.

Nyt asuivat nunnat ulkona puutarhoissa, kunnes uusi luostari ehdittiin rakentaa valmiiksi, ja entiseen veljeskunnan huoneustoon aiottiin sijoittaa kaupungin museo.

Nunnatanssia, johon aurinko ja lehmusten tuoksu antoivat musiikin, tanssittiin nyt kukistetun petohirmun, maahan poljetun Kuoleman ruumiin ympärillä. Ylistettiin Herraa; ja jos hän mielisuosiolla ymmärsi hurskasten neitosten laulun, miksi ei hän myöskin olisi iloinnut heidän tanssistaan.

— Kolumbuksen muna, sanoi Milka, kun Katica lopetti pienoisen, surullisen tarinansa.

Omituista kyllä, mutta hänen huomautuksensa koski Katicaan.

Viime aikoina, kun hänessä oli alkanut syntyä epäluulo, että Aratón nimen loisto alkoi hälvetä hänen otsaltaan, tunsi hän alati halua nähdä kaikki polvillaan edessään, kun hän vain mainitsi vainajan nimen.

Milka taas oli viime aikoina ruvennut käyttäytymään siihen tapaan, kuin olisi hän halunnut vapautua Aratón kunnioittamisesta.

Heidän välisessä suhteessaan oli jo esiinputkahtanut monenlaisia äkkivaiheita. Hiljattain oli Milka ilman muuta alkanut käyttää Aratósta vain Stefan nimeä ja puhua hänestä kuin uskollisesta ystävästään. Sittemmin oli suhde taas kylmennyt, ehkä Milka oli kyllästynyt siihen...

Katican erikoisesta toivomuksesta söi kapteeni illallisen Graczianin kotona, missä tuntui lamppuöljyn ja kunniallisuuden katku.

Kotimatkalla kohtasivat he erään ukon, joka tuli asemalta mukanaan pääkaupungin päivälehdet. Kapteeni osti yhden ja pisti taskuunsa. Hän aikoi lukea sen, ennenkuin menisi vuoteeseen kestikievarissa.

* * * * *

Bagyin kuskipojalle olivat he sanoneet: niin aikaisin kuin mahdollista — Székely olikin ottanut heidän kehoituksensa vakavalta kannalta ja hän naputti Katican suurelle ikkunalle juuri päivänkoiton noustessa Graczianin ikkunaan.

Nyt lähetettiin hänet myös kapteeni Milkaa ahdistamaan ja pian alkoivat leski ja hänen ystävänsä kasteisena aamuhetkenä pyhiinvaellusmatkansa unohtumattoman vainajan haudalle.

— Tästä tulee varsin miellyttävä huvimatka — tuumaili Maria itsekseen, samalla kun hän kääri vilttiä lesken jalkojen ympäri.

Tuomiokirkon portti oli jo avoinna, ja Katóka pukkasi aamunvarhaista székelyä selkään päivänvalonsa kahvalla.

Kapteenille hän sanoi, että hän halusi lukea rukouksen Naamioidun Marian alttarin edessä.

Hänen uskonnollisuutensa perustui oikeastaan kokonaan sille korttipelaajantapaiselle taikauskoisuudelle, että salaperäiset mahdit valvovat hänen kohtaloaan, ja näitten hyvien mahtien esikuvaksi oli hän viime aikoina korottanut Naamioidun Neitsyen.

Vanhan temppelin kellarihämärässä heittivät maalatut ikkunat vinosti kirkkoon kullanpunertavia ja hopeansinertäviä valosädenippuja.

Etäällä kaukaisinten pylväitten suojassa oli sivusta-alttari. Se sai lempeää valoa sivulaivan suuresta ikkunaruusukkeesta.

Nainen säpsähti yllätyksestä... Ihme oli tapahtunut! Maria oli riisunut mustan naamionsa.

Hänen sydämensä rupesi jyskyttämään... Hän jätti Milkan, kiiruhtaen vain eteenpäin.