Part 2
Taidemaalari _van Dyk_ oli taitavin kuuluisan flaamilaisen taiteilijamestarin Rubensin oppilaista.
Eräänä iltana, kun mestari oli lähtenyt ulos, menivät hänen oppilaansa salaa mestarin huoneeseen katsomaan hänen töitänsä. Kun he tungeksivat erään taulun ääressä, lankesi eräs heistä taulua vasten ja töhri muodottomaksi Magdaleenan käsivarren ja neitsyt Marian posken ja leuan.
Kaikki peljästyivät sanomattomasti, mutta sitten suostui van Dyk korjaamaan taulun. Hän ryhtyi heti työhön ja sai sen ajoissa valmiiksi ennen Rubensin tuloa. Hänen korjauksensa onnistui niin hyvin, että kun Rubens seuraavana aamuna näytti taulua pelosta vapisevalle oppilailleen, hän virkkoi:
— Tuossa on käsivarsi ja pää, jotka eivät ole huonointa, mitä minä olen tehnyt!
Mainittu taulu on Rubensin kauneimpia, nimeltä »Ristiltä alas ottaminen». Sitä säilytetään Neitsyt Marian kirkossa Antwerpenissä.
* * *
Eräs hovimies pyysi kardinaali _Mazarinilta_ lupaa saada kolmella sanalla kuvata hänelle vaikeaa asemaansa.
— Hyvä! — sanoi kardinaali, — tehkää se, mutta sillä ehdolla, että ette todellakaan käytä useampia sanoja.
Hovimies kumarsi.
— Kylmää ja nälkää, — virkkoi hän.
— Puita ja leipää, — vastasi siihen Mazarin heti sattuvasti.
Avunpyytäjä sai eläkkeen, joka turvasi hänen toimeentulonsa.
* * *
Kerran tuli Ruotsin kuningas _Kaarle XI_ halvan ratsumiehen puvussa Neriken maakunnan majataloon. Syötyään siellä talonpoikaisen aterian hän rupesi isännän kanssa keskustelemaan paikkakunnan asioista.
— Niin, — sanoi isäntä, — mikäs meillä muuten olisi eläessä, mutta kun on sellainen vouti, joka pitää omaisuuttamme kuin omaansa.
— No, miksi eivät talonpojat valita? — kysyi kuningas.
Valita! Kyllä kai! Ette näy tuntevan olojamme. Onneton se, joka valittaa uskaltaisi. Meillä on vouti, joka omasta mielestään on kuningastakin suurempi herra. Ei, herra hevoskauppias! parasta on kärsiä ja olla vaiti.
Kuningas näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Äkkiä kysyi hän kiivaasti:
— Missä asuu talonpoika, jolta kerroit voudin vieneen hevosen?
— Aivan lähellä tässä. Huomenna viettää hänen poikansa häitä lähikylästä kotoisin olevan köyhän tytön kanssa.
— Täälläpäin kuuluu olevan tapana, että morsiuspari ajaa ensin kirkkoon.
—Niin on.
— Missä vouti asuu?
— Eipä hänkään kaukana asu, mutta Herra varjelkoon teitä tulemasta häntä liian lähelle. Passikin pitäisi olla aivan puhdas.
Kuningas hymyili ja sanoi:
— En ole mikään pelkuri, ja, mitä passiin tulee, on sen kuningas itse kirjoittanut.
— Mitä! Kuningas itse! — huudahti majatalon isäntä, — ja minä kun olen luullut, ettei kuningas itse koskaan sellaisia kirjoita.
— Tiedättekö, onko vouti nyt tavattavissa?
— Tuskinpa, sillä huomenna hän lähtee matkoille.
Se mies kulkee kuin ruhtinas.
— Mutta kuulkaapas, isäntä! Sallikaa minun olla morsiusparia kyyditsemässä kirkkoon Teidän sijastanne.
— Hyvin se kyllä kävisi laatuun, jos vain Teillä olisi kirkkotakki, — vastasi isäntä iloisesti. — Mutta tuo teidän harmaa nuttunne ei oikein sovi Herran huoneeseen.
No, vähät siitä, jos takki on harmaa, vai palvellaanko täällä Jumalaa vaatteilla?
Ei, ei, hyvä hevoskauppias, — myönnytteli isäntä. Oikeassa olette! Mutta minulla on nyt huono hevonen, kun vouti vei paremman.
— Missä on luuskanne?
Karvain mielin isäntä toi hevosensa nähtäväksi. Kuningas silmäili konia ja sanoi sitten tyynesti:
— Myykää hevosenne minulle! Maksan siitä sata tukaattia!
Mi-mitä te sanotte? Mistä teillä niin paljon rahaa on? Ettehän vain ole varastanut?
Älä siitä huolehdi, — sanoi kuningas ja alkoi laskea kultarahoja ällistyneen talonpojan kouraan. Sitten hän lisäsi:
Älä hiiskahda tästä kaupasta kenellekään. Kuningas nousi ostamansa konin selkään ja lähti toteuttamaan suunnitelmiaan.
Muutaman tunnin kuluttua hän astui voudin konttoriin.
— Mitä asiaa? — ärjäsi lihava vouti.
Olisiko herra voudilla vaunuhevosia myytävänä?
Kyllä niitä on, mutta eivät ne ole kaupan sellaisille kuin sinä. Ymmärrätkö? — kivahti vouti ja näytti ovea.
— Sananen vielä, pyysi kuningas.
— Ulos, minulla ei ole aikaa!
— Siivommalla, siivommalla, ei tässä mitään kiirettä ole! — sanoi kuningas.
Samassa hypähti vouti pystyyn, sieppasi ryhmysauvansa ja alkoi sillä löylyttää vierasta.
— Seis! — ärjäsi hevoskauppias, — minä olen kuningas!
Samassa hän istui jo pöydän ääressä kirjoittamassa Örebron maaherralle.
— Kuulkaapa nyt, vouti! Lupaattehan vaununne morsiusparille häälahjaksi? — kysyi kuningas.
— Lupaan, — änkytti vouti.
— Nyt Örebrohon!
Voudin oli nyt lähdettävä Örebrohon ja annettava maaherralle kuninkaan kirje. Siinä oli kirjoitettuna: »Pane tämä mies torniin neljäksitoista päiväksi vedelle ja leivälle, ettei hänen muuten tarvitse laihduttaa lihavaa ruumistaan.»
* * *
Kerran tunkeutui eräs rohkea varas Ranskan kuningas _Ludvig XIV:n_ palatsiin ja alkoi irroittaa seinäkelloa kuninkaan asuinhuoneen seinältä. Mutta sattumalta tuli silloin kuningas sisälle. Menettämättä malttiaan huudahti varas:
— Ai! Tikapuut kaatuvat!
Kuningas, joka ei epäillyt mitään, luuli että hänen edessään oli hovin kelloseppä. Hän riensi nopeasti tikapuiden luo ja tuki niitä jalallaan, kunnes varas oli saanut otetuksi kellon seinältä. Tämän tehtyään varas poistui.
Jonkun ajan kuluttua ilmoitettiin kuninkaalle, että hänen huoneestaan oli uskomattomalla rohkeudella varastettu kallisarvoinen seinäkello.
— Älkää puhuko siitä kenellekään! — huudahti kuningas. — Muuten voidaan minua syyttää osanotosta varkauteen, sen tähden että minä pitelin tikapuita, kun varas vei kellon.
* * *
Kerran _Ludvig XIV_ sai kuulla, että hänen hovimiehensä kieltäytyivät syömästä mainion näytelmäkirjailijan _Molièren_ kanssa, häntä kun pidettiin tavallisena näyttelijänä. Silloin hän käski kattaa pöydän ja tuoda aamiaiseksi paistetun kanan. Pöytäkumppanikseen pyysi hän Molièren. Hän jakoi kanan tämän kanssa ja antoi hovimiesten astua sisään. Näille hän sanoi:
— Kuten näette, syön minä nyt Molièren kanssa.
Tästä lähtien ei kukaan enää tohtinut loukata Molièrea. Päinvastoin pidettiin erityisenä kunniana istua hänen kanssaan saman pöydän ääressä.
* * *
Suuri matemaatikko ja painolain keksijä Isaac _Newton_ oli tavattoman hajamielinen.
Kotoa poistuessaan hän tavallisesti ripusti ovelleen pahvitaulun, johon oli kirjoitettu sanat »ei ole kotona», sillä hänellä ei ollut palvelusväkeä.
Kerran lähdettyään erään ystävänsä luo hän muisti matkalla, että ei ollut muistanutkaan ottaa mukaansa kirjaa, jonka oli ottanut lainaksi ja aikonut nyt viedä takaisin omistajalleen. Viipymättä palasi hän kotiin, nousi ylös rappusia, pysähtyi asuntonsa ovelle, luki ilmoituksen »ei ole kotona», pudisteli päätään ja sanoi pahoillaan:
— Minkäs sille mahtaa.
Sitten hän lähti ystävänsä luo.
* * *
Ranskalainen kirjailija _Fontenelle_ oli pyrkinyt kolme kertaa Ranskan akatemian jäseneksi, mutta oli joka kerran saanut hylkäävän vastauksen. Hän kertoi siitä mielellään ja lisäsi aina:
— Minä olen kertonut tämän jutun kaikille, jotka ovat olleet pahoillaan hakemuksensa hylkäämisestä, mutta en ole vielä ketään saanut lohdutetuksi.
* * *
Eräs henkilö lausui kerran ihmettelynsä _Fontenellelle_ sen johdosta, ettei tällä ollut ketään vihamiestä. Hän kysyi tältä:
— Millä keinoin olette saanut tämän ihmeen aikaan?
— Kahdella puheenparrella, jotka aina ovat kielelläni, — vastasi Fontenelle, -— ne ovat: »kaikki on mahdollista» ja »koko maailma on oikeassa».
* * *
Ranskalainen kirjailija _Montesquieu_ oli tunnettu kekseliäisyydestään. Kerran hän joutui ankaraan kiistaan muutaman lähetystön nuoren sihteerin kanssa.
Sihteeri kiivastui ja huudahti:
— Ellen ole oikeassa, annan teille pääni!
— Minä otan vastaan sen, — vastasi Montesquieu hymyillen. — Tyhjänpäiväiset lahjat eivät suinkaan vahingoita ystävyyttä.
* * *
_Kaarle XII_ oli luonteeltaan hyvin ylpeä. Nuoruudessaan hän piti oman päänsä eikä tahtonut lukea vieraita kieliä, vaikka niiden oppiminen olisi ollut hänelle hyvin helppoa.
— Kuinka silloin käy, — nuhteli kotiopettaja prinssiä, — kun Teidän pitää päästää puheillenne vaikkapa vain Ranskan lähettiläs ja keskustella hänen kanssaan kahden kesken ranskaksi?
— Jos lähettiläs tulee minun luokseni, niin täytyy hänen sitä varten opetella ruotsia. Minä en aio häntä varten takoa päähäni ranskaa! — vastasi Kaarle ylpeästi kohottaen, päätään.
* * *
_Kaarle XII_ oli kuuluisa henkilökohtaisesta urhoollisuudestaan. Erään venäläisiä vastaan käydyn taistelun aikana hän saneli teltassaan kirjurilleen paraikaa tärkeää kirjettä, kun yhtäkkiä sisään lensi tykinkuula tupsahtaen syvälle maahan kuninkaan jalkojen juureen.
Kirjuri heitti kynän kädestään ja oli vähällä pyörtyä.
— Miksi ette kirjoita? — kysyi kuningas rauhallisesti.
— Pommi, Teidän Majesteettinne! — sai kirjuri vaivoin sanotuksi.
— Mitä tyhmyyksiä, tiuskasi kuningas, — pommilla ja kirjeellä ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä. Jatkakaa!
* * *
Eräänä päivänä heinäkuussa 1714 purjehti suomalainen merisankari Niilo _Ehrenskiöld_ tykkialuksellaan pienen laivueen seuraamana Ahvenanmaan saaristossa, kun venäläinen laivasto yliamiraali Apraksinin johdolla yllätti hänet. Ehrenskiöldillä ei ollut mitään apua odotettavissa. Hän vetäytyi pieneen kapeaan salmeen, niin että tykkialus joutui keskelle ja sen kummallekin puolelle kolme kaleeria. Ehrenskiöld tiedusteli vielä miehiltään, antautuisivatko he vai puolustautuisivatko viimeiseen mieheen. Yksimielisesti päättivät he taistella isänmaansa ja kunniansa puolesta.
Hetken kuluttua saapui Apraksinin lähetti ja kehoitti Ehrenskiöldiä antautumaan.
— Ei kuningas ole uskonut minulle laivoja sitä varten, että minä niitä kenelle tahansa lahjoittelisin, — vastasi Ehrenskiöld.
Kova taistelu syntyi. Kolmannen rynnäkön jälkeen voittivat venäläiset.
Ehrenskiöld oli haavoittunut. Tiedottomassa tilassa hänet vietiin vankina venäläiseen laivaan.
Siellä hän joutui itse tsaari Pietari suuren huomion esineeksi. Kun Ehrenskiöld jonkun ajan kuluttua tuli tajuihinsa, kumartui keisari hänen ylitsensä ja suuteli haavoitetun sankarin otsaa. Sitten hän antoi määräyksiä sairaan hoitamisesta. Ehrenskiöldin hämmästys oli kuvaamaton.
Kun Ehrenskiöld parani, otti tsaari hänet mukaansa Moskovaan, esitytti hänet senaatille ja pyysi palkintoa siitä, että oli vanginnut niin uljaan sankarin.
Oltuaan seitsemän vuotta vankina pääsi Ehrenskiöld 1721 tehdyn rauhan johdosta vapaaksi. Tsaari koetti mitä houkuttelevimmilla tarjouksilla saada hänet palvelukseensa, mutta turhaan. Samalla kun tsaari antoi Ehrenskiöldille lahjaksi kallisarvoisen rasian, lähetti hän Ruotsin kuninkaalle kirjeen, jossa hän lämpimin sanoin kiitti Ehrenskiöldin uljuutta.
* * *
Rakennettuaan Pietarin kaupungin suolle Nevajoen suuhun monen monituisen ihmishengen hukalla kysyi _Pietari suuri_ hovinarri Balakirevilta, mitä kansa sanoo uudesta pääkaupungista.
— Hallitsijani! — vastasi tämä tsaarille, joka hyvillään odotti mairittelevia lausuntoja, — kansa sanoo:
»Ensinnäkin meri, sitten vielä veri, kolmanneksi märkä suo, neljänneksi voihke tuo.»
Suora vastaus hämmästytti Pietari suurta. Häntä suututti se, että uuden pääkaupungin paikkaa arvosteltiin huonoksi ja että rakennuttamisen vaatimista uhkeista muistutettiin.
— Pitkällesi! — huudahti hän kiihtyneenä.
Tapansa mukaan hän rankaisi vihansa aiheuttajaa kepillä, jota hän aina kuljetti mukanaan, toistaen kullakin iskulla vastauksen sanoja:
— Tässä on sulle meri, tässä on sulle veri, tässä on sulle märkä suo ja tässä vielä voihkettakin!
* * *
_Pietari suuri_ saapui kerran äkkiarvaamatta Aunuksen maaherran luo, joka oli jo vanha mies.
— Mitäs anomuskirjelmiä on sinulla? — kysyi Pietari.
Ukko lankesi tsaarin jalkojen juureen.
— Suo anteeksi hallitsija, ei kerrassaan mitään.
— Kuinka se on mahdollista?
— Minä en salli mitään anomuskirjelmiä, tyydytän kaikki armonanojat enkä jätä kansliaan jälkeäkään mistään riidasta.
Pietari oli menettelyyn sangen tyytyväinen.
Saatuaan jonkun ajan kuluttua kuulla erään viraston jäsenten välisestä epäsovusta määräsi hän Aunuksen maaherran tuotavaksi Pietariin.
— Vanhus, sanoi hän tälle, — tahdon, että täälläkin toimit yhtä omavaltaisesti kuin Aunuksessa ja sovitat riitapuolet kuuntelematta heidän selityksiään.
* * *
_Pietari suuri_ joutui kerran tuntemattomilla vesillä purjehtiessaan suureen vaaraan. Myrskyn kiidättämät jääröykkiöt uhkasivat musertaa hänen laivansa. Merimiehet olivat kauhuissaan, sillä tuho näytti varmalta. Perämies oli ainoa, joka ei malttiaan menettänyt.
Tsaari astui hänen luokseen ja rupesi tiedustelemaan joitakin laivan ohjausta koskevia seikkoja.
Välittämättä rahtuakaan tsaarin läsnäolosta ja kysymyksistä vastasi perämies tuimasti:
— Älä häiritse minua! Tiedän tehtäväni ja ymmärrän sen paremmin kuin sinä.
Ja sitten hän ohjasi alusta valtavien jäätelien lomitse järkkymättömällä tyyneydellä.
Tunnin kuluttua saapui laiva onnellisesti Arkangelin satamaan. Perämies jätti silloin peräsimen, juoksi tsaarin luo ja heittäytyi polvilleen hänen eteensä pyytäen anteeksi käytöstään merellä.
Keisari hymyili, käski hänen nousta ja suuteli häntä otsalle sanoen:
— Sinä olet minun pelastajani! Koroitan sinut kapteeniksi ja muistan sinua aina hyvänä ystävänäni.
* * *
_Fredrik suurella_ oli tapana tehdä jokaiselle kaartiin tulleelle sotilaalle kolme kysymystä: kuinka vanha olet, kuinka monta vuotta olet ollut palveluksessani ja saatko säännöllisesti palkkaa ja pukimia?
Fredrik suuren kaartiin tuli sitten kerran eräs ruotsalainen, joka ei lainkaan osannut maan kieltä.
Kaksi päivää opetettiin ummikkoruotsalaista vastaamaan kuninkaan kolmeen kysymykseen, ja päällystö oli jo hyvillään siitä, että kaikki menee taas hyvin, niinkuin ennenkin. Mutta sattumalta aloittikin Fredrik suuri tällä kertaa toisesta kysymyksestään:
— Montako vuotta olet ollut palveluksessani?
— Kaksikymmentä vuotta, — vastasi ruotsalainen varmasti.
— No, kuinkas vanha sinä sitten olet?
— Yhden vuoden, Teidän Majesteettinne!
— Kuningas hämmästyi yhä enemmän ja huudahti:
— Minä nähtävästi menen tässä järjiltäni!
— Oikeaan aikaan, Teidän Majesteettinne, — antoi ruotsalainen viivyttelemättä vastauksensa kuulua.
* * *
_Fredrik suuri_ sai usein osoittaa jalomielisyyttään ja hän teki sen aina sangen henkevällä tavalla.
Kerran hän tarkasti Spandaun vankilaa ja kysyi jokaiselta rikolliselta, mitä pahaa hän oli tehnyt. Lopullisesti selittivät kaikki tulleensa syyttä vangituiksi. Vain yksi rikollinen oli sellainen, joka sanoi suoraan kuninkaalle:
— Teidän Majesteettinne, minä olen kaikista rikollisista täällä pahin, ja rangaistus, joka minun on kärsittävä, on minulle aivan liian lievä.
Silloin virkkoi kuningas:
— Mitä teet sinä kurjimus täällä näiden hyvien ihmisten joukossa? Mene matkaasi!
* * *
_Fredrik suuri_ antoi rauhan aikana eräälle upseerille ritarinmerkin.
— Majesteetti, — selitti tämän tapahtuessa omapäinen soturi, — vain sotakentällä voin ottaa ritarinmerkin vastaan.
Nauraen kuningas vastasi siihen:
— Joutavia! En toki voi aloittaa sotaa ripustaakseni ritarinmerkin teidän rintaanne!
* * *
Pöllnitz, _Fredrik suuren_ läheisimpiä henkilöitä, pyysi kerran kuninkaalta suurehkoa avustusta.
— Niin, kuinka minä voin häntä auttaa, — aprikoi kuningas, — kun kassani ovat tyhjät? Olisipa hän edes katolilainen, niin voisin hänelle suoda vasta avoimeksi tulleen elinaikaisen eläkkeennauttijan paikan.
Nopeasti muutti Pöllnitz tapansa mukaan uskontoa ja pyysi senjälkeen eläkettä.
— Mikä vahinko, kun en voi hänen hurskasta intoaan palkita, — virkkoi kuningas. — Eläke on jo annettu toiselle; kuitenkin juolahtaa mieleeni, että minulla on rabbiininpaikka vapaana. Jos hän tahtoo ruveta juutalaiseksi, ei tämä paikka mene häneltä hukkaan.
* * *
Vuonna 1779 tahtoi _Fredrik suuri_ perustaa ananaskasvilaitoksen hovitarhaansa Sans-Soucissa, mutta kun siinä ei ollut tilaa, ehdotti puutarhuri, että laitosta varten otettaisiin eräs pieni puutarha, joka oli kuninkaallisen puutarhan vieressä. Sen omisti vanha leski. Tiedusteltaessa, mitä hänen pieni puutarhansa maksaa, vastasi leski:
— Minulle se on maksanut 400 taaleria, mutta minä myyn sen mielelläni rakkaalle herralleni 300 taalerista.
Kun kuningas kuuli vanhan vaimon sanat, virkkoi hän:
— Hän saakoon 600 taaleria.
— Millaisissa varoissa hän muuten elää, — jatkoi hän.
— Huonoissa, hän elää juuri tuosta puutarhasta. Siitä hän saa kasviksia, jotka sitten myy kaupunkiin.
— Hän saakoon 800 taaleria. Mutta kuinka vanha hän on?
— Seitsemänkymmentä vuotta.
— Hän saakoon vielä lisäksi 200 taaleria eläkkeeksi.
Kun köyhä leski sai tämän tietää, sanoi hän ilosta itkien:
— Jumala lisätköön hyvän kuninkaan iän minun elinpäivilläni ja tehköön niistä jokaisen hänelle ilonpäiväksi.
* * *
_Voltaire_ istui Ludvig XV:n määräyksestä Bastiljissa, kun näyteltiin hänen murhenäytelmäänsä »Oidipos». Hallitsijaa miellytti näytelmä siinä määrin, että hän laski runoilijan jälleen vapauteen. Kun Voltaire lausui hallitsijalle kiitoksensa, sanoi tämä hänelle:
— Ruvetkaa kunnon mieheksi, niin minä pidän teistä hyvää huolta.
— Tunnen itseni sanomattoman kiitolliseksi, — vastasi runoilija, — mutta minä rukoilen, ettei Teidän Majesteettinne enää huolehtisi minun asunnostani!
* * *
Aterioidessaan kerran suosijansa, Preussin kuninkaan _Fredrik suuren_ luona virkkoi tunnettu ranskalainen valistuskirjailija _Voltaire_:
— Minä myyn paikkani taivaassa, kuka maksaa minulle siitä taalerin?
Eräs saapuvilla oleva kuninkaallinen virkamies vastasi silloin hänelle:
— Hyvä herra, te olette nyt Preussissa, ja täällä pitää ensin voida näyttää toteen omistusoikeutensa, ennenkuin voi mitään myydä. Voitteko sen tehdä tässä tapauksessa?
Voltaire vaikeni, eikä kuningaskaan, joka istui hänen vieressään, löytänyt sopivaa vastausta.
* * *
Tunnetulla ranskalaisella kirjailijalla ja ajattelijalla _Rousseaulla_ oli tapana näyttää vierailleen puutarhassa olevaa lammikkoa, johon hän kerran eräässä elämänsä vaikeassa murroskohdassa oli aikonut hukuttautua.
Kun kysyttiin, mikä seikka silloin esti häntä panemasta täytäntöön aiettaan, vastasi hän:
— Koetin kädelläni vettä, ja minusta tuntui, että se oli liian kylmää.
* * *
Kuuluisa venäläinen sotapäällikkö _Suvorov_ vaati sotamiehiään viipymättä vastaamaan kysymyksiinsä, olivatpa ne sitten kuinka omituisia tahansa. Hän ei voinut sietää sitä, että sotamiehet vastasivat hänelle »en voi tietää». Sellaisia hän nimitti »envoitietäjiksi». Nopeat, sattuvat vastaukset olivat hänen mieleensä.
— Kuinka pitkä matka on maasta kuuhun? — kysyi hän kerran eräältä vahtisotamieheltä.
— Kaksi Suvorovin päivämarssia, — vastasi tämä.
Eräänä talvisena pakkasyönä kulkiessaan tavan mukaan ohueen kesäpukuun puettuna erään vahtisotilaan ohi hän kysyi tältä:
— Montako tähteä on taivaalla?
— Heti kohta lasken ne, Teidän Ylhäisyytenne, — vastasi sotamies. — Yksi, kaksi, kolme... sata... kaksisataa... tuhat...
Suvorov odottaa odottamistaan ja pakkanen kiihtyy. Vihdoin tulee Suvoroville niin kylmä, että hänen täytyy poistua, ensin kysyttyään sotilaan nimeä. Seuraavana päivänä koroitettiin sotamies aliupseeriksi ja Suvorov virkkoi:
— Hän voitti minut kekseliäisyydessä.
* * *
Kenraali _Suvorov_ rakasti täsmällisyyttä ja vaati sitä myös kaikilta käskynalaisiltaan.
Kerran hän päästi adjutanttinsa lomalle. Kun loma oli loppunut, kyseli hän adjutanttiansa, mutta tämä ei ollut vielä saapunut.
Kun adjutantti vihdoin myöhästyneenä saapui, oli hänen ensimäinen kysymyksensä:
— Missä on Suvorov?
— Uimassa, — vastattiin hänelle.
Adjutantti kiiruhti juhlapuvussa meren rannalle. Suvorov oli jo vedessä, kun hän näki adjutanttinsa tulevan. Tahallaan hän alkoi silloin edetä rannasta. Adjutantti arvasi, että Suvorov aikoi tehdä hänelle kepposen ja astui vaatteet päällä veteen. Suvorov kahlasi etemmäksi, kunnes seisoi kaulaansa myöten vedessä. Adjutantti tuli hänen luokseen ja pyysi kunniaa tehden menettelyhän anteeksi. Suvorov vastasi:
— Täytä täsmällisesti päällystösi määräykset, niin ei sinun tarvitse juhlapuvussa uida meressä!
* * *
Kun venäläinen kenraali _Suvorov_ oli haudattava, kantoivat kaartilaiset hänen kirstunsa luostarikirkkoon. Mutta ovi oli liian kapea, kirstu ei mahtunut ovesta sisälle. Munkit sanoivat silloin kantajille:
— Takaisin!
Mutta vanhat soturit, jotka kantoivat rakastetun päällikkönsä ruumista, sanoivat:
— Suvorov ei koskaan peräydy!
He tunkivat kaikin voimin, oven pihtipielet murtuivat ja kirstu tuotiin kirkkoon.
* * *
Saksalainen kirjailija _Lessing_ oli jo nuorena sangen lukuhaluinen. Kirjat olivat hänen suurimman riemunsa esineenä jo seitsemännestä ikävuodesta alkaen. Kun eräs taidemaalari halusi maalata hänet linnunpesän viereen, huudahti hän:
En tahdo, että minut maalataan linnunpesän viereen. Maalatkaa minut kirjakasan ääreen, muuten en anna itseäni lainkaan ikuistuttaa.
Kuudentoistavuotiaana Lessing oli ylioppilaskokelas ja halusi pyrkiä yliopistoon. Hänen isänsä kääntyi sen johdosta koulun rehtorin puoleen ja kysyi:
— Onko poikani tarpeeksi kypsynyt voidakseen harjoittaa opintoja yliopistossa?
— Hän on hevonen, — vastasi rehtori, — jonka täytyy saada kaksinkertainen ruoka-annos. Luennot, jotka tuottavat toisille suuria vaikeuksia, ovat hänelle leikintekoa. Me emme tarvitse häntä enää.
* * *
Kirjailija _Lessing_ oli yksityiselämässään usein sangen hajamielinen. Kerran kolkutti hän hajamielisyydessään oman talonsa ovelle.
— Professori ei ole kotona, — vastasi palvelijatar, joka ei pimeässä tuntenut isäntäänsä.
Hyvä! — sanoi siihen Lessing, — voinhan minä tulla jonkun toisen kerran.
* * *
Italialaisen luonnontutkijan Luigi _Galvanin_ vaimo oli sairastunut ankaraan tautiin. Lääkärit määräsivät hänelle annettavaksi sammakoista valmistettua keittoa.
Professori Galvani päätti tehdä työtä käskettyä. Hän pyydysti kymmenen sammakkoa, puhdisti ja nylki ne huolellisesti, kiinnitti niiden selkäytimeen kuparilangan ja ripusti ne päivänpaisteeseen kuivamaan asuntonsa parvekkeen rautaiseen aitaukseen.
Mutta silloin muuan vähäpätöinen seikka keskeytti hänen ruuanvalmistuksensa. Hän huomasi, että joka kerta kun sammakoiden takaraajojen lihakset koskettivat rauta-aitausta, nytkäyttelivät sammakot sääriään aivan kuin olisivat olleet eläviä.
Tämä pieni tapaus pani hänet miettimään. Ja hän tuli siihen johtopäätökseen, että sammakon ruumis toimii samalla tavoin kuin Leydenin pullo. Hermot ja selkäydin vastaavat sisäistä metallipäällystää ja lihakset ulkopuolista. Kun ne joutuvat metalliseen yhteyteen keskenään, tapahtuu sähköpurkaus, jonka johdosta raajat liikahtavat.
Samalla kuin Galvanin vaimo sai sammakkokeittonsa ja tuli terveeksi, tuli Galvanista siten maailmanmainio n.s. galvanismin eli kosketussähkön keksijä.
Galvanin maanmies Alessandro Volta kehitti Galvanin keksintöä edelleen ja onnistui kokeillaan saamaan aikaan pysyväisen galvaanisen sähkövirran rakentamalla n.s. Voltan patsaan, joka ihastutti Napoleonia niin suuresti, että hän antoi Voltalle 6.000 frangin palkinnon ja kreivin sekä Italian kuningaskunnan senaattorin arvonimen.
* * *
Yhdysvaltojen vapaussodan aikana koettivat muutamat sotamiehet raivata tieltä suurta puuta. Muuan nuori korpraali seisoi toimetonna vieressä ja kehoitti sotamiehiä tarttumaan lujemmin kiinni ja ponnistamaan kovemmin, mutta hänen kehoituksensa olivat turhia.
Hetken kuluttua saapui paikalle korkeampi upseeri, joka heti laskeutui hevosensa selästä ja ryhtyi auttamaan sotamiehiä. Kun puunrunko oli saatu poistetuksi tieltä, kysyi upseeri korpraalilta:
— Miksi ette auttanut sotamiehiä?
— Minä olen korpraali, — vastasi tämä.
— Minä olen Yrjö _Washington_, — sanoi silloin upseeri, — tahdon keskustella myöhemmin teidän kanssanne tästä asiasta.
* * *
Yrjö _Washingtonilla_ oli sihteeri, joka puolusti myöhästymistään sillä, että hänen kellonsa oli jälessä.
— Silloin täytyy joko teidän hankkia itsellenne uusi kello tai minun uusi sihteeri, — virkkoi Washington, joka kaikissa oloissa pani suurta painoa täsmällisyydelle.
* * *
Matkustaessaan nuorena kirjaltajana Filadelfiasta Bostoniin Benjamin _Franklin_ pysähtyi erääseen majataloon, jonka isäntä oli kuuluisa uteliaisuudestaan. Tuskin oli vieras istuutunut illalliselle, kun jo isäntä alkoi ahdistaa häntä kysymyksillään.
Franklin tiesi, että vastatessaan yhteen kysymykseen hän vain yllyttää isäntää tekemään kaksikymmentä uutta kysymystä, ja pyysi senvuoksi saada nähdä hänen vaimoaan, lapsiaan ja palvelijoitaan.
Kun kaikki olivat koolla, nousi Franklin seisomaan ja lausui leikillisen juhlallisesti:
— Hyvät ystävät ja kylänmiehet! Lähetin noutamaan teitä antaakseni teille tiedot itsestäni. Nimeni on Benjamin Franklin, olen kirjanpainaja, yhdeksäntoista vuotias, asun Filadelfiassa ja olen matkalla Bostoniin. Lähetin hakemaan teitä kaikkia, jotta, jos haluatte vielä tarkempia tietoja, voitte kysyä ja minä vastaan, jonka jälkeen toivon saavani syödä illalliseni rauhassa.
* * *
Itsenäisyysjulistuksen luonnos kohtasi Yhdysvaltain parlamentissa paljon vastaväitteitä; toiset tahtoivat typistää, toiset muuttaa sen sananmuotoa. Vihdoin nousi Benjamin _Franklin_ puhumaan. Kun ei keskustelusta näyttänyt loppua tulevan, päätti hän saattaa asian hyvälle tolalle kertomalla pienen kaskun.
— Eräs hattukauppias kutsui luokseen ystävänsä neuvottelemaan ilmoituskilven ehdotuksesta, — kertoi hän. — Alkuperäisessä ehdotuksessa oli, että ilmoituskilvelle maalataan hattu ja sen alle »John Tomson, hattukauppias, tekee ja myy hattuja käteisellä».
Eräs ystävistä huomautti ensin, että sana »käteisellä» tuntuu ostajasta loukkaavalta, jonka vuoksi se pyyhittiin pois. Toinen huomasi, että sana »myy» on aivan tarpeeton, koska itsestään on selvää, että hattukauppias myy hattuja eikä anna niitä ilmaiseksi. Kolmannesta tuntuivat sanat »hattukauppias» ja »tekee hattuja» turhalta toistelulta; jälkimäisiä sanoja ei siis hyväksytty. Neljäs ehdotti poistettavaksi myös sanan »hattukauppias», koskapa kilpeen maalattu hattu selvästi osoittaa, kuka on John Tomson. Vihdoin viides vakuutti kiven kovaan, että tilaajalle ja ostajalle on aivan yhdentekevää, onko hattukauppiaan nimi John Tomson tai joku muu, jonka vuoksi hän ehdotti, että nimikin jätettäisiin pois. Siten loppujen lopuksi, ei ilmoituskilpeen jäänyt mitään muuta kuin hattu.
* * *
Vuonna 1786 oli Edinburgissa koolla seurapiiri, johon kuului parhaasta päästä kirjailijoita. Mutta huoneen nurkassa istui kainalosauvaansa nojaten sairaloinen poika. Muuan kookas ja talonpojan näköinen nuori mies nousi seisomaan ja lausui säihkyvin silmin erään runon. Lausumisen päätyttyä puhkesivat kaikki läsnäolijat äänekkäisiin suosionosoituksiin.
Silloin kysyi tuo nuori mies:
— Tunnetteko tämän runon tekijää?
— Emme, oli vastaus. — Ettekö ole itse sitä sepittänyt?
— Minun täytyy, ikävä kyllä, tunnustaa, ettei kunnia tästä runosta lankea osalleni, — vastasi esittäjä hymyillen. — Mutta eikö todellakaan ole teidän joukossanne ketään, joka tietäisi, kuka tämän liikuttavan runon on sepittänyt?
Kaikki vaikenivat hämillään. Silloin astui poikanen esille nurkastaan, lähestyi ontuen kainalosauvansa avulla pöytää ja kuiskasi muutamia sanoja lausujan korvaan. Tämä nousi seisomaan.
— Kuulkaa, tämä poika saa meidät häpeämään. Runo kuuluu erääseen Langhornin kokoelmaan ja on nimeltään »Rauhan oikeus». Tämä poika on lukenut sen ja muistaa sen vielä.
— Tiedätkö sinä, kuka minä olen? — kysyi runon lausuja edelleen pojalta ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.
— Te olette _Robert Burns_, Skotlannin suurin runoilija, — vastasi poika.
— No niin poikaseni, koetapa ponnistaa parhaasi päästäksesi elämässäsi niin pitkälle, että nimeäsi mainitaan minun nimeni rinnalla.
— Mikä on nimesi?
— _Walter Scott!_
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin kertoi Walter Scott, josta tuli maailmankuulu kirjailija, tämän kohtauksensa Burnsin kanssa, joka kuoli surujen ja huolten murtamana v. 1796.
* * *
Etevä saksalainen kirjailija ja ajattelija Johann Gottfried von _Herder_ tuli rippikoulun käytyään diakooni Treschon apulaissihteeriksi ja asiapojaksi. Trescho oli uuttera kirjailija. Asiapojan huone oli Treschon kirjaston vieressä, ja myöhäiseen yöhön saakka lueskeli aina nuori Herder isäntänsä kirjoja.
Herderin kirjalliset taipumukset tulivat sangen merkillisellä tavalla ilmi.
Vuonna 1762 Trescho kirjoitti lentolehtisen »Sydämeni historia». Kahdeksantoista vuotias Herder sai kirjoittaa sen puhtaaksi, panna kirjekuoreen ja viedä postiin Königsbergissä asuvalle kirjakauppias Kanterille lähetettäväksi.
Jonkun ajan kuluttua tuli Trescholle kirje Kanterilta.
— Olen saanut lähettämässänne paketissa, — kirjoitettiin siinä, — runon »Kyyrokselle, Astyageen lapsenlapselle», jonka olen lukenut suurella ihastuksella, painattanut ja näyttänyt asiantuntijoille, jotka pitävät sitä erittäin onnistuneena.
Trescho kutsui luokseen Herderin.
— Oletko sinä kirjoittanut runon? — kysyi hän.
Herder punastui ensin, mutta hymyili sitten ja vastasi myöntävästi.
* * *
Joku _Goethen_ ystävistä oli julkaissut lentolehtisen, jossa kerrottiin jonkun verran ilkeämielisesti runoilijan kotielämästä. Kaikesta päättäen kuului lentolehtisen nimetön sepittäjä runoilijan lähimpään ystäväpiiriin.
Goethe oli tietysti asiasta sangen pahoillaan ja koetti saada selville, kuka tekijä oli.
— Kun kävelin edestakaisin huoneessani, — kertoi hän myöhemmin, — ja luin tuota kirjoitusta ääneen, olin esitystavasta, sen hyökkäyksistä ja sanankäänteistä aivan selvään kuulevinani Wagnerin äänen, ja hän se olikin.
Säveltäjä Wagner oli sillävälin katunut tekoaan, ilmaissut itsensä Goethen äidille ja anonut häntä puhumaan hänen puolestaan.
— Tässä tuli hänelle avuksi, — jatkoi Goethe, — se seikka, että olin itse ominpäin saanut asiasta selon. Totuuden keksiminen tuottaa aina iloa. Olin taipuvainen sovinnon tekoon ja annoin erehdyksen anteeksi.
* * *
Kun kuuluisa säveltäjä ja ihmelapsi _Mozart_ pienenä poikana oli konserttimatkalla Roomassa, kuuli hän piinaviikolla Sikstiiniläisessä kappelissa soitettavan Allegrin säveltämän kappaleen »Miserere», joka teki häneen valtavan vaikutuksen ja synnytti hänessä halun saada jäljennöksen tuosta kuuluisasta sävellyksestä. Mutta paavin soittoniekkoja oli pannan julistamisen uhalla kielletty jäljentämästä Miserereä.
Silloin pälkähti Mozartille päähän kuunnella tarkoin sävellyksen esitystä ja kirjoittaa se kotona ulkomuistista paperille. Tämä onnistui paremmin kuin olisi voinut toivoakaan. Sitten hän otti muistiinpanonsa mukaansa Misereren toiseen esitykseen ja korjasi virheet salaa hattunsa alla.
Pian levisi Roomassa huhu tästä ihmeellisestä tapauksesta, ja kun Mozart esitti akatemiassa osia tästä sävellyksestä, ei ihmettelyllä ollut rajoja.
* * *