Part 4

_Anne-Marie_. Heti paikalla, setä! Mutta ensiksi tahtoisin pyytää sedältä jotakin. Kas, asian laita on sellainen, etten kotona ole saanut koskaan tarttua mihinkään työhön. Pienenä olin kivuloinen, ja sitten isä ja äiti olivat niin arat minusta... (Äkkiä päättäväisesti.) Meillä on lehmä kotona ja minä en osaa lypsää sitä, mutta äiti ei salli minun sitä tehdä. Luuleeko setä...

_Patruuna Teodor_. Että saisit lypsää lehmiä täällä? Sinä saat kysyä Fridalta. Häneen minä en voi vaikuttaa mitään.

_Anne-Marie_. Niin mutta setä voisi kai ainakin sanoa hänelle, että minä osaan lypsää!

_Patruuna Teodor_. Tiedätkö, minä alan huomata jotakin. Sinä olet saanut päähäsi, että kaikkea sitä, mitä et saa tehdä kotona, minun pitäisi sallia sinun tehdä täällä. Luulenpa että minun pitää neuvotella asiasta Mauritzin kanssa.

_Anne-Marie_. Setä... Mauritz on niin järkevä!

_Patruuna Teodor_. Niin, hänhän on kaikella tavalla mainio mies.

_Anne-Marie_. Mauritz ei voi lainkaan käsittää, että tahtoisin tehdä työtä vain siksi, että se on hauskaa. Hänen mielestään huvin tulee olla sinänsä ja työn sinänsä.

_Patruuna Teodor_. Vai niin, sinä arvelet, ettei meidän tarvitse puhua tästä Mauritzille? Mutta sinä näytät kovin huolestuneelta. Sinulla on varmaan jotain muutakin sydämelläsi?

_Anne-Marie_. Ajaessamme eilen oli niin kovin kaunista tienvarsilla, setä. Kaikkialla ihmiset olivat korjaamassa heinää. (Katsoo rukoilevasti häneen.) Näytti aivan siltä, kuin heillä olisi ollut kovin hauskaa.

_Patruuna Teodor_. Vai niin, sinä et ole koskaan ollut haravoimassa heinää!

_Anne-Marie_. En koskaan, setä.

_Patruuna Teodor_. Niin, näes, se on hauskaa, sen minäkin ymmärrän. Etkö ole koskaan saanut ajaa heinäkuormallakaan?

_Anne-Marie_. En koskaan, setä.

_Patruuna Teodor_. Sitä minä tuskin uskallan antaa sinun koettaa. Jos se olisi ollut siihen aikaan, jolloin minä itse olin mukana ajamassa...

_Anne-Marie_ (katsoo rukoilevasti). Mutta nyt setä ei aja enää? Ehkei se ole sopivaa?

_Patruuna Teodor_. Sopivaa... Tiedätkös, olen kai minä tehnyt sellaista, mikä on ollut paljon vähemmän sopivaa minulle... Mutta siinä tapauksessa meidän täytyy rukoilla Jumalaa, että Mauritz eksyisi metsästysretkellään, sillä muuten me emme koskaan saa siihen lupaa.

_Anne-Marie_ (viattomasti). Ehkäpä Mauritzin pitää levätä metsästysretkensä jälkeen, Teodor setä. (Kaksi herraa tulee samassa pihalle.) Voi miten ikävää, setä, tulee vieraita.

_Patruuna Teodor_ (katsoo alas). Kas, aivan oikein! (kuiskaa Anne-Marielle.) Ole vaan hiljaa! Älä liikahda!

(Borgström ja Kolmodin puettuina vaaleihin kesäpukuihin, hiostuneina kävelystä.)

_Borgström_ (astuu vuorineuvoksettaren luo). Kas, mistä tuuli nyt puhaltaa, kun hänen armonsa on tullut Laxåsta Bohultiin? Varmaankin morsiamen vuoksi, arvaan minä. Kas Kolmodin oli niin kovin huolissaan siitä, että Fristedt jäisi yksin nuoren parin kanssa, ja siksi hän ei antanut minulle rauhaa, ennenkuin sai minut mukanaan tänne.

_Kolmodin_.. Niin, minähän aioin vain pitää silmällä...

_Borgström_. Niin, nyt kun vuorineuvoksetar on täällä, niin ei ole hätää mitään, nyt Fristedtillä on apulainen sekä seuran pitämisessä että kaikessa muussakin.

_Vuorineuvoksetar_. Ja tiedättekö hyvät herrat, hän suoriutuu aivan erinomaisesti. Minun ei ole tarvinnut auttaa häntä ei ainoatakaan hetkeä.

_Borgström_. Voiko vuorineuvoksetar sanoa meille missä hän nyt piileksii? Hän pyysi, että me tulisimme tänään heittämään keilaa. "En minä viitsi kahta kokonaista päivää pitää seuraa vastakihlantuneelle parille", sanoi hän. "Te saatte luvan tulla, jotta pääsen edes hetkeksi livahtamaan tieheni."

(Vilkasta ilmeittenvaihtoa lehtimajassa.)

_Vuorineuvoksetar_. Poikani Teodor on varmaankin käynyt huonomuistiseksi. Hän läksi näyttämään ympäristöä nuorelle morsiamelle. Me olemme hyvin ihastuneet, sekä minä että Teodor, nuoreen ihmiseen, jonka pojanpoikani toi tänne.

_Borgström_. Niin, hän kuuluu olevan herttainen pieni tyttö, tuo Filipstadin leipurintytär. Kolmodin tässä on aivan hullaantunut häneen.

_Vuorineuvoksetar_. Olen kovin epäkohtelias, kun en pyydä herroja jäämään, mutta luulenpa kestävän useita tunteja, ennenkuin Teodor palaa takaisin. Odotusaika käy herroille kovin pitkäksi.

_Borgström_. Ei se tee mitään, vuorineuvoksetar. Me olemme aivan kuin kotonamme tässä talossa ja tulemme mainiosti toimeen, vaikka isäntä onkin poissa. Me menemme ensiksi ehkä keilaradalle. Kas, kyllä Fristedt palaa hetken kuluttua. Jos kysymyksessä olisi Kolmodin, niin asia olisi aivan toinen, mutta Fristedt väsyy hyvinkin pian pitämään seuraa seitsemäntoistavuotiaalle tytön typykälle. Hyvästi siksi aikaa, vuorineuvoksetar! (Poistuvat perälle.)

_Anne-Marie_ (hyvin huvitettuna. Patruuna Teodor hämillään). Vai niin, Teodor setä! Sitten kai setä lähtee nyt keilaa heittämään.

_Patruuna Teodor_. Kunpa pysyisit vain vaiti, jotta he pääsevät lähtemään! Etkö huomannut, ettei vuorineuvoksetar halunnut pidättää heitä. Pitää varoa, ettei vanha ihminen joudu valheesta kiinni. Mehän lähdemme heinäniitylle. Mene sinä vain sisään vaihtamaan huonointa päällesi!

_Anne-Marie_ (kohoaa laskeutuakseen maahan keinusta). Kätesi, Teodor setä! (He astuvat alas ja tulevat heti sen jälkeen pihalle vasemmanpuoleisesta portista.)

_Patruuna Teodor_. No, mitä vuorineuvoksettarelle kuuluu?

_Vuorineuvoksetar_. Hyvää vain, poikaseni. Istun täällä yhtä yksinäni kuin Laxåssakin.

_Patruuna Teodor_. Minä en saa jutella vuorineuvoksettaren kanssa niin paljon kuin haluaisin, sillä tämä tytön typykkä ajaa minua paikasta toiseen. Ja tietääkö vuorineuvoksetar mitä, nyt hän haluaa heinäniitylle. Ei sitä enää saa tehdä mitään mitä haluaisi.

_Vuorineuvoksetar_. Se on erittäin hyvä, Teodor, erittäin hyödyllistä ja hyvää. Mutta annappa nyt ensin minulle käsivartesi, jotta pääsisin sisään! Minun pitää saada hiukan levätä.

_Patruuna Teodor_ (tarjoo käsivartensa vuorineuvoksettarelle ja auttaa hänet sisään. Heti sen jälkeen hän palaa takaisin pieni, lyhytkarvainen koira sylissä, pienin elukka mitä voi kuvitella mielessään). Katsoppas tätä, niin saat tehdä Jennyn tuttavuutta, Anne-Marie! Et suinkaan koskaan ennen ole nähnyt näin pientä elukkaa?

_Anne-Marie_ (hyväilee koiraa). Voi, miten suloinen se on, Teodor setä!

_Patruuna Teodor_. Varmaankin sinä ihmettelet miten minulla on näin pieni koira?

_Anne-Marie_. Niin, minä ihmettelen todellakin, setä.

_Patruuna Teodor_. Katsohan, se riippuu siitä, etten minä ole valinnut Jennyä koirakseni, vaan Jenny on valinnut minut isännäkseen. Kun Jenny tuli ensi kerran tänne, lepäsi hän erään hienon tukholmalaisen rouvan sylissä. Ja hänellä oli peite selässä ja huivi päässä. (Pieni koira murahtaa.) Hiljaa Jenny! Se on aivan totta, huivi sinulla oli päässä. Ja minä ajattelin mielessäni, kun näin hänet, että sepä vasta oli surkea koira. Mutta tiedätkös, kun koira rukka pääsi maahan, niin varmaankin siinä heräsivät sen nuoruuden muistot henkiin. Vai mitähän se lie ollut. Se kuopi maata ja potki ja koetti irroittua peitteestään. Ja sitten se alkoi matkia suuria koiria, niin että me kaikki arvelimme, että Jenny varmaankin oli syntynyt maalla.

_Anne-Marie_ (alkaa käydä levottomaksi). Teodor setä, minä...

_Patruuna Teodor_. Ei, maltahan, niin saat kuulla jutun loppuun! Niin, näes, Jenny makasi ulkona portailla koko ajan täällä eikä muistanutkaan vierashuoneen sohvaa. Se ajoi takaa kanoja, ja haukkui kerjäläisiä ja juoksi hevosten jaloissa, kun vieraita saapui taloon. Kyläpä meillä oli hauska sen kustannuksella. Voithan käsittää sen, tällainen pieni raukka, joka aina on maannut korissa ja jota on kannettu käsivarrella! Ja sitten kun sen emännän piti lähteä pois...

_Anne-Marie_ (yhä kasvavalla levottomuudella). Teodor setä...

_Patruuna Teodor_. Vain silmänräpäys vielä! Niin, kun sen emännän oli määrä lähteä, niin Jenny ei tahtonut seurata sen mukana. Se seisoi vain portailla ja haukkui ja hyppäsi minua vasten, oikein rukoili saadakseen jäädä tänne! Niin ettei muuta neuvoa ollut kuin pitää se täällä. Me olimme kaikki hiukan liikutettuja, kun koira oli niin pieni ja sittenkin tahtoi olla maalaiskoira. Mutta enpä olisi uskonut, että rupeisin viljelemään sylikoiraa! Pian minä saan kai myös vaimon!

_Anne-Marie_ (tulipunaisin poskin). Teodor setä!

_Patruuna Teodor_. Niin, nyt olet kuullut sen jutun. Mene nyt vaihtamaan pukua!

_Anne-Marie_ (sekä suuttuneena että hämillään). Teodor setä, minä en tahdo, että setä luulee... En minä halua lähteä heinäniitylle... En tahdo lypsää lehmiä... En... en tahdo! Se oli vain päähänpisto. En minä tahdo.

_Patruuna Teodor_. Vai niinkö asiat ovatkin! Sinä vain juttelet, mutta kun asiasta on tehtävä tosi, niin et uskalla.

_Anne-Marie_. Minä en uskalla, Teodor setä.

_Patruuna Teodor_. No, mene sitten sisään ja käy vuorineuvoksettaren viereen sohvaan istumaan!

_Anne-Marie_. Teodor setä!

_Patruuna Teodor_. Mene sisään, sanon minä! Oi, minä olin houkkio, minä! Mutta sinä olet samanlainen kuin Mauritzkin. Sinä onnistuit vain paremmin. Mutta etpä voinutkaan näytellä loppuun saakka, kun otin sanoistasi kiinni. Mene sisään, sanon minä!

(Hän heittäytyy tuolille kädet nyrkissä ja katsoo synkkänä eteensä.)

_Anne-Marie_ (peloissaan ja pahoillaan). Ei se ole niin! Ei laisinkaan niinkuin... Voi, setä! En tiedä...

_Patruuna Teodor_ (kääntyy häneen katsoen pitkään ja tuskaisesti). Älä välitä minusta! Minulla on seuraa, minua odotetaan keilaradalla. — Voit sanoa Fridalle, että hän toisi juotavaa! (kiivaasti) Oi, etkö voi jo mennä, niin ettei minun tarvitse nähdä sinua! Minä olen niin tottunut siihen, että minulle teeskennellään ja imarrellaan. Luulin, ettei kukaan enää voisi vetää minua nenästä. Mene tiehesi! Minuun koskee niin kipeästi kun näen sinut. Sinun näkemisesi tuottaa minulle suurempaa kipuaa kuin muiden.

(Hän istuu hiljaa ja tuijottaa eteensä, sillä välin kun Anne-Marie aivan kuin unessa, kädet sydäntä vasten painettuna, vetäytyy ovesta sisään.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Bohultin puutarha koristettu kirjavilla lyhdyillä ja köynnöksillä. Suuren puutarhamajan suuressa ikkunassa on kirjavat lasit. Se on sisältä valaistu, niin että se loistaa kuin hohtokivi. Ulkopuoleltakin se on valaistu kirjavin lyhdyin. Sisäänkäytävä suurien kaksoisovien kautta. Korkeat, kukkivat, ruukkuihin istutetut oleanderipuut ympäröivät kapeaa kuistipermantoa, joka ympäröi puutarhamajaa ja samoin ylintä porrassiltaa.

Oikealla pöytä, jolla seisoo suuri boolimalja ja joukko laseja. Vasemmalla sohvia, tuoleja ja pari pientä valurautaista pyöreää pöytää.

On kesäyö kahdentoista ja yhden välillä. On yhä hämärä, mutta näytöksen aikana aamu alkaa sarastaa ja aurinko nousta. Näytöksen alussa kuuluu vähä väliä keilojen vierimistä.

Kun esirippu nousee, on joukko baalipukuisia neitoja kerääntynyt Mauritzin ympärille, joka seisoo kuistin sillalla oleanderipuiden keskellä ja pitää puhetta. Yleisö kuulee vain viimeiset säkeet puheesta.

_Mauritz_.

Hän lamppu on, mi hiljaa valaisee vain kotipiirin, ei hän tahdo loistaa. Hän kodin sopukassa hyräilee ja miehen otsalta hän pilvet poistaa. Hän koivun rinnalla nyt kukoistaa. Hän on... hän on... jo laulu loppuun saa, mä pyydän vain nyt maljaan yhtymään kunniaks Pohjan vienon neidon tään.

Naisten malja, hyvät herrat! Ja nyt me hurraamme oikein ylioppilaiden tapaan! Hipp, hipp, hipp! Hurraa, hurraa, hurraa!

(Kaikki yhtyvät hurraahuutoihin. Sen jälkeen juodaan malja kaikkien yhtyessä siihen. Laseja kilistellään.)

_Nuoret naiset_ (Mauritzin ympärillä, huutavat hänelle). Miten kaunista! Ihastuttavaa! Kas, että sinä osasit sepittää niin kauniin runon! Ei meillä ollut aavistustakaan siitä, että sinä olet runoilija, Mauritz! (Hän kääntyy toisesta toiseen ja kilistelee laseja. Hän on vallaton ja tyytyväinen ja hänen ulkomuotonsa on hyvin edukseen. Anne-Marie pysyttelee varjossa. Kun Mauritz on kilistellyt toisien kanssa, lähestyy hän häntä.)

_Mauritz_ (hiljaa, tuttavallisesti). No, mitä sinä pidit puheestani, Anne-Marie?

_Anne-Marie_ (on koko näytöksen aikana hiljainen, ikäänkuin vanhentunut. Hän ei ole enää lapsellisen ujo, vaan sanoo mitä hän tahtoo joutumatta hämilleen.) Se oli hyvin kaunis, Mauritz. Olisin toivonut, että setä olisi ollut kuulemassa.

_Mauritz_. Sitäpä minäkin. Odotin viimeiseen asti, että hän ilmestyisi. Mutta voihan se olla yhdentekevääkin. Hän ei ole kovin runollinen luonteeltaan, tuo hyvä Teodor setä. Tuskinpa hän panee arvoa muille kuin Wilhelmssonin runokokeille. Mutta sedästä puhuessamme, en ole koskaan nähnyt häntä niin merkillisenä kuin tänään. Onpa sekin laitaa, kun lähtee heittämään koko yöksi keilaa, vaikka talo on täynnä vieraita, eikä tule edes tervehtimään heitä! Mutta tietäähän hän, että hän voi luottaa minuun.

_Anne-Marie_. En minä koskaan myöskään ole nähnyt sinua sellaisena kuin tänä iltana, Mauritz.

_Mauritz_. Onpa se sentään hyvä, että huomaat minun yrittävän parastani, Anne-Marie. Mutta mitä sinuun tulee, niin en käsitä, miksikä sinä olet valinnut tuollaisen hautajaisilmeen. Sinä näytät niin vakavalta, ettei kukaan uskalla tulla edes lähelle.

(Sillä välin kun kihlautuneet keskustelevat, kulkevat muut parittain puutarhan käytävillä hyvin iloisen mielialan vallitessa.)

_Anne-Marie_. He ovat kaikki niin vieraita minulle, Mauritz.

_Mauritz_. Loruja! He tulisivat avosylin kaikki sinua vastaan minun tähteni, jos sinä vain sallisit heidän lähestyä. Se riippuu kai tuosta siunatusta ujoudesta. No, saathan sinä tietysti olla niinkuin itse haluat, mutta minä luulin, että sinä auttaisit minua hieman. Isoäiti on mennyt nukkumaan, setä heittää keilaa, sinä mökötät! Minun täytyy ennättää joka puolelle. (Näiden sanojen aikana on alkanut kuulua soittoa puularhamajasta.) Ei, hyvät herrat, nyt soitetaan franseesiin! (Taputtaa käsiään.) Franseesi, franseesi, hyvät herrat! (Hän pyytää tanssiin komean ja kauniin tytön.) Mamseli Westling, onko minulla kunnia?

(Hän menee sisään daami käsikynkässä, toiset kutsuvat myös tanssiin ja seuraavat jäljessä. Anne-Marie vetäytyy syrjään, toisten järjestyessä tanssiin. Sitten hän istahtaa penkille näyttämön etualalle, selin katselijoihin.)

_Mauritz_ (puutarha-majan ovelta). Anne-Marie!

_Anne-Marie_ (nousee). Niin, Mauritz.

_Mauritz_ (astuu hiekkakäytävälle Jenny sylissä.) Ole niin ystävällinen, Anne-Marie, ja pidä huolta Jennystä, koska et kuitenkaan tanssi! Se juoksee meidän jaloissamme. Setä ei antaisi koskaan anteeksi, jos sille tapahtuisi jotain.

_Anne-Marie_ (ottaa vastaan Jennyn). Kyllä Mauritz.

_Mauritz_ (hiukan häpeissään, ystävällisemmin kuin äsken). Sinun täytyy todellakin lainata minut patruunan tyttärille täksi illaksi, Anne-Marie! Näethän itsekin, etten pääse heistä eroon. Me olemme lapsuudenystäviä, käsitäthän. Se on niin harvinaista täällä maalla, että heillä on kavaljeeri, joka on nähnyt hiukan maailmaa ja osaa sekä tanssia että jutella.

_Anne-Marie_. Ei sinun pidä luulla, Mauritz, että haluan asettaa rakkauttamme näytteille.

_Mauritz_. Mitä sinä sanot? Mikä sinun oikein on? (Puutarhamajasta huudetaan: Mauritz!) Minua huudetaan. Minun täytyy mennä tanssimaan. Sinä pidät siis huolta Jennystä? (Poistuu -puutarhamajaa kohti, pysähtyy.) Älä vain herran nimessä ole mustasukkainen Elisabet Westlingille!

_Anne-Marie_ (palaa paikalleen sohvalle. Hän vajoaa hurmauksen valtaan. Tunteet, joita hän tähän saakka on hillinnyt, saavat hänet valtoihinsa nyt, kun hän on yksin. Hän sivelee ajatuksiinsa vaipuneena koiran päätä, puhuessaan itsekseen hiljaisella, kiihkeällä, milloin syvästi surullisella, milloin miltei riemuitsevalla äänellä.) Kuulehan Jenny, hän kysyy, mikä minun on. Hän luulee, että olen pahoillani, kun hän ei tanssi minun kanssani. Hän ei käsitä mitään. Enkä minä voi sitä sanoa hänelle! Miten se oikeastaan tuli, Jenny? Voitko sinä sanoa, miten se tuli? Minä en tietänyt mistään, Jenny, kun se tuli. Se tuli kuin kaste heinänkorteen. Se tuli kuin väri kukkaan. Se tuli aivan huomaamatta. Se ei ilmoittanut mitään edeltäkäsin. Mutta vaikka se näin tulikin, Jenny, niin ei se olisi saanut tulla. Oi, Jenny, se tekee minut niin levottomaksi! Se tekee minut niin onnettomaksi. Minä olen mielestäni aivan kuin huono ihminen. (Voimakkaammin.) En tahdo tietää siitä mitään! Minä riistän sen pois, heitän sen luotani! (Hiljaisesti.) Mutta tiedätkös, Jenny, siihen on aivan mahdoton päästä käsiksi. Minä suljen siltä oven, ja se tulee sittenkin sisään. Se on kaikkialla. Suonissani ei ole verta. Se yksin kuohuu niissä. Jos voisin hävittää kaiken sen, mistä ruumiini on kokoonpantu ja jättää vain yksin sen jäljelle, niin olisin sittenkin aivan sellainen kuin nytkin. Ja sittenkään se ei ole mitään. (Avuttomasti huoaten.)

Voi, Jenny, miten se tuli?

Se ei tullut aamiaispöydässä. Ei lainkaan! Silloin olin vain ujo ja hämilläni. Olihan se kovin viisasta, että Mauritz pysytteli poissa, mutta sittenkin minä pelästyin niin pahasti, kun olin jäänyt yksin, kahden vieraan ihmisen pariin. Ei, aivan varmaan se ei tullut aamiaispöydässä. Eikä se tullut sittenkään, kun me kuljimme takapihalla. Silloin minä tulin vain niin tutuksi Teodor sedän kanssa, että olisin mielelläni voinut sanoa hänelle vaikka mitä, aivankuin äidillenikin.

Mutta sitten, Jenny, kun hän luuli, että minä olin vain tahtonut mielistellä häntä!... Kun hän katsoi niin suruissaan minuun ja ajoi minut luotaan... Silloin kun huomasin, että hänelläkin oli sydän, joka kärsi meidän kovuudestamme... Silloin, Jenny, juuri silloin se tuli! Se tuli hiipien, se tuli ryömien, se tuli risahdellen, se tuli rasahdellen, se tuli kuin peikko, joka hiipii hiljaisessa metsässä. (Äänettömyys.)

_Frida_. Vai niin, täältähän minä löydän mamseli Anne-Marien!

_Anne-Marie_ (hätkähtää). Minua ei pyydetty tanssiin, Frida, ja silloin arvelin, että yhtä hyvin voisin istua täälläkin.

_Frida_. Niin mutta sehän on aivan hullua! Hänen tähtensähän koko tanssit on pantu toimeen! Ja sitten hän istuu täällä yksin eikä saa lainkaan tanssia!

_Anne-Marie_. Minun on yhtä hyvä näinkin, Frida. Minua ei haluta tanssia tänä iltana. — Eikö Teodor-setä ole tullut vielä keilaradalta, Frida?

_Frida_. Ei hän tietääkseni ole tullut. Hän ei viitsi tulla, vaikka olen useamman kerran lähettänyt hänelle sanaa. Mutta nyt minä aioin kysyä, saisinko viedä terveiset mamseli Anne-Marielta ja sanoa, että mamseli Anne-Marie haluaisi puhua hänen kanssaan.

_Anne-Marie_. Ei, ei mitenkään, Frida! Ei se sovi. Frida ei saa viedä terveisiä minulta!

_Frida_. Miksikä minä en saisi viedä terveisiä mamseli Anne-Marielta?

_Anne-Marie_ (tuskissaan). Siksi että... Ei, ei se sovi! (Malttaa mielensä ja jatkaa levollisemmin.) Siksi että setä on suuttunut minuun, Frida.

_Frida_. Sitä ei kukaan voi uskotella minulle. Ei täällä pitkiin aikoihin ole ollut ketään, josta hän olisi pitänyt niin paljon kuin mamseli Anne-Mariesta.

_Anne-Marie_. Minä tarkoitan täyttä totta, Frida. Hän on sanonut, ettei hän halua enää nähdä minua.

_Frida_. Ash, ei pidä välittää siitä mitä hän sanoo! Hän suuttuu ja heltyy taas samassa hetkessä. Mutta jos asian laita on niinkuin mamseli Anne-Marie sanoo, niin voi se riippua jostakin muusta, mutta se on vain hyväksi.

_Anne-Marie_. Mistä sitten, Frida?

_Frida_. Eikö mamseli Anne-Marie ole koskaan kuullut, että kun patruuna oli kahdenkymmenen vuoden vanha ja mamseli Anne-Marien äiti oli paria vuotta nuorempi...

_Anne-Marie_ (hypähtää hengästyneenä ylös). Mitä sitten?

_Frida_. Kas, ettei mamseli Anne-Marie ole sitä kuullut! Niin, silloin he olivat kihloissa niinkuin mamseli Anne-Marie ja Mauritz herra nyt.

_Anne-Marie_ (kiivaasti). Se ei ole totta! Se on vain perätöntä juorua.

_Frida_. Kyllä se on totta. Mutta minä en puhu sen enempää, jollei mamseli Anne-Marie tahdo kuulla.

_Anne-Marie_ (melkein itkuun purskahtamaisillan). Kyllä minä ymmärrän, että Frida puhuu totta, mutta se on niin merkillistä, ymmärtäähän Frida sen. (Taistelee itkua vastaan.) No, miksikä he eivät saaneet toisiaan?

_Frida_. Vanha vuorineuvoksetar teki siitä lopun. — Ja kyllä he ovat unohtaneet sen asian kumpikin. Patruuna ainakin on ollut monta kertaa sen jälkeenkin rakastunut. Mutta kun hän eilen näki mamseli Anne-Marien, niin varmaankin jokin muisto heräsi henkiin. Ehkäpä se pahoitti hänen mieltään, niin ettei hän sen vuoksi halua nähdä mamseli Anne-Marieta. Mutta tuo suru on hänelle vain hyväksi.

_Anne-Marie_ (ajatuksiinsa eksyneenä). Siksi hän sanoi, että minun petokseni koski häneen kipeämmin kuin muitten! Siksi hän tiesi, että kotipihalla kasvoi suuri vaahtera!

_Frida_. Mitä mamseli Anne-Marie sanoo?

_Anne-Marie_. Minä en ymmärrä tätä asiaa, Frida. Äitihän juuri toivoi, että me tulisimme tänne.

_Frida_. Sen minä voin hyvinkin ymmärtää. Hänestä oli varmaankin hauska pukea tyttärensä hienoksi neidiksi, jotta patruuna saisi nähdä miltä hän näyttää.

_Anne-Marie_. Mitä Frida tarkoittaa?

_Frida_. Mitäkö minä tarkoitan? Minä tarkoitan, että jos patruuna olisi viisas, niin hän antaisi Mauritz herran ja mamseli Anne-Marien heti paikalla mennä naimisiin. Ja sitten hän ei lahjoittaisi teille Laxåta eikä mitään muutakaan paikkaa, vaan pitäisi teidät täällä Bohultissa. Sillä tavalla hän saisi kodin itsekin, ja sitä juuri hän tarvitsisi, jotta hänen päivänsä eivät päättyisi pahasti. Luulenpa että mamseli Anne-Marien äitikin halusi samaa...

_Anne-Marie_ (kiivaasti). Se on mahdotonta! Kuinka Frida voi ajatellakaan jotakin niin kauheaa... (Levollisemmin.) Sellaista ei Frida koskaan enää saa ajatella! Frida aikoi varmaan pyytää minulta jotakin tullessaan tänne.

_Frida_. Niin, minä ajattelin, että mamseli Anne-Mariella olisi ehkä äitinsä vuoksi hiukan vaikutusvaltaa patruunaan. Siksi minä pyysin, että saisin viedä terveiset...

_Anne-Marie_. Sen saa Frida kernaasti tehdä. En käsittänyt alussa oikein Fridan tarkoitusta. Enhän minä ollut selvillä tästä asiasta. Mutta nyt, kun sen tiedän, niin saa Frida kernaasti viedä terveiseni perille. Ei ole mitään estettä enää, Frida.

(Samassa ovet avataan puutarhamajaan ja tanssivat parit tulevat ulos.)

_Elisabet Westling_ (Mauritzin taluttamana). Miten ihanaa päästä ulos! Sinä tanssit aivan liian hurjasti, _Mauritz_.

_Frida_ (Anne-Marielle). No, sitten me saamme hänet pian tänne, sen mamseli Anne-Marie saa nähdä. (Poistuu.)

_Mauritz_ (vie naisensa pöydän ääreen ja juo hänen kanssaan. Samaa tekevät toisetkin parit.) Me sovimme hyvin yhteen. Etkö sinäkin ole samaa mieltä, Elisabet? Huomaa kyllä, että olemme tanssineet yhdessä pienestä pitäen.

_Elisabet_. Sehän on aivan totta, Mauritz, että me olemme vanhoja tuttuja. Ja siksi minulla mielestäni on oikeus sanoa Mauritzille jotain.

_Mauritz_. Mitä sitten, Elisabet?

_Elisabet_. Niin, minun mielestäni Mauritz laiminlyö morsiantaan.

_Mauritz_. Anne-Marie haluaa sitä itse, Elisabet. Hän ei tahdo asettaa meidän rakkauttamme näytteille. Sitä paitsi, niinkauankuin setä jättää minulle isännän velvollisuudet, on minun suorastaan pakko pitää huolta hänen vieraistaan. Mutta isännyydestä puhuen! Mitä herrat laulajat arvelevat? Viritämmekö laulun sillä välin kuin naiset lepäävät?

_Kaikki_. Niin, niin, laulua! Antakaa meidän kuulla laulua!

_Mauritz_ (Anne-Marielle sillä välin kuin laulajat järjestyvät, ottavat ääntä, jne.). Eikö sinun mielestäsi täällä sentään ole jumalallista, Anne-Marie? Kesäyö, tanssia, laulua! Oletko koskaan ennen ollut mukana missään näin ihanassa?

_Anne-Marie_. En, enkä ole koskaan nähnyt sinuakaan sellaisena kuin tänä iltana, Mauritz.

(Laulajat alkavat laulaa.)

(Laulun viimeisten sävelten aikana tulee patruuna Teodor ja hänen ystävänsä. He ovat iloisia ja meluavia, vaan eivät päihtyneitä. He seisovat hiljaa alallaan kunnes laulu loppuu. He kulkevat ympäri tervehtien.)

_Patruuna Teodor_. Kas vaan! Luulenpa, että te olette pitäneet itsestänne hyvää huolta täällä tanssijamajassa! Oletteko saaneet tanssia, tyttöset?

_Eräs Tyttö_ (tervehtiessään patruuna Teodoria). Mauritz on ollut erinomainen isäntä, patruuna Teodor.

_Toinen_. Aivan erinomainen.

_Elisabet_. Hän on pitänyt puheen sekä naisille, isänmaalle että tuntureille.

_Patruuna Teodor_. Senhän minä arvasinkin! Kas, Kolmodin, hänen teki mielensä päästä tänne tanssimaan. Mutta minä sanoin hänelle, että hän saattoi yhtä kernaasti heittää keilaa. Ei kukaan tytöistä olisi edes katsonutkaan häneen, kun heillä oli sellainen kavaljeeri kuin Mauritz. (Tanssimusiikkia puutarhamajasta.) Mutta nyt kai me joka tapauksessa menemme hiukan pyörähtelemään, vai mitä sinä arvelet, Kolmodin? (Pyytää Elisabetin tanssiin.)

_Elisabet_. Kiitoksia paljon, patruuna Teodor, mutta minä olen jo pyydetty. (Hän tarttuu erään herran käsivarteen ja poistuu sisään. Huomattavalla kiireellä kiiruhtavat kaikki tytöt pois tieltä, kun patruuna Teodor lähestyy, tai myöskin he kieltäytyvät tanssimasta.)

_Patruuna Teodor_. Ei meille taida jäädä ketään, Kolmodin. (Kaikki ovat puutarhamajassa paitsi Mauritz.)

_Mauritz_. Eihän setä... ei sedän tarvitse jäädä ilman naista, jos setä tahtoo tanssia! Anne-Mariehan seisoo tässä, Teodor setä. Voihan setä tanssia Anne-Marien kanssa, jollei ole ketään muuta.

_Anne-Marie_ (hätkähtää ja painaa kätensä sydäntä vasten).

_Patruuna Teodor_ (kohottaa hartioitaan, ei pyydä häntä). Kyllä me löydämme lohdutusta täällä ulkona, Kolmodin, Borgström ja, minä, vaikka emme saisikaan tyttöjä. (Poistuu pöydän luo, missä palvelustyttö kerää pois käytettyjä lautasia ja laseja.) Tuo sinä konjakkia ja rommia! Rehellistä tavaraa, ei noin mietoa!

_Kolmodin_.. Borgström ja minä menemme sisään katselemaan tanssia. Etkö sinäkin tule mukaan, Fristedt?

_Patruuna Teodor_. Menkää te tomuun ja kuumuuteen, jos mielenne tekee! Minä pysyn täällä. (Hän astuu muutaman askeleen puutarhaan päin.)

_Mauritz_ (kiivaasti ja nopeasti Anne-Marielle). Sinä pilaat kaikki minulta, Anne-Marie! Tuollaiseltako sinä näytät, kun setä tahtoo tanssia kanssasi? Jospa tietäisit, mitä hän sanoi eilen sinusta! Sinunkin täytyy tehdä jotakin, Anne-Marie!

_Anne-Marie_. Mitä minun pitää sitten tehdä, Mauritz?

_Mauritz_. Nyt et voi tehdä enää mitään, kaikki on pilattu! Ajattelehan! Kaikki mitä tänä iltana olen voittanut, on kadotettu.

_Anne-Marie_. Kernaasti tahdon pyytää anteeksi sedältä, jos sinä sitä tarkoitat, Mauritz. Olen kovin pahoillani, jos loukkasin häntä.

_Mauritz_. Se olisi tietenkin parasta, mutta eihän sitä voi pyytää mitään siltä, joka on niin naurettavan ujo kuin sinä!

(Jättää hänet hyvin ärtyisessä mielentilassa ja palaa tanssisaliin. Anne-Marie jää paikalleen seisomaan oikealle. Voi huomata, että hän on vajoamaisillaan omiin unelmiinsa, mutta Frida häiritsee häntä tullessaan lasineen ja karahveineen, jotka hän asettaa pöydälle sohvan viereen, missä Anne-Marie äsken istui.)

_Anne-Marie_ (lähestymättä). Ketä varten tuo on, Frida?

_Frida_. Patruuna käski tuoda väkeviä, mamseli Anne-Marie.

_Anne-Marie_. Hehän ovat juoneet kaiken yötä keilaradalla! Voisihan se jo riittää.

_Frida_. No se sitten on varma.

_Anne-Marie_. Ei suinkaan Frida tuo enää lisään? Fridan sijassa minä veisin pois tuon tarjottimen.

_Frida_. Enpä usko, että hän uskaltaisi, jos hän olisi jonkun... palveluksessa, mamseli Anne-Marie. (Laskee tarjottimen pöydälle ja menee. Patruuna Teodor tulee reippaasti. Kaataa lasiin ja tyhjentää sen puolilleen.)

_Anne-Marie_ (puoleksi tukehtuneella äänellä liikahtamatta paikallaan). Teodor setä!

_Patruuna Teodor_ (kääntyy hänen puoleensa teeskennellen välinpitämättömyyttä). Sanoitko jotain?

(Kun Anne-Marie ei vastaa, kohauttaa hän olkapäitään ja alkaa kävellä edestakaisin puutarhamajan edustalla.)

_Anne-Marie_ (astuu arkailematta esiin ja siirtää tarjottimen suurelle pöydälle. Käy istumaan sohvaan, niin että kun patruuna seuraavalla kerralla tulee pöydän luo juodakseen, näkee hän Anne-Marien edessään).

_Patruuna Teodor_. Minne minun lasini on kadonnut?

_Anne-Marie_. Vai niin, oliko se sedän lasi! Minä siirsin sen tuonne. Minä tahdoin istua tässä ja odottaa setää.

_Patruuna Teodor_. Sehän on totta! Sinä lähetit minua hakemaan. Oliko sinulla jotakin asiaa?

_Anne-Marie_. Ei mitään erikoista, setä. Mutta minulla ei ole ollut ketään, jonka kanssa olisin jutellut tänä iltana.

_Patruuna Teodor_. Miksikä sinä et tanssi?

_Anne-Marie_. Ei kukaan ole pyytänyt minua tanssiin, Teodor setä.

_Patruuna Teodor_. Tuhat tulimmaista! Minä panen toimeen tanssijaiset, jotta sinä saisit tanssia, ja sitten sinua ei edes pyydetä tanssiin! No, kyllä minä opetan heitä! (Kiiruhtaa puutarhamajaan päin.)

_Anne-Marie_ (kiiruhtaa jäljessä ja tarttuu hänen käsivarteensa). Anna olla, setä! Kyllä minä muuten tanssin kernaasti, mutta tänä iltana olen kernaammin täällä ulkona.

_Patruuna Teodor_. Tahdotko sinä kernaammin olla täällä minun kanssani kuin tanssia nuorten kanssa?

_Anne-Marie_. Niin, minä olen kernaammin täällä. (Käy istumaan.) Eikö setä tahtoisi käydä istumaan minun viereeni?

_Patruuna Teodor_ (näyttää hetken aikaa iloiselta, mutta kohauttaa jälleen olkapäitään). Alotatko sinä konstisi uudelleen? (Käy istumaan hänen viereensä, mutta on alakuloinen. Sanoo ivallisesti.) Sinä ajattelet alituisesti tulevaisuutta.

_Anne-Marie_. Niin, minä ajattelen tulevaisuutta.

_Patruuna Teodor_ (niinkuin yllä). Se on oikein, voit kernaasti sanoa suoraan ajatuksesi.

_Anne-Marie_. Olen katsellut näitä nuoria tyttöjä täällä. Luultavasti setä nai yhden niistä.

_Patruuna Teodor_. Oletko valinnut jonkun niistä minulle?

_Anne-Marie_. Niin, minä olen koettanut katsella, kuka heistä olisi sopivin sedälle. Ja sitten minä tuumin, miten hänen pitäisi käyttäytyä, jotta setä uskoisi häntä. Minä tarkoitan, että setä uskoisi, että hän pitää sedästä. Sillä sehän yksin on tärkeää.

_Patruuna Teodor_. Niin, siinä sinä ehkä olet oikeassa.