Part 5

_Anne-Marie_. Hänen ei pitäisi koskaan olla ujo. Hänen pitäisi aina olla valmis vastaamaan. Hänen ei pitäisi koskaan olla niin hämillään, ettei hän osaisi tuoda toiveitaan ilmi. Setä ei ymmärrä sitä, joka on ujo, ja setä luulee, että se joka pyytää häneltä jotain vähäistä, on viekas. Mutta jos hän vain puhuu suunsa puhtaaksi, pelotta ja suoraan, niin silloin te tulette hyvin onnellisiksi.

_Patruuna Teodor_ (äkkiä hyvätuulisesti). Kas, siinä minä sain! Tiedätkö, sinä olet varmaan käynyt tuon rouvan koulua ja oppinut sanomaan suoraan, mitä sinä haluat! Maljasi, Untuvainen! Minne sinä sanoit siirtäneesi minun lasini?

_Anne-Marie_ (laskee kätensä hänen käsivarrelleen estääkseen häntä hakemasta lasia). Hän ei saa koskaan kulkea kiertoteitä. Jos hän huomaisi, että setä on juonut kyllikseen, pitäisi hänen aivan yksinkertaisesti vain viedä väkevät pois pelkäämättä vähääkään. Ei kukaan sedän palvelijoista, ei edes Frida uskaltaisi sitä tehdä, mutta hän uskaltaisi, sillä silloin setä käsittäisi, että hän rakastaa setää niin suuresti, ettei hän pelkää häntä.

_Patruuna Teodor_ (leikillisesti). Mutta jos nyt joku, joka ei lainkaan ole minun kanssani naimisissa, vie pois minun lasini, niin mitä minun silloin pitää luulla?

_Anne-Marie_ (hiljaisen arvokkaasti). Silloin sedän pitää uskoa, että se, joka sen tekee, panee niin suurta arvoa setään, että hän tahtoo nähdä hänet kaikkia muita parempana.

_Patruuna Teodor_. Mutta mikä sinuun on mennyt, Untuvainen? (Toisella sävyllä.) Niin, kyllä siitä tulee aivan erinomainen avioliitto. Mutta oletko ajatellut, miten Mauritzin perinnön käy, jos minä menen naimisiin?

_Anne-Marie_. Saman kysymyksen on setä kerran ennen tänään tehnyt minulle. Ja silloin minä vastasin kovin tyhmästi. Mutta sittemmin olen ajatellut, että ehkä Mauritzille ja minulle olisi kaikkein onnellisinta, jos setä menisi naimisiin.

_Patruuna Teodor_. Nyt sinä puhut taas pötyä.

_Anne-Marie_. Jos setä tulisi onnelliseksi, niin silloin setä tahtoisi nähdä meidätkin onnellisina.

_Patruuna Teodor_. Vai niin, vai sitäkö sinä tarkoitit! (Katkerasti.) Eipä siis kumma, vaikka tahdotkin naittaa minut.

_Anne-Marie_ (omituinen sävy äänessään.) Ei, sitä se ei ole.

_Patruuna Teodor_. Sinäkin yrität puhua suoraan ja peittelemättä.

_Anne-Marie_. Minä koetan kertoa sedälle, mitä tänä yönä olen ajatellut. On kovin hyödyllistä istua yksin ja ajatella.

_Patruuna Teodor_. Kylläpä sinulla on tainnut olla hauska!

_Anne-Marie_. Ei, setä, ei minulla tänä iltana ole ollut hauska.

_Patruuna Teodor_. Mutta ymmärräthän sinä, ettei minun tarvitse sanoa kuin sanan, niin saat tanssia niin paljon kuin anturasi sietävät?

_Anne-Marie_. Ei minulla ole tanssista apua, Teodor setä. Tanssi ei tänä iltana voi tehdä minua onnelliseksi.

_Patruuna Teodor_. Vai niin, vai puuttuu sinulta jotakin muuta?

_Anne-Marie_. Minä pelästyin niin pahoin, kun Mauritz äsken pyysi setää tanssimaan minun kanssani. Setähän ymmärtää, ettei Mauritz tiedä vielä, että setä epäilee minua ja luulee, että olen viekas ja itsekäs.

_Patruuna Teodor_. Arvaanhan minä sen, ettet ole uskaltanut kertoa sitä hänelle. Katsohan, olinpa sittenkin oikeassa, kun sanoin, että olet suuri teeskentelijä!

_Anne-Marie_ (yhtä vakavasti kuin ennenkin). Hän ei tiedä, ettei setä tahdo ajaa minun kanssani heinäkuormalla. Eikä hän tiedä sitäkään, että setä on pysytellyt koko päivän poissa, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä minua. En ole uskaltanut kertoa sitä Mauritzille, mutta siinä tein väärin. Jos Mauritz olisi sen tiennyt, niin hän ei olisi pyytänyt setää tanssimaan minun kanssani.

_Patruuna Teodor_ (on tulla liikutetuksi, mutta taistelee vastaan). Ole sinä tyhmyyksiä lavertelematta!

_Anne-Marie_. Setähän tietää, että tarkoituksemme oli viipyä täällä koko viikko. Jos setä voisi... Jos se olisi mahdollista, että setä voisi sietää minua niin kauan täällä... Se näyttäisi niin pahalta isän ja äidin vuoksi, ymmärtäähän setä sen. Ja minä olisin niin kernaasti puhumatta tästä asiasta Mauritzille!

_Patruuna Teodor_ (vähällä itkeä). Jospa sinä pitäisit vain suusi kiinni!

_Anne-Marie_ (joka tähän saakka ei ole uskaltanut katsoa häneen, kääntyy nyt hänen puoleensa ja hänen katseestaan loistaa koko hänen rakkautensa esille. Mutta nyt patruuna istuu eteenkumartuneena, niin etteivät heidän katseensa kohtaa toisiaan). Miten ihana yö! Eikö Teodor setä ole myös samaa mieltä? Nyt me olemme istuneet tässä niin kauan, että pian saamme nähdä auringon nousevan!

_Patruuna Teodor_ (puhuu vaivalla). Niin, alkaa hiukan tuulla.

_Anne-Marie_. Se merkitsee kai sitä, että aurinko tulee pian esille. Ja katsohan, setä, miten paljon haivenia tuuli lennättää poppeleista maahan! Onko setä huomannut, miten pehmoisia ja kevyitä ne ovat? Minä pidän niin kovin paljon noista pienistä untuvista. Eikö setäkin pidä niistä?

_Patruuna Teodor_. Tiedätkös, varmaankin ensi kertaa eläissäni huomioni kiintyy nyt niihin.

_Anne-Marie_. Tuollaiset pienet untuvat, setä, ovat olemassa vain sitä varten, että raskaat jalat polkisivat niitä ja tuuli lennättäisi niitä edestakaisin. Mutta eikö ole vaikea olla tuulena tai kengänkorkona, kun on kysymys tuollaisista pienokaisista, jotka eivät voi pitää puoliaan?

_Patruuna Teodor_. Mitä sinä tarkoitat, lapsi?

_Anne-Marie_. Jos tuollainen pieni untuva, tuollainen surkea, lentävä untuva, setä, alkaisi kerran laulaa, niin pitäisi minun mielestäni sitä kuunnella. Se ei niinkään usein uskalla ruveta laulamaan.

_Patruuna Teodor_. Vai niin, osaako tuo untuva laulaa?

_Anne-Marie_. Se laulaa tällä tavalla, setä: "Ei kukaan koko maailmassa ole niin heikko kuin minä, mutta minä tiedän myöskin, ettei kukaan ole oikein vahvakaan. Ne, joille on annettu suuri voima, saisivat muistaa, että hekin voivat murtua. Heidän ei pitäisi tuhlata voimaansa, ei luulla, ettei se koskaan voi loppua."

_Patruuna Teodor_ (istuu yhä eteenpäin kumartuneena. Tuhahdetulla äänellä). No, mutta lapsi, lapsi!

_Anne-Marie_. Pieni untuva vain laulaa. Setä ei saa pahastua.

_Patruuna Teodor_. Ei tiedätkö! En minä pahastukaan.

_Anne-Marie_. Se laulaa, että varmaankin on ihmeen ihanaa olla suuri ja voimakas ja viisas. Sitä pieni untuvakin kernaasti tahtoisi olla. Oi, jos se olisi niin onnellinen, niin silläpä olisi paljon tehtävää! Se järjestäisi ja tekisi työtä. Se muistelisi sitä aikaa, jolloin se oli pieni ja heikko. Sillä ei olisi varaa tuhlata elämäänsä hyödyttömästi. Se suojelisi niitä, jotka vielä ovat heikkoja ja avuttomia...

(Hän vaikenee, ikäänkuin peläten loukanneensa häntä.)

_Patruuna Teodor_ (tekee kädellään liikkeen rauhoittaakseen häntä). Jatka sinä vain! Sinä voit jatkaa niinkauankuin mielesi tekee!

_Anne-Marie_ (puhuu ikäänkuin jollekin hyvin kaukana olevalle, jonkun voimakkaamman kuin oman tahtonsa pakottamana). Nyt se on pian lopussa, setä. Pikku untuvalla on enää vain yksi laulu jäljellä. Se sanoo: "Elämä on niin lyhyt. Elämä on niin kallisarvoinen. Ei kukaan saa hukata elämäänsä. Niinkauankuin elämää riittää, pitää rakastaa ja olla onnellinen. Ei saa antautua tuulen heiteltäväksi, täytyy olla joku omainen, josta pitää kiinni. Ajoissa tulee sittenkin se päivä, jolloin sitä karisee oksaltaan ja kuihtuu ja muuttuu tomuksi."

_Patruuna Teodor_ (ei nosta päätään, mutta hän ojentaa kätensä ja. sivelee Anne-Marien tukkaa. Siten he istuvat ääneti. Soitetaan hiljaista kansanlaulunsäveltä).

_Mauritz_ (avaa puutarhamajan ovet. Nuoret astuvat parittain ulos. Nouseva aurinko valaisee heitä säteillään. Kaikki kiiruhtavat patruuna Teodorin luo ja piirittävät hänet). Missä setä on?

(Kun Mauritzin teeskentelevä ääni murtaa tunnelman, hypähtää Teodor ja Anne-Marie ylös. He katsovat hämillään toisiinsa, ikäänkuin unesta heränneinä. Vieraat piirittävät patruunan, ja Mauritz pitää puheen.)

_Mauritz_. Me emme sano monta sanaa, hyvät ystävät! Me tahdomme vain kohottaa eläköönhuudon arvoisalle isännällemme, reippaalle, toimeliaalle tunturikuninkaalle, Teodor Fristedtille. Eläköön! Eläköön!

_Patruuna Teodor_ (yhä edellisen tunnelman vallassa). Kiitos, Mauritz! Kiitos teille kaikille! Jumala suokoon, että minusta tulisi se, joksi tuo keltanokka minua luulee!

(Pudistaa Mauritzin ja usean muun kättä.)

_Mauritz_ (saa tilaisuuden sillä aikaa hiipiä Anne-Marien luo ja kuiskata hänelle). Katsohan, tuo meni häneen! Erinomainen keksintö, eikö totta? Hänellä oli tosiaankin kyyneleet silmissä! Saisit oppia minulta, miten Teodor setää on kohdeltava!

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

Bohult pihanpuolelta niinkuin ensimäisessä näytöksessä. Kunniaportti on pystytetty niinkuin silloinkin, nyt ilman harjakoristetta. Aamu kuuden ja seitsemän välillä, viikko tanssiaisten jälkeen.

_Vuorineuvoksetar_ (seisoo näyttämön perällä ja katsoo puutarhaan. Anne-Marie tulee matkapuvussa sisältä talosta).

_Anne-Marie_. Hyvää huomenta, Gunilla täti! Ei suinkaan täti ole nähnyt, onko Mauritz tullut kylkirakennuksesta?

_Vuorineuvoksetar_ (suutelee häntä poskelle). Hyvää huomenta, kultaseni! Mauritz kulki tästä ohi jo kauan sitten. Hän pyysi, että me auttaisimme sinua köyttämään matkalaukkusi. (Hän kääntyy jälleen puutarhaan päin.)

_Anne-Marie_. Sitten me olemme kai kulkeneet toistemme ohi. (Aikoo poistua, mutta vuorineuvoksettaren asento herättää hänen uteliaisuuttaan.) Mitä täti katselee?

_Vuorineuvoksetar_. Minä katselen poikaani Teodoria, kultaseni. Hän on kulkenut edestakaisin puutarhassa siitä saakka kun minä nousin. Luulenpa melkein, että hän on kulkenut tuolla tavalla koko yön.

_Anne-Marie_ (kiiruhtaa paikalle katsomaan). Koko yön! Olisiko Teodor setä kulkenut tuolla tavalla koko yön?

_Vuorineuvoksetar_. Kultaseni, asia on niinkuin minä sanon. Joka kerta, kun minä heräsin yöllä, kuulin askeleita ulkoa, ja koska pelkäsin varkaita, nousin ylös ja katsoin ulos ikkunasta. Siellä ei ollut varkaita. Poikani Teodor vain kulki ulkona niinkuin hän kulkee nytkin.

_Anne-Marie_. Yö oli kovin kuuma, Gunilla täti. Ehkä setä ei saanut kuumuudelta nukutuksi, vaan nousi varhain ylös.

_Vuorineuvoksetar_ (astuu Anne-Marien kanssa näyttämön etualalle ja käy istumaan). Kultaseni, kun minä sanon, ettei poikani Teodor ole maannut vuoteessaan tänä yönä, niin voit olla varma siitä, että asia on niinkuin minä sanon.

_Frida_ (keittiöstä). Aioin vain ilmoittaa, että aamiainen on valmis. Mauritz herra odottaa ruokasalissa mamseli Anne-Marieta.

_Vuorineuvoksetar_. Tulehan tänne, Frida! Koska Frida tuli ulos, niin tahdon kysyä Fridan mielipidettä. (Anne-Marielle, joka odottaa jännittyneenä.) Mene sinä Mauritzin luo, kultaseni! Sinä et kuitenkaan voi ratkaista tätä arvoitusta. (Anne-Marie poistuu.) No, mitä Frida luulee sen merkitsevän, että minun poikani Teodor on kävellyt puutarhassa kaiken yötä?

_Frida_. Vuorineuvoksettaren ei tarvitse kysyä sitä minulta. Sen hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin.

_Vuorineuvoksetar_. Pojanpoikani Mauritz on ollut kovin kiinni noissa näytelmäpuuhissa patruuna Westlingin luona, Frida.

_Frida_. Niin, harjoituksia on ollut tuhkatiheään. Eipä tunnu juuri siltä, kuin hän olisi ollut vieraisilla Bohultissa. Tuskin hän on näyttäytynytkään täällä, kun hänen jo on ollut pakko taas lähteä sinne.

_Vuorineuvoksetar_. Minä odotin paljon tuosta seuranäytelmästä, Frida. Minä kirjoitin miniälleni, pormestarinnalle Filipstadiin, että meillä oli syytä odottaa siitä mitä hyvänsä.

_Frida_. Niin, kyllä minä mamseli Anne-Marien sijassa olisin purkanut kihlauksen sata kertaa. Mutta hän vasta on kärsivällinen kuin enkeli. Ja patruuna on ollut niin ystävällinen hänelle, että ehkäpä hän ei ole niinkään paljon kaivannut Mauritz herraa.

_Vuorineuvoksetar_. Poikani Teodor on todellakin ollut kovin huomaavainen hänelle, Frida. Hän on näyttänyt hänelle kaikki tehtaansa. Hän on ajanut heiniä hänen kanssaan. Eräänä päivänä näin, että he auttoivat Fridaa ja poimivat puutarhamansikoita, ja toisen kerran luullakseni he huvikseen olivat mukana leipomassa.

_Frida_. He tahtoivat oppia leipomaan ohkoleipää. Mutta patruunalta se onnistui parhaiten. Hän osaa kaikkea mitä hän tahtoo.

_Vuorineuvoksetar_. Frida on alituisesti valittanut, ettei minun poikani vietä sopivaa elämää. Mutta minun täytyy sanoa, että olen ollut hyvin tyytyväinen häneen tämän viikon aikana. Hän ei ollut yhtä helposti ohjattavissa käydessään koltussa. Tietääkö Frida, miksikä poikani Teodor on ollut näin mallikelpoinen?

_Frida_. Minä sanon samaa kuin äskenkin. Hänen armonsa ei pitäisi kysyä minulta sellaista, minkä hän itse tietää yhtä hyvin kuin minäkin.

_Vuorineuvoksetar_. Minä tiedän, että Frida on viisas ihminen, ja minä tiedän myöskin, että Frida toivoo, että pieni leipurinmamseli joutuisi minun pojanpoikani, Mauritzin kanssa naimisiin. Siksi tahdon ilahduttaa Fridaa sillä sanomalla, että olen aloittanut kirjeen miniälleni, pormestarinnalle, jossa sanon hänelle, että en enää vastusta kihlausta ja että kehoitan häntä tekemään samoin.

_Frida_. Vai niin, vai on vuorineuvoksetar tehnyt niin. Ihmeellistä, aina vuorineuvoksetar on kaltaisensa! Tuntuu siltä kuin hän aina tahtoisi asettua väliin, niin ettei patruuna Teodorin elämä koskaan muuttuisi hyväksi! (Anne-Marie ilmestyy kuistille.) Mutta mitä se auttaa, mitä minä sanon vuorineuvoksettarelle, parasta on, kun menen laittamaan kuntoon eväskorin matkaan lähteville.

_Vuorineuvoksetar_ (Anne-Marielle). Kultaseni, sinä säikähdytit minua! Mitenkä ihmeessä olet jo ennättänyt syödä aamiaista?

_Anne-Marie_. Minä söin niin paljon kuin saatoin, Gunilla täti. Käveleekö setä yhä puutarhassa, Gunilla täti?

_Vuorineuvoksetar_. Luultavasti. En ainakaan ole nähnyt hänen palaavan. Mutta ehkäpä sinä nyt olet päässyt selville siitä, miksikä hän ei koko yöhön ole saanut unta?

_Anne-Marie_. Gunilla täti, eikö setä ole tämän viikon aikana ollut harvinaisen hyvällä tuulella? Eikö täti luule, että se voi riippua siitä, ettei hänen ole tarvinnut olla täällä yksin ilman mitään seuraa?

_Vuorineuvoksetar_. Voihan se olla, että sinä olet oikeassa, kultaseni.

_Anne-Marie_. Teodor setä ei suinkaan ole onnellinen eläessään täällä aivan yksin, Gunilla täti. Ehkäpä hän ei ole voinut nukkua tänä yönä siksi, että hän on pahoillaan, kun me kaikki matkustamme nyt pois eikä hänellä ole enää ketään kenen kanssa jutella.

_Vuorineuvoksetar_. Kultaseni, mihinkä sinä tahdot tulla?

_Anne-Marie_. Ei suinkaan täti pane pahakseen, vaikka puhunkin suoraan? Mutta Frida sanoi minulle... Hänhän tuntee sedän paremmin kuin kukaan meistä...

_Vuorineuvoksetar_. Fridalla on hyvä arvostelukyky, kultaseni, mutta hän ei sittenkään ole muuta kuin palvelija.

_Anne-Marie_. Mutta hän on varmaankin oikeassa, kun hän sanoo, että Gunilla tädin pitäisi muuttaa tänne Bohultiin asumaan.

_Vuorineuvoksetar_ (helpotuksella). Vai niin, sitäkö sinä tahdoit sanoa, kultaseni! Mutta se on mahdotonta. Ymmärräthän sinä, että kun neljäkymmentä vuotta on ollut naimisissa yhden Fristedtin kanssa, niin tarvitsee lepoa. Eikä täällä siihen ole tilaisuutta. Se lyhentäisi minun elämääni, kultaseni.

_Anne-Marie_ (kiivaasti). Täti ei välitä yhtään Teodor sedästä! Tädistä on aivan yhdentekevää, vaikka hän menisikin hukkaan! Sellainen mies, täti! Joka voi tehdä niin paljon hyödyllistä ja luoda niin paljon kaunista!

_Vuorineuvoksetar_. Kultaseni, kultaseni! Ajattelehan hiukan, kelle sinä puhut!

_Anne-Marie_ (vieläkin kiivaammin). Täti sanoo, että tädin elämä lyhenisi, jos täti muuttaisi tänne, ja onhan se mahdollistakin. Mutta tädin pitäisi olla tyytyväinen voidessaan uhrata pari vuotta elämästään sellaisen pojan hyväksi. Minkä arvoinen tädin elämä on verrattuna häneen?

_Vuorineuvoksetar_. Kultaseni, tiedätkö, että sinä loukkaat minua?

_Anne-Marie_ (kumartuu vuorineuvoksettaren puoleen, kietoo hyväillen kätensä hänen hartioittensa ympärille). Suo anteeksi, Gunilla täti, suo anteeksi! Mutta minä tulen niin surulliselle mielelle, kun ajattelen, että hänen täytyy kulkea yksin näissä tyhjissä huoneissa. Ei kukaan odota häntä, kun hän on poissa, ei kukaan ole häntä vastaanottamassa, kun hän palaa kotiin, ei kukaan välitä siitä, miten hän kuluttaa aikansa! Oi, täti, muuta tänne, jotta hän saisi kodin! Se olisi suuri onni hänelle.

_Vuorineuvoksetar_. Kultaseni, tiedätkö, että olet saada minut oikein liikutetuksi?

_Anne-Marie_ (vaipuu puhuessaan vähitellen polvilleen vuorineuvoksettaren eteen ja tarttuu hänen käsiinsä. Hyvin sydämellisesti). Se on niin merkillistä, ettei kukaan arvele voivansa tehdä mitään hänen hyväkseen! Hän on aivan liian rikas ja onnellinen. Me luulemme kaikki, ettei hän kaipaa meiltä mitään. Hänen pitää vain antaa ja antaa. Miten hirveää sille, joka on niin rikas, ettei kellään ole velvollisuuksia häntä kohtaan, ei edes hänen omalla äidillään.

_Vuorineuvoksetar_ (tarttuu molemmin käsin Anne-Marien päähän. Katselee terävästi häneen). Kultaseni, kultaseni, tiedätkö sinä, että annat itsesi ilmi?

_Anne-Marie_ (hyppää ylös, kovin liikutettuna). Oi, Gunilla täti!

_Vuorineuvoksetar_. Minun täytyy muistuttaa sinulle, että olet kihloissa pojanpoikani Mauritzin kanssa.

_Anne-Marie_ (sivelee molemmin käsin tukkaansa, suoristaa selkänsä). Mauritzilla ei ole syytä moittia minua mistään, Gunilla täti. Häntä minä en petä, sillä hän otti minut, köyhän leipurintyttären morsiamekseen.

_Vuorineuvoksetar_. Se on hyvin kaunista, kultaseni, hyvin kaunista. Kunhan vain voisit pitää sanasi.

_Anne-Marie_ (huolissaan ja katuvaisena, heittäytyy jälleen vuorineuvoksettaren jalkoihin). Gunilla täti! Minä en tahdo! En ymmärrä, milloin se tuli ylitseni. (Kyyneleisellä äänellä.) Olen taistellut sitä vastaan koko ajan. Mutta se on sittenkin siinä. En käsitä, miten olen voinut tulla niin huonoksi. (Itkee ja kätkee kasvonsa vuorineuvoksettaren hameeseen.)

_Vuorineuvoksetar_ (hyväilee hänen tukkaansa ja sanoo todellisella osanotolla). Kyllä se unohtuu kun joudut pois täältä, kultaseni.

_Anne-Marie_ (kohottaa kyyneleisiä kasvojaan). Ei, täti, nyt vasta vaikeudet alkavatkin. Niinkauan kuin sain olla täällä, en ollut onneton. Päin vastoin sain ikäänkuin uutta eloa. Mutta nyt, kun kaikki on lopussa, nyt se on muuttunut kuolemanpainoksi, jääksi. Töintuskin jaksan nostaa käsiäni, en tiedä, miten voin laahautua portaita alas. Oi, miten voin matkustaa pois Mauritzin kanssa? Kuinka saatan kuunnella hänen puheitaan?

_Vuorineuvoksetar_. Minun on todellakin sääli sinua. Mutta sinun täytyy hillitä itseäsi. Et saa antaa Mauritzin huomata mitään.

_Anne-Marie_. Mauritz ei huomaa mitään, täti. Hänen tähtensä en ole levoton, vaan toisen. Tädin täytyy auttaa minua, jotta pääsen pois täältä ilman että Teodor setä huomaa mitään!

_Vuorineuvoksetar_ (hyvin ystävällisesti.) Sinä olet hyvin miellyttävä olento, kultaseni, sen minä sanoin jo ensi hetkenä. Minä autan sinua niin hyvin kuin voin. On hyvin tärkeää, ettei poikani Teodor huomaa mitään.

_Anne-Marie_ (lakkaa itkemästä koettaessaan innoissaan selittää, tilannetta ). Niin, eikö totta? Teodor setä, joka on kaiken aikaa ollut minulle niin hyvä siksi, että muistutan äitiä, hänen nuoruudenrakastettuaan, ymmärtäähän täti sen! Hän ei tahtoisi, että lähtisin täältä niin suuri suru sydämessäni. Se koskisi häneen, jos hän tietäisi, että minun täytyy kärsiä samaa tuskaa kuin hänkin kerran.

_Mauritz_ (tulee ulos). Frida kysyy sinua, Anne-Marie!

_Anne-Marie_ (nousee). Eihän täti sano mitään?

_Vuorineuvoksetar_. Voit olla aivan huoleti, kultaseni! (Anne-Marie poistuu.)

_Mauritz_. Saanko puhua hetken aikaa isoäidin kanssa? Aioin pyytää isoäidin apua eräässä hyvin tärkeässä asiassa.

_Vuorineuvoksetar_ Sen minä voin kyllä arvata, Mauritz. Mutta eikö ole myöhäistä, nyt juuri ennen lähtöä?

_Mauritz_. Isoäiti luulee, että aion pyytää isoäitiä puhumaan jonkun hyvän sanan minun ja Anne-Marien puolesta Teodor sedälle. Mutta se ei ole tarkoitukseni. Tein itse vähäisen yrityksen, mutta setä käsitti minut väärin, niin etten mielestäni voi enää ottaa asiaa puheeksi. Siinä suhteessa on matkani ollut tulokseton.

_Vuorineuvoksetar_. Olet kadottanut toivon aivan liian varhain, Mauritz. Teodor voi muuttaa mielensä. On esimerkkejä olemassa, jotka todistavat, että Teodor voi muuttaa mielensä.

_Mauritz_. Olen odottanut muutosta kokonaisen viikon, mutta setä on kaiken aikaa ollut yhtä epäystävällinen minulle. Siksi en ole voinut puhua hänelle toisestakaan asiasta, joka oikeastaan on aivan vähäpätöinen. Isä antoi näet minulle tehtäväksi koettaa myödä Teodor sedälle osakkeita, joita hän omistaa Suursulatossa. Hän pelkää, ettei niistä moneen vuoteen saada mitään osinkoa, ja setä....

_Vuorineuvoksetar_ (keskeyttää). Suo anteeksi, pojanpoikani! Mutta on kerrassaan vastoin minun periaatteitani sekaantua lasteni raha-asioihin. Minä en sekaannu koskaan mihinkään sellaiseen, jota en ymmärrä. Sitä vastoin tahdon ...

_Frida_ (joka on tullut ulos keittiöstä, on hetken aikaa seisonut perällä ja lähestyy nyt nopeasti). Patruuna tulee!

_Vuorineuvoksetar_ (hiljentää äänensä). Sen sijaan tahdon auttaa sinua siinä toisessa asiassa, sillä se on sellaista, jota minä ymmärrän. (Äänekkäämmin.) Mene nyt sisään jatkamaan aamiaistasi ja auta sitten Anne-Marieta köyttämään matkalaukkua, jotta pääsette lähtemään! (Mauritz ja Frida poistuvat.)

_Patruuna Teodor_ (astuu äitinsä luo tervehtimättä). Vai niin, vuorineuvoksetar on jo jalkeilla!

_Vuorineuvoksetar_. Kello käy seitsemää, poikaseni.

_Patruuna Teodor_. Niin, minä käsitän, että vuorineuvoksetar tarkoittaa olleensa jo ylhäällä pari tuntia. Mutta tällä kertaa olen minä ollut vieläkin aikaisempi.

_Vuorineuvoksetar_. Aivan oikein, poikani. (Painokkaasti.) En muista, että olisimme tänään vielä tavanneet toisiamme.

_Patruuna Teodor_. Niin, sitenhän vuorineuvoksettarella oli ennen vanhaan aina tapana sanoa, kun me pojat unohdimme sanoa hyvää huomenta. Siitä on jo pitkä aika, kun viimeksi unohdin suudella kädelle ja sanoa hyvää huomenta. (Tekee sen samalla kun hän sen sanoo, mutta on niin hidasliikkeinen, ikäänkuin hänen olisi vaikea liikkua.)

_Vuorineuvoksetar_. Se hyvä on hyvästä kasvatuksesta, että se pettää meidät vain hyvin vaikeissa olosuhteissa. Kun huomaa, että se alkaa pettää, niin täytyy olla hyvin varuillaan, sillä silloin varmaankin on jotain hullusti... (Patruuna seisoo ääneti ja heiluttaa keppiään kuuntelematta mitä vuorineuvoksetar sanoo.) Minä tahtoisin puhua sinun kanssasi siitä nuoresta ihmisestä, jonka pojanpoikani Mauritz on tuonut tänne. (Patruuna tulee äkkiä hyvin huomaavaiseksi.) Tuo nuori ihminen on hyvin miellyttävä, eikä hän ole vain miellyttävä, vaan häneen täytyy panna suurta arvoakin. Hän tulee tekemään minun pojanpoikani hyvin onnelliseksi. Aion kirjoittaa miniälleni....

_Patruuna Teodor_ (keskeyttää). Vuorineuvoksetarhan ennusti, ettei siitä tulisi mitään naimiskauppaa.

_Vuorineuvoksetar_. Minä olen muuttanut mieltä. Siitä juuri aloin kirjoittaa miniälleni. Minä aion kehoittaa häntä kaikella tavalla suosimaan tätä avioliittoa. Ja nyt minä aion kääntyä samassa asiassa sinunkin puoleesi. Sinäkin olet ihastunut tuohon nuoreen ihmiseen. Tee sinä puolestasi mitä voit, jotta he voisivat mennä naimisiin!

_Patruuna Teodor_. Se on hyvin kauniisti tehty, vuorineuvoksetar. (Katkeran ivallisella sävyllä.) Tietääkö vuorineuvoksetar, mitä minä raukka olen kaiken yötä ajatellut? Niin, minä en ole ajatellut muuta kuin miten voisin saada heidät eroon.

_Vuorineuvoksetar_ (pelästyneenä ja hämmästyneenä). Mitä sinä sanot, Teodor?

_Patruuna Teodor_ (suuresti liikutettuna). Minä sanon, että olen kaiken yötä tuuminut, ettei koskaan maailmassa saa tapahtua, että Mauritz lähtee tästä talosta Anne-Marien kanssa ja että minä portailta toivottaisin heille onnellista matkaa.

_Vuorineuvoksetar_ (antaa kätensä vaipua syliin ja sanoo heikolla äänellä). Onhan hän Mauritzin morsian, Teodor!

_Patruuna Teodor_ (puhuu kuin kuumeessa). Minä tuumin mielessäni, että olisi aivan mahdotonta antaa hänen lähteä täältä, nyt kun hän kokonaisen viikon ajan on kulkenut tässä talossa ja täyttänyt sen viserryksellään kuin laululintunen. Ei, ei nyt enää, kun kerta olen tottunut siihen, että hän huolehti meistä ja ajattelee meidän parastamme. Minun olisi mahdoton tulla toimeen ilman häntä. Hän ei saisi lähteä.

_Vuorineuvoksetar_ (toinnuttuaan, terävästi). Sinä et yksin ratkaise sitä asiaa.

_Patruuna Teodor_. Sitäkin minä ajattelin, siitä vuorineuvoksetar voi olla varma. Mutta minä luulin, että olisi varsin helppo saada Mauritzin mieli taivutetuksi. Minä päätin mennä hänen luokseen kylkirakennukseen, missä hän nukkui, ja kehoittaa häntä purkamaan kihlauksensa. "Kuulehan Mauritz", siten minä aioin sanoa hänelle, "jos sinä nait tuon tytön, niin et saa äyriäkään minulta. Ei senvuoksi, että hän olisi huono tyttö, päinvastoin. Mutta hän ei kelpaa sinulle. Sinun pitää naida sellainen loistonainen kuin Elisabet Westling. Jos saat hänet, niin voit olla varma siitä, että pääset pitemmälle kuin mitä koskaan olet voinut uneksiakaan. Sinusta tulee sekä maaherra että valtioneuvos. Mutta hylkää sinä tuo leipurintyttö! Onhan hän kylläkin suloinen, mutta hänestä sinä saat ikuisen vastuksen."

Mutta tietääkö vuorineuvoksetar, että kun tuumin tätä asiaa, niin alkoi yössä kuulua ääniä, jotka huusivat ympärilläni: "Sinä olet roisto, Teodor Fristedt! Sinä olet roisto!"

Kas, näytti siltä, kuin he olisivat arvanneet, sekä kukkaset että puut puutarhassa, että minä aioin kehoittaa Mauritzia luopumaan hänestä saadakseni hänet itse.

_Vuorineuvoksetar_ (kiihtyneenä). Saadaksesi hänet itse, Teodor! Sen tytön, jota veljenpoika rakastaa! Sillä sinä tiedät, että hän rakastaa häntä.

_Patruuna Teodor_. Älä sano mitään, vuorineuvoksetar! Älä sano mitään! Se ei ole tarpeen. Vuorineuvoksettaren ei tarvitse tällä kertaa sekaantua asiaan. On toisia, jotka estävät minua. Onko vuorineuvoksetar huomannut noita pieniä untuvia, jotka lentelevät ilmassa nykyään? Niitä karisi pitkin yötä. Ne laskeutuivat kädelleni ja sitten ne alkoivat laulaa. Tietääkö vuorineuvoksetar, mitä ne lauloivat? Niin, eräs niistä sanoi: "Siksikö, että kokonaisen viikon olen luonut kodikkuutta ympärillesi, siksikö minun nyt pitää kadottaa sulhaseni ja tulla onnettomaksi?"

Ja toinen sanoi: "Miksikä en saisi sitä, jota rakastan? Siksikö, että sinä itse haluat saada minut omaksesi? Mutta oletko niin varma siitä, että voit myös lohduttaa minua? Enhän minä sinua rakasta. En ymmärrä miten minun käy, jos Mauritz hylkää minut. Ehkäpä kuolen surusta. Ja ajattelehan, miten häpeällistä minun on palata kotiin! Tuskinpa ketään sulhasta on koskaan niin lämpimästi rakastettu kuin minä rakastan Mauritzia. Enhän näe ainoatakaan virhettä hänessä, kohdelkoon hän minua miten hyvänsä."

Siten he juttelivat minulle tunnin toisensa jälkeen, vuorineuvoksetar. Niitä lenteli lakkaamatta maahan, ja kaikki ne varoittivat minua, etten liian kovakouraisesti tarttuisi häneen, joka oli yhtä pehmeä ja hento kuin nekin. Ja lopulta minä sanoin heille: "Minä en voi tehdä mitään vasten hänen tahtoaan. Hän on liian pehmeä ja hieno. Minä jätän hänet rauhaan." (Hän alkaa astua edestakaisin.)

Tietääkö vuorineuvoksetar mitä sitten tapahtui? Yö oli pilvinen, ja juuri kun minä lausuin nuo sanat, vetäytyivät pilvet niin raskaina ja synkkinä puutarhan yläpuolelle, että ilma aivan pimeni. Ja pimeydessä näytti minusta siltä kuin joku olisi paennut puutarhasta. Tuntui aivan siltä kuin joukoittain pieniä siipiä olisi lentänyt ohitseni. Ne olivat lehtiä, jotka pakenivat puista, ja kukkia, jotka riistäytyivät irti varsistaan, niin että koko puutarha oli aivan tuhottu. Minä luulin pitkän aikaa kulkevani syksyn alastomien puitten keskellä.

_Vuorineuvoksetar_. Sinulla on kuumetta, Teodor. Sinä olet valvonut kaiken yötä ja vilustunut.

_Patruuna Teodor_ (välittämättä keskeytyksestä). Mutta kun tuli taas valoisaa, niin näinkin, ettei puutarhaa mikään vaivannut. Se oli täydessä kukassa ja lehdessä niinkuin ennenkin. Mutta jokin muu oli tänä yönä tuhoutunut, vuorineuvoksetar. Jokin toinen oli kadottanut kukkasensa ja ilonsa ja onnensa, ja tuo toinen oli minun sydämeni.

_Vuorineuvoksetar_. Teodor, poikani, minä näen että sinä kärsit, mutta joka tapauksessa olet tehnyt oikein. Tuo nuori ihminen on kerran oleva kiitollinen sinulle, ja sinun vanha äitisi ylpeilee sinusta.

_Patruuna Teodor_. Älä sano mitään! Älä sano sanaakaan enää! Minähän tiedän, että hän rakastaa Mauiitzia. Olenhan huomannut, miten hän katsoo häneen. (Ojentautuu suoraksi ja pysähtyy vuorineuvoksettaren eteen.) Olen iloinen, että olen päässyt tämän yli. Ajattelehan, miten Mauritz olisi nauranut vanhalle sedälle, joka aikoi lyödä hänet laudalta! — Mutta ei huolita puhua enää tästä asiasta, vuorineuvoksetar, ei, ei huolita enää. (Astuu kerran näyttämön poikki.) Mutta missä he ovat? Eivätkö he lähde jo?

_Vuorineuvoksetar_. He köyttävät matkalaukkujaan.

_Patruuna Teodor_ (alkaa jälleen astua edestakaisin). Miten pitkä aika siitä on! Miten pitkä aika!

_Vuorineuvoksetar_. Mitä sinä sanot?

_Patruuna Teodor_. Minä katselen tätä kunniaporttia ja sanon, että siitä on pitkä aika, kun se pystytettiin, aivankuin kokonainen elämä olisi siitä saakka kulunut. (Hän menee taustalle ja huutaa puutarhaan.) Wilhelmsson!

_Wilhelmsson_. Niin, patruuna.

_Patruuna Teodor_. Kunniaportin harjalle on tällä kertaa pantava seppele. Untuvaseppele. Sitä ei saa tehdä kukista eikä lehdistä. Vaan niittyvilloista ja puiden haivenista, Wilhelmsson! Saat kiivetä puihin ja kerätä niiden haivenia. Ymmärrätkö? Yksinomaan hienoja, valkoisia untuvia!

_Wilhelmsson_. Kyllä, patruuna.

_Patruuna Teodor_ (palaa vuorineuvoksettaren luo). Vuorineuvoksetar puhui äsken heidän puolestaan. Se oli kauniisti tehty. Siksi vuorineuvoksetar saa nyt mennä sisään kertomaan heille, että minä annan Laxån heille. Mauritz saa olla sen isännöitsijä. Ei, parasta on antaa täydellä mitalla! Sano heille, että minä lahjoitan Laxån heille! Sano heille, että annan morsiamelle kaikki, mitä hän kapioikseen tarvitsee! Sano heille, että pidän heille häät!

_Vuorineuvoksetar_. Minä sanon heille kaikki, Teodor. (Lähestyy portaita, pysähtyy; kauniilla äänensävyllä.) Minä olen sinusta ylpeä, poikani Teodor!

_Patruuna Teodor_ (astuu keittiönovelle). Mitä Frida luulee? Ovatko he pian valmiit lähtemään?

_Frida_. Kunhan minä laitan vain eväskorin kuntoon, niin he ovat luultavasti valmiit lähtemään.