Part 2

— En maar! — vastasi Tapani tylysti. — Minkä Jumalan käsi on särkenyt, sitä ei ihmissormien ole lupa yhteen liittää. Onpa Jumalan kuritus teitä kerrassaan kohdannut...

Ukon hampaat alkoivat kalista.

— Jospa olisikin vain kerran kohdannut! — huudahti hän suruissaan — on ottanut luonani asumasijansa, Tapani, ihan on ottanut asumasijansa.

— Täytyy kärsiä, Luottonen!

— Mutta usko pois Tapani, en minä ole paha ihminen.

— Saituri olette ollut, tyly ja ylpeä. Olette luullut olevanne mailman paraimpia. Ja totta puhuen, olette tavaranne koronkiskomisella koonnut.

— En minä niitä enää pidä missään arvossa.. mutisi Luottonen. Minun on oikein vilu; oikein värisyttää. Tunnen pahoja enteitä. Ikäänkuin joku lujin kourin runtelisi sydäntäni. Saas nähdä, että taas joku onnettomuus on tulossa... Oi? sinä kaikkivoipa Jumala, millä sinut lepyttäisin?

Miehet läksivät pois hautausmaalta.

— Kas vaan! — huudahti Tapani. — Tuota poikaressua, joka on kintuillamme! Ja sääret niin punaiset kylmästä! Korjaa heti luusi, könsikkä!

— Älä toru lasta, Tapani! Tekee minulle niin hyvää, kun se sipsuttaa perässämme. Tulepas lähemmäksi, poikaseni!

Ukko ehkä arveli, että tuolta pilviseltä taivaalta on vielä toinenkin salama alas iskevä, jos he ajaisivat lapsen luotansa.

— Noh, tulepas lähemmäksi!

— Antaa hänen mennä kotiansa, — tuumi Tapani, — palelluttaa vain jalkansa!

— Miks'et ole pannut saappaita jalkaasi, poika? — kysyi Luottonen lempeästi.

— Ei ole saappaita, — vastasi poika surullisna.

— Miksei isäsi ole saappaita laittanut?

— Ei ole isääkään! — vastasi lapsi huolettomasti.

Tämä vastaus kävi ukko Luottosen sydämmelle. Miten tuokin lapsi saanee kasvaa, kun ei edes tunne isän rakkautta...?

Sanaa sanomatta otti hän pikku Anttia kädestä ja talutti häntä pitkin tietä aina kirkolle asti.

Siellä sitte poikettiin erääsen taloon, jonka portille oli maalattu kaksi kannuksilla varustettua saapasta, alla seuraava kirjoitus: "Tapani Filtsik, Suutari-Mestari".

—- Ottakaa tuon lapsen jalasta mitta ja tehkää hänelle pari saappaita, minun kustannuksellani! — virkkoi sisällä ukko Luottonen.

Filtsik katseli lasta kotvasen ja virkkoi:

Minulla sattuu par'aikaa olemaan valmiina semmoiset saappaat. Panen vetoa, turkkini vanhaa liiviä vastaan, että ne sopivat pojalle.

Saappaat tuotiin, sopivat todellakin aivan hyvin; ihan kuin valetut jalkaa varten.

Lapsikos iloitsi, kasvot riemusta loistivat ja hauskasti hän käydä tepasteli ukon perästä pihalle.

Ulkona olivat pilvet sill'aikaa hälvenneet. Ukko Luottosen astuessa pihalle paistoi jo päivä täydeltä terältänsä ja taivas loisti kirkkaana. Ruohotkin tien varrella hänelle hymyilivät, jopa sadevesi lammikotkin.

Ukko tunsi rintansa kevenevän, aivan kuin olisi uutta ilmaa hengittänyt.

— Annapas tänne kätesi, poikaseni! Sinulla on niin lämmin käsi. Tuletko minun luokseni?

Lapsi katseli ihaillen saappaitansa ja vastasi:

— Menisin Anna tädin kattilan luo!

— Älä mene; tule minun kanssani. Kas nyt ollaan kotona jo, tässä me asutaan, tässä talossa, jossa tiilikatto on.

Portilla tuli kuski vastaan tuoden sen tiedon, että hevoset ovat saadut takaisin: rappusilla seisoi tohtori vastassa, kasvot ilosta loistaen, poika ei enää ollut hengenvaarassa.

Ukko Luottonen katsahti kiitollisna taivaasen.

Merkillistä, kuinka se taivas on kaukana ja kumminkin niin lähellä...

Tieni saapaspari vaikuttaa tunnin kuluessa sinne saakka.

Elävänleski.

Nuo sievät kapineet, nuo vaaleanveriset vaimot, näetten, ovat niin hyviä, niin lakeita kuin lampaat. Ainakin on Parkkarin Sohvi aivan sellainen.

Siitä asti kuin hän miehelään pääsi, ei ole hänen nähty muuta kuin hymyilevän. Ennen se oli onnellista hymyilyä, nyt se on muuttunut surulliseksi.

Hänen onnellisuutensa ei ollut kenenkään tiellä, eikä nyt ole surunsakaan. Ennen hän ei ylvästellyt, eikä nyt liioin ruikuttele. Mutta nuo vaaleat kasvot, jotka päivä päivältä vaaleammiksi käyvät, yhtä mittaa kertovat, mitä jokainen muutenkin tietää.

Miehensä on hänet armottomasti, julkeasti hylännyt. Muuten oli hän kunnon mies, ahkerin ja taitavin salvaaja koko seudulla. Kenpä olisi luullut hänen pettävän uskollista vaimoansa, ja kahden petollisen, mustan silmäparin niin mustuttavan hänen sielunsa... kun karkasi tuon toisen kanssa mailmaa kiertämään.

Eikä heistä hivaustakaan kuultu; Herra tiesi, minne olivat joutuneet. Maantien tomu, johon heidän jälkensä katosivat, ei mitään virka, tuuli ei ilmaise, missä he ovat, humisevat puut eivät puhu ymmärrettävää kieltä, vaikka ehkä asiasta kuiskailevat.

Kunhan mies olisi edes sanan sanonut jäähyväisiksi kotoa lähteissänsä, niin ei kauniin vaimon mieli olisi niin karvas, hänen, jota nyt nimitetään "elävänleskeksi". Kunhan edes olisi häntä kerran suudellut, vaikka kylmästikin; kun olisi väkillisestikin sanonut lähteissänsä: "minua et enää saa nähdä, rakastan toista ja lähden hänen kanssansa".

Mutta hän karkasi salaa, he olivat itsensä yhteen puhuneet. Niin hän meni eikä ole takaisin palannut. Ja siitä on jo vuosi kulunut, kokonainen vuosi.

Hän tulee takaisin. Varmaan tulee. Pekka ei ole paha mies. Hänellä on aina ollut hyvä sydän; se ei saata olla vielä peräti turmeltunut. Tuo nainen on tehnyt hänen kieropäiseksi, on saattanut tunkeutua hänen sydämmeensä; mutta hänen on laitansa sama kuin huonon maalauksen, jonka aika panee ja kuluttaa pois. Kyllä Pekka vielä tulee.

Sohvi oli hyvässä toivossa ja joka kerta kun sakset hänen neuleessaan putosivat laattiaan, huokasi hän toivoen, että ne jäisivät pystöön kärki lattiaan, sillä se olisi ollut näet hyvä enne; nähdessään harakan lentävän ikkunan ohitse, katseli hän, eikö tuo istahtane hänen aidallensa.

Mutta sakset eivät ottaneet valhetellaksensa eikä harakkakaan...

Iltaisin auringon läskeissä istui hän tupansa kynnykselle, mistä näkyi kauvas, kauvas mutkikkaalle maantielle, aivan sinne asti, missä pilvien ääret maan päälle ulottuvat.

Hän varjosti kauneita, vaaleita kasvojaan kädellä ja katsoa tuijotti tuohon suureen, salaiseen kirjaan, missä olivat kirjaimina kuorma-ajurien rattaat, kaupungista palaavat matkamiehet ja Herra tiesi, mitä kaikkia.

Kyläläiset ohi käydessään häntä tervehtelivät, mutta ei hän heitä huomannut.

— Sohvi odottaa miestänsä! — kuiskailivat he keskenänsä ja nauraa hihittivät.

Mutta Sohvi parka oli kun olikin oikeassa. Hänen sydämmensä tiesi, aavisti enemmän, kuin koko mailman viisaus olisi voinut selittää.

Hänen eräänä aamupäivänä paraikaa tupakanlanttuja kastellessaan, (jos mies tulee kotia, niin on mitä poltella talven pitkän) poikkesi pihaan rupuliarpinen, vanha eukko, joka toi hyviä sanomia.

— Tulen miehesi luota, Sohvi! Hän pyytää, että antaisit hänelle anteeksi. Hän on kovasti katunut tekoansa. Tuolla hän on työssä kolmannessa pitäjässä Gózonissa: siellä laitetaan sinkkipellillä katettua kirkontornia. Hän ei tohtinut itse tulla, pelkäsi näet, että, olet hänelle kovin suuttunut. Hän pyytää, että jos hänelle anteeksi annat, niin lähdet sinä hänen luoksensa.

— Mennään yhdessä! — virkkoi tuo lempeä, vaalea vaimo.

Hän otti päästänsä mustan huivin ja vaihtoi sen punaiseen matkaa varten. Se oli Pekan lempiväri, ja muuten tähän tilaisuuteen sopivakin.

* * * * *

Kullattu risti piti asetettaman kirkontornin huippuun. Armollisen ruununvoudin rouva oli onnellisesti synnyttänyt kaksoiset, ja siitä iloissaan oli hän lahjoittanut kirkolle tuon ristin.

— Kuka ottaa työn tehdäksensä, pojat? — kysyi salvumestari Mikko Turvas.

— Minä! — vastasi Pekka. Minä menen, mestari.

— Ehkä Samuli olisi soveliaampi. Sinä olet liian raskas.

— En ole koskaan itseäni keveämmäksi tuntenut kuin tällä hetkellä.

— Vai niin. Joko olet tuosta taakasta päässyt. Olethan hänet ajanut jo tiehensä? Hm! Olipa aika hetale nainen. Eikö totta, Samuli?

Pekka katsoi maahan ja virkkoi nyreillä mielin, verkalleen:

— Rupesin häntä inhoomaan. Mutta totta puhuen, aika liukas hän oli ja eläväinen.

-— Liukui pois kynsistäsi, heh? Kuulepas Samuli: Kyllä sinä saat sentään mennä asettamaan ristiä.

— Annetaan Samulin olla, herra mestari! Minä kyllä ristin paikallensa saan. Odotan tässä erästä henkilöä. Olen hieman levoton, kun en tiedä, tuleeko hän vai ei. Senkin vuoksi menisin tornin päähän, voidakseni sieltä nähdä kauvemmaksi Bágy-jokea päin vievää maantietä pitkin.

— No, olkoon menneeksi. Lähde siis kiireesti ylös: viimeisestä luukusta annan käsiisi ristin, kun ensin olet paikalla.

Ei aikaakaan, niin oli Pekka jo tornin päässä, vikkelästi kun orava hän sinne kiipesi.

— Tänne se risti! — huusi hän kumartuen alas luukkua päin — pian se paikallensa on pantu.

— Tuoss' on, poikaseni!

Risti kädessä kiipesi Pekka ihan huipulle asti ja oli jo perillä kun vielä kerran katsahti maantielle päin.

Tuolta tulee! Se on Sohvi! Vanha eukko tallustaa rinnalla; juuri nyt kääntyvät kylään päin.

Pekan sydän kovin sykähti, häntä vavistutti, kädet hermottomiksi kävivät, silmät himmenivät.

— Ohoi Pekka! Joko sait paikallensa?

Huumaantuneena vastasi hän vapisevalla äänellä:

— Kumpaan läpeen se pitää pantaman?

Vanha salvumestari kalpeni, silmäsi sielunsa ja vastasi surullisesti:

— Pane kumpaan tahdot!

Ei ollut muuta kuin yksi läpi. Pyörtyvä näkee silmissään kaksin, kolmin. Mestari tiesi, mitä siitä seuraa.

Suin päin riensi hän tikapuita alas; tiesi että ennenkuin hän ehti alas, Pekka jo on maassa... ja kauvempanakin — toisessa mailmassa.

Yhtä haavaa saapuivat tornin juurelle mies ja vaimo, mutta edellinen torain huipulta hengetönnä.

Paras olisi sentään ollut tätä yhtymistä varten panna musta huivi päähän!

Ääneti lankesi Sohvi miehensä ruumiin yli, suuteli ja syleili sitä kauvan.

Kun hän vihdoin väkisin pois talutettiin, niin olivat hänen kasvonsa yhtä lempeät, levollisen näköiset kuin ennenkin. Ei löytynyt sanoja, ei kyyneliä.

Hän kääntyi taaksensa vielä kerran luodakseen silmäyksen miehensä ruumiisen ja meni tainnoksiin.

Mutta pian hän tointui taasen, tarttui rautakourin vanhan eukon olkapäähän ja kysäsi, muoto hurjana, turvonneena, synkällä äänellä:

— Miksi toittekaan minut tänne? Mistä häntä nyt enää odotan.

Ja vasta nyt alkoivat kyyneleet viljalta vuotaa pitkin kalpeita poskia.

Tuo pakana suutari.

On levinnyt Csoltón, Majornokin ja Bodokin kyliin semmoinen paha luulo, ettei ukko Filesikin kuuluisia turkkeja olekaan olemassa muualla kuin hänen mielikuvituksessaan; hän kyllä niistä puhuu ja ylvästelee, lupaa niistä vetoakin lyödä, mutta ei hänellä oikeastaan turkkeja olekaan, lieneekö edes milloinkaan ollut?

Mutta olipa niinkin. Gózonilaiset (hän muutti näet Bágy-joen tuolta puolen tänne) sen aivan hyvin muistavat, viitoten ijäkkäämmät.

Pitkä, keltainen vaate se oli, leveä kaulus mustasta lampaannahasta, kummassakin kulmassa riippui "in natura" lampaankoivet tupsun asemasta ja edessä oli kaksi hopeista hakaa. Turkkien kumpaankin alakulmaan oli ommeltu tulppaania viheliäisellä langalla. Ylempänä näkyi kaikenlaisia lintuja, enimmäkseen punaisen värisiä; selässä taasen oli koko Miskolezin kaupunki lukemattomine taloineen ja kaikkine kirkkoineen, istuipa kalvinilainen kukkokin siellä yhden kirkontornin päässä.

Turkit olivat todellinen taideteos, joita tehdessään turkkuri ei ollut säästänyt vaivaa eikä ainetta.

Mutta ei sitä ollut mikään Gózonin räätäli tehnytkään, vaan kuuluisin turkkuri koko Miskolezin kaupungissa. Kun Filesik kumartuu edes puolen kyynärän verran maahan päin, esimerkiksi alhaalta nappia kiini pannessaan, niin jo lakaisee tämän mailman kahdeksannen ihmeen lieve maata. Sanalla sanoen ovat Venäjän keisarin turkit näihin verraten vain kurjia arki-tamineita.

Mutta vaikka vaate olikin niin merkillinen ja Tapani Filesik siitä kyllä kerskaili, niin ei ajan rautahammas sille arvoansa antanut, vaan oli turkeille yhtä tyly kuin notariuksen pojan, tuon juristin, pulssillekin. Koruompelu virttyi, rappeutui, keltainen pohjaväri kävi likaiseksi, rasvaiseksi. Koitkin niihin muniansa pistelivät, eritoten vuorissa ja kauluksessa paljo vahinkoa tehden.

Mutta aivan kuin rakastava aviomies, joka ei huomaa, kuinka ruusut kuihtumistaan kuihtuvat puolison kasvoista, vaikka hän itse niitä hävittää... ei Filesik ukkokaan havainnut tätä turkkiensa surullista muuttumista. Vanhat turkit olivat hänen silmissään yhä vielä uudet ja hänen tavallinen lausetapansa: "otan turkit ylleni", ei ollut menettänyt tuumaakaan ylpeästä luonteestansa.

Tuossa ne riippuivat seinällä kiillotetussa naulassa suvet, talvet. Kun isäntä istui suutarintyössä lestinsä ääressä, olivat turkit häntä vastapäätä, jotta niitä sopi katsella milloin tahansa.

Tosin ei hän ollut useinkaan lesti kädessä. Häntä sanottiinkin pilan päiten "taivaan taaton suutariksi", kun hänellä ei ollut muita työnantajia kuin ehkä itse isä Jumala.

Ukko olikin kovin laiska. Kun hän joskus neuloi jollekulle saapasparin, teki hän sen melkein armosta. Eikä häntä liioin tilauksilla vaivattukaan, sillä hän silloin useinkin morkkasi ihmisiä: "mitä talonpoika saappailla tekee? Käykää te avojaloin!"

Hän oli äreä, jörö mies, ei rakastanut mailmassa ketään eikä mitään — paitsi noita turkkejansa.

Ei saata ihminen armottomammin menetellä, kuin hän teki ainoalle lapsellensa Teresalle.

Ja mitä oli tyttö rikkonut? Isänsä pakotti häntä menemään Csoltón ontuvalle myllärille. Eihän käy istuttaminen samaan ruukkuun resedaa ja nokkosta.

Ei ihmekään, jos tyttö kovin kävi murheelliseksi, sydäntä kivisti, päätä huimasi ja harhaan kävi jalka. Hän meni, pakeni kotoa nuoren varatuomarin kanssa.

Tosin oli se kovin pahasti tehty, mutta nuoruus ja hulluus... Vaikka koko mailma olisi saanut häntä kivittää, niin ei isän kumminkaan olisi sitä pitänyt tehdä.

Sen jälkeen tuli ukko vieläkin harvapuheisemmaksi, tylymmäksi. Kun muutaman ajan kuluttua Teresa palasi kotia katuen rikostansa ja vanhempiaan lepyttääksensä, niin kääntyi ukko Filesik hänestä poispäin murahtaen: "en tunne neittä", otti turkit yllensä naulasta ja läksi kotoa eikä tullut takaisin, ennenkuin tytär oli mennyt.

Sen erän perästä ei Teresa parka tohtinut kotia tulla. Kaikkiaan yhden kerran hän vielä näki isänsä, kun hän muutamana päivänä ajoi varatuomarin kanssa vaunuissa läpi kylän. Filesik kun silloin asteli "Palttinapaidan" kapakkaan, niin kuuli hänen huutavan vaunuista: "isä, isä kulta!"

Ukko katsahti ääntä päin, otti sangen nöyrästi lakin päästä, ja asteli edemmäksi sanaa suustansa sanomatta. Varmaan on tuolla miehellä kivi sydämmen sijassa.

Kaikki majornokilaiset, jotka olivat varatuomarin luona asialla käyneet, kilvan kehuivat, miten siellä on hyvät päivät Filesikin Teresalla. Olipa se veitikka siellä herrastapoihinkin tottunut. Ja sitä kunniata sitte, joka kylälle tapahtuu! Majornokilaisten oikeus täst'edes painaa varmaan vaa'assa yhtäpaljo kuin toisten kuntien yhteensä. Sanottiinpa sekin ukolle, että tytär oli kuiskaissut, pyytänyt isäänsä tulemaan häntä katsomaan; lupasi lähettää vaunut häntä noutamaan, panna istumaan silkkityynyille, antaa juoda makeata viinaa yöt, päivät: häntä kunnioitetaan, pidetään arvossa, itse herrakin on hänen kanssansa sanoja vaihtava, kun hän vain tulisi mitä pikemmin; sillä Teresa muka ei tohdi enään mennä kotiin.

Mutta Filesik ukkoon ei mikään pystynyt.

Jos hänellä olisi ollut järkeä tässä asiassa, niin hän ei ainoastaan olisi saanut paranemaan oman asemansa, vaan olisi ikuisiksi ajoiksi myöskin perustanut koko seurakunnan onnen.

Sillä... meidän kesken puhuen, on Majornok huonoin kunta koko näillä tienoin, osaksi sentähden, että kansa on köyhää, mutta erittäin siitä syystä, kun siellä ei ole palaistakaan maantietä, ei yhtään siltaa, ei edes kunnanhuonetta.

Eikä ihmekään, kun ei piirikunnan herroilla koskaan ole ollut lemmityitä Majornokista; niihin paikkoihin ovat näet rakennuttaneet maanteitä, minne heillä on ollut asiata.

Tuossa on esimerkiksi Csoltón maantie, tasainen kuin permanto; siitä saavat kiittää Bitron Liisaa, kun taasen Karanesaljan kunta saa samasta syystä kehua Juhana Verisen vaimon ihania kasvoja.

Semmoinenhan tämä mailma on, että kauniin naisen kasvot voivat antaa koko paikkakunnalle somemman muodon.

Mutta Majornokin kylä teki poikkeuksen tällä kertaa.

Piirikunnan varamaamittari, joka piirsi maakarttaa, jätti, kuten kerrotaan, siitä pois maantien. Komitaatin [komitaatti, kreivikunta; vastaa johonkin määrin meidän läänejä. Suom.] esimiehet jo lupasivat maksaa satakahdeksankymmentä floriinia setelirahaa läheiselle Hontvárin komitaatille, jos tämä ottaisi rakentaaksensa maantien; mutta eipä se siitä huolinut, vaikka olisi maksettukin. Kyllä vielä saa niskoillensa kaikki haukkumiset ja kiroukset tuo jalo komitaatti Majornokin tien tähden!

Mutta jos Filesik vain olisi tahtonut, niin olisi Majornokiin saatu tie, vaikka punaisella marmorilla kivitetty... Ja kaikki olisivat tyytyväisiä. Mutta hän hylkäsi herra varatuomarin jalon tarjouksen. Olisipa hänelle itsellekin hyvää tehnyt. "Taivaan taaton suutarilla" olivat näet maalliset asiat sangen huonolla kannalla. Viime viikolla tarvittiin turkeista hopeinen solkikin "paitaan". Siellä se on siitä saakka ollut Saara-muorin arkussa.

Mutta häntä ei niinkään joutavasti pilkattu taivaan taaton suutariksi, sillä hänen "kundinsa" auttoi häntä hädän suurimmallansa ollen. Alkoi näet tulla postissa nimettömiä kirjeitä, jotka sisälsivät kymmenen, kaksikymmentä, jopa viisikinkymmentä floriinia rahaa. Entiset tuntemattomat, äkkiä rikastuneet velalliset täten muka lähettivät lainaamansa rahat, samalla sulimmat kiitokset, lausuen. Onpa sentään mailmassa rehellisiäkin ihmisiä.

Alussa hän uskoi asian todellakin niin olevan, kuin kirjeessä kuului; jolleivät olleetkaan hänelle itselle velkaa, niin saattoivat olla hänen isällensä, jonka nimi myöskin oli Tapani. Kummallista vain, mistä isävainaja oli voinut noin paljo rahoja lainaksi antaa?

Ja kun kerran epäilykset heräsivät, niin selkeni koko asiakin päivän selväksi. Hän lähetti takaisin jokainoan rahakirjeen varatuomarille.

Kun tohtiikin lahjoja Filesikille lähettää? Pitäisipä miehen tietää, että Filesikin iso-äiti oli tuota kuuluisaa Beeskyn sukua, ja niin edespäin.

Eipä enää rahakirjeitä tullutkaan, mutta kyllä alkoi sen sijaan olla runsaasti surullisten sanomain tuojia.

Filesikin kaunis Teresa muka on vaarallisesti sairastunut. Kaikki mitkä häntä ennen huvittivat on hän hylännyt: mukavuuden, prameuden, kalliit ruo'at, rohtopullot; vain rakasta isäänsä tahtoisi hän nähdä. Eipähän Teresa parka niin paha tyttö olekaan!

Hänen kaihonsa kävi niin kovaksi, että vihdoin täytyi itse varatuomarin lähteä ukkoa noutamaan.

— No, vaari: nyt otan teidät mukaani, jos tahdotte tai ette. Älkää estelkö sairaan tyttärenne tähden.. .

— Minulla ei ole tytärtä!

— Tulette kanssani, mars!

— Pyydän nöyrimmästi, en voi lähteä. Kovin on töitten kiire. En voi tulla!

— Tulkaa sentään edes minun tähteni! — puhui varatuomari ystävällisesti.

Filesik huokasi. Ehkä se oli ensimmäinen huokaus hänen eläissään.

— Ettekö tule? Kiellätte siis oman lapsenne?

— Niin, pyydän nöyrimmästi.

— Te olette yhteiskunnan hylkyläinen!

— Ei ole sekään mahdotonta. Mitäs minunmoinen vanha suutari muuta olisikaan.

Nuori herra sekä lupasi että uhkasi, mutta kaikki puheet kimpoilivat turhaan takaisin tuosta kivikovasta sydämmestä.

— Vangitkaa, armollinen herra, pankaa rautoihin, niin tulen vaikka minne, kun vain voitte.

Vihdoin täytyi kuin täytyikin lähteä kotiansa ilman suutaria tuon mahtavan herran, joka hallitsee koko paikkakuntaa.

Mutta hänellä oli viekas heitukka Mikko Huotra, joka kotimatkalla keksei oivan sotajuonen.

— Hyvinpä tunnen Filesik ukon, armollinen herra! Tulisipa perässämme, kuten porsas jyvävakan perässä, jos...

— Puhupas!

— Jos varastaisimme hänen turkkinsa. Hän, näetten, niistä enimmän pitää. Kovin omituinen mies...

— No varasta ne häneltä mitä pikemmin!

Eipä entinen sotamies enempää käskyä tarvinnut. Vallankumouksen ajoista asti ei hänen haltuunsa oltu näin tärkeätä tointa uskottu. Toista oli silloin... mutta hän ei viitsi kertoa, ei häntä kumminkaan uskottaisi.

Sillä välin kääntelihen sairas levottomasti hienossa vuoteessaan, vavahtaen joka kerta, kun rattaitten rapinaa kuului. Hän nousi toisen kyynäspäänsä nojaan kuuntelemaan, laihtuneet kädet pitkien hiuksien peittäminä, jotka levisivät valkoiselle yöpuvulle.

Kaikkea on yllin kyllin, mitä suu, silmät toivoa saattavat, mutta kumminkin hän on köyhin olento mailmassa, sillä häneltä puuttuu terveys ja vielä jotain muutakin, nimittäin rakkaus.

Lempi vain polttaa, on hänetkin jo polttanut; oikea rakkaus taasen lämmittää, eikä hänen ole koskaan ollut niin vilu kuin nyt.

Ei mikään ole mieleistänsä; miestä, jota hän on lempinyt, ei hän nyt voi kärsiä; parasta olisi hänen olla valvomatta vuoteen ääressä ja jättää sairas yksin. Vuodekin on kova, vaikka vaatteet ovat silkkiset, pehmeitä höyheniä sisällä; turhaan sitä tavan takaa palkolliset laittavat.

Aivan toista olisi maata kotona köyhän isän asunnon uuninpankolla, paljon parempi iltaisin avoimen ikkunan ääressä saada, kuulla Majornokin kirkonkellojen iltaläppäystä ja peittää palelevat jalkansa isän kuuluisilla turkeilla.

Sitä hän ajatteli, siitä näki yöllä unta ja kas kummaa — kaitselmus oli hänen anomisensa kuullut; aamulla herätessään oli kauniin, punaisen peitteen päällä leveänä vanha tuttu: turkit.

Tuossa näkyivät samat kukat, punaiset tulppaanit, jotka sitä niin kaunistivat, ja samallaisia ilmestyi Teresan vaaleille poskillekin. Viimeinen ilo on ihan yhtä suloinen kuin ensimmäinenkin on joskus aikoja sitten saattanut olla.

Mikko Huotra oli näet pitänyt sanansa ja hyvin asian arvannut. Kun Filesik yöllä tuli kotia "Palttinapaidasta", huomasi hän asuntonsa oven auki murretuksi ja turkkien paikan olevan tyhjänä. Tuo suuri naula oli paljaana, orpona, koko komeudeltansa riistettynä. Ja almanakka sanoi lokakuun viimeiset päivät olevan käsissä. Talvi jo teki tuloansa.

Epätoivoissaan, synkällä mielin, hattu syvälle päähän painettuna käveli Filesik kylässä. Ei syönyt, ei juonut, ei puhellut. Tuo onnettomuuden kohtaus oli ukon peräti murtanut. Hän ei tohtinut katsoa ihmisiä silmiin, sillä jokaisen huulilla oli hän huomaavinansa tuon ivallisen kysymyksen: "minne teidän kuuluisat turkkinne ovat joutuneet?"

Mutta kaikkea toivoa hän ei vielä menettänyt. Aavisti, että tuon kalliin kalun pitää varhemmin tai myöhemmin löytymän. Ei se ole hukkuva, varas ei sitä voi käyttää, sillä koko seutu tietää turkkien olevan hänen omansa.

Eikä hän toivossaan pettynytkään. Tuli tieto, että pahantekijäin jälille oli todellakin päästy ja että turkit tätä nykyä ovat varatuomarin virastossa. Omistaja tulkoon neljän päivän kuluessa ne noutamaan, taikka myydään ne muussa tapauksessa huutokaupalla omistajattomana omaisuutena sairashuoneen hyväksi.

Heti tämän kuultuansa lähti ukko kartanoon. Ei epäröinyt hetkeäkään. Menihän vain hakemaan laillista omaisuuttansa.

Varatuomari ei vastaan pannut, vaan myönsi turkkien täällä olevan sekä viittasi Filesik ukkoa tulemaan perässänsä.

Hän vei usean komeasti sisustetun huoneen läpi ukon, joka lokaiset saappaat jalassa arasti sipsutti hänen jäljissään pitkin hienoja mattoja, kunnes vihdoin saavuttiin puolihämärään huoneesen.

— Tuoss' ovat turkkinne! — puhui herra väräjävällä äänellä, osoittaen erääsen nurkkaan — ottakaa pois.

Ukon silmät vähitellen tottuivat hämärään. Vaistomaisesti löysi hän sinne, mistä hiljaista ähkymistä kuului.

Varatuomari astui luokse, veti syrjään uutimet. Filesik peräytyi pari askelta.

Siinä makasi Teresa kalpeana kuin taitettu lemmenkukka, silmät ummessa, nuo kuuluisat tulppaaneilla koristetut turkit jalkojen puolessa peitteenä.

Kaunis oli hän näin kuoleman kielissäkin. Mailman hyvästi jättävä enkeli. Minne lienee matka? Onhan jo kerran taivaista langennut?

Saattaa niinkin käydä, ettei hän enää koskaan avaa noita sulosilmiänsä, jotka ennen osasivat niin viekkaasti vilahdella, eikä noita ihania huulia, joita oli niin somaa suudella.

Ääneti, liikkumatonna seisoi siinä Filesik hetkisen, ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena; mutta sitte läheni hän vakavin askelin vuodetta, otti kuoleman kielissä olevan päältä tuon peitteen, jota sairas niin oli kaivannut. Ei tyttö sitä enää ehkä tarvitsekaan.

Kuoleva enkeli ei liikahtanut. Filesik ukon käsi ei myöskään vavissut. Eikä hän taaksensakaan katsahtanut tytär-raukkaansa. Ääneti, sanaa sanomatta astui hän ulos huoneesta, ikäänkuin hän ei olisi mistään piitannut.

Ei hän silloinkaan taaksensa vilaissut kun varatuomari kauhistuen äännähti: "pakana".

Ulkona heitti hän hartioilleen laillisen omaisuutensa, ja vaikka ilta joutui, lähti hän kotia raivaamattomia polkuteitä. Ei tahtonut kohdata ihmisiä. Ehkä tunsi hän, etteivät asiat kaikki aivan oikein olleet.

Kasvoista ei kumminkaan näkynyt mitään, vaan hän näytti levolliselta. Ehkäpä oli hän vähän tyytyväinenkin, kun oli saanut turkkinsa takaisin. Toden totta on tuolla miehellä kivi sydämmen sijassa.

Saavuttuansa metsään Majornokin vuorten juurelle (sinne, missä öisin, kuten kerrotaan, kuolleet kummittelevat, ajelevat vauhkojen hevosten selässä) sattui jotain hänen jalkoihinsa keskellä polkua.

Se oli kerjäläispussi, täynnä kuivia leivänpalasia. Hyvinpä oli omistaja mahtanut rukoilla isämeitänsä, koska oli jäänyt jokapäiväistä leipää huomiseksikin.

Mutta kas, kas; tuolla makaa puun juurella omistajakin: repaleinen kerjäläis-akka, lapsi sylissä.

Hän laski pussin heidän viereensä ja sytytti tulitikun nähdäkseen, ovatko vielä elossa?

Syvä hengitys osoitti, että sekä äiti että lapsi ovat sikeästi nukkuneet. Vain kova väsymys oli heidät saattanut näin nukuttaa. Ilma on viileä, tuuli kylmä eivätkä repaleiset vaatteet anna makaaville tarpeeksi suojaa. Vain kovin uupunut voi noin nukkua. Kasvot, eritoten lapsen, ovat jo vilusta siniset ja pienet jäsenet kovasti värisevät.

Filesik otti esiin piippunsa takin taskusta, pani siihen tupakkaa, sytytti palamaan ja istui maahan — nukkuvien viereen.

Katseli heitä ukko, kauvan katseli. Hyvinpä hän saattoi nähdäkin. Taivas oli tähtösiä täynnä. Nuo tähdet häntä katsoivat, ehkäpä hänelle viittoilivat ja häntä kehoittivatkin.

Nyt hän kumartuu nukkuvien puoleen; otsa oli hiessä, pää alas painuneena, kuuluisat turkit luisuivat alas hartioilta. Hyväpä olikin; muutenkin oli niin lämmin. Eivätkä ne koskaan ennen näin painaneet, eivät nuo turkit milloinkaan hänestä olleet niin raskaat.

Hän otti ne ylös maasta ja levitti äkkiä yli nukkuvien.

Samassa hypähti hän seisoalle ja lähti ajatuksiin vaipuneena astumaan pitkin polkua. Vielä kerran seisahti hän ja kääntyi palataksensa takaisin. Entä jos hän sentään menisi niitä noutamaan?

Ei, ei! Mitä sanoisivatkaan nuo tuhannet silmät taivaalla.

Hän alkoi rientää, milt'ei juosta kotiapäin.

Yö oli tyyni, mutta kylmä; ukko oli ilman turkeitta, mutta hänen ei sentään ollut vilu.

Yksi ajatus häntä sisältä lämmitti, siinä paikassa, missä muilla ihmisillä on sydän, mutta minne — yleisen luulon mukaan — kaitselmus oli kiven luonut.

Siitä ajasta saakka ei hänellä ole turkkeja ollut. Mutta kumminkin puhuu hän yhäti, aivan kuin hänellä vielä olisivat. Lyö niistä vetoakin...

Ihmiset hänen tuntevat ja jolleivät pelkäisi hänen pahaa suutansa, niin hänelle nauraisivat, mutta näin ollen eivät he hänestä suuria piittaa. Sekä Jumala että ihmiset ovat hänen ylönantaneet; on näet Jumalaton mies, kovin huono kristitty. Kun hän jonakin päivänä kuolee oman aitansa taa, niin korppi ja varis ovat häntä suremassa, hautausmaan laita hänen viimeinen leposijansa.

Ihme.

Pieni on Bágy-joki. Vuosien kuluessa yhä kapeammaksi käynyt uoma on saanut leveät hiekkaranta-reunukset, joitten takana taasen on laveita laidunmaita.

Bágyin vesimylly ei jauha. Piha on viljakuormia täynnä, levottomia miehiä ja naisia Gózonista ja Csoltósta istuskelee pitkin jokirantaa vettä odottamassa.

Kun ei tule, niin koetetaan omia keinoja. Myllärin renki, Paavolan Yrjö jo koetti noitakonstejakin, varasti näet Majornokin hautausmaalta paaret, kun näitten polttaminen muka välttämättömästi taivuttaa taivaan valtoja päästämään sadekuurot irroillensa.

Hyödyttipä sekin keino, sillä kun sulkuportit ovat alas laskettuina, niin pato kokoo yön kuluessa sen verran vettä, että mylly käy pari tuntia aamuisin, — mutta mitä se on näin paljolle kansalle? Home ehtii raiskata viimeisen säkin, ennenkuin sen vuoro -tulee.

Kaikki ovat harmissaan, vain myllärin vaimo, tuo kaunis Klaara kävelee hymysuin myllyllä olevien keskellä, vaikka tällainen kuivuus häntä enimmän vahingoittaa.

Jos tätä kestää, niin joutuu Bágyin mylläri ihan maantielle, eritoten jos hänen vielä kauvankin täytyy olla sotamiehenä, sillä arenti on sangen suuri ja — vaimo kyllä vaimona pysyy, vaikka kultavyöllä itsensä vyöttäisi.

Tämän mielipiteen lausui julki Mikko Pillerin muori Gózozista.

-— Tuskinpa tuo vaimo miehestänsä pitää. Etkö sinäkin niin arvele, Sohvi? Vaikk'en mene itse mylläriäkään takaamaan, sillä punainen tukka... jaa, jaa, tuo punainen tukki... Eiköhän, Sohvi kulta?

— Ei niinkään Sanna täti! Hän on hyvä vaimo, vaikka onkin kaunis.

— Sinäkös sitä näet mustan huivisi alta?

— Olin täällä, kun hänen miehensä läksi asevelvollisuuteen... vaimopa itki, syleili häntä satoja kertoja.

— Kukin järkevä nainen pitää hamettansa korea puoli ulospäin. Vai niin... jäähyväiset olivat siis vain sangen hellät?

— Mylläri kysyi vaimoltansa Klaaralta: "pysytkö minulle uskollisna?" Klara vastasi: "ennen juoksee Bágy-joki ylöspäin, ennenkuin sydämmeni sinusta luopuu".

Bágy-jokiko ylöspäin? — naurahti Pillerin muori ivallisesti. — Ota vaari noista sanoista, Juho Oksanen?

Toisetkin tälle puheelle nauroivat. Sepä vielä puuttuisi, että tämäkin vähä vesi alkaisi takaisin kääntyä... Kunnon joki sentään alaspäin vielä juosta kihnustelee. Piankin saattaa sen hiekkapohjaan ilmestyä halkeama, joka nielee veden maan sisään yhdellä nielauksella.