Part 4

— Viimeinen leipä!... Josko hän sen tiesi?... Kyllä, kyllä hän sen tiesi, hän _tunsi_ sen ja siksi se muistutus vihlasi kuin puukolla. — Viimeinen... viimeinen... jo kolmannen kerran »viimeinen!»... Kunpa olisivat nuo lumihiutaleet leipiä, suuria valkoisia leipiä, ja nuo pienemmät voinokareita, sokerin paloja ja suolan rakeita!...

— Kuulitko sinä, Hannu, mitä minä sanoin?...

Josko hän sen kuuli? Herra jumala! Vaikka hän olisi ollut sadan peninkulman päässä, ei hän olisi voinut olla sitä kuulematta — tuota ääntä! Hänen teki mieli vastata: en, mutta ei saattanut, ja kun hän aikoi vastata: kyllä kuulin, rakas toverini; niin tuntui että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja sitä hän ei tahtonut näyttää, siksi jäi hän liikkumattomana paikalleen. Hän kuuli, kuinka vaimonsa salaten huokasi ja kuinka lasten hampaat narskuivat kuivia paloja järsiessään, ja edelleen kuuli hän, kuinka vaimonsa kokoili puun kappaleita ja heitti ne uuniin.

— Rakas Hannu, ne olivat myöskin viimeiset!...

Hannu tiesi sen, tiesi liiankin hyvin ja siksi hän vavahti kun kuuli ne heitettävän uuniin. Hän olisi tahtonut mennä niiden mukana ja palaa kekäleeksi. Mutta hän vaan yhä tuijotti, — ei, hän vaan oli tuijottavinaan, sillä hän ei voinut siitä pois kääntyä. Hänen polvensa vavahtelivat, mutta jalat eivät totelleet. Ja hän kuuli edelleen kuinka vaimonsa salaa nyyhkytti ja pyyhkeili kasvoilleen vierivät kyyneleet.

— Martan kädet ovat aivan tummansiniset, pitäisi tukkia se ikkunan rikkein, sillä sieltä tuulee ja tuiskuaa...

Lapset rupesivat ihmetellen katselemaan vuoroin isään ja vuoroin äitiin, niin että leipäpalat unohtuivat avattuun suuhun. Ja vaimo jatkoi, vielä aremmin ja hellemmin:

— Rakas Hannu! Et taida enää nähdä mitään keinoa, mitään mahdollisuutta Ja sinua taitaa kovin rasittaa... Mitähän jos minä lähtisin koettamaan?...

— Ei! Et sinä lähde, vaan minä, minä lähden! Olkaa te vaan rauhalliset ja odottakaa hetkinen — ehkä tunti — ehkä kaksi — ehkä kolmekin, mutta minä tuon leipää ja puita myöskin...

Ja nopeasti kuin riuhtaisten itsensä syöksyi hän ulos, jossa vasta muisti ikkunan rikkeimen, mutta näki jo vaimonsa siihen asettelevan jotakin tuketta, samalla nyökäyttäen hänelle päätänsä rohkaisevasti hymyillen. Ei, niissä silmissä oli vielä enemmän, niissä oli niin syvä osanottavaisuuden ja toivon, rukouksen ilme että Hannu tunsi kaiken kurjuuden ja katkeruudenkin ohella rintansa täyttävän selittämättömän lämpöisestä, onnena väreilevästä tunteesta.

— Ihmeellistä, mutisi hän itselleen, kuinka tällaisessa hirveässä olotilassa ihminen tulee saamattomaksi, niin, aivan tolkuttomaksi. Lieneekö sittenkään kaikki niin auttamattoman toivotonta todellisuuden pakosta, eikö vain liene vika minussa?... Eiköhän sitä voisi korjata, kun koettaisi, ponnistaisi?...

Näissä ajatuksissa oli hän huomaamattansa risteillyt katuja kovassa vauhdissa. Hänet huomautti vasta vilu, joka värisytti hänen huonosti puettua ruumistansa, sillä tuuli oli kiihtynyt ja käynyt jäätävän kylmäksi, ryöpyttäen kevyttä nuorta lunta kadut täyttävänä tuiskuna.

— Minnekäs minä oikein menen?...

Hän väistyi seinän suojaan, nojasi olkapäänsä lähimpään nurkkaloveen, työnsi kätensä taskujen pohjaan ja jäi miettimään. Mutta sen sijaan että hänen olisi pitänyt miettiä keinoja ja etsiä mahdollisuuksia, kiersi ajatus aina toivottomuuteen, — tuonne hökkeliin, missä enää oli vaan armosta suojaa, mutta tiedotonta kuinka kauan, viimeisiin puihin, jotka oli pantu uuniin, rikkinäiseen ikkunaan, jota hän tolkuttomuudessaan ei ollut korjannut, mutta johon hänen vaimonsa oli tukkinut resua, lapsiin, jotka järsivät viimeisiä leivänpaloja, Marttaan, jonka kädet olivat tummansiniset ja vaimoon... sellaiseen vaimoon!...

— Viimeinen leipä! mutisi hän. Jo kolmannen kerran viimeinen!... Ensi kerralla oli hän pelastunut niin ja toisella kerralla niin, mutta nyt?...

Kuusi kuukautta oli hän kierrellyt ympäri kaupunkia ja lähiseutuja maallakin työtä etsien, mutta turhaan, sillä laumottain kierteli toisia hänen laistansa samoilla teillä, yhtä turhaan ja yhtä toivottomina. Kuusi kuukautta oli hän miettinyt yhtä ainoata asiaa, nimittäin perheensä elämän kysymystä, voimatta sitä ratkaista. Kuusi kuukautta oli hän koettanut sen eteen kaikki keksimänsä kunnialliset keinot, kaikki mitä hänen järkensä oli voinut pudistaa, ja ihmeellistä, kuinka vähäisiä siltikin olivat tulokset olleet! Ennen ei hän ollut sitä uskonut, kun oli ollut säännöllistä työtä eikä ollut tuntuvampaa hätää; päinvastoin oli hän ollut varma, että kaikissa tiloissa voipi hänenlaisensa, vielä nuori ja terve mies elämän kohtalonsa ohjata niin ettei kurjuus pääse kynsiänsä iskemään. Nyt oli hän sen kokenut ja masentunut; saanut tunteen voimattomuudestansa torjumaan kurjuutta, johon hän oli sidottu kuin muuriin. Viimeinen hänen hätäkeinonsa oli ollut omituista laatua. Hän oli ryhtynyt kuin työhön, ahkerasti ja sinnikkäästi, kiertelemään katuja etsien eikö joku olisi jotakin arvokasta pudottanut josta voisi saada »löytäjäisiä». Se oli tietysti ollut turhaa, sillä harvoin rikkaat pudottavat arvoesineitään ja köyhillä ei ole mistä pudottaisivat. Nyt ei ollut enää nähtävissä mitään keinoa, ei korttakaan, johon olisi toivonsa kiinnittänyt. Olisi sentään vielä ollut yksi, se viimeinen, nimittäin suora kerjuu, mutta se tuntui hänestä niin häpeällisen alentavalta, ettei hän siihen tuntenut voivansa vieläkään ryhtyä, sitäpaitsi olihan sekin ilman erityistä lupaa rangaistuksen alaista...

— Mitä? Entäpä varastaisin?... välähti hänen mieleensä, ja nyt vakavana kysymyksenä, eikä vaan sellaisena mahdollisuuden vertailuna kuin ennen joskus. — Olisihan se oikeastaan kerjuuta kunniallisempi ja eiköhän viime lopussa oikeutettukin, sillä »ei hädällä ole lakia». Ja niinköpä eivät sitä muut, monetkin tekisi ilman hätääkin, aivan kunniallisena vieläpä kunnioitettuna ihmisenä, vaikka se tapahtuu jonkin, mikä se milloinkin lienee, pettävässä ja peittävässä varjossa. Vai mitenkä olisi selitettävissä nuo kasaantuvat rikkaudet käsiin jotka eivät niitä missään muodossa synnytä, tuolle hirvittävän suurelle laiskuri ja elostelijalaumalle yhteensä, erityisesti sen muutamille? Eiköhän ne vaan ylimalkaan kasaannu vieläkin rumemmilla keinoilla kuin varkaudella: petoksella, viekkaalla peitetyllä petoksella ja julkealla lainsuojaamalla petoksella... Jos minä siis tässä tilassa, perheeni vuoksi, lasteni vuoksi, heitä turvatakseni nälkään kuolemasta varastan, niin teenköpä siinä väärin? Ja jos sitte joudunkin niitä varten varattuun tyrmään, välipä tuolle, onni sekin, ehkäpä sitte paremmin armahtavat noita turvattomiksi jääneitä...

Ennen oli hän nuo ajatukset torjunut, vaan nyt ne kiersivät joka puolelta eteen ainoana keinona ja vihdoin jäi vain kysymykseksi se, miten varastaa, miten se kävisi laatuun. _Miten?_ Siinä olikin enemmän kuin ratkaistavaa...

Mutta vielä kerran jätti hän sen ajatuksen, sillä hänen mieleensä johtui roskakasat, joihin paremmassa asemassa olevat ihmiset heittivät kaikenlaiset jätteensä; voisihan niitä hämärissä kenenkään huomaamatta penkoa ja mahdollisesti löytää jotakin kunnollista...

Illan jo pimettyä asteli Hannu asuntoansa kohden, hitain askelin, pää rintaan painuneena, puunkappaleita kainalossa. Kuta lähemmäksi »kotia» hän tuli, sitä hitaammiksi ja epävarmemmaksi kävivät askeleet. Ikkunan kohdalla hän pysähtyi, vapisi ja kuunteli...

— Nyt ne siellä hiljaa odottavat, että isä tuo ruokaa ja puita! Ne ovat jännitettyjä siinä odotuksessaan, mutta varmoja, sillä varmastihan minä lupasin! Jos eivät jo liene vilusta jähmettyneet?...

Hän hiipi oven edustalle, hiljaa kuin varas.

— Ei! Minä en voi mennä sisään, minä heittää kolahutan nämä puut oven edustalle, josta vaimoni ne tulee ottamaan, ja juoksen takaisin, sillä minun täytyy heille viedä myöskin ruokaa!...

Ja niin hän teki. Rinnassaan kakkasi kuin vasaroilla kun hän jälleen kadulla pysähtyi.

— Sanotaan, että »kun on hätä sulia suurin, avun antaapi jumala». Nyt on minulla hätä. Sinä jumala, jos olet olemassa, tiedät sen — tai jos et vielä tiedä, niin katso minun sydämeeni ja katso minun rakkaimpieni sydämeen! Katso, ja ojenna kätesi, minä käyskentelen ja annan sinun ohjata itseäni!...

Ja hän käyskenteli ilman määrää, mutta tuloksetta, edessä ja ympärillä oli aina samaa. Hän kulki täysinäisten ikkunain, ruokatavaroilla lastattujen näytepöytien ja ruan hajua tuoksuavien ravintolain ohi, mutta hänelle ei niistä ollut mitään hyötyä, päinvastoin yhä kovemmin vatsassa ellosteli ja rinnassa viilteli.

— Jumalani, sinähän lupaat auttaa ja vakuutat voivasi sen tehdä, tee nyt ihme! Pane nyt tuolta hanhi lentämään vaimoni pataan ja tuolta leipä vierimään lasteni syliin! — Ei niinkään, näytä vaan joku yksinkertainen mahdollisuus, jonka avulla minä tulen pelastetuksi!...

Mutta jumala ei kuullut. Hetken perästä huomasi hän taas olevansa paluutiellä — tyhjin käsin.

— Ei, se ei saa tapahtua! virkahti hän ääneensä ja hampaat jarskahtivat toisiansa vasten.

Oli jo myöhä, lähellä puolta yötä. Katuliike oli vaiennut, valaistus himmentynyt. Hannu tunsi jalkainsa juurelta tuoksahtavan tuoreen leivän hajun, niin voimakkaan, että se tuntui melkein ravitsevan. Hän kurkisti raollaan olevasta ikkunasta sisään ja huomasi että se oli leipurintupa. Siellä torkkui muutamia miehiä, toiset puoliunessa, toiset täydellisesti nukuksissa. Ja siinä hänen allansa, niin lähellä että melkein olisi ylettänyt kädellä koskettamaan, oli suuri kasa leipiä, pulleita, punaposkisia leipiä!

Yht'äkkiä selvisi hänelle siinä käytäntöönpanoon asti varma ajatus ja samalla hän myöskin muisti puunkappaleen, jonka päässä oli ollut rautanaula.

Ennenkuin hän huomasikaan oli hän siinä taas takaisin naulapäinen puukappale vapisevassa kädessään. Ja kas kuinka helposti se leivän noppaaminen kävikin, aivan kuin vanhalta oppineelta!

Juoksujalassa, taakseen ja ympärilleen vilkuillen harppaili hän asuntoonsa, otti kainaloonsa äsken tuomansa puut, joita ei vaimo ollutkaan siitä korjannut, ja työntyi vapisevin polvin ja hurjasti hakkaavin sydämmin varovasti sisään. Huoneessa oli pimeä ja vastaan löyhähti kostea kylmyys. Lapset rykivät, muuten oli hiljaista. Mutta kun puut kolahtivat lattiaan kavahtivat lapset.

— Isä tuli!... Isä kulta!... Hyvä isä! huusivat ne: Missäs leipää?...

— Täällä, lapset! vastasi isä ja koetti saada äänensä sopivaksi, vaikka se tahtoi värähdellä. Ja hän silpoi leivästä kappaleen kullekin. Hänen laitellessa tulta uuniin riemuitsivat lapset palasineen. Pian loimotti tuli ja lauhdutti pienen hökkelin ilmaa.

— Sait kuitenkin! Mistä? äännähti vaimo, melkein kuin iloisena hänkin, ja lisäsi: Otanpa pienen palasen minäkin.

Hannu tunsi otsansa punastuvan, kaiken veren syöksyvän hänen päähänsä ja kasvoihinsa, niin voimakas häpeä ja kurjuuden tunne vihlasi häntä. Mutta hän puri tuntoansa ja koetti olla luonnollinen ja varma.

— Syökää te vaan, huomenna tulee lisää ja enemmän.

Vaimo ei kysynyt enempää. Mutta Hannusta tuntui että hän tiesi asian todellisen laidan, ja häntä alkoi epäilyttää että tiesivät sen muutkin. Kuka sen tietää vaikka joku, vaikka juuri poliisi olisi jossakin nurkan takana vaaninut häntä, nähnyt kaikki ja sitte seurannut hänen jälkiänsä. Ja nyt hänestä tuntui että joku hiiviskeli ikkunan ja oven edustalla...

Vihdoin asetuttiin levolle, liha lihaan, toinen toistaan lämmittämään. Mutta Hannu ei saanut unta. Aina kun hän ummisti silmänsä, ilmestyi hänen eteensä naulapäinen puukappale ja leipä, ja joku vaanimassa nurkan takana ja seuraamassa hänen jälkiänsä. Ja taas hänen täytyi tarkistaa korviansa, eikö vaan joku hiiviskellyt seinän lakana, eikö vaan kalahtanut oven lakana raudat...

— Teinkö minä oikein vai väärin? Eikö sittekin olisi ollut parempi kerjätä? Sillä eikö ole yhtä suuri häpeä miehen varastaa yhtä leipää kuin kerjätäkin?... Ja eiköhän vaan olisi löytynyt joku muu keino, kun olisi ollut hiukan enemmän järkeä, hiukan enemmän tarmoa, hiukan enemmän miettinyt?... On häpeä olla perheensä edessä tällainen!...

Ajatukset ajoivat toisiaan, multa mitään selvää ei tullut. Ja kaiken lopuksi ilmestyi silmäin eteen aina tuo leipä.

Viimein oli hän nukahtanut. Ja hän oli Olovinaan suuressa hädässä, jonka laatua hän ei selittää taitanut, ja harhailevinaan eksyksissä pimeätä ja mutkaista tietä. Mutta ylhäältä korkeudesta oli katsovinaan suuri kirkas silmä, jumalan silmä. Se katsoi suoraan häneen ja seurasi häntä, mutta sen ilme oli selittämätön. — Näytä minulle mihin minun on mentävä ja mitä tehtävä! oli hän huutavinaan ja ojentavinaan käsiänsä sen puoleen. Mutta silmä katsoi vaan. — Viittaa minulle tie, se oikea tie! oli hän huutavinaan uudelleen. Mutta silmä vain katsoi. — Auta minua, sillä minä olen hirveässä hädässä! oli hän vielä kerran huutavinaan niin lujasti kuin jaksoi. Mutta silmä ei värähtänytkään, katsoi vain, eikä näyttänyt välittävän hänestä enempää kuin muistakaan. Silloin oli hän vaipuvinaan synkkään epätoivoon ja menettävinään kaiken tarmonsa... Mutta sitte oli siihen ilmestyvinään hirveän suuri leipä, jota ympäröi käsiraudoista, poliisikypäreistä, patukoista, pyssyistä, miekoista, pistimistä ja kaikenlaisista murha-aseista kokoonpantu aita. Mutta hänellä oli olevinaan hirveä nälkä ja hän oli syöksyvinään aidan läpi, ottavinaan leivän harteillensa ja lähtevinään sen kanssa pakoon juoksemaan. Mutta samalla olivat myöskin raudat, kypärit, patukat, pyssyt ja pistimet liikahtavinaan ja lähtevinään hänen peräänsä. Ja leipä oli hirveän raskas, ne saavuttivat hänet. Silloin hän hirmuisessa hädässä, leipä sylissään, oli polvistuvinaan jumalan silmän alle, joka yhä katsoi, ja huutavinaan: jumala, auta tämä ainut kerta!

Silloin oli hän löytävinään itsensä omalta vuoteeltansa ja tuntui kuin savupiipun kautta olisi jylissyt ääni:

Tomppeli! Syö sinä lastesi kanssa hyvällä omallatunnolla se leipä, jonka varastanut olet, sillä rakkaudesta sinä sen varastanut olet. Ja katso, sinä olet työtä tehnyt ja ollut raskautettu, ei sinulta koskaan leivän puuttuman pitäisi, eikä sitä varastaa tarvitsisi, jos oikein olisi. Niin että jos sinä alati ahkerien ja ijäti säästäneiden veljiesi kanssa vaatisit kaiken osasi ja kaiken omasi niiltä, jotka nyt ylenkylläisyyteen ja rikkauksiin hukkumassa ovat, niin ei niille jäisi leivän murenta ravinnoksi eikä langan solmua ruumiinsa verhoksi, vaan te olisitte ylenkylläiset ja rikkaat. Ettäs sen nyt tiedät ja toisillekin opetat!

OMATUNTO.

Nuori pappi Pehmeä ei ollut onnellinen, vaikka oli vasta saanut vakinaisen paikan ja nätin pappilan sekä kevennyt iskeä silmänsä rikkaan makkarakauppiaan tyttäreen. Pehmeä oli onneton, ja oikeastaan perin pienen seikan vuoksi. Kyllästyneenä kohtaloonsa, joka näytti hänelle olevan vain ohdakkeista epäonnistumisen tietä, muisteli hän mennyttä taivaltansa.

Pehmeä oli ollut aikanansa tyypillinen papin poika, laiska, mihinkään kelpaamaton hulttio, jolle koulu oli kauhistus ja koti, kaikesta sen lihavuudesta huolimatta, kuritushuonevankila; mutta kylän raitit piikain luhtineen ja kaupungin kadut kapakoineen, ne olivat jotakin joiden vuoksi maksoi vaivan elää. Senpä vuoksi sanot niin, ja näyttikin, että hänestä voi tulla mikä muu tahansa, vallesmannista markkinahuijariin, viinakauppiaaseen ja maantierosvoon asti, vaan ei suinkaan pappi, kuten esimerkiksi hänen isänsä, joka, vaikka olikin armoton ja ahnas, oli sentään ankara hengenmies ja saarnasi niin että kirkon akkunat helisivät ja herkkämielisempien mielet raukesivat itkuun ja voivotukseen.

Ja siltä se näyttikin.

Kun pappa kuoli — joka tapahtui äkkiä, liiasta lihavuudesta, kuten sanottiin — ja tavalliset virkavuodet olivat ohi, loppui pappilan lihavat päivät; nuoremmat saivat jäädä perintöpaloille ja hänet työnnettiin hankkimaan itse leipänsä. Mutta kaikissa hommissa, joihin hän yritti, hän epäonnistui jostakin syystä jota hän ei ymmärtänyt. Vaikka hän koetti vakaantua ja sellaisena yritti, niin kuitenkin hän epäonnistui, ja elämä semmoisenaan, aivan jokapäiväisen leivänkin kannalta, näytti ylen ankaralta. Se oli ihmeellistä!

Kun hän tuota seikkaa pysähtyi oikein tosissaan miettimään, selveni hänelle äkkiä, että hänen oikea kutsumuksensa olisikin ehkä papiksi, pappavainajan uralle. Ja kun hän rupesi sitä ajatusta kehittämään, niin näytti hänestä, että mitään sen helpompaa toimialaa ei löydy ja että saarnata voi kuinka voimakkaasti ja kuinka paljon tahansa. Niinpä hän rupesi mukaannuttamaan elämäänsä kristilliseen henkeen ja sai pian virallisen voitelun papiksi. Se tapahtui hänestäkin ihmeteltävän huokeasti ja nopeasti, niin, että oikeastaan hän ei tuntenut vielä ehtineensä sisällisesti ollenkaan siihen muutokseen kasvaa. Ja vakinainen paikka oli tarjolla heti, tässä uudessa maassa, ilman mitään vaalisaarnoja tai muita ehdollisia vaikeuksia.

Mutta tätä uutta uraansa varten, jonka hän päätti johtaa loistavaan lopputulokseen, teki hän muutamia vakavia suunnitelmia, uudistavia suunnitelmia, ankaroita häneen itseensä nähden. Ensinnäkin hänen piti asettua tanakasti kristillisen moraalin kannalle, se on, ainakin ulkonaisesti näyttää nuhteettomuuden esimerkkiä: hillitä lihan himot ja maailman koreuden halut, olla yksinkertainen, kärsivällinen, lempeä, sovukas ja niin edespäin. Ja koska hänen isäänsä, jonka nimi on ollut Sträng — ankara, kova — oli sanottu nimensä mukaiseksi sen pahassa merkityksessä, päätti hän ikäänkuin vakavaksi mielenosotukseksi muuttaa nimensä sen vastakohdaksi: Mjuk, ödmjuk, tai jotain semmoista, kunnes siitä lopulta tulikin samalla aitosuomalainen: Pehmeä. Ja koska hän oli huomannut luonteensa taipuisaksi erimielisyyteen ynnä muuhun sen tapaiseen, joka seikka oli näyttäytynyt haitalliseksi hänen pyrkimyksissään, niin päätti hän nyt täst'edes varoa sitä, menetellä kaikkien mielen mukaan ja olla sovussa, ettei suinkaan siitä kompastuskiveä tulisi.

Näin varustautuneena uudelle urallensa astui hän paikkaansa valoisalla mielellä. Ja ensimäinen hänen saarnansa täydelle kirkolle oli onnistunut loppupuolelle asti hyvin, kunnes hänen silmänsä olivat sattuneet erääseen ihanaan neitokaiseen lihavan herrasmiehen rinnalla; silloin oli tullut pieni hämminki, joka kuitenkaan ei tuottanut sen suurempaa haittaa, sillä se tapahtui aivan amenen edellä. Se seuraus siitä vaan oli, että hän joutui ottamaan selvän tuosta neitokaisesta ja se oli viedä hänet heti epäkristilliselle polulle. Toinen saarna meni myöskin muuten hyvin, mutta sen loputtua tuli eräs vaimoihminen häntä ikäänkuin kiittelemään, samalla kuitenkin antaen viittauksen, että pitäisi vast'edes vähän ankarammin sieluja kouristella.

Kiitollisena otti hän huomautuksen onkeensa ja aprikoi menettelytapaa. Ei siis auttanutkaan se, että noin vain ylimalkaisesti ja keveällä kädellä auttoi kristillistä maailmanjärjestystä eteenpäin, piti repästä ja iskeä. No, koska hän tahtoi tällä urallansa edistyä ja voittaa, koska hän tahtoi olla »hyvä pappi» ja koska siitä luultavasti riippui myöskin hänen lopullinen suhteensa rikkaan makkarakauppiaan tyttäreen, niin tahtoi hän tehdä sen ja käydä käsiksi ihmisten pääsynteihin. Ja heti ensimäisellä kerralla alkoi hän jyrisevän saarnan ylpeydestä ja maailmankoreudesta. Mutta kun hän oli juuri pahimmoilleen alkuun päässyt, pisti hänen silmiinsä rivi mitä korskeimpia naisten hattuja, hiuslaitteita ja rintoja, niiden joukossa makkarakauppiaan ihana tytärkin, sekä naamoja ja ryntäitä miesten, joiden hän tiesi kävelevän päätänsä korkeampana kaikkea muuta kansaa, kaikkien silmät iskettynä häneen ikäänkuin kysyen: poika, mitäs tämä nyt on? niin oli hän vähällä takertua siihen paikkaan. Nopeasti päätti hän muuttaa sanontatapaa ja käänsi kasvonsa toiselle puolen kirkkoa, jossa näkyi ryhmittyneenä toisenlaista väkeä. Mutta nyt sieltä pisti hänen silmiinsä huonosti puettu, kuihtunut mies, joka kaula pitkällä, syvälle painuneet silmät jännittyneesti häneen kiinnitettynä näytti sanovan: mitä, mitäs tämä on? Mitäs ylpeilemistä ja koreilemista tässä olisi? Silloin hän hämmästyi, koko saarna meni »plöröksi» ja hänen täytyi kiireimmiten sanoa amen.

Nyt häntä hävetti. Kiireimmiten puikki hän takatietä asuntoonsa ja sulkeutui sinne. Ja oli onneton. — Nyt luulevat ne, hän ajatteli, ettei hän olekaan »hyvä pappi», ettei hän siihen kykenekään! Mutta hän tahtoi vielä sen näyttää! — Ja seuraavan kerran päätti hän saarnata ahneudesta ja omanvoitonpyynnöstä, ankarasti tahtoi hän iskeä siihen paheeseen.

Loistavasti pääsi hän taas alkuun ja oli jo hyvässä matkassa menossa, kun hänestä alkoi tuntua, että sanankuulijain joukossa, joihin hän oli päättänyt olla lähemmin katsomatta, oli joku joka tähtäsi lakkaamatta häneen ja oli laukeamaisillaan julkiseen syytökseen häntä vastaan. Päästäkseen tuosta tunteesta iski hän katseensa allansa oleviin ihmisryhmiin, juuri kun oli lausumassa ankaran jumalan tuomion kaikille ahneille ja omanvoiton pyytäjille, mutta hämmästyksekseen sattui hänen katseensa mieheen, jonka hän tunsi, jolta hänen isänsä oli ryöstänyt ainoan lehmän ja lampaan ja josta oli ollut seurauksena että synnytystilassa oleva vaimo oli tullut mielenhäiriöön ja hypännyt kaivoon ja samaan menoon nuorin lapsista kuollut. Tuo mies, joka näytti nyt istuvan ylempänä muita, näytti todellakin katsovan häneen ikäänkuin rupeamaisillaan kiroamaan: mitäs sinä siinä pauhaat? Meneppäs sukuusi, muistappas isääsi ja meneppäs omaan itseesi, etkö vain ole samoilla teillä sinäkin? — Ja taas hän hämmästyi ja täytyi kiirehtiä sanomaan amen.

Siitäkin saarnasta oli siis tullut huono näytös hänestä pappina, hyvä alku oli mennyt pilalle ja seurakunta siis lopultakin luullenee ettei hän kykene muuta kun loistavasti alkamaan. Mutta viikon varrella hän taas kannusti itseänsä ja valitsi seuraavaksi saarnansa aiheeksi — oikeastaan virallista tekstiä noutaen — huoruuden ja salavuoteuden. Ja siinä hän nyt uskoi kunnialla selviytyvänsä, sillä se oli oikeastaan ainoa ala mistä hän tiesi, tavallaan, puhua omien kokemuksiensakin pohjalta. Nyt oli hän siis varma sekä itsestänsä että aineestansa, sillä asia ei ainakaan koskenut Suoperän Jooseppiin, jolta hänen isänsä oli lehmän ryöstänyt, vaikkapa hän nyt olisikin sanankuulijain joukossa. Heti alussa hän siis rohkeni luoda katseensa alas seurakunnan puoleen, kasvoista niin kasvoihin. Mutta mitä? Hän hämmästyi ja punastui. Siinä aivan etupenkissä istua nyypötti heidän entinen piika, Leena Pietikäinen, jonka hän oli monta kertaa viekotellut juuri saarnan tekstin alaiseen rikokseen ja syntiin. Siinä se katsoi häneen surumielisin silmin, värähtelevin kalpein kasvoin, ja jo kätki kasvot liinaansa ja pillahti itkemään. Hän tunsi kalpenevansa ja sanat takertuivat kurkkuun. Mutta kun tyttöriepu nyyhkytti kovin kuuluvasti, täytyi hänen korottaa äänensä sitä hämmentääkseen ja pauhata. Ja niin pauhasi hän, suuret hikikarpalot otsalta vyöryillen, juuri nimeksikään muistamatta ennen ajateltua ja osaksi merkittyä saarnaansa, kunnes arveli kylliksi pauhanneensa voidakseen sanoa amenen. Painunein päin ja punottavin niskoin työntyi hän sakastiin, jossa aikoi ensi töikseen ottaa aimo kulauksen rippiviiniä kuohuvan mielensä tyynnyttämiseksi, — aije, joka ei hänen mieleensä ollut vielä ennen tullut. — Mutta samalla työntyi sinne se sama vaimo, joka hänelle oli antanut huomautuksen, että sana saisi olla ankarampaa, ja alkoi kiittää heläyttämään:

— Kas sillä lailla, hyvä pastori! Se vasta oli saarna! Enpä ole moista sitte kuullut kun pastori Williamsonin täällä käydessä, vuosia sitte. Ja semmoista sen pitää olla, sen ne ruojat tarvitsevat ja se niille vasta tepsii. Jatkakaa vain pastori sillä tavalla, niin ette hiekalle rakenna eikä lankea siemen kivistöön. Kiitoksia nyt vain oikein paljo.

Ja eukko tahtoi kiitellä kädestä pitäen.

Pehmeä, joka ei muistanut koko pauhinastaan mitään, joutui aivan hölmistyksiin tuosta odottamattomasta käänteestä. Mutta tyytyväinen hän ei saattanut olla. Viinilasin hän tosin nyt jätti ottamatta, mutta päästyänsä huoneeseensa, kaikelta rauhaan, tunsi hän itsensä ylen onnettomaksi. Ja hän rupesi perinpohjin miettimään mikä siihen oli syynä ettei hän näyttänyt tälläkään ja semminkään tällä uralla menestyvän, vaikka tunsi siihen muuten henkisten kykyjensä riittävän.

Omatuntohan se oli, mikäs muu! selvisi hänelle vihdoin. Mokomatkin. Se oli varmaan perintö äidiltä, sillä isällä sitä kaikesta päättäen ei ollut. Jokohan lopultakin sitte olisi niin, että »hyvä pappi» ei voi olla se jolla on omatunto. Jokohan pitikin olla povi kuin kivi, luonto häikäilemätön, häpy pois. Siltä se vähän näytti. Ja kun oikein syvemmältä asiaa ajatteli, niin saattoikohan omantunnon kanssa kaikkea sitä opettaa ja saarnata mitä kirkon käsikirja ja »sana» vaati, eikö kymmentä kertaa ennemmin voisi pettää lähimmäisensä hevoskaupassa kuinka hävyttömästi tahansa tai lasketella vannottuina tosina kaiken maailman merimiesjutut. Sillä eihän silloin ainakaan tulisi koettaneeksi toisen omaatuntoa tappaa ja sielua pimittää siinä merkityksessä kuin sen tulee tehneeksi pappina. Tahi pitääkö »hyvän papin» ja ylimalkaan papin, miehen, joka tahtoo sen viran pitää, olla niin tyhmän, ettei hän todellakaan erota kouraan tuntuvia tosiasioita ja taruja toisistaan, eikä väärästä oikeata... Kummin päin tahansa, niin tuskinpa hän voi tätä virkaa jatkaa, sillä kaikeksi ikävyydeksi — niin, oikeastaan ikävyydeksi — oli hänellä vieläkin jälellä hiukan omaatuntoa ja häpyä, tahi toisessa tapauksessa järkeä, ettei hän voinut siihen valheiden ja teeskentelyn sekasotkuun sopusointuisesti sulautua edes niin, että kykenisi muodollisesti paikkansa pitämään...

Näitä hän mietiskeli ja hänestä tuntui yhä selvemmin siltä, että hän nyt vasta alkoi kääntymään siihen herätykseen joka olisi pitänyt tapahtua ennen tähän virkaan vihkimistä. Ja kun hän muisti, kuinka suuri oli tuo hänen virkavelilaumansa, ja kun hän vertaili, minkä verran nekin voisivat hyödyttää yhteiskuntaa jos muuttuisivat sen hyödyttöminä olevista syöpäläisistä hyödyllisen työn tekijöiksi, tuli hänen eteensä kysymys: mihin niitä sitten voisi käyttää, mihin ne kykenisivät? Ja hänestä tuntui, että enemmistö heistä, huolimatta heidän koulutiedoistaan, olivat mihinkään todella hyödylliseen henkiseen työhön kykenemättömiä, olivat siihen joko liian tylsiä, liian laiskoja, tahi moralisesti ala-arvoisia. Millään käytännöllisellä ammattialalla ei heitä myöskään tarvittaisi, niihin oli ihmisiä liikaakin, eivätkä kykenisikään, sillä useammissa niissä tarvitaan terävää järkeä ja tarmoa. Muuhun, raskaamman ruumiillisen työn raadantaan ei heistä myöskään olisi, sillä pitkällinen ja mahdollisesti perinnöllinen laiskurielämä on heidät siihen määrään turmellut että se tulisi heille liian suureksi kurjuudeksi. Mihinkä sitten? Täytyisi keksiä aivan erikoinen työala heitä varten, ehkä uusi, mutta sen keksimiseen tuntui häneltä puuttuvan edellytyksiä. Silloin hänelle muistui mieleen eräs kirjotus, juuri pappismiehen itsensä tekemä, jonka hän oli äskettäin jostakin lukenut, jossa esitettiin papeille suora kehotus ryhtyä mehiläisten hoitoon, ryhtyä siihen joutilasta aikaansa kuluttaakseen ja näyttääkseen esimerkkiä. Mikä oiva aate, kun sitä tarkemmin ajatteli! Juuri siinä olisi heille sopiva työala, se ei kysyisi suurta neroa, ei olisi liian raskasta, olisi hauskaa ja tavallaan hyödyllistäkin, sillä tarvittiinhan maailmassa simaakin, muutkin, jos eivät itse kaikkia nauttia jaksaisi. Niin, ja jos saarnaamisen halu tulisi... hm, siinä oli kaikki hyvät puolet ja humoriakin! Esitys oli tosin tarkottanut että tästä tulisi vaan sivu- ja huvityö, mutta miksei sitä voisi ottaa varsinaiseksi. Jos siihen vielä yhdistäisi kananhoidon ja pavun kasvatuksen, niin saisi siitä jos kuinka laajan ja yhteiskuntataloudellisesti hyödyllisen työalan, niin että he, papit, voisivat varsin komeasti elättää itsensä ja perheensä, vaikkakaan ehkä eivät voisi nykyisiä rovastin tuloja saavuttaa.

Tuo aate innostutti häntä siihen määrään että hänen täytyi nousta kävellä vihmomaan, ja siinä kävellessään hän yhä kehitti sitä ajatusta.

— Miksen minä voisi ryhtyä uran aukasijaksi? hän kysyi itseltään. Ja miksei hän voisi, hän tulisi tekemään sen. Ja sitte hän laatisi julkisen esityksen papeille, perusteellisen, jossa heitä aatteellisesti innostaisi, vetoaisi heidän siveelliseen tunteeseensa, kiihottaisi, kehottaisi, vaatisi heitä jättämään epäinhimillisen laiskurielämänsä pimitettyjen kanssaihmisten kustannuksella ja ryhtymään tälle uudelle työalalle, jonka huvin ja hyödyn hän heille näyttäisi sekä kuvannollisesti että numeroilla...

Nämä innostavat suunnitelmat katkaisi eräs asiamies, joka tuli pyytämään pastoria kastamaan hänen lapsensa. Pehmeä ei ensin tahtonut tajuta niistä oikein oli kysymyskään, mutta sitte hän käsiänsä huitoen huusi:

— Menkää herran nimessä ja kastakaa hänet itse, kastakaa hänet kuinka monta kertaa tahansa ja kuinka paljon tahansa, upottakaa hänet vaikka veden sisään ja pankaa hänelle vaikka sata nimeä...

Asiamies peräytyi selkä edellä ja silmät pyöreänä ovelle, ja edelleen siitä ulkopuolelle, mutisten jotakin jota Pehmeä ei joutanut kuuntelemaan.

Seuraavana sunnuntaina ei pastori Pehmeätä kuulunut kirkkoon, sillä hän oli matkalla länteen päin.

TUOMAS JA HÄRÄT.

Ei ainoastaan pelkän huvin, mutta myöskin käytännöllisen hyödyn vuoksi monelle, kannattaisi perusteellisesti tutustua mieheen sellaiseen kuin Tomi — tämä Tuomas Iisakinpoika ennen ja tämä Tomi Aisakson nykyään.

Tomi oli syntynyt Suomen maassa, tietysti, ja tullut tänne rikastumaan, kuten muutkin. Sillä hän oli aivan erityisesti kotoisin sieltä, missä petäjän kyljestä leipää leikataan kun halla vie tähkäpäät, joka tapahtuu sangen usein. Se seikka lieneekin merkittävä suureksi tekijäksi Tomin alkuperäisessä kehityksessä.