Part 4

Kymmenlasisen nimen oli Mikko oikeastaan itse asunnolleen antanut kerran kaupungissa käydessään. Hän oli näet kauppamies Pullukalta pyytänyt vuotia velaksi, mutta Pullukka oli empinyt uskoessaan kokonaista kuormaa velaksi aivan tuntemattomalle miehelle. Silloin oli Mikko hakenut Halolan voinvetäjän, jonka kanssa oli kaupunkiin päässyt, todistamaan hänellä olevan Hakoniemellä kaksinkertaisen talon, "jossa on kymmenen lasia kirkonkin puoleisella seinällä." Kun Mikko oli voinvetäjälle luvannut ilmaiseksi uudet saappaat, niin oli Halolan mies todistanut asian niin olevan. Ja niinhän se todella olikin. Kaksi neliruutuista ikkunaahan siinä oli Mikon asunnossa ja ne kumpikin samalla, kirkon puoleisella seinällä, pohjakerroksen katon rajassa. "Yläkerrassa" taas, samalla ilman suunnalla oli kaksiruutuinen akkuna, mutta totta puhuen taisi noissa kymmenessä ruudussa useimmin ajoin olla enämmänkin, kuin kymmenen "lasia", sillä kokonaisia ruutuja ei koskaan ollut jos puolissa puitteissa.

Pää-asia Mikolle oli kuitenkin se, että hän sai suuren joukon nahkoja tarvitsematta tehdä muuta, kuin töhertää nimensä pitkään paperisuikaleesen, johon Halolan voimieskin, asian varmuudeksi, pisti puumerkkinsä ja tosiaankin sai Mikolta parin viikon perästä uudet saappaat ihan ilmaiseksi. Kauppias Pullukka siihen sijaan sai tyytyä ainiaaksi jo mainittuun paperiliuskaan.

Mikon taloudellinen asema kuitenkin korjaantui tuolla kaupalla tuntuvasti. Kotikylän kauppiailta hän näet saamillaan vuodilla vaihtoi kampsua kaikellaista sokerista ja kahvista alkaen aina jauhoihin asti. Ei hänen myöskään koko pitkänä talvena tarvinnut työssä kylillä kierrellä, vaan sai majatalon vierashuoneessa, niinkuin itse sanoi: "pitää reilua meininkiä, milloin vain itse lystäsi ja tarjota suun voidetta toisillekin, jos niin tykkäsi."

Varsinaiseksi herrasväeksi ei Mikon perhe kuitenkaan päässyt sinä talvena, vaan se tapahtui monta vuotta myöhemmin. Mikolla oli näet kaupungissa ajurina häntä paria kymmentä vuotta vanhempi veli, Sen kerrottiin olevan hyvissä varoissa ja varsinkin kerskaili Mikko itse vielä kerran veljeltään perivänsä "hirmuiset summat".

Useimmat kyläläiset nauroivat niille Mikon toiveille, mutta taisivat jotkut noita puheita uskoakin, koska kyselivät Mikolta: "mitä sinä sitte teet, kun rikkaaksi pääset; vai oikeinko ostat rusthollin?"

Hieman halveksivasti hymyillen selitti silloin Mikko: "ehei! Vai minäkö rupeaisin talonpojaksi! Niin hupsu en toki ole. Kyntäkööt maata tuhmemmat miehet. Minä joukkoneni rupean sitte herrasväeksi."

"Mutta entäpä, jos herrasväki ei huolikaan sinua joukkoonsa, kun et osaa muita kieliä mongertaa, kuin omaa äidinkieltäsi?"

"Minä viisi heidän huolimisistaan. Osaan minä olla herrasväkenä itseksenikin."

"Somapa tuo olisi nähdä Mikonkin Liisa-Kaisaa herrastamineissa", arveli majatalon emäntä naurussa suin.

"Kyllä emäntä sen kumman vielä saa nähdäkin", päätti Mikko toimessaan, "ennenkuin kuolee. Mutta ei sitä minun muijaani sitte enää Liisa-Kaisaksi kutsutakaan, vaan Eliisapetti-Kathariinaksi. Ja itsekin aion ottaa sitte nimekseni Pärttylissonnin, — kun näette sen olen Pärttylinpoika. Mikael Pärttylissonni — — se toki joltain kuuluu."

Sitte muutamasti alkoi kuulua huhuja Mikon rikkaan velimiehen kuolemasta. Mikko lähti heti pappilaan nimeänsä muuttamaan, mutta kun kirkkoherra ei taipunut noin vain suoraa päätä miehestä Pärttylissonnia tekemään, vaan aivan väen väkeen olisi hänestä tahtonut tehdä, jos kerran nimeä muuttaa, joko Narrisen, Härkäsen tai Mullikaisen, niin jätti Mikko asian sillä kertaa sikseen.

Muutamia viikkoja myöhemmin tuli sitte virkateitä nimismiehelle kaupungista kirje, jossa kuulusteltiin elelikö siellä meidän puolella Mikon laista miestä, sillä perinnöitä oli semmoisella kaupungissa perittävinä. Ystävällisesti selitteli nimismies sitte Mikolle kaikki ne monituiset mutkat, ja lakipykälät, jotka olivat varteen otettavat ennenkuin kaupungista perinnöt käsiinsä saisi, Mikon kertomusten mukaan oli nimismies muun muassa maininnut siihen tarvittavan sukuluettelon, josta kävisi selville Mikon kuuluvan ajurin sukuun. Sitte tulisi vielä arkistotutkimuksilla todistaa se seikka: oliko Mikko kaupunkilaisajuri-vainajan rinta-, vaiko sivuperillisiä ja kuinka monennessa polvessa. Vielä kuului pitävän saada selväksi mihin olivat velivainajan varat sijoitetut ja olivatko ne "bona fide" eli täydellä luottamuksella pannut pankkiin ja millä tavalla ne olivat sinne pannut, irtisanottaviksiko vai juoksevalle tilille. Sitte oli nimismies puhunut täytyvän ottaa selvä koko velivainajan pesän lukuisista eli pohjakannasta ja vielä tarvittavan "vullmahtia" ja sen semmoisia, niinkuin kuittauksia ynnä muita.

Mikko sanoi ihmetelleensä sitä puuhain paljoutta, mikä perinnön kaupungista saamisessa on, mutta pysyneensä kuitenkin jotenkin tyynellä mielellä, sillä hänhän tiesi, "että rahalla saa jos mitä ja hevosella pääsee, jos minne."

"Mutta luuletteko, hyvät naapurit, niiden kaikkien temppujen jo siihen loppuneen?" kysäsi Mikko meiltä. "Ei lähestulkoonkaan, vaan sitte alkoivat prosentit. Ja niitäkös riitti! En minä niitä kaikkia muistakaan, vaan paljo niitä oli. Siinä oli raatimiesten ja raastuvanoikeuden prosentit, uskottujen miesten prosentit, kahdeksannes- ja kymmenesosat prosentit, leimaprosentit, vaivaisprosentit, rekisteröimisprosentit, sadat viidetkymmenet ja kolmet sadat prosentit, veljien, velipuolien ja kaukaisempien sukulaisten prosentit, nosto- ja laskuprosentit. Vihdoin viimein se otti asetuskokoukset, nimismies, ja alkoi lukea summia. Oikein oli pää mennä pyörälle, kun se lasketteli kirjasta viisiä satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia ja satoja tuhansia yhdessä mylläkässä sekaisin prosenttien, arkkien, lunastusten, luovutusten ja sakkojen kanssa."

Niin tunnusti Mikko, mutta lisäsi: "en minä silti säpsynyt, vaikka kohta huomasin olevan siinä konstin herraksi pääsössä, jos kohta siksi pääsee perinnönkin kautta." — Mutta sitte tuli tuskan hiki pintaan, kun se nimismies sanoi muuta ei tarvittavan, kun kaikkea tuota toimittamaan hankkia oikea ja rehellinen mies. — "Mutta onhan Mikko itse oikea ja rehellinen mies", lisäsi hän toki.

"Pahuus satutti sinne kuitenkin nimismiehen luokse samalla kertaa kauppias Kavalénin", jatkoi Mikko puhettaan, "ja se ryökäle sanoa loksautti: kyllähän tämä Mikko muuten — — — mutta se Pullukan nahkavekseli on tunnettu kaikille kaupungissa. Mutta voisithan sinä, lakimiehenä ruveta Mikolle avuksi."

"Siinä on niin paljo puuhaa", sanoi nimismies, eikä näyttänyt olevan asiasta millänsäkään.

— "Mikäs siinä minun muu auttoi", kertoi Mikko, "kuin alkaa kärttää nimismiestä avukseni perinnön perimisessä. Lopulta se lauhtuikin ja lupasi toimittaa minulle selvät rahat näppiin, kuin saa päältä ottaa seitsemänkymmentä viisi prosenttia nettotulosta. Minä en tosin tiedä mitä nettotulo on, vaan älysin heti hänen tahtovan nättiä tuloa itselleen vaivoistaan ja tarjosin viittäkolmatta prosenttia. Viimein saatiin hänet Kavalénin kanssa suostumaan viiteenkymmeneen prosenttiin. Luultavasti se tekee viisikymmentä markkaa, eikähän se ole suinkaan liikaa. — No niin; ei muuta kuin asia pantiin kuolevaisuuden vuoksi paperille ja nimet alle. Ryypyt tarjosi sitte nimismies kaupan päälle ja vehnäiskahvit. Ja silloin minä aloin tuntea jo kuuluvani herrasväkeen. Kavalénikin jo heti rupesi minua patrooniksi puhuttelemaan ja kilisti lasia kanssani."

Rehellisesti toimittikin nimismies Mikon asiat, sillä jo samana syksynä toi hän Hakoniemen hönniin rahaa hieman kolmatta tuhatta. Silloin se Mikon kotona elämä alkoi. Mikko juoda jullitteH kaiket päivät ja päissään ollessaan uskotteli muijalleen ja tytölleen puhuvansa ruotsia, niinkuin muutkin herrat; eikä hän suvainnut itseänsä kutsuttavan enää muuksi kuin patrooniksi. Patronessa, Eliisapetti-Kathariina, ei tietysti myöskään enää käynyt Rekulan riihiä puimassa enämpää kuin muissakaan töissä, vaan kulki kylää päivät päästään. Talvella aiottiin hakkauttaa hirsiä ja sitten seuraavana kesänä piti Hakoniemelle kohota "hovin", ainakin yhtä upean, kuin Pihkasalmen patroonillakin oli; sillä, jota myös överstiksi sanottiin ja jolla oli niin räikeän korea takki.

Pikku Tiina oli myös heti rahojen tultua haettu kotiin Kissalasta, jossa hau jo pari vuotta oli ollut lapsen katsojana talon miniällä. Hänellä kuitenkin oli kotona perin ikävä. Suurella vaivalla oli hänet tosin saatu kotona ymmärtämään, ettei herrasväen lapsen sovi ryhtyä asuntoa lakaisemaan enämpää, kuin muuhunkaan ruumiilliseen työhön, mutta se ei mahtunut tytön aivoihin, ettei herrasväen lapsen sopinut leikkiä "talonpoikaisten mankaroiden kanssa", joiksi äiti kylän lapsia nimitti.

Kerran, silloinkuin lukkarin muorilta oli ostettu vanha herrashattu, jonka hän aikoinaan oli Pihkasalmesta lahjaksi saanut, lähetettiin tosin Tiina hattu päässä ja uudessa kretonkimekossaan Pihkasalmeen kyläilemään ja leikkimään, mutta ikävä oli sekin matka. Ensiksikin oli Tiina jo menomatkalla ollut kompastua joka toisella askeleella pitkään hameeseensa, johon, oli tehty oikein laahustin, sillä äidin mielestä piti ihmisten jo etäältä nähdä, että heidän "ei, Jumalan kiitos, tarvinnut vaatetta säästää, niinkuin monen muun herrasväen täytyi tehdä."

Toiseksi oli sitte vielä kovasti käsiä väsyttänyt, kun Tiinan täytyi kävellessään molemmin käsin hattuaan päässä pidellä, ettei tuuli sitä pois temmannut. Ei ollut tuntunut hauskalta sekään, kun koirat olivat olleet perille päästessä repiä koko tytön, överstin itsensä oli täytynyt tulla hurttiaan asettamaan ja kiroten oli hän käskenyt Tiinan menemään pahaan paikkaan, eikä sinä ilmoisna ikänä enää näyttäytymään siinä talossa sellaisena variksen pelättimenä, jotta "luontokappaleidenkin täytyi sitä kauhistua".

Talonpoikaislapset taas joko ihmeissään katselivat missä Tiina liikkui tahi näyttelivät hänelle kieltään, kyselivät häneltä miltä tuntui "piki-enkelinä" olo taikka usuttivat hekin piskiään hänen kimppuunsa. Kummilleen, Rekulan emännälle, kävi Tiina oikein jalan syten ikäväänsä itkemässä ja valittamassa leikkitoverien vähyyttä ja vertaisensa seuran puutetta.

"Niin, niin", oli emäntä sanonut silloin, "ei ole herruudesta hyötyä, eikä huvia: mutta mitähän jos tulisit meille ruokapalkoillasi juoksutytöksi, niin saisit joutohetkinä leikkiä meidän lastemme kuussa?"

Ehdotukselta oli kyllä Tiinan mielestä hyvätkin puolensa, mutta eihän hän miten "juoksutytöksi" ruveta, eikä talonpoikaisten lasten leikkitoveriksikaan.

"No en minä sitte tiedä muuta neuvoa", oli emäntä sanonut, "kuin patroonin ryökkynän pitänee ruveta lukemaan, jotta aikoinaan voisi päästä jonkun herran tahi rentun rouvaksi."

Tiina koetteli seurata neuvoa, mutta ei miellyttänyt sekään. Kotona ei näet ollut yhtään muuta kirjaa, kuin Mulju-Kustaan vanha virsikirja, josta oli paikotellen paljo lehtiä pois. Lukkarin muori tosin lainasi Tiinalle kerran Sibyllan ennustuksen, mutta sen tyttö oppi ulkoa parissa viikossa, niin että ei siitäkään sen pitemmältä huvia ollut Sentähden alkoi Tiina tuontuostakin kiusata vanhempiaan ostamaan hänelle kirjoja luettaviksi, niinkuin muidenkin herrasväkien lapsilla kuului olevan. Isä lupasikin kylän lukuisilla ostaa suntiolta Tiinalle viiden pennin kirjan, jos eivät papit tytölle sellaista ilmaiseksi antaisi, mutta äiti pani sellaista tuhlausta vastaan.

"Ennenhän tuon panee vaikka kokonaisen markan kirkonkukkaroon vaivaisten avuksi, kuin viittä penniä kirjaan", penäsi äiti.

"No, mutta eihän viispenninen meidän rahoissa merkitse mitään", sanoi suutari-Mikko.

"Vaikkapa ei", tiuskasi Eliisapetti-Katharhna, "mutta minä sanon, että ei osteta. Miltä se näyttäisi", mutisi hän vielä itsekseen, "jos herrasväkikin tässä vielä rupeaisi suomalaisia kirjoja lukemaan, eikä suntiolla muun kielisiä kirjoja kaupattavana ole. Ennen minä heitän vaikka kaikki rahat tuleen, kuin annan niitä teidän ruveta sillä tavoin tuhlailemaan."

"Parasta taitaisi ollakin, sillä eihän noista rahoista ole muuta kuin riitaa ja ruikutusta", lausui Mikko kärtyisesti vaimolleen. "Etkä sinäkään enää edes viitsi velliäkään keittää, vaan tässä pitää aina särpiä kahvia ja syödä kuivaa ruokaa."

Patronessa näytti hämmästyvän miehensä vaatimuksia ja kiljasi kiukuissaan: "vai pitäisi minun tässä teille vellipiiaksi ruveta? Ei, kyllä saatte muualta semmoista kuulustella, sillä minä en ole keittäjäksi luotu. Ja kun piian otat, niin panen minä tosiaankin koko markan kirkon kukkaroon."

Miten olikaan, niin ennen pitkää, alkoi koko herrasväki kuulustella Hakoniemelle palvelustyttöä. Sen saaminen ei kuitenkaan ollut niinkään helppoa. Muutamat pyydetyistä nauroivat koko jutulle; toiset aikoivat tulla sitte, kuin uusi talo olisi valmis ja olihan niitä verukkeita millä mitäkin. Yhä kauempaa ja kauempaa kuulusteltiin Hakoniemelle emännöitsijää ja pari tyttöä jo kävi paikkaa katsomassakin, mutta ei kukaan siihen pysähtynyt.

Viimein sai Halolan voimies asiakseen tuoda kaupungista keittäjän Hakoniemelle, sillä. Mikon mielestä oli häpeä, jos ei Hakoniemen herrasväki palvelijaa saanut, vaikka niitä muihin herraspaikkoihin oikein tunkeutumalla kuului pakkautuvan.

Halolan voimies kuljettiin sitte kaupungista tytön, jolla oli tukka nupulla, oli sekä sormukset, että hatut ja puuhkat, ja olipa korvissakin oikein helmirenkaat. Sellaista palvelijaa ei ollut yhtään edes Pihkasalmellakaan, vaikka se överstin väki oli muutoin niin olevinaan. Eikä se ollut edes ylpeäkään se Manta-Leena, vaikka oli niin sorea.

Patronessa tietysti pani kokonaisen markan kirkonkukkaroon; ei tosin vaivaisille, vaan köyhäin ylioppilasten kolehtiin, mutta samahan se itse asuissa, oli. Yleinen oli sitte tyytyväisyys Hakoniemellä, varsinkin siksi kun Manta-Leena osasi neuvoa herrasväelle herrastapoja ja opetti Tiinalle niin kauniita lauluja, että koko kirjain ostamishalu tytöltä tyyten unehtui. Mutta:

"Onni ja ilo ei kaukaa kestä, Vaan murhe ja huoli ne ain' estää Ihmisen sydämmestä ja — mestä."

lauleli Manta-Leena kilpaa Tiinan kanssa.

Muutamana talvisena iltana, kun Eliisapetti-Kathariina rupesi pärekopasta nurkasta ottamaan rahoja lähettääkseen Manta-Leenaa kauppiaalta voita ja vehnästä ostamaan, olikin koppa tyhjä — aivan tyhjä! Mikko ei ollut itse kotona ja palvelija arveli herran ehkä ottaneen rahat mukaansa, kun joku aika sitte oli luvannut majatalon isännältä ostaa hirsiä tulevaa rakennusta varten. Kaikki kolme lähtivät viimein majataloon asiata perustelemaan, sillä Tiina oli ollut näkevinään, ettei pappa ottanut mukaansa, kuin yhden setelin.

Suutari-Mikko kyllä löydettiinkin majatalosta, mutta hän oli semmoisessa tilassa, että ei kyennyt tekemään selkoa mihin rahat olivat joutuneet, eikä kukaan tietänyt kuinka paljo niitä oli ollutkaan jälellä kopassa.. Patronessa muisti siinä vielä olleen "seteleitä hyvän kahmalollisen silloin kuin hän niistä viimeksi muutaman otti." Mutta nyt ovat poissa joka lippu.

Poissa ne olivat ja poissa ne pysyivätkin, sillä Mikolla ei taskussa ollut, muuta kuin pari murtunutta paperossia, kortit ja valekultaiset kellonperät. Vielä samana illalla lähti Manta-Leenakin pois Hakoniemeltä, koska ei sanonut enää tahtovansa palvella mistään hinnasta semmoista "roskaväkeä". Tiina koetti kyllä selittää heidän olevan herrasväkeä, mutta Manta-Leena hymähti ja sanoi: "semmoista herrasväkeä!"

Kohta huomasivat hakoniemeläiset itsekin, etteivät he enää olleet herrasväkeä, vaan "nälkäistä väkeä". Muisto heidän herrasväkenä olostaan elää kuitenkin niillä tienoin sukupolvesta toiseen, sillä siihen aikaan oli kirkonkukkaroon tullut kokonainen markka. Kokonainen markka! Ja seurakunnassa, jonka rikkain mies oli ajanut kolmatta peninkulmaa edestakaisin eräänä kesäisenä päivänä vaihtamassa kymmenpennistä pennin lantiksi, kun aikoi ripille perheineen mennä, eikä siis sinä sunnuntaina voinut olla panematta mitään kirkon kukkaroon. Itsekseen arvelikin Eliisapetti-Kathariina sillä markalla jonkun ylioppilaan toki ainakin papiksi lukevan. Ja vielä kuolintuskissakin lohdutti se hyvä työ häntä sangen suuresti. — "Muistetaanhan ne semmoiset vielä tuomiollakin, niin jotta ‒ ‒ ‒" kuuluivat olleenkin hänen viimeiset sanansa tässä elämässä, kun Rekulan saunassa ruotuvaivaisena viimeisen henkäyksensä veti.

V

HULIVILI

Huliviliksi sitä Tiinan Taavettia kutsuttiin yleiseen kylällä jo aivan pienuudesta pitäen. Myhkymäen Ritalassa ne jo olivat hänelle sen nimen antaneet ja sitä nimeään hän sitte sai kantaa niin hyvin nikkarimestarina kuin paimenpoikanakin ollessaan. Vaikka hän loppuijällänsä oli kunnanmiehenä ja sai rintaansakin rahan, niin oli hän kumminkin mankkina ollut Ritalassa vain tavallisena juoksu- ja paimenpoikana tahi "kättä-pitempänä", niinkuin sitä siellä päin sanotaan.

Armossaan ne olivat rikkaat ritalaiset Taavetin taloonsa ottaneet, kun poika oli, niinkuin emäntä usein selitteli: "minulle vähän sukua äitinsä puolelta".

Kalalahden kyyry kuppari taas arveli Hulivilin olevan taloon "vähän sukua isänsäkin puolelta", sillä Tiina oli aikoinaan palvellut Ritalassa "monta Herran vuotta", ja näyttänyt kerran kupparille paksua kultasormusta. Kun kuppari oli kysynyt; "talon Matiltako sait?" niin ei ollut Tiina suoraan sanonut sitä eikä tätä. Olihan vain vastannut: "sainpa hänet keneltä hyvänsä, mutta ei se ole pelkkää pinspakkia; ja on minulla huivikin puhdasta Ruotsin silkkiä."

Koko kylähän taas sen tiesi, että Ritalan Matti oli muutamasti käskenyt Laukku-Iivanan tuomaan hänelle suuren silkkiliinan, "parhaan mitä rahalla saapi". "Niin, jotta", päätti Kalalahden kuppari vakuuttelemisensa aina, "niin jotta kyllä se taitaa Hulivili olla Ritalan sukua ei vain äitinsä, vaan isänsäkin puolelta, hi hi hii, vaikka emäntä koettaa toisin uskotella."

Miten sitte lienee asia ollutkaan, mutta se kyllä tiedettiin, että paljo oli siinä sietänyt jähinää Ritalan vanhusten pitää, ennenkuin saivat nuoren Matin ottamaan emännäkseen Peltolan Maijun, vaikka se oli toimen ihminen ja toi tullessaan taloon tuhansia toista kymmentä, muusta maan päällisestä puhumattakaan. Maiju-emäntä se sitte itse kävi Tiinalta Taavetin paimenpojaksikin muutamien vuosien perästä hakemassa ja lupasi pitää pojasta huolta "ihan niinkuin omasta lapsestaan." Eikä se emäntä siinä valehdellutkaan, sillä niin sai Taavetti Ritalassa olla, kuin itse tahtoi. Eivät sallineet isäntä eikä emäntä Taavetilta talossa mitään puuttua, ja aivan sille teetettiin aina vaatteetkin oikein uusista kankaista, niinkuin talon omillekin lapsille, vaikka paimenpojat saavat, tavallisesti tyytyä kuluneihin ryysyihin. Ja auta armias, jos joskus joku rengeistä tai piioista rupesi Taavetille jotakin kiusaa tekemään tai jotakin kolttosta kostamaan! Kyllä silloin sanoja löytyi muutoin harvapuheiseksi käyneeltä Matiltakin, emännästä puhumattakaan. Parhaansa mukaan emäntä aina puolustelikin poikaa kaikille kyläläisillekin, varsinkin jos Matti itsekin sattui saapuvilla olemaan.

Kerrankin kuin kylän herrastuomari arveli poikaa tuhmaksi, penäsi emäntä vastaan: "ei se ole tuhma älyltään, mutta kyllä hieman laiskanlainen muuhun, kuin lukemiseen ja nikarteluun. Ei se suinkaan ole tyhmä, mutta muutoin niin ylenannettu hulivili, että ei sitä uskoisi sen ikäisestä."

Ja sitte kahvia juodessa emäntä kertoi: "kun rovastin renki oli tässä kesällä tämän kylän voisaatavia kuormahevosilla noutamassa, niin oli siitä hulivililtä kysynyt: 'missäs se talon hevoshaka on?' Toinen oli tiedustellut: 'käskikös isäntä teidän panna hevosenne talon hakaan?'"

"'Vieläkö sitä pitäisi rovastinkin hevosille hakalupaa pyytää', oli siihen renki tiuskaissut. 'Neuvo sinä, tolvana, vain heti missä hevoshaka on, niin kyllä minä sinulta perästäpäin luvat kysyn.' Ja eikös tämä hulivili neuvo, jotta: menehän tuota tietä Korppivaaraa kohden, ja kun tulee ensimmäinen veräjä, niin siitä vain lasket heppasi sisään. Kyllä sitte hakaa riittää ja syömistä kanssa; mutta muistakin panna veräjä kiinni."

"Ole toimeamatta", oli renki vastannut vihaisesti ja tehnyt työtä käskettyä. Oli sitä sitte seuraavana päivänä rovastin hevosista huhuilemista, kun sinne Korppivaaralle päin ei olekaan aitaa enempää, imin ehkä puoli sataa syltä veräjästä eteen päin. Vanha isäntä oli näet aikonut aidata Korppivaaran liepeille suuren ha'an, mutta jättänyt sen kuitenkin sikseen. Illan suuhun varhaisesta aamusta sai sitte rovastin renki huomenna hevosiaan hakea. Tietäähän sen, peninkulmaiselta salolta. Ja vihainen oli mies, kuin kuusipuu tuli viimeinkin eläimensä löydettyään. Kyllä kaiketi hän olisi Taavettia sitte lämmittänyt, jos olisi pojan vain käsiinsä saanut.

"Teki se vekara minullekin viime talvena pienen jutkun", puuttui herrastuomarikin puheesen. "Kun minä juoksija-mustallani eräänä aamuna ajoin tästä teidän ohi jäälle Kopelon isännän raudikon kanssa kilpomaan, niin sattui se hulivili-vekkuli seisomaan tuolla portilla. Tuskin oli ohitse ennättänyt, kun poika rupeaa täyttä kurkkua huutamaan: herrastuomari, herrastuomari! Aisanne on saverikossa kiinni! — — Huomasinkos minä siinä menossa, että niinhän sen olla pitääkin. Ja enkös minä hölmö seisauta juoksija-mustaani ja hyppää katsomaan mikä aisalla on hätänä. Tarkastelin aisat moneen toviin, ennenkuin hoksasin kaikki olevan kunnossa. Kun minä siitä aloin poikaa potuutella, niin eikös tämä hyväkäs vastaa: 'eivätpäs teidän kirkkokärryjenne aisatkaan ole', ja oli hyvin toimessaan ja tyhmän näköisenä. Silloin vasta pölähti päähäni unhottaneeni hänelle kesällä maksamatta sen viisikolmattapennisen, jonka hänelle lupasin kirkkokärryjeni sepässä käyttämisestä. Sitä se nyt minulta velkoi."

Matti vain hymyili toisten puhellessa, mutta emäntä selitti: "semmoinen vekkuli se hulivili aina on, mutta on se muutoin kaikissa askareissaan ripsakka poika." — Kun Taavetti kuitenkin vähän vantterammaksi kasvoi, niin alkoi Maiju-emännän innostus poikaan tuntuvasti vähetä. Omat lapset alkoivat näet aikaväliin valitella Taavetin komentelevan heitä kuin vertaisiaan. Sitä paitsi näytti usein selvästi siltä, kuin ei poika olisi tahtonut tyytyä enää tavallisten palkollisten ruokaankaan, vaan persoili samallaisia paloja, kuin muutkin lapset, vaikka jo oli iso poika. Miten kuten kiersi Maiju-emäntä häntä kuitenkin rippikoulu-ikään asti, mutta sitte torui kovasti, kuultuaan kuinka, poika oli koulussa pannut rovastin pyörälle ja pulaan.

Rovastilla oli näet tapana aina poikain kanssa leikkiä laskea, ja varsinkin oli hän ovela tekemään niille raamatun kahlaamiskysymyksiä, semmoisia kuin: milloinka aasin kiljunta kuului kaikille ihmisille; ja olivatko vanhan testamentin koirat hännällisiä vai hännättömiä? Muutamana päivänä oli rovasti Hulivililtäkin, joksi häntä rovastikin kutsui, udellut Sepeteeuksen poikain isän nimeä. Taavetti oli tosin vastannut siihen, mutta kysäissyt nöyrällä äänellä: "saisinkos minäkin rovastilta kysyä yhtä asiaa, josta en ole selvillä?"

"Joo, miksikäs ei? Mikäs se olisi?"

"Sitähän minä vain olisin kysynyt", oli poika selittänyt, "sitä vain, jotta joko profeetta Malakian ennustuskirjan toisen luvun kahdeksan ensimmäistä värssyä ovat toteentuneet, vai vastako ne ovat toteentumassa?"

Rovasti oli hakenut paikan raamatustaan, silmäillyt sitä jonkun aikaa ja ollut sitte vähän aikaa vaiti, mutta jäänyt vastausta vaille. Onneksi ei pojilla ollut koko raamatusta monellakaan mukanaan, mutta kyllä ne kaikki olivat jälkeen päin ottaneet selvän siitä, mitä niissä värsyissä puhutaan, eikä rovasti sen erän perästä ollut, ainakaan sinä syksynä, vakavissa asioissa leikkiä laskenut, koskaan.

Hulivili pääsi toki helposti ripille, mutta — niinkuin sanottu — torui emäntä hänet ensi kerran oikein kovasti rovastin kanssa kujeilemisesta niin törkeällä tavalla. "Pitäisihän sinun toki vähän hävetä", oli emäntä sanonut lopuksi, "varsinkin kun olet synnissä syntynyt, eikä pakkaantua parempiasi neuvomaan."

"Niin, niin," oli Hulivili myönnellyt, "päänänsä synnissä syntynyt ja sinä opetat meitä. Niinhän sanassakin sanotaan; mutta suokaa anteeksi, sen minä tein ajattelemattomuudessa, vastoin tahtoani, niin sanoakseni lapsen huimuudessa."

"Mutta sitä ei saa lapsen huimuudessakaan tehdä", vakuutti emäntä.

"Niinkö syntymistä? En minä sitä enää toiste teekään, enkä olisi silloinkaan tehnyt. Mutta uskokaa pois, hyvä emäntä, se tapahtui se minun syntymiseni ihan vahingossa ja — — —

"Ole vaiti ja suoriudu työhön", keskeytti häntä emäntä ja lähti pois toimiinsa.

Tuli sitte riihenpuimiset ja muut kiireet niin, että ei joutanut emäntä kaikkina päivinä väelle oikein keittämään. Siitä syntyi hieman nurinaa ja emäntä epäili Hulivilin yllyttäneen toisia ruoan kuivuutta moittimaan, vaikkakaan ei itse lausunut niin halaistua sanaa. Poika väitti epäluulot tuulesta temmatuiksi, mutta sanoi arvelevansa omasta puolestaan, että: "ennen kuoltaisiin kuutta päivää aikaisemmin, mutta elettäessä elettäisiin vähän rennommasti näin rikkaassa talossa."

Sen takia toimitti emäntä seuraavana muuttopäivänä Taavetin pois talosta, ja niin joutui Tiinan Taavetti puusepän oppiin.

Hyvä-oppinen se kuului puutöissä olleenkin, mutta nimismies sen toimitti opista pois oikein kaupungin mestarien kouluun. Se oli näet, nimismieskin, tullut tuntemaan Taavetin aika huliviliksi ja piti hänestä paljo, vaikka Taavetti oli häntä kerran aimo tavalla "nenästä vetänyt", niinkuin nimismies itse kuului kertoneen.

Muutaman kerran oli näet Kopelon isäntä kiukuissaan sanonut Myhkymäen herrastuomaria "rapamahaiseksi laudanpainajaksi”, kun herrastuomari oli väittänyt hänen mustansa ”vielä vanhoillaankin juoksevan paremmin ja puhtaammin kuin Kopelon konisaksan kaikki hirnakat yhteensä."

Luonnollisesti syntyi siitä käräjiin kahdenpuolinen kunnianloukkausjuttu, johonka vieraaksi mieheksi kutsuttiin Tiinan Taavettikin. Hänpä piti koko asiaa joutavana eikä mennytkään, vaan sai huutosakon. Toisen kylän lautamiehen kanssa oli sitte aikojen päästä nimismies tullut sitä sakkoa Taavetilta perimään. Tiellä oli sattunutkin etsittävä tulemaan ruununmiehiä vastaan, ja silloin oli nimismies, joka ei vielä Taavettia tuntenut, kysäissyt häneltä: "mies, tiedätkö, onko se nikkarinoppilas Taavetti Kanervainen tätä nykyä kotosalla?"

"Tiedän."

"Mitä? Ettäkö on?"

"Ei ole."

"Onko se sitte jossakin työssä, vai minne se on mennyt?"

"Tänne päin se äsken lähti kylästä kävelemään", oli Taavetti sanonut, lähtiessään jatkamaan matkaansa eteenpäin.

Saihan se nimismies kuitenkin myöhemmin Taavetilta sakon pois, sillä Taavetti kävi itse sen hänelle suorittamassa kirkolla.

"No, mutta tehän olette se sama mies, joka tuli meitä vastaan!" oli nimismies kivahtanut silloin Taavetille.

"Niinhän minä olen."

"Mutta miksi ette sitä silloin sanonut?"

"Eihän herra nimismies kysynytkään kuka minä olen."

"Olisihan teidän kuitenkin pitänyt arvata minulla olevan teille asiaa."

"Kyllä minä sen arvasinkin, mutta mitäpäs siitä, kun minulla ei kuitenkaan ollut silloin rahaa, ei miestä pienempätä."

"Teilläkö ei rahaa, joka olette puettukin, juurikuin herrasmies."

Kuinka olivat sitte keskustelleet yhtä ja toista, mutta lopuksi nimismies mieltyi Taavettiin niin, että toimitti hänet kaupunkiin ja antoi hänelle sellaiset paperit, että, poika pääsi heti "ulosoppineeksi", johonkin suureen puusepäntehtaaseen. Parin vuoden perästä hän sitte sieltä palasi sällin kirjat kainalossa ja otettiin oikeudessa varsinaiseksi pitäjään mestariksi, niillä mutkilla ja metkuilla kuin laki siihen aikaan vaati.

"Nyt ne varmaan ovat hulivilin temput jo jääneet jälelle päin Tiinan Taavetiltakin", tuumaili Myhkymäen herrastuomari sitte käräjiltä kotiinnuttuaan. "Ei se nyt enää arvo toki anna pietiä, kun miehestä tehtiin oikein virallinen pitäjään mestari oikeudessa. Ei se anna enää arvo myöten, vaikka kyllä kai sen luonto koko ikänsä sinne päin vetää."

Samoin arvelivat muutkin tuttavat; mutta joulun tienoissa kerrottiin kylällä ja naurettiin taas joka nurkassa Tiinan Taavetin postikonttorissa käynnillä. Mies oli näet mennyt sinne sanomalehtiä tilaamaan, kun oli niihin tottunut kaupungissa oloaikanaan. Etehiseen päästyään oli Taavetti sitte kävellyt aikansa permantoa pitkin ja poikin, ryähdellyt, niistellyt nenäänsä ja mitä lienee tehnytkään. Kun ei sittekään alkanut ilmestyä postinhoitajan päätä avonaiseen luukkuun, niin mitäs muuta, kuin Tiinan Taavetti astuu rohkeasti sisään toimitushuoneesen.

"Miksi te tulette ovesta", oli postinhoitaja Taavetille ärjäissyt ja noussut pöydän äärestä, jossa oli istunut, viinilasi nenän alla pappilan maisterin, nuoren tuomarin ja parin muun herran kanssa, joista toinen oli ollut Kiiskilahden hovin tavattoman lihava herra.

"Ettekös te näke, että luukku olemus auki?"

"Kyllä, kyllä", oli Tiinan Taavetti tuumaillut ja tyynesti toimittanut asiansa. Sitte hän oli katsahtanut hyvin totisena luukkuun ja alapas yhtäkkiä tunkea siitä päätänsä ulos.

"Mies, mitä te nyt teke?"

"Uloshan minä tästä vain pyrkisin."

"Hullu mies! Eihän siit' kukan mahdu."

"Sitähän minäkin arvelin, mutta tuumailin toisekseen, jotta kun siitä kerran on läpi sopinut niinkin lihava mies, kuin tuo herra tuolla karahviinin takana, niin ehkäpä sopisin minäkin laiha mies..."

"Menkä te ulos ovesta!" oli postinhoitaja ärjäissyt. "Menkä te ulos ovesta!"

Kiitokset lausuttuaan, oli Taavetti pujahtanut ovesta pois, mutta postinhoitaja oli sadatellut häntä hulluksi kauan aikaa. Vasta sitte oli vaaleten vaiennut, kun pappilan maisteri oli inttänyt: "ei se ole ensinkään hullu, vaan on elämässään nolannut paljon älykkäämpiä miehiä, kuin sinä, esim. minun isäukkoni. Ja katso sinä vain ajoissa eteesi, että et viininesi ja virkatunteinesi joudu vielä sen miehen takia tanssimaan esimiestesi edessä tahi parhaimmassa tapauksessa sanomalehtien palstoilla."

"Jaa, jaa; se oli paha asia, kun oli virka-aika ja se katsoi niin ilkeästi tänne pöytään", oli Kiiskilahden herrakin huokaillut.

Ei siitä jutusta kuitenkaan kuulunut sen kummempia perästä päin, ja muutoinkin tuntui Taavetti vakaantuneen kaikin puolin ja hulivili hänessä joutuneen haudatuksi. Niin ei kuitenkaan ollut. Se nähtiin sinä syksynä, jona Ritalan ainoalle tyttärelle tuli se suuri tulemus ja häpeä, jota Maiju-emäntä loppu-ikänsä itki ja arvattavasti itkisi vieläkin, jos eläisi. Eivät olleet Ritalan Matti eikä Maijukaan aavistaneet mitään Anna-Mariastaan siihen asti, kuin tytär tuskiin tuli, vaikka Tiinan Taavetti oli toisinaan heille sanonut, että Kiiskilahden nuori kapteeni kävi heillä liian usein kylässä. Tuskinpa olisi isä ja äiti tienneet mitään, vaikka tyttö olisi saunaan kuollut, jollei Tiinan Taavetti olisi tuonut heille sanaa sisään.

Aluksi siitä Matti raivostui ja huusi: "mistä sinä, Taavetti, tiedät, että se on juuri sitä?"