Part 5
— Voi minua! Homeros ei ole enää elävien joukossa, Milton on jo kuollut ja Shakespeare makaa haudassa. Minäkin alan tuntea itseni pahoinvoivaksi.
* * *
Ruotsin kuningas _Kaarle XV_ oli 1870 kutsunut Beckaskog-nimiseen linnaansa korkea-arvoisia virkamiehiä sekä muita kansalaisia. Kutsuttujen joukossa oli myöskin monilla valtiopäivillä kunnostautunut, tunnettu talonpoika Sven Nilsson. Hänet valitsi nyt eräs ylpeäntyperä ja aatelisarvostaan pöyhkeilevä nuori upseeri pilansa esineeksi, koettaakseen tällä tavoin olla mieliksi leikintekoa rakastavalle kuninkaalle.
— Kuulkaa, — sanoi aatelismies Nilssonille, — onko totta, ette te nuorena olette ollut kiertokoulunopettajana?
— On kyllä, — vastasi Nilsson, — mutta sitä te, herra kreivi, että ainakaan ole ollut?
— En, hyvä Nilsson, en, mutta kuinka tulette sitä kysyneeksi?
— Muuten vain, sillä siinä tapauksessa te varmaan vieläkin olisitte kiertokoulunopettaja, — oli talonpojan tyyni vastaus.
Kreivi punastui osaamatta sanoa mitään.
Kuningas purskahti raikuvaan nauruun ja sanoi nuorelle aatelismiehelle:
— Siitä sait vastauksen, jonka olet rehellisesti ansainnut.
* * *
Kun keisari _Wilhelm I_ 1882 sairasti ankaraa tautia, eivät lääkärit hänen parantumisensa jälkeen tahtoneet myöntyä siihen, että hän — kahdeksankymmenen neljän vuoden ikäinen kun oli — menisi ratsain seuraamaan manöövereitä, sillä pelättiin keisarin rasittuvan liikaa. Hän pysyi kuitenkin päätöksessään olla ratsain läsnä taisteluharjoituksissa. Lopuksi ehdotettiin keisarille, että hän lähtisi vaunuissa.
— Mahdotonta! — vastusti keisari ehdotusta. — Mikään epäsotilaallisuus ei tule kysymykseen!
— Majesteetti, — lausui eräs kenraali, — myös Fredrik suuri on ottanut manöövereihin osaa vaunuissa istuen.
— Niin, — vastasi keisarivanhus, — mutta tämän hän teki vasta loppuiällään. Siihen minä olen vielä liian nuori!
* * *
Yhdysvaltojen miellyttävimpiä presidenttejä oli _Mac Kinley_, joka 1901 sai surmansa murhamiehen kädestä. Hän osoitti vanhalle, yksinkertaiselle äidilleen suurta kunnioitusta.
Kun hän tuli presidentiksi ja asui Washingtonissa, oli äiti hyvin ylpeä pojastaan, »Washingtonin Williamista», joksi hän häntä nimitti. Heti kun Mac Kinley oli ottanut valkoisen talon haltuunsa, kävi äiti häntä tapaamassa ja presidentti pani hänen kunniakseen toimeen komeat päivälliset, joihin maan mahtavat ja miljoonamiehet ottivat osaa.
Presidentti itse saattoi äitinsä pöytään. Tämä oli ääneti ja katseli miltei kauhulla kaikkea tuota loistoa. Erikoisesti vaivasi häntä se, että paljon kermaa kului hedelmien ja kahvin kera. Hän kääntyi poikansa puoleen ja kysyi:
— Rakas William, sinä kai voit jo pitää omaa lehmää?
Sieltä täältä kuului pidätettyä naurua, mutta presidentti taputti äitiään olalle ja virkkoi:
— Kyllä, rakas äiti, meillä on jo varoja pitää lehmää ja hankkia itsellemme kermaa niin paljon kuin ikinä haluamme.
* * *
Eräänä päivänä tuli suuren keksijän _Edisonin_ luo muuan ystävä, jolle tuo kuuluisa keksijä näytteli ihmeellisiä laitoksiaan. Ystävä oli sillä välin kiinnittänyt huomionsa Edisonin huolimattomaan ulkoasuun ja sanoa tokaisi yhtäkkiä:
— Tämä kaikki, mitä sinä olet keksinyt, on erinomaista, mutta itse sinä näytät olevan aviopuolison tarpeessa!
Edison ei vastannut mitään. Mutta kun he kulkivat työpajoissa ja konehuoneissa, pysähtyi Edison äkkiä erään työpöydän luo, jonka ääressä puuhaili rakastettavan ja vaatimattoman näköinen tyttö.
— Neiti, tahdotteko tulla minun vaimokseni? — kysyi, silloin Edison, koristelematta.
— Tahdon, varsin mielelläni, herra! — vastasi tyttö, joka käsitti asian leikiksi.
Edisonilla ei kuitenkaan ollut koskaan tapana laskea sellaista leikkiä, ja muutaman kuukauden kuluttua vietettiin häät, jotka toivat suuren onnen mukanaan molemmille aviopuolisoille.
* * *
Omassa tehdaskaupungissaan kulkee _Edison_ työmiehen pukuun puettuna ja seuraa mielenkiinnolla töiden kulkua. Hänen kenkänsä ovat savessa, pukunsa pölyn peittämä ja päässä on vanha hattu. Sellaisessa asussa ei häntä juuri voi erottaa tavallisesta työmiehestä. Kerran sattuikin hauska erehdys.
— Hoi, mies! Mitä te siellä laiskottelette? Eikö teillä ole mitään tekemistä? — huusi muuan työnjohtaja rientäen Edisonin jäljessä.
Edison hymyili, nosti lakkiaan ja virkkoi:
— Hyvää päivää! Minä olen Edison.
Kun työnjohtaja säikähdyksissään sopersi jotakin anteeksipyynnön tapaista, sanoi Edison:
— Ei mitään! Mutta eivät työmieheni sentään ole tottuneet näin epäkohteliaaseen puhetapaan.
* * *
Tunnettu etelänaparetkeilijä Ernest _Shackleton_ oli mukana Scottin etelänapamatkalla v. 1901.
Tutkimusmatkailijain onnistui päästä 33 mailin päähän etelänavasta, mutta silloin sekä retkikunnan johtaja Scott että hänen lähin apumiehensa Wilson ja Shackleton sairastuivat keripukkiin. Erikoisesti Shackleton oli vaikeasti sairaana.
Kun hän makasi hengenheittona teltassaan, kuuli hän Scottin ja Wilsonin ulkona keskustelevan hänen terveydentilastaan.
— Luuletko, että hän vielä toipuu? — kysyi Scott.
— Siitä ei ole toiveita, — vastasi Wilson.
Kim miehet astuivat telttaan, kohotti Shackleton suurella vaivalla päätään ja kuiskasi:
— En minä vielä kuole.
Kymmenen vuotta myöhemmin tehdyllä tutkimusretkellä löydettiin Scott ja Wilson paleltuneina tuskin mailin päässä siltä paikalta, jossa mainittu keskustelu tapahtui.
* * *
Venäläinen ylipäällikkö oli luvannut neljännesmiljoonan ruplaa Hindenburgin päästä. Kun _Hindenburg_ sai tämän kuulla, virkkoi hän:
— Enkä minä anna hänen päästään edes 25 pfennigiä!
* * *
Elias _Lönnrotin_ jalkamatkoista kerrotaan monta hauskaa kaskua.
Erään majatalon isäntä luuli yöllä toisten nukkuessa tupaan tullutta ja penkille nukahtanutta Lönnrotia vaaralliseksi, maankiertäjäksi ja kohteli häntä sen mukaan.
Toisessa majatalossa lähellä Hämeenlinnaa ei hänelle annettu hevosta, hänen tahtoessaan komeasti ajaa köröttää kaupunkiin rattailla, vaikka hän luetteli kaikki yliopistolliset arvonimensä. Isäntä arveli kulkurimiehen laskevan törkeätä pilaa. Kun Lönnrot lähti silloin jalkapatikassa jatkamaan matkaansa, kysyi renkipoika ivallisesti:
— Käydenkös se magisteri lähtee?
* * *
Repolassa pidettiin _Lönnrotia_ kaivojen myrkyttäjänä ja koleeran levittäjänä. Mutta eräässä talossa kestittiin häntä niin hyvin kuin voitiin. Emäntä oli saanut tietoonsa, että vieras oli suuri poppamies ja parantaja ja valitti hänelle sitä, että talon vasikat eivät tahtoneet pysyä hengissä, vaikka olisi mitä tehnyt.
— Eikö hyvä vieras tietäisi tähän jotakin keinoa? kysyi hän Lönnrotilta, joka hyvin miettiväisen näköisenä oli kuunnellut kertomusta.
— Jaa, jaa, — virkkoi Lönnrot, — kyllä siihen ehkä keino keksitään.
Ja hän kirjoitti paperilapulle merkillisiä sanoja ja määräsi, että lappu oli ommeltava vaatepussiin ja sidottava vanhimman vasikan kaulaan. Sitten hän neuvoi, miten vasikoita sen lisäksi oli syötettävä ja miten juotettava.
Emäntä noudatti tarkoin poppamiehen määräyksiä. Ja vasikat rupesivat elämään ehommin kuin ennen. Olipa vaatepussia käytetty toisissakin taloissa, ja kaikkialla se oli tehokkaasti tehnyt tehtävänsä.
Kertoessaan tapahtumasta Lönnrot ilmaisi kirjoittaneensa paperille nurinpäin ruotsiksi: »Jos eivät vasikat rupea elämään, niin kuolkoot!» Nämä sanat yhdessä järkevien vasikanhoitoa koskevien neuvojen kanssa olivat saaneet ihmeitä aikaan.
* * *
Suomeen oli vuonna 1830 hyökännyt aasialainen koleera. _Lönnrot_, joka silloin oli valmistunut lääketieteen kandidaatiksi, työskenteli sairaalassa, auttoi potilaita lääkärinhoidollaan ja rohkaisi heidän mieltään ehtymättömällä hilpeydellään ja toivorikkaalla mielellään. Kerran kun hän avojaloin ja paitahihasillaan kodikkaasti hääri sairaalassa, sattui ankara kenraalikuvernööri, kreivi Zakrevski, juuri tulemaan tarkastuskäynnille. Kerrotaan, että Lönnrot pelastui pälkähästä paneutumalla pitkäkseen tyhjään sairasvuoteeseen ja vetämällä peitteen leukaansa asti.
Zakrevski saapuu sängyn luo ja virkkaa ihmetteleville seuralaisilleen:
— Katsokaahan, kuinka musta tuokin on; pian kai se siitä kuolee.
Lönnrot, joka oli tummaihoinen, koetti olla hyvin vakavannäköinen, vaikka tapaus huvitti häntä sanomattomasti. Karskin herran mentyä hän ryhtyi jälleen hoitamaan potilaitaan. Mutta vielä hän oikein todenteolla sai maata sängyssä: rutto tarttui häneen, niin että hän pari päivää häilyi elämän ja kuoleman vaiheilla.
* * *
Elias _Lönnrot_ saapui kerran jalkamatkallaan Rantasalmelle. Hän kulki kaikessa rauhassa pappilaan vievää tietä pitkin, kun hänet saavutti tuimannäköinen ajaja, joka oli pitäjän nimismies.
Tämä pysäytti hevosensa ja tiuskasi:
— Kuka olet miehiäsi, et sinä ole tämän pitäjän miehiä?
— Olenpahan tuolta Pohjan puolelta, — vastasi siihen Lönnrot tekeytyen hyvin pelokkaan näköiseksi.
— Näytäpä passiasi! Tokko sinulla passia onkaan, senkin maankiertäjä! — ärjyi nimismies kieseistänsä.
— Ei ole, ei ole! — vastasi Lönnrot, jota virkaintoisen nimismiehen kiivailu alkoi huvittaa.
— Arvasinhan sen! Nouse tuohon kuskipukille istumaan, niin minä vien sinut talteen ja toimitan kruununkyydillä kotipuoleen.
Nimismies istui mukavasti kieseissään, mutta Lönnrot kökötti pukilla pidellen itseään kiinni, miten parhaiten taisi. Niin ajettiin pappilaan, jonne nimismies aikoi poiketa kirkkoherran luo asioille. Sattui niin, että kirkkoherra Ahlholm, Lönnrotin hyvä ystävä, oli pihalla, kun nimismies pysäytti hevosensa portille ja hyppäsi kieseistä. Kirkkoherra näki oudon miehen istuvan pukilla, reppu selässä ja saappaat kainalossa.
Hän tuli lähempää katsomaan miestä, jonka nimismies oli saanut pidätetyksi.
— Kas, kas, — huudahti kirkkoherra hämmästyneenä, — tohtori Lönnrothan se on! Minnekä tohtori nyt on matkalla?
Nimismies katseli ällistyneenä vuoroin Lönnrotia ja vuoroin kirkkoherraa. Eikä hän pannut vastaan, kun kuuluisa runonkerääjä laskeutui epämukavalta paikaltaan. Mutta ei hän myöskään jäänyt pappilaan, vaikka tiesi, että siellä kuuluisan vieraan kunniaksi valmistettiin suuret pidot.
* * *
Elias _Lönnrot_ joutui Tohmajärvellä hauskaan seikkailuun. Hän oli menossa rovasti Peter Walleniusta tapaamaan ja siisti juuri itseään pappilan kujan suussa pitkän ja pölyisen jalkamatkan jälkeen, kun rovastinna sattui ajamaan vaunuilla kotiinsa.
Ajomies komensi tuntematonta kulkuria avaamaan portin ja nöyrästi tohtori teki työtä käskettyä. Ohi ajaessaan rovastinna heitti hänelle palkaksi kuparikolikon.
Lönnrot tuli taloon ja pyrki rovastin puheille, mutta palvelijatar palautti hänet keittiöön odottamaan, kunnes rovasti olisi ehtinyt syödä ja ottaa vielä päivällisunensakin. Keittiössä söi parhaillaan palvelusväki ja rovastinna käski antaa vieraallekin ruokaa. Lönnrot istuutui renkimiesten viereen, hänen eteensä pantiin puurokuppi ja käteen annettiin puulusikka, ja hyvältäpä se lämmin ruoka maistuikin pitkän matkan jälkeen.
Sattui niin, että rovastilla oli rovastinnalle asiaa ja hän tuli keittiön ovelle asiaansa toimittamaan. Silloin hän näki oudon miehen aterioivan palvelusväen kanssa. Miehen kasvot näyttivät tutuilta ja — eikös se ollutkin tohtori Lönnrot! Rovasti tarttui miestä käsipuoleen ja vei sisälle omiin huoneisiinsa sanoen, ettei tohtori Lönnrotia ole ennenkään keittiössä syötetty.
* * *
_Lönnrot_ vietti loppuikänsä Sammatissa ja istui kesäisin päiväkaudet ongella. Kerran tuli kaksi ylioppilasta rantaan.
He pyysivät järvellä istuvaa ukkoa soutamaan ylitse, tietämättä lainkaan, kuka hän oli. Lönnrot teki työtä käskettyä ja kantoi kaupanpäällisiksi vieraitten matkalaukun jonkun matkan päässä rannasta olevaan taloon.
Siellä vasta tuli ilmi, että tuo avulias ukko olikin itse kunnianarvoisa professori Elias Lönnrot.
Toisen kerran kun hän talonpoikaisessa puvussa saapui hienojen herrojen seurassa erääseen Lohjanjärven Aumalla olevaan taloon, kysyi emäntä, kun vieraat kävivät aterialle, annetaanko soutuäijällekin ruokaa.
Kuinka suuresti hämmästyikään emäntä, kun hän näki, että herrat asettivat ukon kunniapaikalle pöydän ääreen ja nimittivät häntä professoriksi.
* * *
Kuuluisa suomalainen tutkimusretkeilijä Yrjö Aukusti _Wallin_ sai Arabian-matkallaan monta kovaa kokea. Kerran oli hän pienessä Basran kaupungissa kuolla nälkään. Itse hän kertoo tuosta tapauksesta seuraavasti:
— Minun täytyi kieltäytyä kaikesta, juoda kahvini ja teeni ilman sokeria, panna aikaisin levolle säästääkseni kynttilöitä, välttää kaikkia tuttavuuksia, joista silloisissa oloissa en välittänytkään, käydä tyhjin käsin hedelmäpuotien ohitse, pitää likaisia vaatteita, kun ei ollut varoja pesettää niitä eikä itse pestä niitä ilman saippuaa kuumassa vedessä, pitää pitkää syyhyvää tukkaa päästäkseni suorittamasta parturinrahaa. Itse minun täytyi valmistaa nuuskani, jota kyynelsilmin istuin hieromassa. Kaikkea sitä kurjuutta ja hätää, jota minun oli Basrassa kestäminen, en voi sanoin kertoa.
Siten kului kaksi pitkää kuukautta. Vihdoin tapasi Wallin erään englantilaisen, joka auttoi hänet Bagdadiin ihmisten ilmoille.
* * *
Matias Aleksanteri _Castrén_ oli sen ylioppilaslähetystön puheenjohtajana, joka v. 1839 kävi yliopiston varakanslerille, kenraalikuvernöörin apulaiselle A. A. Thesleffille ilmoittamassa, että ylioppilaat olivat yksimielisesti päättäneet panna toimeen isänmaallisen muistojuhlan marraskuun 9 p:nä, Porthanin sadantena syntymäpäivänä.
Sen johdosta, että ylioppilaskunta oli aikonut viettää juhlan Porthanin muistoksi —, aloitti Castrén puheensa.
— Mutta minä sanon herroille, että ei käy laatuun, että herrat toimeenpanevat juhlia ja kalaaseja: hänen majesteettinsa ei sitä tahdo! — keskeytti varakansleri kiivaasti Castrénin puheen. — Herrat pitäkööt kalaaseja kirjojensa kanssa. Eivätkä herrat saa täällä pitää julkisia kalaaseja ja pilkata opettajiaan.
Castrén koetti parhaansa mukaan puolustautua ja selitti Porthanin suurta merkitystä koko maalle.
— No, tuntevatko herrat Porthania? Ovatko herrat nähneet häntä? — kysyi silloin varakansleri.
Virkavallan edustajalle koetettiin nyt selittää, että Porthan oli syntynyt sata vuotta sitten ja kuollut jo aikoja. Heidän piti juuri juhlia Porthanin syntymän satavuotismuistoa. Mutta varakansleri vain väitti vastaan:
— Mitä herrat siis hänestä välittävät? Silloin eivät edes herrojen isät ole häntä nähneet, vaan vasta isoisät. Hän eli toisissa olosuhteissa, ja herroilla on paljon läheisempiä ajanjaksoja juhlittavana.
Juhlimisesta ei niin ollen tullut mitään.
* * *
Suomalainen tutkimusmatkailija Matias Aleksanteri _Castrén_ sai retkillään Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa kokea paljon vaikeuksia. Kuuluisan latinankielisen syrjäänin kielioppinsa hän kirjoitti kylmässä kellarissa, kun ei muualla ollut tilaa, käyttäen apunaan paikkakunnalla liikkuvia syrjääniläisiä kauppiaita. Välitöikseen hän ahdisteli hiiriä ja rottia.
Kerran kyseli hän eräältä samojedilta kielen taivutuskaavoja.
— Miten samojedit sanovat, »minun vaimoni on kipeä»? — tiedusteli Castrén venäjäksi.
— Sinun vaimosi on kipeä! — vastasi samojedi äidinkielellään, ja kun Castrén koetti selittää hänelle, mistä oli kysymys, väitti samojedi:
— Minun vaimoni on yhtä terve kuin minäkin!
* * *
Parhaassa miehuuden iässä, monen tutkimusmatkan vaivat jo kestettyään Matias Aleksanteri _Castrén_ perusti itselleen oman kodin. Puolisokseen hän oli valinnut yhdeksäntoistavuotiaan Sofia Natalia Tengströmin.
Häätilaisuuteen oli Juhana Wilhelm Snellman sepittänyt leikillisen onnittelurunon.
— Ukko Castrén, — sanottiin siinä, — joka kosteudessa ja pakkasessa valvoen ja vaikeuksien keskellä on kirjoittanut 14 kielioppia, on nyt ehtinyt viidenteentoista kielioppiinsa, sen kielen, jota paratiisissa puhutaan, nimittäin rakkauden kielen, jolla voi kirjoittaa väitöskirjaa koko elämänsä ajan ilman sensuuria ja ilman oppituolia.
* * *
Neljäntoista vuoden vanhana Sakari _Topelius_ tuli Helsinkiin valmistuakseen ylioppilastutkintoa varten ja pääsi asumaan J.L. Runebergin luo. Jo ensimäisenä aamuna hänen huomionsa kiintyi ruokasalissa olevaan suureen kirjahyllyyn. Hän otti yhden kirjan käteensä ja alkoi selailla sitä. Se oli Runebergin runoelma »Hirvenhiihtäjät».
Topelius luki kirjaa niin innostuneena, ettei hän nähnyt eikä kuullut, kun Runeberg astui huoneeseen ja kysyi, mitä hän luki.
Topelius punastui korviaan myöten, pani kirjan nopeasti pöydälle ja pyysi anteeksi rohkeuttaan.
Hyväntahtoisesti hymyillen sanoi silloin Runeberg:
— Pidä kirja hyvänäsi, jos se huvittaa sinua!
* * *
Syksyllä 1864 kierteli ja kaarteli Johannes _Takanen_ Viipurin linnan ympärillä, tarkastellen sitä joka taholta. Linnan venäläinen varusväki luuli outoa nuorukaista salaperäiseksi vakoilijaksi ja lähetti sotilaspatrullin ottamaan hänet kiinni.
Takanen sai jonkun aikaa istua värjötellä linnan pimeässä tyrmässä, ennenkuin linnan varusväelle selvisi asia. Sevastopolin kuuluisa puolustaja, kenraali Totleben oli lähettänyt hänet. Ja silloin lensivät ovet auki ja upseerit saattoivat hänet linnan portille asti.
Kenraali Totleben oli Viipurin seurahuoneen isännällä nähnyt ihmeen ihania pieniä puunveistoksia, ja kysynyt heti, kuka ne oli valmistanut. Ja silloin tuotiin Johannes Takanen hänen eteensä. Totleben lupasi nyt antaa hänelle opiskeluun tarvittavat varat, jos hän osaisi veistää puusta Viipurin linnan kuvan.
Kun tuo odottamaton seikkailu oli katkaista Takasen taiteilijauran, antoi kenraali hänelle lupalipun, niin että hän sai tutkia linnaa sekä ulkoa että sisältä ja suorittaa työnsä loppuun asti.
— Hän on suuri nero! — virkkoi Totleben nähdessään sitten leppäpuusta veistetyn linnankuvan.
* * *
Ensimäisen teoksensa esipuheeseen oli _Kauppis-Heikki_ aikonut panna selityksen, jossa hän pyysi anteeksi rohkeuttaan, kun uskalsi julkaista »Tarinoita», joilla hänen mielestään ei ollut mitään kirjallista arvoa.
Kun Juhani Aho tapansa mukaan tarkasti teoksen ennen painattamista, kysyi hän hämmästyneenä Kauppis-Heikiltä:
— Mitä sinä tarkoitat tuolla esipuheella? Minä pyyhkäisen sen joka tapauksessa pois.
— Saattaneehan se jäädä poiskin, — arveli Kauppis-Heikki. — Pidin tosiaankin näitä kertomuksia ala-arvoisina ja olen päättänyt kokonaan lakata niitä kirjoittamasta.
— Miksi lakata? — tiedusteli Aho.
— Kun en kykene enkä joudakaan kirjoittaa mitään arvokasta, niin onhan suoraan tarpeetonta ja lapsellista kirjoittaa tällaista tänä aikana, jolloin ilmestyy joka vuosi useita sellaisia kirjailijoita, joiden esikoisteoksistakin otetaan useita painoksia.
— Anna hirvien hyppiä aitojen ylitse, — nauroi Aho, — niillä on pitkät sääret, tarvitaan täällä lyhyempijalkaisiakin. Ja huomaa vielä yksi asia: ne ovat aikoja sitten lopettaneet juoksunsa ja lepäävät väsyneinä ja kylläisinä jossakin siimeksessä, kun sinä teet vielä taivalta täyttä kyytiä, vaikkakin lyhyemmillä askeleilla.
Kauppis-Heikki totteli nyt kokeneen ystävänsä neuvoa, niinkuin oli totellut silloinkin, kun hän oli ollut renkipoikana samassa pappilassa, jossa Juhani Aho oli ollut »nuorena herrana».