Part 5
Jo kolmatta kymmentä vuotta sitte oli hän tähän vieraaseen maahan saapunut, mutta vieläkään ei sen kovin oudosta kielestä ollut hänen päähänsä tarttunut kuin pikkuruisen, juuri sen verran ettei hän sitä ollenkaan ymmärtänyt, mutta ei ollut aivan ymmärtämättäkään. Se oli semmoisenaan ikävä juttu, mutta aivan auttamaton, kuten Tomi uskoi. Ja kuitenkin tuo kieli oli häneen nähden saanut aikaan tavattoman muutoksen, se oli näet tehnyt Tuomas Iisakinpojasta Tomi Aisaksonin, joista ainoastaan jälkimäiset hän tunsi ja omisti. Alkujaan oli tuon Iisakinpojan perässä ollut vielä jotakin, vaan se oli kokonaan hävinnyt ja unohtunut, jäänyt vaan tämä, jolla hänet tunnettiin ei ainoastaan heimolaistensa piirissä, mutta myöskin niissä kirjoissa missä se kysymykseen tuli, nimittäin Buttemanin tehtaan miesluettelossa ja muonakauppias Viilpäkin kirjoissa, jatkuvana velkatilaajana tietysti. Mutta työpaikalla tunnettiin hänet myöskin, ja etupäässä, nimellä »Ahkera Tomi», joka lienee johtunut eräistä erikoisista ja sanoisimmeko hyvistä luonteen ominaisuuksista jotka hän omasi, nimittäin hätäilemättömyydestä ja laiskuudesta sekä niiden vastapainona sitkeydestä olla joka päivä määrätyllä paikallansa ja aina asian touhussa käsinä.
Hänen erikoisesta luonnonlaadustansa johtui myöskin se, ettei hän muutellut työpaikkaa. Mihin hän kerran oli käsiksi päässyt ja niinsanoaksemme kotiutunut, siitä ei ollut helppo saada häntä pois, jaa, se oli melkein mahdotonta. Niinpä hän saattoi olla ylpeä siitä, että oli nykyisessäkin paikassaan, nim. Buttemanin konetehtaalla, ollut viisitoista vuotta päivääkään menettämättä. Sellainen oli Tomi. Ensin oli häntä koetettu pitää valurin apurina, s.o. lapioimassa multaa muottikoreihin j.n.e. Mutta kun hän perin hätäilemättömän luonnonlaatunsa vuoksi näyttäytyi tuohonkin, muuten hänelle sopivalta näyttävään toimeen mahdottomaksi, niin siirrettiin häntä koetellen työstä toiseen, kunnes oli selvillä että hän sopi kaikkeen sellaiseen kuin esim. tehtaan härät ja semmoiset. Joku olisi voinut moisesta kokeilusta pahastua, semminkin kun se tapahtui asianomaisten puheiden ja mielenosotuksen yhteydessä, mutta Tomille oli aivan yhdentekevää missä hän oli ja mitä hän teki, kun vaan jossakin oli ja jotakin teki ja päivä merkittiin täytenä kirjoihin. Saattoivatpa ne Tomille, käskijät nimittäin, silmittömästi suuttua ja oikein nyrkin kanssa töyttiä, mutta ei Tomi siitäkään ottanut suuttuakseen kun ei se hänen järeään ruhoonsa kovin kipeästi koskenut.
Sellainen oli Tomi. Mutta meidän täytyy vielä häneen lähemmin tutustua, ja merkitä yksi hänen hätäilemättömyytensä todistus. Erään kerran oli hänelle niin suututtu, niin perin kyllästytty, että oli käsketty pois koko työpaikasta. Tomi oli sen kyllä ymmärtänyt, mutta oli vaan jatkanut puuhailuaan esilläolevassa työssä. Ja niin oli päivä kulunut iltaan, kuten muutkin päivät. Seuraavana aamuna oli hän ollut paikallaan, ja niin oli sekin päivä kulunut iltaan. Ja niin sitä seuraava päivä ja niin yhä edelleen, kunnes oli kasvanut se vakaumus että Tomi kuului eroittamattomasti Buttemanin alhaisempaan työkoneistoon. Siitä oli Tomille tosin jotakin hyötyä ja olisi ollut enemmänkin jos hän olisi osannut sen hyväkseen käyttää, mutta oli siitä se vahinkokin, ettei palkka kohonnut palvelusvuosien mukana, kuten toisille sentään, vaikka mitättömän vähänkin, vaan pysyi järkähtämättömästi siinä mihin se alussa oli jäänyt. Mutta sehän oli seikka, johon Tomi ei nähnyt olevan itsellään sananvaltaa.
Kaikella on oma kehityksensä ja niinpä Tomikin lukemattomien vaiheiden läpi kuljettuaan joutui viimein virkaatekeväksi härkien ajajaksi. Niin, oikeastaan vaan koetteelle, mutta kun hän tässä vaalissa ihmeellisesti läpäsi, niin sai hän siitä vakinaisen viran. Ja sanottakoon mitä tahansa, Tomi tunsi nyt löytäneensä oman kutsumuksensa. Juuri niin, sillä tässä toimessa ei tarvinnut hätäillä eikä hikoilla ja työ sujui sentään suuremmassa mittakaavassa ja niin hävyttömän vakavasti ja varmasti. Kovin työ oli ikeen niskoille nostaminen, ja se olikin aina aikanansa kovaa, mutta sitähän kesti vaan hetkinen päivästä. Ja jouti ajattelemaankin. Tomi ei näet oikeastaan ollut niitä jotka eivät mitään ajattele vaikka paljon puhuvat ja huitelevat, ainoastaan se kävi Tomilta niin hidasluontoisesti, ettei hän yhdessä päivässä pitkälle ehtinyt. — Näillä härillä vedätettiin tehtaaseen ja sieltä pois sellaisia kappaleita joiden liikuttamiseen ilman rautatietä ei riittänyt muu kuin yhden tai kahden hirmuisen härkäparin voimat. Sellaisten voimain ohjaajana oli nyt Tomi Aisakson mahtavan Amerikan mantereella.
Kaikenlaiset koiranleuat, joita Tomi piti kaikkien joutavanpäiväisimpinä olentoina maailmassa, pakkautuivat ivailemaan hänen virallansa; aivan yleinen sukkeluus heillä oli se, että kunhan hän, Tomi, on määrätyn ajan härkien ajajana, niin tulee hänestä tohtori — lääkäri nimittäin, jonkalaisia kuuluvat amerikalaiset lääkärit enimmäkseen olevan — ja yhtä ja toista sellaista. Tomi sieti ne tavallisesti salaisella halveksumisella sydämessänsä, mutta kuinkapa olikaan, eräänä päivällisaikana tunsi hän niistä pahanlaisesti ärsyyntyvänsä, jopa siihen määrään, että jos ruokatunti olisi ollut vähän pitempi, olisi se varmaan puhjennut ilmi ja tavalla joka olisi voinut ivailut vastaisuudessa lopettaa. Eikä se ärsyyntyminen häntä vielä sittekään jättänyt, vaan jäi ärtelemään ja kihelmöimään, ulos puhkuilemaan. Härille oli hän aina ollut laupias, eikä hänellä ollut härkienkään puolelta nurkumista, joten heidän välinsä olivat säilyneet rikkomattoman hyvinä vieläpä enemmänkin: vakaantuneet vilpittömäksi ystävyydeksi, huolimatta siitä ettei sen ilmaisemiseksi mitään hyväilysanoja käytetty. Mutta mitenkä olikaan, nyt tuntuivat nekin rupeavan oikuttelemaan ja epäröimään, vintturoivat vasemmalle ja jurrailivat oikealle, kyljin ja toisin, eikä kuorma, tosin hirmuisen suuri koneen runko, tahtonut nimeksikään liikkua eteenpäin. Tomi oli nyt vihassa ja rupesi käyttämään valtikkaansa, läimi ruoskalla ja pisteli piikillä, jopa aivan ilman sääliä ja jopa voimansa takaakin. Mutta kova tuli kovaa vastaan. Härät olivat myöskin suuttuneet, silmät olivat nurin päässä ja vaahto pursui suupielistä, vintturoivat yhä pahemmin, yrittivät vapautua ikeestänsä ja kun ei se onnistunut niin heittäytyivät äkämystyneenä pitkäkseen. Tomi ähki ja puhki, vihasena ja punasena, läimi ja pisteli, mutta turhaahan se oli; härät tosin ähkivät ja puhkivat myöskin, mutta vaan makasivat. Tomi oli masentunut ja neuvoton, ja kun hän huomasi että katukäytäville oli kokoontunut sankat parvet uteliasta väkeä, rupesi häntä ilettämään ja hävettämään, melkeinpä teki mieli lähteä siitä pakoon juoksemaan. Hänen huomaamattaan oli siihen myöskin saapunut yksi tehtaan pomoista ja salavihkaa lyödä sukasi häntä vasten kasvoja, kerraten tavallisuuden mukaan hänelle kuuluvat haukkumasanat. Tomin ärtymys kun oli jo ohi mennyt, vieläpä sijalle tullut hätääntyminen, häpeä ja syyllisyyden tunne, niin sieti hän sen ja olisi sietänyt enemmänkin jos olisi annettu. Mutta väkijoukosta huusi hänelle joku jotakin ja kaikki rähähtivät nauramaan, ja nauroivat yhä hajaantuessaan eri haaroille. Tomista ei ollut milloinkaan tuntunut mikään niin ilkeältä kuin nyt tuo nauru. Hän tunsi otsansa ja korvalehtensä punastuvan ja sydämmessä kaiveli. Mutta kaikelle tälle ei mitään voinut.
Ajan kanssa ja vakailla sovinnollisilla tuumilla sai Tomi härät liikkeelle ja kuorma alkoi solua parin mailin päässä olevaa määräpaikkaansa kohden.
Allapäin astuskellessaan härkien edellä, vielä vaimennellen aivan tavatonta, hänelle ennen tapahtumatonta mielen myrskyä, ryhtyi Tomi nyt järjestelemään kokonaan mullin mallin menneitä aivojansa ja miettimään, mitä mahtoi merkitä se huuto jonka vuoksi väkijoukko rähähti nauramaan. Ja kun hän visusti korvansa takaa kokoili ne äänet ja aprikoi, niin muodostui niistä viimein lause, jonka hän otaksui omalla kielellänsä merkitsevän: »Sinä olet tyhmempi kuin nuo härät».
Noin ensi silmäyksellä tuntui se olevan pahasti sanottu ja Tomi takertui siihen kuin kärpänen tervaan. Hän rupesi asiaa perinpohjin aprikoimaan, vertailemaan itseänsä härkiin ja päinvastoin nähdäksensä oliko noissa sanoissa nimeksikään perää.
Siitä oli hän heti selvillä että he olivat aivan erilaisia ruumiinrakennuksensa puolesta, vaikka saattaisi joku koiranleuka olla näkevinään siinäkin yhtymäkohtia. Mutta muuten, heidän olemuksessansa, heidän tavoissansa, heidän asemassansa, kuinka sen puolen laita mahtoi oikein olla?... Ja Tomille johtui siinä yht'äkkiä ajatus, että mahtoikohan härällä olla sielua. Ennen ei hän ollut sitä uskonut, sillä niinhän se oli hänelle vakavasti opetettu, vaan nyt se alkoi häntä epäilyttää ja hänestä tuntui siltä, että jos kerran hänellä on sielu, miksei se voisi olla härälläkin. Ja Tomi jatkoi johtopäätelmiään:
— Härkä on mahtavin, komein ja voimakkain kaikista jumalan luomista kappaleista maanpäällä, se on totinen tosi! Jaa'a, härkä on mahtavampi kuin minä!... Mutta härkä syö heiniä, minä en, siis erotus sentään on suuri, minä olen siis härän _yläpuolella_, olen häntä viisaampi... Vai voipiko sitä oikeastaan pitää viisauden merkkinä, sillä sanotaanhan että »herrat syö heiniä» ja ne kuitenkin ovat ei ainoastaan härkiä, mutta minuakin viisaampia...
— Härkä makaa tallin parressa kytkettynä, minä en; siis taaskin suuri eroitus.
— Härän niskalle pannaan ies, ja julma ies, minun ei... jaa, en minä miten ole härän lainen, sillä minähän sen siihen asetan; siis minä olen mahtavampi kuin härkä.
— Ja härkä vetää — jaa, se vetää niin paljo kuin sen perään iletään panna, se vetää niska köyryssä ja kierossa, silmät muljollaan, ähkäen ja luhkaen. Vedänkös minä, hä? Enhän minä mitä vedä, minä vain läimäyttelen ruoskaa ja härät vetävät, Mitäs ne vetävätkään, esimerkiksi nämä? Hirveitä rautakojeita, koneita, höyrypannuja, vauhtipyöriä... Mikä ne kaikki muistaakaan. Ne valmistetaan tai korjataan Buttemanin tehtaassa ja sitte viedään paikoilleen, mikä minnekin. Ja ne rupeavat toimimaan, puhkamaan ja pyörimään, takomaan ja sorvaamaan, kehräämään ja kutomaan... Ja syntyy uusia koneita, ja tavaraa... lankaa ja vaatteita, kenkiä ja kengännauhoja... huonekaluja ja pakkauslaatikoita... rautanauloja ja hevosen kenkiä... ja paperia, oikein hienoa ja sileätä paperia... ja mitä tulleneekaan... Ja ihmiset käyttävät niitä, puettavat ja kalustavat, komeilevat ja ovat ylpeitä... painavat suuria aviiseja ja kirjoja ja rahaseteleitä... ja kirjottavat hirveästi — noita laskuja esimerkiksi, ruokalaskuja. Miten, kas, härät ovat vetäneet niitä koneita? Eikös niissä kaikissa, siinä rikkaudessa ja komeudessa, siis oikeastaan ole härälläkin osaa, eikös siihen ole liittynyt hänenkin hikeä ja voimaa? Jaa, sitä saattaisi olla missä vaan, esimerkiksi noiden komeiden ihmisten pukimisissa, niin että niihin voisi hyvällä syyllä panna johonkin paikkaan härän kuvan...
— Siis härkä on ei ainoastaan komea ja mahtava, mutta myöskin hyödyllinen eläin, melkeinpä välttämätön — nimittäin oikea työhärkä eikä mikään karjan kaunistus, niinkuin esimerkiksi nämä, joita minä ajan — ja siitä pitäisi antaa heille kuuluva kunnia ja kohtelu kaikin päin...
— Minäkö ajan? Mitä minä ajan, omia härkiänikö? Buttemanin härkiä minä ajan, ja hänelle siis ensi kädessä tulee se hyöty mitä nämä härät vetävät, mitä ne hiellään tuottavat... Mutta mitä varten minä niitä ajan, mitä hittoja varten minä ajan Buttemanin härkiä? Miksei hän itse aja härkiänsä? Ja vielä niitä ruoskalla läimin ja piikillä pistelen. Onko siinä järkeä? Enköhän vaan ole minäkin härkä ja eiköhän vaan ole niskallani ies, joka aamulla siihen pannaan ja illalla otetaan pois — tai ei sitä ensinkään pois oteta, se on vielä siinä kun minä menen talliini, parteeni, kun minä menen Hällmanin kellariin, rotan loukkuun, syön Viilpäkin pilautuneesta pehkusta vaimoni valmistamaa apetta ja heittäydyn pahnalleni — jaa, se on siinä silloinkin, ja se on aamulla kun siitä herään ja se on iankaikkisesti...
— Multa minähän saan palkan kaikesta, Butteman maksaa palkan ja senhän pitäisi riittää. Pitäisi, pitäisi! Mutta mitenkäs sen laita onkaan?... Kun minä ne lantit saan, niin minä ne ja'an tarkasti Viilpäkin kanssa, jonka pehkua minä syön ja Hällmanin kanssa, jonka tallissa niinä asun, ja tulos on aina sama: ei jää pukimiin eikä muihin tarpeisiin mitään, ei riitä, vaikka kuin kiristäisi. Ja niinpä minun takapuoleni vilkkaa, ja vaimoni ja lasteni vilkkua...
— Kyllä minä olenkin härkä. Puuttuu vaan härän nahkaa, ettei palelisi ja härän sarvia... Härkä suuttuu, kun sillä on ylen suuri kuorma ja sitä ruoskalla läimitään ja piikillä pistellään, — suuttuu ja äkääntyy eikä lähde mihinkään. Multa suutunkos minä, äkäännynkös minä? Mitä vielä, minä olen lauhkea kuin lammas joka keritsijänsä edessä vaikenee... Minä siis olen tyhmempi kuin härkä, totisesti minä se olen ja se oli oikeassa joka sen sanoi!
— Entä nuo toiset, jotka tuolla tehtaassa näitä koneita valavat ja valmistaman kuin härät, suuttuvatko ne, äkääntyvät, sorvaavat ja silittävät, ja joitten voimaa ja hikeä liittyy siis näihin vielä enemmän, puskevatko? Mitä vielä! Union Jäkki vaan joskus vähän hankailee sarven tynkiään tehtaan takaoven kynnykseen ja salavihkaa mörähtelee, siinä kaikki. Siis nekin ovat tyhmempiä kuin härkä. Ja kun oikein ajattelen, niin me kaikki olemmekin vaan Buttemanin härkiä, joilla on ajaja, ja ajajan ajaja, ja ajajan ajajan ajaja, kunnes vihdoin tullaan itse Buttemaniin joka kuskaa kaikkia...
— Multa mikä on tuo Butteman, joka tarvitsee niin paljo härkiä? Vain tavallinen ihminen, mies mokoma, joka käy joskus tehtaansa konttorissa, vaan aniharvoin itse tehtaassa ja silloinkin voutien opastamana ja taluttamana, sillä itse hän ei tiedä eikä ymmärrä koko meiningeistä mitään. Mies, joka ei tee mitään mutta kuitenkin kaiken tämän omistaa... Kuinkas tämä on ymmärrettävissä? Härät sanokaapas te, kuinka tämä on ymmärrettävissä?...
Tomi kääntyi sinne päin, mutta härkiä ei näkynyt ei kuullut. Hänelle yritti jo tulla hätä käteen, mutta kun hän tarkisti silmiänsä, niin huomasi hän niiden jääneen kauas jälelle päin seistä jököttämään. Hän tallusteli siis takaisin.
— Tännekös te jäittekin, jokerit! Taaskin minä olin tyhmempi kuin te, sillä minä mennä touhusin kun te levähditte. No, levähtäkää vain, mitäpä me kiirehtimään, kunhan saataisiin vaan tuo rautahirviö paperitehtaalle ennen iltaa...
Tomi viittasi kädellään sinne päin tullaksensa paremmin ymmärretyksi ja rupesi sitte raaputtelemaan härkien niskaa osottaakseen parhainta ystävyyttänsä.
— Kuulkaahan veljet! Sanokaas nyt te, kuinka se on ymmärrettävissä että Butteman, joka ei tee mitään, omistaa tehtaat, koneet ja miehet, niin — Union Jäkit ja helpparit, teidät, minut ja meidän kaikkien työn tuotteet? Sanokaas jos ymmärrätte?...
Toinen häristä myrähti jotakin ikäänkuin vastaukseksi Tomin puheluun.
— Jaa, jaa. Merkitsikös se sitä, että me kielellä ja kätevämmillä ominaisuuksilla varustetut olemme tyhmempiä kuin te; joka voipi totta olla ja syy on siis siinä. Mutta eiköhän taas soluta, hiljalleen vain, soromnoo! »Ei oo mittää hättää, kunhan aikaa jättää.»
— Te olette härkiä, niin olen minäkin, ja teillä on niskalla ies, niin on minullakin, mutta te olette poikamiehiä... onni, että olette poikamiehiä; toista se on minun ja monen muun. Niin että voisitte olla suhteellisesti tyytyväisempiä elämänosaanne, ilman kadehtimatta, kuin minä ja me muut. Sillä nähkääs, teistä sentään täytyy paremmin huolehtia, teidän hyvästä kunnostanne, sillä te olette kalliimpia kuin me eikä ole niin vaan saatavissakaan...
Ajatuksissaan Tomi sentään jatkoi salaa, sillä hän ei tahtonut loukata hyvien tovereittensa tunnetta:
— Mutta kun te tulette kykenemättömiksi, myy Butteman teidät makkaratehtailijalle ja hyötyy teistä siis vielä senkin jälkeen. Ja makkaratehtailija myy teidät kolminkertaisella hinnalla Viilpäkille ja minä taas ostan teidät kaksinkertaisella hinnalla häneltä ja syön... syön omat toverini, veljeni!...
Kuta enemmän Tomi mietti ja teki johtopäätöksiä, sitä enemmän rupesi häntä inhottamaan ja kauhistuttamaan hänen oma sekä heidän kaikkien kohtalo ja kummallinen, kurja asiain kulku. Ja kun hän illalla pudotti ikeen härkien niskalta ja johti ne talliinsa, heltyi hän melkein kyyneliin, kävi niitä syleilemään ja puheli:
— Voi veljet! Me olemme kaikki tyhmiä ja kurjia, mutta kun te tähän asti olette olleet viisaampia kuin minä, niin antakaa te minun tyhmyyteni anteeksi ja minä vakuutan, että jos minä teitä vielä piikillä pistelen, niin pistelen minä samalla omaa itseäni, ja jos Buttemanin käskynhaltijat tulevat meille niin tekemään, niin saakoot he samalla mitalla vieläpä koron kanssa takaisin. Sillä tämä päivä, oi veljet, on ollut merkillinen uudestasyntymisen päivä!...
KIUSAUS.
Vuosikaudet oli Rautakulman kaivostyöväen keskuudessa vallinnut katkera tyytymättömyys. Isännistön puolelta sitä ei koetettukaan millään tosi-keinoilla poistaa, vaikka se sekä sen syyt olivat heille tunnetut, sillä niistä oli tehty vakavia suoranaisia huomautuksia. Ja se syy oli tuo hyvin yleinen ja tavallinen: perin alhaiset palkat ja kurjat työolot, sekä vihoviimein tuo isännistön röyhkeys olla ottamatta kuuleviin korviinsa mitään korjausvaatimuksia edes työoloissa itse kaivannoissa. Elantokustannusten viimeaikoina huimasti kohottua ei palkka tahtonut enää mitenkään riittää useampihenkisen perheen elantokustannuksiin ja huonosti suojatut kaivokset veivät yhä hirvittävämmässä määrässä työläisuhreja, joiden jälkeläiset jäivät toisten, jo ilmankin puutteen partaalla olevien työläisten hoivattaviksi, sillä mistään tapaturmista ei yhtiö suostunut mielisuosiolla maksamaan muuta kuin uhrin hautauskulut; jos joku sitä yritti oikeuden kautta, teki sen aina omaksi vahingokseen ja katkeruudekseen, sillä ovelien lakimiestensä kautta yhtiö taisteli ne yritykset heti nurin tahi toisessa tapauksessa venytti juttua niin että köyhä oikeuden hakija uupui.
Enemmistönä näissä kaivoksissa oli suomalainen kansallisuus, jota oli erityisesti suosittu itseään säälimättömän ahkeruuden ja yksivakaisen tyytyväisyyden vuoksi, avujen, joilla he olivat niittäneet oikein kansallisen maineen. Yhtiö ilmaisikin sen suosimalla suomalaisia pappeja ja kirkkopuuhia, jopa niin että sieltä pistettiin tuon tuostakin pieni almu — oikeastaan kirkkotoimien aineelliseksi kannatukseksi. Vastaavalta taholta taas, vastapalvelukseksi, kiitettiin yhtiötä erinomaisena, Herralle otollisena työnantajana ja kehotettiin työväkeä kiitollisuuteen, ahkeruuteen ja nöyryyteen. Ja siemen oli aikansa langennut hyvään maahan: suomalaiset olivat säilyttäneet hyvän maineensa, heihin oli opittu täysin luottamaan ja silti ei välitetty vaikka joku muu kansallisuus olisikin napissut ja riehahdellut. Siksipä kaivosten ylijohtaja Wolf aina kohdatessaan taputtikin pastori Lällälää olkapäälle ja lausui:
— Pastori Lällälä saapi olla ylpeä seurakunnastaan ja kansallisuudestaan!
Pastorille, joka oli ennen ollut myöskin vaan tavallinen »raskaan työn raataja», mutta saanut sittemmin yht'äkkiä tuon tittelin — jumalalta, kuten hän itse sanoi — oli puhe tuollainen kuin simaa. Hän lipasi huultansa, pullisti paisahtunutta vatsaansa ja käveli kaivoskaupungin katuja kuin ruhtinas.
Mutta viimein oli katkeruus vallannut kaikki ja loppui aitosuomalainenkin kärsivällisyys. Syyt kouraantuntuvat kotona ja lisäksi uudet, kiihottavat tuulet ulkoa, jotka eivät olleet väistäneet Rautakulmankaan tarkasti vartioitua aluetta, saivat sen aikaan. Ja seuraus oli yhteinen kokous, jossa päätettiin jyrkästi lakata työstä, koska ei muuten saatu vaatimuksille mitään voimaa.
Kun tämä päätös oli saatu syntymään ja vasaran paukahduksella naulattu, puikahtihe kokoushuoneesta nopeasti ulos Andry Liponen, kaivantomies hänkin ja yksi kiihkeimmistä lakon saarnaajista ennen, ja painalsi juoksujalassa Wolfin palatsimaista asuntoa kohden. — Kukaan ei arvannut Andry Liposta epäillä, jos ei häneen erityisesti luottaakaan, sillä hän oli mukana joka paikassa, aina touhuten ja tohisten, ja puhuen suomea ja puhuen engelskaa, kumpaa kulloinkin muisti ja tarvittiin. Mutta kukaan ei myöskään tiennyt kuinka hartaasti hän unelmoi, toivoi ja tavotti yhtä asiaa, nimittäin jonkinlaisen päällysmiehen paikkaa Rautakulman kaivannoilla. Sen eteen hän olisi ollut valmis tekemään melkein mitä tahansa, ja siinä ainoastaan oli nytkin syy hänen kiireeseensä.
Liponen pyrki sisään ja pääsi, kun palvelija oli kotvan hänellä odotuttanut. Täällä hän oli ensi kertaa, vaikka konttorissa hän oli kyllä joskus käynyt saman luontoisilla asioilla ja tavannut itseään Wolfia.
Ylijohtaja Wolf, ankara herra, katsoi ensin pitkään notkeaniskaista miestä edessään ja näytti muistelevan. Vetäysi sitte suunsa hymyyn ja hän virkahti:
— Ahaa, mr. Lipunen. Kuinka voitte?
— Well, — se oli Liposen ensi sana aina, — oikein mainiosti.
Liponen oli vähän hengästynyt ja hätäinen, jonka näytti hänen herransakin huomanneen, kehotti häntä istumaan ja tarjosi sikaarin. Ja Liponen istua rehotti pehmeässä, hirveän suuressa tuolissa kuin sammakko heinälappoossa ja vielä sinisiä haikuja. Vastapäätä istui itse ylijohtaja Wolf.
— No, Mr. Lipunen. Mitäs nyt... any news?
— Yes sir. Asiat ovat menossa aivan hullusti päin... bad... wrong...
— Mitä? Kuinka? sähähti Wolf ja kiinnitti huomiotansa.
— Tulen juurikään kokouksesta, jossa päättivät lakon... strike... big strike... niin juuri, toimitti Liponen ja tunsi nyt sydämensä keventyneen.
— Lakkoon! Suomalaisetkin... finlanderitkin! Onko se totta?
Wolf kohosi tuimasti seisaalleen.
— Sure... absolutely... Yes, yes... minä en koskaan valehtele, vakuutti Liponen, käsi ylhäällä kuin valaa tehden, ja kertoi sitten seikkaperäisesti ja kaunopuheliaasti kuinka kaikki oli käynyt ja että oikeastaan oli syy ollut erään vieraan miehen, joka äsken oli käynyt täällä ihmisiä kiihottamassa, josta hän, Liponen, oli jo silloin käynyt Mr. Wolfille kertomassa.
Wolf, kiivaasti astuskellen, kiroili hetken aikaa, mutta pidättäytyi taas ja jäi äänetönnä miettimään.
— Sanokaapas mr. Lipunen, luulisillekö pastori Lällälän voivan vaikuttaa asiassa, se tahtoo sanoa: voisiko hän saada koko puuhan raukeamaan?
Well... I don't know... Mutta kyllä minä sentään luulen ettei hän voisi mitään, sillä ne nyt ylimalkaan eivät enää luota kirkkoon eikä häneenkään, semminkään ne jotka ovat nyt etukynnessä.
Entäs mr. Kukkunen? — Sanokaa aivan rehellinen mielipiteenne.
— Ei hänkään, voisi kiihottaa vaan samoin kuin pastorikin.
Tämä mr. Kukkonen oli yksi paikkakunnan pomomiehiä, pikku kapitalisti, kirkon pylväs ja raittiussankari, mies, joka ennen aina oli kaikissa tärkeimmissä ja vähemmän tärkeissäkin tilaisuuksissa loistanut suomalaisten etikettinä ja jolla oli ollut sanan määräävä valta melkein kaikissa asioissa, mutta nyt viime aikoina suuruutensa menettänyt ja koko mahti alkanut rapista olemattomiin, jopa niin, että enemmistö kansalaisistaan katseli häntä epäluuloisin ja vihamielisin silmin. Liponen oli siis sanonut totta.
— No, eikö mr. Lipunen tahdo ottaa urakkaa, vaikuttaa asiassa? Teillähän on hyvä puhekykyjä olette teräväpäinen mies.
Liponen punastui.
— Kyllähän minä tahtoisin... tietysti... täydestä sydämmestäni... mutta miten, millä tavalla ylijohtaja tarkottaa?
— Minä tarkotan että Lipunen menisi nyt heti kokoukseen, sillä eihän se vielä liene hajonnut, ja puhuisi siellä tulisesti ja pontevasti, minä antaisin joitakin ohjeita, pointeja.
Liponen pelkäsi jo joutuvansa satimeen ja tuli hämilleen, sillä noin pitkälle ei hän sentään halunnut eikä tohtinut nahkansa pelosta.
— Kyllähän minä muuten... ja yksityisesti... mutta minulla kun ei ole ollenkaan kokemusta julkisena puhujana ja niin edespäin... sopersi Liponen.
Wolf näytti ymmärtävän miestänsä. Hymähti ja kysäsi taas:
— Ettekö ketään tunne sellaista henkilöä, sellaista jonka luulisitte todellakin voivan vaikuttaa? Miettikäähän nyt niinkuin omaa asiaanne ja vastatkaa kenen puoleen te kääntyisitte.
Liponen mietti hetken ja vastasi:
— Yhden minä luulen sellaisen olevan, jos hänen saisi siihen taipumaan. Hänen nimensä on Tahvo Kallio. Mutta hänen kanssansa pitäisi menetellä erittäin varovasti.
Wolf kertaili nimeä useaan kertaan ja kirjotti sen sitte muistiin, osotteen myöskin Liponen kertoi vielä tarkemmin hänestä hänen luonteestansa ja niin edespäin ja myöskin ilmoitti samalla että huomenaamuna olisi vielä yleinen kokous, jos ei tänään ehtisi.
Wolf kiitteli, lupasi muistaa ja Liponen sai lähteä. Hyvälle tuoksuva sikaari hampaissa ja mieli täynnä toivoa että nyt oli tehnyt palveluksen joka johtaisi hänet päämääräänsä, pujahti Liponen ulos ovesta ja teki heti käänteen kaarroskadulle. Taakseen silmätessään huomasi hän pappi Lällälän työntyvän kovalla kiireellä Wolfin ovelle.
— Ahaa, ennätinpä ennen sinua, mutisi Liponen hyvillään ja kuvitteli kuinka Lällälä tuntee itsensä nolatuksi.
Mikä oli tuo Tahvo Kallio, väliuhri, jonka Liponen oli Wolfille esittänyt? Vain tavallinen kaivostyöläinen, vakava, harvasanainen, pinnalta ja eturähinästä pois pysyttelevä mies. Mutta kumminkin yksi niitä harvoja, joita aina jonkun kustakin joukosta löytää, jotka tahtomattaan herättävät luottamusta ja arvonantoa siinä määrässä että heitä useampi salaisesti pitää ihailtavina malleina ihmisestä ja miehestä. Ne ovat luonteita, joita hallitsee harkitseva järki, johon sopusointuisesti liittyy järkähtämätön oikeudentunto. Yksi tällainen oli Tahvo Kallio. Sanansa hän aina punnitsi ja niinpä oli opittu tuntemaan, että milloin hän suunsa avasi, niin sieltä ei tullut tyhmyyksiä, vaan päinvastoin juuri sitä mitä useampi oli syvimmällä päässänsä aprikoinut vaan ei saanut sitä sieltä ulos. Hän myöskin viljeli ahkerasti kirjallisuutta ja oli sieltä ammentanut melkoisen tietomäärän, joka sopusuhtaisen luonteen rinnalla kohotti hänen etevämmyytensä hyvinkin huomatuksi ja olisi varmaan kohottanut hänet »ainoaksi kukoksi tunkiolla», ellei hän olisi niin itsepintaisesti painautunut sinne »keskustaan». Hänellä oli näin ollen melkein jakamaton suosio ja luottamus kansalaistensa keskuudessa.
Mutta Kallio oli nyt joutunut taloudellisesti ahtaaseen ja tunnekohtaisesti surulliseen asemaan. Hänellä oli hoivattavana suuri perhe, paljon lapsia, ja iäkkäät vanhemmat, jotka hän oli synnyinseudultaan mieron jaloista tänne turviinsa toimittanut. Säännöllisissä oloissakin se vaati koko hänen järjestelemiskykynsä ja tarmonsa, ja oli mahdollisia vaan sen kautta että hänellä säilyi rautainen terveys kestää heltiämättömästi raskaassa ja epäterveellisessä työssänsä, johon häntä kannusti rakkaus ja velvollisuus hoivattaviansa kohtaan. Mutta nyt oli yksi hänen lapsistansa arveluttavasti sairastunut ja sitäpaitsi makasi vuoteenomana hänen vanha äitinsä, tuo, jonka hellyyksiä ja ihmeteltävää uhrautuvaisuutta hän aina heltyen muisteli, tuo, joka oli häntä suurten kato-vuosien aikana käsivarsillaan kannellut satoja peninkulmia pitkän kerjuutien ja ihmeteltävällä tarmolla pelastanut sekä hänet että itsensä. Nyt olisi siis tarvittu tavallista enemmän varoja, mutta säästössä ei ollut mitään, ei voinut olla, ja nyt kohosi tuo lakkokysymys, yht'äkkiä. Kalliosta tuntui nyt katkeavan se ainoa lanka minkä varassa heidän elämisensä, ja hänelle rakas velvollisuutensa täyttäminen oli riippunut ja kaikki suistuvan katkeraan, kurjaan tuhoon. Tavallista suurempi synkkyys, suru, jonka hän tarkasti kuorensa alle vaiensi, kuvastui nyt hänen kasvoiltansa eikä hän tahtonut löytää ristiriitaisille tunteillensa tasapainoa, ei voida määrätä selvää suhtautumistansa tähän heränneeseen kysymykseen, joka tuntui sattuneen kaikista sopimattomimmalla ajalla mitä olla saattoi. Mutta viimein hän teki päätöksensä: hän ei kyennyt sanomaan sanaakaan sitä vastaan, vaan päinvastoin hänen täytyi asettua sitä vakavasti puolustamaan ja lujittamaan, kaikki sen yhteisen tunteen vuoksi joka tässä oli ydin, vaikka jokainen siten lausuttu sana oli kuin murskaava isku hänen omille tunteillensa. Hän näki kurjuuden, jo huomenna tai ylihuomenna kyyhäävän hänen asuntoonsa lastensa, vanhempainsa ja sairaitten ympärille, näki siellä sen kaatavan yhä useampia tautivuoteelle ja toisilta jäytävän poikki elämänlangan. Ja vaikka piankin tuo kerran puhkeava lakko päättyisi, edullisestikin, niin jälkeä jättämättä ei se häneen nähden voisi sittenkään tapahtua. Mutta toisin hän ei voinut tehdä, hän asettui järkähtämättömästi rintamaan ja samalla tiesi että hänen on siinä myöskin viimeisenä seisottava kävi miten kävi.
Kallio oli juuri väliaikaisen lakkokomitean kokouksessa, johon hän oli tullut valituksi, kun hänelle tuotiin kutsu saapua telefooniin. Hän säpsähti, sillä hän arveli sen olevan kotoisten asiainsa kanssa yhteydessä. Mutta kun hän tuli paikalle, kuuli hän, että häntä tahdottiin tulemaan ylijohtaja Wolfin puheille. Ensin aikoi hän vastata, että jos herra Wolfilla oli jotain asiaa hänelle, niin sopi tulla häntä tapaamaan: muutti kuitenkin mielensä ja vastasi, että jos asia ei olisi erittäin tärkeä, nila hän soisi sen jätettäväksi huomen aamuun. Asia kuului olevan tärkeä ja tulevan pian toimitetuksi kun hän vaan tulee paikalla käväsemään. Muutaman silmänräpäyksen epäröityään vastasi Kallio tulevansa heti.
Mitä ihmettä varten häntä sinne vaivataan, minkälainen voisi olla se asia, joka noin kuului hänelle, jota ei yksityisesti oltu koskaan Wolfin puheille eipä edes konttoriinkaan käsketty ja jonka nimeä ilman jotain erikoista seikkaa tuskin siellä tiettiinkään? Sen täytyi kai olla lakkopuuhan vuoksi, mutta miksi sittenkin hän joutui siinä kysymykseen? — Näitä aprikoi hän mielessään koko välin, kunnes seisoi silmä silmää vasten tuon miehen kanssa joka oli kuin keisari tuhansien ihmisten silmissä tässä Rautakulman tienoilla.
Wolf oli arvokkaasti kohtelias, pyysi hänen istumaan.