Part 5

"Minä olen häntä pitänyt silmällä kuin sisartani", oli Taavetti vastannut ja koettanut tyynnytellä kaikella tavalla. Emäntä Maiju oli taas ollut kalpea kuin kuolema ja vasta sitte oli parahtanut itkemään, kun Anna-Maria oli saunasta sisään saatu ja Matti kamalasti tyttärensä kironnut. Ei kukaan ollut Anna-Mariasta sen enempää tietävinäänkään, niin että Tiinan Taavetin täytyi itsensä käydä Kalalahden kyyry kuppari sille avuksi ensi hätään, vaikka satoi ja myrskysi niin, että hirvitti.

Kuppari kyllä koetti parastaan, mutta Anna-Maria yhä huusi ja piehtaroi. Silloin sanoi Taavetti isäntä-Matille: "kyllä teidän nyt on lähetettävä hakemaan lääkäriä."

Matti ei edes vastannut mitään, mutta eräs Anna-Marian veljistä oli sanonut: "terveellä on yhdeksän kymmenettä toivetta, sairaalla ainoastaan yksi. Ja senkö vuoksi pitäisi tämmöisessä Herran ilmassa lähteä oppinutta lääkäriä hakemaan! Kun ei Kalalahden kuppari voine Anna-Marian auttaa, niin kuolkoon meistä nähden — — — ja kumpahan kuolisikin!"

"Kumpahan kuolisi edes", sanoivat toisetkin kolme veljeä!

Taavetti pyysi silloin talon renkiä kanssaan lääkäriä hakemaan järven toiselta puolen, mutta sekin arveli: "kukapa sinne syyspimeässä lähtisi moni-virstaiselle selälle, etenkin kun rajusää on äitymään päin."

Silloin katosi Taavetti tuvasta, ja kauas pimeään hän kuuli nuoren, tuskin seitsemäntoista täyttäneen, äidiksi tulevan Anna-Marian sydäntä vihlovat voivotukset ja "armoa, armoa" huudot. — Matka myötätuulessa menikin Taavetilta hyvin pian, ja hän tapasi lääkärin vielä valveilla, mutta lääkäri ei tahtonutkaan lähteä yöllä niin vaaralliselle retkelle.

"Kuulkaapas, tohtori", sanoi silloin Taavetti. "Te lähdette nyt; se on varma se; tahi saatatte minut murhamieheksenne. Minä olen tässä sitä varten, että te tulette pelastamaan, jos voitte, varmasta kuolemasta kahta ihmiselämää. Mutta jos kieltäydytte lähtemästä, niin oma elämänne on paikalla mennyttä."

"Eivät ne olleet sanat, vaan ääni ja Taavetin kasvojen ilme, jotka pahoittivat lääkärin tarttumaan konelaatikkoonsa ja kiireesti pukeutumaan matkaa varten.

"Mutta jos me hukumme molemmat, sillä tällainen matka käy yli ihmisvoimain?"

"Teidän ei sittekään tarvitse pelätä mitään", sanoi Taavetti tavattoman ontolla äänellä ja kammottavan vakavasti. "Minä sanon tuolla ylhäällä, että syy on minun. Kuuletteko, syy on minun ja puolustan teitä, että te uhmasitte vaaraa säästääksenne minua murhasta."

Lääkäri vaikeni ja vapisi, sillä hän luuli olevansa mielipuolen kanssa tekemisissä, mutta ei uskaltanut pakoonkaan pyrkiä, sillä kumma liekki paloi matkatoverin silmissä. — Venheessä sitte ei virkattu monta sanaa, eikä sellaisessa myrskyn mylläkässä ääni olisi juuri kuulunutkaan.

Kaikki luonnonvoimat näyttivät riehaantuneen, sillä vettä tuli tuiskuna sekä ylhäältä että alhaalta, ja vaahtoa vain laineiden sihinä ja kohina oli ihan tyrmistyttävää ollut.

"Luokaa vettä", kuuli lääkäri joskus tuhtojen puolelta äänen perään, ja hiki päässä hän sai pidellä, melaa. Tuntikausia oli jo oltu vesillä pilkkopimeässä, kun lääkäri huomasi pilkahtavan valoa keulan edestä viimeinkin.

"Tulta edessä päin, huusi hän.

"Sitä kohti", kuului pimeyden sylistä vastaus. "Ja jos minä uuvun, niin pitäkää vasemmalle — — — siellä on maa lähinnä."

Lääkäriä kammotti entistä enemmän, ja ajatuksissaan hän teki tiliä elämästään jollekin voimalle, jota ei vuosikausiin ollut ajatellut ja joka ei enää tuntunutkaan pelkältä sokealta voimalta. — — —

Aika tuntui peränpitäjästä melkein ijankaikkisuudelta, mutta äkkiä jysähti venhe rantaan. Kaitainen valojuova ylhäältä rantatöyräältä oli nyt tulijoilla oppaana taloon, mutta soutajaansa, jonka kynnenperistä tirskui veri, täytyi lääkärin tukea astuttaessa ylös töyrännettä. Talossa ei kukaan nukkunut, mutta ei kukaan myöskään tullut tulijoita vastaankaan, vaan väsyneen Taavetin oli opastettava lääkäri Anna-Marian sairasvuoteelle. Sitte hän hoippui tupaan ja nukkui penkille heti.

Aamusella oli ilma sees ja tyyni. Päivän terä valoi valoa ja lämpöä, juurikuin kirkkaana kesäpäivänä. Myöhään heräsi Taavetti ja emäntä tarjosi hänellekin kahvia sittekuin lääkärin oli ensin kammarissa kahvitellut. Taavetti kysäsi: "eikö Anna-Maria ole vielä herännyt?" kun hänelle kahvia tarjottiin.

"Ei, eikä enää herääkään", sanoi palvelustyttö, mutta kamarista kuului pienen äidittömän olennon itkua.

Talon miehet eivät olleet tietävinäänkään lääkärin pois saattamisesta, mutta Taavetti pyysi lääkärin odottamaan siksi, kuin hän ehtisi läheisessä mökissään pistäytyä.

Kun Taavetti oli saattanut lääkärin kunnialla kotiin, tarjosi hän sille tukun seteliä. "Oliko niitä paljo vai vähän, mutta satoja siinä oli", kuului lääkäri jälkeen päin kertoneen; mutta sitä hän ei ollut kenellekään kertonut, että hän oli Taavetille sanonut: "minä luulin sen olevan teidän vaimonne, mutta kuulin kuppari-muorilta kaikki. Ja sentähden, mestari, joskin teillä on oikeus pitää minua itsekkäänä ja arkamaisena raukkana, niin älkää kumminkaan minua pitäkö suorana lurjuksena. Siis rahanne taskuun!"

Taavetti oli silloin ojentanut sanaakaan virkkamatta kätensä oppineelle lääkärille, ja kyynelsilmin puristivat molemmat miehet silloin toisensa kättä, niinkuin pitkistä ajoista toisiaan tapaavat, rakkaat veljekset.

Seuraavana sunnuntaina haudattiin sitte Ritalan nuori Anna-Maria kirkkomaalla yhteiseen hautaan. Komean se olikin Taavetti viimeisen majan Anna-Marialle tehnyt, niin komean, ettei niillä tienoin ole sellaista ruumiskirstua nähty sitä ennen eikä sen jälkeenkään — luultavasti. Mutta haudalla tapahtui myös jotakin, jota ei oltu luultavasti nähty ennen, eikä jälkeenkään. —

Se oli nimittäin edellisenä päivänä Kiiskilahden nuori kapteeni, sen lihavan vanhan kapteenin poika, tuonut kotiinsa nuoren rouvansa, Suopuron kenraalin tyttären. Kirkonaikana oli sitte Kiiskilahden hovissa parhaillaan syöty tuliais-aamiaista, kun yhtäkkiä ruokasaliin ilmestyi Tiinan Taavetti. Kaikki vieraat, ja niitä oli ollut paljo nuoria ja vanhoja läheltä ja kaukaa, olivat hämmästyneet uudesta vieraasta, ja talonväki tietysti kyseli mitä miehellä olisi asiaa?

"Eihän minulla muuta", oli Taavetti selitellyt nöyrästi kumarrellen, "eihän minulla muuta, kuin tulin pyytämään, että nuori kapteeni olisi hyvä ja tulisi nyt heti katsomaan sitä kaunista ruumiskirstua."

"Mitä ruumiskirstua?" oli kapteeni kysynyt.

"Sitä Ritalan Anna-Marian ruumiskirstua. Se peitetään kohta maahan niin, että sitte sitä ei enää voi nähdä."

Sen kuultuaan oli nuori kapteeni hypännyt ylös, kuin ampiaisen pistämä ja vetänyt Taavetin kanssaan toiseen huoneeseen. Hän oli siellä yrittänyt puhumaan jotakin, mutta Taavetti oli vain painanut soturille lakin päähän, ja sitten ne olivat lähteneet kävelemään yhdessä. Eräät hovin palvelijat arvelivat kuulleensa Taavetin mennessä lausuneen kapteenille: "revin olkalappunne, jos kovin vastustelette." Kuitenkin oli näyttänyt siltä, kuin ei kapteeni olisi oikein mielisuosiolla kulkenut muassa; mutta hänhän oli vain yksi mies, ja mitä se yksi mies Tiinan Taavetin kourissa painoi.

Vieraita juoksi suuri liuta Taavetin ja kapteenin perässä, ja kaikki olivat ihmetelleet mitenkä kapteeni antoi toisen miehen oikealla kädellään niin hellästi halailla itseään ja miksi he niin kiireesti kulkivat. Mutta pian se oli matka kulunutkin, jos tuo ei ole hovista hautausmaalle kovin pitkäkään. Pappi oli jo kuitenkin rukousta lukemassa, ennen kuin hovista tulijat haudalle ehtivät, Taavetti ja kapteeni etunenässä. Ne molemmat asettuivat aivan haudan reunalle ja hartaan näköisinä kuuntelivat, kuinka rovasti jälkeen jääneille lohdutukseksi luki: "meidän kaikkien tulee ilmestyä tuomioistuimen eteen, että jokainen saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissansa tehnyt on, olkoon se hyvä taikka paha"; ja vielä: "hirmuinen on langeta elävän Jumalan käsiin?"

Taavetin käsi oli sillä välin siirtynyt kapteenin niskaan, ja hyvä se olikin, sillä kapteeni kumarteli monta kertaa hautaan päin niin syvään — paremmin kaunista kirstua nähdäkseen — että ehkä olisi tuupahtanut Taavetin pitelemättä hautaan. Hautauksen loputtua kääntyivät kaikkien silmät kapteeniin päin ja yhtäkkiä kuului yli hiljaisuuden Ritalan Maijun kimeä ääni: "kuulitteko, kapteeni: 'sen mukaan, kuin hän ruumiissansa tehnyt on, ja hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin'."

Kapteeni ei vastannut Maijun kysymykseen, mutta kun Taavetti kysyi: "eikös se ole kaunis kirstu", niin äkkäsi hän hyvin surkeasti: "o-oon, onhan se". Silloin Taavetti irroitti hänestä kätensä, eikä häntä sitte ole Suomessa koko kapteenia nähty. Seuraavana kesänä myi Kiiskilahden vanha kapteenikin vapaaehtoisella huutokaupalla talonsa kiluineen ja katuineen, mutta kun ei ollut muita huutajia, kuin lääkäri, Ritalan Matti ja Tiinan Taavetti, niin ei omaisuus ollut kovin kalliiksi noussut. Tiinan Taavetille se jäi ja siellä hän asuu yhä ottopoikansa Anna-Marian perillisen kanssa, mutta vakuuttaa viimeisen poikamaisen vehkeensä olleen korean ruumiskirstun kapteenille näyttämisen. Kuka sen kuitenkaan niin varmaan tietää, sillä hulivilin luonto se Tiinan Taavetilla empimättä yhä on, ja mihinkäpä siitä luonnostaan kenkään pääsnee, vaikka onkin raha rinnassa.

VI

MAAILMANLOPPU KORPIVAARASSA

Honkaset olivat arvattavasti iät kaiket asuneet korkean Korpivaaran liepeillä, ihan pohjoisen napapiirin alla. Luonto oli heitä kasvattanut siellä sukupolven toisensa perästä ja Suomen luonto on mahtava siellä. Siinä on voimaa ja siinä on uhmaa. Se on samalla korkea ja syvä, mutta välillä ovat alhaiset rämeet ja pohjattomat rimpisuot. Vanhat, väkäleukaiset eukot, pieni piipun nysä hampaissa, siellä illoin kertovat lapsille terävällä, särkyneellä äänellä muinaisista sissisodista ja verisistä rajarettelöistä hirveitä juttuja; taikka pöyristyttäviä tarinoita aaveista, haltijoista ja hetteiden hengistä.

Pitkät, pitkän pitkät vuosikymmenet, kukatiesi vuosisadatkin, oli siellä eletty puutteissa ja kurjuudessa, koetellen taikojen tenholla taivuttaa onnensa oikkuja mielensä mukaan ja huokaillen ihmisen kohtalon kataluutta. Turhaa oli siellä uudistuksia ehdottaa elämässä, sillä sittekin, kaikesta kurjuudesta huolimatta, käy ihmisten olennon sisimmissä syvyyksissä vanha tyytyväisyyden pohjavirta oleviin ajallisiin oloihinsa. Nälkää kärsien retkottivat useimmat Korpivaaran voimakkaat miehet laiskoina pirttien penkillä päivästä yöhön ja yöstä päivään, pettuleivän hengissä pitäminä. Tavallisesti uinailee silloin sielukin toimettomana yhdessä ruumiin kanssa kitkerän, tervakselta ja palturitupakalta tulevan savun seassa, tuumien ja tuomiten ajallisten olojen parantamisen miltei synniksi sallimusta vastaan.

Semmoista oli yleiseen Korpivaaralaisten elämä siihen asti, kuin kotoansa poikana aavoille merille karannut Kalle Honkanen tienoille takaisin tuli. Se oli kasvanut kovin pitkäksi vierailla mailla ja oli siinä miestä muutoinkin kerraksi. Hän se hehkuvilla sanoillaan sai välinpitämättömyyden unesta hereille ensin oman sukunsa ja sitten koko seudun. Ihmisissä syntyi omituinen tunteiden kuohu, kun oli autuuden hurmausta maistella saatu.

Innosta kiiluvin silmin julisti näet Honkais-Kalle "nyt kohta" eli ensi syksynä tulevan tuomiopäivän lauvantain. Ja silloin loppuvatkin Korpivaarallakin kärsimykset! Sen tiedon oli hän matkoillansa maailmassa saanut ja kiiruhtanut kotiin saattamaan siitä sanaa omaisilleen, että ne ajoissa ymmärtäisivät katsoa eteensä ja olisivat valmiit silloin, kuin kiskaistaan auki korkeuden kuorien ovet ja paljastuvat kadotuksen kauhistavat kuljut.

Alussa katsoi usea kyläläisistä Kallen touhuvan turhia, mutta hänellä oli kanssansa kirjoja ja kuvia, joissa silmin nähtävästi oli esitettynä mitä tuleman piti. Se saattoi jo monen horjumaan, mutta useimmat uskoivat vasta silloin, kuin hän piti suuren kokouksen Honkalan avarassa tuvassa. Hikoillen kuumassa, ihmishengityksen ummehduttamassa ja puolihämärässä huoneessa, jossa päre muurin rengossa, tuskiaan ritisten, vaivoin palamaan pääsi, seisoi sinä iltana Honkais-Kalle väkijoukon edessä, oikea käsi ojolla ja silmät säihkyvinä niin, että niistä tuntui tulisäkeniä sinkoilevan joka soppeen. Suustansa hän sumppusi sanoja kuin pärskyvä koski kuohujansa ja äänensä jylinällä huumasi ensiksi kaikki naiset, paitsi äitiänsä.

Hän kuvasi kuulijoillensa kuinka he kaikki olivat eläiminä eläneet ja penkoneet mustimmat pahuuden pohjat; kuinka he olivat ainoastaan ajallisia ahertaneet; eläneet yksistään itsellensä; kiskoneet toisiltansa korkoja; juopuneet viinasta ja kiinnittäneet sydämensä katoovaan tavaraan ja kunniaan; korottaneet itsensä, kaikkia vastaan, mutta nyt on viha täytetty. "Rimpekän uuhi ja Soljakan härkä", joista oli kauan käräjiä käyty, kun olivat aikoinaan Korpivaaralla muka kontion kaatamina kadonneet; ja Matolammen niityn heinät, jotka kyläläiset, olivat vääryydellä naapurikylän asukkailta säännöllisesti joka vuosi anastaneet, kuuluivat joka korsi kohta seisovan korpivaaralaisia syyttämässä korkeimman tuomioistuimen edessä; eikä silloin kuulunut riittävän yhtään kyläläisten yhteinen päätös, ett'ei kukaan kyläläisistä niistä asioista mitään tiedä, vaan jokainen sanoisi karhun repineen elukat ja syöneen heinät.

Ulinata alkoi silloin kuulua karsinapuolelta ja Kuuselan Anni jo voivotteli sitäkin onnettomuutta, kun ei heidän Mattinsa ollut ennen maailman loppua "saamistaan" perinyt. Toiset, emännät, tyttäret ja eukot, tyrskivät muista syistä ja jopa mylleröivät miehisetkin miehet tunteidensa kuohuvissa pyörteissä, joiden riehuen ryöppyävät harjat kohdakkoin hukuttivat yhteen huumaukseen koko Korpivaaran kylän.

Nuorissa miehissä oli kyllä vielä joitakuita, jotka sanoivat rovastilta rippikoulussa kuulleensa tuomion tunnin olevan sekä tuntemattoman että tutkimattoman. Kalle Honkanen kuitenkin selitteli heille ennen kyllä niin olleen, mutta nyt oli Ameriikassa eräs viisas mies saanut asian selville. Hän vahvisti vielä opetuksensa oikein raamatusta, lukemalla siitä monta paikkaa ja lopettamalla lukunsa jollakin lauseella, jossa kiellettiin raamatun sanoja lukitsemasta.

"Rovasti ja muut papit ovat sen kuitenkin tehneet", huusi Kalle lopuksi. "Ja miksi? Siksi, että saisivat yksin taivaassakin herrastella ja kellastella, mutta musta kansa ja talonpoikainen rahvas joutuisi ikuiseen itkuun, vaivaan ja työhön. Mutta nyt on aika läsnä ja minä olen saanut sen tietää."

Niin selvää todistelua oli vaikea kumota, mutta yhä epäilivät useat ja niiden seassa Kallen oma äitikin, joka esitti: "en usko, ennenkuin näen".

Olisittepas nähneet minkä vaikutuksen se teki Kalleen. Hän itki, pyysi, uhkasi ja rukoili, ett'ei toki hänen oma äitinsä alkaisi levittää epäuskon myrkkyä kansan sekaan, joka aikoi ja tahtoi pelastetuksi tulla.

Äiti ei kuitenkaan taipunut poikansa tuumiin, vaan viikkomääriä vastusti "sellaista hullutusta", kunnes viimein oikein jalansyten lähti asiasta puhumaan kirkonkylään sekä rovastille että nimismiehelle. Ei tiedetty mitä rovasti oli sanonut, mutta nimismies oli suoraan tunnustanut ei voivansa vangita Kalle Honkasta niin kaukaan, "kuin hän ei ollut mitään rikosta tehnyt"; eikä tyhmien narraaminen kuulunut mikään rikos olevan lain mukaan.

"Eivät uskalla herrat; eivät uskalla herrat, kun tietävät kyllä Kallen puheissa olevan perää", riemuittiin kylässä.

Kirkossa kyllä kerrottiin sen perästä pitkin kevättä pidetyn saarnoja ja selityksiä viimeisestä tuomiosta ja erehdyttävästä opista, mutta niistä saapui sanoma Korpivaaralle ainoastaan kulkupuheiden kautta, sillä Kallen kumppanit eivät kirkossa käyneet. Jos sitte jollakin vielä epäilyksiä oli, niin vaikenivat ne vähitellen, kun innokkaimmat uuden opin ystävistä uhkasivat ajaa oppinsa "halolla uskottomain päähän".

Työtä ei kylässä paljo kukaan tehnyt ja siitä oli tietysti nälkä seurauksena, aluksi köyhimmille, sitte vantterammillekin eläjille. Kalle keksi kuitenkin siihenkin neuvon.

"Kalle, nyt tulee nälkä kylään ja kuolema jo ennen tuomiota", sanoi eräänä päivänä itse Kuuselan Matti Honkaselle. "Mitä sinä arvelet, kuollako lemmessä, vai koettaako olla hengissä loppuun asti? Mitä arvelet parhaaksi?"

"Oi sitä epäuskoa, oi sitä epäuskoa!" huudahti Kalle. "Minä sanon, ettei kylässä kuole koko vuotena ketään oikeata ihmistä, kun vain olette äänelleni kuuliaiset. Minä hankin syötävätä koko kylälle; kuuletteko, koko kylälle!"

Ja Kalle piti sanansa. Hän hankki kylään kirjoitusmiehen. Ja monta päivää kirjoitettiin sitte Honkalan kylkeiskammarissa kauppakirjoja, joilla useimmat isäntämiehet myivät omistamansa perintötalon numero sen ja sen Korpivaaran kylässä talollisen pojalle Kalle Honkalalle siitä ja siitä täydellisesti tänä päivänä suoritetusta kauppasummasta.

Niillä kauppakirjoilla se lähti sitte Kalle kaupungista asti Korpivaaralaisille elinettä hankkimaan. Kyllä olikin miehen tasku pullollaan papereista, kun sinne oli sullottu lähes kahdenkymmenen talon kauppakirjat. Viisi, kuusi isäntämiestä ja pari perintötorpparia oli Kallen äidin neuvosta jättäneet talonsa kuitenkin vielä toistaiseksi myymättä samoin kuin äiti itsekin.

"Miksi se äiti ei sitte suostu kauppakirjan tekoon?" kysäsi Kalle. "Vai onko pettuleipä niin mieleistä herkkua?"

"Siksi, että perithän sinä talon tavaroineen minun — kuoltuani kauppakirjoittakin. Eipähän tässä veljet eikä sisaret osalla perinnössä liene."

"Niin sitte", arveli Kalle, "mutta mitäs minä sitte enää talolla teen".

"Teeppä sitte, mitä tahdot."

"Mutta sitä ennenhän tulee loppu."

"Jos tulee, niin tulkoon", tuumaili äiti. "Mutta minusta se olisi ihmisten pettämistä narrata heiltä tavaroita tiloja ja taloja vastaan, joilla tuomion perästä tuskin lienee mitään arvoa. Jos nimittäin tuomio tulee. Ja jos ei tule, niin kävisi liian kalliiksi uhrata talonsa puolen talven leivästä."

"Sitä minäkin; sitä minäkin. Emäntä on oikeassa; oikeassa on Anna-Mari", alkoi kuulua ääniä miesjoukosta.

Kalle sekoitti kuitenkin semmoiset äänet sanomalla: "mitäpäs petosta siinä olisi, sillä mitä he tavaroillaan kuitenkaan tekisivät kaiken loputtua. Kauppakirjoitta eivät kuitenkaan leiväksiä anna ne epäuskoiset mammonan orjat."

"Mutta jos porvarit ottavat talot omikseen ensi mikkelinä?"

"Eivätkä ota.". väitti Kalle rohkeasti. Sitä ennen ovat jo asiat selvillä,?

"Niin ovat, niin ovat", melusi suurin osa miehistä, mutta emäntä ja jotkut muut eivät sittekään kauppakirjaa tehneet.

Kalle kiiruhti kaupunkiin ja tuskin oli viikkokautta kulunut, kun jo saapuivat ensimmäiset ruokavarakuormat Korpivaaran kylään.

Paria isäntää jo rupesi kaduttamaan, kun eivät hekin olleet maatansa myyneet, vaan täytyi nyt raataa ja raastaa ja petäjäistä peiputella siihen sijaan, kuin maansa myyjät pitivät makean leivän päiviä lakkaamatta, Ja tavaroita niitä tuli, — tuli tulemastakin päästyä. Yksi vain jäi yhä tulematta, ja se oli Kalle Honkanen itse.

Soljakan Simo oli käynyt käräjissä ja kylässä hevostaan syöttäessä kertonut Kalle Honkasen olleen siellä myös ja ottaneen haudot kahdeksaantoista Korpivaaran taloon. Hän oli vielä surkutellut sitä, kun kyläläiset olivat "kontunsa kenkänneet semmoiselle maankulkijalle, joka tuskin edes lieneekään se, joksi itseänsä sanoo."

"Mistä se Simo sen päättää”, oli Kuuselan Matti silloin kysynyt vähän vihaisesti.

"Enpähän muusta; mutta eihän tuo ollut vanhan Kalle vainajan, enempää kuin Anna-Marinkaan näköinen, vaikka poikana oli ihan kuin äidistään leikattu, paitsi isän pitkää, suoraa nenää. Eikä se näyttänyt ennestään tuntevan ketään".

"Sitähän minäkin aluksi vähän vierastin", puuttui Kuuselan vanha setämies puheeseen, "mutta uskoin sen sitte Kalleksi, kun se sanoi nähneensä maailmalla, niin paljon ihmisiä, jotta entiset olivat unohtuneet ja sitä paitsi toiset kasvaneet, toiset vanhenneet, niinkuin muiden muassa minäkin. Ja se on totta se. Ja toisekseen, toistapahan sen oma äiti lienee pojakseen tuntenut."

"Niin, ja kenenkäs nimiin se käräjissä huudot otti", uteli Matti?

"Tietysti Kalle Honkasen nimiin, niinkuin kauppakirjatkin olivat kirjoitetut", selitti Simo.

"Siinäpä se", päätti Matti. "Ei suinkaan se toisten nimiin rupeaisi kauppoja tekemään, jos kerran on tosi mielessä; eikä se mies valhettele."

Ikävällä odotettiin sitte Korpivaarassa Kallea kotiin viikkoja ja viimein kuukausia, mutta mies oli kadonnut, kuin tina tuhkaan. Alkoi jo useampia harmittaa ja hävettää ja maansa myymättömät rupesivat jo naapureitansa pilkkailemaankin takana päin. Kuuselan Matti piti kuitenkin yhä uskollisesti Kallen puolta, vakuuttaen Kallen kyllä kohta palajavan, "kun asioiltaan ennättää".

"Mutta jos se ei tule", huokasi Anni, "niin tuntuu minusta, että ei tule loppuakaan, ja mihin me sitte joudutaan? Mieron tielle maattomat raukat; hyh, hyh, hyh, huu — u — uu!"

Epäilykset kasvoivat kasvamistaan niin, että kesällä monessa talossa ruvettiin heinälle aivan, kuin ennenkin, vaikka muutamat yhä nauroivat koko työn touhulle. Mutta sitte tapahtui jotakin, joka leimautti "maailman lopun uskon" taas täyteen liekkiin. Muutamana iltana näet kuulivat kyläläiset, istuskellessaan ennen maata menoa aittojansa luhtien portailla, metsästäpäin kummallista kilinää ja helinää. Se kävi yhä selvemmäksi, kunnes jo polkua pitkin näkyi kulkevan kummallinen kulkija.

Kuuselan Matti kertoi siitä, että se oli pitempi pitkänkin miestä ja valkeampi valkeintakin vitilunta. Kasvotkin sillä oli vitivalkeat. Sen minä selvästi näin. Kun se kulki meidän aittojen taitse Honkalaan päin, niin kimaltelivat sen ympärillä kirkkaat taivaan tähdet ja kuului soitto semmoinen, kuin olisivat soineet kaikki taivaan ilotiu'ut tai kimisseet kaukaiset kanteleet. Ihmisen sillä olivat silmät ja suu. Ja ääni oli kuin tuulen humina. Ei se minulle muuta sanonut kuin: "loppu tulee, mikkelinä tulee; älä epäile!"

Semmoisen kuiskauksen olivat kuulleet muutkin kuuselaiset, mutta eivät tienneet, mistä se tuli. Sillä "enkelin suu oli ihan varmaan kiini, kun se minuun katsoi", selitti Kuuselan setämies.

Honkalaan oli "enkeli" mennytkin ja ottanut emännän päänpohjista kaapin avaimet, vaikka emäntä itse vuoteella nukkui. Sitte se oli siirtyilyt kaapin eteen ja alkanut sitä avata. Sydän kurkussa ja kauhistuneena oli Anna-Mari katsellut ilmestyksen elkiä siihen asti, kuin se sai kaapin auki ja oli ojentanut kätensä hyllylle rahakopsaa kohti. Silloin oli Anna-Mari hypännyt vuoteelta, kuin vimmastunut kissa ilmestyksen kimppuun ja huutanut: "miehet, miehet! Rosvo, rosvo!"

Kun talon ovesta sisään töytäsivät, niin oli Anna-Mari hampain riippunut "ilmestyksen" oikeassa kädessä, mutta samassa oli se kummitus runtannut emännän luotaan nurkkaan ja "yhtenä humauksena" ryöpsähtänyt läpi akkunan ulos.

Emäntä oli tajutonna sitte kauan aikaa ja puri hampaittensa välissä jotakin, joka oli hyvin miehen verisen peukalon näköinen sitte, kun puukon hamaralla hampaat aula saatiin ja esine niiden välistä permannolle putosi. Koirakin oli haukkua räventänyt sillä aikaa ruispellon pientareita, mutta ei siellä mitään näkynyt, vaikka renki-Reeti pellosta aamuyöhön kirves kädessä kummitusta etsi.

Viikkokausia häilyi Honkalan emäntä sen yön perästä elämän ja kuoleman välillä. Useat arvelivatkin hänen kohta kuolevan, mutta Kuuselan Matti ja pari muuta miestä väittivät, ettei: "koko kylässä ketään oikeata ihmistä kuole ennen maailman loppua. — — Kalle itse sen meille sanoi, eikä se mies valehtele."

"Kyllä se kuolee", väittivät toiset. "Mitenkäs se siitä enää virkoaisi, kun on jo niin heikkona?"

"Eikä kuole. Se on vain annettu meille merkiksi ja Anna-Marille varoitukseksi se sairaus. Hänhän ei uskonut vaan epäili, mutta kyllä kai nyt uskoo."

Ja taisipa Anna-Mari toisinansa uskoakin. Hän ei olisi uskonut, jos rahat olisivat kadonneet, mutta nyt ne olivat tallella, joka ropo, pitkässä kissannahkaisessa kukkarossa kopsassa kaapin hyllyllä. Siitä se lähti epätietoisuus ja levottomuus. Tautivuoteella pitkinä, ikävinä, yksinäisinä hetkinä tuli vielä mieleen monia ja niin kummallisia mietteitä. Tuleeko tuomio, vai eikö tule? Oliko hän epäuskossansa kironnut oman, ainoan poikansa, vai eikö ollut? Oliko se mies ollut Kalle, vaiko muu, joku muukalainen petturi? Oliko tuo ilmestys ollut lihaa ja luuta, vai oliko se todellakin henki; ja mistä oli se miehen peukalo hänen hampaihinsa tullut?

Kysymyksiä risteili sairaan aivoissa loppumatta, lakkaamatta, mutta vastausta ei niihin mistään tullut. Kaikki oli mykkää, kieletöntä. Joku tuntematon voima tuntui alati hiivivän hänen ympärillään ja ottavan hänet haltuunsa, valloittavan ilman väkivallatta, niinkuin halla kesäisen kasvillisuuden hedelmät. Hän juurikuin kuuli sen askelien sipsutuksen ja se läheni häntä lähenemistään pääsemättä kuitenkaan koskaan perille. Tuntui kuni kuuluisivat sen vienot kuiskaukset korviin; kuni sen hienot henkäykset koskettelisivat kasvoja — niin hienot, mutta kumminkin niin jälyt ja kolkot, kuin kuoleman kylmä viima. Olo tuntui onealta ja oli kuin hyytyisi suonissa veri. Kummallisia kuiskeita kuljeksi sinne tänne ilmassa ja ympärillä. Niitä tuli ylhäältä, tuolta vaarojen rinteiltä; tuli ikivanhoista aarniometsistä, kuusten naavaisilta oksilta ja upeasti taivaalle täyttävien honkien latvoista. Ja niitä kimpoili alhaalta päilyvien lähteiden laiteilta.

Riutuneena, kiusaantuneena täytyi sairaan kohottaa katseensa tähyilemään sinertävässä korkeudessa kiiluvaa taivaan sineä, jonka syvyyksistä siellä täällä pistää esiin valkeita pilvisaaria, outoja niemekkeitä harmahtavine vuoriharjuineen ja huippuineen. Ja sitte painuu tulipunainen päivän terä näkymättömiin, jonkun etäisen selänteen taakse. Tuntuu, kuin vaimenisi vesien solina, talttuisi myös kaukaisten honkien humina. Viileys vetäikse alangoilta ylemmäksi. Ensiksi kohoaa sieltä hienoa, harmahtavaa terhentä, tiivistyen tuokiossa savenkarvaiseksi sumuksi.

Vilun värisyttämänä toivoo Anna-Mari jo renki-Reetin tulevan tekemään tiliä päivän töistä ja kaukaa kajahtavat karjan kellot. — — Reetin viimeinkin huoneeseen tultua, kuuntelee emäntä tarkkaavasti kertomusta Luhdanpohjan niitännästä ja seitsemästä "suovan" teosta, mutta samalla hän on seisovinaan Korpivaaran korkeimmalla laella katselemassa tuomiopäivän tuloa. Sieltä täällä pilkahtaa tervanpolttajain tulia näkyviin kumisevilla kangasmailta. Sitte ne katoovat nekin, eikä näy enää muuta, kuin aaveenmoinen sumumeri joka suunnalla. Vihantina saaren nyppylöinä siitä vaarojen huiput pilkistelevät ylös kuulakkaan avaruuteen — toiset ylemmäksi, toiset alemmaksi, lähemmäksi altuetta. Tuntuu ilma kostealta ja tuomio viipyy viipymistään. On niin ikävän yksinäistä — — ei kuulu edes Kallea kotiin. Täytyy kytristäytyä yösydämeksi tuuhean kuusen oksien suojaan, eikä sitte enää näy mitään.

Yhtäkkiä virittää kelkkeä-ääninen lahorastas heleän aamusävelensä jossakin tuolla pellon takana. Hetkisen kuluttua helähtää pieltä täältä muitakin yksityisiä säveliä ja jo piiraman perästä on koko seutu täynnä siritystä, liritystä, lintujen liverrystä ja laulua ja erilaisia ääniä.

Sairas tuntee itsensä pirteämmäksi kuin pitkiin aikoihin. Hän hiivii akkunan poskeen ja istahdettuaan arkulle, katselee ihmeissään tuhansia ja taas tuhansia pienoisia kastepisaroita, joita loistavissa värivivahduksissa säteilee kaikkialla kukkien kuvuissa, puiden lehdillä ja neulasilla, rehevässä ruohostossa pellon pientarella; yksinpä suo-aukon harvoilla saraheinän korsillakin ja vaivaiskoivujen pikkiriikkisillä lehdykkeillä. Elämää, liikettä, iloa ja surinaa näkyy ja kuuluu joka paikassa. Kultaisia kuituja ja taidokkaasti harkitulta, aamuauringon valossa kimaltelevia kuvioita ovat hämähäkit ripustelleet heilumaan sekä kasvavien puiden välille että paikoitelleet tantereenkin pintaa peittämään. Niinikään väriensä loistolla keskenään kilpailevia suvenkorento- ja muita hymiseviä hyttyisparvia liipoittelee edestakaisin ruskealle vivahtavan suomaan sinne tänne siroteltujen lampareiden ja lätäköiden laitamilla.

Virkistyneenä, vahvistuneena otti emäntä sinä aamuna ensi kerran ruokaa. Jos ei olisi ollut kiusaamassa tuo levottomuus tuomion tulosta, niin olisi hän kohta tuntenut itsensä ihan terveeksikin. Mutta se levottomuus oli olemassa ja kuuselaiset sitä kyllä pitivät vireillä. Melkein entistä enemmän he siitä nyt puhuivat, ikäänkuin olisivat itsekin jo alkaneet uskoansa epäillä.

Ja sitte tuli syksy. Toiset puivat puitavansa; moni jätti viljat vainioille vettymään ja vetelehtimään. Mikkelin lauantaina kylvettiin jo aikaisin aamulla joka talossa ja pukeuduttiin pyhäpukuun. Ei kukaan puhunut toiselleen paljo mitään, mutta huokauksia kuului kaikkialla, eikä aamiaissuurus maistunut edes niillekään, jotka eivät vieläkään sanoneet uskovansa koko maailman lopun hommaa. Ja kalpeina kävelivät nekin, vaikka koettivat tyynimielisiltä näyttäytyä.

Tuossa puolenpäivän rinnassa valmistui kuuselaisten joukko vihdoin lähtemään Korpivaaran kukkulalle ja muu kylän väki, joka oli heitä jo odottanut kotveroisen seurasi perässä. Samalla alkoi kokoontua uhkaavan näköisiä, synkkiä pilviä itäiselle taivaalle. Lapset asetettiin edelle, mutta vakavina, vapisevina, huokaillen ja horjuvin polvin seurasivat pienokaisia muut kyläläiset. "Kuinkahan minulle käy; kuinkahan minulle käy?" kiljaisi yhtäkkiä Kuuselan Anni; kääntyi takaisin ja juoksi suorastaan piiloon Pajulan riihen ruumenkorsuun. Setämies olisi lähtenyt Annia palauttamaan, mutta Matti kirosi ja huusi: "muista Lotin emäntää, setä!"

Pari, kolme miestä oli ottanut eväskontin matkaansa, mutta heitä Kuuselan Matti kovasti torui, selittäen, että ei saa raskauttaa ruumistansa ruoalla eikä juomalla. Kylään tuskin lienee jäänyt kymmentä henkeä, mutta Iso-Honkalan emäntää ja renki-Reetiä ei kulkijain joukossa näkynyt, vaikka heitä kuinka olisi katseltu.

"Eivätköhän nuo vieläkään usko?" kysäsi joku joukosta. "Eivätköön nuo usko — paatuneet?"

"En tiedä", vastasi talon paimenpoika, "mutta Reeti sanoi ensin tekevänsä valmiiksi ojalapion varren, koska maanantaina on käytävä mudan luontiin."