IV.
MENNEILTÄ AJOILTA.
Lapsuuden lempi.
1.
Mitä, pyhintä, korkeinta konsanaan on astunut sieluhun, mitä kauneinta uneksin milloinkaan, se on liittynyt muistoos sun.
On puettu pyhimysgloriaan ja kukkain tuoksuhun ja kasteisen aamun purppuraan lapsuuteni morsian mun.
2.
Siintää taivas, välkkyy vedet, kukkii kirsipuu, kirsipuun alla valkea tyttö vaiti uneksuu.
Vieläkin öisin unissani kirsipuun sen nään, kirsipuun kukkain lomitse armaan kultakiharapään.
3.
Muistelen sua kuin kaunista unta, unta valkeaa: minä olin lapsi ja sinä olit lapsi, hymyili taivas, maa.
Kauneinta, ihaninta untaan koskaan ei voi unhottaa, kauneinta, ihaninta untaan ei koskaan, koskaan toteen saa.
LETHEN RANNALLA.
Sun vaihtumatta yllä rantojesi on valkeus ja rauha ikuinen ja taivaan siinto sees ja sininen, ja kristallia kirkkahampi vesi
sun välkkyy läikynnässä laineillesi, kun kaukaa entää soinnut sävelten ja tuoksut kukkain nimettömien kuin viestit autuailta ylitsesi.
Oi unhon pyhä virta, syömestäin pois pese muistot syntein syyttäväin ja harhain, eksymysten elämäni.
Niin raskas, raskas eteen tulla on ah, kahden armaan silmän tuomion, mun Beatricein, lapsuusystäväni.
KEIJU.
Toisemme kuin läpi unelman kesäyön hetkenä nähtiin... katsoin silmies pohjahan, niinkuin metsätähtiin.
Olitko keiju vai ihminen, sitä edes tiedä en nyt, tiedän: jälkeen hetken sen multa on rauha mennyt.
SEITSENTOISTIAALLE.
Oot aamunraikas niinkuin aamunsuu tai kevätpäivä tai kuin itse kevät, ja suventuoksuva kuin nuori puu, min lehdet kasteisina värisevät.
Nuor' onni silmissäsi kuvastuu, ne niinkuin aamun taivaat säteilevät, ja poves ujon alla uneksuu viel' kevään ensi unet hymyilevät.
En voi, en henno sua herättää, mun vangitsi kuin tenhoavin taijoin sun vasta puhkeava nuoruutes.
Oi onnellista untas vielä näa! Ma suudelman, min sulta ryöstää aijoin, vain aatoksissa painan otsalles.
KAIPAUS.
Kaukana taivaanrantaa vastaan lumiset vuoret ylenee, lumisten vuorien toisella puolen yksi, yks mua muistelee.
Sinisistä saloista savu nousee — kaukana saunat lämpiää, sinisissä saloissa kaukana sydän sydämeni tahtikin sylkähtää.
Painan hiljaa silmäni kiinni: kuulen äänesi helkynnän, tunnen jossakin aatostemme toinen toisiinsa yhtyvän.
Elän mä jällehen suviset päivät... muistot mieltäni lämmittää. Sinisissä saloissa kaukana sydän sydämeni tahtihin sylkähtää.
MUA MUISTELE.
Alfred de Musset'n mukaan.
Mua muistele, kun avaa päivänkoi lumotun linnan aamun auterissa; mua muistele, kun ohi huminoi yö uneksiva tähtimanttelissa; kun onnen hurmassa sun rintas aaltoaa, sua illoin unelmat ja varjot houkuttaa, humussa metsien: sa kuulet sävelen mua muistele.
Mua muistele, kun tahto kohtalon on meidät eroiltava ainiaaksi, kun tuskahan on sydän toivoton ja vuotten painoon lakastuva maaksi; ah, muista lempeäin ja viime suudelmaa! Ylitse kuolonkin viel' lempi leimahtaa. Mun kunis sykkii syön, se sinis sulle lyö: mua muistele.
Mua muistele, kun alla kylmän maan, mun nukkuu särkynehet unelmani; mua muistele, kun hiljaa tuoksumaan käy orpo kukkanen mun haudallani. Sua nää en milloinkaan, mut katso, sielu mun kuin uskollinen sisko palaa luokse sun. Ah kuule, yössä näin soi ääni nyyhkyttäin: mua muistele.
NYT VASTA TUNNEN...
Kun jällehen taas painaa elon arki, mun on kuin unta kaikki ollut ois. Nyt vasta tunnen: olin onnellinen, kun onni on jo multa mennyt pois.
Ah, on kuin läpi yön ja hiljaisuuden mua silmäs katsois, äänes helkky sois... Nyt vasta tunnen sua lempineeni, kun olet multa iäks mennyt pois.
MINÄ RAKASTIN NEITOA NUORTA.
Minä rakastin neitoa nuorta, joka lehdoissa ilakoi, suven riemu kun mailla läikkyi ja metsät helisi, soi.
Nyt syksy on riipinyt lehdot ja vienyt ystävän... minä hyväilen paljasta puuta, jota kerran koski hän.
Ah, vaikk' olet iäksi poissa, sua lemmin vieläkin... sinä rauhani rikkoja julma, sinä siunattu sittenkin.
HAAVOITETTU HIRVI.
On haava syvä sydämessä sen — se vielä kulkee tuskaa uhmaten ja kantain surman nuolta rinnassansa.
Se kulkee ylpeänä pystypäin, veristä sydäntänsä sylkyttäin, se jättää jälkeen takaa-ajajansa.
Ei ykskään nähdä saa sen kärsivän, tuon haavoitettunakin ylpeän, kun vuotaa hiekkaan sydänveri jalo.
Se syöksyy syviin ikimetsihin, pois tuskaa sykkiväisin sydämin; kun synkistyy sen ympärillä salo,
se silloin vasta vaipuu, vaikeroi, ja vuorten onkaloissa kaiku soi, kun yksinään se ystävittä huolee.
Ja yllä katsoo kylmät tähdet vaan — se syöksyy vuoren rotkoon tuskassaan ja sinne, sinne kuninkaana kuolee.