Part 3
Muuan kolmentoista vuotias poika, joka osasi jo sangen hyvin soittaa pianoa, sanoi kerran säveltäjä _Mozartille_:
— Hyvä herra kapellimestari, minä tahtoisin myös itse niin mielelläni säveltää. Sanokaa minulle, miten sitä on tehtävä!
— Eihän toki, sinun pitää odottaa!
— Olettehan te itse jo paljon aikaisemmin säveltänyt, — väitti poika.
— Olen kyllä, mutta minä en koskaan kysellyt, miten sitä on tehtävä. Kun on synnynnäiset lahjat, käy se itsestään: on sävellettävä sen vuoksi, ettei voi olla säveltämättä.
* * *
Säveltäjä _Mozartia_ pyydettiin kerran kuuntelemaan erään nuorukaisen soittoa. Hänelle kerrottiin, että nuorukainen osaa omasta päästään soittaa pianolla minkä aiheen tahansa.
Nuori mies soitti kuin soittikin kuuluisan säveltäjän edessä. Tämä kuunteli välinpitämättömästi toisten ollessa haltioissaan.
— Soittokappale muistuttaa päähän päntättyä läksyä, — virkkoi Mozart kylmäkiskoisesti soiton päätyttyä.
— Herra kapellimestari on hyvä ja antaa minulle jonkun erikoisen aiheen, — pyysi silloin nuori soittoniekka.
Haluten nolata soittajan Mozart kirjoitti jotensakin vaikean aiheen nuottipaperille. Mutta nuori mies soitti kokonaista puoli tuntia ja käsitteli annettua aihetta niin vapaasti ja nerokkaasti, että Mozart huudahti riemastuneena:
— Kiinnittäkää huomiota tähän nuorukaiseen, hän pääsee kauas!
Ja tosiaankin. Kahdeksantoista vuotiaasta nuorukaisesta, jonka nimi oli Ludvig _Beethoven_, tuli suuri säveltäjä.
* * *
Ranskalainen muskettisoturikomppania oli saanut erään nälkämellakan kukistettavakseen, ja päällikölle oli jo annettu määräys ampua »kanaljaa», joksi kansaa nimitettiin 18:nnella vuosisadalla. Päällikkö oli kunnon mies eikä halunnut ampua omia kansalaisiaan. Ikävästä velvollisuudestaan hän vapautui kekseliäisyydellään. Hän komensi sotilaansa ampuma-asentoon, mutta ennenkuin hän antoi ampumiskäskyn, astui hän joukon eteen, otti toiseen käteen hattunsa, toiseen kuninkaallisen käskyn ja sanoi:
— Hyvät herrat! Minulle on annettu määräys, jossa käsketään ampumaan »kanaljaa», pyydän sentähden kaikkia kunnon ihmisiä poistumaan, ennenkuin käsken ampumaan.
Silloin pakenivat kaikki.
* * *
Kerran matkoilla ollessaan kohtasi Ranskan kuningas _Ludvig XVI_ normannilaisen talonpojan, joka laulaen asteli kuormansa vieressä. Kuningas puhutteli häntä sanoen:
— Laulusi miellyttää minua, — bis!
— Mitä se on? Bis?
— Se merkitsee: pyydän, että laulat laulusi toistamiseen.
Talonpoika oli mielissään ja lauloi laulunsa täyttä kurkkua uudelleen. Kun hän lopetti, painoi kuningas hänen oikeaan käteensä kultarahan. Silloin ojensi talonpoika vasemmankin kätensä ja virkkoi:
— Bis!
Kuningas purskahti nauruun ja pisti talonpojan vasempaan käteen myös kultarahan.
* * *
Vuoden 1790 alussa olivat kaikenlaiset mellakat Pariisin teattereissa aivan jokapäiväisiä. Kerran joutui kansanpuolue »Ifigenia»-nimistä näytelmää esitettäessä eräässä teatterissa käsikähmään ylimyspuolueen kanssa. Niinpä heitettiin erääseen aitioon, jossa arveltiin olevan ylimyksiä, pilaantunut omena.
Aitiossa sattui olemaan Bironin herttuatar. Hän lähetti seuraavana aamuna tuon mädäntyneen omenan nuorelle vallankumousmiehelle, markiisi _La Fayettelle_ ja kirjoitti samalla:
— Sallikaa minun, hyvä herra, lähettää teille vallankumouksen ensimäinen hedelmä, jonka olen saanut.
* * *
Porrassalmen taistelussa von _Döbeln_ seisoi vallituksella jaellen vakavasti käskyjään. Nähdessään, että nuoret, kokemattomat sotamiehet kumartuivat välttääkseen venäläisten vinkuvia kiväärinkuulia, huudahti hän heille rohkaisten:
— Älkää kyykistykö pojat, nehän ovat vain kuusenkäpyjä!
Mutta jonkun ajan kuluttua vingahtaa halki ilman tuollainen »kuusenkäpy» ja tunkeutuu hänen otsaansa. Kovasta verenvuodosta huolimatta Döbeln jatkoi taistelua. Vihdoin hän kuitenkin sortui maahan, huudahtaen:
— Lähden pois kuolemaan, mutta älkää millään ehdolla päästäkö noita roistoja tänne!
Döbeln ei silloin kuitenkaan vielä kuollut. Sankarimaineensa hän saavutti vuosien 1808—1809 sodassa. Otsalla hänellä oli silloin haavan kohdalla musta nauha.
— Mustanauha on mukana, — oli sotamiesten tapana sanoa, — silloin käy kaikki hyvin!
* * *
Eräs sotamies toi _Napoleonille_ sanan niin suurella kiireellä, että hänen hevosensa aivan lähellä päämäärää kaatui kuoliaana maahan. Napoleon kirjoitti vastauksen, antoi sen lähetille ja käski hänen nousta oman hevosensa selkään.
Sotamies katseli komeaa, välkkyvävaljaista ratsua ja sanoi:
— Ei, kenraali, tämä hevonen on aivan liian komea halvalle sotamiehelle!
Mutta Napoleon vastasi:
— Ei mikään ole liian komeaa ranskalaiselle sotamiehelle!
* * *
Yöllä Arcolen taistelun jälkeen _Napoleon_ valvoi vielä kauan. Toiset nukkuivat jo uuvuttavan, pitkällisen ja verisen taistelun jälkeen, kun Napoleon lähti kierrokselleen tarkastaakseen leiriä ja sen ympäristöä.
Sattumalta hän kohtasi vahtisotamiehen, joka oli nukahtanut vartiopaikalleen. Napoleon otti silloin varovaisesti kiväärin vahtisotilaan kädestä, nosti sen olalleen ja asettui vartiopaikalle.
Kahden tunnin kuluttua tuli korpraali sotilaineen vahdinvaihdokseen ja herätti nukkuvan sotilaan. Hän hämmästyi kovin, kun hän huomasi, että nuori upseeri oli asettunut hänen paikalleen! Mutta hämmästys muuttui kauhuksi, kun hän tunsi ylipäällikkönsä.
— Kenraali! — sai hän vihdoin sanotuksi, — minä olen mennyttä miestä!
— Et suinkaan! — virkkoi Napoleon rauhoittavasti — ole huoleti, toveri! Ei ole ihmekään, jos kunnon soturi uinahtaa ankaran voimainponnistuksen jälkeen. Mutta seuraavalla kerralla saat valita toisen paikan lepoasi varten.
* * *
Wagramin taistelun jälkeen _Napoleon_ tarkasti tykistöä. Muuan nuori tykistösotilas istui parhaillaan tykinjalustalla piirtäen taistelusta saamiaan vaikutuksia. Tarkastuspäällikkö yllätti hänet ja lausuen paheksumisensa hyödyttömästä työstä näytti Napoleonille kotkaa, joka siivet levällään oli lentoon lähdössä. Keisari tarkasti mielenkiinnolla taiteilijan luonnosta ja kääntyi sitten hänen puoleensa kysyen:
— Oletko jo kauan harjoittanut tätä taidetta?
— Teidän Majesteettinne, sain kolmannen palkinnon eräässä suuressa kilpailussa, — vastasi tykistösotilas.
— Hänen täytyy heti saada ero, — virkkoi Napoleon. — Ranska tarvitsee yhtä paljon hyviä taiteilijoita kuin hyviä sotamiehiä.
* * *
_Napoleon_ lateli kerran Tuilerien palatsissa loukkauksia Talleyrandille vasten kasvoja. Tämä kesti vihanpurkauksen silmää räpäyttämättä. Kun keisari poistui ja oli vielä niin lähellä, että saattoi kuulla mitä hänestä sanottiin, kääntyi Talleyrand läsnäolijoiden puoleen, kasvoillaan mitä välinpitämättömin ilme, ja virkkoi:
— Kuulitteko, hyvät herrat? Mikä vahinko, kun niin suuri mies on saanut noin huonon kasvatuksen!
* * *
_Napoleon_ kävi mielellään naamiohuveissa, mutta hän ei koskaan voinut pysyä niissä kauan tuntemattomana. Aina tuli tiedoksi, kuka naamion taa oli kätkeytynyt, olipa se kuinka kekseliäästi tahansa valittu. Ei auttanut sekään, että Napoleon kymmenen kertaa illassa vaihtoi pukua.
Alussa meni aina kaikki hyvin. Napoleon sekaantui väkijoukkoon iloiten siitä, ettei häntä tunnettu. Mutta pian alkoivat kaikki väistyä hänen tieltään ja Napoleon huomasi tulleensa tunnetuksi.
Hän vaihtoi pukua, mutta sama juttu aina toistui.
Hän suuttui kamaripalvelijaansa, arvellen, että se oli tämä, joka ilmaisi hänet. Vihdoin eräs hänen adjutanteistaan, joka oli ollut mukana naamiaisissa, huomasi, missä oli syy. Hän virkkoi Napoleonille:
— Hallitsija, jonkun aikaa Te kyllä pysytte tuntemattomana, mutta heti kun panette kädet ristiin rinnalle, kulkee suusta suuhun kuiskaus — »keisari».
* * *
Eräällä matkallaan Ranskassa _Napoleon_ tuli kerran Ermenovillen läheisyyteen, missä on Rousseaun hauta. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen käydäkseen katsomassa tuon tunnetun suurmiehen muistomerkkiä. Hetken katseltuaan sitä hän virkkoi, seuralaisilleen:
— Ranskan rauhalle olisi ollut parempi, ettei tämä mies koskaan olisi elänyt.
— Kuinka niin? — kysyi eräs hänen uskottunsa.
— Sentähden että hän on valmistanut vallankumousta.
— Mutta minä rohkenen kuitenkin lausua, — väitti hovimies rohkeasti, — että Teidän Majesteetillanne ei ole mitään valittamista vallankumoukseen nähden!
— Se on totta; mutta tulevaisuus näyttää, — virkkoi siihen Napoleon, — eikö maailman rauhalle olisi ollut parempi, jos ei Rousseauta eikä minua olisi koskaan ollut.
* * *
Kerran oli _Napoleon_ kutsunut marsalkkansa luokseen päivällisille. Mutta kun vieraat eivät saapuneet määräaikana, istuutui Napoleon yksinään pöytään. Vasta silloin, kun hän aikoi nousta pöydästä, tulivat vieraat.
— Hyvät herrat, — virkkoi Napoleon, — ateria on päättynyt, lähtekäämme nyt työhön!
* * *
Muuan hovimies näytti _Napoleonille_ runon, jossa keisaria ankarasti pilkattiin, vaikka sitä ei oltu suoraan sanottu, runossa kun muka puhuttiin kameelista.
Napoleon luki runon tarkkaavaisesti ja kysyi sitten:
— Tahdotteko, että rankaisen syyllistä?
— Tietenkin, Teidän Majesteettinne! Sellaista julkeutta ei mitenkään sovi jättää rankaisematta.
— Siinä tapauksessa on minun pakko rangaista teitä; eikä runon tekijää. Tehän nimittäin juuri olette löytänyt niin läheisen yhtäläisyyden minun ja kameelin välillä.
Hovimies kumarsi ja riensi nopeasti pois.
* * *
Valloittamissaan maakunnissa liikkuessaan oli _Napoleon_ mahdollisia vaaroja ajatellen mitä parhaiten varustettu.
Ennen lähtöään Belgiaan, missä mieliala oli hyvin kiihtynyt, kutsutti keisari luokseen asesepän ja tiedusteli häneltä, kykenikö hän valmistamaan teräspaidan, johon ei mikään ase pystyisi. Seppä arveli osaavansa sen tehdä.
Määräpäivänä vei mestari teräspaidan Napoleonille. Käänneltyään sitä puoleen ja toiseen keisari lausui:
— Pukekaa paita päällenne, tahdon nähdä mihin se kelpaa.
Mestari teki työtä käskettyä, mutta — voi kauhistusta! Keisari otti pistoolin käteensä ja sanoi kylmäverisesti:
— Nyt saadaan nähdä, pitääkö puheenne paikkansa.
Sitten hän astui viiden askeleen päähän sepästä ja ampui häntä rintaan.
Paita ei läpäissyt. Kuula putosi litistyneenä maahan.
— Kääntykää selin minuun! — käski keisari, tarttui toiseen pistooliin ja ampui toistamiseen.
Tulos oli sama kuin edelliselläkin kerralla.
Mestari luuli koetusten nyt loppuneen ja hengähti helpoituksesta. Mutta keisari otti nyt kiväärin ja uudisti kokeensa.
Teräspaita kesti tämänkin.
— Olen tyytyväinen työhönne. Sananne olette pitänyt,— sanoi Napoleon. Mitä tahdotte paidastanne?
— Kahdeksantoistatuhatta frangia, — vastasi mestari vapisevin äänin.
— Liian vähän! — huudahti keisari. — Menkää rahastonhoitajan luo ja pyytäkää häneltä kolmekymmentäkuusi tuhatta! Hyvin olette kestänyt mestarikokeen!
Oivalliseen teräspaidan omistajana Napoleon lausui sittemmin tunnetut sanansa:
Ei sitä kuulaa vielä ole valettu, joka minut kaataa.
* * *
Erfurtissa v. 1808 neuvotellessaan _Aleksanteri I:n_ kanssa eräästä riitakysymyksestä _Napoleon_ heitti kiivastuneena hattunsa lattialle ja alkoi sitä tallata jaloillaan.
Aleksanteri katsoi häntä hymyillen ja virkkoi tyynesti:
— Te olette kiivas, mutta minä taas olen itsepäinen. Viha ei vaikuta minuun ollenkaan; mutta puhelkaamme ja neuvotelkaamme, muuten minä lähden pois.
Näin sanoen Aleksanteri lähti ovea kohden. Napoleon kutsui hänet takaisin ja sitten he taas keskustelivat kaikessa rauhassa.
* * *
Waterloon ratkaisevan taistelun aikana kuuluisa englantilainen kenraali _Wellington_ antoi jonkun määräyksen eräälle esikuntansa upseerille.
— Olen valmis, — vastasi upseeri, — mutta sallikaa minun ensin puristaa kättänne, sitä kättä, jolla, olette niin monta voittoa saavuttanut!
Wellington puristi sydämellisesti hänen kättään, ja mieli rohkeana nuori upseeri riensi henkensä uhalla täyttämään päällikkönsä määräystä.
* * *
Vuonna 1807 _Napoleon_ otti vastaan amerikkalaisen keksijän Robert Fultonin, joka tarjoutui hänelle rakentamaan höyryllä kulkevia, tuulesta ja säästä riippumattomia sotalaivoja. Fulton lopetti puheensa sanoen:
— Näillä laivoilla Teidän Majesteettinne voi tuhota Englannin.
Napoleon otti ehdotuksen kylmästi vastaan. Hän katsoi vihaisesti keksijään ja virkkoi:
— Taasko saan kuulla loruja keksinnöistä. Joka päivä saan kuulla esityksiä toinen toistaan järjettömämmistä keksinnöistä. Saatte mennä, herraseni, te olette hullu!
Kun Napoleon 1815 oli vangittuna englantilaisella sotalaivalla, joka vei häntä St. Helenan saarelle, näki hän laivan kannelta amerikkalaisen höyrylaivan »Fultonin» uljaasti ponnistelevan eteenpäin myrskyssä.
Keisari laskeutui silloin kajuuttaansa ja vaipui syviin mietteisiin. Kun hänen kamaripalvelijansa tuli hänen luoksensa, virkkoi hän hiljaa:
— Ajaessani pois Fultonin annoin pois keisarikruununi.
* * *
Siikajoen voiton jälkeen päättivät suomalaiset 1808—1809 vuosien sodassa hyökätä Revonlahdella majailevien venäläisten kimppuun. Kreivi _Cronstedtin_ piti hyökätä Paavolasta käsin ja aloittaa taistelu.
Kun Cronstedtia ei kuitenkaan määräaikana kuulunut, aloitti _Adlercreutz_ taistelun, mutta ei vähäisillä voimillaan saanut mitään aikaan, ennenkuin kauan odotettu Cronstedt saapui.
Kun sanansaattaja saapui kenraali Klingsporin luo tuoden selostuksen taistelusta, oli siellä koolla useita henkilöitä. Cronstedtista oltiin juuri lausuttu ankaria arvosteluja.
— Kreivi Cronstedt on käskenyt minun, — aloitti saapunut upseeri, mutta Klingspor keskeytti hänet kiivaasti, kysyen ivallisesti:
— Missä se herra oleskelee?
— Revonlahdella, — oli vastaus. — Hän on käskenyt minun ilmoittaa, että vihollisista on saatu täydellinen voitto.
— Uskotteletteko sitä minulle? — keskeytti taas Klingspor.
— Sitä en uskalla, — vastasi upseeri, — mutta kreivi ei ole vielä ehtinyt laatia kirjallista kertomusta. Pyryilma, syvä lumi ja huonot tiet estivät joukkoa ajoissa pääsemästä perille. Mutta nyt on Revonlahti meidän käsissämme, saaliiksi on saatu lippuja ja kanuunia, kuormastoa ja ampumavaroja, sotakanslia ja kalustoa, vankeja on otettu monta sataa, niiden joukossa kenraalimajuri Bulatov, hänen viisi adjutanttiansa ja muutamia muita upseereja.
— Onpa se Cronstedt sentään koko kelpo soturi! — huudahti Klingspor, joka Siikajoen ja Revonlahden voittojen johdosta sai sotamarskin arvon.
* * *
Suomen armeijan surullisesta peräytymisestä vuosien 1808—1809 sodassa lähetti Klercker kapteeni _Björnstjernan_ viemään sanaa Ruotsin kehnolle hallitsijalle _Kustaa IV Aadolfille_.
Kapteeni Björnstjerna riensi matkavaatteissa suoraa päätä kuninkaalliseen linnaan, pääsi kuninkaan puheille ja jätti heti raporttinsa hänelle. Kuningas vilkaisi ensin papereihin ja jäi sitten tuimin katsein silmäilemään lähettiä kiireestä kantapäähän.
— Kuinka Björnstjerna rohkenee, — kysyi kuningas ankarasti, — näyttäytyä minulle vyöllään sellainen sapeli, joka ei kuulu tuohon pukuun?
— Se on sama säilä, joka Pyhäjoella pelasti jalkani, — virkkoi Björnstjerna.
Kuningasta huvitti vastaus suuresti ja hän tarkasti luodin tekemää merkkiä, luvaten antaa määräyksen, joka oikeuttaisi Björnstjernan edelleenkin kantamaan asettaan. Se olikin melkein ainoa toimenpide, johon kuningas ryhtyi kuultuaan Suomessa vallitsevasta vakavasta tilanteesta.
* * *
Aamulla maalisk. 13 p:nä 1809 astui kenraali Kaarle Juhana _Adlercreutz_ ennakolta ilmoittamatta tuloaan kuningas _Kustaa IV Aadolfin_ huoneeseen. Hänen mukanaan oli vain kuusi miestä.
— Koko kansa on syvästi huolestunut valtakunnan onnettomasta tilasta ja Teidän Majesteettinne aikomuksesta lähteä matkalle, jonka olemme päättäneet estää, — virkkoi Adlercreutz jyrkästi.
— Apua! Kavaltajia! — huusi kuningas ja sivalsi miekkansa, mutta Adlercreutz tarttui kuningasta vyötäisiin, ja toiset väänsivät miekan hänen kädestään.
Kuningas tyyntyi kuitenkin hetken kuluttua. Mutta sitten onnistui hänen siepata käteensä miekka ja pujahtaa ulos salaovesta.
Nyt alkoi kilpajuoksu läpi salien, käytävien ja portaiden. Kuningas pääsi lopulta linnan pihalle, mutta siellä tuli häntä vastaan Adlercreutzin miehiä, jotka pidättivät hänet. Seuraavana yönä vietiin kuningas vangittuna Drottningholman linnaan, mistä hän keväämmällä puolisoineen ja lapsineen matkusti ulkomaille. Eversti Gustafssonin nimisenä hän sitten eli Sveitsissä ja kuoli v. 1837.
* * *
Kuuluisa tanskalainen satujen kirjoittaja H. Chr. _Andersen_ meni kerran tapaamaan kuvanveistäjä _Thorvaldsenia_, jonka työhuone oli parooni Stampen puistossa Nysössä. Taiteilija muovaili juuri suurta korkokuvaansa »Retki Golgatalle», joka koristaa Frue Kirkeä Kööpenhaminassa. Paroonitar Stampe istui äänetönnä ja katseli hartaasti kuvanveistäjän työtä. Thorvaldsen huudahti Andersenille:
— Sanokaahan, onko Pilatus oikeassa puvussa?
Andersen nousi katsomaan.
— Ei, Pilatus oli paremmin egyptiläisessä kuin roomalaisessa puvussa, — vastasi Andersen.
— Niin minustakin, —: huomautti Thorvaldsen ja musersi samassa rikki koko Pilatuksen.
Paroonitar kauhistui ja torui Andersenia siitä, että hän oli ollut syynä kuolemattoman teoksen häviöön.
— Tehdään uusi kuolematon teos! — virkkoi Thorvaldsen, ja niin syntyi se Pilatus, joka nyt nähdään Kööpenhaminan kuuluisimmassa kirkossa.
* * *
Englantilainen oppinut Josef _Henderson_ oli yhtä hyväntahtoinen ja vaatimaton kuin etevä ja oppinut. Jo kahdentoistavuotiaana hän oli päässyt kreikan kielen professoriksi erääseen yliopistoon.
Kerran hän joutui eräillä päivällisillä kiistaan muutaman häikäilemättömän ylioppilaan kanssa jostakin tieteellisestä kysymyksestä. Tämä heitti kiivastuneena juomalasin vasten hänen kasvojaan.
— Tämä ei ole muuta kuin syrjähyppäys asiasta, — sanoi oppinut pyyhkien rauhallisesti nenäliinallaan kasvonsa kuiviksi, — käykäämme nyt käsiksi teidän todisteluihinne.
Ylioppilas pyysi menettelyään anteeksi eikä halunnut enää jatkaa väittelyä, vaan myönsi itsensä voitetuksi.
* * *
Kun keisari _Aleksanteri I_ avasi Porvoon valtiopäivät, piti hän tämän tärkeän tapauksen johdosta keisarillisessa linnassa upeat iltapidot. Paitsi valtiopäivämiehiä ja heidän perheitään ja hallituksen jäseniä, oli pitoihin kutsuttu koko Helsingin hienosto.
Pitojen aikana kiintyi keisarin huomio maalaisisäntään, joka ihmetellen katseli milloin uhkeita, kirkkaasti valaistuja huoneita, milloin komeita herroja ja loistopukuisia naisia, milloin taas korkean isännän majesteetillista ja samalla ystävällistä olentoa.
Keisari ahtoi tämän johdosta kysyä isännältä, mikä häntä kaikessa tässä eniten ihmetytti.
— _Sitä, että minä olen täällä!_ — vastasi isäntä tyynesti.
* * *
_Aleksanteri I_ poikkesi kerran matkoillaan erääseen pieneen kaupunkiin. Hän meni suoraa päätä kaupunginvaltuustoon, mutta ei tavannut ketään, vaikka oli keskipäivä; vain vahtimestari torkkui nurkassa.
Samassa tuli sisään kaupungin pormestari. Hän oli kuullut, että joku upseeri oli tullut kaupunkiin, ja tahtoi tältä ottaa selville, mitä perää oli niissä huhuissa, jotka kertoivat, että itse keisari aikoi kulkea sen paikkakunnan kautta. Nähdessään vieraan päätti hän panna hänet lujille.
— Mikäs teillä on hätänä? — kysyi hän tuikeasti rintojaan nostellen.
— Kuka te sitten olette? — kysyi keisari hymyillen.
— Nähtävästi konstaapeli!
— Ylemmäksi! — rehenteli pormestari.
— No komissarius! — arvaili keisari töin tuskin jaksaen pidättää nauruaan.
— Ylemmäksi!
— Kirjuri?
— Ylemmäksi!
— Pormestari?
— Saattaapa olla! Se on jotakin aivan toista, — virkkoi pormestari hyvillään, tehden päällään myöntävän liikkeen. Ja vuorostaan alkoi hänkin tiedustella:
— Mikäs sinä olet miehiäsi? Luutnanttiko vai?
— Ylemmäksi! — vastasi keisari.
—Kapteeni?
— Ylemmäksi!
— Eversti? — äännähti pormestari, löi kantapäät yhteen ja asettui asentoon.
— Ylemmäksi!
— Voi laupias isä! — kuiskasi pormestari murtuneena miehenä ja polvistui keisarin eteen. — Te olette meidän armollinen keisarimme ja hallitsijamme, — virkkoi hän epätoivoisella äänellä. — Antakaa anteeksi, Teidän Majesteettinne, minulle, vanhalle hölmölle!
* * *
Kun _Aleksanteri I_ matkusti kerran Voroneshin kaupungin kautta, esitettiin hänelle siellä kaikki piiripäälliköt. Heidän joukossaan oli vanha kunnianarvoisa ukko, joka oli puettu Paavali I:n aikuiseen virkapukuun ja joka sen vuoksi heti pisti silmään toisten joukosta. Hallitsija meni hänen luokseen ja kysyi:
— Onko tämä minun isäni univormu?
— Ei suinkaan, Teidän Majesteettinne, — vastasi vanhus hämillään, — kyllä se on minun omani.
Hallitsija poistui hänen luotaan hymyillen eikä sanonut mitään.
* * *
Matkustaessaan 1824 Jekaterinoslavin kuvernementin kautta _Aleksanteri I_ pysähtyi eräälle postiasemalle juomaan teetä.
Hallitsijan huomio kiintyi pöydällä olevaan kuluneeseen raamattuun. Hän kysyi postinhoitajalta:
— Luetteko usein tätä kirjaa?
— Joka päivä, Teidän Majesteettinne!
— Mihin asti olette päässyt?
— Matteuksen evankeliumiin, Teidän Majesteettinne!
Aleksanteri tahtoi antaa postinhoitajalle tunnustuksen ahkerasta raamatun luvusta. Huomattuaan sopivan hetken tulleen hän pisti kenenkään näkemättä kirjan lehtien väliin Matteuksen evankeliumin loppuun viidensadan ruplan paperirahan.
Muutamien viikkojen kuluttua keisari pysähtyi paluumatkallaan samalle postiasemalle. Hän tunsi heti postinhoitajan ja muisti tapauksen. Sen tähden hän kysyi postinhoitajalta, lukiko tämä yhä edelleenkin raamattua.
— Kuinkas muuten, Teidän Majesteettinne!
Ja missä asti olette nyt?
— Luukkaan evankeliumissa.
Kirja oli pöydällä entisellä paikallaan. Keisari avasi sen. Viidensadan ruplan paperiraha putosi pöydälle.
Postinhoitaja tyrmistyi hämmästyksestä.
Keisari otti rahan, pisti sen taskuunsa ja ojensi kirjan postinhoitajalle sanoen:
— Näen, että luette uutterasti. Mutta vähän teillä on sellaisesta lukemisesta hyötyä!
* * *
Saksalaisella runoilijalla _Uhlandilla_ oli tapana ilmaista ajatuksensa hyvin lyhyesti. Hänen kirjeensäkin olivat mahdollisimman harvasanaisia. Tästä huomautti kerran hänen vaimonsa hänelle sangen hauskalla tavalla.
Runoilija oli vaimonsa kanssa kävelyllä lähellä Stuttgartia. Heidän keskustellessaan jostakin päivänkysymyksestä virkkoi runoilija:
— Jokaisella asiallahan on aina kaksi puolta.
— Eräällä asialla ei kuitenkaan ole kahta puolta, — väitti hänen vaimonsa vastaan.
— Millä? — kysyi Uhland uteliaana.
— Sinun kirjeilläsi! Niillä on aina vain yksi puoli.
* * *
Artois'n kreivillä, josta sittemmin tuli Ranskan kuningas _Kaarle X_, oli yllin kyllin syytä olla rakastamatta _Voltairea_, mutta hän ei kuitenkaan voinut olla ihailematta häntä.
Voltairen kuoltua hän puki tämän jälkimaineen sanoihin:
— Ranska on kadottanut suuren miehen ja suuren veitikan.
* * *
V. 1824 alkoi muuan Napoleonin retkillä mukana ollut ranskalainen eversti Fabvier kerätä vapaaehtoisia muodostaakseen Kreikan avuksi lähtevän vapaajoukon. Tarjokkaita tuli paljon, mutta heillä oli suuria vaatimuksia; kuka tahtoi kapteeniksi, kuka everstiksi, kuka taas kenraaliksi. Lopuksi astui everstin eteen kookas, vakavannäköinen muukalainen.
— Mitä te tahdotte? — kysyi eversti Fabvier.
— Kiväärin, herra eversti! — vastasi muukalainen, joka ei ollut kukaan muu kuin suomalainen vapaustaistelija Maksimilian August Myhrberg.
— Vihdoinkin oikea sotamies! — huudahti eversti ilostuneena.
Näistä kahdesta miehestä tuli siitä lähtien uskolliset ystävät.
Kertomusten mukaan Myhrberg Kreikan vapaustaistelussa pelasti Fabvierin hengenkin.
* * *
Erään Amerikan kansalaissodassa tapahtuneen taistelun jälkeen kiiruhti presidentti Abraham _Lincoln_ sairaalaan, jossa oli sadoittain haavoittuneita, useat kuoleman kielissä.
Presidentti tapasi sairaalassa muun muassa erään nuorukaisen, joka taistelussa oli osoittanut suurta urhoollisuutta.
— Mitä voin tehdä sinun hyväksesi? — kysyi hän haavoittuneelta.
— Olisin iloinen, jos te tahtoisitte kirjoittaa äidilleni, — vastasi tämä.
Lincoln täytti hänen pyyntönsä, ja allekirjoitti kirjeen omalla nimellään. Nähdessään nimen huudahti kuoleva soturi hämmästyneenä:
— Oletteko te presidentti?
— Olen, poikaseni, — vastasi Lincoln. — Voinko vielä jotakin tehdä sinun hyväksesi?
— Voitte, herra presidentti! Tahdotteko te täyttää äidin sijan ja pitää minua kädestä, kunnes olen päässyt yli toiselle puolelle? Se ei kestä kauan.
Kaksi tuntia istui suuri valtiomies kuolevan vuoteen vieressä ja piteli hänen kättään, kunnes hän heitti henkensä.
* * *
Ratsastusretkellä Washingtonin ulkopuolella _Lincoln_ näki sian, joka oli hukkumaisillaan liejukkoon, josta se ei kovimmillakaan ponnistuksilla päässyt ylös. Presidentti astui alas ratsultaan ja pelasti sian. Siinä häneltä tietysti ryvettyivät vaatteet ja kädet.
Tapaus tuli tunnetuksi ja kaikki ihmettelivät, kuinka presidentti viitsi nähdä niin paljon vaivaa yhden sian takia.
Lincoln huomautti siihen:
— Tein sen yhtä paljon itseni takia.
* * *
Suunniteltaessa rautatietä Pietarin ja Moskovan välille ei tahdottu päästä yksimielisyyteen sen suunnasta, sillä jokainen tahtoi radan niin lähelle omaa pihaansa kuin suinkin.
Tämä oli tullut myös tsaari _Nikolain_ korviin, jonka vuoksi hän ministerin vihdoin tuodessa rautatiesuunnitelman hänen vahvistettavakseen, ei ottanut sitä huomioon, vaan veti kartalle viivan, joka kulki suoraan Pietarista Moskovaan ja sanoi:
— Näin on rata rakennettava!
Ja niin se rakennettiin.
* * *
Siamin kuningasta _Tshulalongkornia_ vastaan tehtiin kerran salaliitto. Eräs salaliittolaisista oli jo tunkeutunut kuninkaan makuuhuoneeseen ja paljastanut tikarinsa, kun jostakin lähistöltä kuului aasin huuto. Kuningas heräsi, ehti väistää murhaajan iskun, tempasi seinältä aseen ja hälyytti jalkeille koko hovin, niin että hänen henkeään vastaan suunnattu hanke epäonnistui.
Tapahtuman johdosta kuningas tahtoi osoittaa kiitollisuutta koko aasien sukua kohtaan valtakunnassa. Aasit vapautettiin työn orjuudesta ja julistettiin pyhiksi eläimiksi, josta kunniasta osallisiksi olivat siihen asti päässeet vain valkoiset elefantit.
Kun muutamia vuosia myöhemmin muuan englantilainen kenraali tuli Englannin lähettiläänä Siamin kuninkaan puheille, esitti hovin juhlamenojen ohjaaja hänet, kuninkaalle seuraavin sanoin: Mahtava ja voimallinen Somdetsh Nra Paramindr Maha Tshulalongkorn, koko maailman valtias, valkoisten norsujen kuningas, oikeuden ylläpitäjä ja pyhän hampaan suojelija! Valkoisen Englannin ja mustan Intian hallitsijan lähettiläs, maailman suurin aasi, on saapunut ja tahtoo tulla sinun ylhäisyytesi kirkkaitten kasvojen eteen!
— Se oli ensimäinen kerta kun minua sanottiin aasiksi! — kertoi tapahtumasta englantilainen kenraali.
* * *
Ulkomaanmatkoillaan ollessaan kuuluisa taiteilija _Doré_ kadotti kerran passinsa. Kun hän aikoi kulkea erään rajan yli, tuli hän pidätetyksi.
— Olen kadottanut matkapassini, — tunnusti Doré rajavartioston upseerille, — mutta ei kai sillä ole väliä. Minä olen taidemaalari Doré.
— Kuka tahansa voi sanoa olevansa Doré, vastasi upseeri. — Mutta tässä on kynä ja paperia. Jos olette Doré, niin piirtäkää tähän joku kuva.
Taiteilija täytti pyynnön hymyillen ja piirsi kuvan edessään olevasta maisemasta.
— Hyvä on! — virkkoi silloin upseeri kohteliaasti. — Voitte mennä! Olen varma siitä, että te olette taidemaalari Doré.
* * *
Saatuaan ensimäisen osan kuuluisaa teostaan »Ranskan vallankumouksen historia» valmiiksi antoi _Carlyle_ sen ystävänsä _J.S. Millin_ luettavaksi.
Myöhään eräänä iltana tulee Mill äkkiarvaamatta kuohuksissaan Carlylen luo. Koko teos oli tuhoutunut. Hän oli antanut sen eräälle ystävälleen ja tämän palvelijatar oli polttanut sen luullen sitä joutavaksi paperipinkaksi.
Carlyle kuunteli tyynellä mielellä tätä Jobin postia ja koetti lohduttaa katkeroitunutta ystäväänsä. Tosin hän ei yöllä saanut unta silmiinsä, mutta seuraavana aamuna hän päätti kirjoittaa kirjansa uudelleen. Ja hän toteutti päätöksensä.
* * *
Englannin kuningatar _Viktoria_ kutsutti luokseen tunnetun kirjailija _Carlylen_ aikoen antaa hänelle aatelisarvon. Carlyle ei kuitenkaan ottanut aatelisarvoa vastaan; hän ei pitänyt ulkonaisista kunnianosoituksista.
Hovitavat olivat hänelle niin vieraita, että vaihdettuaan pari sanaa kuningattaren kanssa hän kysyi, pitkästyttyään seisomiseen:
— Emmekö jo voisi käydä istumaan, rouva?
Hoviherrat olivat vähällä pyörtyä, mutta kuningatar viittasi ilman muuta vierastaan istumaan.
* * *
Ranskalainen kirjailija _Balzac_ ei useinkaan kyennyt erottamaan mielikuvitusta todellisuudesta.
Eräänä päivänä astui hänen huoneeseensa eräs ystävä. Balzac syöksyi kauhuissaan häntä vastaan, huudahtaen:
— Ajattele, se onneton ihminen on tappanut itsensä!
Ystävä poistui kauhistuneena, ja silloin vasta Balzac huomasi, että se onneton olento, josta hän oli puhunut, oli elänyt ja kuollut vain hänen mielikuvituksessaan.
* * *
Victor _Hugo_ ei tuntenut juuri ensinkään saksalaista kirjallisuutta.
Eräänä päivänä hän keskusteli Turgenjevin kanssa Goethestä. Hän sanoi, ettei hän löytänyt mitään erikoista hänen teoksissaan.
— Hänen paras teoksensa on »Wallenstein», — arveli hän itsetietoisesti.
— Mutta suokaa anteeksi, — huomautti Turgenjev, — eihän se ole Goethen kirjoittama, vaan Schillerin.
— Schiller tahi Goethe, — vastasi Hugo, — se on yhdentekevää. Lukematta heidän teoksiaan tiedän vallan hyvin, mitä Goethe sanoo tai on voinut sanoa, ja mitä Schiller on kirjoittanut.
* * *
Eräs kustantaja saapui kerran Viktor _Hugon_ luo ja pyysi kirjailijalta lupaa hänen valittujen teostensa julkaisemiseen korukantisena painoksena. Mutta tuostapa loukkaantui kuuluisa kirjailija ja ärähti:
— Vai valittujen teosten! Se kai merkitsee sitä, että toisia pidetään suuremmassa ja toisia pienemmässä arvossa. Minun teokseni ovat kaikki yhtä hyviä, ei niissä ole parempia eikä huonompia; ne muodostavat kaikki yhdessä ehyen kokonaisuuden.
Ja saattaessaan kustantajan ovelle hän lisäsi:
— Ei, se on suorastaan mahdotonta! En ymmärrä, kuinka päähänne on pälkähtänytkään tuollaista!
Karkoitettu kustantaja rohkeni vielä huomauttaa:
— Mutta sellaisia valikoimiahan on julkaistu monen kuuluisan kirjailijan teoksista...
Victor Hugo oli jo avannut oven, ja ennenkuin kustantaja oli saanut puhutuksi asiansa loppuun, paukahti ovi kiinni hänen takanaan.
* * *
Ranskalainen kirjailija Aleksander _Dumas_ oli tunnettu vilkkaasta mielikuvituksestaan. Erään vieraskäynnin aikana alkoi amiraali Loisboule kerran puhua valaskalan pyynnistä.
Silloin puuttui Dumas puheeseen ja kertoi niinikään valaskalan pyynnistä Uudella Seelannilla, kolmenlaatuisesta pyyntitavasta, valaskalojen omituisuuksista ja monista muista yksityiskohdista.
— Vai niin, — virkkoi amiraali, — oletteko kauankin oleskellut saarella? ...
— En ole siellä koskaan käynytkään, — vastasi Dumas naurahtaen.
Toisella kertaa hän kuvaili Waterloon taistelua seurassa, jossa oli taistelussa mukana olleita kenraaleja saapuvilla. Hän kävi huoneessa edes takasin osoittaakseen, miten sotavoimat olivat sijoitetut, ja saneli sankarillisia lauseita.
Suurella vaivalla sai eräs kenraali keskeytetyksi hänen esityksensä.
— Mutta, rakas herra, — virkkoi hän, — eihän se niin ollut. Olimme itse mukana, ja kaikki, mitä te nyt kerrotte, on meille aivan uutta.
— Sitten te olette nähneet väärin, — vastasi Dumas joutumatta lainkaan hämilleen.