Part 5

Paras olikin, kun ei ollut myynyt kellekään hevosiansa, vaikka oli monta kertaa ostaa pyydetty. Ei ollut paljo aikaa siitä, kun Bodokin ja Csoltón kyläläiset kokosivat neljätuhatta floriinia ostaakseen hänen hevosensa, jotta voisivat ne heti tappaa. Hitto heidät kujeinensa periköön!

Hevosista kääntyi hänen katseensa vaimon kauneisin kasvoihin, lumivalkoiseen kaulaan ja lumivalkoisesta kaulasta rinnassa oleviin ruusuihin, sekä punaiseen että valkoiseen.

Niin sanoi... niin hän sanoi.

Juho sivalsi kerran piiskalla, hevoset lennossa juoksivat; kaunis vaimo nosti kätensä varjostimeksi viekkaiden silmiensä eteen, katsella tuijottaen seutua; hänen ajatuksensa samoin muualla lensivät.

— En luullutkaan, Juho, että ottaisit minua mukaan; tiedän, ettet tee sitä kernaasti... minusta piestään niin paljo kieltä...

Klaara odotti miehensä rupeevan puhumaan, kyselemään, mutta hän myöskin katseli seutua, ohi kiitäviä niittyjä, lähenevää pellavalikoa, jossa viheriä vesi kiilui ivallisesti vilkkuvien silmien lailla.

— Ajattelin myöskin, kun olet aikonut huomenna kaupunkiin, että lähdet sinne suoraan häätalosta.

Juho ei vastannut tähänkään. Tulkoon vaimo vielä vähän lähemmäksi pistelemään!

— Oletpa kovin laiskaksi käynyt! Et viitsi puhellakaan. Mitenkä aiot tehdä, annas kuulla. Jätötkö minut häätaloon, vai otatko mukaasi kaupunkiin?

— Jätän — vastasi mies äreästi. — Häät kestävätkin kolme päivää.

Nyt tultiin hamppulikojen kohdalle. Tien reunaa pitkin asteli Kulmalan Santeri, juhlatamineissa ja oli vain sattumalta kääntyvinänsä rattaitten ratinaa kuullessaan, — laajalti maa täriseekin, kun Juho Oksasen hevoset ovat liikkeellä.

Mutta mitä nyt hevosista...! Juho vain tutkii vaimonsa kasvoja. Kas, kuinka silmät kiiluivat, vaimon vilaistessa soreaan nuorukaiseen, se katse oli niin hellä, niin raukea... Ja voi, kädestä putosi jotain; ei ole enää valkoista ruusua rinnassa.

Ohjakset luisuivat yhä höllemmiksi Juhon hervottomista käsistä... tuulispään nopeudella laukkaavat vauhkoina hevoset. Ei niitä enää voi heposiksi sanoa, vaan suuriksi, kauheiksi siivillisiksi, jotka lentävät... kiitävät... Eivät ole siivillisiäkään, vaan ehkä ovat musta kuolema!

— Armoa, apua! Pidä ohjaksista! — kiljui Klaara. Tuossa on vuoren halkeama...!

— Jumala sinua rangaiskoon!

— Pidä kiini ohjaksista, rakas puolisoni, kultaseni!

Hän pitikin, kunnes sai solmun auki, mutta sitte maiskahutti hän kerran huulillansa ja huusi:

— Hei, hevoseni!

Näin huutaen heitti hän auki avatut ohjakset käsistänsä Mustan ja Ihmeen niskaan...

Lapset.

Morsiamen kotoa lähdettäissä ulottui hääkulkue aina vesimyllyn kohdalle, niin pitkä se oli, kun kaksi isoa sukua oli yhtynyt naimisen kautta: Juhana Välkkyvä vainajan poika Juuso Bodokista nai näet Kartalin karjatalon tyttären Annan.

Yhdeksät rattaat olivat paljasta hääväkeä täynnä, kymmenennessä kulkivat musikantit. Viimeisillä rattailla olivat punaiset arkut ja sänkyvaatteet. Ensimmäisissä istui morsian, ruunu päässä; hänen rinnallansa ratsasti ylkä laukin selässä.

Mutta kun saavuttiin Bodokin kylän rajalle, kompastui Juuson hevonen, vaikk'ei se suinkaan sokea ollut. Ja niin pahasti kompastuikin, että sekä hevonen että mies menivät kumoon.

Ylkä putosi siis; tuo kelvoton eläin astui vielä rikki hänen takkinsa liepeet; tuskin mies pääsi pystöön seisoalle, sillä suoraan sanoen... oli hän loukannut itsensä kylmettyneissä turveskokkareissa ja alkoi itkeä katkerasti.

Morsian vaan katsoi, katsoi hyvän aikaa, ja kun kaikki nauroivat, kävi hänenkin suunsa vienoon hymyyn, mutta pian hän sentään tissahti itkemään.

Juuso ei enää tohtinut ratsaille astua, vaan tahtoi päästä nuoren vaimonsa viereen istumaan. Hevonen sidottiin kiini rattaiden perään. Sitä ylpeämmin se vain nosteli päätänsä; lapset hellästi itkeä vetistelivät, mikä vähitellen muuttui vienoksi, rauhalliseksi nyyhkytykseksi.

Paavo Santanen sekä Filesikin muori ja Yläpään Kaapo — joka kielten kantamisessa voittaa helmaväenkin — nauroivat ivallisesti koko seikalle.

Noitienkin pitää elää avioihmisiksi! Kuu ovatkin päästäneet yhteen kahta tuommoista nulikkaa. Toiselle vielä sopisi nukki, toiselle paperileija eikä vaimoa... Tai jos hänen holhojansa väkisin tahtoi hänet naittaa, niin olisi hänen pitänyt etsiä puoliso, joka edes jo olisi järkeensä tullut. Tuossa on esimerkiksi Tappuraisen vanhempi tytär... hänestä joku saa hyvän vaimon.

Onpa morsian vallan kaunis; ylkäkin on sorea, solakka varreltansa, ja he vastedes yhteen kyllä sopisivatkin, mutta nyt jo — herrainen aika! — kuinka heidän käynee, kun häitten jälkeen karjatalon emäntä ja holhoja lähtevät kotiansa ja nuori pari jää yksin taloon?

Niin heidän kävi, että suutelivat päiväkausia, ja iloisen hääväen lähdettyä kuului talosta äskeistänsä raikkaampia naurun ääniä ja vielä kovempaa ovien pauketta.

Illallisen aikaan muistui heidän mieleensä, etteivät vielä olleet päivällistäkään syöneet.

— Annaseni! Riennäpäs! Jo riittää täksi kertaa suukkoja... Tiedätkös, en ole tänään vielä saanut ruokaa?

— Ruokaa, — toisti Anna äimistyen — en minäkään, Juuso, en minäkään vielä ole syönyt.

— Osaatko laittaa ruokaa? — kysyi mies huolestuneena.

Pikku Anna mietti hetkisen; valkoinen otsa kävi emäntämäisiin ryppyihin ja vasen käsi piteli arvokkaasti kengän kärkeä.

— Miks'en osaa! — vastasi hän verkkaan ja pujahti kasvot tulipunaisina kyökkiin.

Puolen tunnin kuluttua oli keitto pöydällä. Juuso pisti lusikallisen suuhunsa, mutta heti ensi suun täydeltä hän jo kalpeni, hypähti seisoalle.

— Myrkkyä! — huusi hän kalman kelmeänä.

— Voi minua onnetonta. En osaa mitään tehdä. Miksi naitkaan minut?

Kovin olivat pikkuruiset pelästyksissään, niin astui tupaan Talvelan leski, joka keittoa maistettuansa huomasi, ettei siinä suinkaan myrkkyä ollut, vaan oli nuori emäntä suolan sijaan erhetyksestä pannut ruokaan alunaa.

Pian levisi kylään tieto tästä ikävästä tapauksesta ja siitä oli seurauksena, että täytyi ottaa Talvelan muori keittäjättäreksi. Neljäkymmentä floriinia setelirahaa, kaksitoista kyynärätä palttinaa sekä Kynttilänpäivän aikana kenkäpari oli palkanmäärä.

Kyllä hän tämän summan olisi ansainnutkin, sillä osasipa muori panna ruokaan sekä suolat että pippurit, selvästi huomasi hänen nuoruudessaan olleen keittämässä kunnianarvoiselle kirkkoherralle, — jollei hän vain olisi ollut niin paljon vaativainen ja äreä. Tuskin vielä oli ehtinyt taloon perehtyä, niin jo oli kaikissa asioissa valtiaana ja piti nuoren parin ankarassa kurissa.

He pelkäsivät häntä kuin surmaa. Osasi eukko kunnon lailla piestä kieltä. Vei viestiä kylään, mutta toi myöskin yhtä paljo kotia. Ja kaikki jutut olivat teräviä, taikka jos niistä katkeruutta puuttui, niin osasi hän sitä omin päin lisätä, jotta loukkaaviksi tulivat.

Lapset kärsivät tätä jonkun ajan, mutta vihdoin täytti tuollainen ilkeä käytös heidän viattomat sydämmensä katkeruudella Talvelan muoria kohtaan.

— Olisi vain äitini täällä! — huokasi Anna useat kerrat.

— Mitä sitte?

— Saisi eukko heti matkapassin. Minun äitini on sangen ryhdikäs vaimo...

— Kas kun ei ole tuo keino ennen johtunut mieleen. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tohditko ryhtyä tuumasta toimeen?

— Minäkö? Niinkö minä? — esteli Anua itseänsä puoltaen.

—- Juuri sinä. Sellaiset ovat vaimoväen asioita!

— Vaimoväenkö? Olkoon menneeksi. Huomenna lähetän noutamaan äitiäni.

Mutta tuuleen meni tuuma. Ja Talvelan muori huomattuansa, että häntä vastaan salaliiton hankkeissa ollaan, tuli vieläkin tuimemmaksi: eivät ihmiset eivätkä eläimet saaneet häneltä enää rauhassa olla. Isäntä sai piimäparran nimen, nuorta emäntää uhattiin selkäsaunallakin.

— Etpä häntä vielä ole saanut pois talosta...! puhui Juuso nuhtelevasti. Näet... näet, miten käy...

Pikku Anna hyrähti taas itkemään, lankesi Juuson kaulaan ja kuiskasi hellästi, silmät ummessa:

— Älä minua vaadi, Juuso kulta! En tohdi... en voi hänestä päästä. Mutta sinä kun olet mies...

— Sen saatkin pian nähdä, — puuttui ylpeästi puheesen Juuso.

Mutta uhkaukseen tämäkin aie jäi. Hän lykkäsi toimen päivästä toiseen, kunnes taasen muistui Annan äiti mieleen.

— Menepäs, kultaseni, noutamaan äitiäsi... Kyllä hän pahasta palkollisesta selon saapi.

— Mitä ajatteletkaan. Koko päivän matka, tämmöisessä tammipakkasessa.

— Ei sinun vilu tule, niin käärin sinut vällyihin. Huomenna olette molemmat kotona taas.

— Hyvä; olkoon menneeksi, mutta pannaan kulkuset myöskin valjaisin.

— Kyllä maar! En pane kulkusiani kulumaan.

— Mutta minä en lähde ilman kulkusia — virkkoi Anna nyreillä mielin — siinä tapauksessa saa Talvelan muori jäädä taloon; kelpo vaimo hän onkin... Jumalan kiitos, että meillä on semmoinen ihminen.

Tällainen vihastuminen on vain pieneen utupilven hattaraan verrattava.

Ei siitä sadettakaan syntynyt, niin pian se haihtui.

Anna lähti noutamaan äitiänsä, ja kuten aikomus oli, palasi seuraavana päivänä illan suussa matkareki kulkusineen kotitalon pihalle.

Ensin hyppäsi nuori emäntä ulos reestä ja juoksi sisään miehensä luo:

— Voi, nyt on äiti täällä...! Juostaan pois. Mennään puutarhaan, sillä heti alkaa jupakka.

Se oli jo sillävälin alkanut. Päästyänsä peittojen alta reestä ulos, äiti jo ulkoa pihalta huusi:

— Vai niin! Missä on tuo henkilö? Kun saisin nähdä kyykäärmeen! Kyllä minä hänelle tien ulos osoitan! Kuules, Talvelan muori! Tulepas tänne, eukko pahainen!

Lapset menivät piiloon huoneesta kiiltävän viinimarjapensaan taakse; heidän poskensa eivät olleet vain kylmästä punaiset, vaan enemmän pelosta. Eivät tohtineet oikein hengittääkään; sydän sykki kummankin sangen kovasti.

— Kuuletko? Voi, kuuletko — kuiskasi Anna, kun tuuli toi heidän korviinsa tuvasta silloin tällöin kovempia ääniä, — hyvä Jumala, kun vainen kunnialla päättyisi tämä kauhea päivä!

Minne joutui Galluksen Leena?

Ei sopisi bodokilaisten liioin kivennäisvettänsä kehua! Kun on totuttu tavalliseen lähdeveteen, niin juodaan sitä vain; ei sovi kivennäistä kaivata. Vesi kuin vesi! Turhaan on sinne heidän ruostelähteensä luokse asetettu rajavartija, pyhimyksen Vendelinin kuva; bodokilaisilla on vedestä ollut enemmän harmia kuin iloa.

Vesi on tosin sangen väkevää; hurmaa varpuset ja pääskyt, jos aivan matalalta sen kohdalla lentävät, ja juovuttaa niin, että kuolleina ilmasta maahan putoelevat. Se on ollut monen pikkulinnun surma.

Tuonnoin meni lähteen ohitse liuta slovakilaisia Bresinasta, ja kun yhden heistä oli jano, niin ammensi hän isolla hatullansa siitä vettä ja joi aika kulauksen.

— Hyvät ihmiset! — virkkoi mies kauhistuen — viiniä, on hitto vie viiniä!

Mies mieheltä tuota maistelemaan. Viiniä on kun onkin, vaikka vähän liiaksi vedellä lievennettyä.

Ahnaasti ruvettiin sitä juomaan siinä luulossa, että nyt todellakin viiniä ahmitaan. Tuosta slovakit päihinsä tulivat, nostivat semmoisen hypyn ja metakan lähteen luona, jotta koko Bodokin kylä kokoontui tuota ihmettä katselemaan.

Mutta olipa tällä lähteellä "varjopuolensakin". Kun majornokilaiset nostivat tuon tunnetun rajariidan meitä vastaan ja voittivat meiltä äärimäiset maapalstat, jotta lähdekin joutui heidän puolellensa, niin asianajaja otti laskuihin kivennäisveden omistuksenkin, joka oli muka kuusikolmatta vuotta tuottanut kunkin bodokilaisen terveydelle floriinin verran laitonta hyötyä päivässä, jonka tähden vahingonkorvausta oli arvion mukaan joku summa tasaluvuin suoritettava majornokilaisille.

No, jos korkea laki ja oikeus näin tuomitsee, niin rupeevat kaikki lähdettä omaksensa riitelemään eikä bodokilaisille jää hiuskarvojakaan omia jälelle.

Ei ollut enää menetetyistä ulkopalstoista puhettakaan. Pyhää Vendeliniä korjattiin sekä piirrettiin alle seuraavat sanat: "Tämä on asetettu Bodokin seurakunnan kustannuksella, vaikka se tätä nykyä on kappelinensa kaikkinensa Majornokin puolella, mutta kuitenkin se vartioitsee Bodokin rajaa". Mutta lähteen tai oikeammin sanoen äskenmainitun korvausvaatimuksen tähden vallitsi yleinen kauhu kylässä.

Heraa tiesi, mitä tästä olisi lopuksi tullutkaan, jolleivät bodokilaiset olisi malttaneet mieltänsä ja ottaneet myöskin asianajajaa, joka sai laissa vanhan rajan takaisin.

Mutta vaikka tätä tietä ei enää vaara uhannut, niin oli sentään paholaisella kylään vielä jalkapolku.

Kunnia morsiusseppeleelle, jos se on puhdas, mutta turhaan sitä sievistellään, somistellaan, sillä kyllä asia entisellään pysyy, eikä bodokilaisesta neitosesta voi muuta tulla kuin korkeintaan bodokilainen vaimo. Toisista kylistä nuoret miehet tänne harvoin tulevat kosioretkille, ja bodokilainenkin lähtee, jos vain on mahdollista, muualta naimaan.

Niin herkkä on täällä helmaväen siveys kuin häilyvä ruoko, latva taittuvainen, juuret mudassa. Ja tähän on suoraan sanoen tuo lähde syynä.

Ruukut olalla käyvät tytöt siellä, pojat siellä heitä odottelevat. Kivennäislähde on antanut aihetta moneen lemmenkohtaukseen, moneen katkeraan katumukseen...

Koreasti puettuina, kahisevat hameet yllä, kohossa rinnoin, kenokauloin, lemmen nuolia silmissä astuelevat he sinne aivan kuin riikinkukot. Hiton oma on se tyttö, joka tuota tietä on käynyt vuoden, pari.

Puhumattakaan Verisen Klaarasta ja Tappuraisen Juditista... on vielä tuoreessa muistossa Galluksen Leenan kohtalo. Sillä asian laita ei ollut niin, kuten hänen äitinsä, Galluksen muori uskoo ja kertoo... Tuollaisella vanhalla eukolla on jo tikapuut sydämmestä aivoihin!

Niin punastuvainen ja kaino oli Leena, ihan lapsi vielä; ihme ja kumma, kun hänkin rupesi tuolla lähteellä käymään.

Se oli siilien aikaan kun nuo hevossaksat kylässä majailivat ja kapakassa harjakannuja tyhjentelivät. Suurin velikulta heidän joukostansa, eräs Yrjö Kaisla niminen mies, tavan takaa tytöille iski silmää, ja tapasipa jonkun kerran pikku Leenankin.

Hän oli pulska nuori mies. Käy täällä kerran vuodessa ja ostaa aina parhaat hevoset. Väliin kymmenen, toisinaan yhdeksäntoistakin. Ja siitä saattaa arvata, josko kuninkaat tänä vuonna sotaa aikovat.

Talvisin leski sanoi pitäneensä tarkasti silmällä tuota puolikasvuista Galluksen tytärtä... Toissa päivänä illalla poika ja tyttö keskenänsä alkoivat puhella, eilen Yrjö jo häntä nipisti poskesta. Tosin Leena löi häntä kädelle, mutta tänään jo suudeltiin — eikä tyttö enää koettanutkaan häntä suulle lyödä.

Ei ole aina sentään Talvisen muorinkaan sanoja uskomista, ei ainakaan Leenasta puhuttaissa, sillä ei tyttö ole semmoista kasvatusta saanut; hänen äitinsä on ankara vaimo ja pitää lapsensa kurissa.

Mutta hieman epäiltävää on sentään, kun jo on joku aika talossa käytetty sangen paljo kivennäisvettä. Tuona, yllämainittuna päivänä esimerkiksi oli Leena kolme kertaa lähteellä. Kotona ei hänellä ollut hetkeäkään lepoa, teki kaikki askareet- nurin.

Galluksen muori kiukusta säkenöi.

— Mitä sinä taasen tuolla ruukulla kädessäsi? Minne taas aiot juoksennella? Mitä asiaa sinulla on lähteelle niin usein? Tahtoisin tietää, häh?

Leenan vaaleat kasvot tulipunaisiksi lensivät. Ei olisi saanut mistään hinnasta sanaa suustansa tulemaan.

— Riisu heti paikalla yltäsi tuo pyhäröijy! Sinä, sisilisko, kehtaat panna päähäsi silkkihuivin. Onko se arkivaate kunniallisten ihmisten lapsille? Ota päästäsi heti! En ole ostanut sitä kylänkäymistä varten, vaan mennäksesi sunnuntaisin Herran huoneesen.

Leena pirahti itkemään ja otti vavisten, peläten juhlavaatteet yltänsä.

— Korjaa nyt luusi näkyvistäni! Mutta sen sanon, jos rikot tuon ihka uuden ruukun niin... Herrainen aika, kolmas ruukku laskiaisesta asti... Jos rikot astian, niin älä tule enää silmieni eteen! Älä palaa takaisin, sillä niin totta kuin minä olen Galluksen leski, niin muserran sinut mäsäksi! Kuuletko, hei, riisu jalastasi kengät myöskin!

Tyttö irroitti silkkinauhan pitkistä, tummista hiuksistaan ja riisui kengät jalasta. Läksi avojaloin, aivan kuin mökkiläisten lapset. Tuumi ensin olla menemättä, mutta meni kumminkin. Ehdottomasti veivät jalat hänen tuolle kirotulle lähteelle, tai oikeammin sanoen: sydämmensä vei hänet.

Ilta alkoi joutua. Kellonsoittaja Ruuko-Jooseppi hääri jo kylän päässä kellokastarin juurella, odottaen vain kunnianarvoisen pastorin lehmien tuloa laitumella, sillä niitten saapumisesta riippui Bodokin iltaläppäyksen tapahtuminen oikeaan aikaan.

— Minne matka, Leenaseni?

— Lähteelle, Juuso setä! Miten jaksatte?

— Kiitos kysymästäsi. Voimiseni on niin ja näin. Enimmän mielelle käy, kun minun patruunani ovat menneet, nuot hevossaksat, näetten.

— Menneet? Mitä sanotte? — sopersi Leena hiljaa.

— Kas tuolla ne menevät... Yksi seikka minua vain harmittaa, se, kun eivät ostaneet hevostani... vaikka olisin myynyt sangen halvasta.

—- Mitä hevosta? — kysäsi Leena levotonna.

— Minun, tiedäthän Leenaseni... Pyhän Mikaelin hevosta ["Mikaelin hevoseksi" Unkarin rahvas sanoo ruumispaaria. Suom.] tarkoitan, hehehe. Sitä heille tarjosin, hihihi!

— Aina laskettelette pilojanne, Juuso setä! — huudahti tyttö ja juoksi oikotietä Välkkyvän riihen ohitse suoraan kivennäislähteelle.

Sinne saavuttuansa ei hän nähnyt yhtään ihmistä, sitoi nuoran ruukun korvaan ja ensin vähän aikaa sitä ilman aikojansa nuorasta pyöriteltyään päästi hän astian varovasti veteen.

Vesi pulppuili, kunnes ruukku tuli täyteen, mutta ei tyttö sitä huomannut, että astia oli täynnä, sillä hän yhä vain katsoa tuijotti maantielle päin; saksojen olisi jo pitänyt ehtiä tänne!

Tokkohan Yrjö tuntee minua tieltä! Voi, jos tuntee! Ja voi, jos on tuntematta!

Tunsi kuin tunsikin. Eipä hänellä suotta ollut niin suurta ja vilkasta silmäparia, jo kaukaa hän tähtäsi tytön.

Hän ajoi viimeistä hevosta, seisahti heti ja riensi lähteelle. Saapui paraasen aikaan asettamaan ruukkua Leenan selkään.

Tyttö paran käsi vapisi, jotta töin tuskin sai sidotuksi ruukun nauhoja vyötäisillensä. Eivät ne aivan hyvin kainalon alle tulleetkaan.

Yrjö auttoi ja laittoi nauhat. Ja kun hän kerran oli näin lähellä, niin kiersi hän samalla kertaa kätensä solakan uuman ympäri. Vahinko olisi ollutkin niin olla tekemättä.

— Ai, älä riko ruukkuani. Taikka en tohdi ikinä enää mennä kotia!

— Sepä minun mieleeni olisikin. Älä menekään, vaan tule kanssani, Leena!

— Älä puhu joutavia... taikka juoksen heti tieheni!

— Otan sinut mukaan, jos vain tulet. Pidän sinua kunniassa ja rakastan sinua. En anna tuulenkaan päällesi puhaltaa, vaan lämmitänpä sijankin, johon asetan sinut istumaan.

Hänen intohimoinen äänensä teki tuulispään tavalla Leenan kasvot veripunaisiksi.

— Ei... Älä puhu noin. Älä murehuta mieltäni...! Olet jo nainut mies. Niin on minulle kerrottu...

— Vannon, että rakastan vain sinua... enkä ketään toista. Tule kanssani... vien sinut semmoiseen paikkaan, ettei kukaan tiedä. Siellä me sitten eletään kahdenkesken.

— Älä kiusaa minua! Herra Jumala älä ylenanna!

— Huomaanpa, että rakastat sinäkin, turhaa on kieltääkiin Tulepas nyt, älä noin vapise, istu pian rattaille, ei sitä kukaan näe.

Mutta kas... mikä harmi! Tuossa tulee karjalauma vastaan. Galluksen Mansikan kaulassa soi kello tutusti. Ihan vierestä meni ohitse Mansikka, katseli niin kummallisin katsein Leenaa ja pudistipa vielä päätäkin.

— Kas Mansikka! Mansikka...! Meidän Mansikka kutsuu minua kotiin.

Väkisin irroitti tyttö itsensä miehen syleilystä ja juoksi lehmän perässä kotiapäin.

Mutta saavuttuansa noin sadan askeleen päähän äärimäisen ladon kohdalle ja ollen jo vaarasta milt'ei pelastuneena, ei hän malttanut olla luomatta taaksensa katsetta Yrjöön vielä kerran... viimeisen kerran.

Ja kun hän äkisti käännähti, — niin, hyvä Jumala — töytäsi hän ruukun vasten erästä ladon nurkasta ulos pistäytyvää hirttä. Voi, taisi ruukku särkyä?!

Ei tyttö sitä huomioonkaan ottanut, vain katsella tuijotti Yrjöä, vain Yrjön hän näki, tunsi hänen suukkonsa palavilla poskusillaan. Mutta ei tuntenut sitä, että vesi pulppuili ulos ruukusta, kasteli paitaa, juoksi alas pitkin hameita. Hieno palttina tarttui soreaan vartaloon ihoa myöden ja toi sen todellisen muodon näkyviin... Tuolla Yrjö vielä seisoi lähteellä ja viittoili häntä tulemaan takaisin.

— Äläs, olethan nyt... Olet rikkonut ruukkusi, lapseni! — puhutteli häntä äkisti selän takaa Juuso setä. Kylläpä nyt saat äidiltäsi kotona kyytiä!

Tämä kunnon mies juuri oli ollut läppäämässä, ja nähdessään, miten Leena pelästyneenä sivalsi kädellä pitkin selkäänsä ja ihan kalpeni pelästyksestä, tuli hänen tyttö parkaa oikein surku.

— Noh, älä viitsi noin pelätä! Minä lähden tästä edellä ja lepytän äitisi; tiedän hänen olevan sangen tuiman muorin. Odottele sinä täällä siksi kotvasen aikaa.

Leena jäi seisomaan, nojasi tuota hirrenpäätä vasten, johon hänen ruukkunsa oli särkynyt, ja katsoa tuijotti kyynelsilmin avaruuteen, tai ehkäpä kivennäislähdettäkin päin.

Iltahämärä vähitellen laskuusi talojen ja maiden yli. Se kääriytyi myöskin Leenan ympärille.

Ehk'ei hän enää nähnytkään, miten tuo mies tuli lähteen puolelta häntä yhä lähemmäksi. Ehk'ei Leena olisi jäänyt seisomaan, jos olisi tuon havainnut, mutta ei sekään ole mahdotonta, että hän miestä juuri katseli ja odotteli.

Hämärä kävi yhä pimeämmäksi ja peitti peräti Leenankin. Eikä se koskaan häntä enää ilmoille laskenut, vaan peittää hänet vielä tänä päivänäkin. Leena katosi jäljettömiin, ei hänestä sittemmin ole hivaustakaan kuultu. Ei ole häntä kukaan nähnyt, ei ole kenkään sittemmin hänen kanssaan sanaa vaihtanut.

Äiti parka on itkenyt jo vuosikausia kadonnutta lastansa, kaiho karkottaa unenkin öisin silmistä, kun hän luuli tähän itse syypää olevansa. Saattoiko hän arvata, että arka, viaton lapsi niin kovin pelästyi hänen uhkauksestansa. Yhden ruukku-pahaisen tähden ei tohdi tulla kotia, vaan on paennut avaraan mailmaan. Onko moista milloinkaan ennen kuultu? Voi sitä ruukkua, sitä ruukkua!

Ihmiset eivät tahdo hänen suruansa lisätä, eivät väitä vastaan.

Mutta ehk'ei se ruukku yksin sentään särkynyt... ei se ollut se heikompi astia.

... Eikä bodokilaisilla ole liioin mitään ylpeilemisen varaa tuosta lähteestä. Parempi olisi luoda umpeen ja peittää mullalla... Liian lähelle lentäissään on moni pikkulintu siinä hautansa saanut... ja hautaa pahemman moni Bodokin tyttö.