Part 4

Bágyilaiset saapuivat perille vasta myöhään illalla eikä heillä, kun olivat notkistaneet polvia yhdeksässä pyhimyskappelissa, ollut enää liioin aikaa edes makeismyymälöissä käydä, missä tavallisesti enimmän kansaa liikkui, sillä pimeys peitti maan, vaan suurin osa asettui yösijoilleen hartauttansa harjoittamaan. Vain muutamat jäivät kuuntelemaan Kyykkä-Annan ihmeellisiä kertomuksia Gózonin neitsy Maariasta.

— Kiitä sitte... kerropas enemmän, tyttöseni! — kehoitteli Filesikin muori. — Mitä pyhä neitsy vielä ilmoitti?

— Minun täytyy kertoa hänelle kaikki, mitä teistä tiedän.

— Oh, hoo, hoo! — huokaa rupuliarpinen Terttusen Anna veisaavaisella äänellä — autuas se ihminen, joka on niin Jumalalle otollinen, kuin sinä! Kas, tuossa on iso huivini allesi, Annaseni. Näen, että makuusijasi on kova. Hoidapas sinä Kaapo vähäisen tulta, jotta nähdään armaamme kasvot hänen hertoissaan...

Kaapolla ei ollut mitään tätä vastaan sanomista, heitti muutaman puukalikan tulelle, joka valaisi Annan mustia hiuksia ja pieniä kuoppasia punaisissa poskissa, jotka olivat mieheltä sielunrauhan vieneet.

— Sanopas, rakkaani, — tutkielee Filesikin muori — minkä näköinen on neitsy Maaria?

— Voi, sitä on vaikea sanoin selittää... Ihanat, vaaleat kasvot, kullankellertävät hiukset, jotka aaltoilevat hartioille, surulliset sinisilmät; lumivalkealla käsivarrella, joka vuotaa orjantappuran pistämistä verta, nukkuu makeasti pieni lapsukainen...

— Niin, niin... lapsi Jesus! Ihan samallaiseksi on hän kuvattu rukouskirjaani...

— Ja Bodokin kirkossa! — lisäsi Kaapo, ihastuneena niellen, ahmien Annan joka sanan.

— Kun pyhä neitsy ilmestyy, niin ympäröipi häntä välistä kirkas loistekehä, mutta toisinaan on hänen yllänsä vain tavallinen kattuunihame.

— Saatko häntä tänään nähdä? — kysytään.

— En tiedä; unissa hän tavallisesti minua kutsun kutsuu — vastasi Anna ja samassa kumartui hän Kaapon puoleen sekä kuiskasi hänen korvaansa: mutta tule sentään silloin kuin sanoin!

Nuotio oli jo sammunut, vain muutama kipinä kimalteli tuhan alta; uni painoi vähitellen silmät umpeen, etäämpänäkin nukkuivat sekä tulet että ihmiset Herran rauhaan avaralla nurmella metsän reunassa. Kaikki oli hiljaa, vain Gózonin metsä suhisi vasemmalla ja räpytteli yölintu välistä siipiänsä. Hurskaat pyhissävaeltajat näkivät unta ihanista, vaaleista kasvoista, kullankellertävistä hiuksista... ja Nuha-Kaapo uneksi levotonna, hereillä ollen punaisista poskista ja sysimustasta tukasta.

Ylt'ympärillä saattoi hämärässäkin nähdä kansaa, lähempänä bodokilaisia ja etäämpänä, Herra tiesi, keitä kaikkia. Heidän joukostansa liikahti eräs haamu useat kerrat, ikäänkuin valvoisi hän tännepäin. Kaapo näki, kuinka sielläkin tavan takaa käännähteli joku levoton henkilö, joka ei myöskään saa unta silmiinsä, vaan katsoa tuijottaa avaruuteen samoin kuin hänkin.

Sitté kului pitkä aika, kunnes etäältä alkoi kuulua kirkonkellojen läppäys. Hän näki Annan nousevan ylös naisväen joukosta ja katoavan yön pimeyteen; Kaapo odotti puolen tuntia, kuten oli häntä käsketty, niin pujahti hänkin tiehensä.

Kiireisin askelin riensi hän metsän tiheiden, pistävien pensasten läpi, ja kun hän välistä seisahtui ottaakseen piikkiä pois jalasta, oli hän kuulevinänsä askeleita takaa. Tuleeko ehkä joku perässä? Kukapa sieltä tulisi?

Läähöttäen saapui hän Maarian pyhien puiden luo. Anna siellä jo oli häntä odottamassa. Siinä hän istui pyhän lähteen reunalla, leikitellen hajallaan olevien hiustensa kanssa ja tähtösien valossa katsellen kuvaansa lähteen peilikirkkaassa vedessä.

— Kauvanpa viivyitkin, Kaapo! Tule istumaan viereeni! — kuiskasi hän raukeasti.

Kaapon pienet silmät suuremmaksi kävivät, hän istui tytön viereen, mutta ei tohtinut häntä syleillä.

— Miksi olet niin arka? Laske pääsi syliini. Sinäkin olet totinen Herran uskovainen; olen pelastanut sielusi. Neitsy Maaria on sallinut meidän rakastaa toinen toistamme.

— Onko todellakin? — kysäsi mies taikauskoisella hartaudella, mutta kumminkin epäilevästi.

— Jumala on todistajani...

Tällä hetkellä alkoi kuu pujahtaa esiin pilvien takaa, ja sen säteet vienosti valaisivat nurmea.

Viileä tuuli puhalsi metsästä. Hiljaa alkoivat puiden oksat häilyä, mutta tyyntyivät taas pian... Ja ilmestyi metsästä taivaallinen näky, nainen; ihanat, vaaleat kasvot, kullankellertävät hiukset, jotka hartioille aaltoilivat, surulliset sinisilmät... lumivalkoisella käsivarrella, joka orjantappuran pistämistä vuoti verta, nukkui makeasti pieni lapsukainen...

— Neitsy Maaria! — kiljahti Anna pelästyneenä.

Sanaa sanomatta peitti Kaapo kasvonsa käsiin.

— Voi minua, pyhä neitsy! Rukoile puolestani! — ähkyi Anna epätoivoissaan rintoihinsa lyöden ja maahan langeten. Olen rikollinen. Olen varastanut rahasi, valhetellut nimesi kautta...

Tuo surullisen näköinen äiti hymyili lempeästi.

— Sinulle ei ole minulla asiaa, kunnon nainen! Katsopas tänne Kaapo, toin pikku poikasi. En tahtonut häväistä sinua kaiken kansan nähden.

Hän lisäsi vielä hiljaa, kainosti:

— Pidin sinua silmällä... tulin perässäsi ja tapasin sinut täällä.

Kaapo pyyhki karkealla kämmenellään otsaansa ja astui arasti puhujan luokse. Lapsi avasi silmänsä ja hymyili hänelle.

— Löysit minut, Seppälän Maria, mutta et myöskään enää ikinä minua kadota, jos annat anteeksi...

Sovinnon merkiksi ojensi Maria hänelle hellästi lapsen. Kaapo otti sen ihastuneena käsiinsä, mutta antoi pian äidille takaisin.

— Ei, ei! Anna minun katsella sinua! Olet niin ihana kun on lapsi käsivarrellasi!!

Kahden karjatalon romaani.

Varmaan on Yrjö parka kuoleman oma. Tuossa hän makaa vuoteella; ympyriäisiä punaisia pilkkuja kelmeillä kasvoilla; ikenetkin ovat ruusunpunaiset.

— Pahoja merkkejä — tietävät hoitaja-akat, jotka tällaisissa tilaisuuksissa ovat täynnä sanoja, neuvoja. Siin' oltiin! Isien viha on käynyt lapsille kiroukseksi. Rakkaus on syynä, jos poika kuolee... Joku erinomainen ilonsanoma ehkä vielä auttaisi.

Samaa tuumii vanha lampurikin.

— Kuulepas, Yrjö; olen tässä tuuminut... Teen sinun tähtesi. Olkoon menneeksi, sinun tähtesi. Enhän minä tiennyt, että niin rakastat Boriskaa. Pidin sinua poikanulikkana, enkä ottanut huomioonikaan... en tahtonut huomata. Älä sure; en minä enää ole vastaan, menen kosimaan puolestasi.

Kuihtuneen nuorukaisen kasvoille ilmestyy hymy, heikko, laimea. Hän nostaa päänsä käsivarren nojaan...

— Vielä tänäänkö, isä kulta?

— Ajan ensin karjan laitumelle ja annan paimenpojan kaita sen ajan, kun käyn naapurissa.

Sairas katsahtaa kiitollisesti isäänsä ja kysyy ajatuksiin vaipuen:

— Koska tulette takaisin, isä kulta?

— Illan suussa... vähän ennen kuin muulloin.

— Pitkä aika odottaa! — huokaa poika. Mutta yhtä pyydän: Boriskan isällä on neljä kelloa... tunnen ne äänestä... jos asia on käynyt hyvin, jos saan tytön, niin pyytäkää nuo kellot ja sitokaa ne neljän uuhen kaulaan, — jotta jo kaukaa saisin kuulla.

— Olkoon tahtosi, poikani!

— Noitten kellojen äänen luulen tekevän hyvää.

— Kyllä saat kuulla, poikaseni...

Lampuri läksi. Läksi tuon julman miehen luo, joka on hänen verivihollisensa. Mutta mistä syystä he oikeastaan ovat vihamiehiä keskenänsä? Turhuuksia; yhteinen laidun on ollut syynä; molemmat lampurit syöttävät toistensa harmiksi parhaan ruohon; tuosta syntyy harmia, harmista viha, vihasta riita.

Puolenpäivän aikaan koputti lampuri naapurinsa ikkunaan.

— Kuuletkos, vanha lurjus, Martti! Minä olen täällä, naapurisi Demetrius. Tulin hakemaan erästä kukkaista.

— Astu sisään, koska kerran olet tänne saakka tullut!

— Annatko tyttäresi? Häh?

— Tule sisään ensin, jotta saan edes naamasi nähdä.

— Kiero mies! En tyttöä itselleni kosi, vaan pojalleni.

— Eikö hän vielä ole kuollut.

— Ei hän sairaskaan ole, vain vähän heikko.

— Sanotaan hänen sairastavan näivetystautia.

— Se on vale! vastasi Demetrius äreästi.

— Mutta eilen joku kertoi, että hän on kuoleman kielissä.

Vieras remahti nauruun, mutta kyllä se nauru väkinäistä oli.

— Tuhmia jaarituksia! Annatko tyttäresi miehelään, vai miten?

— En anna, kosk'en saa naamaasikaan nähdä, sinä kopea könsikkä!

— Tule sinä ulos!

— Enpä tule; en alenna itseäni.

— No, odotetaan sitte.

Hän istui kivelle pihassa, kuunteli mulperipuiden kuiskutuksia, mehiläisten surinata...

— Onpa mailma sentään ihana näin keväiseen aikaan. Koko luonto hymyilee, iloitsee. Kaikki alkaa uutta elämätä. Vain yhden elämä raukee!

Hän hypähti kiivaasti seisaalle ja meni toisen kerran ikkunan alle koputtamaan.

— No, olkoon menneeksi...! astun sisälle huoneesesi!

Hän avasi porstuan oven salvasta ja meni sisään.

Isäntä katsoa tuijotti vierasta kasvoihin, jotka olivat juovia, ryppyjä täynnä, mutta ei näkynyt niissä enää kopeutta, ylvästelemistä.

— Noh, olkoon menneeksi, vastasi isäntä. — Annan tyttäreni. Annan Herran nimeen... tulkoon vaimoksi pojallesi. Tyttö kyllä on suostuva.

— Mistä sen tiedät?

— Olen sen nähnyt hänen kasvoistansa eilen ja tänään. Mennään puutarhaan, niin saat sinäkin nähdä.

Mentiin puutarhaan, mutta Boriska ei ollut siellä. Isä huuteli hänen nimeänsä, mutta seutu ei antanut vastausta; Ipoly-joki juoksi menojansa hiljalleen.

— Varmaan on tyttö mennyt joelle päin kukkia poimimaan... Täällä näkyvät jäljet hiekassa.

Lähdettiin jälkiä myöden. Tuolta tiiliruukin puolelta juoksi jäniksen poika suoraan heitä vastaan, mutta kääntyi heti sivulle päin ja lötkötti Galluksen lesken niittyä kohden.

— Paha merkki! — virkkoi toinen miehistä.

— Kas, Boriskan huivi! Tyttö on ehkä nukahtanut tänne puitten suojaan.

Mutta Boriskaa ei löytynyt; vain huivi. Se oli ehkä tarttunut puun oksiin... Kummallista, kun tyttö oli huivinsa tänne heittänyt.

Lampurit saapuivat joen rannalle. Kaukaa punoitti äyräältä rehevässä ruohossa kaksi esinettä, ikäänkuin siellä olisi kaksi suurta tulppaania kasvanut.

Miehet menivät äyräälle. Boriskan karmosiinipunaiset kengät siellä punoittivat.

Isä kysäsi äimistyen:

— Miksi tyttö on kengät jalastansa riisunut? Ehkä ovat ne likistäneet jalkoja, tai ehkä...

Vanha Demetrius lausui julki tuon synkän aavistuksen.

— Tai ehkä tyttö ei tahtonut viedä niitä muassansa sinne... minne meni...

Isän pää painui alas; ei tohtinut kysyä, mitä naapuri tarkoitti. Sanaa sanomatta, ajatuksiin vaipuneina katsoa tuijottivat molemmat veteen. Leikkisä Ipoly-joki ei liioin heistä piitannut, vaan juoksi iloisesti menojaan... ei kielitellyt mitään.

Ehkäpä tiesi, miksi oli tuo suruisen näköinen, ihana neito riisunut kengät jalastansa. Siksi, kun ei niitä enää tarvinnut; enkelit astelevat avojaloin tuolla ylhäällä...

* * * * *

Varpaisillaan liikutaan sairaan kodissa. Yrjö on entistänsä heikompi; kuuntelee, odottelee: "voi, kun eivät uuhet jo tule!"

Turhaan koettavat hoitaja-akat selittää, ettei vielä ole ilta; tavan takaa täytyy avata ikkuna, jotta sairas saisi omin silmin nähdä, miten aurinko vielä paistaa täydeltä terältänsä.

"Voi, kuinka verkalleen aika kuluu! Menkää katsomaan, eikö tieltä jo nouse tomua, eikö karja jo tule!"

Vielä ei ole päivä puolillakaan.

Sairas ei tuosta tyynny; ehkei selitystä enää käsitäkään. Häntä alkaa kovasti nukuttaa, pää vaipuu voimatonna vuoteelle, silmät menevät umpeen.

— Kuulen kellojen äänen... kuiskaa hän — kuulen, kuulen...

Suloinen hymy punastaa kasvot, mutta pian astuu taas sijaan sinertävä lyijyn väri.

... Kellot kuuluvat yhä lähemmältä. Jo kuulee hän tulevien lammasten jalkojen kopinankin. Neljä uuhta hyppelee iloisesti lauman edellä...

Sairas näkee, silmät ummessa, hän vielä kerran ne tahtoisi avata, mutta vain silmälaudat näkyvät; vielä kerran aikoo hän hengittää raitista ilmaa, mutta paljaasen korinaan se jääpi.

* * * * *

Illan tullen saapui lauma; suruisesti kilisee vain yksi kello. Neljän isoimman uuhen kaulassa ei ole mitään.

— Tulitpa vihdoinkin vanha Demetrius!

Äreillä mielin heitti hän takin yltänsä.

— Tulin, mutta kellot eivät soi siten, että poikani paranisi.

— Käy sisään! Poikasi on jo kuullut niitten äänen ja parantunut!

"Kuningattaren hame".

Ihanat laaksomme puhukaa, astukaa ihmisten keskelle oikeutta tekemään...

Vanha Bogátin vuori astuu näkyviin usvasta ja sen kivet ja kalliotkin puuttuvat kunnon kansalaistemme asioihin. Metsät, niityt, järvet, joet, ruovostot usein ankarasti syyttävät meitä lakituvassa.

Niin oli asian laita... kaikki sen vielä muistavat. Useina vuosina oli neljä- ja viisikymmentä heinäkekoa "kuningattaren hameella", (kuten Aivinaisen perheen kuuluisaa niittyä nimitetään), sillä se on niin laaja niityksi kuin kuningattaren hame mahtaa olla leveä hameeksi (etenkin juhlavaate). Tuo yksi niitty on suuremmasta arvosta kuin koko muu Aivinaisen perheen omaisuus yhteensä.

Mutta mitä puhuinkaan Aivinaisen perheestä, kun tietty asia on, että Tapani Aivinaisen kuoltua leski otti miehekseen Mikko Mutaisen, ja kun tuonnoin hän itsekin ikuisiksi ajoiksi ummisti silmänsä, niin olisi ollut oikein ja kohtuullista jakaa kolmeen osaan kaikki irtain omaisuus, kiinteimen olisi pitänyt Emerikin saada, hän kun on vanhin lapsi ja miespuolinen perillinen; nuorempien siskojensa osan olisi hän sitte saanut lunastaa, nimittäin Aivinaisen Esterin ja toisesta naimisesta syntyneen Liisa Mutaisen. Niinhän on rehellisten ihmisten kesken tapana.

Mutta sekä talon että tuon ison niityn saikin Liisa. Ilkeä isä jätti milt'ei osattomiksi Aivinaisen orpolapset, vaikka heillä oli sama äiti kuin Liisallakin. Ihan mahdotonta oli vainajan olla kääntämättä kylkeänsä haudassa!

Emerik sai Bogátin vuoren. Perintöosa oli yhtä kyttyräselkäinen kuin omistajansakin. Kurjan kurja uutismaa, joka ei suinkaan kuivina vuosina anna siementäkään. Ester sai osalleen "Kulmalan" ulkopalstan, täynnä kuoppia. Ei kelpaa laitumeksikaan; verokirjaankin se on merkitty sanalla; "hyödytön".

Kaikki rehelliset ihmiset kylässä olivat harmissaan, mutta laki ja oikeus antoi asian olla sillänsä. Mikko osasi hyvin puhua laissa, hänellä kun on liukas kieli.

Ei siis asia enää ollut autettavissa. Tosin voisi vielä vedota kuninkaan tuomioon... Mutta ken tietää, minkälainen mies se kuningaskin lienee?

Notarius sepitti niin kauniin jakokirjan, että kivikin sitä kuullessaan olisi saattanut kyynelihin käydä. Viisas mies onkin tuo meidän notarius.

Hyvillä mielin tuli Mikko kotia kaupungista, mutta sitä surullisempi oli Emerik, kun korkeasti kunnioitettava lääninhallituskin oli sanonut, että asia entisellään pysyköön; Emerik saakoon Bogátin vuoren, Ester tuon kivisen "Kulmalan" palstan, mutta Liisa paraimman niityn, "kuningattaren hameen". Tuo hamepa vasta kylän poikain päät ymmälle panee...

On tosin Liisakin Emerikin sisar, vaikka vain äidin puolelta, mutta toinen sisko on vielä enemmän syrjään sysätty; veljen sydän liittyy enemmän häneen. Eikä hän omasta puolestansa liioin asiasta olisi millänsäkään, kun on ruma, kyttyräselkä, eikä voisi tilaa hoitaa, ja joskin hän jonakin päivänä ajetaan talosta pois, niin voihan hän mennä rengiksi; mutta toista on Ester paran laita.... Hän on vielä niin nuori, heikko voimistaan; herrainen aika, onhan tyttö vielä ihan lapsi.

Emerik pudisti nyrkkiä. "Olisipa tässä kourissani se mies, joka meidät teki kerjäläisiksi!" Hänen sydämensä oli pakahtua katkeruudesta. Jos hän edes voisi tyhjentää tuota sydäntä, vaivojansa jollekulle valittamalla, jospa nuo vuoret, joet ja metsät edes hänen suruansa käsittäisivät!

Tumman viheriöinä hymyilivät Csoltón niityt, kun hän kulki pitkin pölyistä maantietä Bogátin alatse. Näytti siltä, ikäänkuin olisi "kuningataren hameessa" ryppyjä, pitkiä, aaltoilevia säde- ja varjo-juovia häilyy sen pinnalla.

Aurinko laskee, ja kas, kuinka se kultaa tuota vanhaa Bogátin vuorta... Tuolla ylhäällä on hänen kylvönsä. Kaunis koetus viljellä vuorimaata. Tosin tähkäpäät ovat sangen pieniä, mutta ovatpa sentään täyteläisiä. Siniset elokukat rehottavat siellä yhtä hyvin kuin muuallakin.

Hyvä Jumala, kuinka kaunis onkaan tämä Csoltón seutu! Tuskin lienee paratiisi ihanampi...

Tosin on hänen osansa rumin, nimittäin tuo paljas vuorenselkä, mutta ei se sentään aivan arvoton ole. Eikä niinkään huonoa maata, pitää vain hyvin viljellä. Ei ainakaan laihoa sieltä tulva-vesi vie.

Mutta Esterin osa, se vasta ihan kelvoton on, sitä ei maksa vaivaa kyntääkään.

Semmoinen on se palsta tuolla puolen valtaojaa, ikäänkuin ruma paikka viheriässä juhlavaatteessa, silmäänpistävä, kurjannäköinen; kuoppinensa todellinen avonainen haava isänmaan ruumiissa.

Emerik johti askeleensa lähemmäksi, seisahti, paremmin katsellaksensa.

Todellakin kurjan kurjaa maata! Ei kasva muuta kuin mataraa kuoppien partailla.

Mutta kas, mitä kauniita kasvia tuolla kivistössä! Niin meheviä ja reheviä lehtiä, jotka ihan hymyilevät Emerikille. Ei kasva parempia "kuningattaren hameessakaan". On tässä maassa voimaa, kun se vaan sitä panee liikkeelle. Kas, tuolla toisessa päässä kasvaa valkojuurikkaitakin... Ei tuota maata sovi sentään ihan ala-arvoisena pitää.

Hän meni silittämään kasvin lehtiä. Niin puhtaat, pehmoset, aivan kuin silkkisametti! Osannevatko nuo kasvit myöskin puhella? Mikseivät osaisi...?

Kummallista on myöskin, että vaikka niitä säälimättä polkee jalallansa, niin ne jo seuraavana aamuna taasen ovat pystössä, ikäänkuin ei olisi hätää mitään ollut. Ihmeellistä, kun nuo pienet, hennot kasvit ovat ihmisiä väkevämmät...

Emerikin kiskoitettujen saapaskorkojen alla kolisivat pikkukivet, nuo rakkaan, voimakkaan isänmaamme kirjavat kivet. Näitä ei tosin ole tapana sormuksiin sovitella, vaikka kyllä ovat sangen somiakin. Mutta ihmisissä on vika, ei maassa. Yhtä kernaasti antaa maa näitä kuin kultaakin ja hopeata, vaikk'emme anna kiville arvoa, kun emme osaa niistä hyötyä.

Emerik kumartui maahan ja poimi taskunsa täyteen pieniä kiviä. Niitä oli väriltään sinisiä, ruskeita, punaisia ja kullankeltaisia. Tuolla kuopan laidassa näkyi kulma isosta mustasta kivestä; kun Emerik saappaan korolla sitä kerran potkaisi, irtaantui palanen; sen hän otti toisten joukkoon. Kelpaavat kotona pikku Esterille leikkikiviksi.

Keveillä mielin jatkoi hän matkaansa kotiapäin. Sekä vuori että Esterin palsta olivat rohkaisseet häntä. Lähemmin niitä silmäiltyänsä, oli hän niihin aivan tyytyväinen. Ehkäpä olikin sopivinta, että Liisa sai parhaan osan. Hänen isänsä saattaa kuolla piankin, ja tyttö jää orvoksi mailmaan. Päälle päätteeksi on Ester paljoa kauniimpi katsannoltaan; pääsee huokeammin miehelään. Toden totta, hyvä on näinkin, niinkuin on!

Näin oli Emerik ajatuksiinsa vaipunut, jottei huomannut erästä herras-metsästäjää, joka tuli häntä kohden vuoren puolelta, ennenkuin tämä häntä tervehti.

— Hyvää iltaa! Mistä olet kotoisin?

— Csoltósta.

— Siis tiedät varmaankin, kenen oma on tuo vuorenselänne.

Emerik hymähti. Ei tahtonut suoraan totuutta tunnustaa, kun ei siinä vuoressa mitään kehuvaroja ollut.

— Se on Emerik Aivinaisen — vastasi hän jörösti.

— Näyttää raivaavan siellä peltoa. Ei se saata olla siksi liioin sopiva.

Emerikiä harmitti tuo halveksivainen puhe. Eipä hän sentään anna kenenkään puhua pahaa Bogátista.

— Ihan välttävää maata, ihan välttävää!

— Entä millainen on sieltä tie Belédin lasitehtaasen?

— Kelvoton, melkein aina kelvoton...

Metsämies tähän jotain murahti, ja kun juuri saapuivat kylään, kysäsi hän eroa tehden:

— Missä se Aivinainen asuu?

— Täällä isäpuolensa luona. Minä olen sama mies — omisti hän punastuen.

— Siis saan sinun kanssasi kaupasta sopia.

Emerik ei osannut arvata, mistä kaupasta, vaan katsoa ällisteli, kun vieras herra todellakin astui hänen perässänsä tupaan.

Mutainen oli jo kotona, sillä hän kulki hevosella. Katseli epäilevästi vierasta, luuli pojan tuoneen mukanansa jonkun asianajajan. Vasta nyt aika niitä...!

Pikku Liisa leikitteli makeisleivosten ja nukkien kanssa. Kahta vuotta vanhempi Ester istui pöydän ääressä kyynäspäihinsä nojaten ja katseli kateellisesti sisaren aarteita. Hän ei saanut mitään tulijaisia kaupungista.

Tyttö loi kauniit sinisilmänsä veljen puoleen, suruisesti, toivoen, odottaen.

Kyttyräselkä veli huomasi tämän ja hänen muotonsa synkistyi. Ei kuullut enää, mitä vieras herra puhui. Mikko hänelle vastasi.

— Mitä? Bogátin vuorenko aiotte ostaa pojintimaltani? Onko herra oikein viisas? Kuules Emerik, hän tahtoo ostaa sinulta Bogátin. Vastaappas, mitä tuumit.

Näin sanoen Mikko nauroi ja löi yhteen kämmenensä. Oiva tilus. Mitä herra tuosta sitte maksaisi?

Emerik itsekin äimistyi ja mutisi tyhmistyneenä:

— En myy vuortani...! en maar myykkään. Ei siitä herralla kumminkaan olisi mitään hyötyä... Minä taasen olen siihen mieltynyt, olen todellakin mieltynyt.

Mieleen johtuivat kivet, jotka hän oli taskuunsa noukkinut. Suu kävi hymyyn ja hän viittasi salaa silmää iskien Esteriä tulemaan luoksensa.

Ilosta loistavin kasvoin juoksi lapsi veljen tykö, tarttuen esiliinansa molempiin alakulmiin? tottapa tähän mahtuvat veikon tuomiset.

Emerik latoi kiven toisensa perästä esiliinaan, arasti katsellen, josko ne kelpaavat siskolle? Kelpaavat kai?

Esteri iloissaan paukutteli kätösiänsä, tai ehkä senkin tähden, että vetäisi Liisan huomiota puoleensa, aivankuin olisi sanonut: "katsos, mitä minulla on!" Sitté istui hän pöydän ääreen takaisin, ensin aivan erilleen Liisasta. Käteisin katsein mittaelivat pikku sisarukset toistensa leikkikaluja, kumman olivat paremmat; mutta molempien muodosta näkyi, että kylmä kateus on katoomaisillaan.

— Kuulepas, poikani... puhui vieras herra levotonna. En tullut pilojani puhumaan, vaan olen vakaisella kauppa-asialla... minä olen Belédin tehtaan isäntä.

— Tuo rikas mies — puuttui Mikko uteliaasti puheesen — jonka oma on lasitehdas ja iso karjatalo?

— Juuri lasitehtaan vuoksi olen tullut. Tarvitsen Bogátin maata lasin valmistukseen. Tähän asti olen tuonut tarvittavat aineet neljän penikulman päästä, kun en ole tiennyt, että Bogátin sisusta on niitä täynnä. Tänään olen antanut sen tutkia. Minulle on tuo vuori suuresta arvosta, se kun on niin lähellä. Ostan sen ja maksan hyvän hinnan.

Mikon kasvot kävivät tulipunaisiksi, mutta sitä vaaleammiksi Emerikin.

— En voi luopua tuosta vuoresta — virkkoi hän estellen. — Olen saanut sen periä, pysyköön se omanani.

— Mutta entä jos maksan hyvän hinnan?

— En myy sittekään, vaikka...

Hän mietti, suurenko summan mainitsisi.

— ... vaikka saisin koko seudun.

— No, hyvä... huomaan, että olet oikea unkarilainen... piintynyt maahasi; — siinä tapauksessa otan sen arennille, taikka oikeastaan vain sen sisustan. Saat mielesi mukaan kyntää ja viljellä pintaa. Maksan vuosittain viisisataa floriinia.

Jopa Mikko Mutaisen naama kävi kateudesta ihan keltaiseksi ja Emerik punastui ilosta. Ei niin paljoa rahaa mailmassa missään lienee yhden miehen kukkarossa yhtä haavaa. Viisisataa floriinia! Niin paljoa ei maksa "Kuningattaren hamekaan". Tuleepa rikas morsian tuosta...

Ester tuli kaikkein ensiksi hänen mieleensä.

— Esteriseni! Naurapas jo! Tulepas tänne, siskoseni!

Mutta Ester ei nauranut, vaan oli nyrpyssä nenin. Äsken pisti suuhunsa yhden noista pikkukivistä ja imeskeli sitä, mutta tuosta kävikin selville, ettei se ollutkaan sokuria.

— Nämät ovatkin kiviä! — huokasi tyttö itkussa suin. Syökää ne itse!

Ja nyreissään heitti hän kaikki maahan.

Yksi niitä, nimittäin tuo musta kivi, kieri ihan tehtailijan jalkoihin.

Hän otti sen käteensä, koputteli sitä sormillaan ja katselipa vielä nenälasienkin takaa.

— Kas vaan, hienoa, parasta lajia kivihiiltä! Mistä tätä olette löytäneet?

— Pikku siskoni maapalstalta mursin sitä isosta kivilohkareesta. Siellä on maan sisusta tuollaista täynnä.

— Kuules, poikaseni, — virkkoi tehtailija seisaalle nousten, — tiedätkö, että olette rikkaita, oikein upporikkaita ihmisiä!

Pikku tyttönen, joka vasta nyt alkoi tarkemmin katsella vierasta, lakkasi itkemästä ja katsoa tuijotti hänen harmaata tukkaansa ja pitkää hallavaa partaansa. Oli jossain saduissa kuullut samallaisista miehistä kerrottavan.

Emerik taasen ummisti silmänsä eikä tohtinut niitä pitkään aikaan avata.

Mutta kyllä hän ne sentään avasi, kun asiasta tuli täysi tosi. Tietäähän joka ihminen, mitenkä Csoltón kivihiilikaivos keksittiin ja avattiin.

Löydettiinpä kaivokselle keskustakin... ei kansa ole niinkään tuhmaa... osaa se miettiä, kun vain viitsii... ja on olemassa lääninhallitusta korkeampi valta... puhukoon Filesik mitä tahansa, hän on jumalaton mies, pakana.

Vuoret, virrat, laaksot ovat orpojen asiaa ottaneet ajaaksensa.

Sekä Bogát että Kulmalan palsta olivat niin lempeät, etteivät koskeneet Liisan niittyyn, auttoivat vain Aivinais-vainajan orpoja.

Mutta Bágy-joki on armoton. (Tupruaa usein Bogátistakin sentään savua, ehkä se juuri vetää pilvet alas?) Neljänä vuotena perätysten on Bágy tulvinut niityille ja kasvattanut "Kuningattaren hameelle" ruokoa, jotta varmaan Mikko Mutaisen viikate vuosikausia ruosteessa pysyy.

Juho paran hevoset.

Ensin isäntä sukii tallissa "Pollen" karvan sileäksi, sitte palmikoi hän "Ihmeen" sysimustan harjan ja sen jälkeen järjestänsä tulee toisten vuoro.

Nuo neljä viisasta eläintä ymmärtävät, että ollaan juhlapuuhissa... kun kulkusetkin aisaan sidottiin... ihan samoin kuin mennä vuonna tähän aikaan, jolloin tuo kaunis myllärinleski Klaara taloon tuotiin. Senpätähden hevoset pää pystyssä hypähtelevätkin, ikäänkuin olisivat ne kaikki neljä vara-ispaanin (vara-maaherran) ratsuja...

Mutta vaikka olisivat itse maaherran omia ja saisivat kultahinkalosta syödä ruusunlehtiä sekä hopeisista sangoista juoda Gózonin pyhän lähteen vettä, niin ei heillä olisi parempia päiviä kuin Juhon hoidon alla.

Kaikki neljä ovat omaa kasvua, isännän silmäin edessä ovat ne näin pulskiksi varttuneet; hän niitä on itse hoitanut, sukinut kaikella huolella, pessyt kaurat ja vielä paahtanutkin, ennenkuin on niitä antanut syödä, noukkinut pois heinistä ja ruohoista kaikki pahamakuiset kasvit, verhonnut talvisin lämpimällä loimella, kesäisin hän heitä uittelee, ja suutelikin heitä, kuu vielä varsoja olivat.

Tosin hän ei enää hevostansa suutele, sittekun taloon tuli nuori emäntä, joka oli vanha mielitietty, ennen toisen miehen vaimona, — mutta nyt tietysti kahta rakkaampi... Ei Juho enää niitä suutele, mutta kovin on hän vieläkin hevosiinsa mieltynyt eikä vaihtaisi niitä kahteentoista Csoltón ja Bodokin tammakartanoon.

Mailmassa saattaa löytyä kylläkin suuria asioita, mutta vähäpätöisiä ne sentään ovat totta puhuen Csoltón ja Bodokin maineesen verraten. Yhdeksässä komitaatissa (kreivikunnassa) tiedetään, kahdessakuudetta huhuja liikkuu meidän hevosten kauniista kasvannosta, somista jaloista, ihanasta kaulasta.

Kaikki suuret herrat tulevat Csoltoosen ja Bodokiin vaunuhevosia talonpojilta ostamaan, ja käypä silloin välistä niinkin... ainakin virkkoi muinoin Paavo Välkkyvä Belédin kreiville, kun tämä häitänsä valmisti: "ei siitä naimisesta mitään tule tänä talvena, sillä minun molemmat varsani ovat vielä liian nuoret ja samaten olisi aivan varhaista valjastaa Juhana Tappuraisen varsoja; muualla ei kasva koko mailmassa moisia hevosia."

... Kyllä jo kasvaa; Juho Oksanen on heiltä urkkinut taidon ja on kasvattanut neljä semmoista varsaa, että kun ne kiitävät läpi Csoltón ja Bodokin, ihmiset rientävät ulos ihmettä katsomaan ja kalpeiksi kateudesta käyvät.

... Harjat palmikoittuansa, nosti Juho valjaat selkään. Toinen vetohihna oli niin pahassa solmussa, että tuskin auki sai. Tuliset oriit levottomasti polkivat jalkaa ja viuhtoilivat hännällänsä.

Tallin ovi oli auki; ilmestyi kaunis, punaposkinen nuori vaimo oven suuhun — mutta ei huomannut Juhoa, hän kun oli "Mustan" takana.

Ei Juhokaan vaimoansa ensin huomannut, mutta ei aikaakaan, niin kuuli hänen kuiskailevan... katkonaisia sanoja, joita ei näin kaukaa enää oikein tähdännytkään. Kenen kanssa mahtoi puhella?

"Sano hänelle, että menen häihin, mutta sitte... en vielä tiedä, miten käy..."

Klaaran sanat nämät olivat, sen hän kuuli selvästi. Sitte vastasi käheä, yskänsekainen ääni, vaan sanoja ei voinut erottaa. Mutta Klaaran kuiskutuksen hän taas kuuli:

"Kaksi ruusua on oleva rinnassani, varro siellä... ole hamppulikojen luona."

Juho pudotti kädestänsä suitset, kovasti kolisivat permannossa soljet ja renkaat, mutta ei vaimo siitä ollut millänsäkään.

"Jos pudotan kädestäni punaisen ruusun maantielle, niin pysy poissa, mutta jos pudotan valkoisen, niin voit tulla."

Juho tuskin sai neljättä hevosta valjaisin, niin hänen sydämmensä sykki ja käsi vapisi, kaikki kävi nurin narin. Synkkiä aavistuksia heräsi mieleen. Oli hän kerran jo ennen kuullut tuon lempeän äänen tuollaisena.

— Mitä turhia! Rupeisiko mies paljaista sanoista pelkäämään? Eihän siinä ole varjoa, missä ei ruumistakaan. Rupeisiko hän antamaan sijaa pahoille luuloille?

Rauhoittuneena talutti hän hevoset juomaan. Tällä hetkellä Klaara par'aikaa talutti ulos portista erästä vanhaa, kyyryselkäistä akkaa.

— Kuka tuo hiton iso-äiti oli? — kysyi isäntä puoliksi piloillaan.

— Vävylän muori se oli kirkonmäeltä.

— Mitä asiaa tuon noidan oli sinulle?

— Hm! Oli hiivaa hakemassa, jos tietää tahdot.

— No, riennäpäs jo laittamaan itsesi valmiiksi! Heti lähdetään.

Rattaat olivat jo vedetyt ulos vajasta ja seisoivat voideltuina pihalla; kotvasen kuluttua olivat hevosetkin valjaissa. Molemmat istuivat rattaille.

Juho kerran näytti piiskaa vilkkaille hevosille, niin ne kuorskuen, tanssien lähtivät juoksemaan ulos pihasta.

Juho katseli hevosiansa ja nähdessään nuo soreat päät, jotka vuoroin painuivat rintaa vasten, vuoroin kohosivat taas ylös, miten vaskisoljet ja renkaat valjaissa kiilsivät ja loistivat, kuinka koreat vyöt hyvin hevosille sopivat ja teräskengät olivat kavioitten alla isänmaan tuleen sytyttää, niin paisui hänen rintansa mielihyvästä.