Part 3

"Niin", lausui Illisko tyynesti. "Minun nimessänihän on jo kymmenkunta vuotta tehty kaikki edullisimmat metsien ostot — — — tahi, jos niin tahdotte kaikki ne kaupat, jotka eivät täyttä päivän valoa siedä. Omasta tahdostannehan on niin tehty. Tavarat ovat siis olleet minun, vaikka antaakseni teidän sahoillenne työtä olen puitani niissä sahauttanut, johon ei suinkaan olisi ollut pakkoa. Kirjain mukaan ovat viimeiset ostot kruunun metsistäkin enimmäkseen minun. Minä vielä olen ollut siksi jalomielinen, että liikkeessäni käyttämistäni varoista olen teitä aina hyvittänyt paria prosenttia enämmällä, kuin pankeille olisin tarvinnut maksaa. Pääkivuistanne saa siitä selvän kuka tahansa, vaikka omasta käskystänne en ole niitä pitkiin aikoihin enää näyttänyt edes konttoristeillenne. Teitä itseänne en ole kuitenkaan koskaan kieltänyt niitä tutkimasta, niinkuin hyvin tiedätte."

"Ihminen, mikä sinä oikeastaan olet?" huudahti patrooni tuskaisesti.

"Timo Illisko", vastasi toinen hymyillen, "ja toivoakseni, kun nyt asiat tunnette, kohdakkoin teidän rakas vävypoikanne."

"Minä, minä", sähisi patiooni, "minä — — —"

"Pelkään sinua", keskeytti Illisko häntä. "Tiedän sen jo aikoja sitte. — — — Mutta olkaa järkevä, niin ette tarvitse peljätä mitään — — — ja pelko onkin nyt jo myöhäistä. Minulla on nyt jo valta käsissä, mutta en käytä sitä teidän vahingoksenne, kun vain taivutatte hänet tulemaan vaimokseni. Ja minä en ole teidän laisenne aviomies, vaan rakastan todella Selmaa — — — Selmaa itseään, enkä rahojanne. Hänellä ei ikinä tule olemaan aihetta halveksimaan minua, sillä häntä en voisi, enkä tahtoisi ikinä pettää. Minä lupaankin saattaa Selman niin onnelliseksi, kuin ihminen suinkin voi; enkä epäile Selmankaan tosi tunteista kohtaani, kun saa tietää totuuden. Taivuttakaa siis rouvanne, niin kaikki käy hyvin."

"Minä en voi", ähki patrooni.

"Sitä en usko sellaisesta naisten ystävästä kuin te olette."

Patrooni aukoi suutansa, kuin henkeänsä haukkova ja pyyhkieli otsaansa, mutta ei saanut sanaa suustansa. Hetkisen odotettuansa, jatkoi sen takia Illisko puhettansa:

"Sanotaan ihmisen saavan niitä kaloja, mitä pyytää. Te huomasitte minut näpistelijäksi, pikku varkaaksi poikasena, mutta ette ollut siitä millännekään. Silloin te laskitte verkon pyydystämään minua ja pojan synneillä sidoitte miehen kavaltamaan talonpoikain ja kruunun metsiä ja auttamaan itseenne muissa synneissänne. Huomattuani tuumanne, päätin minäkin laskea merran veteen ja te menitte suinpäin siihen. Mutta minä luovun kostostani, jos olette kerrankin mies ja koetatte parantaa, mikä vielä parannettavissa on. Mutta jos ette tee mitä tahdon ja tunnusta totuutta loukatulle vaimollenne tai muutoin toimita Selmaa omakseni, niin minä kukistan kunnianne ihmisten edessä; vedän päällenne ylenkatseen, rikon kotinne onnen ja otan omakseni väärin kootun rikkautenne. Toisin sanoen: minä osotan teidän oivallisesti onnistuneen kasvattaessanne yhtä lurjusta lisää maailmaan. — — — Nyt minä lähden muutamaksi viikoksi metsiini, sillä en luota sokeasti ostomiehiini. Matkalta tultuani tahdon sitte heti joko kaikki saatavani puhtaassa rahassa — tahi Selman suostumuksen."

Patrooni aikoi sanoa jotakin, mutta Illisko ehkäsi sen sanomalla: "Selma, ja sitte liikettä jatketaan — — — tahi rahat ja vararikko!"

"Illisko, sinä olet julma. Miten minä voisin vaimolleni — — —, miten minä voisin pakoittaa ainoaa lastani?"

"Ainoaa lastani", matki Illisko ylenkatseellisesti. "Sanokaa vain rouvallenne ja Selmalle, ettei tyttö olekaan isänsä ainoa lapsi, niin kaikki käy hyvin."

"Hyvin", ähki patrooni, "sinä sanot hyvin! — — — Armahda minua, illisko! Kotini, onneni, ihmisten kunnioitus — — ajattele sitä — — ja vanha vaimoni ja Selma — — — ja mitä minä olen sinulle tehnyt! Minähän olen sinusta tehnyt miehen; kerjäläispojasta kaikkien kunnioittaman arvon miehen. Illisko, armahda minua vanhaa miestä!"

"Olen kyllästynyt konnuuteen ja valheesen. Tahdon alkaa uutta elämää Selman seurassa, jolla on äitini rehellinen, puhdas katse ja joka aina vihloo sydäntäni, jos kohta lämmittääkin ja puhdistaa sitä. — — Kun hänet omakseni saan, niin laitan kaikki hyväksi taas ja rupean kaikkien kunnioituksen ansaitsevaksi arvon mieheksi, jota ei yksistään rikas ole. — — — Äveriäinkin Sakeus näkyy olevan liian lyhyt ylettymään arvoon ja onneen. Mutta Sakeus saattaa korjata vääryydet ja parantaa paljo pahaa. Niinkuin sanoin: kun Selman saan, niin paljo parannetaan ja kaikki käy hyvin. Rouvanne terveyshän horjuu. Hänet toimitamme ulkomaille ja te pysytte täällä luonamme. Selma ja minä sitte autamme yhdessä niitä, joita teidän auttaa tulisi ja liike palautetaan rehellisille urille, käyköön syteen tai saveen. Yksin en minä sitä voi, mutta Selman kanssa minä sen voin, voin varmaan. — — — Ja muutoin, nyt pyydän viimeisen kerran: olkaa mies! onhan epärehellisyys raskas taakka, ainakin toisinaan ja yksinäisyydessä erittäin. Tunnustakaa totuus, muutoin hukka perii meidät kaikki ja jos minä raivostun, niin kuolette te vielä kerjäläisenä."

Illiskon lähdettyä asioimistoimille metsiin, tutki patrooni itse, konttoristien kummaksi, monta päivää pääkirjoja, joihin hän ei ollut enää vuosikausiin kajonnut. Kuta kauemmin hän taas kirjoja tutki, sitä vaiteliaammaksi hän näytti käyvän ja sitä pitempään hän aterioilla tuijotteli milloin vaimoonsa, milloin Selmaan, mutta aina vain salavihkaa. Ei kuulunut nyt leikkipuhetta enää patroonin suusta, vaan syvä huokaus tunkeutui usein esiin hänen rinnastansa. Rouvakin huomasi tuon miehensä alakuloisuuden, mutta hänen kysyessään kahden kesken syytä siihen, vakuutti patrooni aina: "eihän minulla mitään ole."

Iltana ennen Illiskon kotiin tuloa pysyi patrooni taas koko illan aivan vaiti. Vasta kaikkien levolle mentyä hän kysyi vaimoltaan: "mitä sillä Selmalla sitte oikeastaan on Illiskoa vastaan?"

"Mitä", toisteli patronessa, "vielä tuota, viitsii, kysyäkään."

"Hm; kukapa se kenenkään olennon ja elämän niin tarkoin tuntee, että tuomitsemaan kykenee", huokasi patrooni.

"Illiskon tuntee koko maailma heittiöksi", päätti patronessa. "Ole nyt muutoin vaiti, sillä minua väsyttää niin hirveästi ja nukuttaakin jo."

Patronessa nukkuikin kohta, mutta patrooni ähki ja vierittelihe vuoteellaan koko iltayön. Muistelipa rouva sittemmin unissaan kuulleensa toiselta vuoteelta jotain tyrskeen tapaistakin. Aamupuolella hiljeni kuitenkin kaikki ja patrooni jäi vielä levolle puolisonsa huoneesta lähtiessä. Hetki kului sitte toisensa perästä, eikä patroonia alkanut liikkeellä näkyä. Sen vuoksi hiivi patronessa viimein huoneesen miestänsä herättämään.

Heti kuului sitte makuuhuoneesta sydäntä vihlaiseva kiljahdus ja romahdus. Selma ja muuan palvelustyttö syöksähtivät kohta sinne. Heidän huutonsa kuultuaan kokoontui ennen pitkää huoneesen milt'ei koko talon väkikin.

Patronessa oli tainnuksissa lattialla miehensä vuoteen vieressä. Mies taas pullotti vuoteella selällänsä tuskan vääntämin kasvoin, pullistuneet silmät avoinna ja kädet levällään. Lakanasta kierretty hiihna oli solmittu hänen kaulaansa ja jäykistyneet kädet pitelivät lujasti hiihnan kumpaistakin päätä.

Paikalle haettu lääkäri todisti kuoleman tapahtuneen jo tuntikausia sitte; ja nimismies, patronessan ja Selman suostumuksella, uskoi toiminimen rahat ja kirjat vanhimman saapuvilla olevan konttoristin huostaan. Se sattuikin olemaan sellainen mies, joka ei luottamustoimestaan luopunut edes illan suussa kotiin saapuneen Illiskonkaan hyväksi. Siitä sydäntyi Illisko niin, että selitteli Selmalle ja patronessalle asioita semmoisia, jotta hänet, onnettoman vainajan muiston häväisijänä, ajamalla ajettiin jo samana päivänä pois talosta. Hän lähtikin, mutta uhkasi kostoa ja loukkasi lähtiessään kuolleen muistoa kaikkien kuullen.

Huolimatta kaikista huhuista ja Illiskon vehkeistä haudattiin patrooni lääkärin todistuksen nojalla loistavasti satojen saattamana; mutta sitte alkoivat heti ne pitkälliset käräjäjutut ja rettelöt toiminimen ja Illiskon välillä, joista paisui monen asianajajan kukkaro ja jotka aikanaan herättivät suurta huomiota koko maassa. Paljo selveni oikeuden käymisissä semmoisia seikkoja, jotka eivät olleet kunniaksi kumpaisellekaan puolelle, mutta kaikista tutkimuksista ja toteen näytöistä huolimatta jäi asioihin monta hämärääkin kohtaa.

Viime lopuksi Illisko kuitenkin menetti enimmän osan suurista vaatimuksistaan. Hänelle ei ylioikeuksissa tuomittu muuta kuin joku tuhat muutamasta metsäkaupasta, kolmen vuoden palkka ja joitakuita satoja kulunkeja. Sadat eivät kuitenkaan kuluihin riittäneet, eikä elämään niinä useina vuosina, jotka juttu kesti ja jotka Illisko oli enimmäkseen käyttänyt lakipykäläin tutkimiseen ja kaikellaisten ongelmoiden lainoppineilta utelemiseen. Lopullisen päätöksen tultua, horjui tosin koko toiminimenkin liike perustuksillaan, mutta Illisko olisi ollut puilla paljailla, jollei onnekseen olisi osannut jo ajoissa sijoittaa erääseen vankkaan rahalaitokseen muutamaa kymmenkuntaa tuhatta.

Aikomus hänellä oli asettua nyt kauppiaaksi kirkonkylään, mutta yleinen mielipide oli, niinkuin tavallisesti, voittajan puolella. Patronessaa peläten ei kukaan vuokrannut hänelle huonetta, eikä yksikään naapurisovun vuoksi edes uskaltanut myydä maatakaan. Illiskon täytyi sentähden siirtyä syrjäkyliin. Hatajärven kylässä oras nuori isäntä antoikin jo ensi kysymällä huoneet, kun sai lupaan puolitoista sataa vuokraa vuodessa. Niin siirtyi Illisko Hatajärvelle "yleisöä palvelemaan", niinkuin hän itse kaupanpitoansa nimitti.

Kauppa kulkikin väkirikkaassa ja laveassa kylässä hyvästi, vaikka Illisko itse — kunnan verojen kohoamisen pelosta — valitti sen aina huonosti käyvän. Kyläläiset olivatkin erittäin mielissään, kun kaupan kyläänsä saivat. Eikä todella pysynyt enää Hatajärvelle "talvellakaan tie tukossa, kun kerran kauppias kylään saatiin", kehuivat kyläläiset naapureilleen.

Paljo se kauppa kylään liikettä lisäsikin. Vierailla alkoi näet olla alituiseen asioita kylään, mutta ilmestyipä sitä liikkumista kylänsä ulkopuolella vähitellen kyläläisille itselleenkin. Heidän näet täytyi milloin hakea kylään lääkäriä sitomaan jonkun miehen tappelussa saamia haavoja, milloin taas kulkea käräjillä, milloin missäkin.

Sillä tavoin jo pysyi tie selvänä, mutta sileimpänä ja tasaisempana sen pitivät kauppamiehen kuormain kulettajat. Eikä sitä olisi ennen aavistanutkaan kuinka paljo kaikellaista tavaraa yhdessä ainoassa kyläkunnassa kulumaan saa, jos sitä vain saatavana on. Ja saatavana sitä oli monenmoista sekä käteisellä rahalla, että velaksikin. Ja osasi Illisko tavarata kaupitakin.

"Ei se tuo Illisko ole ylpeä, eikä mikään turhan tarkka kitkuttaja", tuumailikin sen vuoksi Illiskon kortteeritalon isäntä kerrankin apellensa, Liippilän lautamiehelle. "Kirjan päälle olen minäkin jo ottanut monta vuotta, vaikka aina on itse vuokransa käteisellä korvannut. Pari kertaa olen pyytänyt jo tiliäkin tekemään, mutta on vain sanonut: 'suuriinko nuo noussevat tuon vertaiset otot; ennättäähän ne selvitellä vastakin', ja ryypyn on aina tarjonnut. Niin; on se oikein rahvaan mies. Konjakkiakin antaa velaksi, vaikka kenelle. -- — — Tietysti ei se sitä kuitenkaan konjakiksi kirjoihinsa pane, vaan 'tavaraksi' kuuluu tuppaavan. Ja on se valmis antamaan tavaraa, vaikka keskellä yötä, niinkuin monasti on tehnytkin."

"Hm", arveli lautamies. "Eiköhän sittekin olisi parempi, jos et siltä mitään 'kirjan päälle' ottaisi. Vuosien varrella voi otoistasi sittekin kertyä koko summa, varsinkin kun sinä, niinkuin moni muukin isäntämies, annat sille syksyllä rahoja tarvitessasi viljasi polkuhinnasta ja sitte keväällä ostat ne korkohinnalla takaisin. Minä pelkään sen miehen ottaneen pahan kelkkaansa ja kyllä siinä on miestä vetämään sen perille asti. Niissä muinaisissa sen käräjärettelöissä opin minä näkemään, jotta ei niitä Illiskolta keinoja eikä koukkuja puutu."

"Mitäpähän koukkuja tuolla sitte olisi, kun on niin reima mies kaikin puolin", vastasi isäntä huolettomasti ja kehoitti appensa tekemään totia vielä "pikkuisen palan päälle".

Niin eleltiin Hatajärvellä huolettomina ja kaikin puolin toisiinsa tyytyväisinä pitkät ajat. Tulipa sitte muutamana syksynä kova kato, ei vaan Hatajärvelle, vaan koko maahan. Silloin vaati Illisko kaikilta velallisiltaan velkakirjat ja kiinnitti ne taloihin. Nyt tuli tosiaankin tiukka aika, sillä Illisko ei antanutkaan enää isäntien oman mielensä mukaan, kuten sitä ennen, metsiänsä myydä. Suuriksi olivat käyneetkin miesten silmät, huomatessaan miten suuriksi heidän velkasummansa Illiskolle oli ajan pitkään korkoineen jo ennättänyt kasvaa. Vielä suuremmiksi ne kuitenkin kävivät, kun yhtäkkiä kuulutettiin kylän useimmat ja upeimmat talot myytäviksi Illiskon saamisista. Miehet astuskelivat sitte alla päin ja naiset itkivät melkein joka talossa; mutta Illisko selitteli yhä ystävällisen näköisenä: "aika on huono ja minä tarvitsen omani, kun tässä takavuosina sain niin suuria vahingoita, kuten itsekin tiedätte."

"Pitääkö tässä nyt vielä talottomaksi joutua tuon ruojan takia", tuumaili nyt Illiskon kortteeritalon isäntä. "Enkä minä, kun oikein ajattelen, ole häneltä oikein tarpeellista tavaraa ottanut kovinkaan monen markan arvosta. Sen se nyt kuitenkin teki — — — sen tekosensa!"

"Harvoinkos on pää ollut sinulla, niinkuin monella muullakin, kolmantena jalkana lähtiessänne Illiskon puotikammarista", sanoi siihen emäntä ja tillahti itkuun kiukuissansa.

"Ole mukisematta!" tiuskasi silloin isäntä äreästi hänelle. "Ole mukisematta sinä ja muista kaikkia niitä karttuunipakkoja, sokeritoppia, pitsinippuja ja muita rimsramssuja, joita olet lakkaamatta puodista kantanut omiesi ja lasten hetaleiden helyiksi ja koristeiksi!"

Isännän ei kuitenkaan tarvinnut toki talostaan lähteä, vaikka monelta muulta huuti Illisko pakkomyynnissä sekä maat että mannut. Kauppamies näet armahti kortteeritalonsa isäntää ja teki hänen kanssaan sellaiset paperit, että "velka kuittaantuu ihan itsestään", kun isäntä vain elättää Illiskon talosta kuolinpäivään asti ja sitte kunnialla saattaa hänet hautaan. Sopimuskirjoissa oli monta monituista muutakin pykälää ja kohtaa, joiden vuoksi Liippilän lautamies arveli talon tulevan vielä monin kerroin maksetuksi. Illisko ei näet vielä ollut kuin noin viisissä kymmenissä ijältään ja "kovin paljo oli kirjaan koottu velalliselle velvollisuuksia", arveli lautamies. Isäntä kumminkin suostui ennemmin kaikkeen, kuin lähti perheineen maailmata kiertämään taikka rupesi apellensa huonemieheksi.

Illiskoa eivät nyt enää huolet haitanneet. Hän eli ja oli onnellisena, vaihtaen huutamillansa tiloilla lampuoteja ja arentimiehiä harva se vuosi. Kohta oppivat kuitenkin ihmiset mukaantumaan nöyrästi kaikkiin Illiskon oikkuihin ja mies oli sitte tyytyväinen. Hymy väikkyi alinomaa hänen huulillaan ja pääkin oli nyt aina pystyssä ja katse rohkea, kuin kaikesta riippumattoman miehen ainakin. Hänellä ei ollut enää mitään vakituista tehtävää, sillä hän oli jo lopettanut kauppansakin, arvellen: "miksi minä tekisin työtä muiden hyväksi, kun kerran voin antaa muiden tehdä työtä omaksi hyväkseni."

Vähitellen näytti kuitenkin jonkunmoinen tyytymättömyys ja kyllästyminen valtaavan Illiskon. Hän alkoi käydä luonteeltaan aina rauhattomammaksi ja entistään kiukkuisemmaksikin. Lopulta hän jo rupesi puhelemaan elämän turhuudestakin ja alkoi ahkerasti lukea kaikellaisia hartauskirjoja. Kirkossakin hän käydä nyt kuuppaasti joka pyhä, vaikk'ei ennen ollut joutanut sinne, jos korkeintaan kerran vuoteen. Rupesipa hän vielä seurakunnan hyväntekijäksikin.

Sinä talvena näet, jona rovasti pani hänet pyhäkoulun opettajaksi Hatajärvelle, osti Illisko kirkkoon lahjaksi komean ja kalliin lasikoristeisen kynttiläkruunun. Toisena talvena hän tuotti taas jouluksi alttarille Pietarista asti paksut ja parrakkailla pyhäin kuvilla koristellut vahakynttilät, jotka kestivätkin polttaa monta jouluaamua. Hämmästyksen huumaamiksi kävivät kuitenkin seurakuntalaiset vasta sitte, kun Illisko eräältä kaupunkimatkaltaan palatessaan toi kirkkoon oikean urkuharmoonion. Sittemmin kuultiin hänen huutaneen sen sattumalta jonkun vararikkoisen tirehtöörin huutokaupasta, mutta komea se oli, jos ei juuri kovaääninen.

"Kyllä se mahtaa olla kallis kappale", ihmettelivät emännät kirkkomäellä ensi kerran soittokoneen ääniä kuultuaan ja rovastin sen vihittyä m.m. sanoilla: "anna äänesi kuuluu, sinä Sienin soitto!" "Kallishan se varmaan on, kun soipikin niinkuin taivaan pankolla ja paikalla parahti, kuu rovasti käski."

"On voinut aikoinaan olla kalliskin", tuumaili siihen Liippolan lautamies, "mutta Illisko siitä vain ei ole paljoakaan maksanut, mokomasta vanhasta rämästä."

Sanomalehdet tietysti ylistelivät Illiskoa hyvistä töistään kupliksi vesien päälle, mutta Hatajärveläiset puhelivat takanapäin: "se kaiketi koettaa sillä tavoin ostaa itselleen omantunnon rauhaa entisistä kiskomisistaan ja konnuuksistaan."

Joku lahja oli kuitenkin Illiskolla vielä seurakunnalle annettava, mutta ei kukaan voinut arvata, mikä se oli. Siellä se oli pitkässä puulaatikossa pystyssä aitan nurkassa ja raskas se oli. Sen oli Illisko hankkinut heti, kun hänen terveytensä alkoi horjua. Kiviniemen kirkonmies arveli sen olevan Mooseksen kuvapatsaan, jommoisen hän oli nähnyt ennen, merimiehenä ollessaan, jossakin ulkomaisen kirkon kuorissa seista törröttämässä. Illisko oli kuitenkin sanonut, ettei kukaan saa laatikon sisällystä nähdä ennen kuin hänen kuoltuaan. "Sitte sen näkevät kaikki."

Nopeasti huonontuikin Illisko huonontumistaan eräänä talvena. Viimein hän ei jaksanut enää vuoteeltaankaan nousta, vaikka ei tuntenut mitään taudin tuskia. Talon emäntä esitti silloin, että: "eiköhän jo haeta pappia", mutta Illisko arveli: "niin huono en minä toki vielä ole."

Huono hän sittekin oli ja iltapäivällä uskoi sen jo itsekin, koskapa kutsutti kiireesti luokseen Liippolan lautamiehen ja joitakuita muitakin isäntämiehiä. Niille hän sitte ilmoitti kassakaapissa olevan hänen testamenttiinsa ja kirjeen Selmalle. Varmuuden vuoksi sanoi kuitenkin vielä tahtovansa todistajain kuullen ilmoittaa patroonin Selman perivän kaikki, niin hyvin kiinteän kuin irtaimenkin, mitä häneltä jälelle jää rahana taikka muuna.

Tuokioiden kuluttua näytti siltä, kuin olisi Illisko vielä tahtonut jotakin sanoa, mutta puhe jo haipui epäselväksi sorinaksi, josta vain erotti enää muutamia katkonaisia sanoja. — "Jos Selma — - — mutta sallit —- tu — — patsasta ei... — äiti........- ja isä -- —- koetin re — re — rehellinen — - ei kahta — — her — — voih!" Sitte seurasi pari tuskaista korahdusta ja Illisko oli vainaja.

Kun sitte kesällä ihmiset kävelivät hautausmaalla, niin näkivät he siellä komean hautapatsaan puhtaasta marmorista. Siihen oli kaiverrettu Timo Illiskon nimi, syntymä- ja kuolinaika kultakirjaimilla, mutta alareunassa suuren, aina tuoreen ja tuoksuvan kukkakiehkuran alla olivat kultaamattomat sanat: "ystävät pystyttivät patsaan."

"Kas konnaa, kun valehtelee vielä kuoltuaankin", sanoi eräs Hatajärven mies muutamana sunnuntaina patsaan kirjoituksia lukiessaan. "Ystävät; vaikka itse sen hankki!"

"Mutta tekihän se paljo hyvääkin", muistutti joku joukosta.

"Vieläkös mitä", intti ensiksi puhunut.

"Mutta Selma neiti kuuluu sen peruilla ostaneen Aulangon rustitilan ja oli sanonut siihen Illiskon muistoksi perustavansa köyhille koulun ja vaivaisille kodin, niin, jotta tekeehän se Illisko vielä kuoltuaankin jotain hyvää."

"Selma neitihän sitä tekee."

"Minkähän tähden tuo ei Selma neiti sille rouvaksi ruvennut, vaikka sanovat, jotta olisi aikoinaan päässyt", uteli eräs tyttö kirkkoväestä.

"Minkäkö tähden?" selitteli eräs emäntä. "Tietäähän tuon. Sehän oli, Illisko, alkujaan talonpoikaista sukua, vaikka lopulta semmoiseksi herraksi äityi."

III

UKKO-TUOMARI

Muutamana kesäisenä aamuna oli Ukko-Tuomari hyvin huonolla tuulella, vaikka milloinkapa se mies lienee hyvällä tuulella ollutkaan sen perästä, kuin rouva kuoli ja virastaan luopui. Minulle se juonitteli siitä, kun ruuna oli aamusella päässyt Hietalan kaurapeltoon, eikä uskonut jotta hietalaiset itse olivat jättäneet veräjänsä auki, saadakseen edes jotakin hyvää kaurastansa, sillä se oli kauraa semmoista, ettei pastori Hälisen pellolla parempaa — pelkkiä pillikkeitä, narskuja ja ohdakkeita koko pelto.

Kuoppalan Kaisa, talouden hoitaja taas oli kuullut kunniansa kuumasta kahvista ja kärpäsistä. Kaisan olisi näet pitänyt pitää huoneet puhtaina hyönteisistä, jos kohta Ukko-Tuomari itse piti yöt päivät akkunoita auki milloin pilveksen, milloin päivän puolelta ja intti kärpäisten tulevan keittiöstä, eikä ulkoa sisähuoneihin. Ei sillä miehellä muutoin ollut niinkään paha palvella, kun vain jaksoi sen marmatusta kuunnella ja joka seikasta sille perinpohjaisen selon tehdä. Osasi se olla hyväkin ja jos sillä sattui olemaan mieluista työtä, niin kohteli se meitä kuin veli veljeään. Mutta kun ei ollut työtä, niin auta armias sitä surinaa ja pörinää, mitä se mies piti!

Kuoppalan Kaisa sanoikin kerran: "kun se olisi sen virkansa pitänyt, niin meillä olisi elämä, kuin taivaan pankolla, mutta nyt se vain ikävissään ja joutessaan kurnuttaa kaikesta." Taisi siinä Kaisan puheessa olla paljon perääkin, koska minäkin panin merkille, että mitä sekavammissa oikeus-asioissa ihmiset kävivät Ukko-Tuomarilta neuvoja kysymässä, sitä ystävällisempi hän aina meillekin oli. Semmoisina päivinä hän oikein omin käsin auttoi minuakin työssä, joko minä sitte perkkasin puutarhaa tahi sahasin halkoja, ja tuumitteli kaikista asioista, niinkuin ilmoihminen ainakin.

Muutamastikin hän kysäsi minulta: "mihinkä sinun mielestäsi, Taavetti, minun pitäisi panna omaisuuteni ja rahani?"

"Pankkiahan ne sanovat hyväksi — rikkaat", arvelin minä.

"Ehei", hymähti Ukko-Tuomari. "Ja sitte ne perisivät kuoltuani von Stoltz-Dummerjahnit joka pennin."

"Eivätköhän nuo paroonit sitte niitä tarvitsisikin", rohkenin minä huomauttaa.

"Kylläkai niille Tulosenkin tuhannet kuoltuani kelpaisivat", tuumaili hän. "Mutta eläkööt lankomieheni pitkällä nimellään ja tehkööt työtä, niinkuin on muidenkin täytynyt tehdä. — Ei, hyvä mies, tule pennikään minun, mökin pojan, varoistani lämmittämään niiden korkeasti vapaasukuisten herrojen kämmentä, ei pennikään."

"No onhan niitä vennon vieraitakin, joille hyvä ei pahaa tekisi, niinkuin esimerkiksi tuo Kaisa ja minä", sanoin minä piloillani ja nauraen.

"Ei, niin julma minä en toki tahdo olla", vastasi hän toimessaan. "Jos te tai joku muu saisi suhteellisesti suuret varat käsiinsä ihan ilmaiseksi, niin olisi se teidän sekä ajallinen että iankaikkinen onnettomuutenne. Ansiotta saatu tavara näet aina, milt'ei poikkeuksetta, vie saajansa perikatoon. Kuinka moni tukkirahoja kosommalta saanut mies on täälläkään jaksanut rikkauden kuormaa kantaa, vaikka köyhänä olikin oikein kelpo mies. Tuossa on esimerkiksi tuo Hietala, joka konjakkiin ja viineihin on upottanut sekä toimensa että tuhantensa. Ja onpa hän lapsilleenkin opettanut laiskuutta ja turhuutta niin, että tytötkin maailman nauruna ja kummituksina pitkin teitä maleksivat, vaikka kotona kyllä työtä riittäisi ja nälkä huutaakin taukoamatta: työhön, työhön!"

"Eiväthän ne toki kaikki ole Hietaloita", pistin minä vastaukseksi. "Ja voisihan herrassyötinki antaa varansa vaikka vaivaisille ja köyhille."

"Jo veikkonen olen ajatellut sitäkin, mutta silloin ihmiset sanoisivat minun heidän laitostensa vuoksi vanhoja ja köyhiä muistaneen. Ja toisekseen, useimmat ihmisethän ovat itse syynä vanhuutensakin vastuksiin, eikä minussa ole miestä palkitsemaan kenenkään nuoruuden tai miehuuden iän hurjastelulta. Sen saavat tehdä kunnat, joiden se lain mukaan on tehtäväkin."

"Mutta onhan niitä kouluja ja sen semmoisia laitoksia, joihin rikkaat lahjoituksia tekevät, kuten sanomalehdissä kerrotaan."

"Onhan niitä; on", sanoi Ukko-Tuomari. "Ennen muinoin eli Kuukkajärvellä suutari, joka näki nälkää kolme vuotta voidakseen lahjoittaa keisarille kunnon kengät ja sillä tavoin saadakseen nimensä sanomalehtiin. Minä en kuitenkaan ole mikään Kuukkajärven suutari. Mutta mitäs arvelette, jos olisi perustaa turvakoti vanhoille ja vaivaisille hevoskaakeille, että ne saisivat rauhallisen kodin ja hyvän hoidon vanhuutensa päivinä, sitte kuin herrat ja narrit ovat niitä tarpeekseen asti rääkänneet kilpa-ajoissa ja muissa?"

"Eiköhän noille olisi paras hyvä työ hyppysellinen ruutia ja pieni lyyjymurikka", arvelin minä ja jätin ukon yksikseen tuumailemaan, lähtien työhöni.

Luullakseni olisi hän kuitenkin pannut tuumansa toimeen, jos ei muutoin niin sen hullunkurisuuden takia ja uhmatakseen rouvansa ylpeitä sukulaisia, sillä omia omaisia oi ukolla enää elossa ollut, mutta sitte tapahtui muuan pieni seikka. Sinä aamuna näet, josta jo mainitsin, olivat, kärpäset erittäin äkäisiä ja pureksivat lakkaamatta Ukko-Tuomarin kaljua päätä. Erittäin oli niistä pari pörisijää hyvin innokkaita ukon kiireellä kisailemaan. Vanhus huitoi niitä käsillään ja paukutteli päälakensa liian punaiseksi, mutta aina ne ymmärtävät tehdä semmoisen keikauksen, jotta ukon iskut sattuivat aina harhaan.

Ukko-Tuomarin parhaillaan kärpäisjahtia pitäessä avaantui sitte ovi ja sisään ilmestyi noin iältään tuskin viisivuotinen ja hyvin huonoihin tamineihin puettu poikalapsi. Se oli pölyssä ja niin liassa, jotta poskilta valuvat hikihelmet jättivät jälkeensä aivan silminnähtävät puhtaammat vaot.

"Sinäkö se olet se Ukko-Tuomari, joka kirjoittelet ihmisille asiakirjoja", kysäsi poika, pitemmittä esipuheitta.

Ukko-Tuomari katsoi pitkään poikaan, mutta virkkoi viimein: "minähän se olen, mut mikäs otus sinä olet?"

"Minä olen Mäki-Maljan Hermanni tuolta kylän laidalta."

"Mitä varten sinä sitte tänne tulit? Olisit mennyt Kaisan luo keittiöön kerjäämään."

"Ei äiti anna meidän kerjätä, vaan minä tulin teettämään asiakirjaa sinulla, niinkuin oli käynyt teettämässä suutarin Mikkokin."

"Älähän mitään, vai asiakirjaa!" lausui Ukko-Tuomari ivallisesti. "Kenenkäs kanssa sinulla olisi asioita?"

"Jumalallehan sitä pitäisi kirjoittaa", toimitti poika.

Ukko-Tuomari hypähti pari askelta eteen päin, tarttui pojan rintapieleen ja ärjäsi: "poika, kuka lurjus sinut lähetti tänne ja opetti Jumalata pilkkaamaan?"

Poika pillahti itkuun ja vavisten, varpaista pääkuoreensa asti, koetti soperrella: "päästä pois, hyvä Ukko-Tuomari. Eihän minua kukaan, mutta kun olit kirjoittanut suutarin Mikolle, niin arvelin että jos kirjoittaisit minullekin, jotta Jumala herättäisi äidin ja hän nousisi Hannalle ja minulle leipää antamaan."

"Hm; vai niin", sanoi vanhus ja hellitti kätensä pojan pieluksista.

Irti päässeenä aikoi poika heti livistää tiellensä, mutta Ukko-Tuomari lausui entistä paljoa ystävällisemmin: "älähän nyt kiirehdi! Ehkä minä sittekin toimitan asiasi, kunhan kerrot sen tarkemmin minulle."

Kyselemällä sai sitte Ukko-Tuomari viimein tietää Mäki-Maijan nukkuneen eilen jo "aika päivällä", eikä nousseen lapsille, Hannalle ja Hermannille, illallistakaan antamaan, vaikka Hanna oli hyvin kovasti itkenytkin. Aamusella olivat lapset sitte taas koettaneet äitiään herätellä ja oikein istuallekin nostaa, mutta eivät olleet jaksaneet. Sitte olivat he omin päinsä etsineet leipää läpi koko nurkkakaapin, mutta eivät löytäneet mitään. Kun äiti oli aina neuvonut lapsia turvaamaan Jumalaan, niin olivat he sen tehneetkin ja yhteisestä päätöksestä oli Hermanni nyt lähtenyt Ukko-Tuomarin puheille, jonka suutarin Mikko oli sanonut auttavan aina kaikkia ihmisiä asiakirjain kirjoittamisella.

"Vai niin; vai ovat asiat sillä kannalla", oli huokaissut Ukko-Tuomari, jonka sydäntä oli kouristanut niin perin kylmästi ja oudosti koko ajan pojan kertomusta kuunnellessaan. "Vai ovat asiat sillä kannalla! — — Kyllähän sinua sitte pitää auttaa, mutta — — —"

Ukko-Tuomari nieleksi hetkisen jotakin ja viimein sai sanotuksi, taputellen pojan likaista poskea: "menehän nyt ensin keittiöön ja käske Kaisan antamaan itsellesi ruokaa, niin minä sillä aikaa kirjoitan Jumalalle."

Poika totteli, mutta Ukko-Tuomari istui tuokioisen komean kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti, kirjoitti todellakin jotakin. Pää hänellä oli vasemman käden varassa ja kuumia kyyneliä tipahteli tuon tuostakin kirjoittaessa paperille. Ja vanhus mutisi alati itsekseen: "peto sitä pitää olla, ihan ilmeinen peto! Istua huolettomana tässä oman katon alla ja kiukutella kaikenmoisista, kun toiset aivan naapurissa napisematta, valittamatta kuolevat kurjuuteen ja nälkään. Jumala armahda minua vaivaista syntistä!"

Tottapa ne asiakirjat viimeinkin valmistuivat, koska, vanhus pesi silmänsä, tuli ulos ja käski minun kiireesti valjastamaan molemmat hevoset vaunujen eteen ja niin sitä mentiin Mäki-Maijan mökille, Ukko-Tuomari, Hermanni ja minä. Kylän väki sitä matkuetta katseli, mutta mökille me tultiin.

Sieltä palattaessa kysyi pikku Hanna, istuessaan vanhuksen rinnalla vaunuissa: "minkähän tähden se Jumala ei käskenyt sinun ottamaan äitiäkin tytöksesi?"

Ukko-Tuomari kuului vastaavan: "Jumala itse on ottanut äidin tytökseen."

"Paneekohan tuo äidin heinäniitylle", tuumaili Hanna siihen.

"Eihän taivaassa heinää tehdäkään", tiesi Hermanni. "Eihän siellä kuulu olevan eläimiä ensinkään."

"Ei, ei", myönteli Ukko-Tuomari, "ja siellä on kesä aina, jos olisi eläimiäkin." Minuun kääntyen hän sitte viittasi kädellään kohden kaunista Marjamäkeä ja lausui: "tuohon perustetaan koulu ja orpokoti kohdakkoin."

Ja niin siihen sitte perustettiinkin ja niitä laitoksia parhaillaan hoitaa nyt tuomari Hermanni Mäkisen kaksoissisar, neiti Hanna Mäkinen ja hoitaapa hän vielä kasvatusisäänsä Ukko-Tuomariakin, niinkuin hellin tytär ainakin isäänsä.

IV

HERRASVÄKEÄ

Herrasväkeä on monenmoista, mutta omituisimpia niistä, joita minä olen milloinkaan tavannut oli suutari-Mikon väki. — Mikko perheineen asui kylän reunassa, Hakoniemellä, perheen perintö-asunnossa. Sitä täytyy sanoa "asunnoksi", sillä se ei ollut talo, eikä torppa; oli mökki eikä edes töllikään. Alkujaan se oli ollut Rekulan talon tervahauta, mutta sittekuin tervan hinta huoistui ja puilla alettiin vähemmälläkin puuhailla, rahaa saada, oli Mulju-Kustaa sen ottanut asunnokseen. Vuosien varrella oli hän sitte suurennellut sekä ylös, että alaspäin, tasoitellut ja Rekulan vanhasta ladosta tehnyt siihen "toisen kerroksen" eli n.s. "makasiinin", jossa oli säilössä kaikellaista romua ja joskus vähän ruokavarojakin. Muuten se toimitti samalla eteisenkin virkaa, koska ainoastaan sen kautta, mutta oikein kiviportaita myöten päästiin laskeutumaan suutari-Mikon asunnon "pohjakerroksiin".

Vaimon perintönä, "laillisen saannon kautta", niinkuin suutari-Mikko sanoi, oli tuo asunto joutunut Mikon omaksi. Sitä sanottiin yleiseen kylän kesken "kymmenlasiseksi", vaikka lukuisilla rovasti sitä aina kunnioitti "Hakoniemen mäkituvan" nimellä.