Part 6

— Minä, alkoi Wolf tyynesti, olen työnjohtajien! kautta kuullut teistä Mr. Kallio, ja oikeastaan heidän suosituksestaan johduinkin nyt kutsumaan teidät puheilleni, sillä minä lähden huomen aamuna jonkun päivän kestävälle matkalle. Seikka on sellainen, että kaivoksissamme on suunniteltu toimeenpantavaksi monenlaisia järjestelmällisiä muutoksia, parannuksia ja laajennuksia. Niiden lopullinen käytäntöönpano tietysti riippuu yhtiömme presidentistä, jota odotetaan piakkoin Europamatkaltaan palaavaksi, mutta hyvin luultavasti hän tulee ne semmoisenaan hyväksymään. Sen mukaan tultaisiin esimerkiksi yleisesti kohottamaan työpalkkoja, joka näyttää olevan olosuhteitten vaatimus, varustamaan kaivantoja paremmilla terveys- ja suojalaitoksilla, jotka myöskin ovat tarpeen vaatimia, sekä laajentamaan töitä, joten puolestamme tulisimme vähentämään sitä työttömäin armeijaa mikä tänä aikana näkyy kasaantuvan.

Wolf lopetti äkkiä, nousi ja kohteliaasti huomautti:

— Anteeksi, yksi minuutti! — ja niin sanoen hän meni nopeasti toiseen huoneeseen, jonkun tärkeän asian muistaen, kuten näytti.

Kallio oli kuin puulla päähän lyöty. Ensinnäkin hänen käsityksensä tuosta pelätystä »Rautakulman keisarista» muuttuivat toiseksi kuin mitä ne olivat vielä hetki takaperin olleet ja sitte nuo asiat, joista hän kuuli, hämmästyttivät häntä. Oliko todellakin oltu liian hätäisiä tuon lakkopäätöksen teossa, oliko tehty tyhmyys, joka jatkettuna alettua tietä tulisi mahdollisesti omaksi vahingoksi, sillä sillähän voitaisiin ärsyttää tuo nyt omasta tahdostaan taipuisa hirmuinen mahti vastataisteluun, taipumattomuuteen ja kaikkien jo suunnittelemainsa parannusten peruuttamiseen?... Eiköhän olisi sittenkin paras koettaa kaikessa hiljaisuudessa perääntyä siitä mihin jo oli ehditty... ja sehän nyt olisi oikeastaan hänelle itselleenkin kuin sallimuksen ojentama pelastus...

Näitä ehti Kallion päässä pyörimään kun Wolf taas astui huoneeseen ja istahti tyynesti paikalleen.

— Niin, alkoi hän, mainitsin, että töitä tultaisiin laajentamaan, se siis tahtoo sanoa: ottamaan enemmän työväkeä, josta taas vuorostaan johtuu että tarvitaan enemmän peräänkatsojia, työnjohtajia. Yhdeksi sellaisista on teitä erityisesti minulle suositeltu ja minä siis päätin tarjota teille sen paikan tuntuvasti kohotetulla palkalla, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.

Nyt Kallio joutui vasta ymmälle. Kaikkia muita mahdollisuuksia oli hän koettanut tämän »visiitin» syyksi arvailla, mutta tuota ei suinkaan. Ja tuo esitys tuntui niin luonnolliselta kuin se konsanaan saattaakaan, mutta kuitenkin siinä oli jotain omituisesti epäilyttävää. Joutamatta nyt mitään sellaista punnitsemaan, muisti hän vallitsevan aseman ja vastasi empimättä:

— Niin hyvä kuin tarjouksenne onkin, en voi sitä ottaa vastaan.

— Te ette voi! Minä ihmettelen sitä. Saisinko kysyä syytä?

— Voi olla seikkoja ellen voi noin yht'äkkiä vastata, ja eihän sillä kaiketi ole niin väliäkään.

— Olen pahoillani ettemme saaneet teistä työnjohtajaa, virkkoi Wolf yhä näennäisesti tyynenä, mutta hänen kasvoillaan elehti selvä suuttumus.

— Kyllähän miehiä on, ja minua edullisempia varmaan, jos niitä vaan todella tarvitaan, lausui Kallio ja nousi lähteäkseen, vieläkin epätietoisena kysyisikö jotakin kuulemistansa muutos- ja parannushommista vai jättäisikö kaiken silleen, mutta Wolf pysähdytti hänet.

— Yksi asia, jonka muistin tuossa ja Mr. Kallio kai siihen voipi vastata. Minulle on lennätetty huhu tai juoru, miksi sitä sanoisin, että työväkemme puuhailevat lakkoa tai jotain sellaista, eihän tuossa kuitenkaan liene mitään perää?

Kallio olisi suonut ettei tuota kysymystä olisi herätetty, sillä hän tunsi jonkinlaista edesvastuullista vaikeutta sen vastaamisessa, mutta kun se nyt noin tehtiin, niin katsoi hän parhaaksi vastata suoraan.

— Kyllä siinä juorussa perää, mutta sen enempää en katso olevani valtuutettu ainakaan nyt vielä niistä asioista selostamaan.

— Mitä? Se on siis totta! Juuri kun me suunnittelemme suurisuuntaisia parannuksia, parhaimmassa tarkoituksessa, ryhdytään puuhaamaan lakkoa. Ovatko ne hulluja vai tapahtuuko se suorasta ilkeämielisyydestä?

Wolf näytti olevan sekä kovasti hämmästynyt että kiivastunut.

— Ei kumpaakaan, vastasi Kallio tyynesti. Meitä on ollut siihen pakottamassa kyllin painavat, tahtoisinpa sanoa kyllin räikeät, katkerat, veriset syyt. Jos noita parannuspuuhia on todellakin olemassa, niin niistä ei ole tiedetty mitään, sillä — Mr. Wolf on ehkä unohtanut — muutamia päiviä sitte saimme yhteisiin pyyntöihimme tai vaatimuksiimme, kummiksi ne sanottaneekin, itsensä herra ylijohtaja Wolfin nimessä vastauksen joka ei jättänyt toivon sijaa ja oli sitäpaitsi muodoltaan sellainen että se vain lisäsi katkeruutta.

Wolfin otsa hiukan punastui ja sitä enemmän kun huomasi Kallion suoran katseen olevan hänen silmiinsä kiinnitettynä.

— Ni-niin, toimenpide on mahdollisesti syntynyt sen jälkeen, koetti Wolf selittää — Ja milloin tuo lakko pitäisi alettaman?

— Siihen en ole valtuutettu vastaamaan.

— Ettekö siihenkään, onko tuo päätös nyt peruuttamaton?

— En siihenkään, mutta uskallan sentään sanoa oman luuloni, että ellei miehistö saa noista parannuspuuhistanne täyttä varmuutta, niin lakko tulee taisteltavaksi.

Wolf mietti muutaman silmänräpäyksen.

— Te myöntänette, jos asiaa tarkemmin ajattelette, että lakko tällä hetkellä olisi kaikissa tapauksissa tyhmyys, se tuottaisi tavattomassa määrässä kurjuutta ja onnettomuutta, sillä eihän sitä varten ole tietääkseni, ainakaan pitempää aikaa, varustauduttu, ja sitä paitsi tulisi se lopultakin nujerretuksi ja kaikki se mitä sillä koetettiin pakottaa jäisi saamatta. Siis palkaksi vaan kaikki siitä syntynyt vahinko, kurjuus ja kärsimykset.

— Mutta hätääntyneiden, kiusattujen ja pakotettujen ei auta sitä mahdollisuutta katsominen, kun ei muuta keinoa ole valittavana, vastasi Kallio.

Wolf mietti hetken ja näytti olevan epävarma jatkaisiko enää vai antaisiko vieraansa mennä. Lähestyi sitten Kalliota.

— Teen vielä yhden kysymyksen eli ehdotuksen. Koska te, Mr. Kallio, olette järkevä, ymmärtäväinen mies, kuten minulle on kerrottu ja kuten nyt itse huomaan, ja koska te nyt huomannette että tämä työväestön aije tuottaisi ehdottomasti onnettomuutta teidän kansalaisillekin, joiden edut kai teillekin ovat vähän läheisemmät kuin joidenkin toisten, niin, ja onhan teillä itsellännekin perhe, jota tietysti rakastatte ja jota ette suinkaan tahtoisi kurjuuteen suistaa, niin ettekö tahtoisi, ettekö lupautuisi vaikuttamaan siten että tuo tyhmä, onnettomuutta ennustava yritys nyt raukeaisi, jos... jos teidät siitä hyvästä työstä palkittaisiin?...

Ilman tuota loppua olisi Kallion vastaus ehkä ollut hiukan toisenlainen, hiukan lievempi tai muuta sellaista, mutta tuo isku vaikutti häneen kuin jotakin lokaa olisi hänen silmilleen viskattu ja samassa hetkessä hänelle selvisi kaiken tämän alla oleva tarkoitus. Wolfkin näytti huomaavan erehdyksensä ja koetti sitä jollakin soperruksella korjata, mutta Kallio kohotti ylpeänä päätänsä, iski varman katseensa Wolfin silmiin ja lausui painavasti:

— En!

Puristaen huulensa yhteen ja kääntäen kumartamatta selkänsä asteli Kallio ulos ovesta. Edustalla kohtasi hän Liposen, joka säpsähti hänet nähtyään.

— Mitä hiiviskelet? Puske vain sisään, kyllä siellä nyt on päällysmiehen paikka tarjolla! mörähti Kallio purevasti, painoi lakin syvemmälle päähänsä ja lähti järeästi astelemaan kokouspaikkaa kohden. Mutta tuskin oli hän ensimmäiseen kulmaukseen ehtinyt kun vastaan puski kiireellä vauhdilla prominentti Kukkonen, joka näytti myöskin säpsähtävän. Hymähtäen, mutta kasvojaankaan kääntämättä paineli Kallio ohi varmoin askelin.

— Kylläpäs nyt korpeille ja ketuille tuli kiire, oikein kilpahyppy. Punokaa vaan yhteen, ei tee mitään, kun _me_ vain olemme asiastamme selvillä...

MYRSKY-YÖN RUNOA.

Ilmassa on outoa hämäryyttä, kuin raskasta odotusta, pidättäytymistä, jännitystä. Vihdoin tuntuu pelokkaita värähdyksiä. Ja kohta senjälkeen uhkaavaenteinen humahdus. Se on myrskyn viestin tuoja. Merkiksi kaamasee se sylintäyden kalseita syyslehtiä ja lennättää ne ilmaan. Jo välähtää salama ja räjähtää. Taas on hetken henkeäpidättävää odotusta, kunnes kuuluu kaukainen valtava kohina, joka lähenee ja paisuu. Jo pauhaa läheinen metsikkö kuin hädässä, puut kumartavat syvään kuin seurakunta messussa, kuin hallitsijan alammainen kansa. Jo ehtii kylän laiteelle, kaataa aitoja, kattoja repii, puita piiskaa — ja niin yhä edelleen pauhaten, ärjähdellen ja roskaa ryöpyttäen ihmisasunnoille. Tutisuttaa seiniä, tärisyttää ikkunoita, ulvoo ja viheltelee. Puistelee ihmisten suojattipuita, oksia repii, juuria ratkoo. Syöksähtää siitä alas rantaan, ryöpsähtää levein sylin mustaan veteen, käärii sitä kuin luokoa, ja yhä edellään työntäen, vyöryttäen ja vaahdoksi vatvoen, tyrskien ja pauhaten, ärjyen ja ilakoiden etenee ulapalle....

* * * * *

Kalastajan vene pyrkii rantaan, taistelee ja pyrkii — myrsky työntää sen takaperin. Läähättäen ja hammasta purren ponnistelee vanha kalastaja — myrsky viskaa takaperin. Veri tihkuu soutajan kynsien alta, jänteet ratisee — meri on väkevämpi. Katkeaa soutajan airo, kaatuu kalastajan vene — myrsky laulaa lauluaan.

— Jumalani! kiljasee kalastajavanhus, mutta suolanen vesi lyö vasten kasvoja.

— Jumalani! Jumalani!... Auta! Auta!... huutaa hän kähisevin äänin, mutta voimakkaammin ärjähtelee meri.

Hän ei ole monta kertaa huutanut jumalaa eikä häneltä apua rukoillut, sillä hän on aina selviytynyt kylmän järkensä ja voimakkaiden käsivarsiansa avulla, mutta nyt hän huutaa ja rukoilee, sillä meri on hänet voittanut.

Verisin sormin kouristaa hän veneen laidasta ja huutaa. Mutta ääni sortuu sortumistaan ja vaikenee vaikenemistaan, kunnes sammuu kokonaan. — Jumala, meri vaan pauhaa...

* * * * *

Tietä, joka johtaa ihmiskeskustaan, ponnistelee eteenpäin ihminen, rynnistelee vasten myrskyä vaimo, liepeillään suojaten ja rintaansa vasten painaen lasta, jonka ainoa turva on hän, jolla ei itsellään turvaa ole, ympärillä on läpinäkymätön pimeys, yö. Ympärillä pauhaa ja ryskää, taittuu puita, oksia sinkoilee, vasten lyö vettä ja rakeita. Horjahtelevilla jaloillansa täytyy hänen tunnustella tietä, ettei oheen horjahtaisi.

Itsestään ei hän välitä, hänet saisi myrsky vaikka repiä, mutta tuo, jota hän rintaansa vasten puristaa, pakottaa ponnistamaan, kestämään; sen tahtoo hän myrskyltä suojata.

Suojaan, suojaan! Eikö jo joku valo tuikkaisi?...

Ei tuika vielä. Eteenpäin vaan, eteenpäin!...

Maailma on avara, hän tuntee, avara ja ankara. Sen voimat jokapuolella ylen armottomat. Ja maailma on täynnä koteja, hän yksin, jolla ei ole kuhunka päänsä kallistaisi, hän yksin, jolla ei ole yhtään ystävää... ei yhtään koko avarassa maailmassa!...

Selittämättömän tuskan täyttämänä lyyhistyy hän polvillensa lapsensa yli ja rinnasta tulvii huuto: — Oi Jumalani! Oi Jumalani!... Mutia rakeet putoavat kovina hänen päälaellensa ja kylmä vesi valuu hänen lämmintä ruumistansa pilkin.

Eteenpäin, eteenpäin!...

Jo tuikahtaa tien vierestä tuli. Läpi sateen ja myrskyn, läpi silmillä riepovien hiussuortuvain ja läpi kyynelien näkee hän sen ja rientää sitä kohden.

— Lapseni, nyt tapaamme ihmisiä, nyt pääsemme suojaan!

Mutta sen vierelle päästyä hän pysähtyy ja epäilee, sillä rakennus on ylen loistava — hänelle. Ponnistaa kuitenkin itseänsä ja vapisevin polvin kohoaa rapulle — toiselle — kolmannelle — ja kolkuttaa ovelle, varovasti, hyvin varovasti, sitte kovemmin ja kovemmin.

— Kuka siellä?...

— Ihminen, äiti, jolla on lapsi povellaan ja rukoilee päästä hetkeksi suojaan — hetkeksi vain.

Ovea raotetaan varovasti ja kirkkaan valon annetaan langeta hänen kasvoillensa, mutta suljetaan samalla nopeasti. Hän jää pimeään ja odottaa, odottaa hetken, odottaa toisen, yhä odottaa, sillä hän ei ymmärrä mitä tehdä ja mitä hänelle tarkoitetaan. Viimein hän kolkuttaa uudelleen — varovasti — kovemmin, kunnes oven takaa kuuluu ääni:

— Menkää! Ei meillä ole suojaa — teille!

Hän vaan yhä katsoo oveen eikä tahdo ymmärtää, ei tahdo uskoa, sillä sekin oli nainen ja äidin ääni...

Jo ymmärtää hän sen, ja povessa käy hirveä vihlaus. Kuin myrskyn viskaamana ryntää hän tielle.

* * * * *

— Miksi mamma ei laskenut häntä sisään?

— Hän oli niin... niin...

— Rumako?

— Niin märkä ja kauhean näköinen ja...

— Paha, niinkö mamma?

— Ehkä niin... ehkä ei.... ei mamma tiedä... Multa eihän sinun lapsikulta tarvitse sitä kysellä.

Lapsi on hetken vaiti ja näyttää ajattelevan.

— Mamma, eikö rumia ja märkiä ihmisiä saa ottaa huoneeseen?

— Voi, elä lapsikulta kysele, mamma on väsynyt.

— Miksi mamma on väsynyt?

— Mamma on hermostunut.

— Miksi mamma on hermostunut?

— Lähde jo nukkumaan lapseni, on jo aika ohi.

— Huu, minua niin pelottaa!

— Miksi, lapseni?

— En tiedä, pelottaa vain... tuolla ulkona on niin pimeä ja ruma, siellä ulvoo ja pauhaa.

— Tuuli se on vain joka myllertää. Ei ole mitään pelkäämistä, rakkaani, me olemme hyvässä turvassa — niin hyvä, lämmin ja kaunis koti!

— Niin, mamma, oikein kaunis! Mutta... entäs se joka kävi pyrkimässä sisään, eikö hänellä ole kotia?

— Ehkä ei... ei hänellä ole.

— Miksi hänellä ei ole?

— Hän on köyhä.

— Miksi hän on niin köyhä?

— Voi, elä kysele turhia, lapseni!

Lapsi on taas hetken vaiti ja katselee miettiväisenä ympärilleen.

— Mamma, kuka on rakentanut tämän meidän kauniin kodin ja kaikki tyyni, pappako?

— Ei, vaan työmiehet.

— Pappa ei ole työmies? —

— Ei.

— Niillä, työmiehillä varmaan on paljon kauniita koteja... onko mamma?

— Ei, lapseni, ei niin kauniita kuin sinulla.

— Miksi ei?

— Ne ovat köyhiä.

— Miksi ne ovat köyhiä?

* * * * *

— Miksi ne ovat köyhiä, mamma?

— Voi voi! Nyt sinun on lähdettävä nukkumaan, muuten sinä teet mamman sairaaksi!

— Mutta eipä pappakaan ole vielä tullut. Miksi pappa viipyy aina kauan?

— Papalla on paljo työtä; hän, on varmaan Kansanvalistusseuran kokouksessa nytkin.

— Mikä se valistusseura on?

* * * * *

Ulohtaalla katureunasta, upean aidan ja puiston ympäröimänä, on talo, jonka olemassaolo on julkinen salaisuus, — talo, joka päivin on kuin kuollut, mutta öisin herää räiskyvään elämään. Silloin se on iloinen talo. Mitä rumempi ja pimeämpi on yö, sitä iloisempi on se.

Sen ikkunat ovat tarkasti verhotut ja peittävät sisäänsä kaiken mitä siellä on: hyvin kunnioitettavat vieraat, jotka siellä vapautuvat kaikista ahtaista elämänkaavoista, ja iloiset talon asujamet, jotka elävät ja pukeutuvat vaan sitä yötä ja sitä seuraa varten.

Alla myrskyn pauhinan ja sateen roiskinan, alla kaikkien surujen ja murheiden on se kuin rauhan satama, jossa unhotetaan ne. Niinpä nytkin. Kiireesti pujahtavat umpivaunut ovat sinne tuoneet seuran, joka tahtoo vapautua raskaista velvollisuuksista ja kaavoista — ja myöskin osaa tehdä sen, sillä heitä avustaa siinä iloinen naisparvi, valittu iän, näön ja vaikutusmaun mukaan kaiken maailman suunnilta ja kouluutettu tehtäväänsä kokeneella aistilla.

Seura on päässyt jo ensi asteen ohi, elementit ovat jo vapautuneet, virallisen nutun ja siveellisen kuoren alta on jo astunut esiin nautintoa etsivä elostelija. Kansanvalistusseuran esimies on innostunut johtamaan kööriä:

Hei maljat kaatakaamme, jää huolet arkiset, nuoruutta, voimaa saamme ja aukee sydämet. Hurei, hurei, huraa!

Kippis!... ja lasit tyhjentyy, ja paussin ajalla polvilla keinuvat neitoset jakavat hyväilyjä. Mutta nytpä tuomari tahtoo laulaa:

On naiset vain ja viini mi mielen ylentää, se ompi tyhmeliini ken osattomaksi jää. Hurei, hurei, huraa!

Nyt innostuu jo poliisimestarikin:

Jos myrsky on tai tyyni, jos päiv' on, yö on, tai — unhota kaikkityyni ja syö ja juo ja nai. Hurei, hurei, huraa!

Kansanvalistusseuran esimies tahtoo päättää:

Siis maljat nopeasti — tää malja neitosten — ja ilo aamuun asti, tää lyhyt hetkinen. Hurei, hurei, huraa!

Lasit kilahtelee, ilo kasvaa. Mutta panimomestarilla on vielä laulun vuoro:

Tuo ompi oiva tuuma, ma näin siis päätän sen: mull' on niin hiton kuuma, ma napit aukaisen — Hurei, hurei, huraa!

Remu kiihtyy, häly kasvaa. Tuolit kaatuu ja pullot putoilee, napit laukee ja vaatekappaleet valahtavat lattialle. Yleinen riemu ottaa yksityiset muotonsa.

Mutta viimein väsytään, — on soma väsyä täällä — ilman paikan ja tavan valintaa. Pöydällä tököttävät pullot, tyhjät ja täysinäiset, saavat ihailla täytelyydessänsä puhkuilevia vatsakumpuja. — Poliisimestarin on onnistunut kaatua sohvalle, kainalossaan naisen kenkä. Tuomari on pudonnut tuoliltansa lattialle, kainalossaan kokonainen naisen jalka. Ja niin ne muut, jotka väsyivät ennenkuin vuoteelle ehtivät. Mutta Kansanvalistusseuran esimies luulee silkkihattuansa yöastiaksi...

Ulkona on myrsky.

* * * * *

Raskaasti ryskyen saapuu asemalle pitkä tavarajuna. Sen vaunujen alta ryömii ilmoille likaisia ja kohmettuneita ihmisolentoja — miehiä, jotka tulevat pitkältä matkalta. Kiirehtien koettavat he ohjata jäykistyneitä jalkojansa pimeään katveeseen, missä voisi yhtyä ja tehdä suunnitelmia. Karkea kirous kalisevien hampaitten takaa on ensimäinen jolla he voivat toisiansa tervehtää — kirous kylmää ja satunnaista epämukavuutta vastaan, ei muuten, sillä matka on onnistunut. Suojaan! Se on ensimäinen kysymys, mutta kaupunki on outo.

— Mihin?

— Niin, mihin, sanoppas se. Meitä pelkää jokainen kristitty tässä kaupungissa.

— Poliisiasemalle?...

— Vieköön hitto sinne luunsa vapaaehtoisesti!

— Ei siis muuta kun etsimään.

Väristen, nutturähjäin kaulukset vedettynä niin ylös kuin ne suinkin ylettyvät ja kädet työnnettynä taskujen pohjaan, lähtevät he niskakyyryssä varovasti etenemään kaupungin pimeätä seutua, sen takapihoja noutaen. Jokainen sovelias soppi tutkitaan ja ovia koetellaan. Kaikki ovat lukitut.

— Täällä näyttää ihmiset olevan varsin varovaisia, murisee yksi joukosta.

— Omaisuus on pyhää, lisää toinen.

— Joo, lantansakin he lukitsevat...

— Eipäs, sanoo Andreas, edellä ollut, jonka käsiin on kopeutunut joku aukeava oven tapainen. — Jo nyt otti ja avun antoi, työntykää pojat vaan sisään — tänne!

— Mutta sehän on lantasäiliö!

— Juuri niin, ilmielävää lantaa siellä on, vaan siksipä se onkin oiva paikka meille — lämmin ja pehmeä.

— Oikein, hevoslantaahan tuo vaan on, sanoo Siimon ja työntyy eellimäisenä sisään.

— Kas niin, enkö minä sitä sanonut, niin suloinen lämmin hivelee kasvojamme ja tunkeutuu nuttujemme alle! — iloitsee Andreas.

— Mutta haisee...

— Koko maailma haisee — ja pahemmalle kuin tämä; tämähän on rehellistä ja puhdasta hajua yhdestä ainoasta aineesta... Mutta kenellä on kuivaa tulitikkua?

Siimonin kainalon alta löytyy sellainen; sen valossa tarkastetaan asema ja katsotaan leposija.

— Mitäs muuta tuohon lämpimän pehmeän lannan päälle vain, kyllä se huomenna pois varisee, kyllä sen päivä taas valkasee.655

— Niin, vielä meille päiväkin koittaa! huokasee Vilkku, jolla on runollinen mieli.

Ja miehet, mieron matkalla toisensa tavanneet, laskeutuivat levolle kuin veljet. Kylki kylkeä lämmittää yhteinen ymmärrys ja leikki lieventää mielen katkeruutta.

— Tämähän on ruhtinaallinen yömaja...

— Niin — työmiehelle...

— Mutta ei tekisi pahaa vaikka olisi vatsassakin jotakin. — Andreas, sinullahan piti olla sitä makkaraa vai oletko jo omaan suuhusi sen pistänyt?

— Tallell' on tavara, täsmälleen kuusi tuumaa pitkästi, kaksi kullekin. Jako tapahtuu purasemalla siitä mihin minä sormeni merkiksi asetan.

— Saat kiitoksen Andreas rehellisyydestäsi.

— Eipä ansaitse — jäin näemmä vaan itse vähän pienemmälle osalle.

* * * * *

— Ihanata on elämä täällä maailmassa! huokasee Vilkku. — Täällä ihminen rualla ravitaan, vaatteilla verhotaan ja huoneella suojataan myrskyä vastaan!

— Niin, työmies...

Emmepä ole kahteen kuukauteen siihen kättämme pulittaneet ja katso me kuitenkin kaiken tämän hyvyyden saamme.

— Niin, me olemme kuin kukkaiset kedolla ja taivaan linnut, jotka eivät työtä tee eikä kehrää...

* * * * *

Mutta Vilkku, sinullahan oli lemmitty täällä, häntähän sinä niin kiihkeästi tapaamaan kiirehditkin, kuinka sinä tänne jäit vielä?

— Sitäpä tässä juuri mietin. Ihanasti tämä kaikki sydämmeni tunteisiin sointuu: rumuus rakkauteen, kurjuus onneen. Oi veljet! Mutta — vielä meille päiväkin koittaa!

* * * * *

Äänetönnä nyt kukin kuuntelee oman povensa ääniä, kunnes vaipuvat unten maille ihmeellisille, jossa ei mikään ole mahdotonta. Vilkku yksin ratkaisee onnensa kummaa kysymystä polte povessaan, hiki otsallaan.

Seinän takana ryntäilee myrsky, lakkaa päryyttää yhtä laudan sälöä ja soittelee oksanreiällä.

* * * * *

Tikintikin — tikintikin — tikintikin...

— Missä, oi, kultani kuljetkaan, tyttösi on niin yksin — vai joko jouduin ma unholaan? — Oi, tule jo tervehdyksin!

Tikintikin — tikintikin... Hääleninkiä neiti Onnelliselle — kaunista hääleninkiä... tikintikin... jonka pitää valmistua huomenna... tikintikin — tikintikin... Missäs on minun hääleninkini?

Tikintikin — tikintikin — tikintikin...

Tulisit armaani mierolta pois. tyttösi on ikävässä, kahdenhan helpompi surrakin ois — yksin nyt kalpenen tässä!

Tikintikin... Näin minä yli yöt valvon ja neulon hääleningeitä... tikintikin... nuorille kauniille morsiamille... Neulon... tikintikin... onneako?... Ja itse kuihdun ja odotan...

Kuihdunko minä? Miltähän minä näyttäisin jos hän nyt tulisi?... Voi, kuinka minä olen kalpea, ei edes poskipäillä punaa!... Ja tummat ympyrät tuossa noin — ja eiköhän jo ryppyjäkin, tuommoisia pieniä kureita!.... Voi kuinka minä olen väsynyt — väsynyt!...

Mutta mitä minä tässä hupisen... tikintikin... tämän pitää olla huomenna valmis... tikintikin... ja vuokrakin on maksettava... tikintikin — tikintikin — tikintikin...

* * * * *

— Mitä on enää elämällä arvoa — tällaisella elämällä! Ihmisten hylkynä ja itselleen vaivana vaeltaa ja vaeltaa — repaleisena, vilussa, nälässä... Jos miten mittaan, on kärsimys suurempi nautintoa. Haa, nautintoa! — en muista sitä enää, siitä on niin kauan... nautintoa on minulle vaan myrkky, jonka hirveät mainingit vielä veressäni kiertävät...

— Riehu sinä myrsky vaan, lyö! Jospa sinä voisitkin repiä minut kappaleiksi, niin minä siunaisin sinua.... Tuttu sinä olet minulle, sinun soittosi, sinun raivosi sinut minä olen omassa povessani tuntenut kauan, kauan, kunnes nyt sekin, tuo ainoa kaiku elämästä, on väsynyt, vaiennut... jälelle on jäänyt vain yksi jota kaipaan, kaiken unhotus, kaiken loppu — rauha!...

Hän selvittelee taitavasti nuoran kappaleen ja solmeaa sen päähän silmukan — ja yhtä varmasti kiinnittää sen ylös oksaan.

— Ärjy sinä, meri, vaan en minä sinne tule. Minä tahdon ripustaa itseni ylös että ihmiset näkevät ja joku sydän särähtää...

— On häpeä lähteä maailmasta näin kurjana, mutta...

Hän pujottaa silmukan kaulaansa. Hampaat kalahtaa ja syvä synkkä huokaus kohoaa rinnasta, aivan kuin puhaltaisi sieltä ulos kaiken mitä siellä on sisällä ollut... Mutta samassa musta haamu, kuin myrskyn enkeli, ryntää siitä ohi niin lähitse että liepeet häneen koskettavat ja syöksyy rannalle. Siellä hän irrottaa poveltansa jonkun jota tulisesti syleilee ja suutelee — ja sitten ne molemmat katoavat.

Nopeasti tempasee mies silmukan kaulastansa ja ryntää rantaan — pelastamaan.

Se on jo myöhäistä. Myrsky laulaa lauluaan.

HIILIÄ.

Joka aamu nähtiin hiilenkäsittelypaikkojen läheisyyteen ilmestyvän vanhan harmaahiuksisen naisen, joka keräili koriinsa tielle varisseita hiiliä.. Sitä tehdessään ei hänen tarvinnut paljon kumartaa, sillä elämän taakka oli jo hänen vartalonsa siihen asentoon taivuttanut. Mutta joka kerta, kun hän oli hetken aikaa etsinyt ja poiminut, rupesivat hänen silmänsä vuodattamaan kyyneleitä, jotka kostuttivat koriin kasaantuvia hiilen murenelta, kunnes hän kantamuksineen lyyhäsi pois.

Siihen oli ollut ennen lupa, mutta nyt oli tullut kielto ja uhka; sakkotauluja oli sitä varten asetettu radan varrelle lukuisasti. Sitä ei tiennyt harmaahapsinen hiilenkerääjä, vaan ilmestyi paikalle tapansa mukaan. Mutta ei ehtinyt pitkälle, kun hänen eteensä ilmestyi virkapukuinen mies ja puhui. Ja kun ei hän ymmärtänyt mitä hänelle puhuttiin, vaikka ääni kyllä oli vaativa ja ankara, sysättiin hänet menemään. Ja hän meni, kyynelten tippuessa tyhjään koriin.

Sen päivän ja sitä seuraavan yön hän huojutteli kumaraa ruumistansa kylmän uunin vierellä, mutta seuraavana aamuna taas, tosin arkana ja kysyvänä, lyyhäsi hän koreilleen radalle. Nyt tuli virkapukuinen, otti häntä käsipuolesta ja vei mukanansa...

* * * * *

Elämä saattaa kulkea pitkät ajat tyyntä, jokapäiväistä, ehkä onnellista latuansa, mutta yhtäkkiä iskee onnettomuus kuin salama kirkkaalta taivaalta, antamatta sitä edeltä aavistaa tai nähdä siihen syytä, — Ja sitä seuraa toinen ja kolmas — kokonainen sarja onnettomuuksia, kunnes koko elämä on muuttunut muutamissa hetkissä aivan toiseksi: sopusoinnusta sekasorroksi, päiväsiä yöksi.

Sellainen oli ollut Antonio Guerrinin kohtalo. Vielä muutama kuukausi takaperin oli hän ollut onnellinen ja iloinen mies, terve ja voimakas mies, nyt oli hän lyöty ja onneton, tutiseva raajarikko. Vielä muutama kuukausi takaperin oli hänen ympärillänsä illoin helkkynyt hurmaava soiton sävel ja lämmin elämänilo, nyt oli hiljaista, autiota ja kylmää. Eikä onnettomuuksien synkeä sarja näyttänyt vieläkään loppuneen, — milloin, mihin se loppuukaan?....

Antonio Guerri katseli ympärilleen. Rikkinäisiltä näyttävät ikkunat olivat umpijäässä, ovenpielukset olivat valkeassa huurteessa, seinät näyttivät likaisilta ja koko huone oli kolkko ja tyhjä, aivankuin kaikki elämä olisi sen sisältä viety pois niin tyyten ettei sitä siinä koskaan voisi kohotakaan. Häntä puistatti kammo ja värisytti vilu. Vaistomaisesti kurkotti hän kätensä — sen ainoan, mikä hänellä vielä oli, toisessa riippui vaan tyhjä hiha — uunin oviluukkuun ja vetäsi sen auki... siellä oli vaan muutamia sammuneita hiiliä. Käsi hervahti alas, tyhjä hiha putosi polvien päälle ja koko ruumis lysähti kokoon. Hän jäi tuijottamaan sammuneisiin hiiliin.

Hänen ajatuksensa lensivät nopeasti läpi vuosien taipalen kauvas kotimaahan, ihanaan Italiaan. Tyrrhenian kauniille rantamille. ikuisesti vihreiden ruusujen, laakerien ja sypressien — kukkien maahan, laulun ja soiton maahan, jossa ihmiset sinisen taivaan alla osasivat iloita ja elämälle sykkäillä, tuntea ja nauttia, vaikka oli niukemmin elämäntarpeitakin. Sieltä löysi hän harmaahiuksisen äidin, joka sitoi halpoja hautaseppeleitä köyhille, ja aina iloisen Rosan, joka myyskenteli kukkia rikkaille... Sieltä hän hehkuvana nuorukaisena astui laivaan, jonka piti tuoda hänet maahan, jossa kulta virtasi köyhän Italian pojankin hyppysiin, kun ponnisti. Siinä oli pettymystä enemmän kuin toinen puoli, mutta hän ponnisteli kuitenkin, oli ahkera ja vaatimaton, kieltäytyi ja säästi, silmämääränänsä vaan yksi ainoa: saada perustetuksi pieni sievä koti ja sinne tuoduksi tuo harmaahiuksinen äiti, joka aamusta iltaan kumarassa sitoi halpoja hautaseppeleitä köyhille, ja tuo aina iloinen Rosa, joka myyskenteli kukkia Neappelin rikkaille. Ja hän oli siinä onnistunut, hän oli saanut kalustetuksi pienen huoneuston, jossa oli muutamia somuuksiakin, ostetuksi sormuksen, jossa kimalteli pieni jalokivi, ja tuoduksi luoksensa ne kaksi, joita hän tässä maailmassa kaipasi ja rakasti. Ja sitte olivat jatkuneet ne illat, jolloin soitto helkkyi ja elämänilo raiahteli... Ja sitte syntyi pikku Olivio — ja kahta onnellisempina jatkuivat ne illat... ne illat, jolloin hän otti kiharatukkaisen Olivion olkapäällensä ja tanssi Rosan kanssa harmaahiuksisen äidin hymyillessä...

Mutta sitte iskivät ne onnettomuudet — se ensimäinen, joka vei pikku Olivion maan multaan ja harmaahiuksinen äiti sai sitoa seppeleen, ja se toinen, että hänellä loppui työ, ja se kolmas, että Rosa kaatui sairas vuoteelle ja harmaahiuksinen äiti sai sitoa hänellekin hautaseppeleen. Ja niiden mukana kulkivat somat huonekalut ja kaikki pienet kalleudet, viimeiseksi hänen rakas viulunsa ovesta ulos, kunnes kaikki oli riistetty ja huoneet olivat tyhjät... Silloin sai hän työn, mutta ennen iltaa vietiin hänet kädetönnä sairashuoneelle... Ja nyt, kun hänet sieltä potkastiin pois, muka »terveenä kotia» — terveenä kotia!... tuodaan häntä vastaan harmaahiuksista äitiä hiilen varkaana!... Saatana!...

* * * * *

Antonio huomasi pienen huuliharpun, tempasi sen nopeasti ja puhalsi. Mutta sen kielet särähtivät kamalasti ja hän heitti sen uuniin, jossa oli muutamia sammuneita hiiliä...

Hiiliä!... Hiiliä!...

Hän tuijotti niihin hetken, tarttui ainoalla kädellä tukkaansa, veti pään polviensa päälle ja itki kuin lapsi...