V.
YLÖS AURINKOON!
Ylös aurinkoon! Valon lapsi ma oon, vaikk' ympäröi yön minut häivä.
Ylös valkeuteen iankaikkiseen — minut kirkasta, vanhurskas päivä!
PÄIVÄ.
päivä nousee purppuraisin siivin, kastehessa kylpein tuoksuu maa, ulapoilta uivat huomentuulet, taivahille kiurut kohoaa.
Päivä nousee siunausta vuotain, aamukaste sielun kostuttaa; kiitokseni, nouse kiurun lailla kohti taivonkantta korkeaa.
KEHTOLAULU.
Sa olet valkeain unten laps ja suuren rakkauden, me kuolemme pois, mut rakkaus on sinussa ikuinen.
Oi, täyttymättähän monet jäi unet onnenautuaat, ja me kuolemme pois, mut unelmat sinä kerran täyttää saat.
KATOLILAISESSA KIRKOSSA.
Soi messukuoron laulu humisten, se niinkuin merenkäynti nousee, vaipuu, ja tuohus palaa eessä Neitsyen ja pyhä savu korkeuksiin haipuu.
Ja alla kaarten kimmeltävien kas polvillensa kaikki maahan taipuu. On hengen ikävöintä ikuinen ja pyhä, pyhä sydämien kaipuu!
Me sille pystytämme temppeleitä, ja sitä isät ammoin ennen meitä jo puussa, auringossa kumarsit.
On vuosituhansien salain takaa sen valta koskaan vaihtumaton, vakaa, kun muodot tuhannesti vaihtelit.
NÄIN HYVÄ ON.
Näin hyvä on, kaipaus lempeempi on kuin oli onni itse.
Näin hyvä on, hymysi armaampi on, kun hymyät kyynelitse.
LAKEUDEN-YKSINÄISYYS.
Herman Allmers'in mukaan.
Ma suojass' uinun korkeen ruohoston, ja siintoon kauas katseheni leijaa, soi sirkkain kuoro taukoamaton mun yli kaartuin taivon suuren, Seijaan.
Kuin unet armaat pilvikarkelo käy valkeana sinikantta kiitäin; — mun on kuin öisin ammoin kuollut jo, nyt pois kuin pilvet autuaana liitäin.
KESÄYÖ.
Oi, onnellinen on sydän, joka rauhaa juoda saa ja tuntea kesäyön onnen, kun tuomet tuoksuaa,
ja niitut hämyssä nukkuu ja vaiti on metsä, maa, ja jostain lahden takaa ruisrääkkä kaikertaa.
Se ei voi enää mitään saada, ei mitään kadottaa, joka tuntee kesäyön onnen, kun tuomet tuoksuaa.
ERÄMAA.
1
Mun kaipaukseni öin ja päivin on sun uneksivaan hiljaisuutehesi, miss' onni tyyni, intohimoton on hengityksessä sun tuoksujesi.
Ja tuulten helkähtävän soittelon ma kuulen kruunuissa sun metsiesi, nään unta laulajista hongikon ja päivännoususta sun ylitsesi.
Suur' erämaa, min rauha ympäröi sun suurten, sanattomain korpiesi, ja päivän siunaus min seppelöi,
ah, lahjoistasi parhaan saanut oon: mun sydämeeni sytti sydämesi sun uskos elämään ja aurinkoon.
2
Soi hiljaisuuden kellot korvahani, puut mulle päätä nyökkää harmahat ja lehdot havisevat armahat, kun yksinäni harhaan polkujani
ma unelmien-valtakunnassani, ja päivät menevät ja tulevat kuin taivahilla pilvenhattarat, ja unhon onni on mun rinnassani.
Oi täällä vielä sadun taika elää, ja sinikellot keijuhäitä helää, ja immet kuutamossa karkeloi.
Ja täällä vielä aarnitulet palaa, ja täällä metsän hohtolinnat salaa viel' öisin vaeltaja nähdä voi.
3
Kuin äidin kehtolaulu huminasi on jäänyt soimahan mun sieluhun, oon saanut voimaas aurinkoista sun kuin jättiläinen kosketuksestasi.
Sa lääkitsit mun lohdutuksellasi, kun vaipunut ma oli suruhun, ja keväänonneni kun hymys mun, sen kajastuksen näin sun kasvoillasi.
Soi kielet meissä samoin sävelein. Kuin hengen hengestänsä sydämein sun hiljaisessa humussasi kohtaa.
Puun, kiven, tähden, ihmissydämen kas läpi virtaa voima iäinen, se voima, joka maailmoita johtaa.
KUKKA.
Ah, on lyhyt kukan taru, hankihin se hukkuu, mutta tyynnä kesän kukka talven alla nukkuu,
nähden unta onnellista: haudaltansa herää kevään tullen uusi kukka kohti päivänterää.
RASKAHINA RIIPPUU RYPÄLEET.
Raskahina riippuu rypäleet, kylvöt korjata on kypsyneet.
Katso: jälleen laihot aaltoaa, luomisvoimaa sykkii pyhä maa.
Kuule sävel alta turpehen: elämä on hedelmällinen.
Siemen itää alta talven jään. Kaikki puhkee jälleen hedelmään.
Katso: metsävuohi valkoinen, kaksosia kantaa kohtu sen.
Katso: parmahillaan imettää nuori äiti lasta hymyyvää.
Kuule yli taivaan, meren, maan sointu valtalaulun voitokkaan.
Kuule sävel luonnon kuorojen: elämä on iankaikkinen.
LEGENDA.
Pyhä, ikuinen kaipaus hällä oli syntyissä rinnassaan, ja kuin kaikki me ihmislapset hän etsi taivastaan.
Hänet vei se rinnan kaipuu pois maastansa, kansastaan yli monien merten kuohun ulos avaraan maailmaan.
Hän tuskin mies oli vielä, kun lähti hän matkalleen, ja kun palas — oli vuosien lumi jo satanut hapsilleen,
ja vartensa köyryks käynyt ja sammunut silmän lies. Mut taivasta löytänyt mistään ei ollut se vanha mies.
Näät rauhaa suonehet hälle ei laakerit kunnian, ei nero, ei naisen lempi, ei päihtymys hekkuman.
Niin saapui matkallansa hän majaan matalaan, miss' asui köyhä vaimo ja puute ja kurjuus vaan.
Makas taudin lyömänä vaimo kera kuoleman kamppaillen, oli otsalla tuskan poltto, tuli silmissä hourehen.
Hän astui sairahan luokse, levon, lohdun hälle toi, ja tuskahan lievityksen käden kosketus hellä soi.
Ja hän jäi ja hän kaikkensa jakoi kera vaimon köyhän sen, ja hän valvoi tuskien hetket siell' luona vuotehen.
Ja oli kuin silloin oisi, taas syttynyt silmän lies, mut kirkkaampana, kuin milloin oli nuori se vanha mies.
Ja oli kuin päärlyiset portit olis laivahan auenneet ja autuutta sokean silmät ah, kasvoihin katselleet,
ja paistanut ikuinen päivä, sadat harput helkkyneet ja lävitse tuskan ja vaivan hyvät enkelit hymyilleet.
TÄHTIEN LAULU.
On täällä aurinkoista, avaraa, ja täällä tuskat rauhaan raukeavat ja vietit villit tuli kirkastaa ja rajat hyvän, pahan katoavat.
Yö kättä päivälle tääll' ojentaa, kuin harppu avaruudet humajavat, ja tähtikunnat kaukaa kimaltaa ja sammuin syvyyksihin sukeltavat.
Mut ikuisesti syttyy uudestaan siell' aurinkoja elämähän uuteen, miss' ompi kerran kuolo kulkenut.
Niin aina jatkuva on ikuisuuteen. Ei mikään joudu hukkaan milloinkaan, ei mikään ole suotta sammunut.
LAUANTAI-ILTA.
Vasta, luulen, paimenpojat karjan kotiin toivat, yli vetten kirkonkellot sunnuntaita soivat.
Aaltoo laiho tähkäpäinen, henkii tuuli lauha, suvisen tienoon yllä lepää sunnuntainen rauha.
Päivä hiljaa metsän taakse laskee ruskoon kullan, maasta hengitys se nousee nuoren, mustan mullan.
Näin minä kerran kuolla tahdon hiljaa niinkuin tuuli, katsoen kauas taivaan ruskoon, onnen hymyssä huuli,
sammuvan päivän siunatessa kultaviljamaita, kellojen kaukaa soittaessa suurta sunnuntaita.