Part 11

Niin, oli tapahtunut ihme.

Kielovalkein otsin, katse puhtaana ja haaveksivana, hymyillen suloista, tuskantäyteistä kaikenymmärtävää ja kaikki anteeksiantavaa hymyilyä, ylpeänä, mutta silti lapsellisen nöyränä, istui Maria ilman naamiota valtaistuimellaan pilvien lomassa.

Miten tämä oli mahdollista? Mitä oli tapahtunut?

Katica tajusi äkkiä itsetietoisesti, että hän ajoi takaa salaista ajatusta, ajatusta, joka pakeni ja lymysi syvälle hänen sieluunsa, kuin kala puron kivien lomiin.

Kerran jo aikoja sitten, — ehkä se olikin unessa? — oli hän aavistanut, että pyhä Neitsyt kerran tulevana päivänä oli riisuva mustan naamionsa, ja silloin oli sen alta tuleva esiin nämä piirteet tuskanherkkine hymyineen...

Ja nyt tiesi hän myöskin, mistä hän tähän asti turhaan oli yrittänyt päästä selville, ketä nimittäin nämät kasvot muistuttivat: Maria Emberiä.

Maria Ember... Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan oli rautapanssareita ja kaikki kolme häräntappajaa kultatorvineen käänsivät lempeät katseensa ja miehekkään itsetietoiset suunsa suojelushengetärtään kohti.

Miksi tuli Katóka niin apealle mielelle? Niin huolestuneeksi, kuin olisi hän menettänyt jotakin, jota hän ei tosin koskaan ollut omistanutkaan, mutta joka kuitenkin oli hänelle tärkeämpää kuin kaikki muu, tärkeämpää kuin itse elämä.

Kapteeni Milka piti kuvasta. Hän ymmärsi vanhoja maalauksia ja selitti ystävättärelleen, miten kuvan ikä voitiin määrätä pensselin käytön perustuksella, mutta myös Neitsyen piirteistä, kiitos niitten ilmehikkäisyyden.

— Nämät kasvot ovat joka tapauksessa maalatut ennen Urbinolaisen Rafaelin aikaa — muistattehan, rakas ystävätär, Filippo Lippin ja Fra Angelicon madonnat —?

Rouva Arató ei vastannut; huolimatta hänen syvästä alakuloisuudestaan välkkyi kuitenkin pieni pilkallinen hymy hänen suupielissään, hymy, jonka hän tuntui oppineen häräntappajalta Neitsyen oikealla puolella...

Hän viittasi suntiolle ja kysyi häneltä:

— Kuka on maalannut Naamioidun Marian kasvot?

— Uudistamistyön oli tehnyt eräs maalari Szakács. Hän oli tullut sinne Oltvá-laakson sairaalasta, hän unohtui pappilaan ja on siellä vielä tänäkin päivänä.

Oikeastaan oli hän saanut tehtäväkseen vain puukynttiläkruunun kultaamisen, mutta eräänä iltapäivänä oli hän sulkeutunut kirkkoon, ottanut alttarin työnsä alaiseksi ja poistanut mustan naamion Marian kasvoilta.

Toiset olivat tyytymättömiä, mutta kansa yleensä oli ihastunut kauniiseen, valkeaan Jumalanäitiinsä.

Kun suntio puhui, kohotti Milka päänsä kohti maalattuja ikkunoita. Hänen piirteitään ei voinut nähdä, mutta hänen kasvonsa olivat verenpunaiset... Nyt hän käsitti, mitä Katican pilkallinen hymy merkitsi!

— Nyt voimme lähteä, sanoi hän.

Vaunut ratisivat pohjoisen portin tunnelikäytävän läpi ja he tulivat miltei pyörypäisiksi voimakkaasta päivänpaisteesta, kun he saapuivat ulos tuosta keski-aikaisesta ketunpesästä.

Edessään näkivät he mahtavan Tikanlinnan. Tumman metsän keskeltä, joka peitti rinteet, kohosi kallion huippu jyrkkänä ja korkeana kohti taivasta, kuin saari myrskyisänä aaltoilevasta merestä.

Sen hopeanharmaille seinämille loivat muinaiset vesiuurteet syvänsinisiä varjoja.

— Tuolla ylhäällä on lukemattomia onkalolta, sanoi Katica. Muutamissa niistä on tavattu ikihärkien sarvia...

Oltvá-virran nousevalla rinteellä sijaitsi vanha talo, matala-rakenteinen ja sen pärepeitteisellä katolla oli joukko yliskamareja. Sen yksi sivu oli aivan synkkä, toisen väritti nouseva aurinko hopeanhelottavaksi.

Myöskin puiston tumman lehtikruunuston reunusti värisevä hopea-sirppi.

Kapteeni Milka muisteli, missä hän ennen oli nähnyt samanlaisen maisemakuvan, kun Katica omituisen väräjävällä äänellä huudahti: Tikanlinna!

Kapteeni ei vastannut kuitenkaan mitään. Katican ivallinen hymy äsken tuomiokirkossa tuotti hänelle yhä vielä tuskaa...

Laulava kulkue läheni tasaisessa, reippaassa tahdissa pitkin maantietä. Ne olivat sotilaita.

Székely pidätteli hevosia ja ajoi varovasti niitylle tien viereen.

— Odotan, kunnes nuo ovat menneet ohi, sanoi hän.

Mutta Katica ei nähnyt mitään muuta kuin Tikanlinnan... Ikkunat olivat avoinna, vanha Miklos oli ehkä saanut tietää, että Katica oli tulossa Oltváan.

Katonharjalla räpyttelivät kyyhkyset siipiään ja kuhertelivat. Ruostetäpläinen, suuri kyyhkynen istui erillään muista. Se käyttäytyi aina, kuin olisi sillä ollut joku salainen suru.

Ja Katóka tuli yht'äkkiä ajatelleeksi iso-isä Aratón sinisiä kirjoja ja Kultaviulua... Kuinka usein hän olikaan vaivannut päätään tuumailemalla, mitenkä lie loppunut satu Unissakävijä-prinsessasta!

Milkalle hän sanoi:

— Pistäydyn tuonne ylös hetkeksi — noudan erään kirjan — palaan tuokion kuluttua... Odotattehan?

Hän oli jo hypähtänyt vaunuista ja kiiruhti puutarhan veräjän läpi.

Ääneti katseli Milka hänen menoansa, näki hänen mustan hameensa katoavan vattupensaitten taakse ja sitten taas vilahtelevan ylempänä tiellä.

Hän piti Katókan käyttäytymistä omituisena, miltei loukkaavana... Pistäydyn tuonne ylös hetkeksi! Olisihan hän voinut lisätä: onko teillä halua tulla mukaan?

Hän otti sanomalehden taskustaan, ja syventyi siihen harmistuneena kuten mies, jota on loukattu. Hän oli ostanut sen edellisenä iltana, mutta unohtanut sen lukea.

Äkkiä rupesi lehti vapisemaan hänen kädessään. Sen sumuharson takana, joka oli peittänyt hänen katseensa, sekaantuivat kirjaimet...

Professori Stefan Arató elää... Huhu hänen kuolemastaan oli päässyt liikkeelle jostakin selittämättömästä väärinkäsityksestä. Hänellä oli ollut lavantauti, ja hän oli maannut Oltvá-laakson kulkutautisairaalassa... Mutta toissapäivä-iltana oli hän ihka elävänä ollut pääkaupungissa itse peruuttamassa huhun... Yöjunassa oli hän matkustanut takaisin Oltváan... Hänen puolisonsa oli seurannut häntä aamujunassa.

Kapteeni Milkan katse etsi Katicaa. Juuri nyt nousi hän leveitä portaita, nyt seisoi hän Tikanlinnan pylväskäytävässä.

Tuolla ylhäällä odotti Katikaa kuolema! Jos Milka huutaisi, voisi hän vielä pidättää häntä, saada hänet kääntymään takaisin...

Hän ei huutanut. Taas tuntui sydämen ympärillä kylmää turtumista, jäykistymistä Zaklikovin luona... Kokoonlyyhistyneenä, kauhistuneen tunteettomana istui hän vaunuissa ja katseli miten mustapukuinen nainen astui sisään viheriäisestä portista...

Katóka astui sisään, kävi läpi koko käytävän, aukaisi oven arkihuoneeseen ja jatkoi kulkuansa kirjastoon.

Ei missään elävää sielua — olisi voinut varastaa vaikka koko talon vanhalta, kunnialliselta Miklosilta.

Hän kulki pehmeästi ohi suuren peilin, joka ulottui lattiaan asti. Kun hän näki itsensä mustan pukunsa viivoissa, hän aivan pelästyi: Jumala taivaassa, miten paksuksi hän taas olikaan tullut! Hänelle se merkitsi kaksinkertaista onnettomuutta, sillä hänen kasvonsa näyttivät silloin helposti yksinkertaisilta ja vastenmielisiltä. Hänen täytyi todella ryhtyä johonkin!

Kirjastossa meni hän suoraan sen laudakon luo, missä iso-isä Aratón kirjat olivat. Kultaviulua ei hän kuitenkaan löytänyt sen entiseltä paikalta.

Miten harmillista! Ja kuitenkin tiesi hän aivan varmaan panneensa sen takaisin viime kerralla...

Hän kääntyili ympäriinsä — ah, miten hyvä tuoksu täällä olikaan! Hän ei ollut koskaan voinut käsittää, mistä se johtui, ettei missään muualla maailmassa tuoksunut niin hyvältä kuin täällä Tikanlinnassa.

Hän katseli ympärilleen — suurelta tammipöydältä sai hän näkyviinsä muitten paperien joukosta sinikantisen vihon... Hän otti sen; isoisän sirolla ja koukeroisella käsialalla oli siihen kirjoitettu: Kultaviulu.

Hän selaili sitä umpimähkään ja luki koneellisesti ja nopeaan.

Prinsessa Unissakävijä istui meren rannalla ja soitteli kultaista viuluaan.

Silloin tuli harmaa laiva purjehtien yli meren vetten ja laivasta nousi maihin harmaa nainen.

Harmaa nainen sanoi prinsessalle: Tunnetko minut, Unissakävijä?

Ja prinssessa pelästyi, sillä naisen ääni kaikui kuin kellarin syvyydestä.

Taas sanoi harmaa nainen: Ja jos et minua tunne, Unissakävijä, niin tästä lähin opit minut tuntemaan, sillä nyt jään ainaiseksi luoksesi...

Satulähde olisi edelleen jatkanut lirisemistään, mutta Katalinin huomio suuntautui toisaalle. Hänen katseensa pysähtyi siniseen, hienoon savukiehkuraan, joka väikkyi riippulampun alla ja hiljaisin tuudituksin pyrki tasapainoon.

Pronssikipposen reunalla oli savuke... Sellaisia savukkeita oli Stefankin tavallisesti polttanut, jopa välistä itsekin puolisalaa.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi, vain hänen oma sydämensä sykki kovaäänisesti ja rajusti...

Oli aivan varmaa: huoneessa oli joku toinenkin, ei vain hän yksin! Ehkä lymyssä ikkunaverhojen takana tahi kaapinsuojissa, tirkistellen ilkeän vahingoniloisena — seuraavassa silmänräpäyksessä voi vieras hyökätä esiin, tahi myös voi tuttu ääni, joka tahallaan teeskenteli outoa, huutaa jostakin nurkasta: Kato — Kato — Katóka!

Mutta sitten pyyhkäisi hän otsaansa — mitä lapsellisuuksia! Pelästyä sytytetystä savukkeesta! Kato, Kato — etkö ehkä olekaan homo sapiens?

Hän saavutti tasapainonsa ja alkoi täydellä ponnella etsiskellä kirjastossa... Hän tutki joka ainoan sopen — mutta mistään ei ollut ketään löydettävissä!

Uunin korureunalla oli pieni, pyöreä, pronssinen kehys; ennenaikaan oli siinä Katalinin tyttöaikainen valokuva, mutta nyt hymyilivät siinä hänelle Pal Aratón kasvot, omituisen suruiset... Kuka oli vaihtanut kuvan? Ja minkätähden?

Hänen katseensa osui kirjoituspöydälle ja hän tuli kalmankalpeaksi... Paperi-arkki, puoli sivua kirjoitusta, viimeisen rivin muste kiilsi vielä kosteana... Se oli hänen, Aratón, käsi-alaa!

Hän meni lähemmäksi, kallistui alas ja tuijotti paperiin jäykin katsein. Ylinnä sivulla oli kirjoitettuna: Mikro-organeja, ja tämän yli oli vedetty kaksi viivaa.

Tämän alla oli latinalaisia numeroita ja kappaleitten otsikkoja. Kirjan ensimäinen suunnittelu.

Niin, aivan oikein, hän oli aina sanonut, että juuri se kirja täytyi hänen kirjoittaa.

Useita kertoja oli hän aikonut ryhtyä siihen, mutta työ ei ollut ottanut sujuakseen, leikillään oli hän lausunut, että hän oli tullut laiskaksi, senjälkeen kuin oli mennyt naimisiin...

Ja nyt oli hän käynyt siihen käsiksi!

Katókan sydäntä särki, samoin kuin sinä yönä, jolloin hän etsi kuollutta puolisoaan kaupungin kaduilla.

Nyt etsi hän häntä taas kaikista huoneista. Hän oli jo puhkeamaisillaan itkuun ja huutamaisillaan: Stefan, älä hymyile kauempaa — minähän täällä olen, Katóka!

Mutta äkkiä jäykistyi hän kuvapatsaaksi, kasvot suunnattuina parvekkeen ovelle päin.

Oltván puoleisella parvekkeella oli väkeä.

Salissa oli hämyistä. Lasi-ikkunan silkkisuojustimen läpi näki Katóka heidät kuin häikäisevän valkean udun kattamina.

Nousevan auringon hohteessa näki hän hänet, miehensä.

Peterkekin oli siellä.

Ja eräs nainen — Maria Ember! — hänellä oli pieni pojannypykkä sylissään ja tätä hän opetti pitämään lusikkaa kädessään... Kun Maria hymyillen kallistui poikaa kohden, muistutti hän aivan Maria-neitsyen kuvaa Oltván tuomiokirkossa.

Kenenkä oli lapsi? Se oli voimakas kuin härkävasikka, ja silmissä loisti viidenkymmenen syntymättömän sukupolven elinvoima...

Kiihtyneenä vakoili Katóka lapsen piirteistä jotain perhesamannäköisyyttä — kenenkähän voi lapsi olla?

Siellä oli vielä yksi olento: Kantor. Se seisoi Marian vieressä, laski päänsä hänen polvelleen ja katseli tarkkaavaisena, kun hän opetti lasta syömään. Se otti aina kiinteästi osaa kaikkeen, mikä koski ruokaa.

Katóka sai omituisen päähänpiston.

Hän, Kata Graczian oli laiskotellut koulussa, josta hän oli karannut. Hän oli sulkeutunut vieraaseen huoneeseen. Tämä oli kuuluisan Stefan Aratón, ja täällä oli hän uskaliaasti kulkenut kaikkien huoneitten läpi ja nyt seisoi hän tirkistelemässä, miten perhe söi aamiaista.

Hänkö olisi ollut Stefan Aratón puoliso? Hahaa! Kerranhan oli eräs prinssi ollut hänen miehenään ja kerran taas englantilainen ministeri. Hänellähän oli tavallisesti niin omituisia seikkailuja unessa.

Mutta nuo tuolla parvekkeella eivät tunteneet häntä, jos ei hänkään heitä. Ne siellä kuuluivat yhteen, yhteiset ajatukset ja tuskat olivat painaneet sukulaisleiman heidän kasvoihinsa.

Katóka ei tuntenut heidän ajatuksiaan, ei hän myöskään tiennyt mitään heidän tuskistaan.

Täällä tunsi hän itsensä vieraammaksi kuin koskaan missään muualla.

Juuri samana hetkenä kohotti Kantor päätään ja alkoi hiljaa murista, katsellen ovea kohti. Se vainusi jotain vierasta.

Ei, Katóka ei tahtonut, että he olisivat nähneet hänet surupuvussa... Pois täältä, kauas pois!

Varpaillaan hän kiiruhti takaisin arkihuoneeseen, käytävään — eteenpäinkallistuneena, hameet kiinteästi vartalon ympäri vedettyinä hän katosi alas puutarhaan...

Kukaan ei nähnyt häntä, vain suurihilkkainen rastas kiiruhti vattupensaitten taa, hätäisesti siipiään räpytellen.

Hän oli jo lähellä veräjää, kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi odottajaansa ulkona: kapteeni Milkaa.

Mitenkä tulisi hänen nyt suhtautua kapteeniin? Hänenhän täytyi sanoa jotakin Milkalle, mutta mitä?

Hän pysähtyi vattupensaitten keskelle. Siellä ei kukaan häntä nähnyt ja hän rupesi järjestämään pukuaan ja vähäsen ajatuksiaankin.

Pitikö hänen itkeä vai nauraa, kieltääkö kaikki, vaiko myöntää osittain?

Tuliko hänen olla halveksivan kylmä, leiskua loukkautuneen tulisena vaiko tuskaisena väristä?

Oliko parempi, että hän esiintyi ylpeänä eikä masentuneena, vaiko voimakkaana naisena, lujana rakkaudessaan sanoen: rakkaani, näin olen tehnyt teidän tähtenne, näin paljon kärsin teidän takianne, mutta en kadu. Olen sittenkin iloinen, näettehän, olen teidän...

Kauniin Zolkyn tytär seisoi vielä vattupensaitten keskellä ja otti hätäillen ja kömmähdellen sielunsa vaatevarastosta esiin erilaisia vaateparsia; hän otti niitä käsiinsä, tutkiskeli niitä ja heitti taas luotaan kaikki nuo eri Katat, Katot, Katókat, Katalinit ja Katicat. Hän ei tiennyt, mihinkä hän olisi pukeutunut tätä tilaisuutta varten.

Ja kun hän siinä viipyi ja tarkasteli itseään, vaihtui hänen kasvoillaan — kuten tuskin huomattavat, heikot pyörrevirrat vedenpinnan alla — aivan vastakkaisia ilmeitä: vienoja ilon, pelon, rakkauden, neitsyellisen jyrkkyyden, kaipuun ja alistumisen väreilyjä.

Tuolla alhaalla tiellä marssi yhä sotilaita ohitse.

Kohti kirkasta, kastekimalteista kesä-aamutaivasta kohosi kaunis, hempeä sotilaslaulu:

Olin virpi puhtoinen, äidin rakkaan kukka ruusuinen.