Part 1

language: Finnish

HIILIÄ

Kirj.

Aku Päiviö

Port Arthur. Ont., Työkansan Kustannusyhtiö, 1914.

SISÄLLYS:

Kulkuri ja hänen huilunsa. Kun tähdet sammuvat. Pyhä huntu. Rakastetun haudalla. Mitä ne ajattelivat? Lähellä kuninkaan linnaa. Painajainen. Maalaajan taivas. Viimeinen leipä. Omatunto. Tuomas ja härät. Kiusaus. Myrsky-yön runoa. Hiiliä.

KULKURI JA HÄNEN HUILUNSA.

Maailma on täynnä soittoniekkoja, on kulkurisoittajia ja on palatsimusikantteja. Toiset hopeatorvin, ebenpuuhuiluin ja kultakielisin kitarein maineen kultaisista laakereista helkyttelevät valituin sävelin valitulle väelle ja toiset omin veistämin kantelein ja pajuvesahuiluin soittelevat sydämmensä kyllyydestä mieron taivaltajille ja kylän rahvaalle. Toiset riemuista, toiset suruista, toiset päivästä, toiset yöstä. Soinnut ovat monet, ja soittajat, ja soiton tarkoitus. Kenpä oikea soittaja lienee. Sekö oikea soittaja lienee, joka soraäänettömin soinnuin kauniisti korvaan kaiuttelee, vai sekö, joka helkyttelee sydämmestä sydämmeen ja antaa soida soraäänen, tuskankielenkin kirahdella...

Näin ajatteli kulkurisoittaja ja näin puhkesi huilullensa puhelemaan, kun oli väsynyt, tien ohessa, kun jumalan aurinko pään päällä paistoi:

Oi huiluni! Muistatko, kun minä sinut rannan vetreästä vesasta vuoleskelin tuolla kaukana, kaukana sinisten vetten takana salolla, helopäivinä ja suloisesti hämärtyvinä iltoina, rannalla, alla kotikoivun, pyhän puuni, joka siinä oli sukupolvien iän suojaavia lehviänsä lasten leikkien yllä suvituulissa leyhytellyt. Muistatko, kuinka suvanto päilyi ja helmeili koski, kuinka tuomi kukki ja pihlaja, ranta ja törmä, vainiot ja niityt, ja kuinka ne tuoksuivat! Vuosikaudet, oi huiluni, minä sinua salaa vuoleskelin ja soittelin itselleni iloksi, hetkinä, jotka nyt vain kultaisina muistoina mustenneessa mielessäni väikkyvät. Ja sinä soit, soit vienosti ja somasti, soit luonnon kielien kanssa sopusointuisesti, etkä väsynyt. Kuuliko sitä kukaan, jospa sitä ei kukaan kuullut, tai jospa sen kuuli vaan koti ja naapuri korkeintaan, niin minulle se riitti kun minut se lumosi. Usein sinun tenhostasi, oi huiluni, ylenin minä puhtaisiin maailmoihin, joissa ei ollut suruja eikä rumuutta, ja suruisimmat silloiset sointusikin heläjävät nyt muistojeni kaukaisista mailmoista riemunsävelinä.

Ja kenties sinä olisit soinut niin, kenties yhä vieläkin soisit, jos olisimme tuolla kotikoivun juurella, salon puhtaassa sylissä pysyneet. Mutta mierolle meidät kohtalo käski, sauvan käteen antoi ja tien osotti. Sinut, oi huiluni, painoin minä silloin povelleni, vasta kun olimme kotiveräjän ulkopuolella nostin minä sinut huulilleni hyvästijältöhymnin soitellakseni — ja niin me läksimme, kiiluva kyynel silmänurkassa, ja niin me sille olemme yhä vaeltaneet.

Silloin sinä, oi huiluni, ensi kerran oudosti sorahdit ja siitä asti on aina joku äänesi särkyneenä särissyt ja vienommat tyyten vaienneetkin.

Ja usein minä sinut sitten, oi huiluni, väsyneenä, tuskien turtamana ja vihani raivossa jalkoihini heitin ja lokaan tallasin — ja taas siellä kyynelsilmin ylös nostin, kokoilin, puhdistin ja hellemmin hoivailin, sillä enhän minä sinusta luopua voinut, oi sairas, särkynyt ystäväni. Anna anteeksi, huiluni, sillä heikko minä olen! Eihän se ollut sinun syysi, eikä minun, että me mieron tielle jouduimme, että mieron tie oli niin raaka ja ruma ja että se piinasi, ärsytti ja repi. Muistatko, mitä kaikkea me koimmekaan. Muistatko, kuinka me kylän raittia vilusta värjöttäen kiertelimme ja kolkutimme oville, joita ei avattu, kuinka me tien oheen nälkäisenä nukahdimme, vaikka rypäleitä oli aidan toisella puolen, ja kuinka meitä pilkattiin, kun me niin vaelsimme, minua, kun minä sinulla soittelin ja sinua, kun sinä siten soit. Multa me soitimme sittenkin, sillä elämä on hurjaa leikkiä!...

Niin, huiluni, me olemme nähneet maailman, ja saaneet sen verikasteen. Sen toisen maailman, joka oli totta myöskin, vaikka toisenlaista totta kuin me silloin kuvittelimmekaan. Ja silläkin on omat sointunsa, omat onnen kielensä suurten soraäänien alla. Ne soimaan kun saisit, oi huiluni, ne voimaan kun saisit ja salamoimaan!...

Särkynyt, ikuinen ystäväni. Ethän sinä voi minulle niin soida kuin ennen. Ethän sinä niin jaksa minua lokaiselta markkinatantereelta puhtaisiin ilmapiireihin kevyenä ylentää kuin ennen. Mutta voithan sinä rämähdellä maailman rumuutta, voithan vongahdella sorretun vihaa. Oi huiluni, herätä poljetun uhmaa! Ja koeta, oi huiluni, verta tihkuvien haavojen vuoksi maailman murjomissa, virittää vielä nekin vienommat kielesi, joista toivon lämpöinen henkäily helisee!...

Ja kulkurisoittaja nosti huilun huulilleen ja lähti eteenpäin suoraa leveätä tietä, jossa ei päätä näkynyt. Meni, ja liepeet tuulessa hulmusivat.

KUN TÄHDET SAMMUVAT.

Ilta hämärtää. Suurena ja punertavana kohoaa kuu tumman metsänreunan yli. Tuhannet tähdet kirkkaana tuikkaa.

Kaksi vanhusta istuu tupansa kynnyksellä liki toisiansa. Kohottavat kasvonsa kuin jotakin katsoakseen.

— Ilta tämä lienee, onkohan taivaalla tähtiä?

— Onkohan?...

— Mitä?... Katsohan, onko taivaalla tähtiä.

— En minä näe.

— Et!... etkö sinäkään enää näe... etkö ehtootähteäkään?

— Annahan kun koetan. Missäs päin sen pitikään olla?

— Tämä tupa on etelään ja pohjoiseen, sen pitäisi siis olla tuolla... Annahan kätesi tänne... tuolla noin... Koetahan nyt katsoa sinne päin, tarkasti; se oli ennen suuri ja kirkas... Etkö näe?

— En, mitään en näe... Taikka näenhän minä moniakin, tuhansia minä näen; ne pyörivät ja tanssivat hirmuisessa pimeydessä aina kun katsoakseni katsahdan, — ne ovat minun tähtiäni...

Vanhusten päät vaipuvat alas ja tutisevat kädet puristavat toisiansa. Syvä huokaus kohoaa vaikenevaan avaruuteen...

— Jos ei olisikaan tähtiä taivaalla?...

— Niin, jos ei olisi, — jos olisivat jo sammuneet...

Hetken huojuttelevat he äänetönnä vanhoja ruumiitansa edestakaisin. Sirkat sirittävät pihanurmikossa, haavan kalseat lehdet lipattavat, kylätieltä kajahtelee nuorten naurua. Mutta vanhukset ovat vajonneet itseensä.

— Pimeä, ettei näe, hiljaisuus, ettei kuule. Mennäänpäs rantaan, jos siellä laine lipattaisi...

— Mennään...

Ja he menevät. Pitävät toisiansa kädestä ja toisella ohjaavat tunnustelusauvaa.

— Väistähän, väistähän muori-kulta, siinä on puu.

— Kivipä tuossakin...

— Puu...

— Kivi... ka, rantakivihän se jo on, tunnen sen hyvin — niinkuin sinäkin sen tunnet. Istutaanpas ja kuunnellaan... lempeästi humisee leppeä metsä ja leikkisästi lipattaa lammen pienet laineet rantakiviä vasten.

— Kuuletko?...

— Kuulen!

Niin, se on tuttua! Kun me olimme nuoria, niin...

— Elä puhu siitä. Mutta muistatko miltä näytti tämä lampi ennen — aamusilla, kun päivä kiipesi tuolta metsän yli ja kuusten latvat säihkyivät kuin sula metalli — Ja iltasilla, kun rusko ripotteli kultiansa...

— Miltähän se nyt näyttäisi?

— Jokohan mustalta

— Niin, jokohan olisi mustaksi muuttunut...

He kuuntelevat ja muistelevat ja kuvat kulkevat heidän silmäinsä ohi niin elävinä, että he luulevat ne todellisuudessa näkevänsä. Vasta kun kukko kiekuu puolta yötä havahtuvat he ja huoaten lähtevät majaansa kohden haparoimaan.

— Sanoitko sinä jotakin?

En, mutta minä ajattelin sanoa, että minä olen näkevinäni silmäini edessä jotakin hyvin kirkasta.

— Niin minäkin!

— Jos se on kuu.

— Emmepä sitä ole ennen nähneet. Aurinko tuo lienee.

— Aurinko, sydänyöllä!... huperoita me jo olemme!...

Valkoisina, punaisina kielinä nuolee ahnas tuli tuvan kuivaa seinää, jo kohoaa roihuavana tulipatsaana ylös korkeuteen.

— Mutta se lämmittää kuin aurinko!

— Niin, kättäkin, jos ojentaa sitä kohti.

Jos lienee se sittenkin...

— Mutta kuunteleppa!...

— Voi! voi!...

Kuuluu roihuntaa, rätinää ja ryskettä. Liekit kuumentaa jo vanhusten kasvoja. Kompastuen ja nousten ryntäävät he sitä kohden ja levällä sylin syöksyvät palavaan seinään, kimpoavat siitä kytevälle pihanurmikolle, taas seinään, taas nurmikolle... Etsivät portaat ja oven, ne ovat tulessa; kiertävät ympäri, kaikki on tulessa.

Harmaita hiuksiaan repien kiljuu mies kuin mielipuoli. Ryntää sitä kohden, missä luulee olevan pajan, jonka ahjossa hän on silmänsä sokeiksi kuumentanut. Se ei pala. Hän repii oven kappaleiksi ja syöksyy sisään. Etsii suurimman vasaransa, ja alasimen, ja alkaa takoa. Takoo, iskee yhä hurjemmin, — ja alasin helisee kuin ennen nuorena — ei, hurjemmin se helisee, kaameana se kaikuu äänettömässä yössä.

Mutta kytevää pihatannerta syleillen huutaa yhä sortunein äänin vaimo:

— Tähdet ovat sammuneet, mutta aurinko paistaa, aurinko paistaa!...

Päivä valkenee. Aurinko lähettää riemukkaat säteensä kukkivain tannerten ja välkkyväin vetten yli. Sirkat heräävät heinikossa, metsä lauluun helkähtää.

Mutta yhä hurjemmin helisee alasin...

Eilen vielä puhtaana ja rauhallisena kyyhöttävän majan sijalla on mustia kekäleitä ja tuhkaa, josta sinerviä savulankoja suikertaa kuulakkata taivasta kohden.

Mutta pois päin kytevästä majasta leveätä valtatietä myöten vaeltaa vanha vaimo, harmajat hiussuortuvat hajallaan, mustiksi kärventyneet kädet ilmaan kohotettuina, elottomat silmät suurina eteensä katsoen...

— Aurinko on sammunut ja kuu!... sammunut!... sammunut!... mutta tähdet tippuvat alas kekäleinä... kekäleinä!...

* * * * *

Mutta miehen, joka omistaa talon ja torpan, ja monta taloa ja monta torppaa, paljon maata ja muonaa, karjaa ja kultaa, juhtia ja palvelijoita, ja kiskoo veroa ja kiristää korkoa — tämän miehen ovelle kolkutetaan kovasti.

— Kuka siellä?

— Minä

— Kukas sinä olet?

— Etkös tunne; — tehtiin sopimus kerran.

— En muista. Mitä sinä tahdot?

— Palkkani, sillä nyt se on täytetty.

— Mikä täytetty?

— Se sopimus, jonka silloin teimme.

— S—na! Nytkö sinä sen vasta täytit?

— Nyt, sillä silloin en uskaltanut kun he vielä näkivät, kun toinenkin vielä näki. Nyt se on täytetty, tuhkana on. Palkkani olen ansainnut.

— Ansainnut... hyi, kirottu! Mene!... Ei ole enää millään mitään rajoja!...

Mies irvisti ja lähti.

Mutta portille kolkutetaan taas, ja yhä kovemmin, ja kaikuu vaikenematon huuto:

— Aurinko on sammunut ja kuu... sammunut... mutta tähdet tippuvat alas kekäleinä!...

PYHÄ HUNTU.

Hurskaat antajat olivat kylmentyneet, tulot almulippailla ehtyneet Vanhemmat laupeuden sisaret olivat murheellisia, syyttivät itseään ja rukoilivat. Mutta asia ei korjaantunut. Abbedissa itse oli aivan kärtyinen ja helisteli tuimasti avainnippuansa. Vihdoin päätti hän lähettää matkaan sisarista nuorimman ja kauneimman.

— Pieni hairahduskaan pyhän asian eteen ei ole synti! kuiskasi hän tälle korvaan, antoi siunauksensa ja työnsi lempeästi matkalle.

Ja nuori laupeudensisar lähti, puhtaana kuin itse Neitsy-Maria kuvissa. Ei ollut tahrapilkkua lumivalkeassa otsahunnussa, eikä hienohipiäisillä kasvoilla, eikä vaaleansinisissä silmissä.

Pieni hairahduskaan!... Se oli niin epämääräinen ja salaperäinen, niin höllentävä ja vapauttava, melkein kuin käsky. Mitä se oikein suoraan tarkoitti, sitä ei hän ymmärtänyt, mutta hän ikäänkuin tunsi sen veressään ja se synnytti heleämmän punan hänen poskipäilleen.

Oli hetkiä, jolloin tuntui nautinnolta olla yksin kammiossaan tai polvistuneena jonkun pyhän kuvan eteen, kiduttaen itseänsä, kuvitellen itsellensä olemattomia syntejä ja valkaisten sieluansa yhä uudistuvilla rukouksilla ja kyynelillä, tullaksensa otolliseksi sinne missä häntäkin oli odottamassa hohtavan valkoiset siivet ja iäinen riemu. Silloin oli hänelle kauhistus jokainen lihallinen ajatus ja viattomin inhimillinen ilokin ilman tätä pyhyyttä, ja silloin tunsi hän olevansa niin vahva että voisi kestää hirveimmätkin kidutukset pyhän asiansa, vakaumuksensa puolesta. Mutta taas oli hetkiä, ja ne tulivat aivan välittömästi ja vastustamattomasti, jolloin koko olemuksen valtasi sanomaton ikävä ja jolloin hänen yksinäinen kammionsa tuntui kolkolta vankikopilta, josta teki mieli pakenemaan — maailmaan, sen elämään, sen rientoihin ja riemuihin. Ja ah kuinka suloiselta silloin tuntui jokin pieni synti, hairahtuminenkin!... Nytkö voisi hän nuo molemmat tunteensa yhdistää: palvella pyhää asiaa, jolle hän sentään tahtoi uskollinen olla, uhraamalla jotakin puhtaudestansa, hairahtumalla... niin, jos hyvä työ olisi esimerkiksi kymmenen kertaa suurempi rikosta?...

Ja kun hänen silmiinsä aukeni alaalla edessänsä olevan kaupungin tuhannet kirkkaat tulet ja kuului sen kiihkeä elämän hurma, niin hänen olemuksensa tuntui kuin räjähtelevän ja leimahtelevan ja hänet tempasi epämääräinen hurmaannus.

— Minä tulen täyttämään lippaan kullalla ja ojennan sen hurskaalle äidille kynttilän ja Pyhän Marian kuvan edessä! mumisi hän ja joudutti askeleitansa, jotka olivat kevyet kuin synti.

Pyhän Antoniuksen kirkon edustalla hän epäröiden pysähtyi, asettui siinä puolihämärään ja ojensi lipastansa paremmin puetuille sisäänkävijöille. Mutta niiden selän taitse kurkotti köyhemmät pieniä rahojansa ja hurskaan tyytyväisinä pudottivat ne kilahtavaan rasiaan. Hän ei ollut oikein tyytyväinen. Lähellä loimotti yksi kadun kulmaus upeasti valaistuna. Sinne ohjasi hän askeleensa. Epäillen pysähtyi hän sen edustalle, sillä kaikesta päättäen se oli varakkaamman nautitsijaväen kapakka, jonka sisällys hänelle oli synnillisesti kauhistava salaisuus. Mutta tarkoitus viekotteli, ja hänelle muistui mieleen taas abbedissan sanat. Hän puisti ruumistansa, astui rohkeana sisään ja loi nopean yleissilmäyksen. Ensimäiseen hän vaan hurskaasti katsahti ja ojensi lipasta: putosi pieni hopearaha. Toiselle hän hiukan hymyili: helähti suurempi raha. Kolmanteen hän loi suuret kirkkaat silmänsä, antoi niiden hymyillä, antoi sen väreillä kasvoissakin: helähti kaksi hopeata. Neljännelle hän antoi jo huultensakin hymyillä, että kirkkaan valkeat hampaat välkkyivät punaisten huulten takaa: helähti lippaaseen kultaraha. Hän punastui ja hymyili vielä kiitokseksikin.

Nyt oli hän keksinyt salaisuuden, joka innosti ja hurmasi, ja teki yhä rohkeammaksi. Ja niin hän jatkoi ovi ovelta paikoissa jotka hän valitsi.

Eräässä kilvessä seisoi: »Iloisten Veikkojen Klupi.» Se ikäänkuin kutsui häntä, sillä hänkin tunsi haluavansa olla iloinen. Täällä hänen lippaaseensa varistettiin kultaa, että se nyt oli aivan täysi, sillä hän hymyili niin, että se miellytti »iloisia veikkoja». Ja täällä hän viivähti, tänne hän aivan unohtui, koska ystävälliset »iloiset veikot» niin tahtoivat...

Aamupuolella hän löysi itsensä paluutieltä. Kaikkialla tuntui olevan sakeata sumua, hänen ulkopuolellansa ja hänen sisällänsä. Hänen aivonsa epäsivät ajattelemasta, hänen tunteensa olivat sekaisin ja jalkansa eivät tahtoneet kannattaa. Horjuen hän eteni ja puristi suonenvedon tapaisesti hopealla ja kullalla täytettyä lipasta sekä hunnun kulmaa johon ylijäämä oli kätkettynä.

— Pieni hairahduskaan pyhän asian eteen ei ole synti... hän sopersi. Nyt oli hän uhrannut sen eteen kaikki!

Mutta kun hän tuli luostarin muurin eteen ja kolkutti sen raskaalle portille, rupesi häntä itkettämään.

— Mitä? Etkö onnistunutkaan? sähisi vanha ovenvartija.

Hän ei vastannut, mutta lipas helähti täysinäisen raskaana ja vartija ehätti:

— Ka, olethan onnistunut! Mitä sinä joutavia! Mene kammioosi ja nuku.

Nuori nunna syöksyi abbedissan kammion ovelle. Hurskas äiti oli häntä vastassa kynttilä kädessä, hiukset hajallaan ja jännittyneenä.

— Lapsikulta, olen valvonut ja odottanut...

Mutta nuori laupeudensisar varisti saaliinsa nopeasti niinkuin se olisi häntä polttanut abbedissan jalkain juureen, vaipui maahan ja tyrskähti äänekkääseen voivotukseen:

— Minä olen hairahtunut!...

— Sst! keskeytti hänet abbedissa lujasti, puoleksi äidillisesti, puoleksi käskevästi: Rukous puhdistaa, rukous puhdistaa, lapseni. Polvistu kappeliin ja tyhjennä sydämesi, mene sitte kammioosi ja rukoile kunnes olet väsynyt, nuku sitte pyhän Äitimme nimeen. Minä annan siunaukseni. Mene!...

Nuori nunna nousi ja lähti, kumarassa ja horjuen.

RAKASTETUN HAUDALLA.

He olivat vielä nuoria. Muutamia vuosia sitte olivat he sitoneet kohtalonsa yhteen ja se side oli lujittunut parilla kauniita lapsia. Mutta onnellisia he eivät olleet, sillä elämä oli näyttänyt heille vain ankaran arkipuolensa, joka sisälsi huolia ja kärsimystä. Syy oli ehkä miehen, joka oli taloudellisesti epäkäytännöllinen: ei osannut antaa hopeapyörylöille niille kuuluvaa arvoa ja kunniaa, ei osannut pienillä tuloillansa pitää yllä »onnellista kotia», eipä edes asioitansa vakavassa tasapainossa, säästämisen ihanasta taidosta puhumattakaan. Mutta hän oli epäkäytännöllinen tänajan eläjäksi vielä toisellakin tavalla ja siinä ehkä olikin varsinainen syy: hän antoi arvoa ihmistunteille, omillensa ja muiden, ja pyrki asettautumaan niiden mukaan. Niinpä valitsi hän työalansakin. Hänelle näet oli »laulun lahjoja» suotu ja niinpä hän tahtoi ne käyttää hyvän palvelukseen: niillä herätellä ja kohottaa, kehotella ja kiihottaa henkisesti nukutettuja, uupumukseen asti työllä vaivattuja ja murheella raskautettuja ihmisiä, ja siten ansaita jokapäiväisen leipänsä. Se oli erehdys hänelle, se oli merkki hänen epäkäytännöllisyydestänsä, sillä jos sitä mielisi, täytyisi laulaa toisenlaisessa äänilajissa ja vielä ennen sitä saada lauluillensa hyväksymisleima, patentti yhteiskuntaa hallitsevan luokan patenttivirastosta. Siihen hänessä ei ollut miestä.

He olivat muuttaneet asuntokaupunkia, uusin elämäntoivein tietysti, mutta tässä uudessa joutuneet vuokrakasarmiin, jonka ympäristö oli saastutettu epäsiistien asujanten, juutalaisten, turkkilaisten ja sensemmoisten lialla.

Oli kesä, lämmin, ihana kesä. Oli aurinkoista ja viileyttä — muualla, jossakin etempänä, mutta tässä, johon he olivat kuin sidotut, ainaista hämärää, likaista, haisevaa ja rumaa. Se oli surullinen koti, ja surullinen kesä. Mutta pahinta ei ollut se, vaan se, että siellä painoi aamusta iltaan ja päivästä toiseen kiduttava toimeentulon huoli, senkin kurjuuden kammottava uhka.

Turhaan istui mies pöytänsä ääreen. Tuhannet ajatukset saivat tulla ja mennä, paperille ei syntynyt mitään ehjää, sillä häneltä puuttui mielenrauha. Ympäristö, huutava elämänhuoli ja kokemus — ensin hämmästyttävä ja yhäkin katkeroittava kokemus — ettei ollut toveria jonka auttavaan käteen voisi hädässä turvautua, oli vienyt mielenrauhan siihen asteeseen. Turhaan etsi kalpea mies sitä kaupungin kaduilta; loiston ja kylläisten laiskurien näkeminen herätti hänessä vaan repelevää katkeruutta. Turhaan etsi hän sitä puistoista ja luonnonhelmasta, missä puut humisivat, ruoho vihersi ja vedet välkkyivät: siellä oli liian voimakas muistuttaja luonnollisen ihmiselämän onnesta ja vapaudesta, että hän sieltä aina palasi tyhjin toimin ja onnettomampana kuin sinne mennyt oli. Järjellisesti hän kyllä tajusi tämän sairaloisen, luonnottoman tilansa, vaan ei voinut siitä itseänsä irti riuhtaista; hän oli kuin verkossa, johon sitä lujempaan kietoutui mitä enemmän siitä pois potki. Ja kurjuus lepäsi povessa kuin raskas kivi.

Heillä oli kaksi kaunista lasta, kuten sanottu, poika ja tyttö, pieniä vielä molemmat. Jokainen rakastaa lastansa ja useampi niin, että siihen keskittyy koko hänen elämänsä tarkoitus. Se on luonnon pyhä vietti ja jatkuvan kehityksen ehto. Niinpä hekin rakastivat, äiti kaikki uhraavalla äidinrakkaudellaan ja isä tavallaan. Hän, isä, näki lapsissansa oman elämänsä, ihanteittensa, pyrkimystensä jatkon, näki heissä itsensä korkeammalle kohonneena, näki heissä onnellisempia ihmisiä onnellisemmassa tulevassa ajassa, jolloin elämä on muutakin kuin pelkkää kärsimyksillä täytettyä taistelua. Siksi hänellä olisi pitänyt olla niille paljon antaa, jo nyt, ja siksi tunsi hän häpeätä ja tuskaa että niiden piti tällaisessa kurjuudessa kaunis elämänsä alkaa. Aina kun hän näki ne käsitysten tai leikin temmellyksessä inhottavalla kadulla, jonne ne sentään täytyi joskus laskea »raitista ilmaa» samaan, vihlasi hänen sydäntänsä raju syyttävä tunne, joka huusi: huono mies! kurja isä! Mutta taas toisin hetkin, kun hän katseli niiden kirkkaisiin silmiin, terveisiin hymyileviin kasvoihin, ja erittäinkin lempipoikansa — koska hän oli mies — viisasleikkiseen ilmeeseen, korkeaan otsaan ja jykevään runkoon, kirkastuivat hänenkin silmänsä ja povessa kuohahti uhmainen elämänluottamus. Silloin hänen kätensä jännittyivät nyrkkiin ja hän vannoi itsellensä: tämän kohtalon täytyy muuttua, tämä täytyy voittaa, teidän tähtenne!

Mutta pelko, jokin paha aavistus lasien suhteen oli heti tähän paikkaan tullessa iskenyt ja sitä ei saanut poistumaan. — Tästä ympäristöstä ei hyvä seuraa, toistelivat he usein. Ja niin se kävikin, ja se tapahtui äkkiä.

Eräänä aamuna herätti heidät unestansa outo äännähdys, ja kun siihen syy selveni, niin huomattiin toisen lapsista, luon lempipojan olevan taudin kourissa tunnottomana. Vaikka jotain sellaista oli kuin odotettu — tai juuriko siksi — löi tapaus niin musertavalla iskulla että se oli hätäännyttää tolkuttomaksi. Lähin käsillä oleva lääkäri siihen kuitenkin kohta saatiin ja hän sai hiukan hirveintä kouristusta vaimennetuksi, mutta sen enempää ei ymmärtänyt eikä voinut. Kun hän sen tunnusti, kutsuttiin toinen ja yhdessä he nyt katsoivat, neuvottelivat ja koettivat jotakin tehdäkin, kunnes vihdoin tunnustivat etteivät he ymmärrä, etteivät he voi mitään. Ei mitään! Ja koko sen ajan, minuutin minuutin perään, tunnin toisensa jälkeen oli isä seisonut vuoteen vierellä toivoen tieteen apua, seisonut ja voimattomana katsellut lapsensa hirveätä kamppailua: pienen sydämmen hätäistä jyskytystä, jonka saattoi korvin kuulla, äsken vielä ilakoineiden huulten tuskaista liikutusta ja silmien ilmettä, jotka olivat joskus luotuna häneen kuin rukoillen: auta isä! Miksi isä ei auta?... Silloin oli hänen kädet ojentuneet lapsen yli ja hänen sielunsa huutanut: tuskat, tulkaa minun ruumiiseeni, tulkaa vaikka tuhatkertaisena kun vain jätätte hänet! Se huuto, se tunne oli voimassaan hirmuinen ja kuitenkin niin kerrassaan voimaton.

Miehen koko tarmo kohdistui nyt lapsensa pelastamiseen. Ei tullut kysymykseen se, ettei ollut varoja, ettei ollut rahoja, vaan se, löytyikö mitään mahtia joka nyt auttaisi.

— Jos lääkäritaito voipi ihmishengen, eilen vielä voimakkaan, noin nuoren, noin kauniin ja ehdottomasti elämään tarkoitetun ihmishengen pelastaa, niin teidän, lääkärit, on nyt tehtävä se. Taikka jos te olette varmat että tuo elämä ei ole enää pelastettavissa, niin viipymättä lopettakaa nuo hänen hirvittävät kärsimyksensä, vapauttakaa hänet, sen te kuitenkin voitte tehdä, mies tiukasti pyysi ja vaati.

Lääkärit eivät edellistä voineet ja jälkimäistä he eivät tahtoneet, olivat neuvottomia ja toinen heistä ilmaisi kuin jotakin hätäilemistä.

— Ettekö mitään voi tehdä, tuossako hän silmäinne alla saapi avuttomana tuskansa riehua, kunnes katkeaa? Mies jännitti vaatimustaan.

Silloin, heidän neuvostansa, kutsuttiin kolmas lääkäri. Ja hänkin tuli, hiukan silmäili sairasta ja sitte he kolmen tollottivat. Hän näki, ettei viimeinen ollut edellisiä kummempi, vai eikö tahtonut. — Noinko mitättömiä, hän ajatteli, te ammattimiehet olettekin; noinko tyhjiin raukeaa, mykistyy kerrassaan nykyaikainen kehuttu lääkäritaito heti kun todellinen kysymys on edessä? — Ja häntä rupesi tuskastuttamaan.

— No, mitä nyt? Onko mitään toivoa? hän vihdoin kysyi.

— Hyvin sairas. Emme oikein ymmärrä, ei ole instrumentteja. Mutta jos tuotte hänet sairaalaan, niin tehdään koneellinen tutkimus. Täytyy ehkä leikata, avata, selitti viimeksi tullut ja alkoi poistua.

Leikata, avata — repiä! Tuo tuntui miehestä luonnottomalta ja ilkeältä. Se oli hänen mielestänsä uusi todistus noiden lääkärien kyvyttömyydestä, sillä mitään leikkelemisen syytä hän ei nähnyt, ei uskonut olevan, ja sitäpaitsi olihan lapsi jo aivan kuoleman ovella. Mitä tehdä? Eiköhän olisi parempi olla viemättä häntä luota pois? — He neuvottelivat ja heistä tuntui ensin siltä. Vaan ei sekään suonut rauhaa. Täytyihän koettaa jotakin tehdä ja mihinkäpä muuhunkaan osasi luottaa kuin lääkäriin, vaikka se nyt näytti turhalta jopa turmiolliseltakin. Päätettiin siis viedä, kun sairaalakin oli aivan siinä vierellä.

Niin, sairaala oli aivan vierellä. Pariin heidän ikkunaansa näkyi sen päärakennus ja hyvin hoidettu edusta kadun toiselta puolen. Sitä oli siitä usein ihailtu, sillä se oli ainoa silmää viehättävä ja kesäistä vihreyttä muistuttava paikka tässä ympäristössä, samalla kun sen luonne, sieltä usein silmiin pistävät sairas- ja ruumisvaunut, sairaanhoitajattaret ja sairaat, vaikutti omituisesti heidän mielialaansa, ikäänkuin liittyi siihen, täydentämään sen synkkää tunnelmataustaa.

Hellävaroin käärittiin pienokainen peitteeseen ja isä otti sen käsiensä päälle. Nyt, kun pienokaisen vuode oli tyhjä, nyt, kun hänet piti viedä pois — hyvin luultavasti iäksi, tyrskähti äiti kauan pidätettyyn itkuun ja heittäytyi kädet levitettyinä pienokaisen vuodetta vasten, kuin sitä syleilemään. Samalla toisessa lapsessa, sairaan siskossa, heräsi hirmuinen hätä.

— Miksi isä vie veikon?... Miksi isä vie... Veikko on sairas!... Miksi, miksi?... Minun velimieheni!... Ei saa, ei saa!... Isän _ei_ saa viedä! Voi, voi!... huusi tyttönen kuin raivossa, pyrki perään ja taisteli pidättämään tointunutta äitiänsä vastaan kuin mielipuoli.

Isä kuuli tuon raivokkaan tuskanhuudon perässänsä, nieli kurkkuunsa kohoavaa palaa, vakaannutti vapisevia jäseniänsä ja koetti kiirehtiä. Kerran hän jo pysähtyi kääntyäksensä ympäri, sillä hänestä tuntui kuin olisi hän tekemässä raakaa rikosta, mutta ponnisti taas eteenpäin. Sairaalan edustalla tuuli irroitti liinan lievettä lapsen kasvoilta ja hän näki sen suusta kohoilevan verikuplasia, jotka särkyivät ja valahtivat valkealle liinalle. Häntä vihlasi raivokas syyttävä ajatus:

— Ne puoskarit rikkoivat minun lapseni sisuselimiä ja tulivat neuvottomiksi miten sen korjata ja miten tekonsa peittää! murhamiehet!

Se ajatus iski häneen kuin salama ja selveni todistamattomaksi varmuudeksi.

— Lapsi on hyvin, hyvin sairas! virkkoi osanottavalla äänellä ylisairaanhoitajatar, joka tuli lasta vastaanottamaan. Isä luki niiden sanojen merkitsevän: kyllä otamme vastaan lapsiraukan, mutta mitään toivoa ei enää ole! Ja hän luopuikin lapsestansa täysin toivotonna, tunteissansa viimehyvästit kuiskaten.

Lapsi laskettiin hiljaisille vaunuille ja vietiin pois. Isän silmät kostuivat. Hetken perästä tuotiin hänelle ne vaatteet, jotka olivat lapsen yllä olleet ja liina, joka oli vereen tahraantunut. Ja nyt sai hän lähteä.

Väkinäisesti jalat tottelivat. Edustalla hänen täytyi epäröiden pysähtyä ja ponnistaa tahdonvoimaansa voidakseen jatkaa malkaa, sillä häneen entistä ankarammin iski tuo syyttävä tunne.

— Ovathan nämä laitokset sairaita varten, parantoloita. Että sinne sairaan lapseni vein, sehän oli luonnollista, koetti hän itsellensä selvittää, mutta toinen, melkein sitä voimakkaampi tunne epäsi: Enkö sittenkin menetellyt väärin, raakamaisesti; aivan kuin hylkäisin hänet, jota niin kovin rakastin. Enköhän todellakin tehnyt rikosta — niin, ihmistunteita kohtaan — luopumalla hänestä tällä hetkellä, jättämällä hänet kylmiin, vieraisiin käsiin varmana siitä että hän kuolee kuitenkin. Eikö minun pitäisi palata, ottaa hänet vielä käsieni päälle ja hellävaroin kantaa hänet omaan rakkaaseen sänkyynsä, jossa hän, meidän kaikkien ympäröimänä, saisi kamppailunsa kamppailla ja silmänsä ummistaa?...

Tuo tunne hänet valtasi, siksi hän epäröiden pysähtyi ja siksi hänen täytyi tahdonvoimaansa ponnistaa jatkaaksensa paluutietä.

Kotona oli koetettu rauhottua, vallitsi synkkä äänettömyys. Hän hervahti istumaan ja huomaamattaan koleasti lausahti:

— Sinne minä Osmon vein, hänen vaatteensa minä kotia toin!

Hänen vaimonsa käänsi päänsä toisaalle ja pakeni sänkyhuoneeseen, josta kuului pidätetty nyyhkytys. Mutta tyttönen seisoi paikallaan ja katseli häneen, ja nyt vasta hän huomasi että siitä katseesta salamoi selittämätöntä vihaa — lapsen silmistä, joka ei ollut vielä täyttänyt kolmea vuotta, hänen lapsensa silmistä häntä, kurjaa isää kohtaan! Samalla kun se häntä hämmästytti, vihlasi se kipeästi ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta silloin tyttönen yhtäkkiä juoksi hänen luoksensa, painoi päänsä hänen polviansa vasten ja tyrskähti itkemään. Kummin tuntein otti isä lapsen syliinsä ja painoi rintaansa vasten.

Nyt alkoi pitkät ja jännittävät odotuksen hetket. Koetettiin herätellä toivoa, uskotella toisiaan, vaikka ei itsekään uskottu. Pysyteltiin niiden akkunain edessä joista saattoi nähdä sairaalan. Muisteltiin, kuinka Osmo oli leikkinyt tuossa ja tuossa, kuinka se oli joskus livistänyt tuonne sairaalan nurmikolle, josta se saatiin juosta pois noutamaan ja kuinka hän juuri muutamia päiviä sitte oli tarttunut siellä piikkipensaaseen, ettei päässyt siitä omin apunsa pois; kun itku kuultiin, niin mentiin häntä katsomaan, jolloin nähtiin että siellä mies vangittuna maassa maata vötkötti, palavasta punaisena, toinen jalka paljaana, sukka oksassa, kenkä toisessa, mielellä ylen apealla; multa kun siitä vapautettiin, päästi leveän hymyn ja lähti juosta taapertamaan. Koetettiin muistella tuota vaan hauskana tapauksena, mutta se luiskahtikin surulliseksi.

— Kyllä se sinne piikkipensaaseen Osmo jääpikin!... huokasi äiti.

— No, no, pelastettiinhan se siitä... lähtihän se juosta taapertamaan... voipihan se olla vertauskuva juuri siitä, koetti mies vakuutella ja löytää uusia mahdollisuuksia asian ratkaisuun sitä tietä.

Niin kului ilta ja alkoi yö. Oli pyydetty että sairaalasta annetaan heti tieto jos jotakin »odottamatonta» tapahtuu, tai nähdään tulevan tapahtumaan, ja se oli luvattu. Oltiin sen tiedon vuoksi vähän rauhallisempia, kun ei mitään kuulunut. Koetettiin nukkua.