Part 5

Nyt, vaaran hetkellä, onnistui hänen päättäväisyydellään hillitä kalvavan tuskansa. Iltapäivästä asti tunsi hän surunsa rinnalla ihmeellisen varmuudentunteen niinkuin niinäkin hetkinä, jolloin elämä kaikessa muuttumattomassa suuruudessaan oli auennut hänelle.

Mitä lopultakaan seuraisi?

* * * * *

Hän oli vaeltavinaan Jolanin kera muutamia satoja metriä vuorta ylös. Ylhäällä tiesi hän majan, joka oli kätkeytyneenä kokonaan syvään, tummanvihreään niittynotkelmaan. Särkynyt, rosoinen kalkkikallio, jonka myrskyt ja sateet olivat puhdistaneet kiiltäväksi, kohosi sen yläpuolella jyrkkinä, viistoina huippuina, joista riippui kivenjärkäleitä ja yksinäisyydessä kasvavia vuorikukkasia.

Maja oli asumaton, mutta luja, turvallinen tuulta ja tulvia vastaan. Sen haltuun voisivat he täydelleen uskoa tavaransa, karjansa ja oman elämänsä. Etelään oli näköala avoin kaarevan vuoriston jättiläismäiseen jonoon. Pohjoisella suunnalla taas peittyi maja armottomilta talvimyrskyiltä leveän ruohottuneen harjun suojaan.

Talvi?!...

Eikö Henrik ollut sanonut hänelle... viimeiseksi, jäähyväiset jättäessään, ja hänen vielä selityksiä pyytäessään:

"Älä ota talvea lukuun! Se olisi kuin sadeaika, ehkei sitäkään... Jos perikato tulee, niinkuin minun nyt täytynee uskoa, voivat ainoastaan vuoristokukkulat antaa jyviä ja hedelmiä..."

Näihin sanoihin turvautui Daniel.

Vanha ystävä näytti hänestä nyt, näiden päivien kokemusten ja tulevien tietymättömien tapahtumain valossa, tiedossa ja ymmärryksessä yliluonnollisen suurelta.

Hän ei tahtonut... hän ei saanut epäillä häntä!

Näiden synkkien tuntien alakuloisuudessa liittyi hänen kuvansa viistoihin, jyrkkiin vuoriin, jotka tästä alkaen olisivat hänen elämänsä turvana...

Mutta eikö hän uneksinut?

Ei, hän oli valveilla, hän tunsi jäsenensä, kuuli Jolanin hiljaisen, lapsimaisen hengityksen...

Mutta mitä olivat ihmeelliset äänet, jotka kuuluivat; majan seinien ulottuvilla? Oliko hän palannut takaisin maailmankaupunkiin, jossa elämä kaikui sadoista koneista ja täytti luonnottoman jyrisevillä äänillään yön hiljaisuudenkin?

Hän puolittain kohottautui ja kuunteli.

Ne olivat hiljaisia ääniä. Salaperäistä tipsutusta, suhinaa korkeissa heinikoissa, rätinää pensastoissa ja omenapuiden raskaissa latvuksissa.

Mihin oli kadonnut metsälaakson sanomattoman syvä, äänetön rauha?

Niiden täytyi olla juoksentelevia eläimiä! Äkisti pelästyen ajatteli hän lehmiä, vuohia ja lampaita, koko karjaansa. Hän pani korvansa seinää vasten.

Silloin kuuli hän, voimakkaampana kuin muulloin, märehtimistä, läähätystä, polkemista sen seinän kohdalla, minkä lähellä he nukkuivat.

Hän ei voinut olla enää vuoteessaan. Hän nousi ja hiipi hiljaa nurkkaan. Siellä oli kannen alla aurinkoverkko, jonka hän oli kaupungista paetessaan tuonut mukanaan vaatteiden joukossa. Tähän asti hän ei ollut ajatellut sitä, sillä hän kävi nukkumaan illan pimetessä eikä tarvinnut mitään valoa, koska uni oli kyllin raskas.

Mutta nyt täytyi hänen nähdä.

Hän otti esiin pyöreän metallikierukan ja astui avatun ikkunan ääreen. Valkeassa, loistavassa valossa, jota virtasi hänen käsiensä välistä, näyttivät varjot vieläkin mustemmilta. Mutta ruohossa kimaltelivat lukemattomat kastepisarat, ja aurinkoverkon valossa muuttui vihreä ruoho luonnottoman valkeaksi. Ja nyt huomasi Daniel, mikä hänet oli herättänyt horroksesta.

Koko maankamara vilisi eläimiä.

Pienempänä ja taas suurempana, pyöreänä ja taas hajaantuneena tunkihe kokonainen meri värittömiä, tummia haamuja vuoristotietä puutarhan kautta. Siinä oli toisia, jotka hyppelivät pitkin harppauksin, toisia, jotka juoksivat eteen, taas palaten yhteiseen joukkoon. Monet luikertavat ja kiemurtelivat aallon tavoin ja katosivat jälleen suuren liikunnan pyörteisiin. Useimmat taas juoksivat tasaista vauhtia eteenpäin. Siellä täällä varjopaikoissa loistivat terävät, valkeat hampaat. Kaikkialla hohtivat silmät, vihertävät, fosforikelmeät, polttavaiset kuin kipinä.

Kahinassa ei mikään ääni eroittunut toisista. Oli kuin meluava kerä olisi pyörinyt, joka lanka yhteistä ääntä ylläpitäen.

Daniel ymmärsi.

Elämä pakeni tasangolta. Elämä katosi...

Hänen aikansa lähestyi myös.

Yökylmä palellutti hänen kätensä ja paljaan rintansa. Mutta sitä ei hän tuntenut. Hän seisoi ja katsoi, ja hänen ajatuksensa oli kirkas — hänen kätensä puristuivat nyrkkiin täynnä toimintavoimaa.

Huomenna — sillä hänen aparaattinsa tarvitsi auringonvaloa — ilmoittaisi hän radiolla Henrikille, että hänen pahat aavistuksensa olivat alkaneet toteutua... että maailmankaupunki A 15 oli tuhonnut hedelmällisen ympäristönsä. Ja sitten oli hänenkin aika paeta!

Hetkisen ajatteli hän noita lukemattomia eläimiä, jotka uhattuina, henkensä kaupalla juoksivat pakoon. Ajoiko heitä ilman typenpuute — ravintotehtaiden suunnattomat pumput kun imivät typen jo täältäkin? Vai oliko sattunut jotain muuta, mikä pakotti nuo jättämään lepopaikkansa?

Asianlaita oli joka tapauksessa nyt sama kaikkialla maapallolla, missä maailmankaupungit olivat kuin myrkylliset suot imien itseensä luonnon voimat. Mutta niissä asuvat ihmiset lepäsivät turvallisina korkeissa tornitalossaan, joihin yöt päivät virtasi happea.

Eivätkä he aavistaneet mitään... ei mitään.

Äkkiä Daniel pelästyneenä katsasti ylös.

Taivaalla näytti myös olevan eloa. Yli pimeyden viuhui siipiä. Viserrys ja kirkuna nousi yhä korkeammalle.

Hän nyökkäsi itsekseen.

Tasangon eläimistö näytti tien hänellekin. Ja Henrik oli neuvonut häntä oikein.

Hänellä oli rohkeutta.

Hän ei tahtonut kuolla.

Hän tahtoi elää... kuten nuokin...

Hiljaa sulki hän ikkunan, kätki aurinkoverkon jälleen suojukseensa ja hiipi takaisin vuoteeseensa. Nyt oli hän kerrankin väsynyt ja levon tarpeessa.

Hän sulki silmänsä.

Yhä vielä kiiruhtivat pienet pakolaiset yli poljetun ruohikon, vuoria kohti...

Aamulla meni hän samaa tietä kuin nekin.

Siitä lähtien alkoi vielä kerran lopullinen kamppailu elämästä ja elämästä, kamppailu ihmisen ja eläimen välillä.

Mutta ihminen tiesi, ettei hän joutuisi häviölle...

V. YLPEYS.

Tämä siis oli luonnon loppu. Näin järkyttävä!

Vaivaloisesti astui Alfred pienin, epävarmoin askelin kokeilupöydän äärestä korkean, jättiläislinssin tavoin ulospäin kaareutuvan ikkunan luokse. Hän aukaisi yhteentyönnetyt, kirkkaankeltaiset värilevyt, jotka tähän asti olivat estäneet auringonvaloa tunkeutumasta suureen laboratorioon, missä Henrik, vanhus, ja Alfred, nuorukainen, jo päiviä olivat istuneet ahkerissa ponnistuksissa.

Heloittaen syöksähti päivänvalo ihmeellisiä kojeita täynnä olevaan huoneeseen. Sen ottivat vastaan pullot ja kimaltelevat metallilangat, keltaiset putket ja hiotut heijastuspeilit. Seinien vierillä oli jalustoja peitettyine lokeroineen, mutta kirjoja oli siitä huolimatta kaikkialla epäsäännöllisissä pinoissa. Ja edelleen koeputkia, kummallisenmuotoisia kuin pikarit ja suppilot. Ja jäähdytyslaite kiiltävine putkineen, jotka käärmeitten tavoin kiemurtelivat vihreässä hapossa. Aivan nurkassa oli mustasta, öljyätippuvasta raudasta ratas, jonka yli juoksi lumivalkeita, kädenpaksuisia aluminiumremmejä ja ne taas yhtyivät lukuisiin pieniin rattaisiin vipuineen ja torvineen. Tästä suuresta akkumulaattorista läksi ympäriinsä ohuista metallilankoja kaariliekkeihin, lamppuihin ja astioihin. Soikeassa, läpinäkyvässä pallossa hehkui vielä sulava metallirihma valkeana hohtaen.

Mutta kone seisoi hiljaa, mikään ei liikahtanutkaan. Vanhus oli lähtenyt laboratoriosta, hänen oppilaansa ei tiennyt minne.

Niin oli Alfred aivan yksinään.

Se olikin hänestä hyvä.

Hän ei olisikaan suvainnut nyt kenenkään häiritsevän häntä, ei Henrikin eikä muittenkaan.

Sillä nyt hän tiesi monivuotisten tutkimusten salaisuuden... nyt hän voi nähdä mitä mahdollisia, jopa todennäköisiä seurauksia siitä olisi maailmalle...

Jälleen tunsi Alfred tuota melkein ruumiillista tuskaa eilisestä; jolloin Henrik selitti hänelle, miten hänen tutkimustensa runko pohjautui suoraan eläviin tosiasioihin. Ensimmäisen kerran oli hän silloin käsittänyt, että sivistys tosiaankin oli kuluttanut kaiken ympäriltään kuin mihinkään kyllästymätön petoeläin... että se aikoi edelleen hallita maailmaa ilman, että se voi tarjota sille mitään hävittämänsä tilalle!

Hän loi silmänsä kuumalle, siniselle taivaalle.

Kuinka toisellainen olikaan ollut taivaanranta vuoristojärven yllä, hopeisine pilvineen, joita juhlalliset vuorenhuiput tavoittivat!...

Tuossa suuren kaukomikroskoopin alla olivat viimeisten huomioiden todistukset. Ne olivat kuin peilikuva tuhosta, joka oli kylläkin toisellainen kuin Henrikin ajattelema kostava häviö, ei niin kauhea... mutta samalla kuitenkin vielä kauheampi, sillä se ei kohdistunut syyllisiin ihmisiin, vaan syyttömään luomakuntaan.

Siinä oli maanäytteitä, joita Henrik oli tuonut mukanaan. Toiset olivat jo hävityksen alaiseksi joutuneesta vyöhykkeestä, toiset taas vielä viheriöivältä, Vihreäjärven hedelmälliseltä rantaseudulta.

Juuri näitä viimemainittuja oli Henrik ensiksi näyttänyt oppilaalleen. Hän kuului jo sukupolveen, joka ei enää tuntenut tällaista, vaan oli lukenut siitä vain hyvin vanhoista kirjoista. Käytännöllinen tiede perustui nykyisin kidekemiaan, kolloidin käyttöön ja avaruuden liikelakien tuntemiseen. Mutta aikaisemmin oli kyllä tutkittu ahkerasti maanäytteitä, sillä niiden tuntemista oli pidetty sangen tärkeänä ratkaistaessa myöskin näkymättömien aineiden probleemia.

Niin, nykyisin, jolloin kemiallisesti otettiin ilmasta ravintoa ja muitakin tarvikkeita, oli tuollainen luonnontutkimus kokonaan hyljätty. Se oli tullut aivan tarpeettomaksi, niin tarpeettomaksi, että sitä pidettiin melkein jonakin taikauskona, jollainen varhaisina aikoina oli vallinnut ihmiskuntaa.

Niinpä ei Alfredkaan tuntenut pienien maanäytteiden tutkimista.

Edafooni niminen kone oli näyttänyt hänelle maa-alan ihmeellisine, rauhallisine asukkaineen. Kuvaosat olivat millimetrin tuhannesosien pienuutta, mutta mikroskoopin jättiläislinssi suurensi ne kaarillekin kirkkaassa valossa pähkinänkokoisiksi.

He asuivat tummassa vuoristokorvessa. Kiiltävä kristalli loisti kuperista maljoista, jotka olivat täynnä kallisarvoisia juomia. Polveilevat vesiputoukset kuljettivat loistavia veneitä ja vesi pärskyi milloin helmenvalkeana, milloin sametinruskeana. Muutamat olivat valkokuusimetsässä, jossa puut levittivät smaragdinvärisiä oksiaan kuin käsivarsia kirjaville ihmeellisille olennoille, joita pisti esiin värikkäistä luolista ja joenpohjalta. Ruusunvärisiä ja silkinhienoja käärme-eläimiä luikerteli pienissä koloissa. Syvemmillä paikoilla kasvoi värikkäitä sienirihmakasveja. Ja vuoren juurella pyörivät ihmeelliset vihreät pallot, täynnä malakiitinvärisiä jyviä. — Näky oli kuvaamaton!

Henrik odotti, kunnes Alfred oli tarpeekseen katsellut tätä salaperäistä, monivivahteista ja eloisaa elämää täynnä olevaa maailmaa.

Sitten otti hän vaieten lasilevyn pois ja pani sen tilalle uuden, joka esitti asukkaita seuraavasta vyöhykkeestä.

Jälleen näkyi vuoristo ja loistavia vesiputouksia. Mutta kuinka köyhä olikaan tämä maa, kuinka asumaton, kun sitä vertasi edelliseen. Kristalliset laivat kulkivat täälläkin, mutta hiljaa ja surullisesti. Värit olivat himmeät, valjut. Loistava valkokuusimetsä puuttui kokonaan. Leikkejä ja tansseja ei näkynyt missään. Siellä täällä asteli väsyneenä vain joku asukas tiheissä saniaispensastoissa.

Ja sitten seurasi kolmas kuva. Maailmankaupunki A 15:n kuivunut, tuhoutunut lähistö.

Alfred katsoi katsomistaan, kunnes silmät uupuivat. Hän kiersi ruuvista, joka oli näyttänyt hänelle niin paljon, hän laski kondensaattoriin täyden valon.

Mutta turhaan. Korvet olivat autiot ja tyhjät... kuolleet.

Kristallikuvassa hän näki kyllä pari laivaa, mutta ne olivat hajoamistilassa kuin repeytyneet lippaat. Ylhäällä vain näkyi onkalo, jonne oli palanen elämää päässyt pakoon. Muuten kaikkialla ainoastaan raunioita. Ei edes sienikasvullisuutta, ei elomerkkiä puissa, ei juurissa... ei mitään...

Kaupunki oli antanut maalle kuoliniskun...

Kauhistuen laski Alfred mikroskoopin pois. Hän ei vielä käsittänyt kaikkea... mutta hän aavisti, että ihmiskuntaan oli tarttunut hävittävän kulkutaudin lailla peloittava tuhotyö.

Henrikkin oli kalpea ja murtunut.

Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja puhui edelleen hiljaisella, käheällä äänellä. Mitään lisäselitystä ei kumminkaan olisi enää tarvittu, sillä kuolema, jonka mikroskooppi näytti, puhui kyllä puolestaan.

Niinkuin hän oli aavistanutkin ja jo jonkun aikaa pitänyt varmana sai ihmiskunta nyt koston siitä, että se väkivaltaisesti otti käytäntöön rajattomat määrät kaasuja, ennenkaikkea ilmantyppeä.

Ja tämä kosto sattui heikompiin. Oli kyllä paikka, jossa typpi kiertokulussaan voisi muuttaa kuoleman jälleen elämäksi, mutta se oli vain yksi mahdollisuus. Se oli pieni bakteeri, joka lukemattomin määrin täytti maan. Se tarttui kaikkeen lahoavaan ja kun se oli siitä imenyt ravinnon, muutti se pienessä ruumiissaan kuolleen eläväksi. Nämät sadat pienet oliot odottivat nyt vain pääsemistä yhteyteen puhdistuneen typen kanssa, sillä siitä oli nyt tullut välttämätön ravinto, munanvalkuaisaine. Suuremmat ryöstivät sen pienemmiltä, se kohosi yhä korkeammalle, soista puihin, lehdistä eläinten vereen ja niin yhä edelleen ihmisiin.

Mutta nyt oli tämäkin pieni mahdollisuus hävinnyt. Jo kauan aikaa oli Henrik tutkinut maanäytteitä kaupunkien lähistöllä. Hän oli tuonut ne mukanaan ja niitten avulla oli hän voinut seurata tuhon kulkua. Kaikkialla elintarvetehtaiden ympäristöissä oli tämä pieni bakteeri kuihtunut... kuollut nälkään. Sen oli tappanut puute ilmantypestä, jota muutoin oli joka paikassa. Kun nyt tuho levisi maahan, se ei voinutkaan muuttua munanvalkuaisaineeksi. Ja kun tämä pieni bakteeri, klostridium, oli kuollut, kuolisivat myöskin eläimet ja kasvit, koska typpi ei enää palannut maahan. Ja niin levisi kuolema saastuttaen kaiken terveen, vain ne ihmiset jotka asuivat korkeissa taloissaan, joihin puhdas happi virtasi, vain he säästyisivät, saisivat jatkaa elämäänsä.

He ainoastaan...

"Kun minä ajattelin että kävisi toisin!" lausui Henrik. "Ajattelin, että vapaaksi päässyt happi, jota kuitenkaan ei ajanpitkään kokonaan käytettäisi, tuhoaisi heidät eräänä päivänä jättiläismäisessä maailmanpalossa. Ja muutahan he eivät ole ansainneetkaan! Heidän täytyi se tietää yhtähyvin kuin minunkin, mutta he olivat sokeita tyhmiä ylpeydessään... Ja sitä ovat he edelleen!"

"Oletteko sitten vaiennut... todellakin vaiennut tästä kaikesta?"

"En. Siitä huolimatta, että minut uhattiin viedä Haaveksijain Taloon, olen koettanut päästä kosketuksiin niiden kanssa, joista olisi ollut apua, saadakseni heidät hereille. Mutta he eivät käsittäneet! He eivät halunneet edes ajatella sitä. Ja nyt!... Pellot ovat viljelemättä, puutarhat villeinä, veneitä ei rakenneta kalastusta varten, ei ole enää mahdollista valmistaa vaatteita karvoista ja eläintennahoista, lukemattomat tarvikkeet puuttuvat! He puhuvat sivistyksen kohoamisesta! Tässä nyt olemme! Ja nyt pitävät nämä samat henkilöt itsestään selvänä, että näistä voittamattomista esteistä huolimatta kaiken täytyy muuttua... niin pian kuin mahdollista ja niin laajalti kuin mahdollista!"

Alfred nyökkäsi myöntäen.

"Jos sinä tahdot, voit aloittaa uudelleen siitä, missä minä olen keskeyttänyt. Tässä ovat todistukset... selvät... kieltämättömät! Jos vain tahdot, niin sano!"

Hän sammutti kaariliekit ja istuutui pöydän ääreen hautautuen suureen kirjakasaansa. Ja Alfred tiesi, ettei hän silloin vastaisi kysymyksiin eikä mihinkään puheisiin.

Jonkun ajan kuluttua olikin hän poistunut ja jättänyt Alfredin yksikseen.

Siinä seisoi nyt nuori mies miettien, pitikö hänen vai ei käyttää hyväkseen opettajansa hänelle antamaa tarjousta.

Hän ei ollut mikään riidanhaluinen eikä voimakas ihminen. Hän oli aina koettanut välttyä esiintymisistä ja työskennellä hiljaisuudessa. Täytyisikö hänen nyt astua esiin koko kulttuurimaailmaa vastaan todistamaan omine ja mestarinsa väitteineen, että se oli väärässä, huolimatta monista kuuluisista oppineistaan, huolimatta Yleisestä tai Salaisesta Virastosta!

Hänen herkkä sielunsa kauhistui ja ikäänkuin painui kokoon.

Jos nyt todellakin lopullinen tuho oli odotettavissa, jos hän voisi soihdun tavoin ohjata kansalaisensa hereille vaarallisesta levosta... silloin ehkä! Silloin ehkä hän sanoisi tuon sanan ja antautuisi pelastustehtäväänsä!

Mutta ellei...

Kyseessä oli luonto.

Luonto oli kaunis, kuvaamattoman kaunis suuressa, kummassa yksinäisyydessään.

Mutta ihmisethän eivät tarvinneet enää luontoa.

Eikä heitä kai mikään uhannut.

Päinvastoin.

Mitä vähemmän luonto tarvitsi ilmaa, sitä rikkaampia olivat kaupungit. Pitäisikö hänen siis nousta omaa rotuaan vastaan?

Häntä pidettäisiin petturina... narrina, joka välittää puista ja linnuista enemmän kuin niistä, jotka olivat hänen omaa vertaan.

Siitähän iloittiin, että vihdoinkin oli päästy voitolle luonnosta, joka vähitellen oli kasvanut yhteiseksi viholliseksi. Hänelle sanottaisiin vain, että jokaisen tuli iloita kulttuurin onnesta.

Niin parhaassa tapauksessa.

Mutta hyvin todennäköistä oli sekin, että hänet narrina suljettaisiin Haaveksijain Taloon!

Tämä piti hänen tietysti ottaa huomioon.

Olisiko joku puu sitten häntä armahtanut tai joku hiiri tai harakka suojannut, jos kävisi niin, etteivät eläimet ja kasvit, vaan ihmiset joutuisivat katoamaan.

Hän melkein hymyili itsekseen.

Eläimet olivat ikuisesti ihmisen vihollisia. Ja jäisivätkin vihollisiksi. Ja kasvit taas kuluttivat sen, mitä eläimiltä ja ihmisiltä jäi... Ei... parempi olisi olla puhumatta mitään!

Kukapa häntä kiittäisi! Eivät nekään, joiden kanssa hän ehkä jäisi edelleenkin elämään.

Sitäpaitsi oli aivan todennäköistä, ettei hän pääsisi pitemmälle kuin opettajansakaan oli päässyt!

Parasta oli unohtaa se kaikki, mitä ei voinut toiseksi muuttaa. Olihan varhaisempinakin vuosisatoina käyty suuria sotia, saatu taistella kulkutautien raivoa vastaan ja nähdä monellaista hullutustakin... ja se kaikki oli unohdettu ikäänkuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan.

Niin oli myöskin luonto unohdettava! Jo nykyisin tiesivät vain sangen harvat mitään siitä, koska ei halu eikä välttämättömyys vienyt juuri ketään kaupungin muurien ulkopuolelle. Seuraavat sukupolvet lukisivat siitä vanhoista kirjoista aivan samoin kuin nykyinen polvi luki tietoja aarniometsistä, merenkulusta ja alkuasukaselämästä.

Alfred kääntyi ikkunan luota takaisin.

Hän asetti paikoilleen heleänkeltaiset värilaatat. Sitten otti hän esiin kirjan, johon oli kerätty tiedot uusimmista tutkimuksista munanvalkuaisaineitten vaikutuksista ruuansulatukseen.

Siinä oli hänelle tehtävää! Siihen sopi syventyä, niinkuin kaikkeen, jonka kautta voitiin auttaa ihmiskuntaa sen vaikeuksissa.

Hän luki niin innokkaasti, että unohti kaiken muun. Vasta vierailupöydälle solunut kutsukortti säikähdytti hänet työstään.

Oli jo tullut ilta, eikä hän ollut huomannut sitä, koska hän istui vain yhden laboratoriolampun valossa. Hänen päässään risteili aatteita, joita kirja hänessä oli herättänyt. Hän uskoi jo keksineensä parannusmenetelmät. Ja hän unelmoi kunnianhimoisissa toiveissa. Tässä oli jotain, millä hän voisi astua esiin ja osoittaa ihmiskunnalle:

Munavalkuaisaineen sulatusprobleemi selvitetty!

Miten arvokas tämä olisikaan kaupunkien asukkaille! Miten ennenkuulumattomia näköaloja se avaisikaan. Tunnustusta, rikkautta!

Alfred ei enää hymyillyt, keksintö sai hänet juhlalliseksi.

Hän sulki kirjan, sammutti lampun ja lähti ottamaan osaa elävien keinotekoisten kukkien kunniaksi järjestettyyn juhlaan.

Kun hän kylvettyään ja pukeuduttuaan saapui Marianin luo, oli illan ensimäinen, vähän juhlallisempi hetki ohi. Vieraat olivat jo ottaneet tervetulijaismaljan hyvätuoksuista väkevöitettyä alkonia, ja mausteilla täytetyt herkut, ylimääräisen suuret ja kaksinkertaisesti voimakkaat aurol-pastillit, jotka peittivät sokeroituja hedelmiä, alkoivat jo näyttää vaikutuksiaan.

Jättiläissuuren laboratorion katolla olevat vastaanottohuoneet olivat järjestetyt puutarhan ympäri roomalaisten pylvässalien tapaan ja kylpivät tuhatsärmäisissä värivaloissa. Juhlan aiheen kunniaksi oli naisilla hienot kirjavat puvut eikä kuten muulloin valoa välkehtivistä kankaista. Sensijaan miehillä, erittäinkin Yleisen Viraston jäsenillä, oli miltei yksinomaan liehuva kolmivalkea viitta.

Huoneet täytti äärettömän hieno suloinen sävel, vaikka missään ei soittajia ollut näkyvissä. Se tuntui tulevan kirkkaasta valosta eräistä lamputtomista huoneista, Marianin määräyksestä, kuin langattomasti ilmaa myöten.

Huoneauringosta, kuten valon keksijä sitä nimitti, tulevalla valolla ei ollut minkäänlaista tummaa varjoa, vaan ainoastaan ihana oranssinpunainen hämäryys, joka näytti esineitten takana heti kultaisena häipyvän.

Lattioita, seiniä ja kattoja peittävät sinikimaltavat kankaat herättivät merkillisen, ohikiitävän tunnelman, jota lisäsi vielä se, että huoneessa oli tuskin ollenkaan huonekaluja, mutta sensijaan sangen runsaasti patjoja, väriltään mitä tummimmasta miltei violetista karmiininsinisestä aina hienoimpaan melkein himmeään opaliin. Näkymättömissä oleva hapenjohdatin, sähkövirtojen kuulumaton vaikutus ja runsaasti nautittu alkoni vaikuttivat lisäksi sen, että kaikki liikehtiminen oli hyvin kevyttä ja kummallisen viehkeätä. Todellakin näytti ihminen olevan vapaa ja onnellinen kuin jumalaksi noussut, yläpuolella menneisyyden kahleitten.

Kasvot, joita oli sivelty pehmeällä kultalasuurikivellä, tämä suloinen huumaus kirkasti. Äänet ja katseet olivat hienoja, vapaita. Tässä ihmeellisessä "yläilmaolotilassa" tuntui jokaisesta siltä kuin olisi hän löytänyt vihdoinkin oman sielunsa todellisen, sisimmän sävelen, joka kuljettaisi hänet kuin ruusuisessa iltapilvessä rajattomiin kauneuden maailmoihin.

Mutta ihmeellisimpiä olivat kukat.

Kutsutut tiesivät, että nämä kukat oli kasvatettu keinotekoisesti sovittamalla toisiinsa erilaisia alkuaineita. Ja kuitenkin näytti aivan mahdottomalta uskoa tätä.

Nämä sivistyksen viimeisimmät ihmeet olivat puutarhassa, joka oli valaistu hohtavalla vaaleahkolla hopeavalolla, mikä puolestaan muistutti maanalaisen suihkukaivon säteilyä. Kuin ihmeelliset tähdet heiluivat kasvien smaragdimaiset rungot, tuoksuivat ja huojuttelivat nuppujaan tai jo puoliksi lakastuneita kukintojaan..

Siellä oli kaidepuita, valkeita kuin alabasteri, joissa riippui kokonaisia köynnöksiä orvokinvärisiä klematioita ja loistavia glyzinioita. Koreissa krysanthemeissä oli kaikkia värivivahduksia, alkaen kirkkaasta kellasta aina jalopuiden ruskeaan samettiin asti. Oudonmuotoiset, tummansiniset ja purppuraiset kellokukat kohosivat kuin uljaat maljakot kirjavien marmorilehtien joukosta, ja niiden yli taipuivat hopeanvihreät, opalinhohtoiset ja läpinäkyvät liljat. Suosiollisina kuin armolliset kuningattaret kumartelivat suuret helakantummanpunaiset peoniat. Ja sitten ihmeellisiä hyasinttejä ja lukemattomia muita säihkyviä kukkia, puhumattakaan erilaisista ruusuista, joita puutarhan joka puolella oli kokonaisia meriä.

Silloin tällöin kuului tukahutettuja ihastuksenhuudahduksia, kun vieraat katselivat tätä näkyä suloisten sävelien soidessa. He eivät tohtineet edes ääneen puhua jumalallisen tunnelman vallassa.

Mitä olikaan luonto, mitä kaikki maailman voimakas luomiskyky, joka kuitenkin kalpean auringon lailla lyhensi heidän päiviään ja yksinäistytti heidän öitään! Mitä hyödytti tutkia menneitten vuosisatojen voimia kuin jotain kaukaisen muinaisuuden säveltä — kun heille oli nyt lahjoitettu tällaista, kauneuden, tahdon ja tiedon riemujuhlia!

Ja yksi heistä oli tämän luonut! Hän oli ihminen, näöltään aivan muotoihin kangistunut... ihminen, jota harvat kunnioittivat, jota kukaan ei rakastanut... Mutta hän ei tahtonutkaan rakkautta, ei tahtonut muuta kuin nousta korkeammalle, murtaa lihan eläimelliset kahleet, luoda kirkkaista ajatuksista uuden puhtaan, kirkkaan ja ylhäisen maailman. —

Alfred tunsi itsensä sangen pieneksi ja kurjaksi, kun hän mietti tätä kaikkea. Hän tunsi, ettei hän halunnut mennä noihin täysin valaistuihin huoneisiin näyttämään kaikille kasvoillaan tuntemaansa mielenliikutusta.

Aine oli siellä...

Aine...

Hän oli itse nähnyt tämän tekevän kiertokäynnin saleissa Marianin kanssa. He kulkivat keskellä hilpeän, hymyilevän joukon. Eivät kylläkään käsikkäin, vaan määrätyllä etäisyydellä, pystyin päin, kylmänkohteliain ilmein ja tahdikkain liikkein.

Aine oli kaunis ja hento kuin kirjavalasinen nukke. Ja Marianin liikkumattomat kasvot voivat vain vaivoin teeskennellä välinpitämättömyyttä ja peittää ylpeyttä.

Muuan pieni, laiha neitonen katsoi Aineen kateellisin silmin ja kuiskasi äidilleen:

"Luonnollisesti Marian aikoo naida tuon sivistymättömän tytön... Katsoppas, miten tyttö hänelle veikistelee... hänhän yksinkertaisesti käyttäytyy hävyttömästi..."

Alfred kuuli nämä sanat ja hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut myrkkypullon ohi. Ja kuitenkaan eivät nuo sanat sattuneet häneen niinkuin hän oli pelännyt. Eikö tämä liitto olisi itse asiassa aivan ymmärrettävä? Molemmat korkea-arvoisia, nuoria, sivistyneitä ja mitä parhaiten kasvatettuja...

Ja hän oli itse, silloin kun hän oli vienyt maja-asukasnaisen Ainen ja tämän ystävättärien luo, tehnyt tyhmästi tuodessaan esiin sivistysvihollisia mielipiteitä... selvää oli niinmuodoin, ettei Aine koskaan loisi hänelle armollista silmäystäkään. Hänelle... Alfred 6720:lle... Olihan naurettavaa ajatellakin sitä! Kuinka merkitsisi hän mitään Marianin rinnalla, joka kykeni luomaan tällaisia ihmeitä.

Hän istuutui puutarhan nurkkaukseen riippuvien glyziniaterttujen varjoon, jonne suihkukaivon hopeainen valo vain hieman ylti.

Hän oli tosiaankin varsin onneton.

Hänen onnettomuutenaan oli kunnianhimo, nuoruus, alhainen asema ilman mainetta. Niin mielellään olisi hänkin antautunut tämän valikoidun ylellisyyden pyörteisiin, joka saattoi toiset ihastumaan. Mutta jokin esti hänet siitä, eikä hän oikein päässyt selville, oliko se todellakin vain muisto vuoristojärven rannoista. Ja kuitenkin hän oli juuri äsken, iltapäivällä, ymmärtänyt, miten läheisesti hän kuului tähän sivistykseen, jonka rinnalla luonnollisuus näytti raa'alta ja kehittymättömältä kuin joku lujakourainen maja-asukasvaimo.

Hän kaivautui yhä syvempään punaruskeiden oksien kiemuroihin. Aivan hänen edessään kuului askelia, vieraita kulki rauhattomina ohi. Hän kuuli irrallisia lauseita näiden keskustelusta. Siinä hän istui... odotti... tajuamatta oikeastaan piilottelevansa Ainea, hänen äänettömiä, viehättäviä askeleitaan ja posliinivalkeiden, pienten käsiensä kalpeata hipiää.

Mutta jokin tuntui pidättävän häntä täällä sinipunervassa hämyssä. Hetken kuluttua lähestyivät askeleet uudestaan ja äkkiä pysähtyivät. Sensijaan kuului nyt kaksi miesääntä niin selvästi, että tahtomattaan kuuntelija voi seurata tarkkaan jokaista sanaa.

"Ei, myönnä pois vaan, Marian, että laskit leikkiä sanoessasi niiden elävän. Tyydy vain niiden kauneuteen, mutta älä vaadi meidän uskomaan niin mielikuvauksellista!" Sanoja seurasi puolittain ivallinen nauru.

"Niin, nuo kukat!" ajatteli Alfred kyyristyen yhä enemmän piiloon. Häntä huvitti, miten keksijä vastaisi.

"Ne elävät!" sanoi tämä kylmällä, soinnuttomalla äänellä.

"En usko... sinun täytyy ensin se todistaa... kuinka olet ne istuttanut tänne?"

"Taidokas järjestely, istutussuhde... ei mitään muuta... Erityisesti ilmasto, ravinto, hapenjohtaminen, kaikki oikeassa suhteessa. Niinkutsuttu luonto rakentui samoille perusteille, vaikka sangen alkeellisesti. Kuilujen liittäminen toisiinsa! 20:nnen vuosisadan kirjallisuudesta olen lukenut siitä. Soluteoria, nyt vain äärettömästi suurennettuna, kehitettynä. Lisäksi minun keksimäni uudet menetelmät... Mutta tietenkin n.k. luonnon antama esimerkki..."

"Siis jäljittelyä?"

"Pah, jäljittelyä! Marian 27974 ei jäljittele, hän luo uutta! Ihminen on päättänyt löytää sen, mihin luonto on ollut liian tyhmä. Kuusituhatvuotinen intelligenssi!... Kukat kasvat."

"Mutta kasvavatko ne vain kuihtuakseen... kuten muutkin?"

"_Minun_ kukkani jäävät elämään. Tämä peonia —" Alfred kuuli miten muuan oksa rasahtaen taipui — "on jo kuusi viikkoa vanha, ja nuo gloxiniat tuolla yli kaksi kuukautta... mutta huomaappas niiden komeus!"

Ihmetyksenhuuto oli vastauksena, ja olipa Alfredinkin vaikeata salata mielenkiintoaan. Hän ei voinut kieltää Marianin keksintöä, ja se tuntui hänestä raskaalta kantaa.

"Niinmuodoin voidaan toivoa, että ne ruusut, jotka hääpäivänä lahjoitat kauniille Ainelle, tulevat ilahduttamaan vielä jälkeläisiänne?"

Huolimatta kunnioittavuudestaan ei vieras ääni voinut kuitenkaan aivan kokonaan salata vihan vivahdusta. Alfredista, jonka sydän tuon nimen kuullessaan miltei taukosi sykkimästä, tuntui koko kysymys jonkinlaiselta iskulta, jota hän ei heti kyennyt edes käsittämään.

"Minä en tule saamaan jälkeläisiä... En kuitenkaan Ainesta... ellei..." Tunteeton, puhekoneen kaltainen ääni katosi käheään kuiskaukseen.

"Sinä haaveksit... keinotekoisesta... väriruumiista?" Kysymyksessä oli samalla vihamielisyyttä, nöyryyttä, varoitusta. Hiljaisen kiihtymyksen vallassa kuunteli Alfred piilossaan ja kauhistuneena tuumi itsekseen: "Siis Ikarus... ikivanha lapsuustaru... Mikä aurinko voisikaan kukistaa tuon miehen?"

Mutta Marian oli jo saanut hillityksi äänensä:

"Kuka voi sanoa, että ajattelen sitä... Mutta voisihan olla mahdollista... että minä... kenties... tietäisin keinon..."

"Mitä varten?" kysyjä liikahti kuin olisi kohauttanut harteitaan.

Mutta Marian seisoi hiljaa. Hänen jäsenensä eivät liikahtaneetkaan. Ja sittenkin siinä oli viimeinen päämäärä, jonka hän ottaisi itselleen. Mitä voisi sen rinnalla Ainekaan hänelle merkitä muuta kuin joku lasinen nukke, jollaisena Alfred oli nähnyt hänet silkkiverhossa kultaoranssin valossa. Vain hauras... ja... ah, hänelle niin hyödytön esine, Aine...

"Ei ole olemassa mitään 'Mitä varten?'... Se on välttämättömyys. Se on ainoa tehtävä, mikä on jälellä!"

Ikarus... ajatteli Alfred... Ikarus...

"Ei, se on mieletöntä... ja sellaiseen minulla ei ole halua ottaa osaa!" kuului toisen kiihtynyt ääni, ja askeleet kaikuivat jälleen tiellä rauhattomasti. Toinen seurasi tyynenä, tasaisin askelin.

Kun Alfred tuli esiin glyziniaoksien suojasta, ei ketään enää näkynyt. Vain kauempana jättisuurten krysanthempensaitten luona näkyi joitakin liikkuvia varjoja...

Elän tunsi olonsa kummalliseksi. Hän oli kuin kauvan aikaa pimeydessä vaeltanut, joka äkkiä kohtaa kirkkaan päivänvalon ja erottaa esineitten ääriviivat, värit...

Hän ymmärsi nyt ne hämärät tunteen ailahtelut, jotka tähän asti olivat sekavain varjojen tavoin seuranneet häntä.

Hän tiesi nyt rakastavansa Ainea...

Kuin voimakas, syöksyvä aalto työntyi hänen sieluunsa kaipaus saada suojella Ainea, tätä hentoa olentoa, suojella häntä tuota vastaan, joka ei tahtonut tietää mitään rakkaudesta ja joka oli vain — aivoja, ei mitään muuta kuin pelkkiä aivoja! Hän unohti kokonaan sen, ettei tämä hemmoteltu tyttö häntä lainkaan kaipaisi, ei tarvitsisi. Päinvastoin tunsi hän omaavansa jonkunlaisen salaisen mahdin, oudon voiman, joka lämpimästi ja rohkaisevasti karkaisi hänet, heikon saamattoman...

Ja yhtäkkiä alkoi hämy hänen ympärillään tuntua sietämättömältä. Hän tahtoi vielä vähän nauttia tästä ihastuttavan kauniista kukkaisihmeestä ja sitten astua jälleen saleihin. Ja jos hän tapaisi Ainen, ei hän jättäisi käyttämättä mitään tilaisuutta astuakseen hänen luokseen, seuratkoonpa siitä heille kummallekin mitä tahansa! Eikö tyttö ollutkin vain turvaton lapsi, jota hänen tuli suojella?!

Suihkukaivon hopeavalo hohti kuin maanalainen valovirta. Hän tahtoi vielä kerran nähdä azaleojen tulenliekit, tuntea ruusujen monivärisen loisteen kasvoillaan... vain pienen sydämenlyönnin ajan...

Sydämenlyönnin ajan täynnä kaipausta Ainen puoleen!

Lähellä ei ollut ketään, joka voisi huomata tai häiritä häntä.

Hän astui aivan kukkalavain viereen, jotka kylpivät aamuvalon kaltaisessa, kylmässä säteilyssä.

Mutta mitä tämä?!

Tuolla taivutti muuan kukkanen päänsä, väsyneenä, sivulle. Azaleat sulkivat välkkyvät terälehtensä... kuin vaaran uhatessa. Liljat taipuivat raskaasti alas varsiaan kohti.

Alkoivatko värit häipyä?

Vai pettivätkö hänen silmänsä?

Hän kosketti muutamia kruununmuotoisia kukkia. Ne tuntuivat hervottomilta, kuihtuneilta. Viherjöinti kalpeni ja tilalle jäi tahmea kosteus.

Olihan Marian juuri äsken vakuuttanut, että niiden elämä ei sammuisi, että kukinnan samettipeite ja hieno tuoksu eivät katoaisi.

Mitä olikaan tapahtunut?

Tai... mitä tapahtuisi?

Hän näki sen selvästi... ei voinut olla näkemättä: kukat kuolivat yhä, hitaasti käsittämättömästi.

Ponnistaen muistiaan hän kertasi mielessään: Marianin sanoja: "... erittäinkin ilmasto, ravinto, hapenjohtaminen..."

Syyn täytyi piillä jossain näistä kolmesta tekijästä. Muita syitä ei voinut olla!

Niinmuodoin...