Part 9

Taas viittasi hän kädellään, ettei siitä asiasta edes kannattanut puhella — ja pisti luonnosvihon ja joukon piirustustarpeita säkkiin.

— Taiteilijako? kysyi Arató, joka ei mitenkään voinut pitää tuota punaista miestä sen todellisempana kuin jotakin kuluneiden öitten unihaahmoja.

Vastauksen asemesta kalasti Szakács luonnosvihkonsa ylös selkärepusta, selaili sitä vähäsen ja piti sitä Aratón silmien edessä.

— Teidän armonne voi katsella! (Hän kutsui esikuntaylilääkäriä armoksi).

Se oli lyijykynäpiirros. Maria Emberin muotokuva. Pää, joka oli piirretty puritanisen yksinkertaisesti ja hämmästyttävällä luonnehtimistaidolla. Arató johtui ajattelemaan Holbein nuoremman muotokuvatutkielmia Windsor Castlessa.

Omituista kyllä, huolimatta siitä, että kuva esitti rouva Uzonia korkeassa kauluksessa ja uusimuotisessa hiuslaitteessa, vaikutti se ehdottomasti madonnan päältä.

Herra Szakács tarkasteli itsekin kuvaa silminnähtävällä ihastuksella ja alkoi ylistää sitä teeskentelemättömällä sulavuudella. Nyt ei hän enää viittaillut kädellään, selvästikin nyt kannatti puhua asiasta...

Tämä on kuva, jota ei moni tee perässäni... Nykyään ei yleensä ole ketään, joka voisi tehdä sen perässäni. Hän ei edes ole istunut mallina, hän ei edes tiedä, että olen piirtänyt hänet. Onko teidän armonne katsellut sisar Marian piirteitä? Katsellut niitä oikein tarkasti? Niissä on syvyyttä joka, joka — niin yhdellä sanalla: niissä on syvyyttä. Hän piilotteleiksee, aivankuin hän kainoksuisi, että hän on sellainen kuin on... Tavallisesti näyttää hän siltä, kuin kantaisi hän paksua huntua tai naamiota — huntua, jonka hän on itselleen kutonut kainoudesta, tahi ehkä ylpeydestä, tahi en oikein tiedä, mistä... Mutta minä olen urkkinut kaikki hänen salaisuutensa. Minulle on huntu kohotettu, kasvot ovat puhuneet. Olen nähnyt hänet kyynelissä ja rukouksessa, olenpa nähnyt hänen nukkuvankin... Hän rukoili puolestani, kun hän luuli, että laskisin kelkkamäkeä... Yökaudet katselin häntä, jokaisen hänen piirteensä otin omakseni, ja nyt osaan hänet ulkoa... Hänellä on naisellisimmat, lempeimmät piirteet, mitä koskaan olen nähnyt elämässäni. Sanokaa minulle, oletteko nähnyt sisar Marian nauravan? Se on sinänsä jotakin aivan erikoista: auringonnousu kasteisen niityn hohteessa... Hänen hymynsä on otsonin kyllästyttämää...? Mutta hymyilevä Maria on minulle käyttökelvoton, tahdon saada surullisen Marian. Teidän armonne saa kyllä nähdä, jahka vain olen sen värittänyt alttaritaulua varten! Lähimpinä aikoina en tulekaan maalaamaan muita kuin madonnan-kuvia... Tästä tulee oikea Jumalanäiti, nainen kaikkia naisia korkeammalla, kuningatar ja palvelijatar samassa persoonassa: Mater perfecta.

Arató piti luonnosvihkoa kädessään.

Tämä herra Szakács, tai mikä hänen nimensä nyt taas olikaan, oli nerokas jäljittelijä Isän Jumalan armosta, hän oli niin täynnä mukailutaitoa, että sitä miltei täytyi pitää luomisvoimana.

Hän oli nähnyt ja kuvaillut sellaista, mitä Arató tähän asti oli vain aavistanut Marian kasvoissa olevaksi: sielun. Hänen puhtaan ja kuitenkin haaveellisen, ylvään, mutta silti nöyrän, voimakkaan mutta kuitenkin naisellisen sielun.

Ulkopuolella kaikui askelia tiililattialla. Sairaalan palvelijat tulivat lakaisuvehkeineen ja vuodevaatteineen.

Herra Szakács otti vihkon Aratón kädestä, heilautti säkin selkäänsä, teki kunniaa hienommin kuin minkään kansallisuuden sotilas tähän asti ylempiselleen ja meni.

* * * * *

Herra Szakács oli aivan oikeassa väittäessään: lavantauti ei ole mikään ikävä sairaus; sairaalla ei ole vähintäkään vaivaa siitä.

On aikaa ajatella, vaikka tietenkin ajatukset kulkevat jättiläissaappaissa, ja jos kuume nousee, on vain kissanloikkaus Pohjantähdestä Orioniin.

Mutta välistä kuume myös laskee, potilas ajaa Orionista maahan kuin lapsi halkopinon harjalta ja sillä on omat vastenmieliset seurauksensa: jos on haavoja sairaan muinaisessa maisessa olomuodossa, alkavat ne uudelleen vuotaa verta.

Heti kun sairas palasi kotiin maapallolle, seisoi hän silmä vasten silmää Katalin edessä. Katalinin vartalo sukelsi esiin kuumehuurusta kuin julma arvoitus.

Hänen puolisonsa tiesi kaikki hänestä, mutta ei kuitenkaan ymmärtänyt mitään. Kuka oli tuo nainen?

Kiinalaisten Kirin juolahti hänen ajatuksiinsa... Kirin on eläin, jolla on pirun haahmo ja joka voi itselleen ottaa ihmismuodonkin... Tuntematon ottaa kauniin tytön, jonka hän tapaa metsässä, puolisokseen... Monta vuotta elävät he levossa ja rauhassa, mutta kerran, kun aviopari kulkee metsässä, muuttuu nainen taas eläimeksi ja puikkii nauraa hohottaen näreikköön... Hän ei ollutkaan nainen, vaan Kirin.

Ja ne vuodet, jotka mies oli elänyt onnellisena Kirinin kanssa, tuntuvat hänestä vielä kauheammalta ja nöyryyttävämmältä muistolta kuin itse erehdys.

* * * * *

Arató heräsi äkkiä sängyssä.

Sisar Maria seisoi avonaisen ikkunan ääressä ja katseli mustia pilviä, jotka viettivät päivällislepohetkiä kaukana taivaanrannalla tahi ehkä hän kuuntelikin villikyyhkysten yksitoikkoista kuherrusta.

Kun sairas liikahti, käännähti sisar Maria ja tuli äänettömin askelin vuoteen luo, kädessään kuumemittari.

— Vetäkäämme vuode lähemmäksi ikkunaa — ehdotti Arató. Maisemaa en tosin näe, mutta sitä enemmän taivasta.

Sisar Maria tunsi sairaan mieltymyksen pilviin. Hymyillen hän sanoi:

— Taivaalla ei ole mitään uutta tänään. Vain tuonne kauas vuorten taakse ovat eilisestä alkaen pilvijättiläiset leiriytyneet.

Kuumemittari ei tällä hetkellä osoittanut olevan kuumetta juuri nimeksikään.

Professori pyysi saada nähdä kuumekaartansa. Hän heitti silmäyksen kaariviivaan, josta nainen piti tarkkaa huolta, ja sanoi:

— Lumiröykkiöt kasvavat. Tänään tai huomenna alkaa minun pitkä viikkoni.

Silloin sanoi Maria odottamatta:

— Koska saapuu puolisonne?

— Hän ei tule lainkaan — vastasi sairas kuivasti. —

— Hän ei ehkä tiedä, että olette sairas.

— Ei.

Sisar Maria istui vaiti hetkisen ja kysyi sitten hiljaa:

— Lähetänkö sähkösanoman?

— Ei, älkää tehkö sitä.

Nainen meni pois ikkunan luo, mutta tuli kuitenkin takaisin.

— Luuleeko professori, että meillä on oikeus pitää tämä häneltä salassa?

— Kyllä, olen sitä mieltä.

Maria silitti tyynyä sairaan pään alla. Lempeästi, miltei nöyrästi hän sanoi:

— Älkää pitäkö minua ujostelemattomana, mutta — se ei varmastikaan ole viisasta! Pelkään, että te sulasta hellyydestä tulette kovin suututtamaan Katalinin... Eräät elämän hetket täytyy vilpittömäin aviopuolisojen kokea yhdessä — Teidän elämänne on nyt tullut sellaiseen kohtaan...

— Vilpittömät aviopuolisot — niin, se on totta. Mutta minä ja Katalin emme olekaan aviopuolisot, — sanoi Arató suljetuin silmäluomin.

Sisar Marian herkkä ihonväri tuli lumivalkeaksi.

Arató aukaisi taas silmänsä.

— On parempi, että puhumme suoraan. Elämäni tulee nyt viikkokaudet olemaan teidän käsissänne — ja silloin ei ole mitään tarkoitusta salata sitä, joka minussa on pahempi sairaus kuin lavantauti... No hyvä: avioliittoni on särkynyt pirstaleiksi... Katalin rakastaa toista, siinä on koko totuus.

Sisar Maria katseli professoria kauhistuneena ja voimattomin ilmein. Mutta sitten pudisti hän äkkiä päätään:

— Se on aivan mahdotonta. Ei, sitä en voi uskoa! Katalinilla voi olla kadehtijoita, vihamiehiä...

Stefan keskeytti hänet:

— Sen mitä tiedän, olen nähnyt omin silmin. Maria solmi kätensä yli rinnan.

— Sitä en tule koskaan käsittämään. En koskaan! — jupisi hän.

— Viisi vuotta elin yhdessä naisen kanssa, joka on minulle vieraampi kuin kuka tahansa, joka kadulla menee ohitseni tuntematta minua, vastasi Arató! Etsin selitystä, mutta en löydä muuta kuin sanoja. "Sodan sielu". Miten tyhjä onkaan tämäkin sana! Sota vapisuttaa maailmaa ja repii perusteiltaan kaiken suuripiirteisen ja katalan ihmissieluissa... Mutta se, joka kohoaa pinnalle, se oli olemassa jo ennenkin, vain piilossa sielujen syvyydessä!

— Nämät tällaiset ovat hirveitä asioita! — mutisi sisar Maria.

Niin toivoton tuska kuvastui hänen piirteissään, kuin olisi kaikki se katkeruus, jonka petetyt miehet ovat kokeneet, nyt yhtyneenä painanut hänen sydäntään.

Kärsivän naisen edessä oli Arató aina ja heti aseeton.

— Jättäkäämme tämä, sanoi hän. Sairaus tekee minut kiihoittuneeksi. Ehkei minulla ole vähintäkään oikeutta esiintyä tuomarina... Totuus on aina suhteellista ja ehkä Katalinillakin on oma, yksilöllinen totuutensa. Voi olla niinkin — mutta en ymmärrä häntä, yleensä en koko asiasta ymmärrä mitään.

Vasta nyt hän huomasi, että Marialla oli kyyneleet silmissä.

— Te itkette! Mutta tehän tuskin tunsitte Katalinia. Tuskin te tunsitte meitä kumpaakaan...

— En tahtonut tunkeutua suruunne, sanoi rouva Uzon matalalla äänellä. En itkekään teidän tai teidän kadonneen onnenne takia, vaan jonkun muun takia, erään takia, jonka itse olen menettänyt.

— Mitä olette menettänyt.

— Sitä ei ole helppo selittää... Mehän tuskin olimme nähneet toisiamme, mutta kuitenkin ajattelin minä teitä paljon etäälläkin ollessani — ajattelin niin paljon Katalinia... Tiedän hyvin, että se voi tuntua omituiselta, mutta asian laita on nyt kuitenkin sellainen, että teidän avioliittonne oli yksi niitä harvoja kiinteitä kohtia, jotka pitivät minua tasapainossa... Se ajatus, että hyvät ja järkevät voivat tehdä toinen toisensa onnellisiksi, antoi minulle rauhallisuutta ja voimaa... Siksi rakastin Katalinia ja iloitsin hänen onnestaan... Ja sen uskon olen nyt kadottanut. Ja luulen, että kaikki naiset ovat sen menettäneet samalla kuin minäkin... Taas on ilkeä sattuma, taas on se arvaamaton ja käsittämätön, jota niin äärettömästi pelkään, voittanut elämässä... Elämä on taas tullut raskaammaksi ja surullisemmaksi...

Hän meni ikkunan ääreen kuivatakseen kyyneleitään. Mutta sitten kuuli hän professorin väsyneen, läähättävän hengityksen ja hän kiiruhti pelästyneenä ja häpeissään takaisin sängyn luo.

— Ah, miten kehno sairaanhoitajatar olenkaan! Olen sallinut teidän kiihoittua tuolla tavalla —!

Arató viittasi häntä tulemaan lähemmäksi ja istuutumaan vuoteen ääreen.

— Meidän täytyy tehdä selvää näistä asioista, sanoi hän. Sillä on jotakin, joka ahdistaa minua pahemmin kuin itse kuume.

Nainen katsahti tuskaisesti häneen.

— Mitä luulette Katalinin tulevan tekemään, jos hän saa kuulla puhuttavan sairaudestani? — kysyi Stefan ja suuntasi katseensa jäykästi häneen.

— Hän tulee tänne, aivan varmasti tulee kiiruhtamaan tänne, sanoi sisar Maria.

— Niin luulen minäkin... Voi olla, että hän tekee sen säälistä, sillä hänellä on kyllä hyvä sydän, hän tekee sen yleisen mielipiteen painostamana, sillä hän on turhamainen... Hän tulee tänne ja silloin sekaantuu uusi, kummallinen aines taisteluun puolison ja rakastajan välillä: vaimon jalomielisyys!

Professorin kasvot tulivat tummanpunaisiksi kun hän jatkoi:

— Sisar Maria, kamppailen Jumalan enkelin kanssa, en tahdo, että valhe valvoo vuoteeni lähistöllä, että teeskentely rukoilee puolestani!

— Miten kauheista asioista puhutte, änkytti nainen.

— Sisar Maria, auttakaa minua!

— Mitä voin minä tehdä?

— Ilmoittakaa hänelle, että olen kuollut. Hänelle ja koko maailmalle. Minä istun kuoleman talon eteishuoneessa... Älkää salliko elämäni saarnamiesten ja velkojien seurata minua tänne...

Hetken loman jälkeen hän jatkoi:

— Saari on suljettu... Kukaan muu ei näe minua kuin te ja Frobischer... Professori ei osaa unkaria, ei lue sanomalehtiä eikä käy koskaan saaren ulkopuolella... Kaikki tiedot, jotka saavuttavat hänet ulkomaailmasta, kulkevat teidän kättenne kautta, sisar Maria... Jos pääsen täältä elävänä, tulen itse selittämään kaiken ulkopuolella oleville... Ja jos taas joudun jäämään tänne tosiasiain perusteella, niin ei ole mitään selittämistä...

— Kuolema on suuri herra... Se yksin säästää häpeästä ja epätoivosta.

Arató pani jotain pöydälle, joka seisoi sängyn vieressä. Se oli pieni, pyöreä esine, joka vieri yli pöydän ja hypähti alas lattialle ja edelleen sisar Marian jalkoihin.

Se oli vihkimäsormus, jonka hän tänään otti pois sormestaan ensi kertaa viiden vuoden kuluessa.

* * * * *

Sairas katseli tarkkaavaisesti ulos holvi-ikkunasta. Ikkunapuitteet rajoittivat viivoihinsa miltei epätodellisenkauniin, maalauksellisen maiseman, sellaisen, jonka näkee ovi- tai ikkuna-aukeamista vanhoissa italialaisissa pyhimysmaalauksissa.

Hopea-utuisessa etäisyydessä kohosi korkea, yksinäinen vuori taivasta kohti, sen rinteitä pukivat tummat metsät, sen huipulla lepäsi leveä, jyrkästi huipentuva kalliokruunu. Kivisaari ilman kristallivaltameressä, jonka rannoilla lehtiaallot myrskyten liikehtivät.

— Nyt en voi kauempaa nähdä Tikanlinnavuorta, sen peittää musta huuru, sanoi sairas.

Ja kuitenkin loisti aurinko kirkkaasti ulkona...

— Tikanlinnametsässä on nykyään paljon ikihärkiä, paljon ikihärkiä, alkoi hän uudelleen.

Hän houri. Hänen palava katseensa harhaili ympäri huoneita.

— Missä on häränpää, joka minulla oli kotona edellisellä viikolla —? Tässä täytyy sen olla — tässä luolassa.

— Olkaa hiljaa! pyysi sisar Maria.

Sairaan harhaileva katse pysähtyi vanhaan, nahkaiseen nojatuoliin, jossa oli lyyrymäinen selkänoja... Hän hymyili.

— Tuollahan se on, näen sen... Komeat sarvet, eikö totta?

Hän kohottautui kyynärpäilleen sängyssä.

Mutta suuri, musta härkä, jonka jäljet eilen löysin metsässä, oli paljon, paljon suurempi.

Hän vaipui takaisin ja huohotti raskaasti.

— Se peto puski minua... Ja musersi jok'ainoan luun ruumiissani...

— Olkaa rauhallinen! — rukoili sisar Maria.

HÄRÄNTAPPAJA.

Havahdus syvistä unelmista.

Hän sukelsi ylös pohjattomista, kuohuvista syvyyksistä, kuin olisi hän tullut esiin luomisen alkusumusta.

Hän rupesi etsimään jotakin sokeassa hämäryydessä ympärillään ja hän löysi itsensä, lekuttelevan, tuntemattoman arvoituksen elämänveden rannalla.

Hämmästyneenä ja ihastuneena tarttui hän saaliiseen, joka pimeyden valtamerestä oli viskautunut hänen syliinsä. Varovasti käänteli hän sitä ja tähysteli sitä viekkaasti joka puolelta.

Kuka olet sinä, mitä olet sinä, sinä syvyyden lapsi?

Ei mitään vastausta.

Mietiskellen kokosi hän ne muistot, jotka hän oli tuonut mukanaan tuhatvuotisesta unelmamaailmasta. Hän muisti itsessään kymmenen ihmiselämää, rajusti ja sekasortoisesti heittelehtivät ne toistensa ympäri... Mitkä olivat ne oikeat?

Tiedemies, palkkasoturi, maanviljelijä, merimies, seikkailija, ikihäränmestaaja — mutta mikä näistä olen minä itse?

Nosta katseesi ylös? Älkäämme eksykö kerrostumiin, joita vuosisadat ovat pinonneet toistensa päälle!

Äkkiä kiisi polttava tuska hänen jäseniensä läpi...

Ikihärkä — musta ikihärkä!

Nyt hän tiesi: hän itsehän oli häräntappaja.

Hän oli täysin valveilla, hän kykeni muistamaan kaiken...

Eilenhän hän oli keksinyt sen vanhan härän, suurimman, joka koskaan on erotettu ikihärkäkarjasta.

Ei tuulenhengähdyskään liikahtanut syyshämärässä, taivas liekehti keltakullassa metsän mustan lehdistön takana, kun yhtäkkiä kristallikirkas hiljaisuus pirstautui tuhansiksi siruiksi päästäen pelottavan, syvän, vihlovan ulvahduksen.

Härkä tuli! Hän ei nähnyt sitä, mutta hän tunsi sen; maa jymisi sen jalkojen alla kuin pelonlyömä sydän...

Silloin pensaat jakaantuivat hänen edessään ja pakeneva ihmispari heiskahti häräntappajan ohi.

Se oli hänen vaimonsa, Talita, ja eräs vieras mies.

He eivät hellittäneet käsiään, vaan käsivarret kietoutuneena toistensa ympäri, häilyivät he yhteensulaneina yhdeksi ainoaksi kalpeaksi pilvijuovaksi läpi pensastojen vuorenrinnettä alas.

Kivettyneenä tuijotti häräntappaja heidän jälkeensä. Peitsi vapisi hänen kädessään — ensi kertaa hänen elämässään.

Mutta härkä tulee lähemmäksi... Sen mylvintä kasvaa villiksi pauhuksi kuin tyrskyjen tohina. Puut, ilma, kalliot korisevat, ja itse häräntappajan suonissa paisuu veri rajuksi ärjynnäksi.

Riehuten valmistautuu hän hyppäykseen — piilukirveeni!

Mutta joku sulkee hänet syleilyynsä, pidättää hänet vuoteessa lempeällä väkivallalla.

Joku puhuu rauhoitellen ja rukoillen.

— Sinäkö se olet, Talita?

— Tässä on sisar Maria.

Talita ei tule enää koskaan takaisin.

* * * * *

Hän makaa murtuneena, voitettuna, jäsenet tuskan tempomina, raskaasti nöyryytyksestä korahdellen... Maahan poljettu häräntappaja.

Päänsä yläpuolella näki hän mustan kallioholvin, jonka yllä punainen tulenlieska loimotti, hän näki ikihärän sarvet, muinaiset voitonmerkit, jotka tulenhohteessa näyttivät aivan sinoberipunaisilta.

Se oli hänen luolansa, häräntappajan kalliolinna, joka vielä eilen oli kajahdellut Talitan naurusta.

Nyt näki hän koko elämänsä, se ympäröi hänet kuin värikäs piiri...

Ikihäränmetsästäjät asuvat ylhäällä Tikanlinnavuoren huipulla. Sen tietävät kaikki. He asuvat siellä ylhäällä kultaisten pilvien lomissa, hopeanhohtoisten kukkulain yläpuolella, korkealla, sinertäväin metsäin untuvavalkeitten laaksojen yllä. Ylpeässä yksinäisyydessään korkeammalla kuin itse elämän haltija.

Tahi ehkä oli kaikki vain unta! Vain satua? — Kaikki ehkä vain sairaan kiehuvaa verta, jo kauan mullaksi muuttuneiden isien perintöä, joka muistutti menneistä vuosituhansista.

Muinoin oli kaikki valta ollut ikihäränmetsästäjän käsissä.

Mutta vierasta väkeä oli murtautunut heidän joukkoonsa, sikiäviä, ahneita, ulisevia rotta-ihmisiä, jotka eivät ahdistaneet saalistaan keihäällä vaan pyydystivät sen paulalla — ja nämät anastivat nyt itselleen vallan.

Ne tulivat pohjatuulen mukana kuten syysusvat, ja niitä oli sata yhtä vastaan.

Maa joutui paulanheittäjäin valtaan, mutta pilvet jäivät ikihäränmetsästäjälle. Aina siitä asti on ollut vain yksi vapaa saari ilman taivaansini-meressä: vuorenhuippu.

Mutta senkin ympärillä rupesi nyt harmaata rottaväkeä hiipimään.

Kun sairas katsahtaa niihin, ryömivät ne nokkelasti piiloon, kangistuvat kiviksi ja puunjuuriksi, mutta jos hän kääntyy poispäin, ovat ne heti samassa hetkessä juoksussa ja pujahtavat porrasta korkeammalle...

— Hoijaa, häräntappaja, tartu kivääriin!

Sairas huutaa, — viileä, pieni käsi laskeutuu hänen kuumalle otsalleen — ja hän rauhoittuu...

— Anna kätesi jäädä, Talita!

— Olen Maria, herra professori!

"Herra professori." Tähtiavaruuksien kaukaisuudesta sarastaa tuttu heikko, pieni valonvälke... "Herra professori." Mutta se sammuu taas.

* * * * *

Talita oli paulanheittäjäkansan tytär... Hänen isänsä pyysi tyttärestään viisi lammasta, mutta nuoret miehet pitivät tätä liian kalliina.

Alhaalla laaksossa ostetaan, myydään, vaihdetaan tyttöjä, noita pelokkaita, valkeita eläimiä... Alhaalla laaksossa ei naisväellä ole mitään hintaa — jos joku haluaa kymmenen, voi hän ostaa ne itselleen.

Mutta ylhäällä vuorenhuipulla maksetaan joka naisesta miehen elämä.

On tukahuttavan kuuma!

Paulanheittäjät ovat laittaneet rovion laaksoon, ja tulen ympärillä tanssivat tytöt kukat kutreissa...

Valonloimu säkenöitsee kauas yöhön. Se houkuttelee ja viettelee nuoria metsästäjiä hylkäämään vuorensa...

Ja jos ikihäränmetsästäjä joutuu ansaan, seivästetään hänen päänsä paaluun. Se, joka asuu vuoren huipulla ja astuu alas laaksoon naisen tähden, on myös ansainnut kohtalokseen seivästämisen!

Ja kuitenkin tulevat nuoret metsästäjät. Hiljaa laskeutuvat he alas kuin yöpilvisuikaleet...

Kevätyö on tulvillaan kuumia tuoksuja. Laakso on täynnä kukkia, — naisia tuolla ylhäällä kallioilla ei kasva yhtäkään.

Tytöt juoksevat hulmuvin hapsin leimahtelevien liekkien läpi... Mustista tiheiköistä katselee himo, satoihin palaviin miehen silmiin pesiytyneenä, pehmeästi ja joustavasti kiitäviä vartaloita.

Nyt juoksee Talita kohti roviota... Liekki hulmahtaa ylös — hänen pitkät kutrinsa syttyvät tuleen...

— Apua! Hän palaa!

Mutta ei — sehän olikin vain mieletön uni!

Potilas herää... Miten hyvä olikaan, että hän havahtui! Täällä ei ollutkaan rovioliekkejä — kevät-aurinko kimalteli lehdistössä... Sirkkojen hopeaäänet soivat ja metsän lähteet lirisivät viileästi ja raikkaasti...

— Sairas herää...

Ja äkkiä helmeilee suloinen neitosnauru häräntappajan sydämeen ja punoutuu lähteen loruiluun kuin harpun ääni torven sointiin.

Alhaalla, syvällä kalliokattilassa seisoo alaston nainen ja ojentaa väristen ja nauraen nuoren ruumiinsa lähteen kristallisäteille.

Musta vuonannahka, jonka hän on irroittanut lanteiltaan, on pulleakupeisen saviruukun vieressä lähteen partaalla...

Hän on yksinään metsässä. Huultensa välissä pitää hän punaista kukkaa, ja kätensä kohottaa hän korkeuksia kohti, hänen solakka vartalonsa vavahtelee mielihyvästä kylmän veden sitä huuhdellessa.

Kevätaurinko loistaa kullanviheriän kupoolin läpi, vihertäviltä kallioilta virtaa viheriähohtoinen, silkinkiiltävä vesi, ja tytön hipiällä tanssii väriseviä viheriänkeltaisia valoläikkiä, jotka uurtelevat sitä kuin marmoria.

— Miten janoankaan! huohottaa sairas.

Pehmeä käsivarsi kietoutuu varovaisesti hänen päänsä ympäri, hän juo syvään ja kauvan.

— Kiitos, Talita.

— Ei Talita, olen Maria.

Kuume-uutimet ohenevat, helmikirkas valo sarastaa hiljaa — vuoteen yli kallistuvat tutut piirteet.

— Miten pääsit ulos metsästä, Maria?

— Olemme sisällä huoneessa, ei metsässä.

— Etkö kuule metsäsirkkojen ääntä?

— Sirkat laulavat täällä ikkunaimme alla... Mutta nyt täytyy teidän nukkua!

* * * * *

Hänen täytyi nukkua!

Mutta tuollahan istuu se vanha häräntappaja kokoonkutistuneena hänen sänkynsä ääressä... Hiukset ovat lumivalkeat, silmät kylmät ja kasvot kuin kupariin vasaroidut — voimakkaat, ilkeät. Ja kuitenkin muistuttavat ne nuorta sairasta itseään niin paljon, että hän välistä luulee niitä omikseen.

Älä nouda itsellesi vaimoa laaksosta viedäksesi hänet vuoren huipulle. Teet sen turhaan: vaimon ilmava ruumis kohoaa tosin ylös, mutta hänen savisielunsa jää alas. Laakso ottaa hänet vielä kerran sinulta takaisin, ja jos olet sallinut hänen juurtua sydämeesi, tulee veresi vuotamaan kuiviin. Laakso katsoo aina kademielin ylöspäin ja luulee itse kokoavansa lähemmäksi huippua sillä, että se saa houkutelluksi joitakin ylhäältä alas luokseen... Alhaalla on naisen hintana viisi lammasta, mutta jos heistä vain ainoakin tulee vuoren huipulle, maksavat he hänestä kymmenenkin... Jos panet sädekruunun naisesi päähän, vie hän sen alas laaksoon — katso, olen kymmenen lampaan arvoinen. Ylpeytesi purppurakaavun laahaa hän laakson pölyyn, jotta paulanheittäjäin naiset kadehtisivat häntä.

Sairas karkoitti pois ilkeän vanhuksen. Hänenhän täytyi nukkua?

Hän vetää yön kuin peitteen päänsä yli ja sitten laskeutuu yhä uusia pilvipeitteitä hänen ylleen. Hän lepää syvällä sametinpehmoisen yön kätkyessä.

Etäisyydessä, kaukana hänestä loistaa lempeä, hopeansinervä utupallo: se on kuu, joka paistaa hänen luolaansa.

Ja silloin valtaa hänet äkkiä häräntappajan pyhä, salaperäinen yksinäisyys.

Mutta kuule —! Raudankiinteässä äänettömyydessä kuuluu samassa silmänräpäyksessä hiljainen, lämmin, pehmeä ja rytmikäs tykytys vastauksena hänen oman sydämensä lyöntiin... Suloinen, uupunut varjo värisee hänen rinnallaan... Kuuma, nöyrä ääni kuiskaa:

— Olen Talita, laaksossa olen syntynyt, mutta ikävöin vuorille, ja jos tahdot, herra, rupean palvelijattareksesi!

Ja yön tuhannet sirkanäänet sulavat hopeasointiseksi psalmiksi:

Askelensa korven polun kohtaa, kautta okahisen tiheikön tiensä uurtaa, ikimetsän otsoluolat kokee, kalvaana, mutt' ylväänä hän taistotietään uhmaa, vaikka pilviin nousis'.

Unikulkijana vain hän huimain kuiluin ansat väistää, vaikka jalka verta vuotaa, jänne järkkyy, sydän särkyy, saavuttaa hän huipun.

Äkkiä pimeydessä kuului potilaan nauru...

Mutta tämähän on hulluutta — lapsellisia aivokummituksia!

Minähän olen Stefan Arató, tohtori Stefan Arató. Makaan kulkutautisairaalassa, sairastan lavantautia, ja olen kuumehoureitten kiusaama...

Olenhan myös professori ja elän kahdennellakymmenennellä vuosisadalla — eikä minulla ole mitään tekemistä häräntappajain tai paulanheittäjäin kanssa.

Minulla ei ole mitään tekemistä niitten kanssa — mutta kuitenkin tulevat ne, taas ovat harmaat kuumekuvitelmat läsnä.

Kun tömistän jalkojani, putoavat ne pelästyneinä maahan ja rapautuvat värittömiksi maamukuroiksi, mutta kun käännyn toisaalle, iskevät ne tirskuen toisilleen silmää ja ovat loikkauksen edempänä heti taas esillä...

Laaksossa maksetaan naisesta viisi lammasta, mutta kun hän on noussut vuorelle, maksetaan hänestä jopa kymmenenkin.

Nyt istuvat he kyykistyneinä suon rannalla puoliympyrässä ja tuijottavat himokkain katsein Talitaan...

Tirkistelkää vaan halukkaasti minua, ruikuttakaa vain minulle mielin määrin hääviisujanne, te ihmispäiset sammakot — minä olen Stefan Arató, ja minä tiedän, että kaikki tämä on vain unta, ei mitään muuta.

Mutta vaikka tämä nyt onkin unta, vaikka tämä olisi sadoin kerroin unta, niin miksi sinä, Talita, yhä tuijotat laaksoon?

Talita riippuu vuorenharjalla kuin pilvi pullistunein purjein, valmiina matkaan... Keskipäivänaikaan oli hän kultapilvenä, mutta iltahämyssä kalpeni hän harmaaksi pilvenhattaraksi.

... Jokin lähestyy... Nimetön, muodoton, musta kummitus nousee sumumerestä... Valtava pilvihärkä jättiläismäisin kyttyröin ryntää esiin syvyydestä...

Sen silmät tihkuvat verta, häntä piiskaa rintaa ja kauhistuttava pää painuu pusku-asentoon...

Kohtalo, musta kohtalo lähestyy...

Häräntappaja seisoo jäykkänä kuin kuvapatsas... Sydän jyskyttää vimmaisesti... Kalliot vapisevat raskaassa rytmissä... Kolkot, uhkaavat, rämisevät, yhä voimakkaammiksi paisuvat vasaraniskut täyttävät avaruuden hänen ympärillään.

Silloin sivelee lempeä, pehmeä kätönen hänen takovia ohimoitaan. Kaikki yön hehkuvat kauhut sammuvat, haihtuvat pois.

— Kuka se on? kysyy hän.

— Maria... Ettekö tunne minua?

— Vai sinä olet Maria... Naamioitu Maria, häräntappajain suojeluspyhimys...

Hän huohottaa raskaasti, sitten sanoo hän:

— Niinkauan kuin olimme voimakkaat ja nuoret, salasit piirteesi... Mutta kun musta härkä on jonkun polkenut maahan, poistat naamarisi tämän edessä...

Nainen ei vastaa.

— Jäätkö ainaiseksi luolaani? — tuskailee taas sairas.

— Kyllä, jään tänne. Mutta tämä ei ole luola, vaan paviljonki.

Paviljonki! Mietiskellen vääntelee ja kääntelee hän tätä omituista sanaa. Hän aavistaa, että siinä on ihana ydin ja että hän voittaisi paljon, jos hän voisi irroittaa kuoren... Mutta pyöreä, sileä sana luiskahtaa hänen kömpelöistä käsistään ja putoaa unimaailman syvyyteen...

* * * * *

Mutta sitten — tunnin tai ehkä kuukauden kuluttua — avaa hän silmänsä.

Ja hänen katseensa nauttii vienosta, lumoavasta valosta.

Kauan ja tarkkaavana silmäilee hän sitä, ihmetellen, mitähän se lienee, kunnes hän lopulta käsittää, että se on pieni sateenkaari, jonka ikkunalasi taittaa kalkitulle, valkealle seinälle.

Valo katoaa, tutut kasvot kumartuvat vuoteen yli.

— Onko professori nukkunut?

— Kiitos, olen nukkunut. Mutta oletteko te itse nyt taas valvonut koko yön?

— Ah, ei, olen itsekin nukahtanut silloin tällöin tuolillani — tulen toimeen vähällä nukkumisella... Mutta miten te muuten voitte tänään?

— Luulen, ettei minulla ole lainkaan kuumetta... Mutta meillä on ollut kolkko yö, sisar Maria!

Rouva Uzon hommaili aamumaidon kanssa.

— Olitte levoton...

— Minusta tuntuu, kuin olisin puhunut paljon tyhmyyksiä!

— Teillä oli paljon vastusta jostakin mustastahärästä ja paulanheittäjistä... Ja te mainitsitte nimen Talita.

— Uneksin pilvistä.

— Sehän oli hyvä, tehän pidätte pilvistä, eikö totta?

Professori katselee taas pientä taivaankaarta seinällä.

— Paulanheittäjät ovat pilviä... särkyneitä, harmaita pilvenrippeitä alimpana taivaanrannalla... musta härkä on myös pilvi... kultareunuksinen myrskypilvi.

Sisar Maria kohottaa lasin korkealle ikkunaa vasten ja kaataa siihen maidon.

— Onko Talitakin pilvi? — kysyy hän.

Sairas nyökäyttää laimeasti, pikemmin katse kuin pää antoi vastauksen.

— Niin... Aamulla oli se ruusunpunerva, päivällä kullanhohtava —

— Ja illalla —?

— Illalla ei sitä yleensä ollutkaan. Se oli hajonnut harmaaseen pilvilietteeseen.

Sisar Maria panee tyhjän lasin takaisin pöydälle, nyt tulee pesuvadin vuoro.

— Sanon teille jotakin, sisar Maria, — alkaa taas potilas — mutta älkää puhuko siitä kenellekään, sillä se on vuoren asukasten suuri salaisuus...

Sisar Maria katsahtaa häneen kysyvästi — houriikohan hän nytkin?

— En puhu siitä.

Stefan Arató kertoo hänelle salaisuuden.

— Pilvien kulkutien yllä on taivas ikuisesti sininen.

Sisar Maria ajattelee hetkisen, hän ei vastaa mitään, mutta ilo luo häneen kauniin ilmeen, joka valaisee hänen piirteensä, koko huoneen.

YLI PILVIEN TIEN.

Vielä muutaman kerran hypähti kuume hätäillen ylös, peräytyvä vihollinen käännähti vielä pari kertaa kantapäillään ja osoitti hänelle hampaitaan, mutta sen hyökkäykset olivat jo laimeampia, ja eräänä kauniina päivänä katosi äkkiä tuo synkkä mahti, joka äsken oli sukeltautunut esiin läkkipullon kaulasta. Se vaipui takaisin tuntemattomaan syvyyteen.

Aratón ruumiinrakenne selviytyi voittajana kaksintaistelusta.

"Voittaja" astui taas sillalle, joka johti elämään. Hän oli nyt laiha, surumielinen, vanhentunut mies, jonka päätä huimasi, jonka silmiä huikaisi ja joka miltei surren totesi, että hänen tiensä vei takaisin elämään.

Se ei houkutellut häntä, se muistutti aivan vaarallisesti kirkkomaata, joka oli täynnä suuria kiviä arvoituksellisine kirjoituksineen, eikä hänellä ollut mitään kiirettä ottamaan selkoa, mitä lepäsi niitten alla.

— No niin, huomenna siis! Vielä tämän päivän viipyi hän saarella...

Juhlallinen poppelipuistokäytävä, jota pitkin hän vaivaloisesti keppinsä avulla oli kompuroinut, tuntui hänestä nyt maanalaisten varjojen kävelypaikalta.

Kaksi kalpeata sotilasta, joista ei kolera eikä lavantauti ollut huolinut, otti aurinkokylpyä synkästi vaieten.

Vain metsäkyyhkyset kuhertelivat kuumeisesti ja riutuvan haikeasti kuin kuolleet sielut, jotka janoavat elämää.

Sisar Maria näytti hänelle kirjettä, joka oli tullut aikoja sitten.

Se oli Katalinin käsialaa... Hän oli sen osoittanut itse arvoisalle sairaalan hallinnolle ja pyysi ystävällistä tietoa siitä, milloin hän voisi saada tilaisuuden matkustaa hyvän, rakkaan puolisonsa haudalle ottaakseen huolekseen hänen lopullisen ja hänen arvolleen kuuluvan hautauksen.

Arató silmäili sen läpi ja antoi sen takaisin sanaakaan sanomatta. Katalinin käsiala oli niin ihmeesti muuttunut — ja muuten, keneltä hän oli oppinut tuon liikemiehille ominaisen tavan hykertää käsiään ja käyttää puheessaan kohteliaita lauseparsia?

— Mutta nyt täytyy teidän tulla mukanani vanhoille torninraunioille, sanoi sisar Maria, sitä ette tule katumaan.

He ohjasivat kulkunsa kukkivien seljapensaitten läpi. Tuhannet mehiläiset surisivat, heidän korvissaan.