Part 2

Hetken asiata arveltuaan lausui Sippo: "kyllä tämä on minun vyöni".

"No, jos on omasi, niin korjaa pois", tuumi renki.

Sippo teki työtä käskettyä. Hänen kiertäessään vyötä ympärilleen vei emäntä tuvan läpi kamariin kahvia. Ei ollut tarjottimella kuin kaksi paria kuppeja. Siis ei aiottukaan tarjota hänelle kahvia. Se sapetti hieman Sippoa, sillä toista oli ennen. Silloin miestä kamarissa kestattiin nisusilla ja muilla. Mutta silloinpa sitä tarvittiinkin vierasmiestä metsäkauppoihin.

Viimein suoriutui lautamies talosta lähtemään ja vierasmies tietysti lähti mukaan. Parissa pienessä paikassa vielä pistäydyttiin, mutta sitte käännettiin hevosen pää kotiin päin. Matkalla pysyi nyt Sippo tavattoman miettiväisenä ja harvasanaisena. Toisinaan vain puhkesi miehen rinnasta syvä huokaus, ikäänkuin todistuksena ankarasta sisällisestä taistelusta. Joskus hän myös hiljaa itsekseen mutisi: "olisikohan vai eikö olisi", tai jotain sen tapaista.

"No ei niitä taida sinulla, Sippo, olla pyyttöjä kenellekään annettavana?" kysäsi lautamies muutamassa tien käänteessä ilman aikojaan jotakin sanoakseen.

"No, eipä juuri"; vastasi Sippo harvakseen. Vähän ajan kuluttua hän kuitenkin jatkoi: "oikeastaan minulla olisi yksi vyö-asia, mutta olen tässä juuri pohtinut tehdäkö siitä kanne, tahi ollako tekemättä. Tästä vyöstä se asia olisi."

"Minkälainen se vyö-asia olisi?" tiedusti nyt lautamies.

Sippo kertoi hänelle asian juurta jaksain ja lopetti kysymällä: "mitä lautamies arvelee? Eiköhän tuosta tuomittaisi ainakin kuluja?"

"Varmaan, aivan varmaan", vakuutti lautamies. "Kyllä siitä kulut jommalta kummalta puolen tuomitaan ja kentiesi vielä toista sakotetaankin. ‒ ‒ ‒ Mutta miten asia muuten päättyy, sitä en minä yksinäni osaa mennä sanomaan. Siellä on näet muitakin miehiä asiata päättämässä, kuin minä. Ja se on, niinkuin sananlaskussa sanotaan: kuinka monta miestä, niin monta mieltä — — — ja sitä paitse, niinkuin itsekin ymmärrät, sitoo minua vielä virkavalakin puhumasta puoleen tahi toiseen näin ennakolta."

"Kyllähän minä sen ymmärrän", myönsi Sippo. "Niinhän se on vieraanmiehenkin laita. Älä sano sukulaisuuden, äläkä lankouden, ei lahjain, eikä antimien puoleen, vaan puhu asia ihan halki. Mutta kehoittaisiko lautamies minua panemaan asiaa alkuun?"

"Jaah'", huokasi lautamies. "Minun ei käy, niinkuin jo itse sanoit, puhuminen puoleen taikka toiseen. Minä en siis kiellä, en keholta, vaan tee miten itse parhaaksi katsot."

"Kyllä minä taitaisin koettaa tehdä siitä juttua", tuumiskeli Sippo. "Mutta nyt ei satu olemaan rahaa, että voisin antaa pyyttörahaakaan, kun ei ole tänä talvena ollut mitään tienestiä."

Lautamies vaikeni kotveroisen, mutta sanoi viimein: "minä en kiellä, en kehoita. Mutta jos et muuta päiväpalkkaa tahdo tästä päivästä, niin voisinhan minä, hyvän tuttavuuden tähden, pyyttää Änäkäisen apen itsensä ja pari hänen renkiään vierasmiehiksi. Mutta mistäs asiasta se Änäkäisen appi sitte käräjiin kutsuttaisiin? Asia on näet nimenomaan pyyttöä annettaessa ilmoitettava, niinkuin itse tänään monta kertaa kuulit."

"Mistäpäs sitä osaisi muusta pyyttää, kuin vyön varkaudesta", tuumaili Sippo.

"Ei, hyvä ystävä, käytetä sanaa 'varkaus'. Se on liian ankara paikka. Siitä voi saada vankeuttakin. Pitää keksiä joku lievempi syy? Jos sanoisi esimerkiksi vyön salaamisesta", esitti lautamies.

"No, ei se oikein ollut salaamistakaan, kun se ihan julkisesti siinä tuvan naulassa riippui", arveli Sippo. "Mutta jos olisi asian nimeksi panna: vyön korjaamisesta, niin siinä ei ole valhetta yhtään. — Enkä minä muutoin häntä vankeuteen tahtoisikaan, vanhaa miestä. Kunhan vain saisin vähän kuluja ja voiton asiassa."

"Vyön korjaamisestako sitä sitte pyytetään?" kysäsi lautamies. "Kyllä siitä ainakin kuluja tulee, jos ei muutakin."

"Niinhän minä olen arvellut", vastasi Sippo.

Kelleksen torpan veräjällä sitte lopullisesti sovittiin, että lautamies ensi kerran Haapaniemeen tullessaan kutsuu Änäkäisen apen käräjiin vyön korjaamisesta ja kaksi renkiä vierasmiehiksi; ja niin erosivat miehet toisistaan.

Änäkäisen appi ei saapunutkaan itse käräjiin, vaan oli valtuuttanut nimismiehen kaikki asiansa ajamaan. Asianomaiset kutsuttiin sisään.

"Hyvän merkki", ajatteli Sippo sen huomattuaan, että Änäkäisen appi ei itse tullut oikeuteen. "Ei uskaltanut itse tulla."

Nimismiehestä koitui kuitenkin Sipolle käräjissä koko kiusa. Se vastasi hyvin lyhyesti Sipon kanteeseen, mutta kääntyi itse kantajaksi, vaatien Sipolle edesvastausta oikeuden väärin käyttämisestä, kulunkeja ja mitä kaikkia lienee vaatinutkaan. Sipolle tuli niitä syystä oikeudessa työläs olla, sillä "kukas mokomaa käännettä asiassa olisi osannut odottaa."

Pitkään punnitsi oikeus asiaa, eikä sittenkään päättänyt. Ei, vaan asia lykättiin oikeuden viimeiseen istuntopäivään, jolloin Sipon piti saapua ha'un uhalla oikeuteen ja olla silloin varustettuna lääkärin todistuksella mielentilastaan. Ihmiset kertoivat herastuomarin saaneen sen lykkäyksen aikaan väittämällä Sipon olevan sekapäisenä, eikä vastuunalaisen hommistaan. Ilkeintä kuitenkin asiassa oli se, kun oikeus määräsi Sipon vaimon, Maija-Liisan, tulemaan viimeisenä istuntopäivänä myöskin oikeuteen "tarvittaessa olemaan miehensä apuna", kuten sanat kuuluivat välipäätöksessä.

Kunnallislautakunnan esimies se sitte kiireimmän kautta puuhasi Sipon kaupunkiin piirilääkärin tutkittavaksi. Lauri Ovaskainen palkattiin Sipon kyytimieheksi, ja sen arvaa, ett'ei ruuna siitä retkestä kovinkaan kostunut. Aikaakin tuhlautui viikkokausi kaupunkimatkalla, kun Laurilla oli siellä niin paljo toimitettavia anniskeluissa ja monessa muussa paikassa. Ja rahat — ne menivät kaikki viimeiseen penniin. Olisi taitanut mennä enemmänkin, jos olisi mukana ollut.

Nipin napin ennätettiin kaupunkimatkalta käräjäpaikkaan oikeuden viimeiseen istuntopäivään. Onni toki oli, että Maija-Liisa oli saapunut sinne Lehikoisen kanssa jo hyvissä ajoin aimo eväspussin kanssa, sillä Sippo ja Lauri eivät olleet puoleentoista päivään maistaneet niin einettä, kun heidän eväänsä oli kesken loppuneet, eivätkä olleet viitsineet kerjätäkään — aikuiset miehet.

Oikeudessa luki tuomari sitte lääkärin todistuksen, jossa oli lueteltu jos joitakin seikkoja, ja selitti lopuksi lääkärin siinä todistavan valan vakuutuksella Sippo Pertunpoika Kelleksen olevan torpparin Niemelän maalla Haapaniemen kylässä ja varustetun sellaisella järjellä, kuin suomalainen torppari ylimalkaan on. — Siitäkös nimismies taas sai vettä myllyynsä ja alas uudestaan Sipolle vaatia edesvastausta oikeuden väärin käyttämisestä, kulunkeja ja mitä lienee vaatinutkaan vielä lisäksi kunnian loukkauksia ja muuta semmoista.

Nyt kuitenkin oli nimismiehellä vastassa enempi, kuin Sippo — nimittäin Maija-Liisa itse, joka ei herroja säpsynyt. Ei se oikeuttakaan ujostellut, vaan sanoi nimismiehelle suoraan: "ole tolkkuamatta, herra vallesmanni, kun et asiasta kuitenkaan mitään ymmärrä. Mutta minulla on vieraat miehet, joilla vaikka paikalla saan toteen mieheni olleen joulun tienoissa hulluna."

Sen kuultuaan, kysäsi tuomari keitä vieraita miehiä Maija-Liisalla olisi asian todistamiseksi.

Maija-Liisa nimesi: "räätälimestari Aaprahami Lehikoisen ja kunniallisen itsellismiehen, nuoren miehen Lauri Ovaskaisen Haapaniemen kylästä n:o 7, joka viimeksimainittu on vielä vapaa vaikka kristilliseen avioliittoon." Hän olisi itse mennytkin heti sillään kutsumaan miehiä sisään, mutta tuomari epäsi. Kun kuitenkin lautakunta todisti molemmat miehet hyvämaineisiksi ja ripillä käyviksi, niin kutsui rättäri heidät kohta sisään. Todistajavalan tehtyään kertoi sitte Lehikoinen Sipon olleen joulun pikku pyhinä ihan miehissä kiinni pidettävänä hulluna. "Ja hän olisi vieläkin", lisäsi hän, "jos en minä olisi laskenut otsasta verta noin runsasta kannua, josta Sippo on minulle vieläkin velassa seitsemänkymmentä penniä."

"Eipäs", intti Sippo vastaan, "johan se kuitattiin siitä voista, jota olikin kymmenen ja puoli naulaa."

Tuomari käski Sipon pysymään ihan vaiti ja ryhtyi sitte kuulustelemaan Ovaskaista. Lauri todisti Lehikoisen puhuneen totta ja olleensa itsekin vähän viidettä viikkoa Kelleksen torpassa Sippoa vahtimassa, jotta se ei saanut kenellekään mitään pahaa tehdä.

"Astukaa ulos!" käski tuomari lopuksi.

"Kulunkiani pyytäisin", sanoi Lehikoinen.

"Niin minäkin", lausui Ovaskainenkin.

"En ainakaan minä maksa!" penäsi Sippo. "On sinusta jo ollut kulunkia kylläksi, ja — — —"

Tuomari keskeytti taas Sipon puheen ja heidän kaikkien täytyi lähteä käräjäsalista ulos.

Vähän ajan perästä kutsuttiin taas kaikki sisään uudestaan ja päätös julistettiin. Siinä kumottiin ensiksikin Sipon kanne Änäkäisen appiukkoa vastaan, mutta Sipon oli suoritettava vastaajalle kuluja kaikkiaan kaksikymmentäviisi markkaa ja vierasmiehille: Änäkäisen rengeille kolme markkaa kumpaisellekin ja samoin räätäli Lehikoiselle neljä markkaa viisikymmentä penniä, mutta loismies Lauri Ovaskaiselle ainoastaan kolme markkaa. Jos ei maksu mielisuosiolla tapahdu, niin tulee kuluihin lunastus pöytäkirjasta; — ja sitte tuomari — äkkinäinen kuin oli — antoi vielä valitusosoituksenkin kaupantekiäisiksi.

Happamen näköisenä seisoi Sippo päätöstä kuunnellessaan, mutta hänen kasvonsa kuitenkin vähitellen kirkastuivat, kun tuomari ilmoitti eteenpäin: "samoin kumotaan nimismies Siplakiinin päämiehensä puolesta tekemä edesvastaus- ja sakkovaatimus torppari Sippo Kellestä vastaan, koska todistetuksi on tullut, ettei mainittu Sippo Kelles ole syyntakeinen."

Sippo ei kyllä käsittänyt kuka oli nimismiehen "päämies", mutta sen hän käsitti, että hän tavallaan oli nyt voittanut nimismiehen. Olihan se toki jotakin, vaikka ei saanutkaan Änäkäisen apelta kuluja. "Voitto se sittekin tuli", ajatteli Sippo, "aivan niinkuin jo arvelinkin, vaikk'ei kuluja."

Nyt olisivat haapaniemeläiset jo mielellään lähteneet kotiinsa, mutta holhouslautakunnan esimies pyysi tai oikeammin käski Sipon ja Maija-Liisan jäämään muutamaksi tunniksi vielä käräjäpaikkaan. Toisetkin jäivät sen takia vielä näkemään ja kuulemaan mitä siellä yhä olisi tekeillä ja tapahtuisi. Ja tosiaan jotakin tapahtui. Vähän ajan perästä tuli näet eräs lautamies ja holhouslautakunnan esimiehen käskystä pyytti Maija-Liisan kuulusteltavaksi tänä päivänä, kun mainittu esimies aikoi asettaa hänet oikeuden kautta mielivikaisen miehensä ja alaikäisten lastensa holhojaksi, Änäkäisen apen avulla. Sippo kuului myös saavan tulla kuulemaan asiaa, "jos tahtoi".

Asia oli yhtä outo niin Sipolle kuin Maija-Liisallekin. He eivät sen vuoksi ehtineet asiasta juuri mitään keskustallakaan, ennenkuin jo täytyi astua oikeuden eteen. Siellä vasta Maija-Liisalle selvisi, että hänet aiotaan asettaa Kelleksen sekä isännäksi että emännäksi, niin että ei tarvitse enää Sipolta kysyä sitä ei tätä, tekee vain joka paikassa, niinkuin itse tahtoo. Mielelläänhän Maija-Liisa sellaisen toimen vastaan otti; ja kukapa nainen sitä ei olisi ottanut. — Sipollekin selveni asia oikeuden edessä ja hän koetti tiristä vastaan.

"Enhän minä mikään juoppo, lapsi taikka hullu ole!" väitteli hän. "En minä holhojaa tarvitse, kun en ole hullu, enkä ole ollutkaan; enkä koskaan tulekaan; en ainakaan tällä päällä ollessani!" Sipon vakuutusta ei kuitenkaan otettu huomioon.

Niin tuli Maija-Liisasta sekä isäntä että emäntä samalla kertaa Kellekseen, eikä siinä ole valittamisen syytä kellään ollutkaan. Änäkäisen apen avulla, on Maija-Liisa aina vuonna vuotuissaan tehnyt torpan tuloista ja menoista tilit holhouslautakunnalle, jonka esimies sanoo torpan olevan vuosi vuodelta "yhä äitymään päin, kun lapsetkin jo alkavat työhön pystyä". Sippokin alkaa olla muuttuneihin oloihin muutoin tyytyväinen, mutta käräjäin lähestyessä häntä aina harmittaa, kun Maija-Liisa ei kutsuta ketään käräjiin; ei edes Lehikoista, vaikka sen porsas söi viime syksynäkin Kelleksen perunamaasta ainakin puoli kappaa hyviä, nuoria perunoita. "Eikä se eukko anna edes rahaa", että Sippo voisi itse Lehikoisen käräjiin vetää. "Ei anna, vaikkasnah", sanoo Sippo.

II

ILLISKO

Kun ei edes noin vinkeästi tuulisi, eikä pyryyttäisi tuota lunta, niin pakkasesta minä vähät huolisin. Ainahan sitä kylmän kanssa miten kuten loimeen tulisi, jos ei muutoin niin juoksemalla ja kämmeniään yhteen räpyttämällä; mutta tuo kuiva lumi oikein poskia tikkuilee, varsinkin vastatuulessa. — — — Ei, kyllä minä asetun jo yhteen kohti — — — vaikka väkisin, niinkuin isä neuvoi.

Oikein ääneen lausui eräs juoni, keskenkasvuinen matkamies nuo ajatuksensa kahlatessaan pitkin lumesta tupruavaa tietä. Viimeinkin, illan alkaessa hämärtyä, rupesi kumottamaan edestä päin kirkko ja sen juurelta muhkean näköinen kylä.

Ei ollut poika ennen ikinä koskaan näin etäällä käynyt, mutta nyt oli täytynyt tänne asti, vieraihin pitäjiin, tulla. Leipä oli näet loppunut kotoa ja isä oli pojalle sanonut: "Timo, sinä olet viitterä poika ja jo toisella kymmenellä. Kyllä sinä jo henkesi maailmalla elätät tavalla tai toisella, mutta älä rupea kuhnustelemaan ja kiertelemään kaukaa näillä omilla kylillä. Täällä ei ole paljo kenelläkään mitään antamista, kun täällä eivät muut menesty, kuin lapset; varsinkaan köyhillä. Mutta pyri sinä etäälle, ja kun missä näet mielestäsi mukavan paikan, niin pysyttele siinä, vaikka väkisin. Ole kuitenkin aina viisas ja katso eteesi, jotta eivät toiset ovelammat leipäpalaa suustasi anasta, vaan sinä päinvastoin osaat itsellesi toimeentulon aina hankkia."

Äiti taas oli itkuissaan evästykseksi neuvonut poikaansa pysymään aina nöyränä ja rehellisenä ja — mihin maailmassa joutuneekin — pitämään Jumalaa silmäinsä edessä.

Isä oli kuitenkin keskeyttänyt äidin opetukset lyhyesti lausumalla: "mihinkäpäs tuota on mekään rehellisyydellä päästy."

Äiti oli siihen mutissut vastaukseksi jotakin sellaista, että ahneuden voittamat kukistavat oman huoneensa, mutta poika ei ruvennut kuuntelemaan vanhempainsa keskinäistä kinastelua sen pitemmältä. Hän lähti vain matkallensa, jolla ei ollut mitään tiettyä päätä, eikä määrää.

Määrätön maleksiminen ympäri maita, ja mantereita oli joskus Timosta tuntunut miltei hauskaltakin. Somahan oli harjujen harteilta ja töyryjen ryntäiltä katsella kuinka lähimpien särkkien tummanviheriän verhon takaa kaukaiset vaarat kajastelivat sinisen harmaina ja harmajan sinertävinä eri värivaihtoluissa; ja miten niiden ääriviivat etäisyydessä sulivat taivaan sinehen. Hauskaa myös oli katsella kaikkea kattavan puhtaan lumen pinnalla tuhansien kidetähtien päiväpaisteessa kimaltelemista ja nähdä miten tuo valkoinen vaippa kuulteli milloin maidon valkeana, milloin taas sintusinisenä, milloin punahäiveisenä, aina auringon aseman ja ilmakehän kirkkauden mukaan.

Toisinaan kuitenkin kävi mieliala katkeraksikin kulkiessa, kun ihmiset eivät antaneetkaan ruokaa ilmaiseksi, vaan komentelivat kaikellaisiin askareihin, aivan kuin äiti aina siellä kotona. Jotkut vielä muutoinkin rajoittelivat vapautta ja jos ei totellut heti, niin hätistelivät pois nurkistaan yön selkäänkin lähtemään.

Niinhän se oli Murtovaaran ukkokin tehnyt, mutta saappaistaan olikin sen takia päässyt "Oli se sukkela temppu", ajatteli Timo itsekseen, "kun juohtui mieleeni kiehittää ne saappaat jo iltasella hankeen kauas talosta. Ja sitte aamusella sai se äkäinen koiranpenikka, jota iltasella hännästä vetäsin, sekä syyn että selkäänsä ukon uusien saappaiden häviämisestä. — — — Ja entäpäs se keikkajuttu Pelkolassa!" — — —

"Tuhma oli se Pelkolan emäntä, kun oi omaa vesikelkkaansa enää tuntenut sitte, kuin minä vain heitin laudan pätkän sen pajuille ja ihmettelin mitenkä se minun kelkkani oli yön seutuna niin jäiseksi tullut."

"Annastiina lienee sillä käynyt kaivolta pimeässä vettä", arveli vain emäntä ja lohdutteli minua, että "pianhan sen jään jossakin yöpaikassa sulatetuksi saat."

"Markka lähti sitte siitäkin kelkasta, kun sitä puoli päivää perässäni vetelin", puheli poika puoliääneen itseksensä. "Olisi kaiketi sillä saanut muualla enemmänkin, mutta kukapa sitä olisi viitsinyt pitemmältä vedellä niin jykevätekoista ja raskasta rakkinetta."

Metsä loppui silloin ja tuulenpuuskat yltyivät aukealla yhä rajummiksi. Tiheinä pyörteinä pöllyten ja tupruten kirmailivat lumipilvet pitkin peltoja yli aitojen ja kautta kujien. Hetkisen kuluttua tuikki jo tulia kylästä kaikkialta ja entistä innokkaammin ponnisteli poika kylää kohden, vaikka vimmaiset lumisiruset kovasti kasvoihin koskivat ja olivat silmät ihan soaista.

Kohta saavutti kulkija kylän ensimmäiset talot. Asiantuntijan silmillä hän puolipimeässä niitä tähysteli. Jo päätti poiketakin muutamaan taloon, mutta lähempätä katsottuna se näytti kovin köyhältä ja ränstyneeltä. Keskempää kylää kuumotti nyt muutamia oikein uhkeita rakennuksia, joista joku oli oikein kaksinkertainen, koska oli niin korkea kuin hyväkin mäki.

”Nuo mahtavat olla oikeita herraspaikkoja”, ajatteli poika. "Minkähän tähden niillä herroilla pitää olla paremmat asunnot, kuin muilla ihmisillä — — — ja minkähän tähden ne kuolevat nekin, vaikka syövätkin joka vero voita, sian silavata ja talkkunaa. — — — Eiväthän ne tosiaan taida talkkunaa syödäkään, vaan mitäs se nyt taas olikaan se puuro, jota Ohtois-Pekka sanoi herrasväen syövän, kun minä kehuin silavaa maailman parhaaksi koko ruokakomennossa? Mitenkäs se sanoikaan — — — niinhän se tosiaankin, jotta 'et ole sitte syönyt riisiryynipuuroa'. Ja kun minä kysyin: oletkos sinä, niin sanoi: 'enkä ole, vaan niin sanovat'."

Sieltä korkeasta talosta päin kuului tuulen tohinan läpi jotakin kuminallista kilahtelemista, niinkuin olisi siellä jossakin kulkusia kilistelty ja väliin kalahdellut kaileääninen aisakellokin. Pojassa heräsi uteliaisuus ja hän kiiruhti kiiruhtamistaan näitä outoja ääniä kohden.

Muutamaan tienkäänteeseen tultua hulmahtikin pojalle läpi pimeyden vastaan oikein silmiä huikaiseva valovirta. Pitkän matkan päähän punerrutti se sekä ilmassa sihisten hyppelehtivät lumisiruset että hankien pinnat ja nietosten huiput. Silmän vähän valoon totuttua, huomasi katsoja vaaleiden akkunaverhojen lävitsekin vilkasta liikettä ja aaveenomaisesti häälyivät liikkujain varjot toisin paikoin ristivalon loisteessa hohtavalla lumellakin.

Outo tunne soljahti pojan rintaan. Hänen mielensä alkoi palaa tuonne sisään, jossa varmaan oli iloa, lämmintä ja paljo ruokaa. Oli kuin joku tenhovoima olisi voimakkaasti vetänyt poikaa taloon, jonka korkea, avonainen portti tuntui ikäänkuin kutsuvan tulijaa sisään. Epäröiden astui poika pihaan, joka akkunoista hehkuvista tulista oli vielä valoisampi kuin tien puoli, ja täpösen täynnä valjaissa ole via ja helyjänsä kiisteleviä hevosia. Poika melkein huumautui nähdessään ympärillään niin paljo komeutta ja valoa, jota tulvi joka taholta, upeita ajopeliä, pehmeitä karhun ja poron taljoja, kirjavia rekipeitteitä ja tupsutettuja loimia. Kuinka kauan lienee siinä jo, tyrmeyksissään kaikesta tuosta uudesta, väristen seissutkaan, kuin sisältä alkoi kuulua soinnukkaita säveliä ja ihmisvilske akkunain kohdalla taas kävi vilkkaammaksi.

"Kannelkoon noilla noin somia säveliä päästää, vai lieneekö oikein viulu", arveli poika. Silloin avaantui muuan päärakennuksen ovista ja ulos tuiskuun töytäsi siitä paljain päin joku naisolento.

"Oletko sinä kenen kuskipoika?" kysäsi tulija.

"Enhän minä — -- — minä vain tässä omia aikojani — — —"

"No, tule sitte auttamaan minua puun kantamisessa keittiöön!"

Poika ei liikahtanut paikaltaan, mutta nainen tiuskasi: "tule sukkelaan; vai luuletko minun ilmaiseksi apuasi tahtovan?"

Pojan aivoissa vilahti ajatus voista, ja riisiryynipuurosta; ja niin hän lähti halkovajaan hänkin.

Sinä iltana saikin poika kantaa keittiöön monta halkosyltystä ja tehdä piioille paljo muutakin palvelusta, mutta ei hän silti kauppaansa katunut. Hänhän sai nähdä herraskemuja ja olipa salin ovella katsomassa sitäkin, miten herraslapsia kastetaan. Selma pantiin pienoisen nimeksi. Se kuului olevan patronin ainoa lapsi, kun viisi vanhempaa oli kuollut pienenä ja sitte ei ollut enää vuosikausiin talossa lapsia ollut. Ja tyytyväisiä kuuluvat nyt patrooni ja patronessa taas olevan. Tyytyväinen oli poikakin. Ei ollut hän näet vielä elämässään saanut eikä syönyt sellaisia herkkuja, kuin hänelle vierasten lähdettyä keittiössä illalliseksi anneltiin.

"Tuskinpa vain lienee se Ohtois-Pekan riisiryynipuurokaan sen parempaa", ajatteli poika käydessään levolle keittiön nurkkaan, johon piikatytöt olivat hänelle vuoteen tekaisseet, kun eivät hennoneet häntä myöhäisen yön selkään talosta pois ajaa. Sitte oli seuraavana päivänä talossa niin paljo kaikellaista puuhaa, että poikakin oli tarpeesen apuna. Hän käpelehtikin kaikkialla, juurikuin olisi jokaiselle ollut apuinensa aivan välttämätön, vaikka ei hänestä taitanut suurta apua kenellekään olla. Keittäjättärestä hän kuitenkin näytti kaikkein enimmän pitävän, koska mieluimmin sen käskyjä täytti.

Mandaa auttamassa oli poika ruokasalissa silloinkin, kuin sinne sattui itse patrooni pistäytymään. Se näytti levänkin perin ystävällinen mies, koska niin herttaisesti taputti Mandaa poskelle ja kutsui häntä "käpysekseen".

"Hst!" sanoi silloin Manda ja patrooni huomasi pojan läsnäolon.

"Mikäs pojan illisko sinä olet?" kysyi patrooni hieman vihaisesti pojalta, joka häntä alta kulmainsa tirkisteli.

"Minä olen Timo Tahvon poika", vastasi puhuteltu kumartaen ja muistaen äitinsä kehoitusta nöyryyteen.

"Illisko sinä olet", sanoi patrooni nopeasti ja poistui huoneesta.

Siitä päivin saikin poika aina olla illiskona, kun ei hänellä parempaa sukunimeä sattunut olemaan. "Eihän nimi miestä pahenna", ajatteli Illisko, joksi patronessakin häntä jo kutsui, käskiessään hetkiseksi leijaamaan pienokaista kätkyessä. — Siellä lasten huoneessa sitä vasta Illiskolle ihmeitä oli, semmoisia, joita ei olisi unissaankaan osannut niitä näkemätön nähdä. Siellä oli kuvia ja kuvastimia, peitteitä ja vaatteita niinkin hienoja, että oikein niiden läpi näki ‒ ‒ ‒ melkein, niinkuin ei olisi mitään silmien edessä ollut. Ja itse kätkytkin oli niin komea ja kiiltävä, että siitä ihan kuvansa näki.

Lapsen leijaaminen tulikin Illiskolle sitte päivillä varsinaiseksi työksi, sillä kun ei kukaan käskenyt häntä pois, niin jäi hän taloon. Ikäväähän se tosin oli tuo päiväkausien istuminen pientä lasta keinuttelemassa, mutta olihan patronessa hänelle antanut jonkun poikavainajansa vaatteet, joissa ei enää kukaan olisi häntä tuntenut entiseksi Korpirannan Tahvon Timoksi. Ja alkoihan tuo vähitellen menetellä lapsen keinutteleminenkin mukiin, sittekuin sai kirjoja lukeakseen siinä istuessaan. Patrooni oli näet muutamana iltana kysynyt osasiko Illisko lukea.

"Osaan, koko katekismuksen kannesta kanteen", vastasi Illisko.

Patronessa kävi kirjan ja vuorotellen kysyivät sitte sekä rouva että herra häneltä jos jotakin aina seitsemän katumuspsalmin loppuun asti. Erittäinkin hämmästyi patrooni sitä muistin paljoutta ja järjen vähyyttä, jota Illisko osoitti lasketellessaan ulkoa, aivan ajattelematta, kaikki kappaleet, kysyipä häneltä katekismusta mistä tahansa.

Siitä päivin alkoi patronessa itse opettaa Illiskolle kirjoitusta ja laskennon alkeita milloin jouti ja milloin mieleen juohtui. Ja konttoristeilta tai puotilaisilta lainaili Illisko luettavikseen kirjoja mitä milloinkin sai, aina Barthin ja Bredowin historiallisista kertomuksista alkaen Koipeliinin linnustukseen asti. Jo ennenkuin patrooni hänet siirti Selman kammarista kauppapuotiin oli Illiskolle karttunutkin tietoja niin paljo, että hän ei ainoastaan tietänyt, että "suuri Rooman valtakunta sylesi paitsi Italiaa ja Helvetiaa, Portugalin ja Spanian, Ranskan Rheiniin asti" j.n.e., vaan kykeni keskustelemaan ihan asiallisesta monestakin tietopuolisesta seikasta.

"Se on terävä poika", vakuutti patrooni siinä vuosien varrella rouvalleen Illiskosta, kun rouva milloin lausui ilmi epäluulojansa, ettei Illisko ollut rehellinen, eikä muutoinkaan käytöksessään oikein mallikelpoinen. "Se on terävä poika, josta tekemällä hyvä tulee", vakuutteli patrooni aina silloin. "Puodissakin se on jo paras mies ja saa ihmiset ostamaan usein semmoistakin, jota eivät ole aikoneetkaan, eivätkä ikinä tarvitsisi, — — — ja sitä paitsi Illisko on aina taloon päin, jota muut eivät ole yksikään.

"Saattaa olla ovela asioissa", arveli rouva, "mutta outoja hänestä ihmiset puhuvat.

"Mitä outoja?" kysyi patrooni hämillään.

"Kyllä kai sinä arvaat, vaikka et ole tietävinäsi."

"Mistäpäs minä?"

"No, kun murun täytyy eroittaa palveluksesta nykyjään joka vuosi ainakin yksi palvelustyttö, jollei useampiakin."

Patrooni muisti äkkiä jonkin asian, jonka vuoksi hänen täytyi kiirehtiä konttooriin, eikä rouva sitte enää uskaltanut ottaa koskaan puheiksi Illiskon talosta eroittamista. Hän näet huomasi miehensä luottavan Illiskoon rajattomasti ja kiintyneen häneen, juurikuin omaan poikaansa. Ja onkinhan se Illisko hauska ja kohtelias ja ymmärsi hienoja seuratapoja paremmin kuin moni synnynnältään herrasmies. — Ja muhkea hän oli muodoltaankin, koska Selmakin — muista tytöistä puhumattakaan — häntä aina niin mielihyvällä katseli. Oli se kaikissa tapauksissa, Illisko, komea mies viiksineen ja kultasankaisine rillineen. Se täytyi patronessan kyllä myöntää.

Ikäänkuin itsestään, miltei kenenkään huomaamatta, oli Illisko, Selman kaupungissa koulua käydessä, siirtynyt jo kauppapuodin päälliköstä konttorin korkeimmaksi ja koko liikkeenkin ylijohtajaksi. Hän se hoiti kaikki raha-asiat, teki kaupat sekä ostot että myynnit ja usein patroonin käskystä kirjoitti metsäkontrahditkin omiin nimiinsä. Yhä enemmän vieraantuikin isäntä itse liikkeestänsä ja hoiteli ainoastaan huvituksiaan. Niihin taas ei Illisko sanonut itsellään olevan aikaa eikä haluakaan muuhun kuin pelaamaan joskus shakkia, jota eivät muut koko talossa osanneet, kuin Selma ja Illisko itse.

Shakkipelissä se tapahtui eräänä syysiltana sitte sekin seikka, jota patronessa oli jo pitkät ajat joskus pelännyt ja päättänyt ainoan lapsensa onnen vuoksi vastustaa "vaikka mikä olisi". Illisko näet kautta rantain kosasi Selmaa, jota todellakin oli erittäin hellästi valvatellut aina lapsesta asti.

Selma pyysi ajatusaikaa ja sanoi neuvottelevansa vanhempiensa kanssa. Patroonilia itsellään ei juuri ollutkaan erityisesti mitään hyvää asiaa vastaan; vaikka hänkin olisi mielellään suonut ainoan tyttärensä pääsevän arvokkaampaan avioliittoon. Mutta rouva kauhusta aivan pyörtyi, kuullessaan pahat aavistuksensa tosiksi. Hän selitti Selmalle mahdollisesti ehkä voivansa taipua siihen, että tytär menisi puolisoksi talonpoikaissyntyiselle miehelle, mutta ei ikinä Illiskolle; "ei ikinä!"

"Mutta onhan hän kelpo mies", pisti patrooni väliin. "Ja jos Selma häntä rakastaa, niin — — —"

"Niin, Selma ei tunne häntä", pauhasi patronessa, "etkä sinäkään. Vai lienettekö te miehet kaikki sellaisia, että ainoan lapsesi antaisit mokomalle miehelle, joskin asian tunnet ja todeksi uskot.

"Ole joutavia", mutisi patrooni, mutta rouva huudahti: "joutavia! Onko se joutavia, että Illisko on vuosikausia pestannut kaikki palvelijat taloon ja minun on joka tullut vuosi täytynyt niitä sitte palveluksesta eroitella ja surkutella tyttöparkojen onnettomuutta?"

"Illiskoako ne kaikki sitte ovat 'onnettomuudestaan', niinkuin sinä sitä sanot, syyttäneet?"

"Eivätkä ole, ei suorastaan yksikään, mutta tietäväthän kaikki ihmiset Illiskon heitä kaikkia salaisesti auttaneen ja yhäkin auttavan. Talon kunnia siitä kärsii ja sentähden vaadin minä Illiskon eroitettavaksi koko talosta. Nyt ainakin hän on eroitettava jo."

"Paljon enemmän se talon kunnia sitte kärsii", mutisi patrooni ja poistui, jättäen äidin ja tyttären kahden kesken asiata pohtimaan. Mennessään hän vielä kuitenkin lisäsi: "Illiskolle on vuosien varrella kertynyt pääomia ja arvoa — — — ja ne olisivat hyvät liikkeessä olemassa — — — näin huonoina aikoina."

Aili kysyi sitte tyttäreltään suoraan rakastiko Selma Illiskoa, mutta Selma ei antanut tunteistaan suoraa selkoa edes äidilleenkään. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin oli muuttunut niin paljo, että osotti selvää inhoa, Illiskoa kohtaan, vaikka oli aina ollut hänelle ystävällinen.

Patrooni ja Illisko yhdessä tekivät kaiken voitavansa taivuttaakseen tuumaan sekä äitiä että tyttöä, mutta turhaan. Patrooni kyllä kehotti Illiskoa kärsivällisyyteen, mutta ajan oloon näkyi patronessan kiukku vain kasvavan ja hän yhä tiukemmin vain vaati Illiskon talosta eroittamista. Silloin patrooni tarjosi Illiskolle osaa liikkeessänsä.

"Sitte hän ei ainakaan voi; enää aina nalkuttaa sinun erottamisestasi", sanoi patrooni.

"Otan kyllä osankin", lausui Illisko päättäväisesti, "mutta vaadin Selman kaupantekijäisiksi."

"Mutta kun. Selma ei nyt kerran suostu, niin ota vaikka puolet koko liikkeestä. Puolet koko liikkeestä", — rukoili patrooni, "äläkä tee hävyttömyyksiä, vaan anna asiat olla ennallaan."

Illisko vastasi kuivasti: "ei haluta."

"Eikö haluta", kähisi patrooni tuskaisesti ja huokasi. "Mutta ihminen, mitä sinä tahdot?"

"Minäkö? — — — No, olkoon menneeksi: minä tahdon sitä samaa, jota kaikki muutkin kaipaavat. Minä tahdon vapautta, riippumattomuutta kenestäkään ja elämiin iloa. Minä tahdon elämän onnea, jota ei häiritse kenenkään käskynvalta. Minä tahdon vapautta elämän kuormasta, joka samentaa ihmisen onnen ja tekee olon tuskalliseksi. Minä siis tahdon samaa, jota te etsitte nautinnoissanne, juopottelussa ja muussa.'

"Haaveita, haaveita", mutisi patrooni. "Ota puolet liikkeestä, äläkä syökse minua, vanhaa miestä häpeään, ylenkatseeseen ja kurjuuteen. Sinun haaveksimaasi onnea ei kuitenkaan ole missään olemassa."

"On varmaan", väitti Illisko. "Äitini oli onnellinen. Kentiesi olisi minustakin tullut onnellinen, mutta täällä ovat sisälliset voimani uupuneet, koko olentoni saastunut. Selma sen voipi vielä puhdistaa, muut eivät."

"Haaveita. Ja noiden haaveidesi tähden tahdot sinä nyt syöstä minut häpeään, ennenkuin rupeat liikkeen osakkaaksi?"

"Tuskinpa toinen voinee toista koskaan häpeään syöstä enempää kuin kunniaankaan korottaa. — — — Ja mitä tuohon puoleen liikkeesen taas tulee, niin se on jo ennestään minun, vaikk'ei nimellisesti.'

"Sinun?" naurahti patrooni hämmästyneenä.