III.

MOOSES.

Maa lupauksen, ikävöidä tohti sua sydämeni yössä Egyptin, ja korven kautta lapset Jaakobin ma johdin maitas autuaita kohti.

Mun unelmissain seedrimetsäs hohti ja suviniitut heljät Saaronin ja vilpas juoksu pyhän Jordanin. Ja mua sydämeni kaiho johti.

Mut toinen joukot Jordanille vie, ja kaipuu ainoa se palkka lie, min tautta sydämeni kärsi, soti.

Ah, korvenkulkijan on korpi koti! En saavu suvenmaihin milloinkaan ja unessa vain näin ma Kaanaanmaan.

KUNINGAS DAAVID.

On valkeen linnan yli noussut yö ja Daavid-kuningas käy vuoteeltansa ja tähtein loiston alla katollansa hän kultaharppuansa hiljaa lyö.

Ei hälle rauhaa suo yön uni, työ, ei kuuma sylinanti Batsebansa, on murhe mykkä hänen otsallansa ja sieluansa tuima tuska syö.

On muisto syntein hänet ylttänyt. Hän tahtois olla yksin kanssa Herran, hän erämaahan kauas ikävöi.

On kruunun loiste hälle halpa nyt. Hän tahtois olla niinkuin läsnä kerran, kun paimenena leikkiä hän löi.

SALOMO SULAMITILLE.

Ma harmaannuin jo sodan, rauhan töissä ja olen kohta kypsä kuolemaan, ja väsyin jo, ah turhaan tähtiöissä tään elon tarkoitusta tutkimaan.

Ei onni ole kruunun-helmilöissä, ei kullassa ja kunniassa maan, ei runon sävelien helkynnöissä — se kaikk' on turhuuksien turhuus vaan.

Nyt vasta onnen ihanimman näin, oi Sulamit, sa sisko, ystäväin, sun sisäisessä kauneudessasi,

mi katseilt' ihmisien kätköss' on, ja itselleenkin aavistamaton, kuin merten päärly lapsen-sielussasi.

SULAMIT SALOMOLLE.

Ma olin lapsi köyhän korven vaan, mut löysin armon sinun edessäsi, sa kaunistit mun kultakäädyilläsi ja puetit mun silkkiin, purppuraan,

häävuoteesees veit myrrhan-tuoksuvaan, ah, raukeana vasten sydäntäsi kuin ruoko värisin sun sylissäsi ma ihanuutta lemmen autuaan.

Oi suo mun, orjas, mennä jälleen pois! Kas äiti synnytti mun kärsimyksin ja surun maitoa ma juoda sain.

Tää onni mulle liian suuri ois. Ma tahdon korvess' ikävöidä yksin ja hiljaa itkeä vain onneain.

MARIAN MURHE.

Voi, päivä peittää silmänsä nyt varhain ja maa ja metsä kauhuissaan on nyt, voi, valo sammunut on tähtitarhain ja merten valitus on yltynyt.

Hän oli sielultansa ylväin, parhain, mi koskaan vaimosta on syntynyt. Ei koskaan lapsia oo tuskain, harhain kuin hän maan päällä kukaan lempinyt.

Ja hänet pettivät he, hänet möivät ja häntä pilkkasivat, häntä löivät ja armaat silmät peittyi kyynelein.

Ja hänet raastivat he Golgatalle. Hän nääntyi tuskan toivottoman alle. Hän kuoli yksin keskeen ryövärein.

MARTYYRIT.

"Ne pieskää!" huusi raivoissansa kansa, "ne syöskää revittäviks petojen!" Mut nöyrinä ne kulki vaieten kuin hiljaisissa rukouksissansa.

Ja pedot kiljui verenhimossansa ja kyyristyivät hyökkäyksehen ja syöksi yli äitein, vanhusten. He hymysivät anteeksantoansa.

Ja Herran kaupungista valkeasta he näki suurta unta sieluissaan: sen kadut kullasta on puhtahasta,

ei siellä päivä laske milloinkaan, ja suvisien tuulten huminasta soi uudet virret unten uuden maan.