Part 1

language: Finnish

KUNNON KANSALAISIA

Viisitoista tarinaa

Kirj.

KÁLMÁN MIKSZÁTH

Unkarin kielestä suomensi

Niilo E. Vainio

Porissa, Axel Bergbom'n kirjapainossa, 1888.

SISÄLLYS:

Karitsa. Annan velka. Kahden tytön kauniista hiuksista. Pikku saappaat. Elävänleski.. Tuo pakana suutari. Ihme. Paavon kosioretki. Noita-akka. Neitsy Maria. Kahden karjatalo romaani. "Kuningattaren hame". Juho paran hevoset. Lapset. Minne joutui Galluksen Leena?

Karitsa.

Alan kertomukseni siitä päivästä, jolloin Bodokin kylässä koetettiin pilviä karkottaa kirkonkelloja soittamalla. Ruuko-Jooseppi paran kämmenet rakoille kävivät, niin ahkeraan hän ajoi pois seudulta Jumalan vihan synkkiä merkkiä, joita salamat turhaan koettivat punaisiksi juovitella.

Kaikki tunsivat taivaan kurituksen olevan tulossa; hanhet huutelivat yösijoillaan ja kaakottivat siipiänsä räpytellen; puut rätisten häilyivät, tuuli pieksi maantien pölyä ja pyöritteli sitä vihaisesti ilmaan. Vartelan muorin ruskea kukko lensi talon katolle ja kiekueli sieltä; hevoset hirnuivat tallissa, ja lampaat määkyelivät tiheissä laumoissa talojen pihoilla.

Mutta kellojen soitto, joka kaikui juhlallisesti keskellä myrskyä, karkotti kun karkottikin vaaran, lukuun ottamatta pientä sadekuuroa, joka oli enemmän hyödyksi kuin vahingoksi. Kamalan rajusti häilyvä vehnä-elo ja hirssiolki tyyntyi, vähitellen selkeni taivas ja vain tulvivan Bágy-joen aaltoileva vesi, joka hurjaa vauhtia, suhisten kiiti puutarhojen alatse, osoitti, että tuolla ylempänä Majornokin ja Csoitón tienoilla on tullut rakeita, ehkä on ollut kova rankkasadekin.

Ja jollei tällä kertaa joki tulvi yli äyräittensä eikä pese Bodokin kylää, niin on sentään hyvä, kun ollaan kristittyjä katolilaisia keskellä luterilaista maakuntaa.

Joen rannalle kokoontui väkeä, sieltä täältä vilahti välistä lapio tai kuokka. Vanha Suola-Paavo oli tuonut mukanansa sauvoimenkin. Miehet kalvoivat ojia, joita myöden sadevettä laskettiin jokeen. Kun se ei vain tulisi takaisin entistänsä runsaampana!

Likainen tulvavesi aaltoili jokea alas, vieden mukanansa rannan tiheistä pensaista sekä lehtiä että kuortakin, sieltä täältä irtaantui pehmeästä maasta palasia, jotka hajosivat veteen. Hirsiä, ovia ynnä muita huonekaluja uiskenteli laineilla, näkyi siellä leipälapio, kattopäreitä, ikkunaluukku. (Vesi oli mahtanut jostain viedä muassaan kokonaisia huoneitakin!)

Sitté tuli heinälappo, sen jälkeen vierittelivät laineet puupölkyn näköistä esinettä alaspäin....

Kuu paistoi veteen. Ei se ollutkaan pölkky, vaan punaiseksi maalattu arkku, ja kas ihmettä, kuinka sirosti sen kannella istui pikkuinen karitsa.

Kas nyt, tuuli tuo sen rantaa kohden; Kyven-Johanan ikkunasta selvästi näkyy, miten elukka, takajalat allansa etujaloillaan pitää kannesta kiini. Valkovillainen on pikku karitsa, kaksi mustaa pilkkua selässä ja kaulassa punainen nauha. Totta siitä joku on jolloin paljon pitänyt!

Siinä se kärsivällisesti istuu sinne, tänne heitahtelevan arkun kannella, ikäänkuin olisi ehdoin tahdoin vesille lähtenyt, ja joskin hän välistä määkyy, niin on se vain nälän tähden. Mutta pian hän ehkä saa syötävääkin, kun arkku vain saavuttaa heinälapon tuossa tanssiellessansa. Eikä se siitä kaukana enää olekaan.... kas tuolla pyörähti Tappuraisen ladon kohdalla, Riennäpäs nyt perässä arkku pahainen!

Katseltiin tuota kotvasen, odoteltiin, eiköhän se jo pistäy esiin tuolta polvekkeen takaa, mutta eipä näkynyt. Pimeä oli sen ihan miellyt tai ehkäpä oli Suola-Paavo sen sauvoimellansa saanut kiini.... kuten aamulla varmaan on asia selviävä.

Mutta hänpä sanoo, että hän tosin oli rannassa, mutta ei nähnyt vihiäkään koko kalusta, ja sitenhän laita lienee ollutkin, koska niin äveriäs ja mahtava mies sen sanoo, joka mennä vuonna vähäksyi lautamiehen virkaa, kun hänestä kumminkin tänä vuonna, jos eletään, tulee kylän vanhin.

Mutta tuon karitsan puheeksi tullen, on kumminkin omituista, että kylän yläpäässä kaikki ovat sen nähneet, mutta Suola-Paavon puutarhan kohdalla katoo se kuulumattomiin eikä alapäässä kukaan tiedä karitsasta niin mitään.

Heti seuraavana päivänä kaikki pahat kielet liikkeelle, tuskin ne sitä aikaa alallansa olivat, kun jumalanpalvelus kirkossa kesti, vaikka olisi ennen kaikkia tullut kiittää Jumalaa, joka oli armahtanut kylää veden uhriksi joutumasta... kaikki pahat kielet tulivat liikkeelle toisten hyvää nimeä ja kunnista panetellaksensa.

Enimmän epäiltiin Suola-Paavoa; ei kenkään muu kuin hän ollut korjannut arkkua! Mutta eipähän Jumala torku, vaan paha on pahan palkka, ei asia voi sillensä jäädä. Tottahan arkun omistaja vielä jostain ilmestyy!

Juteltiin, kuiskaeltiin (kukapas saattaisi olla sellaisesta asiasta sanaa hiiskumatta?) että arkussa oli niin ja niin suuri läjä vanhoja hopeataalareitakin.

Kyllä totuus sentään totuutena pysyy, eikä ukko Paavonkaan asiat mahda kaikki niin aivan oikein olla, koska tuo "rapajuoppo" Mooseksen Yrjänä, Gózonin räätäli, sanoi tuonnoin täällä käydessään; että jollei hänen suunsa olisi salvassa, niin... Kukapa tietää? On tuo sentään merkillistä puhetta, tuo taalarijuttu.

Ei siinä arkussa ollut äyriäkään rahaa, vaan kuten jo on tullut selville, sisälsi se majornokilaisen Agnes Pallosen myötäjäiset: kolme sarssihametta, joista yksi neljänkaistainen, kuusi huivia, niistä kaksi kaulassa pidettävää, hopeahakainen liivi, kymmenen aivinaista paitaa, päällysnuttu sekä vielä pieksut, ihka uudet, ei ollut vielä korkoihin ehditty kiskojakaan lyödä. Agnes parka! Siinä arkussa oli koko hänen omaisuutensa.

Samoin kuin tulvavesi vei mökkiläisen asunnon, vei se sieltä naimapuuhatkin. Ilman vaatteitta ei voi mennä vihille häpeemään. Ja oli hänellä riittävästi tavaraa, pala palalta työllä ja tuskalla piikana ollessaan koottua. Ensi syksynä olisi jo pantu kulutukseen, niin ainakin sulhanen itse sanoi viime lauvantaina, — mutta nyt, Herra tiesi, koska siitä mitään tulee?

Olisipa maar Mikko Pallosen huoneessa surua, jos näet mökki vielä seisoisi, eikä surua vain olisi sentähden, että vesi töllin vei. Agnes itkee, jotta kirkkaat silmänsä punaisiksi käyvät, vaikka hänen pitäisi lohdutta nuorempaa sisartansa, pikku Annia, jonka karitsa sai niin pahan lopun, tuo pikku Sokuri, jonka kanssa hän leikitteli, jopa makasikin... ei ole enää hienon ruohon syöjää, kun kiltti Sokuri on hukkunut...

Vielä viimeisenä päivänä oli se sirosti häntäänsä heilutellen hyppiellyt päivänpaisteessa, nuoleskellut Annin pientä kätöstä ja katsellut häntä lempeillä silmillään, ikäänkuin aavistaen hänet viimeisen kerran näkevänsä.

Mutta entä jos karitsa löytyy vielä, jos se tuodaan takaisin...!

Viikon, parin perästä tulikin huhu uiskentelevasta arkusta, jonka kannella istui karitsa niin vakaana, ikäänkuin olisi se ollut siinä aarteita vartioimassa. Se oli nähty Csoltóssa ja Badokissakin; noin puoliyön aikaan oli tuima virta sen sinne tuonut.

Jos asiassa vain jotain perää on, niin ei se saata olla muu, kuin Pallosen tyttöjen aarre!

Heti lähtikin Mikko Pallonen matkalle. Lupasi hankkia takaisin tytärtensä laillisen omaisuuden, vaikka jalat polviin asti kuluisivat.

Ja täten tapahtui Bodokin kylässä se kamala tapaus, kun äveriäimmän miehen talo tutkittiin. Herrainen aika; on se laki sentään sangen mahtava! Siellä oli itse tuomari sekä nimismies, sillä Mikko oli kulkupuheitten mukaan kääntynyt esivallan puoleen.

Mutta ei hän siitä suuria hyötynyt, sillä Paavon luota ei mitään löydetty. Suutuksissaan lähti Pallonen kotia; tytöt tulivat jo kylän rajalla vastaan, ei häntä olisi hartaammin odotettu, vaikka olisi markkinoilta tullut.

— Onko teillä karitsaa? — kysäsi Agnes arasti. Kuinka olisikaan tyttö ensin tohtinut kysellä arkun perään! Olisi ehkä mennyt tainnoksiin, jos äkkiä olisi saanut kuulla, että se on löydetty.

— Ei karitsaa, eikä arkkua. Vaikka tuomari kaikki paikat nuuski tuon miehen luona, jota epäilen. Hän kertoi juurta jaksain kaikki mitä tiesi. Agnes pudisti pahaa luullen päätänsä.

— Te olette voimallinen, menitte väellä häntä kohden, nyt lähden minä heikko, puhui hän rohkeasti, ja viekkaus on oleva minun aseeni.

Nuorin tytär ei puhunut mitään; hän oli heikoin joukosta.

Viikon päivät viipyi Agnes poissa, etsieli, tutkieli, urkki joka haaralta, kävi Gózonissakin, missä yksi Suola-Paavon tyttäristä on naituna, jos ehkä sieltä löytyvät hänen vaatteensa. Mutta ei päästy jäljille, vaan vielä hän päälle päätteeksi sairastui, jotta täytyi mennä häntä hevosella Bodokista noutamaan.

Turha oli siis Agneksenkin matka. Ei auttanut väki eikä viekkaus. Pahan valta on molempia suurempi.

Mutta entä jos totuus olisi lähtenyt liikkeelle, ilman valepukua, suoraa tietä, ilman mestaajan miekkaa, vain paljain käsin...?

Täytyi jo luopua toivostakin. Turhaa olisi ollut kahta oljenkortta enään tämän asian hyväksi ristiin panna; se vain olisi hullummaksi käynyt.

Nyt eivät yksin Agneksen myötäjäiset ole mennyttä kalua, vaan myöskin hänen terveytensä.

Lähdettäissä häntä noutamaan, tyynyjä ja vaippoja rattailla, otti ukko pikku Anninkin mukaansa; antaa hänen nähdä vähän maailmaa. On ennen pitkää kahdeksan vuotias, eikä vielä ole omasta kylästä ollut, kovin on häntä lellitelty... mitä puhuinkaan, onhan tyttö paran äiti jo aikoja sitten kuollut!

Enemmän Agnesta vaivasi pelko kuin sairaus; kun kolmen hengen astuivat jalkaisin pitkin kylän kivikatua, aikoen vasta kellokastarin edustalla nousta kärryille, käveli Agnes niin rivakkaasti, kuin olisi hän jaksanut jalkaisin kotia saakka.

Juuri kun he olivat Kulmalan Yrjön talon kohdalla, tulee Paavolan aitan takaa heitä vastaan koko kylän esimiehet ja päävaarit, heidän joukossansa Suola-Paavokin, juhlatamineissa, ihka uudet turkit yllä. Sepä totta — tänään oli täällä uusi kirkko vihittävä.

— Katsos Anni! Näetkös tuota isoa, pitkätukkaista miestä — kuiskaa Agnes sisarellensa — hän se karitsan vei.

Saattojoukko saapui tällä välin kunnanhuoneelle, ja kun eräs miehistä sattui huomauttamaan, että katto tarvitsisi laittaa uudestaan, niin seisahtuivat kylän päämiehet lähemmin sitä tarkastamaan. Omituista sentään on, kun kaikki tässä maailmassa vanhenee ja rappeutuu; vielä kunnanhuonekin!

Anni katseli arasti tuota miestä, ja hänen suuret sinisilmänsä tulivat kyyneliin.

-— Mitä tuossa tutiset! — tiuskasi hänelle Agnes ja päästi irti hänen kätensä.

— En minä... pelästyin... Olin näkevinäni Sokurin liitävän ilmassa minua päin.

Tällä välin saapuivat hekin kunnanhuoneelle; Mikko juuri aikoi mennä Agneksen kanssa ohitse, mutta kas sitä hupsua lasta, kun menee aivan lähelle tuota mahtavaa miestä ja puhuttelee häntä. Mitä sekin hyödyttänee?

— Setä! — sanoo tyttö sointuvalla, lempeällä äänellä. — Antakaa takaisin karitsani!

Toiset lautamiehet katsahtivat-toisiinsa. Kenen lienee tuo kaunis, alakuloinen tyttö?

— Antakaa takaisin karitsani! — toisti hän ja kirkas lapsen ääni kaikui kuin kulkunen.

Suola-Paavo vilkaisi vihaisesti tyttöön, sitte sivalsi hän kerran vaaleata, taaksepäin kammattua tukkaansa ja kysyi ystävällisesti:

— Mikä karitsa, lapsukaiseni?

— Oma Sokuri-niminen karitsani, jolla on mustat pilkut selässä ja punainen nauha kaulassa. Kyllä sen hyvin tunnette...

— En ole koskaan karitsaasi nähnytkään — vastasi hän nähtävästi närkästyen. — Laita itsesi täältä, sanon minä...

Sitté kääntyi hän lautamiehiin:

— Todellakin on katto jo vanha ja rappeutunut, herra tuomari, se vuotaa...

— Niin vuotaa, — mutta teillä näyttää olevan parasta katsella omia nurkkia ensin.

Paavo punastui korviin saakka tästä ivallisesta syytöksestä. — Vannon, herra tuomari; tuon karitsan suhteen...

Tyttönen kummastellen katseli, kun Paavo kiivaasti veti esiin lammasnahka-turkkien alta kätensä ja nosti kaksi lihavaa sormea päin taivasta.

— Vannon tässä vapaan taivaan alla, elävän Jumalan kautta, että...

Hänen kättänsä kohottaessaan antoi kaulusrihma edestä myöden, se kun oli itsestään auennut ja uudet, raskaat turkit alkoivat luisua vähitellen alas, kunnes äkkiä kokonaan putosivat maahan.

Huudahtaen hypähti Anni pudonneen vaatteen luokse.

Kaikki katsoivat tyttöön. Paavonkin suuhun jäi toinen puoli valaa, jonka aikoi tehdä. Hyvä olikin, että sinne jäi.

— Kulta karitsaiseni! Sokuriseni! — huudahti tyttö surullisesti.

Hän kumartui turkkien päälle. Painoi päänsä siihen kohtaan, missä näkyi vuorissa kaksi mustaa pilkkua...

Hyvin olivat turkit tehdyt, puhtaiksi pestyistä karitsannahoista oli koko vuori, missä nuo kaksi pilkkua vielä sentään selvästi näkyivät.

Pikku Anni sitä kyynelillänsä pesi vielä puhtaammaksi.

Annan velka.

Oikeus paraikaa istui. Ulkona piiritti sumu suurta lakitupaa ja miltei sysäsi kokoon sen seiniä, hälvensi ikkunoista jääkukat. Mitäpä kukista täällä?

Salissa oli ilma raskas ja tukahuttava, rasvanahan ja paloviinan haju ylinnä, verkalleen pyöri ylimmäisessä ikkunaruudussa oleva lyijyinen venttiili.

Lautamiehet istua könöttivät väsyneinä kukin tuolillansa; yksi heistä oli ummistanut silmänsä, ja kädet riippuivat hervottomina, kuunteli notariuksen kynän rapinaa; toinen piteli haukotellen lyijykynää hyppysissään. Tuomari veti lasisilmät nenän päähän ja pyyhki hikistä otsaansa. Hänen harmaat, terävät silmänsä olivat kääntyneet tutkivasti ovea päin, mistä juuri äsken astuivat ulos viimeiseksi esillä olleen jutun henkilöt, kantaja, kutsutut todistajat ja vastaajat.

— Onko siellä ulkona vielä joku? —- kysyy hän verkkaan ja kylmästi oikeuden palvelijalta.

— On eräs tyttö, — vastaa tämä.

— Anna tuon tytön tulla sisään.

Ovi aukeni ja tyttö astui saliin. — Raitis ilmavirta aaltoili samassa sisään ja silitteli lempeästi kasvoja, kutitteli silmäluomia; näkyipä auringonsäteenkin läpi sumu tunkeutuvan ikkunaan ja siinä tanssivan jääkukkien keskellä, sekä jakautuvan sitte oikeussalin seinille ja esineille.

Siinä oli neitonen. Soma, solakka vartalo, jota peitti uusi lammasnahka — mutta niin sirosti, kuin olisi se hänen yllensä ollut valettu. Tummat silmät kainosti maahan luodut; korkea, kaunis otsa murheellisen näköisenä, koko olento miellyttävänä, liikkeet sievät, hameen kahina hurmaava.

— Mitä asiaa, lapsukainen? — kysyy tuomari jäykästi. (Tuollaisella piintyneellä, ankaralla virkamiehellä ei näy ollenkaan olevan hellempiä tunteita).

Tyttö oikaisee mustaa huivia päässään ja vastaa syvästi huo'aten:

— Kovin on ikävä asia.

Hänen äänensä on vieno ja surullinen, tunkeuu sydämmeen saakka, ikäänkuin soitto, joka vielä vaiettuansakin on ilmassa väräjävinänsä ihmisten mieliä lauhduttaen.

Tuomarin katse ei ole enään niin ankara; kuninkaan kuva ja kuvernöörin tuolla seinällä ystävällisesti tyttöä hiljaa kehoittavat sanomaan vain asiansa.

Kirjat ovat mukana; kyllä, ne sen kertovat. Mutta ne täytyy ensin hakea esiin povesta, pitää aukaista nutun ylimmäiset ha'at ja käsin vetää ne ulos.

Oi tuota pahaa hakaa! Jo aukesi... putosi maahan. Ihana näky, kun tyttö kumartuu kainosti sitä ottamaan lattialta, jolloin paperikin putoo esiin povesta.

Tuo armoton harmaja pää, tuomari näetten, kääntyi poispäin; vain iso, lihava käsi on ojennettuna paperia kohden.

— Tuomio! — murahtaa hän, tutkivan katseen pitkin paperia kiitäessä, — Anna Bede kutsutaan tästä päivästä alkain kärsimään puolivuotista kuritushuone-rangaistusta.

Tyttö nyökkäsi suruisesti päätä ja kun hän painoi sitä alas, solui musta suruhuivi niskaan ja iso suortuva paksuista mustista hiuksista pääsi irti sekä tuli kasvoille. Paras olisikin ollut näitten joutua peittoon, sillä joskin ne ennen olivat olleet vaaleat, niin kyllä ne nyt olivat tulipunaiset häpeästä.

— Viikko sitte saimme paperin, — virkkoi hän katkonaisesti. — Kylätuomari itse toi, selitti sisällön; äiti parka silloin sanoi: "mene tyttöseni, laki on laki, ei sen kanssa saa leikkiä laskea". Sentähden olen tullut kärsimään rangaistuksen.

Tuomari pyyhkii kahdesti lasisilmiänsä, vilkaisee tuimasti toisiin läsnäoleviin, ikkuniin, laattiaan, suureen rautaiseen kakluuniin, jonka pesästä tulikipinät välähtelevät läpi kalterioven, ja murahtaa ehdottomasti: "laki on laki".

Hän lukee läpi toiseen kertaan tuon tuomiopäätöksen, noita monimutkaisia variksenvarpaita valkoisella paperilla; mutta selvästihän ne sanovat, että Anna Bede on tuomittu puoleksi vuodeksi vankeuteen varkaankalun kätkemisestä.

Lyijypyörä ikkunassa alkaa pyöriä hurjaa vauhtia. Varmaan on ulkona ruvennut tuulemaan, tuntuupa se jo jyskyttävän ikkunaluukkuja ja puhaltaa kylmästi joka raosta sisään, ikäänkuin aave, selkäpiitä väristyttäen, suhisten: "laki on laki".

Tuo armoton pää nyökkää hyväksyvästi tuulen huminalle; iso, lihava käsi tarttuu pöydällä olevaan kelloon kilistääkseen oikeudenpalvelijaa sisään:

— Viekää Anna Bede vankilanpäällikölle.

Palvelija ottaa paperin käteensä, tyttö tekee vaieten lähtöä, mutta pikku punahuulet vielä suonenvedontapaisesti mutuelevat, ikäänkuin sanoja puuttuen.

— Ehkä on sinulla vielä jotain sanottavaa.

— Ei... ei mitään, vain että minä olen Liisa, nimeni on Liisa Bede, sillä tietäkäät, että sisareni se on Anna. Viikko sitte haudattiin sisko parka.

— Ethän sinä siis olekaan tuomittu?

— Hyvä Jumala! Mistähän minua olisi tuomittu? En ole tehnyt pahaa hyttysellekään.

— Miksi olet siis tänne tullut, sinä hupsu?

— Pyydän, asian laita oli se, että sisareni kuoli sillaikaa kun tuo juttu kävi senaatissa. Kun hän jo makasi laudalla kiikkakamarissamme. niin tuli käsky: "puoleksi vuodeksi vankeuteen". Oi, kuinka hän oli tuota odottanut! Hyvä oli, ettei hän jaksanut niin kauvan varrota. Ei odottanut...

Tytön silmät kyyneliin kävivät, tuskin sai puhettansa jatketuksi:

— Kun hän siinä makasi liikkumatonna, silmät ummessa, ikuiseen uneen vaipuneena, lupasimme me, äiti ja minä, että korvaamme kaikki, mitä hän lemmittynsä tähden rikkoi. (Paljon hän rakastikin tuota Kattuuni-Kaapoa, jonka tähden hän rikoksentekijäksi joutui). Ajattelimme siis, että...

— Mitä, lapseni?

— Että hänen pitää saaman rauhan haudassaan. Ei kenenkään pidä sanoa hänen jääneen kellekään velkaa; äiti korvaa vahingon ja minä kärsin puolenvuotisen vankeuden hänen sijassaan.

Tuomari ja valamiehet katselivat toisiansa hymyillen: "mikä naivi, yksinkertainen tyttö!" Eivät tuomarinkaan kasvot enää niin juhlallisen jäykiltä näyttäneet. Ahkeraan hän pyyhki keltaisella nenäliinalla otsaansa; taisi vähän alempaakin...

— Hyvä on, tyttöseni, — puhuu hän hiljaa ja lempeästi, — mutta odotapas, nyt muistuu mieleeni...

Hän nostaa leveän kämmenensä otsalle ja näkyy vaipuvan syviin ajatuksiin.

— Aivan niin; tässä on suuri erehdys tapahtunut. Olemme lähettäneet teille väärät paperit...

Tyttö nosti suuret, haaveilevat silmänsä tuomariin ja virkkoi vilkkaasti:

— Kuinka, kuinka?

Hänen äänessään on niin sattuva nuhde, että vanhan tuomarin taas täytyy nenäliinaan turvautua. Tuo armoton mies on ihan pehmeäksi käynyt. Astuu tytön luo, silittää hellästi hänen mustaa tukkaansa.

— Ylioikeus on paremmin tuominnut. Mene kotia, tyttöseni, vie terveiseni äidillesi ja sano, että sisaresi Anna oli viaton.

— Sitäpä mekin ajattelimme! — kuiskasi tyttö, kätönen sydämmellä.

Kahden tytön kauniista hiuksista.

Varinaan olisi ollut parasta, etteivät Tappuraisen tytärten kuuluisat kullankellertävät hiukset olisi kasvaneet niin kauniiksi, vaan että olisivat ennemmin muuttuneet pellaviksi tai pudonneet yksittäin päästä.

Jos olisivat pellavia olleet, niin olisi niistä palttinaa kudottu. Mutta näin ollen, kuinka kävi? Sitä ukko Tappurais-parkaa!... mutta miksi hän päästi heitä kotoa niin kauvas, ilman kenenkään vaarinpitoa?

Jossain naapuripitäjässä olivat päiväpalkalla elossa molemmat neitoset. Siellä se suuri häpeä tapahtui.

Vanhempi Katri niitti sirpillä, kun nuorempi sisarensa Judit kokosi pivollisia jalallisiksi, joita tuo uljas Tahvo Solkinen asetti hänen jälkeensä jäntevin käsin kuhiloihin; ja joka kerta kun tyttö kumartui maahan, olivat hänen irtonaiset hiuksensa niin huikaisevat Tahvon silmissä, ikäänkuin olisivat ne olleet kultahattaroiksi muuttuneita vehnäjalallisia.

Nämät taasen olivat hänen mielestänsä muuttuvinaan Juditin kauneiksi hiuksiksi.

Mutta Tahvo Solkisen ei ollut lupa noin nähdä harhaan, hän kun on nainut mies, eikä hänen vaimonsa ole naisten huonoimpia; se on tuo pulska ihminen tuolla Katrin rinnalla. (Kunpa vainen ei leikkaisi käteensä sirpillä!). Katsoo tavan takaa levottomasti mieheensä. Joko rakastaa hän paljon häntä, tai epäilee kovin.

Sirpit ovat vilkkaassa liikkeessä eloväen käsissä, olki rapisee, sänki laajenee ja elosta tulee näkyviin linnunpesä; pikkuiset, keltaiset peltopyyn poikaset katselevat uteliaina, minne joutui varjostava olkimetsä? Kovinpa on äitiparkakin; ihmettelevä, kun saa tämän nähdä!

Judit otti huivin päästänsä ja levitti sen pesän yli. Tuosta hän sen kyllä löytää, kun illalla kotia mennään; — antaa sen siksi aikaa suojella poikasia.

Mutta Tahvo ottikin sen sieltä ja kätki poveensa. Oi, kuinka suloinen oli tuo huivi. Se poltti, kutitti hänen povessansa. Linnunpojat olivat sitä äsken lämmittäneet ja tytön silkkisuortuvien lemu tuntui vielä.

— Viekää heti takaisin se huivi — tiuskasi hänelle Judit äkäisesti.

— Annan sen suukosta! — ähisi Tahvo intohimoisesti.

— Menkää tiehenne! Ettekö häpee! — virkkoi Judit punastuen. — Ei, vaikken ikinä huivia enää näkisi.

Hän kääntyi ynseästi hänestä poispäin, ikäänkuin suutuksissaan moisesta rohkeasta, puheesta.

Olkoon menneeksi, eihän tuo koko mailina ole, vieköön huivin, on niitä samanmoisia jälellä siellä, mistä tämäkin on kotoisin.

— Kelpaa sentään linnun elää — huoahti Tahvo.

Judit ei kysynyt, miksi linnun kelpaa elää. Hän oli vaiti.

— Saa tehdä uuden pesän, kun on vanhaan kyllästynyt.

Ei Judit nytkään kysynyt, mitä hän tuolla tarkoitti, vaan loi silmänsä maahan.

Turhaan pyyteli Tahvo seuraavana päivänä suukkoa, mutta kun kolmantena oltiin kotia menossa, kiersi Tahvo metsäpolulla, missä pensaat estivät perässä tulijoita näkemästä heitä, kätensä ympäri Juditin hoikan ampiais-vartalon eikä häntä ennen päästänyt, kuin oli saanut vaihdetuksi huivin kuumaan suuteloon.

Olkoon menneeksi, eihän tuo koko mailma ole, on niitä suukkoja samanmoisia kyllin jälellä siellä, mistä tämäkin oli kotoisin.

Mutta Tahvo vain nauroi partaansa: "kyllä jo käy, kun kerran on alkuun päästy."

Sitté sanoi hän tytölle:

— Ole puoliyön aikana metsikössä kirkon takana. Minä olen siellä odottamassa.

Tyttö katsahti pelästyneenä taaksensa. Entä jos olisi joku kuullut?

— Tule avojaloin, — kuiskasi Tahvo, — jotteivät kenkäsi kastuisi; siitä saisivat ihmiset aamulla vihiä. Pane lyhyt hame yllesi; kaste tekisi pitkän liepeet märiksi.

Viisi, kuusi tyttöä ja vaimoa makasi tuvassa. Yö peitti heidän sulonsa. Vain tähdet taivaalta heitä katselivat, kun heidän silmänsä olivat ummessa. Ainahan tähdet valvovat!

Jo ennen kukonlaulua heräsi kerran Katri, hän makasi Juditin ja Solkisen vaimon välissä sekä huomasi, ettei kumpikaan nukkunut.

Solkisen muorin päänalusen alta vilahti, hänen siinä käännellessään, esiin joku kiiltävä kapine. — Katri piteli: ne olivat sakset. "Varmaan jotain noitakonsteja."

Kukonlaulun jälkeen heräsi Katri toisen kerran, mutta Juditin ja Solkisen muorin sijat olivat tyhjät ja kylmät. Pelästyneenä hyppäsi Katri pystöön ja meni ulos: missä sisar lienee? Oli kuulevinaan epäselviä ääniäkin ulkoa, juoksi vaistomaisesti metsikköä päin, siellä tapasi Juditin tiedotonna maassa makaavana.

Ympärillä oli nurmi aivan kuin kullalla kirjaeltu, Juditin pitkät hiukset ne siinä välkkyivät. Olivat poikki leikatut juuria myöden. Kostajan käsi oli heittänyt ison tukun ilmaan, tuuli oli saanut valtaansa ja leikkisästi viskellyt sinne tänne niitä, ikäänkuin olivat hajonneen pyrstötähden suortuvia olleet. Nurmen tallattu ruoho tunsi siskosensa ja antoi suortuvien ympärinsä kiertäytyä.

Katrille kävi asian laita selväksi.

— Herää! Mennään pois täältä! Mennään kotia isän luo.

Vain läheiseen kaupunkiin he jaksoivat kulkea. Judit sairastui kuumeesen, hänen täytyi pitkät ajat maata vierasten ihmisten parissa, kaukana kodostansa. Katri häntä hoiteli ja piti hänestä huolta.

Jo loppuivat heidän rahansa eikä ollut jälellä liikoja vaatteitakaan. Ei ollut heillä enää muuta omaisuutta, kuin hiukset, jotka Katri oli kerännyt metsiköstä, nuo kauniit kullankellertävät suortuvat, joihin Tahvo Solkisen sydän takertui ja jotka hänen vaimonsa leikkasi poikki; tai oikeammin sanoen, vain puolet niistä hiuksista. Kun noista syntyi häpeä, jotka olivat heidän ihanuutensa olleet, niin eiköhän niistä mahtaisi tulla rahaakin.

Katri meni vavisten, toivoen juutalaisen kauppamiehen luo.

— Ostakaa nämät hiukset! Ne ovat sairaan sisareni. Hän tarvitsee lääkkeitä eikä ole rahoja. — Ostakaa pian. Minun on kiire. Jätin hänet yksin.

Puotimies kohautti olkapäitä. Ei voi hiuksia käyttää, sillä niitä on sangen vähän, ja sitä paitsi on niillä omituinen väri, jottei voi sekoittaa toistenkaan kanssa. Mutta koska Katrilla on ihan samanväriset hiukset, niin ostaisi puotimies molempain yhdessä ja hyvästä hinnasta.

Tyttö vaaleni, heitti surullisen katseen peiliin, huokasi ja loi kauniit silmänsä maahan, ikäänkuin vehnän tähkä sirppiä odottaessaan.

Hengästyneenä saapui hän ennen pitkää kotia, mutta sairas ei enään ollut yksin. Ukko Tappurainen asteli synkän näköisenä edestakaisin kamarissa. Hän oli lähtenyt tyttäriänsä hakemaan ja löytänyt heidät täältä; huhu oli jo hänen korvaansa huiskaissut, miten heidän oli käynyt ja suru oli häntä matkalle pakottanut.

— Missä on sisaresi ruunu? — kysyi hän suuttuneena sisään tulijalta.

— Poikki leikattu! — vastasi Katri ynseästi, astuen vuoteen ääreen, ikäänkuin aikoen puolustaa häntä, joka siinä tiedotonna makasi.

Isä vaikeni; mutta äkkiä seisahtui hänen tuima katseensa tuijottamaan Katria.

— Ja minne ovat sinun hiuksesi joutuneet?

-— Olen leikannut poikki! — vastasi hän arasti, ja otti esiliinansa alta rohtopullon.

Ukko huoahti, sitte katseli, kauvan aikaa katseli tyttäriänsä vuoroin toista, vuoroin toista. Vanhempi heistä seisoo tuossa ruusunpuna poskilla, nuorempi makaa vuoteella kalman kalpeana.

Ja kumminkin tuli isän ruusua ensin surko. Meni hänen luoksensa, silitti hellästi tuota kutrista päätä, lohduttaen:

— Katri parka! Sinun hiuksesi kasvavat vielä!

Pikku saappaat.

Kapeita, vaaleanharmaita pilvensuikaleita liikkui yli seudun. Yöllä oli mahtanut olla kova myrsky, tuulta, sadetta, salamoita sekaisin. Kaikkialla näkyy vielä sen jälkiä, puista on oksia murtunut, lehdillä ja ruohossa kimaltelevat sadepisarat; kirkon edustalla kohisee vesi ojassa. Vävylän Juhon portin kohdalla on kokonaisia lammikoita, Sakeuksen Mikon puutarhassa taasen — niin äsken tiesi Silmäpuoli Leena, — oli rankkasade hajottanut linnunpesänkin puusta.

Sumu on laskeutunut lokaisen seudun yli, vaalea ja läpikuultava, ikäänkuin musliinihame; talojen savupiipuista nouseva savu kohouu ylöspäin, kaikki varmoja merkkejä, ettei enää sadetta tule, vaikka taivas vieläkin uhkaavalta, pilviseltä näyttää, aivan samoin kuin ukko Luottosen kasvotkin, hänen kumarassa ja horjuvin askelin kävellessään pitkin tanhuata Tapani Turkkurin kanssa, tuon kivenhakkaajan, tiedättehän.

Oli maar ukko kokoon käynyt! Eikä ihmekään, kun on häntä onnettomuus toisensa perästä kohdannut. Tytär kuoli, härjät sairastuivat, aitta ja riihi paloi, rosvot veivät hevoset laitumelta.

Kyllä hän sai tuntea Jumalan "vasemman käden" raskasta painoa, kun ei tunnustanut hänen oikean kätensä hyvyyttä. Kyllä hän nyt tekee itsensä ystäväksi Jumalan kanssa, kun vanhin poikakin kamppailee kuoleman kielissä; on jo luvannut käyttää kaiken tavaransa hyväntekeväisiin tarkoituksiin.

Mutta eipä taivas ole tuollaisista millänsäkään. Kummia kuuluu. Kun kuletettiin neitsy Maarian kuvaa, jonka hän osti kirkkoon, — niin särkyi rattaitten alla Bágy-joen yli vievä silta, ja sinne jäi hevonen; rattaat ja kuva meni pieniksi pirstaleiksi.

Ihmiset pihoiltansa ja aitojen takaa katselevat, kun hän kulkee pitkin tietä, avara viitta yllä ja paljas pää hartioitten väliin vedettynä.

— Pois siitä! Mitä siinä! — otti Terttu-Anna puheeksi — älkää te ruvetko häntä loukkaamaan. Jumala häntä on jo kovin rangaissut. Panepas pari halkoa kattilan alle, kun minä liikutan.

— Nämät puut ovat märkiä, puuttui Ruukku-Matin leski puheesen. — Ennen muinoin, kun minä olin nuori, paloivat puutkin paremmin. Mutta entä tuon Luottosen asia! Tiedätkö, mitä taas viime yönä tapahtui?

— Ehkä kävi kiviristin hullusti hautausmaalla?

— Salama iski siihen, naapuriseni, ja särki sirpaleiksi. Vasta eilen se suurilla kustannuksilla sinne saatiin.

— Ooh, ooh! — Terttu-Anna oikein äimistyi. Varmaankin olivat ukot nyt sinne menossa. Lähdepä, Antti, katsomaan, minne päin kääntyvät kivennäiskaivon luota?

"Kylän lapsi" (niin nimitettiin pientä kiltinnäköistä orpopoikaa) istua kyyristeli pihalla kattilan ääressä, mikä oli hänelle sangen mieluisa asema, sillä hän sai sekä lämmitellä jalkojansa valkean luona että anteliaalta Terttu-Annalta välistä palan suuhunsakin.

Mutta pianpa täytyi hänen jättää vanhan Luottosen tähden tämä onnellisuus!

Harmistuneena lähti poika tallustamaan miesten perässä.

Akat olivat oikeassa. Kaunis punainen kiviristi makasi kahtena kappaleena kellastuneella nurmella. Kas, minne olivat joutuneet kullatut kirjaimet sanoista: "Jumalan kunniaksi pystytti Josef Luottonen?" Juuri näitten kirjainten kohdalta oli Jumalan ilma särkenyt ristin, ikäänkuin ilmoittaen: "en huoli kunnioituksestasi, Josef Luottonen, yhtä vähän kuin Maarian-kuvastasikaan".

Ukko kohotti katseensa maasta, missä hänen lahjansa makasi särjettynä, mutta ei rohjennut katsoa taivaasen, missä hänelle niin oltiin suuttuneita. Hänen harhaileva silmäyksensä kohtasi vihdoin lapsen, ikäänkuin olisi tämän pörröinen pää ollut välittäjänä taivaan ja maan kesken.

Antti nojasi lähellä olevaa saarnipuuta vasten ja nosteli vuoroin lihavaan hautausmaan multaan vajoovia jalkojansa, sekä ällistellen katseli Luottosta ja hänen kumppaniansa.

— Mennään pois... — virkkoi Tapani.

— Entä mitä ristin tehdään? — kysäsi Luottonen ääntänsä hilliten. — Kittaatko palat yhteen?