Part 3

— Ohi menevää, toivokaamme, sanoi vieras ja naurahti, jolloin Power näki hänellä olevan yhden hampaan paljon pitemmän toisia ja törröttävän sivulle päin. — Ei miljoneeri jouda sairastamaan, sen täytyy valvoa pörssiä ja viettää iloisia juhlia! vieras jatkoi ja taas naurahti.

— Jaa, mitenkäs ne asiat nyt oikein hurisee, raha-asiat nimittäin, olen hiukan utelias?

Power koetti ponnistaa itseänsä jotakin sanoakseen, mutta se oli turhaa.

— Olet lihonut aikatavalla ja se on merkki, että raha-asiat ovat nyt varmalla kannalla, että olet nyt päässyt siihen päämäärään jonka jo isäsi vannoi alkaessaan romujen ja rääsyjen kerääjästä panttilainaajaksi. Tosin sanottiin että hän oli hävyttömän ahnas, armoton ja tunnoton niitä kohtaan jotka hädässään hänen kynsiinsä joutuivat, mutta välipä tuolla, hän kuitenkin kykeni kokoamaan ja kohoamaan, niin että hän kuollessaan oli jo pikku pankkiiri ja asui ja söikin kuin ihmiset. Sanottiin häntä tosin vielä silloinkin kerrassaan tunnottomaksi koronkiskuriksi, mutta sekään ei merkitse mitään, sillä hän oli sentään saanut kokoon vajaan miljoonan. Ja sinusta on tullut isäsi poika, olet kyennyt hänen uraansa kunnialla jatkamaan. — Niin, olet lihonut. Tavallisesti lihotaan kun ei ole mitään raskaampia huolia eikä ruumista rasittavaa työtä, kun saadaan olla laiskana ja täyttää vatsaa kaikella herkulla mitä suinkin kurkusta alas menee — nimittäin kun on säilynyt vielä vatsa joka sulattaa, kuten esimerkiksi sinulla, veli. Jos nyt hiukan vaivaa, niin eipä ihmekään, sillä se oli sentään rasvainen juhla. Hahhahhaa!

Poweria puistatti.

— Mutta asiaan. Sinä olet siis nyt varmalla pohjalla. Kivimuurisi tuottavat hyvin, niin, onhan niihin kiinnitetyn omaisuuden arvo sekä luonnollisen että keinotekoisen kohonnan kautta noussut kaksikymmenkertaiseksi. Jaa, se on melkein satumaista, mutta totta, sillä kaikki oli vielä siihen aikaan halpaa, halvalla ne tuli rakennetuksi. Mutta muistatkos kuinka se oikein kävi?

Power koetti avata suutansa, mutta kieli oli kangistunut.

— On voinut unohtua. Kas näin se kävi! Vieras ojensi hirveän pitkän sormensa Poweria kohti ja käänsi sitä sitte vasemmalle. — Katsohan!

Power käänsi päätänsä kuin raskasta kivimöhkälettä sormen viittaamaan suuntaan ja näki muuriensa rakennustyöt. Se alkoi perustuksien kaivamisesta. Laumat likaisia työmiehiä siinä iski, väänsi, kaivoi ja työnsi väkivoimin minkä ennätti, kuin henkensä edestä, märkänä hiestä, likaisena loasta, saamatta henkäyksenkään hetkeä, sillä työvoudit liehuivat ympärillä kuin sudet, paikasta toiseen ja miehestä miehelle, huitoen, huutaen ja kiroten. Muutamat uupuivat, ne sysättiin tieltä pois; toiset ruhjoutuivat reunoilta vyöryvien ja nostokoneesta putoilevien möhkäleiden alle, ne sysättiin myöskin verisenä tieltä pois ja vierellä kärkkyvästä, ryysyisestä ja nälkiintyneestä työn kerjäläislaumasta nykästiin aina uusi mies syrjään sysätyn tilalle. Samaa jatkuen alkoivat sitte muurit kohota alaalta maakuopasta korkealle ilmaan. Miehiä putoili alas telineiltä raskaine taakkoineen ja murskautuivat, ne sysättiin syrjään ja tilalle oteltiin aina täyte odottavien armeijasta. Mutta sitte putosi alas hirmuinen siderauta ja vei mukanansa telineet ja niiden mukana kolmekymmentäseitsemän miestä, jotka maahan päästyään olivat yhtä liha- ja verimassaa, jota juuri alettiin kantamaan Powerin eteen. Silloin kuva katosi.

— Näin se kävi. Mutta välipä tuolle, sillä muurit sentään uljaasti kohosivat etkä sinä, veli, joutunut sentinkään vahinkoon kenenkään päästä tai kädestä, niin, eikä sinun tarvinnut edes sormenpäätäsi tahria koko rakennustouhussa — kaikki on niin mukavasti järjestettynä tässä ihanassa maailmassa! Telineiden sortumisesta sinä tosin synkästi kirosit, sillä se oli sinulle muutamien lanttien vahinko, mutta kestithän sinä sen. Jaa, ja nyt sinä olisit jo painava mies yksin noilla kivimuureillasi, mutta ethän sinä siihen pysähtynyt. Onnellinen mies!...

Vieras vaikeni hetkeksi ja katseli Poweria kuin jotakin leikkikalua, toinen silmä pienenä, suu nauruun rämähtämäisillään. Power ei yrittänytkään liikahtamaan, sillä hän tunsi jäseniensä olevan jähmeänä ja kielensä puhumasta epäävän. Häntä pelotti.

— Sinähän olet myöskin osakas kahdessa suuressa tehtaassa, niin, oikeastaanhan ne ovatkin sinun, vaikka muodon vuoksi on niiden leimoihin merkitty »Company». Kuinkas, paljon ne tuottivatkaan viime vuonna puhtaaksi? Eikös se ollut täyteen 58 prosenttia? — Se oli nätti voitto, eikö? Hykersit käsiäsi kun sen kuulit, ja kannattikin, sillä perin vähän siitä oli sinulle itsellesi vaivaa ollut, tuskin olit käynyt kertaakaan koko tehtaissa sinä aikana ja konttoreissakin vain vuositilien päättyessä. Et siis tiedä kuinka tuo 58 prosenttia syntyi, mutta lienet huvitettu sitäkin näkemään.

Ja taas hän ojensi tuon yhä pitemmältä näyttävän taikasormensa, jossa Power nyt huomasi hirmuisen pitkän käyrän kynnen, jonka nokassa kirpoili sähkökipinät. Samalla Powerin eteen aukeni suuri suunnaton tehdas täydessä käynnissään. Vaikenematon kurina ja tykytys, räminä ja jytke, remmien vilinä ja pyörien surina, vipujen kieputus ja hammasten jurske, vongunta ja taonta. Ja niiden uhkaavissa lomissa liikkui ihmisiä, miehiä ja naisia, kalpeina ja väsyneinä, lakkaamattomassa jännityksessä kuin itse koneet, sillä jokainen unhotettu hetki tai harhaliike voisi tuottaa tapaturman, tai kuoleman. Ja kuitenkin siellä katkeili sormia ja käsiä, silpoutui jäseniä, niin että veri roiskahteli kattoon ja yltäympäri. Jotkut kietasi kone mukaansa kokonaan, kädestä, vaatteen liepeestä, hiuksista tai minkä mistäkin, ne haukkiloi kappaleiksi, tai litisti, kääri, tai ilmassa kieputteli, ja kun ne siitä irrotettiin oli jälellä enää muodoton verinen möhkäle. Mutta vielä ehjien, vielä koneensa mukana toimivien ei auttanut siitä välittäminen, eikä työtänsä keskeyttäminen, sillä kylmät koneet yhä toimivat samalla matemaattisella varmuudellaan. Mutta nyt Power huomasi, että niiden lomissa luikerteli pieni verijuova, joka alkoi suureta suurenemistaan, kunnes siitä tuli puronen, joka kuljetti mukanaan ruhjoutuneiden ruumiinosia ja muodottomia lihamöhkäleitä, suuntautuen suoraan häntä kohti ja alkaen siihen kasaantua. Häntä kauhistutti ja hän koetti päästä vyörymällä sitä pakenemaan. Silloin vaihtui kuva. Eteen ilmestyi tehtaan toinen osa, muuten suunnilleen samanlainen ja samanlaisilla seurauksilla, mutta sen työväen muodostivat etupäässä lapset, niin kovin pienet, kalpeat ja rihaiset, ja monet niistä yhtenään nykivät ja sylkivät värikästä näljää, ja niitä kannettiin pois särkyneinä ja verisinä...

— Tiedätkös, kuuli hän vieraansa sanovan että juuri nuo ovat koonneet tuntuvan osan prosenteistasi, niistä 58:sta?... Sääliäkö? Mitä vielä! Ensi vuonna voit saada kokoon 68. Hahhahhaa! Mutta eteenpäin...

Powerin eteen ilmestyi toinen tehdas, joka ensi silmäyksellä oli kuin kirkon kuvaama helvetti. Suuret tulipunaiset, säihyvät raudat, kanget ja möhkäleet, liikkuivat tavattomalla nopeudella ja hirvittävän uhkaavina ristiin rastiin ja niiden keskellä liikkui tulisessa kiireessä puolialastomia ihmisolennoita, kuin itse paholaisia. Maa jytki ja vavahteli suunnattomain vasarain iskuista ja säkenet sädehtien sinkoilivat kuin salamat yltympäri. Mutta sielläkin tuhoutui ihmisiä, noita henkensä uhalla ponnistelevia kelmeitä olennoita, ja toisia kaatui yhtenään kuumuudesta ja liikarasituksesta pyörtyneinä. Ja kaikki ne kannettiin ja kasattiin Powerin eteen suureksi, mustaksi röykkiöksi, jossa ne hetken perästä rupesivat kiemurtelemaan kuin käärmeet ja päällimmäiset ryömivät Powerin eteen... Samalla vaihtui näky. Ilmestyi valimo, jonka katossa olevasta kääntövivusta riippui suunnattoman suuri kauha, josta juuri ruvettiin kaatamaan sulaa rautaa maahan muovailtuun muottiin. Sen ympärillä olevain miesten silmät, kasvot, jokainen lihas heidän käsivarsissaan ja koko olennossaan oli äärimmilleen jännittynyt. Mutta juuri tärkeimmällä hetkellä jokin paikka petti ja hirvittävä sisällys hulvahti kauhealla voimalla ympäriinsä, niin että samalla silmänräpäyksellä lähimmät miehet sulivat näkymättömiin kuin rasvapisarat ja koko rakennus oli yhtenä tulimerenä...

— Niinhän se kävi viime vuonna. Menihän siinä muutamia kymmeniä työjuhtia, mutta välipä sille. Valimo oli vanha, sinä sait siitä viisinkertaisen hinnan palovakuutuksena ja rakennutit hämmästyttävän nopeasti sijalle suuremman ja uudenaikaisemman tarvitsematta käyttää kuin puolet saamistasi rahoista. Surmautuneiden työmiesten lesket ja lapset pyrkivät hiukan osille, mutta sinä olit tarpeeksi kova etkä luovuttanut lanttiakaan, — koska sinulla on etevä lakimies. Aina sinä veli pelaat hyvin! Hahhahhaa!...

Ja tuo hirvittävä vieras nauroi kamalasti, Power selvästi näki hänen tavattoman suuren punaisen kitalakensa. Mutta Power oli tuntevinaan että hänen otsalleen oli pirskahtanut kiehuvaa rautaa, joka poltti siihen syvän silmän, jota yhä kirpelöi. Se sai hänet hetkeksi unohtamaan kaiken muun. Mutta sitte häntä rupesi kauhistuttamaan.

— Kammottaako hiukan? Turhaa, sillä siten vain syntyy voittoprosentit! — Kuinkas monta niitä olikaan nyt noissa tehtaissasi työläisiä, orjia; eikös niitä ollut 4,800 paikoille. Niin, ja sinä sait 58 prosenttia ja nuo 4,800 saivat kaikkien käyttökustannusten kanssa yhteensä tuon 42 prosenttia. Se oli sievää peliä, veli, eikö!

Ja taas hän nauroi hirvittävästi, että Powerin täytyi sulkea silmänsä ja koettaa vetää päätänsä olkapäiden sisään.

— Mutta silmätkäämmepä noiden sinun työläistesi asunnoihin, huvin vuoksi vain, vieras jatkoi, ja ojensi taas taikasormensa, jonka pitkän käyrän kynnen päässä kipenöitsi, ja samalla Powerin silmäin eteen aukeni kurjia vuokrakasarmeja ja hökkeleitä inhottavan likaisten katujen vierillä ja niissä kurja, ryysyinen elämä semmoisenaan. Siellä ne jäytivät hämmästyttävän kurjia ja vähäisiä ravintomureniansa, jakoivat niitä keskenään, jos joltakin kokonaan puuttui, ja jakoivat niitä nälkäisille lapsilleen, jotka eivät tyydytetyiksi tulleet. Siellä ne vaikeroivat ja rukoilivat, tahi tylsinä tuijottivat. Siellä niitä virui raajarikkoina ja kaikenlaisten tautien kanssa kamppailevina. Siellä niitä alastomuuteen syntyi ja kurjuuteen kuoli. Ja ainaisessa varjossa ne olivat. Aurinko tosin paistoi, mutta sen esti etäämpänä olevat huikean korkeat muurit, joista useat Power tunsi omikseen, sekä musta niiden yllä lepäävä lavanne, joka muodostui loasta kohoavasta usvasta ja sadoista siihen kokoontuvista savupilvistä.

— Niin ne elävät. Mutta katsohan minkä vaikutuksen tämä saa aikaan, sanoi vieras ja pyöräytti sormeansa.

Lokaista katua pitkin lähti vyörymään leipä. Vieriessään se tahraantui yltäympäriinsä. Mutta kadulla ryömijät, kaiken ikäiset ja kaiken kaltaiset se herätti kuin kuolluksista. Ne ryntäsivät kilvan tuon vierivän leivän perään ja muodostivat suuren, toinen toisensa yli ryömivän lauman. Joka ei päässyt jaloin, se konttasi, ja jolla oli vain toinen jalka, se hyppi sillä yhdellä, toiset sauvojensa avulla, toiset ryömien ja vihdoin viimeiset vyöryen. Ja kun yksi tavotettavan tavotti, koki toinen sen ryöstää häneltä, kunnes syntyi tappelu, jossa toiset nousivat toistensa harteille polkien, rampaten niin että kaikki olivat viimein yhdessä selvittämättömässä kasassa ja leipä hukkui kokonaan lokaan...

— Se on kaikessa hassunkurisuudessaan hiukan surullista tuo, eikö totta. Mutta elä välitä, sillä ellei noin olisi, ei syntyisikään voittoprosentteja etkä sinä olisi miljoneeri. Sillä katsos, jos nuo sinun työläisesi saisivat niin, jos ne edes ymmärtäisivät vaatia todellisen osuuden työstänsä, niin ei sinulle veli jäisi mitään. Mutta nyt ne eivät sitä tee, sinä saat 58 prosenttia ja olet onnellinen, tietysti. Hahhahhaa!...

Taas hän nauroi, että Power tutisi kuin myrskyn puistamana. Kauhistutti sanomattomasti ja hän tahtoi huutaa: päästä minut, mutta ei voinut edes kieltänsä liikuttaa, sillä leukaluut olivat kuin kivettyneet ja ammolleen jääneen suun täytti tunnottomaksi lihamöhkäleeksi pöhöttynyt kieli, joka valui hänen leualleen pitkänä ja raskaana.

— Jaa, mitenkäs olikaan rautatieosinkojesi laita, oletkos tyytyväinen tuloksiin — muistaaksenihan käärit 46 prosenttia puhtaaksi? Tyytyväinen luultavasti. Mutta katsotaanpas vilahdukselta sinnekin, huvin vuoksi vain, sillä onhan soma muistutella niitä aloja mistä voittosi kokoontuu, näin viidentenäkymmenentenä syntymäpäivänä semminkin, hehheh!

Ja kiusaaja viittasi taas sormellaan. Nyt siinä edessä vilisi rautatietouhut täydellisenä, asteettain. Työt ratarakennuksella, kone- ja vaunupajoissa, vaunuissa, asemilla ja ratapihoilla. Ja se oli yhä tuota samaa, ylenmäärin rasittavaa, nokista, ja sitäkin vaarallisempaa työtä. Niitä ruhjoutui vaunujen väliin ja vaunujen alle, niitä suistui kiitävien junien katoilta, niitä räjähteli höyrypannujen mukana, niitä ruhjoutui suistuvien ja yhteen törmäävien junien mukana, ja yhä edelleen lukemattomin eri tavoin. Ja sitte alkoi vilistä ohitse junia, tuli ja meni: iloisia palatsivaunuja, jotka upeilivat loistossa päältä ja sisällä, semminkin sisältä, varustettuna kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla elämää ja hupaista matkatusta varten, syömistä ja juomista varten, lepäilemistä varten, nukkumista varten, seurustelua varten; ja nautiskelevina niiden asukkaat pehmeillä nojatuoleillaan lekottelivatkin. Täyteen ahdettuja ihmisvaunuja, joissa tuskin oli tilaa kaikkien istua ja joissa ilma oli niin paksua, että sen saattoi nähdä. Ruokottomia eläin- ja tavarajunia, joitten akseleiden päältä, katoilta ja kaikista mahdollisista piilopaikoista vilahteli esiin vielä yksi laji matkustajia...

— Ne ovat tämän radan entisiä rakentajia ja sinun äskettäin erottamiasi työläisiä, joilla ei ollut varaa ostaa pilettiä, mutta joiden täytyy kuitenkin päästä kulkemaan toisille seuduille leipää etsimään. Kuluttavathan ne hiukan höyryvoimaa, mutta minkäs niille mahdat. Hahhahhaa!...

Ja Power kuuli taas tuon kamalan naurun, joka kävi yhä kovemmaksi ja pirullisemmaksi.

Mutta junia kiiti toistensa ohi yhä vinhemmin. Niiden lämmittäjät loivat hiiliä ja horjahtelivat ja koneenkäyttäjät ponnistivat voimiansa pysyttääkseen silmänsä avoinna. Mutta joka kerta kun juna meni vierähti radalta murskautuneiden ihmisten päitä ja kaikkia ruumiin osia, joita kokoiltiin suurella kiireellä ja kannettiin hänen vierellensä, jossa niitä jo ennestäänkin oli suuri suunnaton röykkiö ja josta ne alkoivat vyöryä hänen päällensä. Samalla näki hän radalla syntyvän kauhean sekamelskan: junat ryntäsivät toisiaan vasten, vaunut toistensa yli ja ylösalaisin, rämisten, rytisten ja räjähdellen. Oli vaan yhtä hirveätä särkyvien esineiden ryskettä, höyryä, savua ja tuhkaa, kekäleitä, säpäleitä ja soraa ja niiden seassa vielä elämän kanssa kamppailevia tai jo kuolleita ihmisiä tai niiden osia, loppumattomiin...

Power tunsi menevänsä tainnoksiin, kuolevansa. Mutta hänen vieraansa nauroi ja puheli:

— Onhan se vähän kamalaa, veli, mutta sekin kuuluu asiaan, sekin on noiden sinun voittoprosenttiesi yhteydessä yksi välttämättömyys. Mutta mitäs siitä, sinun oma nahkasi kyllä säilyy, sillä kun sinä matkustat, niin rata puhdistetaan ja erityisiin varokeinoihin ryhdytään. Sinä olet aina turvattu, sinun kallis ruppisi... hahhahhaa!... Jaa, mutta se sinun kaivantosi, jonka sait niin hauskalla tempulla itseäsi tyhmemmältä ja pieneen pulaan joutuneelta liikekumppaniltasi ja jonka nyt siis omistat yksinäsi — mitenkäs sen laita olikaan? Eikös se tuottanut viime vuonna lähes sata prosenttia, niin että sen salaamiseksi täytyi palveluskuntasikin erityisesti vannottaa?... Jaa, siitä sinä veli vasta sadon niitit! Huvittanee siis vähän sinnekin silmätä, näin merkkihetkellä, tutustua omaisuuteensa näetkös. Hahhahhaa!...

Ja Power huomasi edessänsä pimeän kaivosaukon, johon miesjoukko toisensa perästä katosi kuin mihinkin hornan kitaan.

— Seuratkaamme noita, sanoi vieras ja veti mukanansa Poweria, joka samassa tunsi maan allansa vajoavan ja hän putosi vihlovan huimaavaa vauhtia alas pimeään syvyyteen. Siellä täällä näkyi holveja, joiden perillä tuikki pieniä liikkuvia tulia. Powerin silmissä ne muuttuivat silmiksi, jotka näyttivät olevan noiden liikkuvien olennoiden otsassa yksi kullakin, ja hän luuli olevansa manalassa paholaisten ympäröimänä. Mutta hänen toverinsa nauroi ja virkahti:

— Erehdys. Työmiehiäsi ne vain ovat; kaivavat sinulle kultaa...

Ja he pysähtyivät yhdelle tasanteelle, niissä työ oli täydessä käynnissä ja holvi kolkosti kumahteli.

— No, tartuhan vasaraan ja murskaa kiveä, kultakiveä, veliseni! Ja Powerin täytyi totella.

Mutta nuija oli liian raskas, tuskin jaksoi hän sitä ylös kohottaa.

— Iske, iske, veliseni! Iske niin että kivet säpäleinä sinkoilevat. Niin pitää tehdä.

Power tahtoi sanoa jotakin, pyytää, rukoilla, mutta kieli ei totellut, eikä hän saanut edes käsiänsä moukarin varresta irroitetuksi.

— Iske vaan! kuuli hän kehoituksen.

Ja hän koetti. Hiki valui pitkin hänen ruumistansa kuin kaadettu vesi ja ilkeä savu tunkeutui hänen silmiinsä, sieramiinsa ja kurkkuunsa, että hän oli tukehtumaisillaan.

— Hahhahhaa! Lujassa on kulta, et sinä itse sitä irti saisi; toista se on noiden, jotka tuottivat lähes sata prosenttia putisen puhtaaksi sinun holveihisi... Mutta otahan ja tartu kiviin ja täytä kuorma — kultakuorma veliseni!

Power tarttui kiviin ja sai niistä muutamia nokareita nostetuksi vaunuihin, mutta isommat eivät kohonneetkaan, vaikka hän kuinka yritti ja hikoili.

— Kulta on raskasta kun se on kivessä! Sinun käsivartesi, veli, ovat väsyneet... hahhahhaa!

Hikeä pyyhkien ja läähättäen Power katseli kuinka porakoneet jyskyttivät, moukarit, lapiot ja käsivarret heiluivat, ja vaunut täyttyivät ja lähtivät vierimään ratojaan myöten nostoaukolle.

— Sinä et siis jaksa, veli, katsella on helpompi ja mukavampi. Eikähän sinun tarvitsekaan muuta kuin sanoa omistavasi tuon kullan. Noiden täytyy, muka, koska eivät muuten usko elävänsä; ja ankarimmasti täytyy, sillä sinä tahdot lähes sata prosenttia itsellesi... Katselkaamme siis vain, se on hauskaa...

Mutta samalla alkoi laesta tippumaan kiviä ja niiden alle murskaantui työnsä ääressä hikoilevia miehiä, ja samalla myöskin tuntui hirveä, maata tärisyttävä räjähdys ja kaikki meni sekaisin...

Power löysi itsensä kaivosukolta, josta kannettiin murskaantuneita raatoja, jotka viskattiin hänen eteensä että hyytynyt veri roiskahteli. Hän olisi tahtonut paeta, mutta jalkoihin oli kiinnitetty niin suuret kultamöhkäleet ettei hän voinut niitä liikuttaa. Ja yhä kannettiin aukosta ilmestyviä raatoja, milloin jotenkin koossa pysyvinä ja kokonaisina, milloin kappaleina ja osina. Mutta Power huomasi, että toista tietä laskettiin pimeään aukkoon sama määrä vielä terveitä ja vahvoja miehiä.

— Niin, väki ei saa vähetä, se on sinun tahtosi. Ja kuten sanoit, kun varokeinoista puhuttiin: »Antaa mennä, miehet ei maksa mitään, mutta timperit ovat kalliita!» niin veli onkin asian laita. Katsohan tuota päätöntä armeijaa, joka pyrkii timperien tilalle!... Ei pelkoa, veli... hahahhaa!...

Power vilkasi siihen. Mutta hänen silmänsä kiintyivät vaimo ja lapsilaumaan, joka yhä suureten piiritti kaivosaukkoa ja ojennetuin käsin tahtoi lähestyä sitä veristä läjää, jota Powerin eteen kasattiin, mutta vahtipoliisit estivät sen. Syntyi hirveä itku ja parku ja hammasten kiristys, että Powerin selkäpiitä karmi, mutta samalla kaikki katosi ja Power päästi helpotuksen huokauksen.

— Hiukan surullista, niinkö? Mutta elä välitä, sillä siten vaan syntyy miljoonat. Kuinkas paljon niitä sinulla veli nyt onkaan?...

Power koetti muistella, sillä hänen täytyisi vastata. Hänen silmäinsä edessä alkoi tanssia numeroita, suuria punaisia, verellä piirretyitä numeroita sikin sokin, ylösalasin ja pitkinä riveinä, mutta hän ei voinut niitä koota, sillä ne yhä liikkuivat ja tulivat lukuisammiksi. Hän kuuli vieraansa ivanaurun.

— On hauskaa leikkiä noiden kanssa, eikö? Ja niin turvallista!

Power näki edelleenkin vaan numeroita. Mutta nyt ne alkoivat häntä niin ahdistamaan, että hänen täytyi ruveta tyrkkimään niitä pois luotansa. Siitä se kiihtyi ankaraksi kamppailuksi, jossa hän sai hikoilleen ja läähättäen taistella niin paljon kuin ennätti, kunnes hän kuuli kamalan pilkkanaurun ja numerot katosivat.

— Hauskaa, varsin hauskaa veli! Mutta on olemassa eräitä velkojia, tosin vaarattomia, koska niillä ei ole mitään lakituvassa merkitseviä papereita, mutta muuten ikäviä jos ne vaan pääsisivät lähestymään. Haluat ehkä niihinkin hiukan tutustua.

Sanoi ja ojensi kätensä, jonka jokaisen sormen pitkän kynnen päässä säteili ja räsähteli kuin salamoita iskien, ja samalla ilmestyi kuin jostakin epämääräisestä aukosta, kaivannosta, rautatietunnelista tai tehtaan ovesta, loppumaton ihmisjono, joka lähestyi häntä kuin kaamea hautaussaatto. Vähemmän niissä näytti olevan terveitä, useammat olivat kääreissä mikä mistäkin, ja viallisia, sokeita, silmäpuolia, käsi- ja jalkapoikkeimia, lyyhäten, ryömien tai sauvojen varassa kulkien. Ja kaikki ne alkoivat kiertyä hänen ympärilleen ja ojensivat häneen päin käsiänsä ja käden tynkiänsä, kainalosauvojansa ja tyhjiä hihojansa, surusta itkevin tai vihasta kiiluvin silmin, vanhoja ja nuoria miehiä ja naisia ja lapsia. Ja niiden joukko kasvoi lukemattomaksi ja tiheäksi kuin viitakko, ja ne kurkottautuivat toinen toisensa ylitse ja toinen toisiaan työntäen häntä kohden, kunnes lähimmäiset kädet, käden tyngät kainalosauvat ja tyhjät hiat alkoivat jo häneen koskettaa ja koko ilman täyttävä huuto, rukous, itku voivotus ja kirous kohotti Powerin hiukset kauhusta pystyyn. Hän koetti tukkia korvansa, mutta niihin tunkeutui sittenkin hirvittäviä ääniä:

... Verenimijä!... ryövääjä!... murhaaja!... Anna minulle silmät päästäsi!... anna minulle käsi!... minulle jalka... Anna minun osani!!... Anna minun lasteni osa!... Kirottu!

Power muisti kultahelaisen raamattunsa, jonka sisälle hän ei ollut milloinkaan katsonut, mutta jonka tiedot ja taiat hänelle oli jolloinkin opetettu, ja hän koetti panna kätensä ristiin ja huutaa: auta minua, sillä olenhan minä kristitty ihminen!

— Joo, sinä olet kristitty ja oikein puleerattu ja patenteerattu! nauroi vieras että Power taas näki hänen pitkät torahampaansa ja punaisena ammottavan kitalakensa.

— Joo, sinä olet kristitty ja kannatat vahvasti kirkkoa, veli. Sinähän melkein yksin rakennutit tuonkin yhden tuonne kurjimpien vuokrakasarmiesi läheisyyteen, missä suurin osa kaupunki työväkeäsi asustaa, ja myöskin valitsit sinne papin, mieleisimpäsi niistä sadastaneljästäkymmenestä jotka kävivät kumartamassa. Ja hyvän valinnan teitkin, se on totta. Ei ole joutanut taivas mustumaan eikä helvetti jäähtymään. Niin, ja kannatathan sinä vahvasti myöskin teikäläisten ylpeätä kirkkoa ja olit valitsemassa siihen seremonimestaria, joka osaa laulaa hieman toisessa äänilajissa kuin luo toinen, niin että jos joskus niinkuin omaatuntoa roukkisi, menee vaan sinne niin se ottaa ja tyyntyy. Hahhahhaa! ... Sinä olet johdonmukainen mies, veli; kaikessa johdonmukainen. Hahhahhaa!

Se nauru oli kamalaa. Power hytki kuin myrskyn puistamana. Ja nyt vasta hän huomasi että vieraansa otsassa oli sarven tynkä. Power vapisi kuin vilutautinen ja lysähti hervonneena levälleen kuin lankavyhti. Mutta vieraansa, joka ei voinut olla muu kuin itse pääperkele, kuuli hän nousevan ja puhelevan:

— Olenpa jo viipynyt liikaa, pitää ehtiä vielä toisiakin veljiä tervehtimään. Hyvästi siis!

Ja tarttui Powerin käteen, jota hän ei voinut pois vetää, vaikka tunsi että sitä poltti ja paleli, pisteli ja pakotti yhtaikaa. Ja puheli vielä:

— Siis viideskymmenes syntymäpäivä ... onnittelen! Hyvin se on mennyt, hyvin olet asiasi osannut hoitaa ja olet niin varmalla kannalla... Kun vaan ei olisi tautia ja kuolemaa... mustaa... hahhahhaa!... haa! hahhahhaa!...

Astui ovelle ja kumarsi:

— Näkemiin... hahhahhaa!...

Power aukasi jähmettyneen suunsa ja ponnisti kaikki voimansa. Vuoteen vierelle syöksyi hätääntynyt vahtipalvelija aseet molemmissa käsissä. Mutta Power, märkänä hiestä, vapisevana, silmät pyöreinä ja ulos pullistuvina tuijotti paikkaan mistä paholainen oli lähtenyt. Siinä riippui hänen oma yönuttunsa tuolin selkänojalle heitettynä.

Power tunsi sydämensä lyövän epäsäännöllisillä, vihlovilla jytkäyksillä ja retkahti tyynyilleen.

— Lääkärini! örähti hän käheästi.

Palvelija katosi kuin pyyhkäistynä ja muutaman tuokion perästä ilmestyi siihen lääkäri. Mutta hetken perästä tuli niitä kaksi lisää. Ja taas muutaman hetken perästä kaksi. Ja kokonainen armeija sairaanhoitajia.

Ja Powerin palatsissa liikuttiin niin hiljaa ettei askelten ääntä kuulunut.

MAALAAJAN TAIVAS.

Hän oli taiteilija ja hänellä oli sen tuskat. Hänen poveansa poltti lakkaamaton kaiho ja luomishalu, ja hän olisi tahtonut tehdä jotakin suurta — kuolematonta. Mutta maailma ei tarjonnut kyllin korkeita aiheita, sillä se oli niin jokapäiväinen, niin lemmetön ja tyly, niin rauhaton ja ruma. Hän ikävöitsi niiden vastakohtia ja hänen kevytsiipinen mielikuvituksensa lennätteli häntä usein siellä — mailmoissa, joita ei ollut olemassa. Hän palavoitsi kauan ja vihdoin keksi ratkaisun: hän tahtoi maalata taivaan.

Hänen rintansa täyttyi pyhästä innostuksesta ja hän täytti palettinsa ihanimmilla väreillä, levitti eteensä suurimman kangaskappaleen ruusuisella pohjalla ja rupesi piirtelemään muotojen ääriviivoja — maalasi ja pyyhki, maalasi ja pyyhki, sillä ääriviivat vaihtuivat ja muodot haihtuivat eikä kokonaisuutta tahtonut syntyä.

Mutta viimein se syntyi; juuri kun hänen lihansa oli väsynyt ja mielikuvituksen lintu oli lennähtämäisillään alas siipiänsä lepuuttamaan. Silloin se oli syntynyt. Hän oli maalannut taivaan — autuaitten lehdon, jossa ruusut eivät lakastuneet eikä myrsky veden kirkasta kalvoa himmentänyt, jossa jumalan lempeä silmä päivänä paistoi ja hänen henkäilynsä viihdyttävänä tuulosena leyhyi, jossa ilma soi ijäistä ihaninta symfoniaa ja yrttitarhojen mystilliset siimekset olivat ehtymättömien uinailujen tyyssijoja niille onnellisille jotka siellä toisensa kohtasivat häiritsemättömin lemmensyleilyksin ja ijankaikkisuuteen jatkuvin nautinnon hetkin.

Se oli nyt se, jota hän oli ikävöinyt, ja hän tahtoi uinahtaa sinne armaansa syleilyyn.

Mutta keskellä ihaninta ilmojen symfoniaa ja yrttitarhojen lumoa pilkisti sieltä itse pahanhimon ilkeä silmä ja irvisti itse rumuuden raateleluhampaat — ja kaikki oli saastutettu.

— Ei! Niille on luotava oma maailmansa — helvetti, pimeä ja ruma.

Ja hän täytti palettinsa rumimmilla väreillä, otti suurimman kangaskappaleen lokamustalla pohjalla ja maalasi, pyyhki ja maalasi, sillä hän ei tahtonut löytää muotoja eikä ääriviivoja kylliksi mustia ja kylliksi rumia.

Mutta vihdoin se oli syntynyt. Hän oli maalannut kaameimman louhikon, jossa ei mikään kukoistanut, ärjyvään yöhön, jossa ei hetkenkään rauhaa ollut, jonka ylitse itse belzebub siipensä levitti ja yhden silmänsä valoksi ylensi. Sinne katkerimmista kyynelkarpaloista vedet murhan myrkkyvaahdossa kohisemaan, tuskista polttavat tuulet, vääryyden vihloista viimat ja itkuista ikuinen symfonia. Sinne alastomat himot hirveimpään piiritanssiin itse belzebubin ympärille. Sinne portaat rujoista ja rammoista, orvoista ja leskistä, kaikista joita rumuuden enkelit olivat kaikkina aikoina niittäneet ja niitä myöten raskaine kultaristineen loppumattomaan kiipeämiseen ne, joille se oli ihanne...

Se oli nyt se — helvetti, jonka vuoksi hän oli kärsinyt ja tuntenut miljoonien kärsivän. Hän tahtoi paeta jälleen taivaaseensa ja uinahtaa...

Mutta ihmiset kulkivat hänen ikkunansa ohitse, tulivat ja menivät, kukin arki päiväisillä asioillansa; ja heidän äänensä sorisivat milloin iloa, milloin surua, milloin leikkiä ja milloin totisuutta, ja kaikki yhtyi yhdeksi sekavaksi kuoroksi.

Hän katsahti maalaamiinsa ja ne olivat aivan epätodellisia; ne olivat liian valoisia ja liian mustia.

— Ei, mutta maalaappas elämä, todellinen elämä todellisin mutta taiteellisin värein!

Hän täytti taas palettinsa väreillä, levitti eteensä kangaskappaleen ja alkoi piirtelemään muotoja ja ääriviivoja...

— Mahdotonta!

Hänen eteensä aukeni huimaavia näköaloja, jotka sisälsivät itseensä taivaat ja helvetit lukemattomine tavanvaihteineen; ääretön värien ja muotojen, sointujen ja epäsointujen sotku, johon hän upposi kuin hyttynen avaruuteen.

— Mahdotonta! Se on puristettava kokoon, se on puristettava niinkuin sydän puristaa joskus tunteen yhteen ainoaan pisaraan...

* * * * *

— Mitä sinä mietit, poikani? — Se oli hänen äitinsä lempeä ääni.

— Olen maalannut taivaan ja helvetin, nyt tahtoisin maalata elämän.

— Yhdistä ne... ei, maalaa taivas uudelleen, kunnes siitä on tullut todellinen ihanne sinulle tänäpäivänä, se on paras taulusi! Ja äiti poistui hymyillen.

— Niinkö!

Maalaaja otti taas palettinsa, sevotteli värejä ja mietiskeli. Nopeasti sivalsi hän pienen pikkaraisen kangaskappaleen vaaleansinervällä pohjalla ja maalasi siihen muutamilla siveltimen vedoilla palan puhdasta luontoa, sinne oman majansa ja sen pyhättöön lemmittynsä kuvan.

-Nyt!

Ja riemuiten vei hän sen äidillensä.

Äiti katsahti siihen vaan kerran ja suuri, kirkas kyynelkarpalo vierähti hänen kalpealle poskellensa.

— Se on hyvin kaunis, poikani! Mutta eikö mitään ole siitä unohtunut — eikö todellakaan mitään?...

Oli unohtunut. Maalaaja muisti sen ja vavahti. Oli unohtunut se, joka olisi pitänyt ensimäisenä maalata hänen majansa pyhättöön.

Nöyränä palasi hän ja korjasi erehdyksensä; lämmöstä täyttyvin rinnoin maalasi hän sen, joka oli unohtunut — äidin sydämmen.

VIIMEINEN LEIPÄ.

Sinä tiedät, Hannu, että tässä on viimeinen leipämme?...

Sen lausui kalpea nuori vaimo. Ääni oli hellän arka, melkein kuiskaava. Mutta Hannu ei virkkanut mitään, hän vaan tuijotti pienestä ikkunaruudusta kapealle likaiselle kadulle, joka juuri oli peittymäisillään valkoiseen lumivaippaan. Siinä oli hän jo kauan tuijottanut näkemättä mitään, taikka katsellut, kuinka suuret, pehmeät lumihiutaleet kuin valkeat perhoset lentää lepottelivat alas maahan ja ikkunaruutua vasten, josta siipirikkoina putosivat alas kynnykselle. Sitä mukaa kun maa valkeni ja loka peittyi tuntui hänenkin mielensä valkenevan, sielläkin tuntui jotakin peittyvän, pehmenevän ja lämpenevän, sillä hän oli unohtamaisillaan todellisuuden. Mutta yht'äkkiä kaikki musteni.