Part 9

Vaikka toivo yhä synkkenikin ja aurinko jo laski kaukana näköpiirissä, tuli ilma yhä painavammaksi ja kuumemmaksi. Kun Alfred viimein saapui talojen kohdalle, tunsi hän ihollaan polttavaa pistelyä. Oli kuin taukoamaton sähkövirta olisi käynyt läpi ihon. Hänen oli vaikeata pysyä rauhallisesti pystyssä autinollaan, ja vain vaivoin sai hän vastustetuksi jäsentensä nytkähtelyä. Ohjaaminen kävi melkein mahdottomaksi. Ja olipa hän iloissaan, kun lopulta pääsi sileälle kiertoradalle.

Pitkään aikaan ei tullut vaunua.

"Joku häiriö... kuten viime aikoina niin monasti..." ajatteli Alfred, luoden silmänsä taivaalle, joka nyt näytti riippuvan aivan tuolla mutkakadun päällä.

Pilvet olivat nyt käyneet mustiksi ja paksuiksi ja keskitaivaskin oli peittynyt synkkään harmauteen. Kalpeassa hämyssä näyttivät valkokiviset talot aavemaisen kelmeiltä. Hehkuva ilma ei enää lainehtinut, vaan seisoi paikallaan kuin maahan lyöty tukki.

Vieläkään ei kuulunut vaunua.

Huolimatta lamaannuksestaan ja painavasta säästä päätti Alfred jatkaa kotimatkaa autinolla.

Hän vainusi näkymättömän, käsittämättömän vaaran, joka hiipi ympärillä hitaasti, mutta mitään säästämättä.

Hämäryys oli nyt jo niin musta, ettei hän oikein kyennyt pysymään kiertoradan tielläkään. Ilmassa tuntui myös heikkoa metallista tuoksua.

Pari henkilöä kiiti hänen ohitseen... harmaankalpeita varjoja, kuin Haadeksen kulkijoita...

Alfred ajoi vain vimmatulla vauhdilla eteenpäin.

Hänen jäsenissään oli jännitys hiukan hellittänyt, mutta ihoa pisteli yhä kirpeästi. Pää tuntui aivan tyhjältä ja hän luuli syöksyvänsä vahaavassa lieskapilvessä suoraan maan sulaa sisusta kohti.

Hänen ohitseen vilahti siellä täällä ihmisiä, ilmeisesti samallaisen pelon eteenpäinajamina. Mutta hän ei katsonut heitä... hän syöksyi edelleen... tiedottomasti kuin koneen pyörä...

Hän oli jo ajanut sangen pitkälle, aivan kaupungin keskustaan, jossa myös Henrikin laboratorio sijaitsi, kun hän tunsi sielustaan jotain irtautuvan, kuin jonkun ahdistavan taakan...

Enää ei hän voinut jatkaa.

Kokonainen ihmismeri, pää päähän, olkapää olkapäähän puristuneena, sulki tien eräälle suuremmalle torille, jonka läpi hänen olisi pitänyt ajaa välttääkseen huomattavaa kierrosta. Hän näki kelmeitä, luonnottoman harmaita kasvoja, joihin hetkittäin sattui valoa, joka kuitenkin taas samassa välähti pois.

Hän käänsi autinonsa ja katsahti taakseen.

Talorivejä tuskin enää eroitti. Heikosti näkyvinä viivoina kohosivat toria ympäröivien rakennusten haahmot valottomaan yöhön...

Vierasta selkää vasten nojaten tuijotti Alfred, kuten kaikki muutkin, katse jännittyneesti tähdättynä korkeuteen.

Taivaalla ei näkynyt mitään loistetta. Kuin suuri, pimeä kuoleman portti ammotti se kaupungin yläpuolella. Musta seinä näytti ulottuvan aina korkeisiin kattopuutarhoihin saakka. Jostain sieltä tulivat ne välähtelyt, jotka ajottain sattuivat väkijoukkoon.

Nyt sinkosi sininen salama. Se oli kuin jättiläissähkökoneen kimpoama suuri kipuna...

Seurasi taas pimeys.

Sitten syttyi ohutliekkinen, smaragdinen soihtuvalo...

Sinipunainen tähti, joka heti kiiruhti takaisin taivaan mustasta portista.

Jälleen pimeys...

Kansa katseli henkeä pidätellen. Mutta sydämet löivät silti kuin moukarit.

Kaksi pilveä, jotka laskeutuivat alas miltei aivan torin kohdalle, alkoi nyt hitaasti valoittua. Oli kuin kuutamo, jota alemmat sumukerrokset olisivat himmentäneet. Nyt muuttui niiden väri reunoilla vaaleanpunaiseksi. Se näytti heijastelevan heikkoja liekkejä...

Kauvan aikaa pysyi tämä reunaväri paikoillaan muuttuen sitten tummemmaksi, lopulta kuparinhohteiseksi ja jääden taas sellaisena loistamaan.

Musta ihmismeri seisoi kauhuissaan, jännittyneenä paikoillaan, aivan hiljaa. Äänettömyyden katkaisi joku epäilevä ääni:

"... Revontulia..."

Vain tämä yksi sana... kuolemanennustus...

Kukaan ei vastannut.

He kaikki olivat sen tienneet.

Suurin ponnistuksin sai Alfred käännytyksi katsomaan vierustoveriaan.

Hän pelästyi.

Vieraat kasvot olivat viheriänkelmeät, kuin kauvan sitten kuolleen ruumiin. Ja aivan jäykät, sieluttomat. — Koko olento näytti joka hetki lopullisesti vaipuvan kokoon...

Uudestaan loi Alfred katseen peloittavalle taivaalle.

Hän ei sietänyt nähdä näitä ihmiskummituksia ympärillään... hän, joka itsekin oli varmaan samallainen haamu, aave...

Palavien pilvien takana leikki nyt epämääräisiä valoja, jotka tuikahtivat esiin ja katosivat, levenivät ja jälleen häipyivät.

Harmaanmustalle taivaanrannalle kohosi äkkiä hopeansinervä kehä. Sitä seurasi toisia, ne yhdistyivät suuremmaksi ja lainehtivat kuin tulen pullistama esirippu. Spiraalimaiseksi muuttunut reuna hohti nyt kullanvihreänä.

Kaupungin yllä seisoi kuolema nostellen säteilevän helmansa päärmeitä... ikäänkuin tahtoisi se samalla sekä pilkata että lohduttaa...

Hiljaisuudessa kajahti kimeä huuto.

Nyt huusivat he kaikki.

He heristivät nyrkkejään taivasta kohti, haukkoivat ilmaa ja ärjyivät. Ilman täytti ainoastaan kaamea, mielipuolinen ulvonta, synkät kiroukset, kirkuminen ja voivotus...

He raivosivat ja läähättivät... tuskassa, epäilyksessä, kuolemanhädässä ja elämänhimossa...

Mutta heidän yläpuolellaan väijyi... suloisesti houkuttelevana... kuolema... keinuen nyt jalokivisäihkyssä ja tähtiloisteessa...

IX. PAKOKAUHU.

Heti harmaan aamun sarastaessa huusivat suuret autofonit kaikista säätykuntien ravintoloista ja julkisista rakennuksista rauhoittavia tiedoituksia. Ennen kaikkea ilmoitettiin, että jokaisen, joka halusi lähteä pois A 15:stä, oli tehtävä se rauhallisesti ja hyvässä järjestyksessä ja vähintään tuntia ennen ilmoittauduttava suuressa ilmalaivahallissa. Matkatavaraa ei saisi ottaa mukaan liikennettä rasittamaan. Sitä vastoin oli yksityisarachnioitten käyttäminen sallittu, riippuen niitten omistajista. Kansalaisten korkea sivistys — lausuttiin myös kehoituksissa — takaisi kyllä, ettei mitään häikäilemättömyyttä ilmaantuisi...

Siitä huolimatta vallitsi niiden välillä, jotka tahtoivat paeta ilmalaivoilla, jo varhain kiihkeä kamppailu jättiläissuuressa hallissa, joka sijaitsi kaupungin yllä kohoavassa suuressa tornissa. Jokainen koetti ensimäisenä päästä käsiksi ilmalaivoihin.

Sulkemalla hissit oli hetkeksi koetettu pidättää kansanjoukkoa. Mutta silloin oli se kiipeillyt ylös viistoja portaita myöten, joita muuten käytettiin ainoastaan hissien korjaustöiden aikoina. Joukkoa virtasi kuin tulipalo olisi ollut kintereillä.

Ylhäällä nousulaatoilla tungeksi kansalaisia. Kiellosta huolimatta oli jokainen laahannut mukaansa kalleuksiaan. Heikoissa käsivarsissa riippui lapsia huutaen korkeilla, kimeillä äänillään. Suuret aurinkoverhot valonheittäjäpeileineen välkkyivät yli ylpeästi työntyvien, kaljujen päitten muodostaman virran. Naisten tähtikoristeet riippuivat repaleisina alas selkiä pitkin, tarttuivat ohikulkijoihin, repeytyivät yhä ja putoilivat.

Joku puhui sivistyksestä... hienotunteisuudesta... eihän tarvinnut hätäillä, koska ilmalaivoja oli kyllä tarpeeksi...

Hänet huudettiin alas. Hänet uhattiin heittää yli kaiteiden alas syvyyteen kadulle. Oltiin puristuksessa, valiteltiin, vaatteet repeytyivät.

Muuan rouva vaipui polvilleen... melkein tajuttomana.

Pari miestä tarttui häneen ja tempasi pystyyn. Joukon kesken kiihtyi kamppailu aivan mielettömäksi.

Joku huusi kimeästi:

"Väistykää sivuille! Te estätte toisia! Tietä heille!"

Kiihtynyt väki jakautui kahdelle puolelle taistellen kuin raivoisat sudet, perusteettomasti, hyödyttömästi sillä siten he vain pahensivat mahdollisuuksiaan. Sillävälin hankittiin lakkaamatta ilmalaivoja. Kaikista kaupungeista oli radion avulla kutsuttu ilmalaivoja tänne avuksi pakolaisten poiskuljetukseen. Useilta seuduilta ei niitä kuitenkaan saatu, sillä sielläkin oli nähty revontulien tai tulisielujen ilmestyneen.

Niin paljon kuin saattoivat kantaa, täyttyivät ilmalaivat tunkeilevista, väsyneistä ja suuttuneista kansalaisista, kiitäen sitten pois. Ja kuitenkaan ei niihin pyrkivien, kärsimättöminä odottavien luku lainkaan vähentynyt.

Vaaleanharmaa aamuvalo lankesi alas kalpeana ja viileäntuntoisena. Aurinkoverkkojen loistekin kalpeni. Pari ohutta, punaista pilveä liikehti pois värittömän taivaanrannan rihmamaisin reunamin.

Ihmisjoukko hallissa oli yhäkin kuin suuri, raivoava, sinne tänne loiskuva aalto, joka suinpäin murti tieltään jokaisen esteen. Lujasti kiinnitaotut hissiovet oli jo säretty ja yksin kappalein oli ylemmät pylväät syösty alas syvyyteen.

Jälleen kehoittivat tiedonannot rauhallisuuteen, järkevyyteen.

Turha kehoitus!

Koko halli heilui ja vapisi lukuisten autinojen alla. Rautainen torni huojui kuin keväinen heinä.

Hissit suljettiin uudestaan.

Kadulta kaikui alasjääneiden huuto... hirveä kirkuna!

He uhkasivat sytyttää tornin... hävittämisraivossaan kamppailivat he nyt sen juurellakin. Vihanpurkaukset kaikuivat siellä, kun ilmalaivoja saapui taas ylös ja pääskysten tavoin kierteli tornin ympäri ennenkuin asettui paikoilleen.

Kansaa ryntäsi taas portaille... 50... 100... 500 ihmistä kiipesi käsittämättömin voimin, käsittämättömän taitavasti teräsrappusia ylös.

Siellä täällä irtosi tottumaton käsi ja ruumis putosi kuin kivimöhkäle alas syvyyteen.

Kukaan ei siitä välittänyt.

Kiipeilevien jälessä seurasi taas toisia.

Mutta kun tornin huojunta alkoi käydä yhä uhkaavammaksi, tuli ylhäällä odottaville kauhea hätä.

He huusivat alas, että oli käännyttävä takaisin... heti!

Mutta nämä eivät totelleet, eivät edes kuulleet, vaan kiipesivät porras portaalta, kasvot kalpeina, huulet verelle purtuina, tai jos kuulivatkin, eivät uskaltaneet enää kääntyä takaisin huimaavasta korkeudesta.

Irtautuminen merkitsi alas syöksymistä.

He yrittivät siis vain edelleen.

Ylhäällä riehuva joukko repäisi hallin seiniltä irti valtavia tukipylväitä. Parinkymmenin miehin laahasivat he ne parvekkeen reunalle, pyörittivät kaiteitten ylle ja laskivat putoamaan alas.

Ne eivät kuitenkaan juuri koskettaneetkaan kiipeäviin. Sensijaan musersivat nämä rautaiset, hirmuisen raskaat palkit alleen kymmenittäin ihmisiä alhaalla, sananmukaisesti vertavuotavaksi velliksi litistäen.

Ylhäällä huudettiin...

Alhaalla huudettiin...

Hissit avattiin...

Ihmisrynnäkkö hävitti heti kaksi niistä käyttökelvottomiksi. Muut jäivät eheämmäksi.

Mielettömiksi tulleet syöksähtivät jo samassa jokaiseen hissihyttiin kuin muurahaiset, jotka rientävät täyttämään kuningattarensa käskyä.

Jälleen heilahti ja huojahteli koko rakennus.

Äkkiä taipui torni huomattavasti toiselle sivulle.

Hallin alusta alkoi vajota... Sielläolijat juoksivat vimmatusti toiselle puolelle...

Kuului kaameata huutoa... puristukseen jääneiden mieletöntä, eläimellistä karjuntaa...

Alusta vajosi ja vajosi.

Eräällä puolittain lastatun ilmalaivan ohjaajalla oli malttia, irroittaakseen koneensa.

Hänen takanaan heilui hurjasti... vajosi... Rautaa ja lasia vyöryvä horna jyrisi ukkosena alas syvyyttä kohti.

Kannatinpylväät taipuivat kuin ohuet langat... murtuivat ja taittuivat... kierretangot, jotka taitavasti oli kierretty toistensa ympäri, eivät myöskään voineet kestää ylhäältä murtavaa painoa.

Torni luhistui kokoon, ja röykkiön yläpuolelle syöksyi säihkyvä pilvi metallia, murskautuneita, käsivarrenpaksuisia kimpaleita.

Heikosti kuin lintujen viserrys kuului yksinäisiä huutoja ympärillä liitelevistä ilmalaivoista, jotka avuttomina etsivät laskeutumispaikkaa.

Luhistuvan tornin kauhea ryminä oli vapisuttanut koko kaupunkia, aina alimpiin kerroksiin, kuormastoratoihin saakka...

* * * * *

Numero 50000:n talossa, väkevään ruusuntuoksuun peittyneessä helmihuoneessa, havahti Aine raivokkaaseen meluun ja huutoon.

Hän oli maannut yön kuumehoureessa ja aamusarastuksessa oli siitä vielä jälellä puolittainen tajuttomuus. Herättyään äkilliseen pelästykseen tunsi hän itsensä vielä hyvin raukeaksi ja väsyneeksi.

Hänen loistavat silmänsä olivat kuitenkin jo avoinna, kun Numero 50000 paria minuuttia myöhemmin astui hänen vuoteensa viereen.

Pienen, heikkorakenteisen miehen kasvot olivat huolestuneet ja valkea, suonikas otsakin oli tavallista kalpeampi.

Huolellisesti kumartui hän tyttärensä puoleen, ainoan olennon, jossa hänen vertaan virtasi.

Tytär loi häneen katseen, joka oli ikäänkuin toisesta maailmasta.

"Oletko hyvin pelästynyt, lapseni?" Isä silitti rauhoittavasti tyttärensä päätä hienolla, hieman vapisevalla kädellään.

"En oikein tiedä... niin... minä luulen..." Hänen hiljainen äänensä oli viime päivinä käynyt soinnuttomaksi.

Isä silitti jälleen.

"Kuulehan, rakkaani!" sanoi hän surullisesta koettaen peittää huolestuneisuuttaan, "voisitko tehdä pienen matkan Leilan ja hänen vanhempiensa kera? Meidän kauniissa, suuressa arachniossamme, joka liitää niin hienosti, ettei sitä juuri erotakaan... voisitko?"

Aine hymyili hieman.

"Yksinäni en... olen niin väsynyt... Mutta jos sinä tulet mukaan..."

"Ei, rakas lapsi, minä en voi. Sinähän tiedät, että minulla on suuret virkavelvollisuuteni. Ehkä tulen parin päivän kuluttua jälestä..."

"Siinä tapauksessa tahdon mieluummin odottaa... jos on kysymys vain parista päivästä..." Hän painoi poskensa voimattomasti isän hyväilevää kättä vasten. "Onhan paljon sievempää ja sivistyneempää, jos matkustan sinun kanssasi. Leila on niin suurpuheinen!"

Mies olisi vastannut, mutta samassa hiipi ovelle eräs hänen virkamiehistään, kasvoillaan niin tuskainen ilme, että hän jätti heti tyttärensä ja johti tulijan pois helmihuoneesta.

Jos Aine näkisi hänet, saattaisi hän säikähtää vaarallisesti... ja sellaisesta oli lääkäri ankarasti varoittanut.

Tyttö vielä hymyili isälleen ja vaipui jälleen jo viikon ajan kestäneeseen, sekavaan puolihoureeseen, jossa todellisuuden rajat vähitellen katosivat tajunnasta.

Hän ei tiennyt, oliko hän taas vaipunut uneen... niin monta hiljaista haamua kulki hänen sielunsa ohitse... tuskin kuuluvin hentosin askelin...

Sitten tuntui hänestä, kuin muodostuisi jono olentoja... outo, varjomainen rytmi.

Niitten takana avautui notkea niitty, ikäänkuin loistava hopeamaisema. Ja olennot ratsastivat sitä pitkin... jokainen toistaan tuntematta, mutta kuitenkin yhteenkuuluen. Ensimäiset olivat tummia... kuin mustaa kiveä. Mutta heidän otsallaan oli jotain hohtavaa... Oliko se valoisa pilvi?... kristalliliekki?... Aine ei voinut määritellä sitä.

Hän ei nähnyt sitä selvästi, vaikka tarkkasi näitä olentoja sielunsa syvillä silmillä.

Syntyivätkö ne hänen omasta verestään? Ja matkasivatko ne maahan, joka odotti elämän maailman tuolla puolen?

Tulivatko ne kaukaa ja palasivatko ne kaipuumatkansa jälkeen hänen vereensä?

Uni oli aivan kirkas, mutta hän ei osannut vastata siihen.

Tummia olentoja seurasivat vaaleammat. Kuin valkeat linnut harisuttivat ne ojennettuja käsiään; heidän katseensa oli loistava, ja otsalla leimusi lieska läpinäkyvä timanttihohto.

Mutta viimeiset näyttivät olevan itse soihtuja... lumivalkoista valoa.

Heissä ei ollut mitään synkkää... heidän varjonsakin, jotka heiluen seurasivat heitä, olivat valoisat.

Sitten ei tullut enää ketään.

Aine katseli, yhä katseli, vaikka viimeinenkin oli jo liitänyt ohi.

Kukaan heistä ei ollut häntä nähnyt, ei hänelle nyökännyt.

Mutta hänestä tuntui kuin täytyisi vielä tulla jonkun, joka tuntisi hänet ja selvittäisi hänelle unelman sisällön.

Hitaasti suli hopeamaisema hienoon sumuun, joka tippui pehmeästi kuin valkeat ruusunlehdet. Ja sitten oli kaikki ainoastaan valoa... sumua... pilviä... jotka väistyivät taas yhä kauemmaksi.

Ainen sielu odotti yhä.

Hän odotti niin kiihkeästi, että äkkiä huumaus hänen jäsenistään katosi, hän aukasi silmänsä ja katsahti hämmästyneenä ympärilleen.

Hän oli selvästi valveilla, ja ajatus oli kirkkaampi kuin pitkään aikaan.

Kummastellen katsoi hän.

Sielunnäyt häipyivätkin samassa. Mutta yksi tunne oli jäänyt jälelle... tunne, että hänen oli tehtävä jotain, sangen tärkeätä ja ratkaisevaa.

Aine otti aurol-pastillin ja sai palan valikoitua herkkuruohoa, jota yötä päivää oli hänen vuoteensa vierellä pöydällä.

Sitten hän nousi ja käveli muutaman joustavan askeleen, ikäänkuin ei viime päiviä olisikaan viettänyt yksinomaan vuoteessa.

Hänen hermojensa kuolettava väsymys oli kuin poispuhallettu. Jälleen noppi hän ruokapaloja, kuin lintunen. Senjälkeen hän pukeutui, asetti tähtikoristeisen pyörökypärin päähänsä, ja viimein astui seinän luo, painoi näkymätöntä nappia ja antoi parfyymiliekkien taas tanssia pitkästä aikaa — kuinka pitkästä, sitä hän ei enää muistanutkaan.

Huoneeseen virtaavassa sataruusulehtituoksussa hän seisoi pitkän ajan... ja kuunteli hiljaa sydänlyöntiään.

Mitä hän siitä odotti?

Hän tunsi jonkinlaista levottomuutta... outoa ja käsittämätöntä ahdistusta, joka tahtoi vetää häntä johonkin... levottomuutta, joka kasvoi kasvamistaan.

Pitäisikö hänen mennä isän luo?

Pitäisikö hänen kutsuttaa lääkäri?

Hän astui ikkunan luo ja katsoi ulos.

Siellä alhaalla kiiruhtivat ihmiset ohi autinoillaan, näyttäen korkealta ikkunasta jyriseviltä pieniltä palloilta.

Mutta miksi ajoivat he niin kovaa vauhtia?

Niin... hän arvasi... isä oli antanut sataa!

Aivan harmaana ja pilvien peitossa oli muulloin äärettömän sininen taivas! Hän ei tiennyt kuitenkaan... eikä ollut pitkään aikaan tiennyt, mitä kaupungissa oli tapahtunut, mitä puuhailleet hänen ystävättärensä ja Marian...

Äkkiä hän tunsi suuren halun nähdä Leilaa. Leila oli aina ollut kuitenkin niin ystävällinen hänelle, joskin niin poikamaisen meluava käytökseltään. Mutta siihenhän oli syynä vain hänen vanhanaikuinen kasvatuksensa!

Niin, hän tahtoi lähteä Leilan luokse... nyt heti!

Hänhän oli aivan terve ja iloinen... pieni liikunto autinolla poistaisi varmaan tykkänään lopunkin huumauksesta.

Ensin hän lähtisi sinne ja ilmoittaisi sieltä isälleen... kylläpä isä saisi kerran hämmästyksen syytä!

Hän hiipi etuhalliin ja nousi autinolleen, jota ei ollut käyttänyt moniin aikoihin.

Häntä ihmetytti kyllä hieman se, ettei näkyvillä ollut yhtään naisista, jotka muuten olivat häntä palvelemassa.

Mutta hän ei ajatellut asiata sen enempää, vaan laskeutui hississä ja muutaman minuutin päästä olikin jo kadulla.

Miten harmaa ja kuuma ilma olikaan!

Hyvä, ettei Leilan luo ollut edes pitkä matka!

Kiitäessään katua miltei yksinään hän äkkiä tunsi uudelleen levottomuuden, ja nyt se valtasi hänet voimakkaasti kasvaen ahdistavaksi tuskaksi.

Hän halusi kääntyä takaisin... hän tunsi silmissään kaiken pyörivän! Leilan luo oli sittenkin liian pitkälti... liian pitkälti tässä pelossa, joka tuntui pysähdyttävän verenjuoksun suonissa.

Hän katsoi ympärille... apua etsien... suu jo avoinna huutoon...

Seurue hätääntyneitä, köyhiä kansalaisia riensi hänen ohitseen kuorma tavaroita mukanaan. Hän ehti kuulla heidän puheistaan katkonaisia lauseita:

"... Hallitorni on nyt kokonaan luhistunut... mutta ilmalaivoja on Yleisen Viraston katolla... meidän täytyy nousta sinne..."

Ainen suu sulkeutui. Hän piti lujasti kiinni autinonsa ohjaustangosta kootakseen sekavat ajatuksensa.

Joku onnettomuus... kauhea, ennenkuulumaton onnettomuus?

Samassa muistui hänen mieleensä pelottava jylinä, joka oli herättänyt hänet unestaan. Hänen muistoihinsa sukelsi kuva nuoresta miehestä, joka oli käynyt sairauden aikana hänen luonaan... eilenkö... päiviä sittenkö?... hän ei voinut muistaa.

Hän oli puhunut... jostain onnettomuudesta...

Tuhosta... mahtavan maailmankaupungin A 15:n tuhosta...

Ja hän oli tahtonut... pelastaa... hänet....

Tuska sydämessä yltyi. Hän ei rohjennut enää mennä Leilan luo... eikä rohjennut palata kotiinsakaan, tuohon suureen yksinäiseen taloon, jossa hän niin kauvan oli maannut sairaana, yksinäisyydessä.

Ei, hän ei voinut nyt olla yksin!...

Kunpa Marian nyt olisi hänen luonaan... hän, joka oli niin kylmä ja viisas!

Marian... Marian...

Hän tahtoi Marianin luokse, jonka puolisoksi hänen piti tulla jo viikon kuluttua. Marian voisi... hänen täytyisi auttaa häntä hädänhetkellä!

Hän ei ajatellut enempää, vaan ohjasi koneensa leveälle kiertokadulle, jonka varrella Marianin laboratorio sijaitsi. Siellä hänet varmimmin tapaisi!

Muutamia ihmisiä kohtasi hän vielä matkallaan, muuten oli kaupunki aivan hiljainen... pelottavan hiljainen...

Keskipäivän kuumuus oli luonut talojen seinätkin hiottavaan kosteuteen. Synkkänä lepäsi taivas vihamielisenä... auringottomana...

Vihdoin pääsi Aine talon eteen.

Jostain kaukaa kuuli hän töminää ja huutoa, kauhistuttavaa, pitkää huutoa... mutta ketään ei näkynyt.

Kun hän oli ylhäällä päässyt hissistä, oli hän aivan hengästynyt ja pyörtymäisillään.

Kuin unessa liukui hän suuren huoneen läpi.

Täälläkään ei ollut ketään, ei ketään monista oppilaista ja apulaisista. Huone oli jätetty kiireisesti, sillä kaikki oli epäjärjestyksessä, lattialla oli kimaltelevia lasinsiruja.

Jos ei Marian olisikaan täällä?

Ah tätä tuskaa, polttavaa, hermoja repivää tuskaa!

Vihdoin, pitkän etsinnän jälkeen löysi hän Marianin.

Tämä seisoi jättiläissuuressa salissa, joka oli täynnä keinotekoisia kukkia. Ne oli eilen tuotu kattopuutarhasta tänne, koska ne eivät olisi sietäneet sadetta.

Aine katsoi pitkään ja pelokkaasti Marianin tuskaisiin, vihamielisiin kasvoihin. Mitä olikaan tapahtunut, että Marian oli voinut noin muuttua?...

Marian väänteli vipuja ja rattaita, joista johti lankoja seinille. Ja hän kiristeli hampaitaan.

Sitten hellitti hän kätensä ja ajoi kukkien luo, keskelle kultaisten aurinkoruusujen sarkaa.

Hänen autinonsa alla taipuivat korkeat kasvien varret ja suuret, sametinkeltaiset kukat rusentuivat maahan. Ja autinolla seisova löi hurjasti ympärilleen, repi ja polki maahan kaiken, mihin kätensä yltivät.

"Marian!"

Aine ei saattanut kauempaa katsoa, kuinka toinen hävitti ihania kukkia. Hänen silmänsä ihan kyyneltyivät.

Marian hätkähti ja katsahti ympärilleen tuijottavin silmin. Sitten näytti hän havahtuvan. Katse selkeni ja kasvoille tuli taas tuo hänelle tavallinen, liikkumaton ilme. Hän kiiti pois hävityksensä parista kohti ääntä, joka oli häntä kutsunut... nyt jo hillittynä ja näennäisesti kylmänä. Hän näki nyt tytön, joka tuijotti häntä kohti pelästyneenä.

"Aine... sinäkö täällä?" Hän hymyili teennäisen kohteliaasti.

"Mitä sinä teet, Marian?" Aine ei voinut pidättyä lausumasta kysymystään kauhistuneella äänensävyllä. Hän tunsi polviensa horjuvan ja kylmien väreiden käyvän pitkin selkäpiitään.

Marian huomasi toisen tilan ja ohjasi hänet patjalle, joka oli huoneen nurkkauksessa. Tahdottomana vaipui Aine sille.

"Minulta on suljettu happipumput!" sanoi mies, ja hänen äänessään soi vielä vihan sävel. "Kukkiani varten ei voida enää antaa yhtään happea, sanottiin minulle, sillä vähäiset varastot täytyy säästää kansalaisia varten. — Mutta olet oikeassa... ei ole sivistykseni arvon mukaista tehdä tällaista hävitystyötä."

Aine katsoi häneen ymmärtämättä puhetta.

"Miksi on sinulta suljettu!... Minä en ymmärrä... Mitä sitten on tapahtunut?"

Tuskan heikontamana nojasi hän päänsä seinään. Silmäluomet sulkeutuneina ja huulet värittöminä näytti hän siinä kuolleelta.

Marianin aikoessa vastata, nosti hän kätensä torjuen: "Minä olen niin peloissani! Älä sano mitään! Ole vain minun luonani!"

Marian kohautti olkaansa ja kääntyi poispäin. Hän tarkkasi kukkiansa. Eliväthän vielä sentään...

Mitä hän tekisi Ainelle?

Parasta kai olisi saattaa hänet kotiin!

Täällä hän olisi vain tiellä...

Hänen mieltään poltti taas tutkimisinto. Kuinka tulisivat kasvit kestämään hapenpuutteen? Siihen täytyi hänen kokonaan keskittyä, ei ajatellakaan mitään muuta!

Ainen suojeleminen oli tämän isän velvollisuus, niinkauvan kuin hän asui kotonaan... ei hänen velvollisuutensa...

Hän astui taas aivan kukkien ääreen. Hyväillen siveli hän safiirinsinisiä ja kullanpunervia, omituisen muotoisia orkideankukkia.

Se oli hänen luomaansa... kaikki tämä oli hänen luomaansa! Iänikuinen tarina Prometheuksesta, joka luo eläviä olentoja... sehän oli täyttynyt juuri hänessä!

Ja pitikö tämän maailman muka käydä perikatoon jonkun mielettömän pakokauhun takia vain! Hän ei uskonut siihen, mitä kaduilla huudettiin, hän ei voinut siihen uskoa. Ihmisen olemassaolo, hänen sivistyksensä, tietonsa, ne sadat päämäärät, jotka hän oli saavuttanut vuosituhansien työllä ja vaivalla... nuo maasta nousevat tuliset pilvet eivät voisi tätä kaikkea hävittää...

Yhä silitteli hän suuria, silkinkihtaavia kellokukintoja.

Ainen heikko huokaus palautti hänet taas ajatuksistaan.

"Sinä jätät minut... jää minun luokseni!" valitti hän hiljaa; suurten kyynelkarpalojen virratessa pitkistä silmäripsistä alas puvulle, kuin kimaltavien helmien.

Marian tuli kärsimättömäksi, mutta sai vielä hillityksi itsensä. "Sinun täytyy mennä kotiin, tyttö!" sanoi hän kylmällä, välinpitämällä tavallaan. "Minun pitää jäädä tänne kukkieni luo, joiden keksimiseksi olen työskennellyt yli 12 vuotta. En saata antaa tämän kauneuden maailman joutua tuhon omaksi!"

"Jää kuitenkin vielä minun luokseni!" Tyttö ojensi arasti hennot kätensä sulhastaan kohti.

"Älä ole lapsellinen... Isäsi tulee viemään sinut H 19:een... siellä on hyvin somaa... Me näemme jälleen toisemme, kun tämä raivonta täällä on ohitse!"

"Minä jäisin mielelläni tänne... sinun luoksesi... isäni ei voi nyt vielä lähteä matkalle... ja minun huoneessani on niin äärettömän yksinäistä..."

Hän kohotti kapeata pikku päätään loistavan pyörökypärinsä alta. Suu jäi puolittain auki, kuin odottamaan jotakin... hyväilyä... suuteloa...

Mutta Marian ei enää katsonutkaan häneen.

Ei edes vastannut.

Kukkasten nestepaino laski aivan äkkiä. Orkideat taivuttivat jo kuninkaalliset päänsä alas.

Marian kiiruhti toisten luo.

Kaikkialla oli havaittavissa samaa. Väkevämmissä kasveissa oli lamautuminen pienempi, heikommissa taas huomattavampi. Koko sali näytti ulkomaiselta puutarhalta juuri auringonnousun edellä, jolloin upeat, loistavat kasvit nukkuvat tyyntä yöuntaan.

Uudestaan koetti hän saada johtoa kuntoon. Mutta manometrin viisari ei liikahtanutkaan. Se oli lopettanut palveluksensa.

Marian seisoi kuin paikalleen kiinnilyötynä ja katseli epätoivoisena kukkaislavojaan. Siinä oli vuosien työ... korkeimman kulttuurin suurin saavutus... ja nyt se hitaasti, auttamattomasti kävi käyttökelvottomaksi.

Eikä hän voinut tehdä mitään... ei mitään...

Hän ei kyennyt itse luomaan puuttuvaa happea.

"Kukkasi kuolevat..." sanoi äkkiä Aine, hiljaa ja surullisesti.

Marian havahtui taas.

Hän oli kokonaan unohtanut morsiamensa läsnäolon.

"Me myöskin kuolemme..." jatkoi tyttö sortuneella äänellä, kauniiden silmien harhaillessa kuin kaukaisessa haavemaassa. "Sinä... minä, me kaikki kuolemme! Koko maailma kuolee samoinkuin sinun kukkasi... Silloin on kaikki jo myöhäistä!" Viimeiset sanat tulivat värisevänä kuiskauksena.

Marian tuli taas hänen lähelleen.

"Mikä sinun on, lapsi? Sinähän olet vielä sairas!" Tyttö säikähti kuin painajaisesta vapautuneena. Hän siveli otsaansa.

"Mitä... Ah, minä luulin... lienen uneksinut! On niin hyvä, kun sinä olet luonani!"

Hän katsoi sulhastaan liikuttavan hellästi. Kuvankauniit marmorikasvot saivat hienon, vaalean loisteen. Levätessään siinä patjalla näytti hän aralta, juuri puhjenneelta vuokolta.

Ja kuitenkaan ei Marian silmänräpäystäkään ajatellut ottaa häntä syliinsä paetakseen hänen kanssaan johonkin turvaisempaan paikkaan.

Hän oli antanut sielunsa, kaiken tunteensa ja tahtonsa noille kirjavaloisteisille kukille, jotka hänen tietonsa oli luonut.

Hän itse oli tyhjä... loppuunpalanut... vailla rakkautta tai vihaakaan.

Hänellä oli vain kukkansa.

Sentähden hän oli sokea näkemään Ainen sydämen hienoutta. Hän oli päättänyt mennä Ainen kanssa avioliittoon ainoastaan sentähden, että tämä nuori, hiljainen tyttö oli Numero 50000:n tytär.

Salin hiljaisuuteen kuului äkkiä jostain ulkopuolelta kohinaa, aaltoavien äänien ja melun synnyttämää pauhua. Se tunkeutui läpi paksujen seinien ja näytti panevan kukkaistuoksuisen ilmankin liikehtimään.

Kaupungista paettiin. Marian kuuli sen. Todennäköisesti oli tähän asti käytetty toisia katuja, mutta nyt täyttyivät talon muurien kaikki nurkkaukset kauheasta melusta. Kaiunhiljentäjälaitteet olivat tietysti myös lakanneet toimimasta kuten happipumputkin...

Se ajoi hänet jälleen kukkiensa luo. Varsien smaragdivihreys muuttui hiljalleen ruskeaksi.

Marian kumarsi tutkimaan niitä lähemmin. Polvillaan tarkasteli hän nihkeitä, kiharoita lehtikoristeitaan, jotka taipuivat alas maata kohti. Hänen tuskaiset kasvonsa peittyivät kyynelvirtaan.

Näytti siltä kuin makaisi hän tomussa ja tuhkassa tunteettoman jumalankuvan edessä.

Häviävä viheriöinti synnytti pistävää katkua. Sinne ja tänne muodostui kellervää hyytelöä.

Kukat kuolivat jatkuvasti...

Kun Marian nousi, olivat hänen kasvonsa verettömät ja kauhean vääristyneet.

Hän oli ymmärtänyt, ettei mitään ollut enää pelastettavissa.

Poistuiko tai jäikö hän tänne — mikään ei kuitenkaan pidättänyt kukkien nopeata kuolemaa. Asiaa ei voinut enää millään auttaa, kun kerran keinotekoinen munanvalkuaisaine, josta ne oli tehty, jo hajosi ammoniakkiin ja salpietarihappoon. Vaikkapa happipumput saataisiinkin taas toimimaan, olisi pelastus liian myöhäistä!

Hiljaa liukui hän sarkoja pitkin.

Hänen oli otettava jäähyväiset siltä, mikä oli ollut hänen elämänsä toivo, onni ja ylpeys.

Yhä valjummiksi kävivät kukat. Ruusut luhistuivat punertavaksi kasaksi, liljakelloista oli jälellä vain tutisevia korsia. Hyansithien tuhannet siniset tähdet hajosivat. Ruskeina kuin vanhat rypistyneet paperipalaset riippuivat krysantheemit. Vain unikkojen silkkistä punaa oli vielä hieman näkyvissä.

Marian seisoi paikallaan. Naurahtaen sanomattoman katkerasti ojensi hän kätensä kukkia kohti.

Mutta niinpian kuin hän kosketti niitä, muodostuivat ne ilkeänhajuiseksi, kellanruskeaksi hyytelöksi, joka valui sormista pisaroina lattialle.

Tuoksu oli väkevää ja pistävää.

Aine tuli samassa sulhasensa viereen.

Hänen silmänsä olivat nyt täysin valveilla.

"Sinun täytyy lähteä pois!" sanoi hän hiljaa, mutta varmasti. "Minä tunnen, että kuolema vaanii täällä. Tule!?"

Marian tuijotti häneen kuin vieraaseen.

Sitten työnsi hän morsiamensa luotaan, räikeästi naurahtaen, silmät palaen pahaaennustavasti.

"Mene minun puolestani!" läähätti hän, yskien. "Kuka sinua täällä pidättää? En ainakaan minä... mene! Minä tahdon, että menet!"

"Ja sinä... jäät tänne... kuolemaan?"

"Jätä se minun huolekseni! Tahdon olla yksin! Etkö sinä siis huomaa, etten minä voi enää elää ilman kukkiani... että sinun täytyy antaa minun käydä turmiooni niiden, tuhoutuvien keralla!"

"Mutta jossain muualla..."

"Ei ole mitään: jossain muualla. Koko 'muualla' murtuu, katoaa... Älä häiritse minua! Noissa ulommaisissa tulililjoissa on vielä hiukan loistoa. Minun täytyy katsoa niitä... Ne ovat viimeiset..."

Äkkiä kääntyi hän Ainea kohti.

"Mene!" huusi hän kaikuvalla äänellä. "Mene. Jos et nyt mene, tukehdut sinä..."

Ja hän kohotti kätensä.

Ainesta katosi viimeinenkin rohkeuden hiven. Hän tarttui autinonsa ohjaustankoon ja pelosta mielettömänä kiiti pois. Takanaan tunsi hän myrkyllisen tuoksun, joka leijaili pieninä, valkeina huntuina.

Marian jäi sinne...

Häntä pyörrytti, ja vihdoin yritti hänkin syöksyä pois. Hän ryki yhtämittaa, lyhyesti yskien. Hyytelöä virtasi nyt jo leveinä puroina yli lattian. Hänen autionansa ei tahtonut lähteä.

Hän huumautui... mutta pääsi taas tuntoihinsa. Höyryt salpasivat häneltä hengityksen.

Hän tempoi käsillään tarttuakseen johonkin... ei saanut kiinnekohtaa... vaipui polvilleen.

Vielä nosti hän päänsä... yskähteli, suu jo täynnä verta.

Suurentuvilla silmillään eroitti hän vielä tuskin huomattavaa punaa yksinäisissä tulililjoissa, jotka eivät vielä olleet täysin sulaneet.

Nyt häipyivät nekin... ensin muuksi... mustanruskeiksi... myrkkyä levittäen...

Marian, niiden herra ja orja, ei nähnyt niitä enää.

Hänen keuhkojensa kirkas veri juoksi lattiaa peittävän myrkkyhyytelön sekaan.

Värittömät silmät tuijottivat puoliksi avoimina harmaansekaiseen ilmaan, ikäänkuin syyttäen jotain tärkeätä... jotain olentoa... Jumalaa...

Tiedottomana, kaihoisana aukeni tahrainen suu...

Mutta alhaalla hississä oli Aine, happohöyryjen tunkiessa sieramiin, ja hänen kauhistunut sielunsa hoiperteli kuin elämästä pois, raskaaseen, rajattomaan pimeyteen...

* * * * *

Ulkona kaduilla jatkui pakokauhu kasvaen minuutti minuutilta.

Julkisen Viraston katolta, jonne nousua varten oli pystytetty erikoinen laite, lensi ilmalaivoja, sullottuina aivan liian täyteen matkustajia.

Mutta kaupunki oli suuri, tiheään asuttu; sen kuljetusvälineet eivät riittäneet niin suurelle joukolle. Siitä syystä jatkui täälläkin yhtämittainen hirveä kamppailu, jossa naisia ja lapsia poljettiin niin, että heitä putoili yli kaiteiden.