Part 4
* * *
Ruotsin kuninkaan _Oskar I:n_ puheilla oli kerran taalalainen talonpoikaislähetystö, joka oli tullut pyytämään verojen huojennusta. Lempeydestään ja hyvyydestään tunnettu kuningas otti yksinkertaiset maalaiset sangen suosiollisesti vastaan puhellen kauan heidän kanssaan.
— Sanotaan, että te sinuttelette jokaista, jota puhuttelette. Onko se totta? — kysyi kuningas lähetystön johtajalta.
— On, Majesteetti, sellainen on tapa meillä, vastasi puhuteltu — mutta _sinun_ suhteesi teemme poikkeuksen!
* * *
Italian kansa jumaloi kansallissankariaan _Garibaldia_, eivätkä sotajoukot mielellään tahtoneet ryhtyä taistelemaan hänen väkeään vastaan.
Napolin valloituksen jälkeen sulkeutui Napolin kuningas valiojoukkoineen linnoitukseen ja ilmoitti, että he mieluummin kuolevat viimeiseen mieheen kuin avaavat portit.
Silloin ratsasti Garibaldi yksin valkoisen hevosensa selässä porttien edustalle ja huusi valleilla tykkien ääressä seisoville sotureille:
— Ellei tämä linnoitus antaudu, on kansallisuuden asia mennyttä! Minä en enää tahdo vuodattaa omien veljieni verta! Ampukaa minut, se on parempi!
Vastaukseksi kajahti huuto:
— Eläköön Garibaldi!
Ja linnoituksen portit lensivät auki kansallissankarin edessä.
* * *
Ranskan sotajoukkojen saapuessa valloittamaan Roomaa, piti _Garibaldi_ miehilleen siellä seuraavanlaisen hyvästijättöpuheen:
— Sotilaat, te, jotka minun kanssani olette jakaneet kaikki vaarat ja vaivat taistellessanne isänmaan puolesta, te olette korjanneet satoisan kunnian! Te kaikki, jotka nyt tahdotte minun kanssani jakaa maanpakolaisuuden vaikeudet — kuulkaa, mikä teitä odottaa: päivällä helle ja jano, yöllä vilu ja nälkä. Ken seuraa minua, hänelle minulla ei ole muuta tarjottavana kuin vaivoja, vaaroja, nälkää ja janoa ja taisteluita — ei mitään turvapaikkaa, ei mitään lepoa; puutetta vain. Joka ei tahdo tyytyä siihen, jääköön tänne; sillä Rooman portit kerran jätettyämme on yksikin askel tänne päin varma kuolema. Joka rakastaa Italiaa, seuratkoon minua!
Kolmetuhatta sotilasta liittyi heti Garibaldin joukkoihin.
* * *
Italian kansallissankari _Garibaldi_ päätti rakentaa uuden talon ja kutsui sitä varten muurarin Napolista. Mutta työn ollessa tekeillä ei Garibaldi, nähdessään toisten olevan täydessä puuhassa, malttanut olla jouten, vaan ryhtyi muuraamaan muurarin suureksi mieliharmiksi. Tämä ei voinut olla huomauttamatta:
— Parasta olisi, että kenraali tekisi vain omaa työtään, täällä Te olette vain meidän tiellämme.
Garibaldi vastasi siihen alakuloisena:
— Ystäväni, minä huomaan, että on paljon vaikeampi rakentaa taloja kuin ohjata isänmaan kohtaloita.
* * *
Tehdäkseen havaintoja ja kerätäkseen ainehistoa tieteellisiä tutkimuksia varten päätti kuuluisa luonnontutkija _Darwin_ purjehtia maan ympäri. Matka kesti viisi vuotta.
Kun Darwin palasi kotiinsa, huudahti hänen isänsä, jota Darwin itse on kiittänyt erinomaiseksi havainnon tekijäksi:
— Päänmuotosihan on aivan muuttunut!
Matkavuosien työ ja kokemukset eivät olleet saaneet aikaan ainoastaan henkistä mullistusta nuoressa Darwinissa, vaan sielunelämän muutokset ja hengen kehitys olivat muuttaneet ulkomuodonkin.
* * *
Italialaisen säveltäjä _Rossinin_ syntymäpäivän johdosta päätti hänen synnyinkaupunkinsa valtuusto pystyttää hänelle pronssista valetun kuvapatsaan kaupungin torille. Valtuusto lähetti lähetystön Rossinin luo ilmoittamaan hänelle päätöksestä.
Kuultuaan, mitä lähetystöllä oli kerrottavana, Rossini virkkoi:
— Aivan turhaan te, rakkaat ystävät, näette sellaista vaivaa. Mutta kesken kaiken, mitä tuollainen pronssinen patsas tulee maksamaan?
— Kaksitoistatuhatta markkaa.
— Siinäpä se! Parempi olisi antaa minulle vaikka pienempikin summa, kuusituhatta markkaa. Sitoutuisin kyllä vuodeksi kaksi kertaa viikossa tunnin kerrallaan seisomaan kiven päällä keskellä toria. Silloin olisi teillä maailman parhaiten onnistunut kuvapatsas.
* * *
Suuresta norjalaisesta viuluniekasta Ole _Bullista_ ja ruotsalaisesta keksijästä John _Ericsonista_ kerrotaan seuraava tarina.
He olivat hyviä ystäviä, mutta soittoniekka ei saanut keksijää kuuntelemaan soittoaan. Tällä oli vain koneet mielessä eikä hän malttanut loma-aikojaankaan käyttää soiton kuulemiseen. Ole Bull viritti silloin pienen ansan.
Eräänä päivänä hän toi viulunsa Ericsonille pyytäen häntä sitä korjaamaan, kun se oli joutunut epäkuntoon.
Kun viulu oli korjattu, veti Ole Bull jousta pari kertaa kielien yli ja samassa helähtivät huoneessa mitä ihanimmat säveleet. Ericson istui tyrmistyneenä. Sitten hän pyysi ihastuneena soittajaa jatkamaan.
— En ole koskaan ennen tietänyt soitosta välittäväni, — sanoi hän, kiinnittäen nyt vasta, itse käytännöllistä tietä Bullin soittokoneeseen tutustuttuaan, huomionsa hänen soittoonsakin.
* * *
Kun Preussin kuningas _Fredrik Wilhelm IV_ valtaistuimelle noustuaan 1840 oli kruunausmatkalla valtakuntansa eri osissa, oli hänen kunniakseen eräässä kylässä Danzigin ja Stettinin välillä rakennettu kunniaportti. Kylän koulumestari katsoi velvollisuudekseen pitää omatekoisen tervehdyspuheen ja odotti uusi hännystakki yllään oppilaittensa etunenässä hallitsijan saapumista.
Mutta kun tämä viipyi, pistäytyi koulumestari välillä kotiinsa ja pyysi koulupoikain hänelle heti huudoilla ilmoittamaan hallitsijan tulosta.
Istuessaan ruokapöydässä hän kuuli poikien äkkiä voimiensa takaa huutavan:
— Hän tulee! Hän tulee!
Voileipä jäi koulumestarilta kesken, hän syöksähti ulos ja oli samassa jo kuninkaan edessä kumartaen ja aikoen ryhtyä juhlapuheen pitoon.
— Voi hyvänen aika! — huudahti kuningas, — taaskin puhe. Minulla ei ole aikaa. Lyhyesti, lyhyesti!
— Minä olen sen kirjoittanut, — sammalsi koulumestari haparoiden paperia povitaskustaan.
— Sitä parempi, — sanoi kuningas ja tempasi äkkiä paperin, — minä tahdon lukea sen itsekseni.
— Kaikki meidän toivomuksemme, — änkytti opettaja.
— Ovatko ne tässä? — keskeytti hänet Fredrik Wilhelm ja avasi paperin.
Hän hämmästyi sanomattomasti. Sitten vetäytyi hänen suunsa ystävälliseen hymyyn. Puheen sijasta hän oli saanut räätälin laskun koulumestarin hännystakista.
— Eikö muuta, rakas koulumestari? Toiveesi kyllä täytän; minä maksan hännystakkisi.
* * *
Tunnetun lähetyssaarnaajan David _Livingstonen_ tuli ennen Afrikkaan lähtöä pitää tavanmukainen koesaarna.
Livingstone nousi rohkeasti saarnatuoliin, mutta kun hänen piti aloittaa, oli ulkoa opittu puhe aivan kuin jäljettömiin kadonnut hänen mielestään. Maailma musteni hänen silmissään. Aivan kuin olisi ollut jo pilkkopimeässä Afrikassa.
Mutta jotakin täytyi tehdä. Vaivoin sai hän sanotuksi:
— Ystävät! Olen unohtanut kaikki, mitä minun piti sanoa.
Näin sanottuaan hän laskeutui pois saarnatuolista ja lähti kotiinsa. Työmaalleen Afrikkaan päästyään saattoi hän toki paremmin puhua. Myöhemmin tulikin hänestä hyvä kansanpuhuja ja voimakas sananjulistaja.
* * *
Lähetyssaarnaaja David _Livingstone_ oli hävinnyt teille tietymättömille Afrikan aarniometsiin, ja koko sivistyneessä maailmassa oltiin levottomia hänen kohtalostaan. Silloin lähti nuori amerikkalainen sanomalehtimies Henry _Stanley_, josta myös tuli kuuluisa Afrikan tutkija, etsimään häntä.
Eräänä päivänä, kun Livingstone kauas ihmisten ilmoilta jouduttuaan oli menettämäisillään kaikki toivonsa, juoksi hänen uskollinen palvelijansa hänen luokseen ja huudahti:
— Englantilainen! Minä näin hänet omin silmin.
Kalpeana, väsyneenä ja harmaissaan, päässä haalistunut sininen lakki kuluneine kultarihmoineen, yllään punainen takki ja jalassa harmaat housut, astui Livingstone esiin majastaan ja näki kulkueen, etunenässä Amerikan lippu ja mies, joka reippaasti astui kohti ja ojensi hänelle kätensä.
— Tohtori Livingstone, kuten arvaan! — lausui Stanley liikutettuna, otti lakin päästään ja tarttui Livingstonea käteen.
— Minä se olen! — vastasi Livingstone, joka ei ollut viiteen vuoteen nähnyt ainoatakaan valkoihoista.
— Tohtori, minä kiitän Jumalaa siitä, että olen tavannut teidät! — virkkoi Stanley.
— Minä olen kiitollinen, että nyt olen täällä ja voin lausua teidät tervetulleeksi! — vastasi Livingstone. — Olette tuonut minulle uutta elämää.
Sellainen oli kahden historian merkkimiehen kohtaus kaukana Afrikan sydämessä.
* * *
»Rautakansleri» _Bismarckilla_ oli sormessaan leveä rautainen sormus, johon oli kaiverrettu venäjänkielinen sana »nitshevo», joka merkitsee »ei tee mitään».
Sormuksen tarina oli seuraava:
V. 1862 Bismarck, joka oli Preussin lähettiläänä Venäjän hovissa, sai keisarilta kutsun saapua metsästysretkelle sadan virstan päähän Pietarista. Mutta Bismarck eksyi paksun lumen peittämällä tiellä ja saapui erääseen tuntemattomaan maalaiskylään. Onneksi hän tuli toimeen venäjän kielessä ja sai erään talonpojan lähtemään kyytiin.
— Tottakai kuljetatte minut joutuin perille? — tiedusteli Bismarck. — Minulla on kova kiire.
— Nitshevo! — virkkoi venäläinen rauhallisesti.
Kun ei kuitenkaan matka alkanut joutua, työlästyi Bismarck ja kivahti miehelle:
— Etanahan tuo teidän hevosenne on!
— Nitshevo! — vastasi talonpoika tyynesti. Mutta häntä harmitti kuitenkin, että hänen hevostaan oli moitittu, ja hän alkoi pieksää sitä ruoskallaan.
— Kuulkaahan, ei teidän noin mielettömästi tarvitse hevostanne ruoskia, — huudahti silloin kyydittävä.
— Nitshevo! — sanoi talonpoika ja hurjaa vauhtia riennettiin eteenpäin.
— Mies hoi, reki kaatuu! — huusi Bismarck toden teolla jo suuttuen.
— Nitshevo! — oli talonpojan ainoa -vastaus.
Mutta ennustus toteutui. Tuossa tuokiossa vierähtivät Bismarck ja ajomies lumihankeen ja reki oli kappaleina. Bismarck oli niin suutuksissaan, että hän vihansa vimmassa hypähti pystyyn, tarttui piiskaan ja aikoi sillä ryhtyä pieksämään taitamatonta kuskia. Mutta silloin sai järki voiton. Olisipa erinomaista, jos aina säilyttäisi mielensä tasapainon niinkuin tuo kuski, joka kaikkeen, mikä matkalla kohtaa, sanoo tuon kylmäverisen sanansa »nitshevo». Ja muistaakseen tämän tapauksen hän tyyntyneenä pisti taskuunsa kappaleen reen särkynyttä raudoitusta ja teetti siitä itselleen myöhemmin rautaisen sormuksen, jota aina kantoi sormessaan.
* * *
Brasilian keisari _Don Pedro_, joka sydämestään sääli kaikkia köyhiä ja kurjia ihmisiä, päätti perustaa pääkaupunkiinsa suuren sairaalan. Keräyslistat pantiin kiertämään, mutta lahjoituksia tuli kovin niukalti. Silloin päätti keisari, että se, joka antaa 100,000 milreissiä, saa paroonin arvonimen, ja se, joka antaa 250,000 milreisiä, saa kreivin nimen. Kultaa tuli nyt virtanaan. Kurjuudelle ei ihmisillä ollut mitään antaa, mutta turhuudelle liikeni yllin kyllin varoja.
Tuli sitten sairaalan vihkimispäivä. Suuria kansanjoukkoja oli koolla, ja lahjoittajat asetettiin kunniaistuimille. Kaikki odottivat jännityksellä verhon putoamista pääkäytävän päältä. Vihdoin poistettiin peite, ja »paroonit» ja »kreivit» saivat häpeäkseen lukea kirjoituksen, jonka keisari kultakirjaimilla oli panettanut seinään. »Inhimillinen turhuus inhimilliselle kurjuudelle», oli siinä suurin kirjaimin kirjoitettuna.
* * *
Vuonna 1848 poikkesi ranskalainen kirjailija _Féval_ paluumatkallaan Englannista erääseen Calais'n hotelliin. Oleskellessaan hotellin kirjastohuoneessa sattui hän vahingossa sysäämään kallisarvoista maljakkoa uunin reunustalla, niin että se putosi lattialle ja särkyi. Hän aikoi juuri soittaa palvelijaa pyytääkseen häntä korjaamaan pois sirpaleet ja maksaakseen vahingon isännälle, kun kuului kovaa melua ja sisään syöksähti hengästynyt palvelija.
— Isäntä pyysi teitä kohteliaimmin lähtemään pois kirjastohuoneesta, jos olette kuninkaan ystävä, — ilmoitti hän.
— Puollan jokaista laillista hallitusmuotoa, — vastasi kirjailija. — Mutta sanokaa, mikä on hätänä?
— Hänen Majesteettinsa, kuningas Ludvig Filip on lähtenyt Pariisista ja saapunut tänne jatkaakseen matkaa Englantiin. Isäntä on antanut koko hotellin hänen käytettäväkseen.
Féval lähti kiireesti huoneesta. Seuraavana aamuna hän matkusti Pariisiin ja unohti pian koko maljakon. Useiden vuosien kuluttua hän osui samaan hotelliin. Kun hän astui kirjastohuoneeseen, pisti hänen silmäänsä heti ihmeellinen koristus. Huoneen nurkassa oli punaisella sametilla päällystetty pöytä, ja sen päällä lasikuvun alla olivat saman maljakon sirpaleet, jonka hän edellisellä kerralla oli särkenyt.
— Mitä tuo tarkoittaa? — kysyi hän isännältä.
— Voi hyvä herra, se on ensiluokkainen historiallinen muistomerkki, jota en mistään hinnasta raatsisi myydä. Kun kuningas Ludvig Filip pakomatkallaan Englantiin suvaitsi suoda minulle sen kunnian, että asui hotellissani, otti hän tuon maljakon uuninreunalta ja heitti sen maahan huudahtaen:
— Näin kukistuvat minun tasavaltalaiset viholliseni!
— Kuka oli sitä näkemässä ja kuulemassa? — kysyi Féval.
— Minä itse, — selitti isäntä liikutettuna.
Féval naurahti, mutta ei virkkanut mitään.
* * *
Kun erästä Leo _Tolstoin_ näytelmää aiottiin esittää Tulassa, pyydettiin häntä olemaan mukana pääharjoituksessa ja tekemään asiaankuuluvia huomautuksia. Näyttelijöinä olivat kaupungin ylhäisön huomattavimmat edustajat.
Harjoituksia pidettiin aatelisseuran salissa, ja ovenvartijaa oli varoitettu päästämästä sisään asiaankuulumattomia henkilöitä. Kreivi Tolstoin saapumisesta oli hänelle kyllä ilmoitettu.
Mutta aatelisseuran taloon tulee turkkeihin kääriytynyt ukko, päässään lammasnahkalakki. Ovenvartija kehoitti häntä kääntymään takaisin, mutta tulija ei ollut kuulevinaankaan hänen huomautustaan, vaan alkoi nousta ylös portaita.
Ovenvartija hyökkäsi silloin tuon niskoittelevan maankiertäjän kimppuun, saavutti hänet portaiden yläpäässä ja sysäsi voimakkaasti alas.
Silloin täytyi tuon tuntemattoman miehen sanoa olevansa kreivi päästäkseen kunnialla sisään.
Kun harjoituksissa eräs nuori ylimys, joka näytteli palvelijan osaa, aikoi hyvin hellävaroen ajaa ulos eteiseen pyrkiviä talonpoikia, keskeytti Tolstoi hänet ja sanoi:
— Ei, tuo ei mene luonnollisesti, täytyy työntää talonpojat ulos aivan niinkuin teidän talonne ovenvartija tänään työnsi minut alas portailta.
Ja hän kertoi tapauksen, joka oli hänelle juuri sattunut.
* * *
Tulassa olivat kaupungin säätyläiset päättäneet esittää Leo _Tolstoin_ näytelmän »Valistuksen hedelmät». Pääsyliput myytiin kädestä käteen, niin että näytelmää katsomaan pääsi vain paikkakunnan ylhäisö.
Toistoille lähetettiin Jasnaja Poljanaan erityinen juhlakutsu.
Noin tuntia ennen esityksen alkua astui teatterin eteiseen keskikokoinen, vanttera ukko puettuna tummanharmaaseen sarkamekkoon ja samanvärisiin housuihin. Jaloissa hänellä oli karkeat kotitekoiset saappaat.
Ukon rintaa peitti puoleksi pitkä, harmaa parta, päässä oli hänellä yksinkertainen nahalla päällystetty lakki.
Nojaten paksuun ryhmysauvaan ukko avasi oven ja lähestyi hitain askelin permannolle vievää ovea.
Täällä hänet pysäytettiin.
— Minne sinä tunkeudut? — huudahti hänelle vihastuneena eräs teatterin vahtimestari. Tänään näytellään täällä ainoastaan herroille. Sinulla ei ole täällä mitään tekemistä. Mene tiehesi!
Ukko alkoi estellä, mutta vahtimestarin tukevat kourat tarttuivat häneen ja hänet työnnettiin ulos teatterista. Mutta ukko istuutui kivelle teatterin pääsisäänkäytävän viereen. Siinä hän istui vielä silloin, kun teatteriin saapui läänin maaherra.
— Kreivi, — huudahti hän, — mitä te täällä teette?
— Istun, — vastasi Tolstoi hymyillen. — Tahtoisin nähdä näytelmääni, mutta ne eivät päästä minua sisälle.
* * *
Käydessään kerran Moskovassa alkoi Leo _Tolstoi_ nuorten kirjailijoiden seurassa moittia heitä siitä, että he olivat haluttomia ryhtymään työhön.
— Te ette tee mitään, ette kirjoita mitään, eikä missään näy teidän töitänne. Te olette laiskistuneet, — puhui hän.
Kirjailijat olivat ensin vaiti, mutta sitten yksi heistä haasteli peittelemättä:
— Kyllä me sekä kirjoitamme että teemme työtä, mutta kirjoituksiamme ei hyväksytä mihinkään lehteen painettavaksi. Eivät ne ota!
— Eivätkö ota? — ihmetteli Tolstoi.
Kreivi Leo Tolstoi ei tahtonut sitä mitenkään uskoa. Hän päätti koettaa itse.
Sitä varten sepitti hän pienen kertomuksen ja lähetti sen tekaistulla salanimellä varustettuna erään aikakauslehden toimitukselle.
Kahden viikon kuluttua lähti Venäjänmaan suuri kirjailija tiedustelemaan sepustuksensa kohtaloa.
Toimittaja otti hänet vastaan jokseenkin kylmäkiskoisesti ja ilmoitti jo ensi sanoikseen, että kertomusta ei oteta lehteen.
— Miksi ei? — kysyi Leo Tolstoi.
— Siksi, — vastasi toimittaja, — että se, mitä tässä olette kirjoittanut, todistaa kauttaaltaan ei ainoastaan täydellistä kaunokirjallisen kyvyn puutetta vaan myöskin selvää tietämättömyyttä oikeinkirjoitusseikoista. Minun täytyy suoraan sanoa, ystäväiseni, — lisäsi hän tuttavallisesti, — että lukiessani lähettämäänne tyhjänpäiväistä tekelettä luulin sitä aivan varmasti jonkun kokemattoman nuoren intoilijan kirjoittamaksi, mutta eihän teidän ikäisestänne voi sellaista sanoa. Ei, parasta on, että jätätte sikseen tämän paperin töhrimisen — on liian myöhäistä teidän iässänne ruveta aloittelemaan. Ettehän ole aikaisemmin mitään kirjoittanut?
— Olen.
— No jopa jotain! Mitähän te sitten olette kirjoittanut, sillä minun täytyy tunnustaa, etten ole kertaakaan kuullut teidän nimistänne »kirjailijaa»!
Toimittaja nauroi kursailematta Tolstoille vasten kasvoja.
Tolstoi vastasi rauhallisella äänellä:
— Teille lähettämäni kertomuksen alle kirjoitin salanimen. Ehkäpä olette kuullut oikean nimeni: minä olen Tolstoi. Olenhan minä kirjoittanut muutamia teoksia, jotka tähän asti ovat saaneet jonkin verran hyväksymistä, esimerkiksi »Sodan ja rauhan» ja »Anna Kareninan».
Voi kuvitella mielessään toimittajan hämmästystä.
* * *
Leo _Tolstoin_ nuorin poika Ivan oli suorittanut tutkintonsa Moskovan yliopistossa ja palasi nyt ylpeänä isänsä maatilalle.
— No, rakas poikani, — sanoi isä, — nyt sinusta on siis tullut oppinut mies.
— Niin on, isäni.
— Olet lukenut historiaa ja muinaistiedettä.
— Olen.
— Olet lukenut kielitiedettä, sielutiedettä ja viisausoppia.
— Olen.
— Ja siveysoppia ja jumaluusoppia.
— Olen, isäni.
— Se on erinomaista, — virkkoi isä. — Otapa nyt varsiluuta tuolta tallin ovelta ja lakaise pois pehkujen jätteet tallin edustalta.
* * *
Tunnettu kirjailija _Saphir_ istui kerran täpötäydessä teatterissa. Silloin työnsi joku päänsä hänen olkapäänsä yli nähdäkseen paremmin näyttämölle.
Saphir, joka ei pitänyt oudon miehen tungettelevaisuudesta, otti taskustaan nenäliinan ja tarttui sillä kiivaasti miehen nenään. Tämä vetäytyi säikähtäneenä taapäin.
— Ah, minä pyydän anteeksi, virkkoi Saphir, —minä luulin, että se oli minun oma nenäni.
* * *
Kerran Pariisissa asuessaan oli kirjailija _Saphir_ joutunut ankaraan rahapulaan ja lähettänyt miljoonanomistaja Rotschildille, kun ei muuta keinoa keksinyt, anomuskirjelmän, vaikka ei ollenkaan häntä tuntenut.
Kirjelmä oli tällainen:
»Kunnioitettava Herra Rotschild! Tehkää niin hyvin ja lainatkaa minulle kuusi tuhatta markkaa ja unohtakaa ainiaaksi Teidän altis Saphirinne.»
Rotschild vastasi kirjailija Saphirille, joka oli tunnettu suureksi pilkkakirveeksi, seuraavasti:
»Kunnioitettava Herra Saphir! En minä teitä muutenkaan muista.»
* * *
Kirjailija _Saphirilla_ oli paljon vihamiehiä, jotka teeskentelivät olevansa hänen ystäviään, peläten hänen terävää kieltänsä. Eräs heistä poikkesi kerran Saphirin luo, mutta kun ei tavannut häntä kotona, kirjoitti hänen ovelleen liidulla:
— Aasi.
Seuraavana päivänä tämä sama ystävä sangen viattoman näköisenä virkkoi Saphirille:
— Eilen en, ikävä kyllä, tavannut teitä kotona.
— Tiedän sen, — huomautti Saphir tyynesti. — Te olitte jättänyt nimikorttinne minun ovelleni.
* * *
Venäläistä sotapäällikköä _Skobelevia_ nimitettiin »valkoiseksi kenraaliksi», kun hänellä oli aina yllään valkoinen takki. Sotamiehet pitivät häntä haavoittumattomana, sillä hän ei rohkeudestaan huolimatta ollut taisteluissa kertaakaan haavoittunut.
Eräässä taistelussa repäisi kiväärinkuula olkalapun Skobelevin oikealta olalta. Kenraali vain naurahti ja virkkoi:
— Onko tuo kuula tullut hulluksi! Luulee, että minä suutun.
* * *
Balkanin yli mennessään pysähtyi venäläisten etujoukko jyrkänteen reunalle, sillä näytti olevan mahdotonta laskeutua siitä alas.
Upseerit pysähtyivät neuvottomina ja kysyivät kenraali _Skobelevilta_, mitä hän aikoi tehdä.
— Tietysti laskeutua alas laaksoon! — huudahti hän.
— Mutta miten?
— Kas näin! — vastasi Skobelev, asettautuen jyrkänteen reunalle ja laskien mäen istuillaan.
Toiset seurasivat hänen esimerkkiään ja pian oli koko sotajoukko alhaalla laaksossa.
* * *
Turkin ja Venäjän välisessä sodassa pitivät turkkilaiset sitkeästi puoliaan eräässä pienessä linnakkeessa, jonka valloittamisella olisi ollut ratkaiseva merkitys.
Kun venäläiset sotamiehet turhaan hyökkäilivät vihollisen pattereita vastaan, päätti kenraali _Skobelev_ hinnalla millä hyvänsä saada linnakkeen haltuunsa. Murhaavasta tulesta huolimatta hän ratsasti aivan linnakkeen juurelle, otti taskustaan yrjönristejä ja heitti ne turkkilaisten tulilinjalle huutaen:
— Pojat! Menkää noutamaan!
Sotamiehet ryntäsivät nyt suurella joukolla vihollisen pattereille ja neljännestunnin kuluttua oli linnake heidän hallussaan.
* * *
Tarkastaessaan kerran sotajoukon asemia Plevnan luona _Skobelev_ kulki etunenässä, kuten aina. Adjutantti huomautti silloin, että luodit sinkoilevat heidän ympärillään ja että turkkilaiset nähtävästi tähtäävät »valkoista kenraalia». Siksi ehdotti hän, että vetäydyttäisiin syrjään.
— Mitä joutavia, — huudahti Skobelev halveksivasti. — Eiväthän ne osaa edes ampua. Täytyy panna heille maalitaulu, johon he voivat tähdätä.
Näin sanottuaan hän otti taskustaan Annan ritarikunnan punaisen nauhan ja ripusti sen rinnalleen.
* * *
Kuuluisa venäläinen kuvanveistäjä _Antokolskij_ poikkesi Berliinissä käydessään parturiin, leikkautti tukkansa ja kysyi, mitä hän oli velkaa.
Samoihin aikoihin oli Berliinissä avattu hänen kuvanveistostensa näyttely, ja hänen muotokuvansa oli ollut melkein kaikissa lehdissä. Parturi tunsi taiteilijan ja vastasi kunnioittavasti:
— Hyvänen aika, herra Antokolskij, mitäpä laskuja meillä taiteilijoilla olisi keskenämme!
Antokolskij hymyili ja poistui. Muutamien päivien kuluttua parturi sai vastaanottaa taiteilijalta hänen oivasti muovaillun rintakuvansa ja kirjelapun, jossa oli sanat:
»Saksien taiteilijalle taltan taiteilijalta».
* * *
Kenraali _Gordon_, joka oli kukistanut Kiinan taipingkapinan, sai suureksi hämmästyksekseen vastaanottaa joukon Kiinan keisarin lähettejä, jotka kantoivat selässään kultakuormia maan pelastajalle.
Suuttuneena siitä, että hänen työtään aiotaan punnita kullalla, Gordon ajoi miehet ovesta ulos. Palkkansakin hän jakoi sotamiehilleen sanoen:
— Minä lähden Kiinasta yhtä köyhänä kuin olen tänne tullutkin.
Jonkun ajan kuluttua tuli prinssi Kung hänen luokseen, irroitti kaulastaan paksut kultaketjut ja pani ne Gordonin kaulaan sanoen:
— Tätä ette ainakaan kieltäytyne vastaanottamasta.
Laivalla, jolla Gordon palasi kotimaahansa, pantiin toimeen keräys erään köyhän merimiehenlesken hyväksi. Kun lautanen tuli Gordonin kohdalle, otti tämä kaulastaan raskaat kultaketjut ja laski ne lautaselle kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota.
* * *
Yhdysvaltojen presidentin _Clevelandin_ kouluajoilta kerrotaan seuraava huvittava tapaus.
Cleveland oli koulussa tapansa mukaan tehnyt jonkun kepposen. Rangaistukseksi oli opettaja määrännyt viivottimen iskuja kämmenelle.
Opettaja käski pojan esiin ja luetteli viivotin kädessään hänelle hänen pahat tekonsa. Poika oli välitunnilla liannut kätensä pahanpäiväisesti ja aavistaen, mitä tulossa oli, sylki salaa oikeaan käteensä ja hieroi sitä nuttuaan vasten hiukan puhtaammaksi, ennenkuin ojensi kätensä kurittajalle. Vasemman kätensä hän piti selkänsä takana.
Opettaja silmäsi pojan kättä ja sanoi:
— Kuulehan poika! Jos löydät tältä luokalta käden, joka on tätä kättä likaisempi, niin pääset tällä kertaa rangaistuksetta.
Sanaa sanomatta veti tuleva presidentti vasemman kätensä ja ojensi sen opettajalle. Koko luokka purskahti äänekkääseen nauruun, johon opettajankin täytyi yhtyä.
— Hyvä, hyvä! — sanoi hän viimein. Minä näen, että toinen on likaisempi, saat mennä.
Kasvot ilosta loistaen poika palasi paikalleen.
* * *
Mark _Twainin_ humoristiset taipumukset ilmenivät jo lapsena. Kerran vei isä hänet puutarhaan ja näytettyään hänelle kukkapenkkiä, joka oli ruvennut kasvamaan rikkaruohoa, kehoitti häntä kitkemään sen.
— Mutta eikö olisi ollut parempi, isä, kylvää siihen rikkaruohon asemesta kukkia? — kysyi silloin vaatimattomasti nuori Mark Twain.
* * *
Siihen aikaan kun Mark _Twain_ kirjoitti sanomalehtiin, tarjosi eräs näyttelijä hänelle viisi dollaria puolesta tusinasta hyviä sukkeluuksia. Mark Twain ei kuitenkaan suostunut tarjoukseen.
— Jos minulta löydetään viisi dollaria, — sanoi hän — epäillään minua niiden varastamisesta; jos taas te alatte lasketella onnistuneita sukkeluuksia, niin arvaavat kaikki, että ne ovat varastettuja.
* * *
Mark _Twainia_ kävivät puhuttelemassa sanomalehtimiehet kaikilta maailman ääriltä. Ei ollut mikään helppo tehtävä haastatella tätä suurta humoristia. Hän ei koskaan päästänyt käsistään tilaisuutta saada tehdä pilaa haastattelijoista.
Kerran tuli Mark Twainin luo nuori sanomalehtimies, toi terveisiä lehtensä toimitukselta ja ilmoitti tehtävänään olevan kysyä Mark Twainilta, kuinka hän oli ansainnut ensimäiset viisi dollariansa.
Mark Twain sanoi:
— Muistan sen vallan hyvin. Olin silloin vähän vanhempi kuin te ja kävin vielä koulua. Se oli hyvin ankara koulu, ja pamppua käytettiin sangen usein ja erittäin perinpohjaisesti — se oli siis myöskin hyvä koulu.
— Oli ankarasti kielletty, — jatkoi Mark Twain, — lyömästä pulpetteja säpäleiksi. Siitä oli määrätty viiden dollarin sakko, jonka kuitenkin sai vaihtaa julkiseen piiskaukseen koko koulun edessä. Jouduin kerran sellaiseen tilanteeseen, että minun, tuli valita toinen näistä kahdesta rangaistuksesta. Isäni, jonka kanssa aina neuvottelin tällaisista asioista, arveli, että olisin liian ylpeä kestämään julkista kuritusta, ja antoi minulle senvuoksi nuo viisi dollaria, jotka tarvittiin sakon maksamiseen.
Tässä vaikeni Mark Twain salaperäisesti ja merkitsevästi, katsahti vieraaseen ja lisäsi:
— Niin, sillä tavalla minä ansaitsin ensimäiset viisi dollariani.
* * *
Kuuluisan amerikkalaisen humoristin Mark _Twainin_ ensimäinen kirjallinen yritys oli sangen erikoinen. Missourin valtiossa julkaistiin 1840-luvun lopulla sanomalehteä, jonka tilausmaksun sai suorittaa luonnossa: kasviksina, halkoina, heininä ja vuotina. Kerran kun lehden toimittaja tahtoi ottaa itselleen lomaa, kutsui hän kirjapainosta luokseen latojapojan ja kysyi häneltä:
— Voisitko pitää huolta lehden toimittamisesta?
— Voinhan koettaa, — vastasi poikanen, joka ei ollut kukaan muu kuin Samuel Longhorne Clemens, joka myöhemmin otti itselleen salanimen Mark Twain.
Niin tarttui kolmentoistavuotias Samuel kynään, ja toisenkin kerran hän sai pureskella kynänsä päätä, ennenkuin sanomalehden numero oli valmis.
* * *
Kerran oli Mark _Twainin_ taloon murtautunut varkaita. He olivat vieneet koko joukon tavaroita mennessään. Suuri humoristi ripusti silloin ovelle seuraavan ilmoituksen niiden varkaiden varalta, jotka vielä aikoivat tunkeutua hänen taloonsa:
— Tästä lähtien on kodissani vain hopeoituja hopea-esineitä. Te löydätte ne ruokasalista, nurkasta kissanpentukorin vierestä. Jos tarvitsette tämän korin, niin nostakaa kissanpoikaset hopealaatikkoon. Ja olkaa hyvä älkääkä melutko. Se voisi tehdä kotolaiseni levottomiksi. Kalossit löydätte eteisestä sateenvarjopitimen alta. Älkää unohtako sulkea ovea jäljestänne!
* * *
Kerran lähetti Mark _Twain_ monimiljonääri Carnegielle seuraavan kirjeen:
»Rakas Carnegie, olen sanomalehdistä lukenut, että te olette hyvin rikas mies. Minä tarvitsisin hyvän virsikirjan. Se maksaa seitsemän markkaa. Jos lähetätte minulle virsikirjan, niin minä siunaan Teitä ja Jumala siunaa Teitä, ja meidän kumpaisenkin on silloin hyvä olla. Vilpittömästi Teidän — Mark Twain.
Jälkikirjoitus: Älkää lähettäkö minulle virsikirjaa. Lähettäkää vain seitsemän markkaa.»
Saiko Mark Twain rahoja vai eikö, sitä ei kerrota.
* * *
Muuan tuttava lainasi Mark _Twainilta_ jokseenkin suuren rahasumman ja lupasi maksaa sen takaisin sovittuna päivänä.
— Ellen silloin maksa velkaani, — sanoi ystävä julmasti pyöritellen silmiään, — voit olla varma siitä, etten enää ole elävien joukossa.
Maksupäivä tuli, mutta Mark Twain ei saanut rahoja eikä minkäänlaista ilmoitusta tuttavaltaan. Silloin hän lähetti paikkakunnan sanomalehtiin seuraavan ilmoituksen:
»Kaikille yhteisille tuttavillemme täytyy minun täten surun murtamana ilmoittaa, että meidän kallis ystävämme Harry Duncan kuoli eilispäivänä. Hän lainasi minulta 500 dollaria neljäksi viikoksi ja lupasi maksaa sen minulle, jos on vain elossa. Mutta kun häntä ei eilen kuulunut luokseni, kuten oli sovittu, täytyy minun siitä tehdä se johtopäätös, että hän on kuollut. Levätköön hänen tomunsa rauhassa.»
Ilmoitus oli niin tehokas, että »kuollut» virkosi henkiin ja maksoi viipymättä Mark Twainille velkansa.
* * *
Mark _Twain_ joutui amerikkalaisten trustien epäsuosioon erään kertomuksen takia, jonka hän oli kirjoittanut sanomalehtiin. Kertomuksen päällekirjoitus oli »Kolme kärpästä» ja sisältö seuraava:
»Eräällä kärpäsäidillä oli kaksi tytärtä, joita hän sanomattomasti rakasti. Kerran lähtivät he kolmisin pienelle huvimatkalle ja saapuivat muutamaan leipuripuotiin.
»Äiti», kysyi toinen tyttäristä, »saanko maistaa noita punaisia makeisia?»
Kärpäsäiti myöntyi tyttärensä pyyntöön ja tämä lensi riemuiten kauniin karamellin päälle, mutta vaipui samassa silmänräpäyksessä kuolleena maahan.
Herkkupala oli myrkyllinen, sillä sen oli valmistanut eräs amerikkalainen karamellitrusti.
Kärpäsäiti rakasti nyt ainoata eloonjäänyttä tytärtään vielä palavammin kuin ennen.
Muutamana päivänä tulivat he erääseen toiseen leipuripuotiin ja nuori kärpänen alkoi himokkaasti syödä pöydällä olevaa leipää. Mutta hän kuoli kohta ensimäisen palan jälkeen. Leipä oli näet myrkyllistä, sillä sen oli valmistanut amerikkalainen leipätrusti.
Nyt valtasi tuon onnettoman kärpäsäidin toivoton tuska. Hän tahtoi päättää päivänsä ja lensi kärpäspaperille tehdäkseen itsemurhan. Mutta kuolema ei tullutkaan.
Kärpäspaperi oli vaaratonta, sillä sen oli valmistanut eräs amerikkalainen paperitrusti.
* * *
Kuten kaikilla kuuluisilla kirjailijoilla oli Mark _Twainillakin_ suuri joukko tuntemattomia vieraita ja ihailijoita. Niitä tuli tavan takaa hänen kotiinsa omin silmin nähdäkseen suurta humoristia. Tuli kerran suurikokoinen mies, lihakauppias, ja vähän aikaa keskusteltuaan hän kysyi isännältä:
— Olkaa hyvä ja sanokaa, oletteko te siis se mies, joka on kirjoittanut kaikki nämä kirjat?
— Olen, minä olen juuri se mies.
— Tietysti uskon teitä, — ehätti lihakauppias lisäämään, — mutta kasvoista päättäen ei sitä voisi mitenkään luulla.
* * *
Eräillä juhlapäivällisillä piti muuan osanottajista puheen Mark _Twainille_, mainiten hänen nimensä rinnan Homeroksen, Miltonin ja Shakespearen nimien kanssa.
Vastauspuheessaan suuri humoristi kiitti kunniasta, joka oli tullut hänen osakseen, ja lausui lopuksi: