Part 2

Mutta tämä ei luonnollisesti estänyt tyttöä varttumasta voimakkaaksi ja kauniiksi neidoksi. Säteilevine katseineen ja ruskeanpunaisine kreoliväreineen oli hän kuin tumma La France-nuppu.

Aina kuudennestatoista ikävuodestaan asti, jolloin suruisen suloiset aavistukset alkoivat laulaa hänen veressään, oli hän odottanut. Hän odotti prinssi Elämää, joka tulisi ja veisi hänet pois elämästä hautaholvissa.

Ja taas haltijatarsatu voittaa elämän, romantiikka saattaa matematiikan häpeään. Elämä saapui todella ja vei hänet pois Stefan Aratón hahmossa.

Kukaan ei voinut sitä käsittää, Oltvássa pohditaan vielä tänä päivänä syytä siihen, että kuuluisa nuori tiedemies, "joka olisi voinut valita itse Kolozsvárin kreivittärien joukosta," otti juuri Graczianin Katókan puolisokseen.

Hän siis meni naimisiin Katókan kanssa.

Nuori pari asui Oltvássa muutamia kuukausia, Tikanlinnassa. (Tämä ei muuten ollut linna, vaan vain pienehkö herraskartano, jonka Stefan Aratón iso-isä oli rakentanut Tikkavuoren rinteelle, jossa muinoin oli sijainnut jonkun siebenbürgeniläisen ruhtinaan linna ja jonka helähtävän nimen kartano täten oli perinyt.)

Myöhemmin asettuivat he asumaan Berliiniin, josta he palasivat kartanoon vain kesälomaksi, kunnes Stefan kutsuttiin Budapestin yliopistoon.

Kauniin Zolkyn avioton tytär oli kohonnut ylhäiseksi naiseksi. Hän kohosi yhä korkeammalle yhdessä miehensä kanssa, jonka maineessa hän kylpi kuin pakeneva haikara auringonpaisteessa.

Ja hän kiitti Jumalaa, sillä hän tunsi, että oli armoitettu naisten joukossa.

* * * * *

'Hän, armoitettu naisten joukossa, lepää tällä hetkellä untuvakevyen vuodepeitteen alla ja tuijottaa avoimin silmin makuuhuoneen siniseen hämärään.

Intohimoiset sanat, jotka hän tunti sitten oli sanonut puolisolleen, värisyttivät vielä nyt hänen hermojaan, ratas surisi vielä nyt hänen aivoissaan...

On siis aivan varma: jos Stefan kuolee, ei hän voi elää kauempaa. Totta kyllä, hänellä ei ollutkaan myrkkyä — hän oli _vain sanonut_ varastaneensa sitä laboratoriosta samana hetkenä, kuin se oli pälkähtänyt hänen päähänsä, mutta se ei merkinnyt mitään, sillä jos haluaa kuolla, löytää aina jonkun välikappaleen...

Kuolema! Hänen mielikuvitusvoimansa, joka oli uskomattoman herkkä, kuin puron vesi, heittäytyi ahneena tuohon mustaan luolaan.

Yleensä hän aina kauhistuneena pakeni sitä, mutta nyt hiipi hän sitä lähemmäksi lumoutuneena ja uteliaisuudesta väristen.

Ja nyt, kuten aina, tarkasteli hän itseään arvostelevin katsein viileästä etäisyydestä...

Hän lepäsi selällään kädet ristissä rinnoilla ja jäykkä vahakuvahymy suun ympärillä... Mustia verhostimia, valoa, kukkia...

Hän tunsi tuberosien ja suitsutuksen huumaannuttavan tuoksun, hän tunsi sen niin selvästi, että se oli tukahduttaa hänet...

Hän kuuli papin mutinan, vähäsen epäpuhtaan laulun, ja hän erotti yksityisiä latinankielisiä sanoja.

Circumdederunt me gemitus mortis: Dolores inferni circumdederunt me...

Ovella tungeksii mustapukuisia ihmisiä. Kuinka ihmeellistä! Katalinkin seisoo heidän joukossaan ja kyynelöiden katselee itseään paareilla... Matalaväreinen kuiskaaminen ja mumina ympäröivät häntä:

— Miten kaunis ruumis! — Vaimoraukka, miten kaunis hän onkaan! Niin valkea ja lempeä kuin pyhimys... Hän olikin pyhimys! Hän rakasti miestään, suurta Stefan Aratóa, eikä voinut elää kauemmin kuin hän...

Pitkäpartainen professori, jonka Katalin tunsi ulkomuodolta, selitti hillityllä bassoäänellä naapurilleen, että vainajalla oli suuria tieteellisiäkin ansioita, sillä hän oli työskennellyt yhdessä miehensä kanssa, ja useihin niihin keksintöihin, jotka nyt julistavat Stefan Aratón ylistystä, oli vaimo löytänyt alkuaineen... — Kohottakaamme heille yhteinen muistomerkki, lausui pitkäpartainen. Muistopatsaskomitea; on jo valittu... Kun he ovat yhdessä vaeltaneet elämän läpi, seuratkoot toisiaan myös kuolemassa. Sillä tämä nainen oli puolisonsa arvoinen.

Katalin tunsi tupakantuoksua ja näki kyynelen vierivän alas pitkin professorin pitkää partaa.

Se ei tosin ollut totta, että hän olisi tehnyt työtä miehensä laboratoriossa, mutta silti liikutti häntä pitkäpartaisen tunnustus.

Hänen sydäntään särki, häntä säälitti hän itse, jonka täytyi kuolla niin nuorena.

Ja äkkiä vaipui hän omain paariensa ääreen ja äänekkäät nyyhkytykset tunkeutuivat esiin hänen rinnastaan.

Stefan kuuli ne avonaisen oven kautta ja huusi hänelle:

— Halloo, Katóka! Käänny toiselle kyljelle!

Tuo hurskas sielu luuli, että vaimoa ahdisti painajainen.

Katalin äännähti hiljaa ja valittavasti, aivankuin hän samassa silmänräpäyksessä olisi herännyt syvästä unesta, vaikkei hän koskaan ollut virkeämmin valveilla kuin nyt. Mutta miksi hän oikeastaan teeskenteli?

Miehen voimakas ääni aukaisi samassa uuden uran purolle, joka nyt pulppusi sinnepäin.

Niin, mutta eihän vielä ollut tapahtunut mitään onnettomuutta. Läheisessä huoneessa haukotteli Stefan, reippaana ja voimakkaana kuin karhu, hituistakaan ajattelematta kuolemaa. Hänhän ei lähde taistelutantereelle, hän vain rakentaa sairashuoneparakkeja.

Äkkiä valkeni naisen sydämessä, suloinen lämpö levisi hänen jäseniinsä.

Hän tuli aivan iloiseksi ja hilpeäksi ja nauroi itsekseen kuin koulutyttö. Ja taas hän etäältä näki itsensä lepäävän ja tirskuvan pimeydessä, kun mies viereisessä huoneessa huolestuneena kuunteli, kallistuneena ovea vasten...

Mutta silloin ei hän enää kauempaa voinut pidättää iloisuuttaan. Ja jottei ankara opettaja viereisessä huoneessa mitään kuulisi, painoi hän kätensä suutansa vasten ja veti peitteen yli päänsä.

* * * * *

Ehkä isältään, kauniilta Zolkyltä, hän oli perinyt kyvyn alituisesti katsella ja tarkastaa itseään.

Se oli omituista, mutta jopa hänen tärkeimpinä ja suruisimpina hetkinään hänessä löytyi jotakin tai jokin, joka jäi täysin järkeväksi ja välinpitämättömäksi, aivankuin kaikki se, joka peloitti Katalinia tai liikutti hänet kyyneleihin, ei olisi ollut missään yhteydessä hänen itsensä kanssa.

Hän piti minäänsä aina itsensä näkyvissä ja usein tuntui hänestä siltä kuin hänen minuuksiaan olisi maailmassa useampia kuin yksi, niin, kymmenen, jopa sata toisintoa. Kaikki nämä erilaiset henkilöt olivat kuin yhtämonta eri mahdollisuutta, lajitellut hänen sieluunsa kuin puvut teatterin pukuvarastossa. Hän voi panna niistä ylleen, minkä halusi ja mikä puki häntä parhaiten.

Yksi oli hyvä, toinen huono, siellä oli neitsyellisiä ja kainostelemattomia, pirteitä ja velttoja, rehellisiä ja valehtelevaisia, kaikkia lajeja.

Mutta mikä niistä oli hän itse? Ei mikään niistä, tai kaikki yhdellä kertaa. Jos hän pukeutui yhteen, ei hän tuntenut toista.

Viisitoistavuotiaana tytönletukkana oli hän kerran ikkunaverhojen takana kuunnellut kahden Oltvá-keikarin tuttavallista keskustelua. Nämät olivat puhuneet hänen äidistään ja hänestä itsestään. Siten sai hän päähänsä, ettei kukaan "gentleman" voinut mennä naimisiin hänen kanssaan.

Silloin Kata julmistui rajusti ja päätti heti paikalla tulla "huonoksi naiseksi", kostaakseen miehille. Ja päätettyään tämän, muuttui koko hänen olemuksensa.

Yhdellä iskulla otti hän itselleen kiemailijan hahmon kuin teatteriosan. Hän tuli koketiksi, ilkeäksi, kylmäksi ja etujaan laskevaksi.

Hänen julkeutensa teki isoäidin epätoivoiseksi ja vanhan Graczianin kiukusta raivoksi.

Tätä kesti, kunnes hän kerran sai kuulla Notre-Dame-siskojen laulua Oltván tuomiokirkossa. Heidän lasinkirkkaat, kylmät äänensä, jotka kuitenkin niin intohimoisina kohosivat kohti korkeutta, saivat hänet vakuutetuksi siitä, että hänestäkin täytyi tulla Kristuksen morsian.

Urkujen pauhusta erotti hän vienoja säveleitä, jotka kutsuivat häntä nimeltä. Suitsutuksesta liiteli savukehrä häntä kohti ja pysähtyi värähdellen hänen päänsä ylle...

Kun hän tuli kotiin kirkosta, oli hän itse viattomuuden täydellisyys, itse neitsyellinen kainous ja nöyryys.

Hän kulutti paljon aikaa rukouksiin, pukeutui vaatimattomasti, muuttui vaatimattomaksi ja työteliääksi, ja kaiken turhamaisen pikkuomaisuutensa lahjoitti hän pois.

Siihen aikaan näki hän itsensä aina, kun hän itseään ajatteli, valkeana nunnana. Kuva heikkeni kuitenkin vähitellen, ja katosi lopulta kokonaan, kuten valokuva auringonpaisteessa, antaakseen tilaa uudelle henkilölle.

Kun hän ensi kerran näki Stefan Aratón aukeamalla Oltván kirkon edustalla, hymyili hän hänen englantilaisen ulsterinsa lystikkäälle kuosille. Mutta silloin ei hän tiennyt, kuka omisti tuon takin lukemattomine taskuineen; hän luuli että tämä oli joku kauppamatkustaja. _Hän_ kuului silloin vielä niihin ylhäisen hentoihin ja kalpeihin romaanisankareihin.

Myöhemmin sai hän kuulla, että kuuluisa professori Arató oli tullut kotiin, ja silloin rakastui hän häneen Kolminaisuuspatsaan ja Vikus-kauppapuodin välillä.

Professori oli taas kauan työskennellyt laboratoriossaan Berlinissä, luultavasti myös unohtanut häntä Oltvássa niin omituisin katsein seuranneen pikku maaseututytön nimen, kun sensijaan Katalinille hänen rakkautensa tuli palavaksi päähänpiintymäksi, ja hän alati yli pitkän välimatkan lähetteli magneettisia aaltoja Berliniin.

Hänellähän ei juuri ollut muutakaan ajattelemista pienessä pikkukaupunkipesässä.

Jos iso-äiti lähetti hänet ulos kaupungille jollekin asialle, kiiruhti hän aina pitkiä kiertoteitä Tikanlinnalle kyyneleisin silmin katsellakseen kivikynnystä, jota Stefan Aratón jalka oli hipaissut...

Hän ei enää pannut rahoja makeisiin, vaan antoi säästetyillä kolikoillaan tilata itselleen Aratón kirjoja, loikoili sitte puolet yöt ja lueskeli niitä, vaikka hän itse asiassa käsitti sangen vähän niitten sisällyksestä.

Kun nuori tiedemies seuraavana kesänä taas tuli kotiin, viettääkseen lomansa Oltvássa, oli kaupungissa jo levinnyt huhu Katókan mielettömästä Arató-jumaloimisesta.

Stefankin sai kuulla siitä kerrottavan, nauroi sille omasta puolestaan, mutta kun hän sattumalta kohtasi tytön, menetti hän halun nauraa, siksi suuren yllätyksen tuotti hänelle se kuuma ja vaatelias tarmo, joka virtasi Katókan katseesta.

Katókassa oli nyt kypsynyt luja päätös kuolla, jos ei professori huolisi hänestä. Eikä ole mahdotonta, ettei hän olisikin kuollut.

Stefanissa heräsi uteliaisuus tyttöä kohtaan, joka oli niin opinhaluinen, mutta ei löytänyt hänessä muuta kuin oman peilikuvansa.

Tämä voitiin käsittää siten, että Katan persoonallisuuden oli tukahduttanut, hajoittanut ja sulattanut hänen intohimonsa kaikki täyttävä meri.

Ja hitaasti, huomaamattomasti Katan päähänpiintymän haltioivan vaikutuksen alaisena alkoi professorin sielussa ajatus orastaa, tulla nupulle, puhjeta kukkaan, levitä kuin taatelinsiemen intialaisen velhon korissa: parempaa, sinulle sopivampaa puolisoa et tule koskaan löytämään koko avarasta maailmasta.

Tytöllä oli kolme innokasta avustajaa, jotka raivasivat hänelle tietä kohti alttaria: Aratón miehekäs ylpeys, turhamaisuus ja hänen kokemattomuutensa suhteissa naisiin.

Sillä Arató, kuten niin moni muu suuri lapsi, oli jo aikoja sitten luvannut itselleen, ettei hän tulisi välittämään maailmasta, valitessaan puolisoa, hän aikoi valita sellaisen vaimon, joka saisi kiittää häntä kaikesta, ja joka ei palvelisi mitään muuta jumalaa, käsin tehtyä...

Kun Kata tuli Aratón vaimoksi, esiintyi hän taas uudessa osassa elämän näyttämöllä: Katalin, kuuluisan miehen puoliso. Ja sen osan näytteli hän perinpohjaisesti, sillä hän oli itse onnellinen ja teki miehensäkin onnelliseksi.

Erehtymättömällä vaistolla havaitsi hän, mikä puku hänelle sopi parhaiten kussakin osassa. Nyt piti hänen pukeutua ylhäisen yksinkertaisesti ja hänen jokaisen liikkeensä täytyi sopeutua suloisen ja puhtaan vakavuuden rytmiin... Hänen miehensä tekee työtä tuimasti eikä häneltä jää aikaa seuraelämälle... Ja silloin pysyy Katalinkin kotona.

— Mistä minä voisin löytää itselleni parempaa seuraa kuin minun mieheni? kysyi hän ylpeän alistuvasti.

Hän oli täydellinen ja nyt kannatti loistaakin, sillä hänen likeisimpään seurapiiriinsä eivät enää kuuluneet vain Oltván tyhjäntoimittajat, vaan saksalaisen yliopiston maailmankuulut merkkimiehet.

Hopeahapsiset yliopistoleijonat panivat merkille ne lempeät ja sädehtivät silmäykset, joilla rouva Arató monivuotisenkin avioliiton jälkeen alati hyväili miestään, ja alistuvin huokauksin ajattelivat he omia kunniallisia, pyyleviä ja punanenäisiä professorskojaan...

KERRAN TAI EI KOSKAAN.

Raskaat pyörät ratisivat teillä.

Atlannin valtamerestä Tyyneen mereen marssi armeijoja. Niillä oli synkkä, onnettomuutta ennustava kiire, kuin myrskypilvillä, jotka keräytyvät taivaalle.

Pieni, sinisenharmaa pilvenkaistale lähestyvässä, suuressa myrskyssä, honvéd-komppania, marssi parast'aikaa torvien raikkaasti ja iloisesti toitottaessa pitkin Budapestin Ring-puistokatua Palko ja Peter Aratón yhteisessä johdossa.

He olivat kotimatkalla harjoituspaikalta nyt kasarmiksi muutettuun kouluun, marssin kuluessa oli luutnantti luovuttanut komennon aliluutnantille, tämä taas vänrikille, kunnes lopulta komppanian kohtalo oli joutunut äsken upseerikokelaista lippumiehiksi korotettujen kaksoisten käsiin.

He astuivat komppanian etunenässä ja heidän rusottavilta kasvoiltaan miltei näkyi, kuinka rajusti he vihasivat Paschitschia, ja kuinka vähän he pelkäsivät suurherttua Nikolajevicsia.

Kun he luulivat, että persoonallinen arvonanto heitä kohtaan tuli kasvamaan varsin huomattavasti, jos mahdollisimman usea heidän tutuistaan näkisi heidät, johtivat he reservimiehensä, jotka olivat kotoisin maaseudulta eivätkä tunteneet pääkaupungin katulabyrinttejä, mitä mutkittelevimpia teitä.

Eräällä ahtaalla kadulla sattui muistettava tapaus: he kohtasivat kenraalin. Täysiarvoinen kenraali kääntyi kadulle eräästä kulmasta niin odottamatta, että hän törmäsi yhteen Peterin kanssa.

Säkenöivin silmin veti Peter säilänsä huotrasta, kuin olisi hän aikonut pistää jonkun kuoliaaksi, ja vain kädenleveyden päässä kenraalista komensi hän kunniaa niin pelottavasti karjaisten, että vanhus vähintäin hypähti pelästyneenä.

Kaikeksi onneksi oli hän eläkkeellä ja sellaisena varannut itselleen niin runsaasti inhimillistä huumoria, että hän kykeni hymyilemään moiselle seikkailulle.

Mutta enempää ei tarvittu, reserviläiset puhkesivat kaikuvaan nauruun, ja nyt sattui kurin kannalta mitä valitettavin ja huolettavin tapaus: Unkarin kuninkaallinen lippumies naurettiin hölmöksi sotamarskin myötävaikutuksella.

Peter muuten oli nyt peloissaan vain siitä, miten Palko tulisi menettelemään. Tämä pysyi solidarisena, kuten kunnon veljen pitikin, ja jos Peter oli punainen kuin rapu häpeästä, oli Pal vielä punaisempi.

Kuitenkin kohtalo, joka kaiken tämän jälkeen tunsi itsensä velvoitetuksi antamaan hyvitystä Arató-veljeksille, johti heidän tielleen "Englantilaisten Neitosten" kävelyllä olevat kesä-asukkaat.

Isänmaallinen hehku, joka merimieshattujen alta loisti heitä vastaan, palautti heille omanarvonannon.

* * * * *

Odotuksen ja valmistusten levottomina päivinä sai professori Arató ottaa vastaan harvinaisen vieraskäynnin.

Istuskeltiin juuri työhuoneessa ja Katalin luki miehelleen ääneen päivälehtien sähkösanomia.

Kantor venyili isäntänsä jalkain juuressa ja alistui muristen siihen, että pikku kissa, jonka kanssa se lopultakin oli sopinut, repi sitä valkoisesta, kiharaisesta turkista.

Palvelijatar toi käyntikortin.

— Rouva Csaba Uzon, omaa sukua Maria Ember — luki Katalin.

— Kuka tämä on? Joku tutuistasi? — kysyi hän.

— Eräs onneton nainen, vastasi professori.

— Mitä hän haluaa?

— Maria Ember ei halua itselleen mitään. Mutta voihan sattua, että joku toinen haluaa jotakin...

Tämän omituisen johdatuksen jälkeen lähti hän itse kutsumaan vierastaan sisään.

Mustapukuinen nainen astui työhuoneeseen.

Salamannopealla naiskatseella mittasi Katalin hänet kiireestä kantapäähän ja oli heti selvillä hänen ulkoasustaan.

Hänen pukunsa oli aivan yksinkertainen ja kuosikas, kengät ja käsineet olivat hienointa lajia... Hänen kasvonsa olivat harvinaisen kapeat ja sangen kalpeat, vartalo liiankin solakka... Kauniit olivat oikeastaan vain silmät, mutta nämät olivatkin harvinaisen kauniit. Tällaiset silmät lienee ollut prinsessoilla, jotka lepäävät Egyptin pyramiideissä: uskomattoman suuret, ruskeat ja lempeäloisteisen säihkyvät. Ja täynnä syvää, ja voitettua tuskaa.

Katalin tietää että tällaiset silmät tavallisesti täyttävät miesten sydämet jollain selittämättömällä osanotolla. Se on ehkä kaikua vanhoista synneistä, joita jo kuolleet miehet ovat tehneet aikojen takana maatuneita naisia vastaan.

Kantor, joka muuten oli epäluuloinen talonpoikaisrakki, nousi matolta ja meni rouva Uzonia vastaan rakastettavasti häntää heiluttaen. Hän Otti koiran vastaan kuin sydämellisimmän ystävänsä, ja näin, vaikkei hän ollut koskaan ennen nähnyt sitä.

Oudosta tuntui, että hänen oli tapa harvoin oleskella ihmisten parissa. Hän näytti yhtä kummalliselta ja vieraalta Aratón työhuoneessa, kuin yölintu, joka keskipäivällä lentää puutarhan läpi. Hänen olemuksestaan puuttui täydellisesti seuraihmisen kokeneisuus, kaikki ne seurusteluelämän pikku taidetemput ja vapaamuurarimerkit, joilla näihin vihityt aivankuin ongenkoukuilla koettivat toisiaan vangita.

Hän saapui niin kaukaa ja vaikutti aivan yhtä yksinäiseltä, kuin jos hän todella olisi astunut esiin jostain pyramiidista.

Tehtyään kumarruksen Katalinille ja taputeltuaan Kantorin päätä, alkoikin hän heti lopusta.

— Olen tullut, kysyäkseni neuvoanne, herra professori. Sain kuulla, että rakennetaan kulkulaitossairaala, ja nyt haluaisin tietää, kenen puoleen täytyy kääntyä, jos toivoo saavansa palvella siellä sairaanhoitajattarena?

Stefan luuli, että rouva Uzon tahtoi suositella jotakin ja otti sentakia esiin muistikirjansa.

— Kulkulaitossairaalan palvelukseen on helppo päästä, sillä sinne ei juuri kukaan pyri. Mielelläni minä ilmoitan palvelushaluisen henkilön, jos olette hyvä ja sanotte minulle hänen nimensä.

— Maria Uzon, vastasi hän vienosti hymyillen.

Professori katsoi hämmästyneenä häneen.

— Kulkutaudeilla tarkoitetaan täällä koleraa, lavantautia, isorokkoa...

Katalinia värisytti. Mutta rouva Uzon nyökäytti hiljaa päätään merkiksi, että hän hyvin tiesi sen.

— Se on surullista tointa, sanoi Stefan synketen.

— Mutta jonkunhan kuitenkin täytyy siihen ryhtyä...

— Ja vaarallista.

Nainen painoi lempeästi päänsä alas.

— Mikä vaara on kyseessä? Kuolemako? Ah, Jumalani, pian nuori kuolee, moni nuori ja onnellinen...

Hän vaikeni äkkiä, häntä selvästi hävetti, että oli sanonut liian paljon.

Professori, joka tajusi hänen vuorenlujan päättäväisyytensä tyynen pinnan alla, teki vielä yhden yrityksen saadakseen hänet luopumaan aikomuksestaan.

— Ettekö luule, että teidän miehenne tarvitsee teitä?

Nyt nosti Maria päätänsä ja katsahti professoriin.

— Ei enään. Hän kuoli kolme päivää sitten.

Katalin, joka tähän asti vaijeten oli kuunnellut keskustelua, loi nyt pelokkaan silmäyksen Stefaniin, mutta tämä istui pitkän tuokion aivan hiljaa, aivankuin hän olisi paininut omien ajatustensa kanssa; sitten puhkesi hän sanoiksi syvällä, pehmeällä äänellä:

— Uskon, ettei minulla ole mitään oikeutta pidättää teitä kaukana kärsivistä kanssaihmisistä. Olkoon, niinkuin haluatte. Teille uskotaan yhden kulkutautisairaalan johto.

Aurinkoinen hymy levisi Marian kasvoille. Hän odotti hetkisen, sitten lausui hän hämillään:

— Ettekö kirjoita muistiin nimeäni?

Professori hymyili vasten tahtoaan.

— Luuletteko, että sellaisen nimen voisi unohtaa?

Katalin pani merkille, että Marian vaaleat kasvot vaihtuivat ruusunpunaisiksi. (Hän voi suorastaan muuttua kauniiksi — päätteli hän itsekseen). Vieras kumarsi ja lähti kättelemättä ketään.

Kantor seurasi häntä ovelle, ja kun tämä sulkeutui sen edessä, istuutui se takajaloilleen ja katseli silmiään poiskääntämättä kynnykseen.

— Kummallinen ihminen! kohahti Katalin ja hypähti paikaltaan.

Hänen elämänkohtalonsakin ovat olleet ihmeelliset, vastasi Stefan.

— Oletko tuntenut hänet kauan?

— Koulutytöstä asti. Hän on Kolozsvárista, ja ellen erehdy, olemme mekin hänelle etäistä sukua.

— Hän herätti äärettömästi mielenkiintoani... Miksi sanoit, että hänen elämänvaiheensa ovat ihmeelliset?

Ja Arató kertoi puolisolleen, mitä hän tiesi rouva Csaba Uzonin, syntyisin Maria Ember, menneisyydestä.

* * * * *

Maria oli köyhä tyttö ja meni nuorena naimisiin ehkä pari kuukautta meidän häittemme jälkeen Csaba Uzonin kanssa, alotti Stefan.

Uzonin perheen jäsenet olivat ylhäisiä tilanomistajia Oltvá-laaksossa. He kertoivat aina itsestään, että he olivat hunnien jälkeläisiä ja niillähän oli omituiset nimet. Csaban isän nimi oli Buda...

Nimi Uzon kummitteli paljon sanomalehdissä noin kaksikymmentä vuotta sitten. Luonnollisesti et sinä ole niistä mitään kuullut? Silloin näet tapahtui, että vanha Buda Uzon, Csaban isä, hulluuden puuskassa tuhosi koko perheensä ja lopuksi tappoi itsensä...

Koko laajasta Uzonin suvusta pelastui vain yksi, pikku Csaba, joka murhan tapahtuessa kävi koulua Marosvasarhelyssä.

Uzoneilla oli muuten aina ollut hupsujen maine. Jumala tietää, mitä muistoja ikivanhoista synneistä ja tärkeistä salaisuuksista kiehui heidän veressään... Vanha Buda käyttäytyi vuosikausia erityisen omituisesti, mutta väki tottui hänen päähänpistoihinsa, välistä niille naurettiin, mutta kukaan ei pitänyt häntä vaarallisena...

Tavallisesti kulki hän paljainpäin ulkona vainioilla, usein oli hänellä päänsärkyä ja jos hän ylenharvoin antautui keskusteluun jonkun kanssa, johti hän heti puheen Jan Mayenin saareen.

Nuorena ilmeni hänen omituisuutensa alituisissa ulkomaanmatkoissa, ja eräällä retkellä Islantiin näki hän Jan Mayenin saaren...

Vanhan Budan kuvauksen mukaan on saari kekopäinen karikallio, joka aivan erakkona kohoaa ikuisesti tyrskyävästä Jäämerestä... Alukset, jotka risteilevät niillä seuduin, näkevät sen harvoin, sillä se on tavallisesti sumun suojissa.

Mutta jos pilviverhot särkyvät, tarjoaa Jan Mayen hurmaavan näköalan. Päivänloisteisessa ilmassa säkenöi se kuin jättiläistimantti; ja jos taivas on valju, on se kuin valtava smaragdi... Sillä koko saaren kattaa jää.

Vanha Uzon näki saaren juhannusauringon hohteessa, ja silloin oli Jan Mayen hehkuvan punainen kuin sulava rauta...

Elämänsä lopulla puheli Buda Uzon alati asettuvansa asumaan Jan Mayenille. Miesrasua kiusasi pahoin päänsärky, ja hän kai kuvitteli mielessään, että napaseudun kylmyys liennyttäisi tulta, joka tykytti hänen aivoissaan, ja että sen suuri hiljaisuus parantaisi hänen hermonsa.

Hän kirjoitti myös kirjeitä Europan eri hallituksille saadakseen ostaa saaren, mutta ei tietenkään saanut keneltäkään koskaan niihin vastausta.

Lopulta ei hän puhunut mistään muusta kuin Jan Mayenistä. Samalla hänessä alati kasvoi epäluulo ja vastenmielisyys perhettänsä kohtaan, jonka hän epäili panevan esteitä hänen suunnitelmilleen. Luonnollisesti oli hänellä täydet syyt epäluuloihinsa.

Niinpä hän eräänä päivänä sai käsiinsä kirjeen, jonka hänen vaimonsa oli kirjoittanut eräälle lääkärille Kolozsvárissa. Nyt oli hän varma siitä, että he olivat vannoutuneet häntä vastaan, pettäneet hänet. Kiukku kehittyi hulluudeksi ja sitten seurasi kauhea verilöyly.

Minä tunsin Csaban, ainoan itsemurhaajan pojista, joka jäi eloon. Hänellä oli mitä jaloimmat piirteet ja kaunis vartalo.

Perhetragedian muisto lepäsi hänen yllään kuin synkkä varjo, mutta tämä teki hänet naisten silmissä vain yhä mielenkiintoisemmaksi. Muistan että hän jonkun aikaa näytteli erittäin huomattavaa osaa Kolozsvárin laskiaishuveissa.

Noin kuusi vuotta sitten rakastui hän Maria Emberiin. Tällä ei ollut mitään omaisuutta ja yleisesti ihmeteltiin, jopa toiset aivan suuttuivatkin, kun Maria kaikesta huolimatta antoi rikkaalle kosijalleen rukkaset.

Mutta kuinka ollakaan, näytti siltä, että Uzonin uskollinen kestävyys oli vaikuttanut Mariaan, sillä vuotta myöhemmin, pari kuukautta meidän häittemme jälkeen, tuli hänestä sittenkin Uzonin puoliso.

Pitkään aikaan en kuullut heistä mitään, en heistä erikoisesti välittänytkään, mutta eräänä päivänä sain virkatovereiltani Kolozsvárissa kuulla heistä kummallisia juttuja.

Csaba kohteli vaimoaan uskomattoman kovakouraisesti. Hän piti häntä aivan eristettynä muista ihmisistä, esiintyi mustasukkaisesti ilman vähintäkään syytä, jopa hän meni niinkin pitkälle, että kiusasi nälällä ja löi nuorta rouvaansa...

Tässä keskeytti Katalin hänet.

— Ja oliko hänellä jotain syytä mustasukkaisuuteensa? kysyi hän.

Arató pudisti päätään merkitsevästi.

— Maria Emberin elämä oli yhtä puhdasta ja tahratonta kuin pilvien taivaalla...

(Kun hän tahtoi sanoa jotain kaunista, ajatteli hän aina heti pilviä).

Csaba Uzon oli saanut päähänsä, ettei hänen vaimonsa uskaltanut katsoa häntä silmiin, sillä Marian silmäterissä kuvastui vieraan miehen kuva. Hän pohti asiaa näin: kuva, jonka silmä ottaa, siirtyy katsomisen aikana aivoihin; jos nyt jollakin aina on joku henkilö ajatuksissaan, esiintyy kuva vuorostaan silmäterissä.

Jos Uzonin pelottavat, tutkivat katseet pakottivat kauhistuneen vaimon luomaan silmänsä alas, seurasi väkivaltaisia, hirmuisia kohtauksia.

Pitkän aikaa salasi Maria perheeltäänkin alentavan asemansa, mutta lopuksi ei hän kestänyt kauempaa, vaan pakeni miehensä luota ja meni kotiinsa Kolozsváriin.

Vaimonsa paon arveli Uzon todistaneen hänen epäluulonsa oikeutetuiksi, ja tämä saattoi hänen mielensä siihen määrään pois tasapainosta, että nyttemmin jokaisella oli selvillä yksinkertainen tosiasia: hän oli mielisairasraukka, kuten hänen isänsäkin oli ollut.

Marian sukulaiset tahtoivat, että hän ottaisi eron miehestään. Olihan selvää, että sairauden siemen oli piillyt hänessä jo hääpäivänä, ja siten voitaisiin helposti julistaa avioliitto mitättömäksi.

Mutta heti kun Maria tuli vakuutetuksi siitä, että hänen miehensä oli mielisairas, ei hän enään tahtonut kuulla puhuttavan avioerosta. Päinvastoin, hän palasi hänen luokseen ja otti hänet hoidettavakseen.

Rakkautta hän ehkei tuskin koskaan ollut tuntenut häntä kohtaan, mutta nyt veti häntä hänen miehensä luo syvä, tuskantäysi hellyys. Nyt ei hän enää nähnyt hänessä miestään, vaan sairaan, onnettoman lapsen.

Nyt kun hän ei enää palvellut omaa minäänsä, keksi hän, miten hänen tuli kohdella sairasta. Vaimentaakseen miehensä mustasukkaisuutta, lopetti hän kaiken seurustelun ihmisten kanssa, pukeutui sangen yksinkertaisesti ja mukautui kaikessa, mikäli mahdollista, Csaban oikkuihin.

Viimeisinä elinvuosina veti onnetonta Csabaa epämääräinen kaipuu sille saarelle, jolla hänen isänsä oli kärsinyt niin julman haaksirikon; myös, poika kaihoili jääkalliolle.

Hänen mielikuvituksessaan karkeloi revontulessa säihkyvä kristallikallio kuin isän omaisuus.

Siellä asui vanha Buda; matkailijatkin, jotka olivat siellä vaeltaneet, olivat nähneet hänet rannoilla harhailevan, polttaen pitkää piippuaan ja odotellen poikaansa. Nyt ei isän päätä enää särkenyt, eikä häntäkään tulisi särky kauempaa piinaamaan, jos hän muuttaisi sinne, sillä siellä ei ollut ketään, joka olisi pannut ansoja Marian uskollisuudelle.

Näönvuoksi sopi Maria hänen kanssaan matkalle lähdöstä ja viime kuukaudet kuluttivat he ikuisissa valmistuksissa, tekivät matkasuunnitelmia ja sananmukaisesti eläytyivät näihin matkakirstujen keskellä.

Minä näin heidät juuri silloin heidän puutarhansa aitauksen läpi. Antinous särkynein katsein ja hänen valkea vaimonsa käsi kädessä vaeltaen puistokujassa... Se oli ehkä suruisin näky, mitä elämässäni olen nähnyt...

Mutta Csaba Uzon sai matkustaa yksin isänsä jälkeen Jan Mayenin satusaarelle.

Vaimonsa, jota hän niin suuresti oli rakastanut ja jota hän niin pahasti oli kohdellut, täytyi hänen jättää tänne.

On kummaa ajatella, että meren kuohujen ympäröimä, synkkä saari revontulten piirissä voi niin velhon valloin vetää puoleensa kahden hunnien jälkeläisen sairaat sielut.

Arató vaikeni ja Katalin istui puhumatta pitkän aikaa. Kalpeana ja värjöttävänä istui hän kauan kokoon kyyristyneenä suureen nojatuoliin ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena eteensä.

Mutta lopuksi lausui hän:

— On niin paljon surua maailmassa... Miksi täytyy sitä olla? Olisi paras olla tietämättä mitään...

Hän nousi ylös, astui miehensä luo ja painoi tulisesti päänsä hänen rintaansa vasten. Sitten pani hän kätensä hänen kaulaansa.

Katso minua silmiin, sanoi hän kalpeasti hymyillen.

Ja toistensa silmäterissä näkivät he vain omat kasvonsa.

* * * * *

Vihdoin koitti se päivä, jolloin kaksoisten rykmentin oli lähdettävä Galiziaan.

Ah, koskaan eivät tanssinhaluiset nuorikot ole niin paljon iloinneet tanssisalista kuin nämät honvéd-sotilaat tästä ratkaisusta.

Sola väikkyi heidän edessään kauniina! He kuvittelivat sitä mielessään äärettömäksi, hillittömäksi myrskypuuskaksi, joka kumoaa kaiken, mikä sattuu sen tielle, ja musertaa mutaan... Ja sitten raikuvat torvet ja kellot soivat — kukkia, laakereita sataa, — kunniakkaat liput lasketaan tervehtivinä yli sankarien kumpuin.

Käly lahjoitti kummallekin kaksoiselle ohuen kaulaketjun, jossa Pyhän Katarinan kuva riippui. Ketju muistutti sitä, jota hän itse kantoi rinnallaan. Hänelle itselleen oli Pyhä Katarina tuonut paljon onnea ja hänestä tuntui siltä kuin pyhimys hänen tähtensä ulottaisi hyvän tahtonsa molempiin nuorukaisiinkin.

Muuten, kun vaimon suojeluspyhimys tuli puheeksi, oli Stefanilla tapana tehdä leikillisiä viittailuja aleksandrialaisen neitosen ihmeellisistä puhetaidollisista kyvyistä, joitten avulla hän kykeni kääntämään viisikymmentä pakanallista filosofia kristinuskoon.

Mutta nyt hänellä ei ollut halua pilkantekoon eikä ilveilyyn. Kuka lopultakaan voi sanoa, mitkä näkymättömät langat ihmisten kohtaloita sitovat? Eikä siitä muuten ollut vähintäkään vahinkoa, jos nuoriso ulkona sotakentällä muistaisi, että vielä on myös hyvyyttä ja rakkautta olemassa...

Professori ja Katalin menivät luonnollisesti rautatieasemalle katsomaan poikain lähtöä.

Honvéd-sotilaat olivat nauhoin ja kukin koristetut, kuin airueet talonpoikaishäissä, ja kaksoiset samoin. He sanoivat tietysti, että se oli vain miehistön takia, mutta näkyi selvästi, että he itsekin löysivät tyydytystä kirjavasta loistosta.

Palko piti huolta kenttäkeittiön kuormittamisesta. Kun hän näki professorin, antoi hän hänen kunniakseen miehistölle helkkyvällä äänellä täysin turhan tarkkoja opetuksia.

Mutta kun ei kuormituksessa kaikki tuntunut onnistuvan laskujen mukaan, alkoivat sotilaat huutaa nimeä Ijarto ja että tämä pian saisi kaikki kuntoon.

— Hän ymmärtää kaikkea, täydellinen tuhattaituri, ja kuitenkin on hän vain korpraali reservissä, selitti Pal kälylle.

— Tuntuu siltä, kuin sota olisi luonut uuden sotilasarvoasteen, järjellisen ihmisen, sanoi Stefan.

Ijarto saapui paikalle ja järjesti asiat tuossa tuokiossa. Mutta nyt jo huudettiin hänen nimeään pitkän kulkueen toisessa päässä.

Hän oli kuiva ja suonikas mies, unkarilaisen maatyöläisen tyyppi, viisaat, keltaiset koiransilmät syvällä päässä tuuheitten silmäripsien varjossa.

Peter näytti kälylle erästä talonpoikaisnaista; tämä seisoi naisrivissä, joka oli kokoontunut heittämään jäähyväisiä.

Nainen oli nuori, vaaleahipiäinen, hänen puvussaan oli kolme neljäsosaa unkarilaista, yksi kolmasosa oli slovakilaisesta kansallispuvusta; päässään hän kantoi omituista koristetta, joka muistutti Buddhakuvien sädekruunua ja hänen kukkakoristeinen, poimurikas silkkihameensa oli niin lyhyt, että hänen lihaksiset, kauniisti muodostuneet pohkeensa näkyivät sen alta.

Kyläkaunottaren hurskaalla ja liikuttavalla arvokkaisuudella kantoi hän pukua, joka kaikkialla koko suuressa maailmassa, paitsi kahdessa tai kolmessa Matyo-kylässä, olisi näyttänyt naurettavalta.

— Se on Ijarton vaimo, selitti Peter.