I.

SÄVEL.

Sävel kaukaa kirkkauden maasta, riemuitsevin kielin puhu, haasta!

Soios sieluun, joss'on tuska ankee, niinkuin päivän sädesade lankee

autiolle maalle läpi häivän, hetki kirkastaos elonpäivän

sille, jolla harmaa arki ain' on, joka uupunut on alle painon...

Vapahdusta kuolonvarjon maasta riemuitsevin kielin haasta, haasta!

AUTIO SAARI.

Kylmänä kaukana mustista laineista nousee tuulten pieksemä, autio, paljas maa keskellä kuohun laulua loppumatonta, silmänkantamatonta ulappaa.

Siellä ei kasva mitään, käy ei kukaan, lintu joskus lennossa levähtää, aika ylitse rientää katsoen kaukaa ikuisen syksyn ikuista ikävää.

Ihmissielun sanaton yksinäisyys, kohtalos katkeran, raskahan aavistaa keskellä kuohun laulua loppumatonta tuulten pieksemä, autio, paljas maa.

HONKA.

Kas yössä salamat lyö taivahalla kuin kalvat kostavien jumalten, ja niinkuin taistohuuto taivaiden käy jylhä ukonjyly pauhinalla.

On jättihonka rotkon partahalla — ja avaruudet soivat jylisten ja vuoret kumajavat horjuen. Mut huimat syvyydet on hongan alla.

Kas, tuli taivaan vimmoin iski puuhun! Se horjui, syöksi syvyyksien suuhun, kuin parahtain sen löihe seinämiin.

Se uhmas taivahia, honka vakaa. Se syvyyksissä murskattuna makaa. Taas yöhön peittyi kohta näky niin.

KOHTALO.

Karavaani pyrkii taivaanrantaan, joka loitos jää. Karavaani nääntyy erämaan santaan, sfinksi hymyää.

Niinkuin päivä tuhannen vuotta hukkuu, häviää... Karavaanit sadat jo nääntyi suotta. Sfinksi hymyää.

VANGITTU KOTKA.

Se liikkumatta istuu paikallansa ja taivaan sineen kauas tuijottaa, ja sitä painaa suru niinkuin vuori ja epätoivo mykkä ahdistaa. Se näkee unta vapaudestaan ja autuudesta karun alppimaan.

Se ajan muistaa, jolloin vapahana se nousi silmänkantamattomiin, ja siipi kantoi, katse oli kirkas ja sydän sykki väkevänä niin, se näki allaan pienen, pienen maan... se oli kuningas — nyt orja vaan.

Voi kuningasta, joka orjaks joutuu, on ikuisesti sairas sydän sen. Mut tuskaansa se valita ei koskaan. Ja päivät vierii vitkaan eellehen... se liikkumatta istuu paikallaan ja näkee unta vapaudestaan.

SYTYTÄ TÄHDET!

Sytytä tähdet niille, jotka yötä käy, joille ei viitat tiellä eikä määrä näy,

jotka kiviin lankee, nousee uudestaan, joita on monta, monta yli laajan maan.

Sytytä tähdet niille yöhön välkkymään, joiden taistelua nää ei yksikään.

NÄKY.

Kas, immet hymyy kukat kutreillansa, soi kevyt tahti tanssisäveleen, ja sadat sähköt tuhlaa loistettansa ja riemun viini tulvii sydämeen.

Oi katso, väistyy säikkyin juhlakansa, käy kuolo keskeen riemun hiljenneen, se mua etsii kalmankatseellansa, luo astuu jäisine se hymyineen:

— Ma olen Nurmi-Tuomas, kuolon renki, sun arpas määrännyt on Suuri Henki. Ma seppel päässä lähden matkalleen.

Miks toivoit, sydän, uskoin, unelmoiden! Mut askeltemme kaiun synkän soiden me katoamme yöhön hiljaiseen.

ME SAAMME ALKAA KAIKKI UUDESTANSA...

Me saamme alkaa kaikki uudestansa kuin isät kärsineet ei oisikaan, ja taisteluitse löydämme me rauhan ja tuskan kautta vasta aamun maan.

Me ristin kantaaksemme kaikki saimme, on pitkä taival, taakka raskas niin... mut on kuin kaukana hän hymyis meille, mi kauan sitten ristiinnaulittiin.

PYHIINVAELTAJAT.

Me tulemme, pyhiinvaeltajat, me tulemme korven yöstä, sun kaupunkis kupoolit loistivat jo kaukaa valovyöstä, me epätoivon kurimoon monet kerrat olimme syöstä... sun valosi meitä valaiskoon, me tulemme korven yöstä.

Me tulemme, pyhiinvaeltajat, me tulemme verisin jaloin, ne repi orjantappurat tietönten, synkkäin saloin. Sun loistaa yöstä kartanos jo jalokivi-valoin, sun rauhas meille antaos, me tulemme verisin jaloin.

Me tulemme, pyhiinvaeltajat, on loppunut suru ja yö nyt ja vaarat alati uhkaavat, väsyneitten päivätyö nyt, ne pue kultaan, purppuraan, on hetki astua lyönyt ikuisen hääsalis kunniaan, on loppunut suru ja yö nyt.

SAIRASVUOTEELLA.

Näin vieri virsi tuonen vainion harmaan: pois pestä synnit kaikki kuolo voi ja rintas rauhalla se autuoi ja antaa sovituksen suuren, armaan.

Siis jätät kerälläni elon karmaan... käy kulku läpi öisten metsäin. Oi, kuu loistaa, huurre välkkyy, tiuku soi, kun suojass' uinut tuonen vaimon parmaan.

Ja portahilla vanhus valkopää sun tuonelalle tulleeks tervehtää, sun hämärähän tuonen tupaan johtaa.

Soi siellä hiljaa kuoro vainajain ja rauha sydämellä siell' on ain, ei sitä riemu eikä murhe kohtaa.

RESIGNATSIONI.

Ovat suuret mun suruni olleet — ne raukee nukkumaan kuin kaukana ulapan laine. Iankaikkinen meri on vaan.

Olen läikyntä yöllisen laineen, olen pisara, pisara vaan — ovat hyrskineet myrjaadit laineet ja menneet nukkumaan.

PISAR.

Kaikelle lie tullut nyt sovituksen hetki. Sielussain on hiljennyt — päättynyt lie retki.

Ihme, vasta rinnastain viime suru lähti. Katsoo sisään kimaltain taivaan tyyni tähti.

On kuin kaukaa kellot sois, kellot kuolon, veri. Pisar, mentävä on pois, kutsuu valtameri.