Part 7

Kuuma kallio poltti hänen ruumistaan kuin olisi poralla kaivettu lihaa. Ähkien hengitti hän kytevää metallituoksua, jota hehkupilvi toi järvestä.

Hän tunsi palavansa, sulavansa, vajoavansa jäljettömiin järven liekkeihin...

Tämä siis oli loppu... hänen maailmansa loppu...

Alkaisi uusi elämä... joka loisi uusia olentoja... tulesta...

Daniel oli uskaltanut jo tulla lähelle. Hän laahasi Henrikin takaisin aina yskivän oppaan luo. Käsivarsillaan kantoivat hänet pois, pois tuosta ihmeellisestä ilmiöstä, joka liikkui eläimen tavoin käsittämättömästi, säihkyttäen punapilvisestä ruumiistaan tähtimäisiä kipunoita.

He olivat kumpikin nähneet sen kauhistuneina.

Ja kun he jo olivat kaukana kielekkeestä laskeneet tajuttoman maahan ja heittäytyneet hänen vierelleen kuin kuolleet kivet väsymyksestä masentuneina, sekä sulkeneet silmänsä punaisen valon vielä kaukaa sinne väikkyessä, näytti se jälleen hiipivän heitä kohti: sinoberinvärinen höyry, olennoksi pyöriytyneenä... ja siitä erosi yhä useampia sellaisia. Ne murtautuivat seinämiin ja levisivät ojennetuin käsivarsin ympäri harmaan vuoriston.

Ja Danielista tuntui kuin olisivat he itse viimeisiä eloonjääneitä olentoja lukemattomista olleista. Lihallisen elämän aika oli mennyt — alkoi tulen aikakausi...

Viiltävä kylmyys, joka ilman kuumuudesta huolimatta sai nuorukaisen hampaat kalisemaan, herätti hänet tästä todellisuuden ja näkyjen kauheasta sekavuudesta.

Hiljaa kumartui hän Henrikin ylitse, jonka kasvot näyttivät kellervässä lampunvalossa kuolleilta, kelmeiltä, täynnä vihervää varjoa. Hän kuitenkin hengitti hiljaa, säännöttömästi, samaten kuin heidän ohjaajansakin, joka makasi vierellä säikähtäneen näköisenä.

Suurella vaivalla sai Daniel heidät hereille. Oli kuin he olisivat kaatuneet voimakkaan myrkyn vaikutuksesta, sillä he voivat tuskin aukaista silmäluomia, kohota seisaalleen ja tulla järkiinsä.

Viimein kumminkin palasi Henrikin muisti. Se näkyi selvään hänen silmistään, joita hän varjosti kädenselällä.

"Se on nyt jo ohi!" kuiskasi Daniel hänelle. "Me olemme kantaneet teidät takaisin, Robert ja minä." Oppinut mietti huomatakseen, että hän nyt todella oli turvassa. Se vaati häneltä melkoista ponnistusta, ja vasta kulaus alkonia herätti huumautuneen tajunnan täysin vireille.

Mutta pianpa hän olikin sitte entisellään ja aivan täysissä voimissa. Hän tarttui Robertiin, pudisteli ja työnteli yhä nukuksissa olevaa.

Heidänhän täytyi päästä pois täältä!

Joka silmänräpäys saattoivat liekit levitä tänne, saattoi hehkuva pilviolento irroittautua kalliosta.

Kuolema vaani heitä; oli käsittämätöntä, että he vielä olivat hengissä...

Sitten... vihdoin... pääsivät he lähtemään takaisin.

Vähitellen katosi sysäyksittäin kuultu jyrinä ja jälleen ympäröi heidät ikivanha hiljaiselo, jossa kuului vain hiljaa hiiliseiniä vastaan lorisevan veden juoksu.

Lyhyin, nopein harppauksin kiiruhtivat he eteenpäin.

"Sinä myös näit sen?" kuiskasi Henrik Danielille.

"Näin, mitä se oli?"

"En tiedä. Tällaista ei tunneta lainkaan."

"Ja se tulee meidät tappamaan?..."

... tappamaan... vastasi kaiku synkästi, melkein kuulumattomasti kohoavasta seinämästä kuin joku kolmas ääni.

Kumpikin vaikeni.

Mutta he eivät kestäneet pitkään tätä ahdistavaa hiljaisuutta. Daniel aloitti uudelleen:

"Se on kaameata... en ole eläissäni nähnyt mitään niin hirveätä!... Luuletteko, että se voitaisiin pysähdyttää tänne alas... estää levenemästä...?"

"En tiedä, hyödyttävätkö esteet enää mitään. Se tulee luomaan itse omat elämänmahdollisuutensa. On meidän syymme, että se on olemassa... Nyt ei sen tarvitse pelätä meitä enää..."

"Te siis luulette..."

"Minä aavistan sen!"

Jälleen vaikenivat he.

Seinät kostuivat suuresta vesitulvasta. He kapusivat pienempien kukkulain juurelle ja kaikkialla virtasi ja tippui vesi.

Robert kulki entistä nopeammin.

Hän tiesi, että syöksymisen vaara oli täällä suurempi kuin tähän asti. Mutta toinen tie, jota he olivat laskeutuneet tänne, oli kaltevuutensa ja sileytensä kautta paljon hitaampi nousta. Ja jos he vaan nopeasti pääsisivät kukkulajonon huipulle, olisi vaara ohitse.

Vaivaloisin, epävarmoin askelin seurasivat toiset häntä. Vielä kohisi vesi heidän päässään, vielä poltti ihoa sietämätön kuumuus. Daniel ei voinut olla taivuttamatta ruumistaan ja kostuttamatta palavaa kurkkuaan vedellä. Vesi maistui hirveän pahalle ja kitkerälle, mutta janontuska oli vahvempi kuin maun epämiellyttävyys.

Nyt kohosi tie.

Virrat mataloituivat ja mustat seinät tulivat kuivemmiksi.

Hädän ja kalvavan kaipauksen täyttämänä odotti Daniel vain sitä, että joka askeleella joku irtautuva hiilimöhkäle tai katoksenkivi syöksyisi heidän päälleen. Hän ei uskaltanut toivoa, että heidän onnistuisi päästä takaisin täysin vahingoittumattomina.

Äkkiä töyttäsi hän Henrikkiin, joka näennäisesti aivan suotta oli seisahtunut kesken käyntiä.

"Mikä teidän on?" kysyi hän hätääntyen.

Mutta toinen ei vastannut. Hän ei näyttänyt kuulleenkaan kysymystä.

Sitten hän yhtäkkiä huudahti. Sanat tulivat kuin nuijan iskut:

"Nyt sen tiedän!... Se on _rautaa_, se voi olla _ainoastaan_ rautaa... kenties kolloidrautaa suurine molekyyleineen... Siitä tämä kuumuus! Siitä happi! Vain rauta jättää hapen ilmaan! Siis täälläkin seuraukset typenhaaskauksesta. Sielläkin oli rautaa, todennäköisesti mitä hienoimmin jakautuneena, kallioissa, ja se alkoi palaa, kun ilmaoxygeni vapautui typestä... se sytytti järven, joka nähtävästi oli täynnä liuonnutta rautaruostetta... Siitä myös johtui muutos... raudan ja oxygenin yltynyt kiertokulku... Jonkunverran siitä pääsi luonnollisesti myös ylempiin kerroksiin... käänsi sähkövirrat ja aiheutti häiriön... Nyt ymmärrän minä kaiken... Ja se on vielä vaarallisempi kuin olen ajatellutkaan!... Sanomattoman paljon vaarallisempi!"

Sanat tulivat yhtenä ryöppynä. Mustat hikikarpalot juoksivat nokisilla poskilla. Kuin raivoava puhui hän kohottaen nyrkkinsä kohti alempaa, synkkää holvia päänsä yläpuolella.

Turhaan keskeytti Daniel hänet kysymyksillään, turhaan mutisi opas käsittämättömiä varotuksiaan.

Löytö oli vaikuttanut Henrikiin niin pelottavasti, että hän ei voinut muuta kuin huutaa ääneen, ikäänkuin kauheassa tuskassa.

Jos Gustajo olisi nyt ollut täällä, niin paljain käsin olisi Henrik tehnyt hänestä selvän! Pahaksi murharaivoiseksi eläimeksi olivat he tehneet hänet, he, jotka olivat johtaneet hänet, ja vain hänet yksin, kohtaamaan pahimman, näkemään syyn romahduksen, jota hän kuitenkaan ei voinut auttaa... ei saanut auttaa heidän typeryytensä tähden!

Mutta nyt tahtoi hän puhua... ei, jyristä... pauhata... huutaa heidät hereille helppohintaisesta, tyhmästä turvallisuudestaan!

Tämä päätös sai hänet taas järkiinsä.

Ja samalla tuli hän myös tietoisuuteen vaarasta, jota vastaan he tähän silmänräpäykseen asti olivat olleet sokeita ja voimattomia.

Hän katsahti ympärilleen ja kohtasi Danielin kalpeat, liikutetut kasvot, joka leimuvin pelästynein silmin tuijotti häneen. Sitten vilkaisi hän Robertiin.

Nuo molemmat olivat olleet sillä rajalla, missä ihmiseltä kysytään rohkeutta. Ja molemmat olivat korvaamattomat hänelle ja hänen työlleen, niinkuin hän itse oli korvaamaton kansalaistensa ehkä vielä mahdolliselle pelastamiselle! Robert 780:lle ei saisi mitään tapahtua, sillä hän tiesi tarkkaan tien, jota myöten heidän piti päästä ylös. Ei myöskään Danielille, sillä hänhän oli ainoa jäävi, lahjomaton todistaja, joka voi valaista sitä ennenkuulumatonta ihmettä, joka alhaalla vuoren pimeässä sydämessä kasvoi ja edelleen lisääntyi.

Hänen täytyi hillitä itsensä.

Ystävällisin, kehoittavin sanoin lähti hän heidän kanssaan jatkamaan matkaa.

Hän paloi nyt jo halusta saada jälleen nousta ilmalaivaan...

Nyt seurasivat taas portaat, huimaavan korkeat, läpilahonnein, joka kosketuksella vaarallisesti natisevin askelmin. Mutta he kaikki olivat jo olleet sellaisissa vaaroissa, että he tuskin sitä huomasivat. Henrikin kuumeinen into virkisti ja kiihotti heitäkin.

Jälleen alempia, mustia käytäviä, joitten läpi heidän oli kiidettävä kuin käärmeiden. Jälleen portaat.

Käsiä pakotti. Polvet horjahtelivat ja tahtoivat vallan pettää. Tuskaisesti työskentelivät keuhkot paksua, kuumapölyistä ilmaa puhdistaessaan.

Jo pääsi Henrikiltä ihmettelyn huuto. Mitä oli tuolla heidän yllään kaareutuva tuhansin kristallein välkkyvä valo, sen hän heti tunsi. Sehän oli käytävä, josta he olivat laskeutuneet 19:nnen kerroksen pohjalle. Nyt ei siis enää ollut pitkältä.

Ja kuitenkin matelivat minuutit kovin hitaasti. Vielä oli edessä tiheitä pensastoja, vielä lammikoita ja sivuseinämiä.

Mutta suossa... niin todellakin... oli jo ensimäinen kieleke!

Ohi mentäessä haki Robert kätkemänsä vaatteet, mutta Danielilla ja Henrikillä ei ollut aikaa nyt niihin pukeutua. Se olisi paljon parempi tehdä vasta varsin tarpeellisen lämpimän kylvyn jälkeen.

Nyt kuului jo valtavien pyöräkoneiden jyrinä. He riensivät yhä nopeammin ja heidän ohitseen vilahteli jo ihmishaamuja sinne tänne.

Pian oli päästy pois kaivoksesta.

Sievässä, viihtyisässä salissa, missä virkailijat viettivät vapaahetkensä, oli vielä koolla komitea, pohtimassa innokkaasti eri näkökantoja.

Avonaisesta ikkunasta, josta valo loisti tielle, kantautui yksityisiä, kiivaampia puheita heidän kuuluvilleen.

"... poistuu vika, kun etumaiset moottorit varustetaan kaksinkertaisella kupukatolla!" kuului Bernardinin korkea, vihainen ääni. "Ivan 26382, joka oli René 39272:n oppilas, ei ole tuntenut koneistoa tarkkaan."

Ja Toko 32434 selitti puolestaan: "Minä taas olen tullut siihen vakaumukseen, että vika on palloalustassa, joka on ylemmän dynamon vasemmalla puolella..."

Henrik purasi huultaan. Hän naurahti hiljaa, ja he poistuivat ikkunan luota.

Muutamaa minuuttia myöhemmin astuivat he valaistuun huoneeseen.

VII. TOIVO.

"Ryömivä, punainen pilvikö?" kysyi Alfred uskomattomana vielä kerran ystävältään Danielilta, joka seisoi hänen edessään matkavalmiina.

"En tiedä... niin uskon ja ajattelen... voisin vannoa nähneeni sen."

"Aivan varmaan erehdyt. Vuorikaivoksessa 1650 metriä maan alla ei ole mitään pilviä, se täytyy sinun kai uskoa!" Ja huvitettuna naurahti Alfred toiselle.

Daniel kohautti harteitaan. Siitä asti kun he eilen olivat saapuneet maailmankaupunki A 15:een, olivat kauheat muistot risteilleet hänen päässään, niin ettei hän voinut enää erottaa todellista epätodellisesta.

Henrik ei voinut tai ei tahtonut auttaa häntä. Tehtyään ilmoituksensa oli hän sulkeutunut laboratorioon, josta vasta tänään oli tullut lähettämään nuorta seuralaistaan muutamin kiireisin sanoin matkalle Ladiziin. Sitten oli hän taas poistunut, kaiketi Numero 50000:n luo, niin arvelivat ainakin ystävykset.

Ja nyt piti Danielin taas lähteä tästä maailmankaupungin meluavasta, kohisevasta erämaasta.

Sitä ennen halusi hän kuitenkin vielä puhua Alfredille yhteenvetonsa ihmeellisistä muistoistaan, Ja kellepä muullekaan hän olisi voinut kertoa. Vaikeneminen taas oli hänelle liian raskasta.

Mutta tuo nuori oppinut ei uskonut häntä lainkaan!

"Sinä et saa tulla sairaaksi, Daniel!" aloitti Alfred ystävällisesti. "On näet tosiaankin seikkoja, jotka saattavat tehdä hermoille kepposia. Ja kun sinun aivorakenteesikaan..."

"Mutta onhan Henrik myös nähnyt sen! Se tuli häntä kohti raskaasti kuin elefantti... Me kannoimme hänet takaisin... opas ja minä... En voi sitä saada enää mielestäni!" Ja hän siveli otsaansa surullisena.

Alfred katsoi häntä tarkkaan.

"Henrik huolestuttaa minua jo kyllin ilman tätäkin! Sinä menet pois... ja sinä olet aina suonut hänelle hyvää: voin siis puhua sinun kanssasi. Minä uskon tosiaan näiden havaintojen käyneen raskaasti hänen hermoilleen..."

"Sinä siis luulet hänen... tulleen sekapäiseksi... ja minun tietysti myös?! Olisinpa onnellinen, jos itsekin tietäisin varmuuden! Se oli tosiaan hirveätä... kauheata... sen sanon sinulle..."

"Sitä se varmaankin oli... No, mutta mitä sitten? — Mitäs sinä halaat, Helios?" samassa Alfred kääntyi keskenkasvuisen pojan puoleen, joka pienellä autinollaan saapui laboratorioon, nuorilla kasvoillaan ilme, joka osoitti sekä pelästystä että uteliaisuutta.

Täytyi olla jotain tavatonta, joka oli niin poikaan vaikuttanut, sillä muutoin oli Helios hiljainen ja tasainen. Hän oli vanhan oppilaan lähettinä.

"Niin, mikä asiana?" kysyi Alfred huolekkaasti. Opettaja... eihän mikään onnettomuus vaan olisi häntä kohdannut!

Nuorukainen ponnistihe sanoakseen asiansa oikeassa järjestyksessä:

"Tuolla alhaalla... ilmoitustauluilla... luin juuri itse... Siellä on suuri joukko kansaa... Niin, se on radiosanoma maailmankaupunki F 24:stä..."

"Sanoma?... No kerro pian!"

"On huomattu... järvi, joka on sen läheisyydessä... taloista on voitu se nähdä kaukoputkilla... se on viime aikoina tullut... punaiseksi... ja paksuihin usviin. Siitä ei ole vielä enempää välitetty, mutta nyt... vedestä nousee punaisia... pieniä punaisia pilviä... jotka vyöryvät ympäri rantojen!"

Hän keskeytti hengästyneenä.

Miehet katsahtivat toistensa kalpeisiin kasvoihin.

Daniel virkkoi oudolla, käheällä äänellä:

"Se on samaa kuin siellä, alhaalla vuorikaivoksessa. Minä lähden Jolanin luo..."

"Mutta Alfred tarttui kiihkeästi hänen viittaansa ja pidätti hänet.

"Ei... jää tänne! Vain silmänräpäykseksi! Minä ymmärrän nyt... Mutta sittenkin... onko se ajateltavissa? Pyydän, kerrohan vielä kerran, aivan tarkkaan!"

"Tietääkö arvoisa herra jotain lähempää?... Kansalaiset tuolla ovat aivan suunniltaan!" uskalsi poika pistää väliin.

Alfred koetti hillitä itseään.

"Ei, Helios, hän ei tiedä... se koskee jotain muuta... Mutta mene nyt vielä alas ja koeta saada tarkempia tietoja. Ota huomioon kaikki, mitä he puhuvat!"

Poika nyökkäsi, käänsi autinonsa ja kiiti pois, palaen uteliaisuutta.

Hetkeksi vaikenivat ystävykset.

Sitten sanoi Daniel: "Enempää en osaa sinulle kertoa. Sen mitä tiedän, olen jo sanonut. Mutta älä pidätä minua enää, minun täytyy päästä kotiin Jolanin luokse... ennenkuin onnettomuus yltää sinnekin!"

Alfred risti kätensä tuskaisena.

"Mitä minun tulee tehdä? Mitä minun tulee tehdä?"

"Tule minun mukanani. Pakene! Aavistan, että se on parasta. Tai ellet nyt voi lähteä... taloni ylhäällä kallioilla on joka hetki valmiina sinua varten."

"Ilman opettajaani en lähde! Ja ilman... ilman Ainea!"

Hän kätki häveliäästi pään käsiinsä.

"Rakastat siis häntä... Ota hänet mukaasi, niinkuin minä otin Jolanin!"

"Et tiedä sitä... hän menee avioliittoon Marianin kanssa!"

"Sano siis hänelle... ehkä..."

Alfred ponnahti pystyyn. Hänen silmänsä loistivat.

"Niin, minä sanon sen hänelle... Nyt ei auta enää vaieta! Tänään... huomenna... eräänä päivänä voi alkaa täälläkin... Mene, älä hukkaa aikaasi! Tervehdä Jolania... Jos onnistun, tulemme mekin. Tulemme Aine mukanamme..."

Ja kuin riivattu tempasi hän ystävänsä mukaansa hissiin... ja sitte alas kadulle, jossa he nopeasti erosivat.

Kiitäessään talojen vieritse autinollaan ei Alfred ajatellut edes sitä, miten hän valitsisi sanansa ja kuinka hän selittäisi kaiken tälle vieraalle, ylpeälle neidolle. Häntä vain ajoi tämän luokse voimakas tunne, joka ei antanut harkinnalle aikaa. Mitään muuta hän ei tiennyt!

Vain vaivoin onnistui hänen muutamissa kohdissa kääntää ohjausvipua viimeisessä silmänräpäyksessä niin ettei hän syöksynyt suoraan suureen ihmisjoukkoon, joka yhä laajeni ilmoitustaulujen edustoilla ja miltei sulki kokonaan leveät kadut. Mutta hän ei huomannut hämmästyneitä, pelästyneitä kasvoja, ei kuullut tuskaisia ja uteliaita huutoja ja puheita, hän vaan ajoi... ajoi eteenpäin alla kirkkaan, säälimättömän sinisen päivän...

Voimakas ilmavirta syöksyi häntä vastaan, hänen hiuksensa liehuivat kilpaa viitan liepeitten kanssa.

Jostain kadunnurkkauksesta kuuli hän äänekkään huudon! "Haaveksija! Hän karkaa! Salainen Virasto! Salainen Virasto on hälyytettävä!" Mutta hän ei välittänyt huudosta, vaan kiihdytti yhä vauhtia kuin pakenisi hän tulvivaa laavavirtaa...

Numero 50000:n talossa sai hän pyydellä kauvan ennenkuin hänet ohjattiin Ainen luokse.

Vasta hänen ovensa edessä juolahti hänen mieleensä, että hänenhän täytyisi selittää tämä vimmattu, tavaton käytöksensä.

Kun hän vihdoin seisoi neidon edessä yhä vielä hengästyneenä mielettömästä vauhdista, tapaili hän sanoja kuten äskeinen Helios-poika.

Aine loikoi leveässä sohvassa aivan patjojen peittämänä. Hän oli viime päivinä ollut heikkona. Oli havaittu, että hänen terveyttään uhkasi joku sielullinen häiriö, mutta lääkärille hän oli selittänyt, ettei hän ollut kokenut mitään kiihtymistä tai surua.

Joka tapauksessa oli häntä kielletty nousemasta ja siten makasi hän nyt hieman raukeana, mutta ilman mitään kipuja, pehmeällä vihertävällä silkkivuoteella, jolla hänen valkeat kasvonsa hohtivat kuin vesiruusu.

Ovessa oleva kuvailmoittaja oli näyttänyt hänelle Alfredin kiihoittuneet kasvot. Nyt kun Alfred seisoi hänen edessään, katsoi hän häntä uteliaasti viileillä, loistavilla silmillään, joihin vuoteen silkki heijasteli värikkäästi.

"Olkaa hyvä..." Hän viittasi kuultavalla kädellään erääseen korkeaan patjatuoliin.

Alfred oli jo jonkun verran saanut takaisin tavallista mielenmalttiaan. Sekavina vilisivät vielä hänen tunteensa kuumassa palossa, rakkaus, kaipaus, huoli ja varovaisuus, mutta hän uskalsi jo kuitenkin puhua.

"Te ette tietenkään ymmärrä... Ettekä voi ajatella... miksi minä näin olen tunkeutunut tänne. Pyydän, että suotte minulle anteeksi... Minä en uskalla edes jättää autinoani... Mutta minulla on teille äärettömän tärkeää sanottavaa. Sallikaa siis... Vain pari minuuttia, ja te ymmärrätte kyllä heti..." Ja hän siveli otsaansa vapisevin käsin.

Aine ei vastannut, vaan katsoi häneen odottavin silmin, jotka hohtivat kuin hiotut timantit.

Alfred jatkoi:

"Kaikilla kaduilla on julkaistu sähkösanoma... F 24:stä... Huomiosta, joka siellä on tehty. Erään järven rannalla, joka jo jonkun aikaa on punertunut, vyöryy pilviä... Pieniä, punaisia pilviä, jotka nousevat vedestä..."

Hän keskeytti, mutta Aine ei vieläkään vastannut. Hän vain näytti ihmettelevän miksi Alfred oli tullut kertomaan tätä hänelle.

Alfred aavisti kauniin neidon ajatuksen. Hän käsitti kuinka järjettömältä Ainesta täytyikään tuntua koko hänen käyttäytymisensä. Kiireisin, vuolain sanoin, ikäänkuin peläten, että joku näkymätön kolmas joka minuutti osoittaisi hänet ulos ovesta, ennenkuin hän ehtisi selittää kaikkia, aloitti hän uudestaan:

"Mitä tähän asti olen sanonut, sen tietävät kaikki. Mutta mitä nyt seuraa, siitä ei kahta ihmistä lukuunottamatta tiedä koko kaupungissa, ehkei koko maailmassa muut kuin minä yksin! Ja senvuoksi olen minä täällä... Koska minä... mutta siitä en tahdo nyt puhua! Siispä... Eräs, jonka hyvin tunnen, ja eräs, joka on ystäväni, kävivät kaksi päivää sitten hiilivuorikaivoksessa, joka kuuluu A 15:lle. He laskeutuivat aivan alas... Ja siellä he kohtasivat aivan samanlaisen hehkuvan järven... Ja samallaisia punaisia ryömiviä pilviä. Pilvetkin hehkuivat kuumina ja uhkasivat toista heistä niin, että hän oli vähällä palaa... Ja minä tiedän — tiesin sen jo joku aika sitten, mutta en vain halunnut tietää! En puhunut mitään... Minun olisi kuitenkin pitänyt puhua... tiedän, että koko ihmiskunta kaikkine maailmankaupunkeineen on uhattu...

"Nämä ilmiöt ovat vain ensimäisiä merkkejä. Tännekin ne tulevat... niinkuin ne nyt lähestyvät F 24:sta. Ne hävittävät kaiken, niille ei voida mitään! Mutta ennenkuin on myöhäistä... minä pyydän teitä, Aine, paetkaa! Jos te tahdotte, jos te luotatte minuun, vien teidät sinne, minne tuho ei tule!...

"Ennenkuin täällä kaupungissa puhkeaa sekasorto... epätoivo... ja nälkä... minä pyydän teitä..."

Hän keskeytti hengästyneenä. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän heittäytynyt hänen jalkoihinsa saadakseen hänet uskomaan, että hän tahtoi pelastaa hänet.

Kiihtymyksessään ja surussaan tunsi hän Ainen katseen polttavan itseään. Sitten kuuli hän hänen äänensäkin, hiljaisen, hieman väsyneen äänensä:

"Mitä te oikein tahdotte minusta? Minähän tuskin tunnen teidät!"

"Aina siitä asti kuin olen tiennyt nämä seikat..." nyt oli kuin olisi puhunut vain hänen harras kielensä ja hän itse oli kuunnellut — "olen ajatellut ainoastaan sitä kuinka voisin pelastaa teidät... Ja aina tähän asti... olen ajatellut vain teitä..."

"Te... minua..."

"Minä tiedän, te sanotte edelleen, että ette minua edes tunne... tai vain hyvin vähän. Mutta minä... minä en tiedä mitään muuta kuin teidät... eihän ole väärin, että minä ajattelen teitä, en ole teitä milloinkaan vaivannut... ja nyt minä tahdon pelastaa teidät!"

Aine katsoi häntä hetken. Hänen äänensä tulinen sävy vaati vastaamaan. Sentähden virkahti hän:

"Minä menen naimisiin... Marian 27974:n kanssa."

Alfred taivutti päänsä. Hänen tuskainen äänensä oli painunut:

"Minä tiedän... tiesin sen sanomattakin. Mutta se ei tee mitään! En ole koskaan ajatellut, että te... minä en vaan voi nähdä teidän tuhoutuvan... siinä kaikki!"

Aine oli vaiti ja katsoi häneen hämillään. Hänen mieleensä muistui satu, vanha satu prinssistä, joka vapautti kuninkaantyttären suuresta vaarasta. Sellaista voi siis olla todellisuudessakin! Sellaista voitiin elää... elää A 15:ssä?

Ja ihmeellisessä haavemaisessa kaipauksessaan, joka valtasi hänet kuin suloinen tuoksu, unohti hän kokonaan, että kysymys oli vaaroista, häviöstä ja kuolemasta. Vasta Alfredin ääni herätti hänet jälleen tajuntaan.

"Eikö totta, Aine, te olette ajatellut sitä! Te tulette kanssani! — Te ette pidä minua valehtelijana... tai haaveksijana..."

Uni särkyi kuin kultainen lanka.

"En tiedä, mitä teen", sanoi neito epävarmasti. "On vaikeata uskoa kaikkea tätä, mitä olette kertonut. Eikö isäni pitäisi ensimäisenä tietää siitä... ja Marianin?"

"Teidän isänne tietää sen varmasti."

"Minä menen Marianin kanssa naimisiin", jatkoi tyttö itsepäisen lapsen tavoin. "Jos vaara uhkaa, tietää hän luonnollisesti, mitä on tehtävä. Hänhän on sangen viisas..."

Hänen sanansa olivat Alfredista kuin kylmä sade. Hän tunsi nyt suurta vihaa Mariania kohtaan.

"Marian ei aavista mitään", alkoi hän jälleen selittää, "ja mitä hän voisi saada tietää, olisi parhaassa tapauksessa vain murto-osa siitä, mitä minä tiedän. Sellaisissa asioissa ei ajattelut auta mitään. Ja hän ei usko niitä. Kun ollaan niin pitkällä, täytyy meidän pelastaa _hänetkin_ sensijaan että hän pelastaisi muita."

"Minä en ajattele asiaa niin."

"Tehkää, Aine, niinkuin vieras teitä neuvoo! Te olette niin kaunis... niin hento... Te ette voi kestää sadattaosaa siitä, mitä tulee tapahtumaan... minkä täytyy tapahtua! Säälikää itseänne!"

"Minä olen hyvin väsynyt... kenties... kuolenkin sitten..." Aine sulki silmänsä. Hänen valkeat poskensa olivat yhä kalvenneet, ne olivat kuin läpikuultavaa helmikorua.

Sitten aukaisi hän vielä silmäluomensa.

"Jos jotain tapahtuu... menkää Marianin luokse! Ei, hän tulee aivan pian tänne... Sanokaa hänelle..."

Hänen kalpeat kasvonsa vaipuivat sivulle. Huuletkin olivat nyt kelmeät, ja vain läpinäkyväin silmäluomien kautta heijastui silmien kirkkaus.

Hän hengitti hiljaa ja verkalleen. Höllästi kuin riippuva helmiketju lepäsivät hänen kätensä vihreän silkin poimuissa.

Alfred huomasi hänen nukahtaneen.

Mutta hän näki myös, että hän oli todellakin sairas, sairas niinkuin tuona iltana keinotekoiset kukat, jotka hitaasti kuolivat hänen silmiensä edessä.

Eikö hän ollut veretön kuin kuihtuvat liljat?

Varovasti kumartui Alfred hänen ylitseen.

Halu temmata hänet syliinsä ja viedä mukanaan valtasi hänet äkkiä niin voimakkaana, että hänen oli vaikeata torjua sitä.

Kukapa sen tiesi... hän oli niin herkkä ja äärettömän hienostunut — ehkäpä hän tunsi jo alkua ilmahäiriöistä? Ehkä hän tuhoutuisi jo ennen varsinaista onnettomuutta? Mitä pitäisi tehdä?

Hän teki jonkinlaisen hämärän päätöksen jäädä odottamaan Mariania. Se voisi olla kyllä epähienoa ja kiellettyä tässä seurapiirissä — mutta mitäpä siitä! Äkillisellä kauhulla havaitsi hän itsekin, kuinka perin yhdentekevää se nyt hänelle olikaan!

Hänhän tahtoisi kuitenkin, jos vain tuo toinen auttaisi häntä, pelastaa Ainen!

Hän läksi hiljaa huoneesta ja istuutui etuhuoneessa eräälle patjatuolille.

Täällä voisi hän aivan hyvin tavata Marianin.

Huoneen täydellinen hiljaisuus painosti häntä. Hän istui puoliksi suljetuin silmin ja yhteenpuristetuin huulin ja naputteli sormillaan hermostuneesti autinonsa ohjauslaitteeseen.

Opaalinväristen ikkunalevyjen kautta loi pilvetön taivaankaari valoaan huoneeseen. Se näytti iskevän silmää kuin tunnoton epäjumalankuva, joka uhrinsa ylitse hymyilee maailmalle. Ja nyt kesken tuskaisia ajatuksiaan muisti Alfred, ettei hän ollut nähnyt pilviä kuukauteen eikä havainnut mitään vesisadetta...

Silloin tuli Marian.

Alfred nousi ja meni häntä vastaan. Viittauksella pyysi hän, ettei tämä astuisi vielä Ainen huoneeseen.

Nuori tiedemies noudatti pyyntöä. Ikäänkuin olisi ollut maailman luonnollisin asia tavata vieras mies yksinään morsiamensa etuhuoneessa istuutui hän Alfredia vastapäätä.

"Minä olen täällä", aloitti Alfred suoraan selittää... "senvuoksi, että tahdoin varoittaa Ainea. Olen tutkinut tarkoin niitä ilmiöitä, jotka ovat yhteydessä F 24:n tapauksen kanssa, ja tiedän, että kysymyksessä on kaupunkien ja niiden asukkaiden elämä. Teidän morsiamenne kehoitti minua puhumaan asiasta teille hän muuten nukkuu ja näyttää olevan sairas. Minä lupasin ilmoittaa teille."

"Minä pidän sähkösanomaa ilkitekona... jonakin keinona joukkokiihoitukseen", vastasi Marian lyhyesti ja torjuvasti.

"Olen valmistautunut tähän vastaukseen. Mutta kun minulla on selviä todisteita, ettei tässä ole kysymys luulemastanne tapahtumasta, toistan varoitukseni." Alfredkin puhui nyt suoraan ja lyhyesti. Hän tunsi toisen liikkumattomilla kasvoilla selvää vihamielisyyttä, jopa vielä pahempaakin.

"Valitan, mutta minun on kieltäydyttävä. Minulla ei ole kylliksi aikaa tutustua niinkutsuttuihin todisteihinne. Luonnonfilosoofi voi näennäisesti todistaa, mitä vaan tahtoo. Senvuoksi ei hänelle voikaan antaa luottamustaan!"

Alfred kumarsi.

"Tahtoisin vain pyytää teitä vastaamaan minulle yhteen kysymykseen!" sanoi hän niin huolettomasti kuin taisi. "Koskeeko kieltäytymisenne... minun persoonaani... vai itse asiaa?"

Marian loi miltei halveksivan katseen toiseen.

"Se ei koske vähintäkään persoonaanne. Jokainen, ken minulle kertoo sellaista, saa samallaisen vastauksen."

"Huolimatta todisteista?"

"Ei ole mitään todisteita, jotka saisivat minut vakuutetuksi."

"Teidän tarvitsisi vain toimittaa nitromonaaditutkimus A 15:n ympäristössä."

"Minä en työskentele bakteerikemian alalla."

"Sitten täytyy teidän odottaa tosiasioita", lausui Alfred hiljaa, surullisesti. "En valita sitä ainoastaan omasta puolestanne, vaan ennen kaikkea morsiamenne puolesta. Hänen heikko terveytensä sortuisi jo ensimäisissä enteissä."

Marianin ääni ei muuttunut enempää kuin kasvotkaan, kun hän kysyi:

"Miksi te huolehditte Ainesta?"

Alfred katsoi häneen lujasti:

"Minä tahdon pelastaa hänet. Minä rakastan häntä." He mittasivat toisiaan kuin kaksi vihollista.

Marian nosti harteitaan.

"Se on teidän asianne, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Mitä ajattelee Aine siitä?"

"Hän tahtoo tulla teidän puolisoksenne."

"Sitä ajattelinkin... siispä on tämä kysymys minun kohdaltani selvä." Marian nousi.

Samassa nousi Alfredkin:

"No hyvä... Tämän nojalla tiedän siis, etten ole millään tavoin sidottu. Jos tuho tulee..."

"On kokonaan omassa vallassanne menetellä niinkuin parhaaksi katsotte."

Pieni kumarrus. Marian jätti huoneen ja meni Ainen luo.

Alfred katsoi hänen jälkeensä. Hänessä taistelivat viha, kateus, ihmettely ja halveksunta.

Hän kuunteli vielä hetken erottaakseen Ainen hiljaisen, sairaan äänen. Mutta mitään ei kuulunut. Hän kai yhä vielä nukkui.

Sitten kääntyi hän, nousi autinolleen ja kiiti pois, sydämessään tunne kuin säälimättömästi poisajetun eläimen.

Palatessaan asetti hän vauhdin alhaisimmaksi.

Hän tunsi olevansa vallan väsyksissä ja jokainen kiivaampi liike koski häneen. Vain erikoisesti ponnistaen pystyi hän ohjaamaan autinoaan.

Yhä vielä liikehtivät kansalaiset ilmoitustaulujen luona. Iltavalo loi jo hohdettaan yli kirjavan, häärivän joukon ja rauhattomasti kurkistelevien päitten.

Mutta laskevan päivän valo ei punannut kalpeita kasvoja ruusuisiksi. Ja Alfred ajatteli taas, miten hän ei pitkään aikaan ollut nähnyt todellista iltaruskoa, joka valoi säteitään kultaisina ja sinipunervina. Viikko viikolta, päivä päivältä laski aurinko vain näin, luoden ohuita, kaamean kellertäviä säteitä.

Tosiaankin... eihän ilmassa ollut myöskään vedentuoksua...

Kuinka olikaan ilta leimunut Vihreäjärvellä ja kaukaisten vuorenhuippujen yllä!

Hän halusi melkein, että olisi jo kuollut... niinkuin ehkä Ainekin pian...

Miksi pitäisi hänen kohdata kaikki se kauheus, joka pian tulisi... kun hän ei kuitenkaan voinut auttaa!

Eihän hänen varoitustaan otettu kuuleviin korviin.

Lohduton pimeys varjosti hänen sielunsa. Jos joku nyt olisi lyönyt hänet maahan... hän ei olisi vastustanut.

Miksei kukaan tehnyt sitä... miksei edes Marian?

Viimein saapui Alfred kuitenkin laboratorioon.

Jo ulkopuolella kuuli hän Henrikin voimakkaan, kiireisen äänen. Hän antoi juuri määräyksiä Heliokselle. Ja hänen äänessään oli nyt jotain, mikä ihmetytti Alfredia.

Nopeasti astui hän sisään.

Ovella tuli häntä vastaan Helios harteillaan kokonainen kuorma mustia lasilippaita.

"Mene siis alempaa kiertorataa!" huusi Henrik vielä hänelle jälkeen... "Ja kiiruhda niin paljon kuin voit jokainen minuutti on kallis. Tehtaan johtaja tietää kaiken. Ilmoittaudu vain hänelle!"

"Tulee tapahtumaan, mestari!" huudahti poika, joka jo oli ehtinyt hissin kynnykselle.

Alfred tapasi opettajansa, keskellä laboratoriota kasvoillaan ihmisen rauhallinen ilme, joka on saanut ratkaistuksi onnellisesti jotain tärkeätä ja nyt hetkeksi hengähtänyt ennenkuin käy taas työhön käsiksi.

"Teillä on jotain hyvää ilmoitettavana, minä näen sen teistä!" tervehti Alfred oppinutta.

Tämä katsoi ystävällisesti.

"Niin, minä toivon... ei, minä tosiaankin uskon, että meidän onnistuu välttää onnettomuus viimeisessä silmänräpäyksessä... Numero 50000 on lopultakin sangen tietoinen mies... minun olisi jo aikaisemmin pitänyt mennä hänen luokseen..."

"Ettekö tahtoisi sanoa minulle, miten se käy päinsä? Minä olen nyt varsin epäluuloinen."

Henrik katsahti häntä kasvoihin, jotka näkyivät nyt vuosia vanhentuneilta.

"Istuhan ensin, poikaseni, ja rauhoitu! Sinun täytyy minua tietysti auttaa... on työtä enemmän kuin me jaksamme suorittaakaan!"

Hän tarjosi Alfredille kulauksen alkonia ja laski hänen lävitseen heikon sähkövirran.

Vasta kun Alfredin kalpeat posket näyttivät saaneen väriä, viittasi hän huoneen nurkkaan, jossa oli suuri termostaatti vielä puoliavoimin ovin.

Hän nosti sieltä pari leveätä, litteätä kulhoa, joissa kuplina porisi ja kiehui kullankeltaista, vaahtomaista ainetta.