Part 3

Päivänpaisteen säteet tanssielevat pitkin aitaa, missä märkiä liinavaatteita on kuivumassa, valkenemassa.

Juhon silmät myöskin sinnepäin säteilevät ja niistä punastuvat Klaaran kasvot.

Toiset vaimot... mikseivät... huomaavat kummankin katseen. Saavat puheen aihetta... kuinkas muuten... ja kaikki, mihin heidän kielensä koskee, käy heti mustemmaksi.

Mutta kas vaan! Aivan kuin olisivat akat noituneet esiin tuon synkän pilven, joka lännestä päin leviää koko taivasalle. No ihmiset, gózonilaiset, majornokilaiset, kyllä nyt rupee mylly käymään koko päiväksi.

Samassa, alkoi semmoinen rankkasade, että ojatkin puroiksi paisuivat. Eipä tuo Paavolan Yrjö sentään ollut niinkään tyhmä mies, kun ruumispaaret poltti.

Kolme päivää, ja kolme yötä kävi mylly; jo olivat vähenemässä sekä jyvät että jauhajat. Kolmannen päivän illaksi ei jäänyt muuta kuin Juhon kymmenen säkkiä nisuja.

Ehkä oli nuori vaimo ehdoin tahdoin jättänyt ne viimeiseksi, jotta Juho viipyisi kauvemmin? Tai ehkäpä hän vain härsytteli miestä? Kenties olivatkin hänen silmäniskunsa vain akatsiapuun kukkien kaltaisia, joita kyllä runsaasti maahan putoaa, mutta ei voi poimia, kun ovat niin ylhäällä...

Heti kun kaunis myllärinvaimo tuli näkyviin, virkkoi Juho:

— Kuulepas Klaara... Ollaan kahdenkesken. Hyvinpä teit, kun jätit minut viimeiseksi...

— En minä sinua jättänyt. Vanhemmilla ihmisillä on etusija myllyllä, vastasi Klaara närkästyneenä ja käänsi selkänsä Juholle.

Tämä tanakka ja harteva mies astui hänen eteensä, ja silmät omituisessa tulessa paloivat.

— Älä mene. Tahdon vain sanoa, että olen kuormineni ollut täällä jo neljä päivää; ape on loppu ja hevosten on nälkä. Anna parmas hylkyheiniä tuolta parvelta.

— Saat vaikka kaksi.

— Minä taasen olen jo kaksi vuotta himonnut suukkoa sinulta — kuiskasi hän ja silmät tuota solakkaa vartaloa katsoa tuijottivat. Annas suukko, Klaara!

— En sinulle puoltakaan. Pidin sinusta ennen muinoin, mutta en silloinkaan suuteloa antanut. Nyt olen toisen miehen vaimo.

Juhon rinnasta nousi huokaus.

— Voi sinua, kun taasen olet mieleni rauhan vienyt!

Vaimo juoksi sisään, sulkipa ovenkin perässänsä. Eikä enää ulos tullut, mutta sisäpuolelta kuitenkin pyyhki hien pois ikkunaruudusta.

Juho katsahti sinne.

— Hoi, myllärin muori! Koskas nisuni jauhetuiksi tulevat? — kysyi hän hieman ivallisesti, astuen ikkunan alle.

— Etköhän ryyniksi tahtoisi — vastasi Klaara viekkaasti hymyillen. Par'aikaa ovat myllyllä, puolet ovat jo jauhoina.

Juho puraisi huultansa ja mutisi ujosti:

— Entä toinen puoli?

— Parin tunnin perästä ovat kaikki jauhetut ja saat mennä Jumalan nimeen.

— Mutta päästäpäs minut ainakin siksi aikaa sisään lämmittelemään. Unhotin pälssini kotia; minun on vilu.

Klaaran tuli häntä surku; pyysi niin surullisella, ruikuttavalla äänellä. Ja ulkona oli todellakin kylmä ilma... tuli Klaaran itsenkin vilu, oikeinpa värisyttää, kun vastasi:

— Käy siis sisään, jos siivosti olet...

Juho pääsi sisään eikä olisi ollenkaan sieltä tahtonut lähteä. Sitä pulskaa vaimoa! Niin sievä käynti, niin kauniit silmät, huulet, niin suloinen hymyily! Kunhan eivät nisut tulisi aivan pian jauhetuiksi!

Mieleen johtui hyvä tuuma ja Juho pujahti ulos myllärinrengin luo. Löysi hänet viheltämisestänsä pimeästäkin.

— Kuules Yrjö! Saat luikurini, jos mylly seisahtuu käymästä aamuun asti.

— Hm! Mutta kun on niin runsaasti vettä!

— Sano emännällesi, että vesi on vähentynyt, jotta pitää koota, ja päästät alas sulkuportit.

Myllyn kolinaan katosi Juhon hiljainen puhe, mutta Yrjö ymmärsi kuitenkin tarkoituksen.

— Hm! Mutta sitte vesi tulvii yli sulun...

— Älä sinä siitä huoli; saat vielä silkillä ommellun tupakka-massinikin.

— Koristimineen, tulirautoineen?

— Kaikkineen päivineen.

Päästettyänsä alas sulkuportit jäi Yrjö odottamaan. Entä jos myllyn seisahtuminen herättää emännän mieleen epäilyjä ja hän tulee käskemään panna myllyn liikkeelle?

Ei pitkään aikaan ketään kuulunut. Äkkiä sammui sisältä huoneesta kynttilän valokin. Yön tyyneydessä oli Yrjö kuulevinaan, että ovi hiljaa väännettiin lukkoon sisäpuolelta.

Nauraen irvistellen avasi Yrjö suuren suunsa selki selälleen, hampaat näyttivät hänen päätä pudistaessansa jonkinlaisilta yöperhosilta, jotka vilkkuivat pimeässä. — — —

Puoliyön aikaan kokoontui myllynsulun eteen runsaasti vettä. Se nousi jyrkkien kallioisten rantojen välissä, mutta kun ei voinut tulvia yli äyräittensä, niin sysäsi se kotvasen aikaa sulkua ja rantoja, mutta piti pian viisaampana — palata koreasti takaisin.

Kuu pilkisti tällä hetkellä esiin pilvien takaa ja loi säteensä joen vedenkalvoon.

Ihmeissään puhalsi yötuulikin, tuli jokea pitkin alas, aikoi silittää veden pintaa — mutta tekikin päinvastaisen vaikutuksen. Ruohot, kaisla, pähkinäpensaat nyökkäelevät päätänsä, ja kuiskaavat ivallisesti: "ylöspäin juoksee Bágy-joki...!"

Paavon kosioretki.

Saavuttuansa vanhan Luottosen ison niityn päähän, istahti Paavo Turkkinen hetkiseksi rajapyykille levähtämään. Omituisia ajatuksia liikkui hänen mielessänsä. Eiköhän olisi parasta kääntyä takaisin?

Jos tahtoisikin palata, niin ei se enää kävisi laatuun. Kaikki tietävät hänen olevan matkalla Gózoniin kosimaan Beden Liisaa. On nähty hänen menevän läpi kylän juhlatamineet yllä, napinlävessä punainen silkkihuivi, jonka hän aikoo vaihtaa tuolle tytölle. Ja kotona arvellaan, aprikoidaan, millainen onni hänellä lienee?

Paha, painava aavistus rasitti jalkoja, päätä. Entä jos käy huonosti tälläkin kertaa? Kolme vuotta takaperin hän jo kosieli Liisaa, mutta silloin sanoi tytön äiti suoraan, ettei hän anna tytärtänsä hupihaitolle.

Tosin oli Paavo siitä ajasta asti parantanut tapansa, tullut raittiiksi, ahkeraksi mieheksi, ja joskin hänen olisi välistä tehnyt mieli ruveta irstailemaan, niin olivat näkymättömät suitset aina häntä hillitsemässä: oma sydämmensä teki suitsien virkaa. Ja kun päälle päätteeksi mennä syksynä Anni Bede kuoli, niin lisääntyi Liisan omaisuus. Ehkä rupee kerskailemaan, kun kosiomies on niin köyhä. .. Jospa hän ei olisi edes toisen palveluksessa, niin voisi hän ehkä rohkeammin mennä kosimaan — mutta näin ollen... näin renkimiehenä... Parempi olisi palata takaisin!

Tummanviheriä ruoho, joka aamutuulen puhaltaessa päätään nyökkäeli, suhiseva ruoko, jonka pilvet varjollansa tekivät synkän näköiseksi, yksissä neuvoin kehoittivat häntä palaamaan.

Vain pieni apilatukku jalkojen juuressa nauroi tuolle pahalle neuvolle, kun pilven takaa esiin pilkistävän auringon säteet sen kohtasivat. Ne hyppielivät iloisesti lehdeltä lehdelle, nuo pienet, täyteläiset lehdet hymyillen aukenivat lämpimistä säteistä ja saivat kultavärin, mutta niistä samassa katosivat nuo kiiltävät kastehelmet.

Paavo huomasi joukossa nelilehtisen apilan; hän kumartui sitä poimimaan... se tietää onnea... ja otti sen käteensä.

Todellakin oli neljä lehteä saman varren päässä. Ja niin kauniit olivat nuo lehdet, raikkaan väriset, täysikasvuiset, ei yksikään nutipää eikä ruosteenkarvainen, eipä ollut niissä keltaista pilkkuakaan...

Huolellisesti pisti Paavo onnenlehden lompakkoonsa hopeakolikkojen keskelle ja luodessaan katseensa ylös taasen, paistoi jo päivä täydeltä terältänsä ja koko Bágy-joen laakso hänelle hymyili. Etäältä näkyi Gózonin sinkkipellillä katettu kirkontorni, joka hänestä oli ystävällisesti säteilevinään...

Ei nyt enää saata kotia palata, kun on onnenIehtikin taskussa!

Vihellellen jatkoi Paavo matkaansa aina Bodokiin asti, missä Gózonin kuorma-ajureita tuli kapakan kohdalla vastaan.

— Minne matka, Paavo? — puhutteli häntä Yrjänä Valmu.

— Gózoniin.

— Sen näen päältäsikin. Mene, mene vaan, siellä ollaan kotona — virkkoi hän — ja seisahti hevosensa. Kuules, Paavo; tuli mieleeni eräs seikka! Olet ehkä jo kuullutkin, että pääsen herrasväelle heitukaksi Pyhäinmiesten päivästä. Ja kun nyt sinun asiasi ovat tuolla kannalla, niin voisithan ottaa taloni arennille.

— Sanoittepa jotain... mutta siihen tarvitaan rahaa, — lisäsi Paavo surullisesti.

—. Maksat sitte, kun itse talosta hyödyt. Tunnen sinut kunnon mieheksi. Olet saanut jo maistaa pahaakin etkä ole toista kertaa langennut. Kernaammin annan taloni sinun haltuusi kuin muitten. Tule meille sunnuntaina, niin tehdään kontrahti.

Paavon sydän paisui toivosta. Eipä juttu onnenlehdestä aivan perätön olekaan...! Hän luotti tulevaisuuteen ja riensi miltei juoksujalassa Gózonia päin. Puolenpäivän aikaan astui hän Beden portista sisään.

Muori parhaillansa loukutti hamppuja pihalla, vastasi ystävällisesti Paavon tervehdykseen ja pudisti päistäret pois helmastaan, kuten arvoisan vieraan tähden tulee ja sopii.

— Astutaan sisään, Paavo! Tulit hyvään aikaan: Liisa juuri laittaa päivällistä.

Todellakin hääri tyttö ruuan toimessa tuvassa, kun he astuivat sisään, mutta ei hellittänyt sentään kädestänsä kauhaa, vaikka kyllä hämmästyi ja varmaa oli, että posket punastuivat.

Ja varmaa oli sekin, että äidin mentyä Paavon kanssa kamariin, tyttö otti syliinsä kissan, jota hän äsken oli rangaissut kujeistaan, silitteli sitä hellästi ja antoi eteen lautasellisen ruokaa.

— Älä suutu, kissa parka... saat oman osani. Oi, jos tietäisit, pikku kissa, ken on meillä...? Tule, annas kun taputan poskeasi.

Kissa näytti sangen älykkäältä, jotta teki mieli ruveta keskustelemaan sen kanssa, niin Paavo oli huomaamatta pujahtanut tupaan ja seisoi äkkiä tytön edessä.

— Tiedätkö Liisa, mikä on asiani? — kysäsi hän hiljaa, kaulahuivinsa hetaleita hypistellen.

— Hys, pahikko kissa! — huudahti Liisa ja ajoi ilman ymmärrettävää syytä elukan tiehensä, sekä juoksi ikäänkuin sille kovinkin suuttuneena itse vielä perässä ulos käsittämään.

Olisipa odottaa saatu! Vaikeata oli houkutella häntä takaisin. Piiloutui kukkatarhaan, seljapensasten taakse, ja kun häntä kutsuttiin takaisin, veti hän valkoisen, punapilkullisen huivinsa palaville kasvoilleen.

Mutta juuri tuon huivin aikoi Paavo saada vaihtaa omaansa.

Eikä se sittemmin vaikeata ollutkaan. Liisakin samaa tahtoi eikä äitikään vastaan pannut, sillä olihan Paavo parantanut tapansa ja tuo Yrjänä Valmun ehdotus tuli vielä päälle kaupan. Paavo oli onnellisin sulhanen mailmassa palatessaan kotia, tuo punapilkullinen huivi napinlävessä.

Kasvot ilosta heloittivat ja ehkäpä viinistäkin, sillä ei sitäkään päivällispöydästä puuttunut; riemun säteet silmistä tuikkasivat ja pieniä paholais-vekaria tanssi hänen edessään: edelliset ilosta, jälkimäiset viinistä.

Saavuttuansa Bodokin kapakan kohdalle, pujahtivat nuo pikkupirut kaikki kapakan ovesta sisään.

— Ah, miks'en menisi minä myös? — tuumi Paavo. Ei toista tämmöistä päivää ole koko elämässä!

Hän meni, joi. Ensimmäisestä lasista tuli hän vieläkin onnellisemmaksi, seuraavista hurjaksi, lopuista meni järki.

— Vedäpäs lempinuottiani, vanha Martti musikantti!

Ikkunasta näki hän päälle päätteeksi viekkaat, punatut kasvot, jotka häntä ulkoa vilkistivät.

— Tules sisään, Rukki-Maija, vanha lemmittyni! Pidetäänpäs vähän hauskaa! Saat tämän pilkullisen huivin.

Gózonin kuorma-ajurit kulkivat taasen ohitse, mutta tällä kertaa kotiapäin, rattaat kivihiiliä täynnä.

— Paavo, Paavo! — huusi Yrjänä Valmu sisään nuhtelevasti. — Siivostipa oletkin Gózoníssa käynyt!

— Mitä minä Gózonista! Enemmän viiniä! Kuinkas minun nuottini kuuluu? Tämä poika maksaa; tuoss' on rahat...

Hän avasi kukkaronsa ja pudisti ulos sen sisällön. Kolikot kierielivät, mikä minnekin, aivan kuin olisivat paholaisen kärrynpyöriä olleet. Martti musikantti noukki ne taskuunsa, Apilaanlehtikin putosi lattialle. Maija sen tallasi rikki...

Yrjänä Valmu pudisti päätä ja virkkoi hevosiansa hoputtaessaan:

— Kyllähän, Paavo, tuo kontrahdin tekeminen nyt myttyyn menee!

Viileä aamutuuli oli tehnyt pulleat kasvot sinisiksi, pöyristänyt tummanruskeat hiukset sikisokin, kun Paavo aamulla heräsi kotipihalla kohmelostaan. Ei tietänyt, ken lienee miehen vienyt kotia. Päätä särki, mailma vieläkin silmissä pyöri; tuskin osasi tupaan astua.

Sisällä oli jo vuoteelle levitettynä punainen kihlahuivi, jonka hän eilen iltapäivällä antoi Liisalle.

Ajatukset alkoivat herätä. Kuinka tuo lienee tänne tullut? Olisiko se takaisin lähetetty? Mahdotonta, mahdotonta... sillä siinä tapauksessa olisi tytön punaisenkirjava huivi myöskin hänen huostassaan, se jonka hän eilen sai! ja entä nelilehtinen apilas? Voi, kun ei vain olisi sitä hukannut? Kaikki mennyttä kalua, kaikki...!

Ajatuksiin vaipuneena painoi hän kohmeloisen päänsä arkkua vastaan... Entä jollei hän ollut Gózonissa käynytkään, vaan nähnyt unta?

Noita-akka.

Kunnon kansalaisemme ovat taikauskoisia, rakastavat salakähmäisiä asioita, uskovat perkeleesen ja aaveisiin. Korpin lentäminen yli pään tietää kuolemaa ja sen siipien suhinasta otetaan tarkka vaari. Paikkoihin, missä silmä ei mitään näe, vaan hämärä vallitsee, luo mielikuvitus tonttuja, kauhistavia aaveita. Haaveellisten kansansatujen yhteen kootut murut kovenevat heidän mielessänsä vahvaksi uskoksi.

Imettäjäni minulle taikoja opetti ja niihin uskon vieläkin. Kokemuksien valo on tosin tuota varjopuolta paljo vähentänyt, mutta en ole sitä kokonaan voinut hävittää, sillä muistan vieläkin, miten kävi Pekka paran, eikä se ikinä mielestäni mene.

Hän oli meillä kuskina, ja isäni oli jostain pienestä virheestä sulkenut hänet lukon taa yhdeksi vuorokaudeksi. Eräs pimeä kamari oli vankilana, missä Pekka makasi yön aivan levollisesti. Vanha sotamies ei tuollaisia minään pidäkään!

Näin omin silmin, miten piika aamulla vei hänelle ruokaa. Pekka oli hyvällä tuulella, vihelteli vain, kun ovi lukkoon taas pantiin.

Ei kulunut täyttä tuntiakaan, niin me lapset leikitellessämme pihalla kuulimme äkkiä tuolta kamarista kauheata kiljumista, ikäänkuin metsähärän mylvinää.

— Pekka, Pekka! — huusin ovelle koputtaen. — Mikä teitä vaivaa? Sanokaa!

Ei kuulunut vastausta.

Tirkistin sisään avaimenlävestä.

Vinha tuulenviima löi silmiäni vasten ja tulikiven savua tuprusi ulos lävestä; siellä sisällä tömisi laattia aivan kuin kaksi miestä olisi painellut. Tuohon töminään sekaantui välistä kumeata ähkyntää ja mörinää.

Pelko valtasi minut ehdottomasti. Juoksin isän luo kertomaan, että Pekan käy huonosti siellä arestissa.

— Älä hupsuttele, poikaseni; ei häntä mikään vaivaa. Pelättelee vain teitä, vanha jupisteri!

Ja heti todistaakseen sanojensa totuuden avasi isä arestin oven sekä päästi Pekan vapaaksi.

Kalmankalpeana astua hoiperteli mies vähin voimin ulos, aivan kuin olisi jo kymmenen vuotta vankihuoneen homeenhajua hengittänyt.

— Myöhäistä — ähkyi hän... Myöhäistä!

— Mikä on myöhäistä, sinä vanha karhu?

— Ehdin jo allekirjoittamaan kontrahdin paholaisen kanssa — ähisi hän ja hampaat suussa kalisivat.

— Puhutte hullujanne, Paavo, — puutuin minä puheesen. — Mitenkä te olisitte allekirjoittanut, kun ette osaa kirjoittaakaan?

— Piirsin verelläni omakätisesti puumerkkini — vastasi hän kolkosti — ja kiertäen ylös karkean paidanhihan, osoitti hän pientä haavaa vasemmassa käsivarressaan, josta vieläkin tippui pisara tummanpunaista verta. — Tuosta pusersi saatana vertani.

— Minkä kontrahdin alle kirjoitit? — kysyi isäni naurusuin.

— Myin itseni saapas-parista sekä punaisesta silkkileningistä, jonka paholaisen on määrä tuoda Rihmasen muoria varten markkinoilta. Vain yhden ainoan ajastajan elinaikaa lupasi.

Syvästi painui mieleeni tämä tapaus, joka ei enää tullut koskaan puheeksi, sillä kukin perheessä sen pian unhotti. Minä yksin pidin silmällä Pekkaa, joka tästedes tuli päivä päivältä yhä harvapuheisemmaksi, kävi joka sunnuntai säntilleen kirkossa ja arkipäivinäkin näin hänen useat kerrat pujahtavan aitan taa lakki pivossa rukoilemaan.

Pekka parka! Eivät auttaneet rukouksetkaan; niitä ei kuultu. Täsmälleen vuosi mainitun tapauksen jälkeen eräänä myrskyisenä aamuna herätessämme, häilytteli tuuli hänen avonaista kamarinsa ovea, jonka yliseen saranaan hän oli itsensä hirttänyt; suurten rasvanahka-saapasten korot kamalasti kolahtelivat toisiinsa.

Nytpä kunkin mieleen muistui, miten Paavo oli sanonut itsensä paholaiselle myyneensä, minkä kontrahdin ehdot hän nyt olikin näin rehellisesti täyttänyt. Muistuteltiin kaikkia hänen silloin lausumiansa sanoja, eritoten mitä hän oli Rihmasen muorista maininnut.

Tuo Rihmasen muori oli jo aikoja sitten ollut noidan nimessä Bodokin seuduilla. Hänpä noitui muka lehmät, jos ne lakkasivat lypsämästä; jos taasen joku kovasti sairastui, oli se varmaan Rihmasen muorin taikakonsteja. Kun kunnianarvoisa pastori sai vatsanväänteitä, jottei, voinut saarnata, tai kun rakeet pieksivät seutua, niin oli se kaikki Rihmasen muorin toimesta.

Tämä Rihmasen muori pesi Pekka paralle. Tuo sana "pesi" ei ylhäisissä salongeissa merkitse mitään, mutta rahvaan kesken osoittaa se lähempää suhdetta. Joka pesee vanhallepojalle, hän on tuon vanhanpojan kaikki kaikissa; se ihminen häntä kunnioittaa kautta koko elämän ja suree hänen haudallansa. Tämä on yhtä lajia avioliittoa, jonka siteenä ei ole pyhä lupaus vaan tukku pesuvaatteita.

Rihmasen muori oli saattamassa Paavo parkaa hautaan.

Tämä tapahtui syksyllä. Seurasi sitte tuima pakkastalvi. Maa oli valkoisen lumivaipan peittämänä, kuten runoilijain on tapa sanoa, ja puitten huuteiset oksat vinhan tuulen puhaltaissa, rätisivät rapisivat, kuin luut luurangossa.

Joka kerran on käynyt Bodokissa, ehkä muistaa aivan hautausmaan vieressä pienen valkoisen talon, jonka ikkunat ovat hautausmaata päin. Äitini sen sinne tahtoi rakennuttaa. Tässä talossa asuimme, missä kaikki oli niin kolkkoa, niin surullista.

Ja päälle päätteeksi tuli Lucian päivä, jolloin noidat yöllä ovat liikkeellä.

Elävästi muistan semmoisen päivän, sen joka seurasi Pekan hautajaisia.

Paimenpojat valmistelivat taikojansa, rengit sipulilla maalailivat ristejä tallin ovelle estääksensä noidan voimaa sisään pääsemästä; me lapset katselimme noita puuhia ja odotimme vavisten illan tuloa.

Mutta minun pelkoni ihan haihtui, kun illalla saimme vieraita; tuli isäni sisar pikku tyttärensä kanssa. Minua rohkaisi tieto, että viereisessä kamarissa makaa ihmisiä. Vain sen kautta noidat pääsevät sisään. Tässä uskossa nukuin makeasti, unissa jatkaen äitini kertomia satuja.

Vanhempani eivät näyttäneet mitään pelkäävän ja tuota minä silloin suuresti kummeksin. He eivät näkyneet koko Lucian päivää edes muistavan, ei siitä ainakaan heidän keskensä mitään mainittu.

Mutta puoliyön aikaan herätti meidät kaikki yht'äkkiä Maria tädin huuto läheisestä kamarista. Riensimme sinne katsomaan, josko mikä ehkä vaivasi hänen pikku tytärtänsä. Maria täti makasi hiukset hajalla ja vavisten, puolipyörtyneenä keskellä kamarin laattiaa ja sai vain katkonaisin sanoin huomautetuksi meille, mitä ulkona tapahtui.

Todellakin kuului ulkoa helvetillistä melua, koirain haukuntaa, ihmisen kiljunaa, voivotuksia ja aika ajoin kovia rasahduksia.

Katsoimme ulos ikkunasta. Kuu paistoi aaveentapaisesti hautausmaahan. Lumen peittämät hautakummut näyttivät lepääviltä valkoisilta karitsoilta; vain korkea marmoripatsas sukuhaudaltamme punotti kuutamossa.

Etäämpänä hautausmaan syrjässä, missä Pekka vainajan leposija oli, seisoi ihmeen ihana nainen, pitkät tummat hiukset hajallaan, silmät kirkkaasti tuikaten ja suuren koirajoukon kovasti ahdistamana.

Marmorivaaleassa otsassa, missä näkyi sentään jonkinlainen hornan synkkyys, oli haava, josta vuosi verta; käsivarsilta olivat paidanhihat peräti pois revityt ja vartalonkin vaatteet olivat ruhjotut repaleiksi. Vieno säde punaista verta vuosi rinnasta.

Pienellä pivosellansa kokosi olento vuotavaa vertansa ja ruiskutti sitä noita hornan koiria silmiin, jonkatähden nämät ulvoen ja surkeasti haukkuen pakenivat hajalle, mutta vain sitä suuremmalla vimmalla pian palataksensa.

Ja ikäänkuin olisivat sillä välin haudat auenneet, nousi noista valkoisista mättäistä koira toisensa perästä. Ensin näkyi vain pieniä, mustia pilkkuja, jotka kasvoivat salaman nopeudella ja laumottain juoksivat yhtä mittaa haukkuen ja melua pitäen Pekan haudalle.

Isäni veti vavisten kiini ikkunaluukut ja vei vuoteelle sekä äidin että meidät, jotka olimme puoli tainnoksissa.

Aamulla levisi kylässä kova huhu, että viime yönä, Lucian yönä, olivat paholaiset koirien haahmossa repineet kuoliaaksi erään noidan hautausmaalla.

Kun mekin puolestamme todistimme asiassa perää olevan, valitsi maistraatti heti valiokunnan, jonka piti paikalla, missä asia oli tapahtunut, ottaa siitä tarkempi selko.

Pyysin isältäni lupaa mennä arvoisan valiokunnan myötä hautausmaalle. Etunenässä tepasti kunnianarvoisa kylänvanhin, hänen perässänsä tallusti Tapani Perttunen, paksulla kirsikkapuisella sauvalla isänmaata tonkien. Olipa joukossa Mikko Huotrakin; hän puolittain vakuutti, ettei mailmassa noitia olekaan, mutta tämä yksinäinen tapaus saattoi muka olla poikkeuksena.

Saavuimme Pekka vainajan haudalle ja näimme jälkiä yöllisestä metakasta. Pekan hauta oli aivan ihka uusien koruommeltujen turkkien näköinen. (Pekka parka koko ikänsä tuollaisia turkkia halusi). Mutta kukat olivat verellä maalatut valkoiselle lumelle!

Tämä merkillinen paikka oli vielä täynnä vaaterepaleita. Palanen sinistä liinaa, se oli varmaan huivista kotoisin; — kappale punaista silkkiä, tämä taasen hametta (ehkä juuri samaa, jonkatähden Pekka paholaisen kanssa kontrahdin teki); siellä täällä repaleita karkeampaa kotokutoista palttinaa, varmaan paidanpalasia.

Kylänvanhin veti hattua toiselle korvalle ja virkkoi seuraavasti (hereillä korvin kuuntelimme hänen sanojansa):

— Sen minä sanon vain, ettei viime yönä pääkaupungissakaan ole tällaisia tapahtunut.

— Mitä asiasta muuten arvelette? — kyselivät toiset.

— Mitäkö arvelen, mitäkö, — virkkoi ukko — sitä, että tässä on yksi sangen ikävä seikka.

— Mikäs se olisi, arvoisa herrastuomari?

— Se on pahin seikka, että paikka missä seisomme ja missä tämä lusiferin teko on tapahtunut, on niin lähellä kylää eikä tarpeeksi lähellä kylän rajaa; sillä jos tämä paikka, missä tuo lusiferin teko on tapahtunut, olisi lähempänä kylän rajaa, niin lahjoittaisimme koko paikan aina tänne asti bodokilaisille, ja siinä tapauksessa joutuisivat Bodokin miesten päät ymmälle, vaan eivät meidän siitä, mitä tässä asiassa on tehtävänä. Mutta näin ollen emme voi maata heille lahjoittaa, sillä sitte ei meille jäisi mitään.

Tälle syvälle viisaudelle nyökkäsi noitalähetystö syvästi päätä, ja heti lähetettiin yksi jäsenistä kiireesti noutamaan kunnianarvoista pastoria kohta siunaamaan paikkaa ja vaatepalasia, sillä kristitty ihminen tuskin muuten tohtii lähelle astua eikä, kuten tarkastus vaatii, voi ottaa käteensä noita epäilyksen alaisia, hornan esineitä.

Sill'aikaa kun kunnianarvoisa pastori saapui ja suitsutuksella siunasi mainitun paikan sekä esineet, niin kokoontuivat kaikki kylän "yläpään" akat ympärille, ja miniät havaitsivat heti revityn paidan kauluksessa olevasta pitsistä, että repaleet eivät olleet kenenkään muun kuin, — Herra Kies' siunatkoon! — Rihmasen muorin.

— Pitää elävältä polttaa! Pitää panna vartaasen paistumaan koko vanha noita-akka! — huudettiin usealta taholta. Minä yksin pudistin päätä, sillä näinhän omin silmin, ikäänkuin vielä tänä hetkenä olisi näky edessäni, että se oli kaunis, nuori tyttö, jota koirat viime yönä raatelivat.

— Ei se pala tulessakaan! — kuulin akkojen arvelevan.

— Saadaanpa pian nähdä! — otti puheeksi kylänvanhin. — Kun Szegedin kaupungissakin saatiin heidänmoisiansa poltetuksi, niin voinhan minäkin... vai kuinka?

Ja näin sanoen nosti hän kämmenensä rinnalle sekä läksi kopein askelin astumaan joukon edellä Rihmasen muorin kurjaa hökkeliä päin.

Perille saavuttuamme oli meitä koko liuta. Veräjän suussa kaksi lähetystön jäsentä, kuten tällaisissa tilaisuuksissa sopii ja tulee, mahtavilla tuuppauksilla pysytteli poissa roskakansaa; vain minä ynnä asianomaiset virkamiehet päästettiin pihaan. Ensimmäisenä astui sisään kunnianarvoisa pastori, suitsutus-astia kädessä.

Tultiin tupaan. Tuolla tulisijassa porisi mahtavissa kattiloissa kaikenlaisia keitoksia, pirullista käryä levittäen. Nenää tukkien, hiljaa, varpaisillamme astuimme sisään; pastori ensin avasi oven ja päästi pyhää savua huoneesen, vasta sitte tohdimme me toiset tulla perässä.

Tuolla ämmä makasi vuoteellansa ähkyen, voivotellen. Pään ympärillä oli kylmiä kääreitä; rumat, ryppyiset kasvot eivät mitään ilmaisseet, eivät uteliaisuuttakaan.

— Miten jaksatte, rakas sisareni? — kysyi herrastuomari kunnioittaen ja hellästi, sillä eihän kukaan ole niin hullu, että suututtaisi tuota noita-akkaa.

— Huonosti jaksan, poikaseni. Olen täynnä haavoja, puremia. Katsokaapas ruumistani.

Näin virkkoen veti hän puoleen peitettä, paljastaen rintansa, jossa oli haavoja, sekä laihat säärensä, täynnä koiran puremia. Luita sinisellä pohjalla — kuten joku vaakunaintutkija sanoisi.

— Hihihi! — virnisteli akka, näyttäen muinaisten hampaittensa asumasijoja, — olin ulkona pienellä asialla viime yönä.

Ja hän katsoa mulkoili useat kerrat punaisilla silmillään lähetystöä, jotta miesten hampaat alkoivat kauhusta kalista.

— Toden totta on hän noita! — kuiskasi minulle Tapani Terttunen. — Ei se hän ole...! Ei hän! — vastasin minä hiljaa. — Tiedän, että noita oli nuori nainen. Näin hänet omin silmin.

Rihmasen muori veti peiton alta laihan riepuihin käärityn kätensä ja uhkaili:

— Vai niin! Luuletteko, ettei vanha Rihmasen muori osaa olla kaunis, jos niin tahtoo. Varokaa itsiänne, ett'ette vielä joskus tapaa Rihmasen muoria kaikkein kauniimman naisen haahmossa...

Herrastuomari nykäsi lautamiestä kylkeen, lautamies nykäsi notariusta kylkeen, nótarius taasen kunnianarvoisaa pastoria ja sanaa sanomatta pujahtivat kaikki toinen toisensa perästä ulos huoneesta.

Neitsy Maria.

Sentähden on katolin usko niin laajalle levinnyt, nyt kun sen jumalien joukkoon myöskin kuuluu kaunis, valkoverinen nainen. Hänen taivaalliset, ihanat kasvonsa ovat ihmiskunnan valloittaneet. Ja haaveksivat, uneksivat henkilöt, jotka häneen uskovat, saavat häntä useimmin nähdä. Hän nousee lähdetien pohjasta, Bágy-joen aalloista, tai ilmestyy hän metsien salaperäisessä hämärässä niille, jotka ovat hyviä ihmisiä, joihin hän on mielistynyt.

Muinoin hänet näki Juhana Otuksinen, samaten Reko Turkkurin vaimo sekä Nilkku-Mikon isä-vainaja. Mutta hän olikin velkapää ilmestymään isille, koska Gózonin kastanjametsään hänelle on rakennettu kymmenen kappelia.

Meidän bágyilaisten joukosta on vain Kyykkä-Annan suotu saada nähdä neitsy Maariaa sekä puhella hänen kanssaan pyhän lähteen luona joka kerta, kun pyhissä vaelletaan, sillä hän on hurskain uskovainen ja hyräilee virsiä niin hartaasti, että edelläveisaaja Juho Alituinen tavan takaa vakuuttelee: "sepä vasta on veisun-ääni, meidän kanttorin ei ole sen rinnalla mistään kotoisin".

Mutta vielä vanhaa Juho Alituista suurempi Annan äänen, tai... ken voi tietää... ehkäpä punaposkienkin ja solakan vartalon ihailija on Nuha-Kaapo, joka myöskin on totisen uskovaisen maineessa, eikä itse Kyykkä-Annakaan ole häntä hartaampi pyhissävaeltaja. Mutta kummallista on sentään, kun mies näin paljo on tullut pyhien kanssa tekemisiin. Joka usein käräjissä käy, Hän lienee aika riitapukari!

Kerrotaan... Ken lienee huhun liikkeelle pannut...? Ehkä Luottosen riihentappajat, että mies oli heidän kylässä Csoltóssa, missä mennä vuonna palveli renkinä, ollut kihloissa erään Seppälän Maria nimisen kunniallisen neidon kanssa, jonka oli saanut niin itsehensä mieltymään, että tyttö oli tuhmuuksiin taipunut. Nuo rehelliset ihmiset ovat kovasti suutuksissaan miehen käytöksestä; sillä tehtyänsä tytön onnettomaksi, hylkäsi Kaapo hänet. Turhaan lähettelee Maria tietoja, että hän on kuolla häpeästä, kun neitsyys on mennyt; mies ei ole millänsäkään, ei ole häntä näkevinänsä edes. Asia ei suinkaan hyvin pääty. Jonakin kauniina päivänä saamme naisen tänne äpärinensä.

Varokaa tuota Nuha-Kaapoa; hänen tirrisilmänsä kiiluvat niin salakavalasti, vaikka hän taivaasen mulkoileekin. Kun hänelle huomautetaan Seppälän Marian kohtalosta, niin hän selittelee kuten kovinkin jumalinen, että... tuota... tosin on heidän keskensä jonkinlaista puhetta ollut, mutta tyttö on luterilainen, eikä hän ole milloinkaan aikonut Mariaa naida; hän harras katolilainen! Mutta tiedä se, Kaapo, ettei Jumala salli moisia tekoja!

Kaikella kunnialla muuten puhuen on tuo arvattavasti Kyykkä-Annan toimia, sillä joko on mies aika tomppeli, jota hän koettaa yllyttää uskonvimmaan tai ovat he muuten läheisessä suhteessa keskenänsä... oi sinua Kyykkä-Annaa! — suo anteeksi, hyvä Jumala, jos erehdyn — mutta ei ole hänenkään pyhä elämänsä aivan puhdas.

Tosin hän rukoilee aamuin, illoin ja hänellä on aina muassa viisi erilaista rukousnauhaa; herrainen aika, kyläläiset pitävät häntä ihan pyhimyksenä. Eikä sovi moittia, ettei hän olisi hyvissä kirjoissa taivaan asujanten luona; kun näet jotakuta kohtaa kiero onni, niin hän kääntyy esirukouksilla neitsy Maarian puoleen. Mutta sangen epäilystä herättävä seikka on, kun tuonnoin Beden Liisa tunsi omaksensa kauppapuodissa erään lävistetyn taalarin kolikon, joka oli niitä rahoja, joita ihmiset Annan kautta olivat lähettäneet neitsy Maarialle. Liisa oli itse saman rahan antanut ja kysynyt vielä jälkeenpäin Annalta, oliko tämä sen perille antanut.

— Annoin, annoin, siskoseni. Pyhä neitsy lupasi lepyttää isäsi vihan Paavo Turkkista kohtaan. Hän vastaanotti rahan ja lausui kiitoksensa.

Kuinka asian laita lienee oikeastaan ollut, sitä ei kenkään voi selvään sanoa, mutta sen verran on varmaa, ettei neitsy Maaria ollut saattanut rahaa juutalaiselle puotimiehelle viedä.

Mutta viikon perästä tuli asia johonkin määrin selville syys-toivioretken aikana Gózonissa.

Ilma oli kaunis ja suopea. Paljo väkeä liittyi Bágyistakin pyhissävaeltajiin: Parkkarin Sohvi, musta puku yllä; vanha Jooseppi Luottonen, Perttusen vaimo, vieläpä jumalaton Tapani Filesik suutarikin kaikin väkinensä (jopa mailina on nurin narin!) sekä tuo kiekaileva Myllärin Klaara (kun ei häpeekään tulla ihmisten pariin, ilkiö!), ja ken heitä kaikkia voisi luetella; oli hyviä ja huonoja sekaisin, muiden muassa, kuten kukin sanomattanikin arvaa, Kyykkä-Anna ja Nuha-Kaapo.

Paljo oli kansaa liikkeellä; noin kolmekymmentä juhlakulkuetta pyhissävaeltajia. Gózonin, Bodokin, Kartalin ynnä muiden lähikylien asukkaita; olipa katolilaista väestöä kaukaa Majornokistakin saapunut. Tällaisina aikoina kelpaisi vuokrata pappien sivu-tulot!