Part 3

Inkeri olisi niin suonut, vaikka hän tiesi, että se oli pahoin, ilkeästi, syntisesti ajateltu. Mutta minkä hän sille voi? Se oli niin kylmä ja tyly Laurille.

Jospa saisi Lauria lohduttaa ja hoitaa!

Hän on mietteissään rämpinyt märän kaasikon poikki ja joutuu taas järven niemeen, jossa on kuivempaa maata.

Siihen on suuri honka kaatunut. Inkeri istahtaa rungolle, laukun kantimia hellittäen. Siitä näkee järvelle, ja Inkeri koettaa arvata, joko on neljänneskään matkaa kuljettu. Tätä puolta järveä on Mukkajupukalle paljon lyhempi matka kuin toista puolta, jossa Hietaniemikin on. Kunpa ehtisi perille siksi kuin Laurikin! Mutta Laurilla oli järveä lyhempi matka kuin Inkerillä, joka sitä rantasi pahoja maita myöten, vaarojen ja metsäjokien yli.

Kuutamo on kirkas ja Inkerin mieli rohkea. Viimeiseen asti hän yrittää. Ja kun hän siinä istuu, myöntää hän itselleen, että hän rakastaa Lauria, on rakastanut siitä asti kun Aili taloon tuli. Se tunne on kasvanut vähitellen, ja hän on hirveästi kärsinyt. Lauri ei tiennyt aavistaakaan, ei saanutkaan aavistaa. Mutta hän rakastaa kuitenkin, kenenkään tietämättä...

Miksi oli Laurin katseessa lepokivillä istuessa semmoinen...?

Inkeri tuntee lämpimän täyttävän mielensä, hänessä herää ääretön halu sulkea Laurin pää syliinsä, ja hän lähtee taas nopein askelin jatkamaan matkaansa hongan rungolta.

Kuu katoaa, päivä ei ole vielä noussut, ja Inkeri kahlaa laukkuineen kuuraista pounikkoa, jossa kylmä henkii joka mättään alta ja joka kiven juurelta...

Mutta aamu alkaa valjeta, aurinko paistaa jo järven toiselle puolelle suurten vaarojen huipuille ja haihduttaa usvan järveltä, nostaen sen suoraan taivaalle. Kun usva katoaa ja järven ulappa aukeaa, näkee Inkeri toiselta puolelta järveä savua ja arvaa siitä olevansa Hietaniemen kohdalla.

Mutta tästä alkoivat vasta Mukkajupukkaan päin kaikkein pahimmat maat, raskain taival. Niin oli vanha Antti tiennyt Inkerille lähtiessä sanoa.

Inkeri lähtee ponnistamaan taas eteenpäin. Hänen täytyy kiertää laaja suo ja nousta sitten vaaran laelle. Metsät ovat täällä lyömättömät, ei ole hakkaajan kirves vielä ehtinyt näitä kruununmetsiä harventamaan. Kaasikko on niin sakeaa, maa pounikkokorpea, että kävely on raskasta, ja usein tupsahtaa Inkerin jalka lähteensilmään tai sammalpeitteiseen kaltioon.

Mutta Inkeri on kiveliössä kasvanut ja tottunut metsiä kulkemaan. Hän ei erehdy suunnasta, vaikka hänen täytyykin mutkia tehdä, kierrellen kulkea. Kun pimeä, kaasikkoinen rotko vihdoin loppuu, alkaa maa koveta, ja Inkeri lähtee puolijuoksua nousemaan edessä olevan vaaran harjalle. Hän toivoo sieltä näkevänsä järvelle, Mukkajupukan venevalkamaan ja Hietaniemeen asti. Häntä alkaa ahdistaa pelko, ettei hän Lauria kohtaakaan. Hän ponnistaa kaikin voimin, nousee jyrkännettä etukumarassa, käsinkin koettaen auttaa menoaan.

Vaaran laelta hän näkee lännen puolen Palojärvestä, korkeat vaarat sen toiselta rannalta ja terävän, keltahiekkaisen Hietaniemen, jonka juurelta siintää harmaana pilkkuna pieni talo navettoineen...

Mutta ei kohtaa Inkerin silmä yhtään soutavaa järvellä, ei erota Hietaniemen rannasta kuin kellertävän, hiekan, joka nientä reunustaa, ei vaikka usva on haihtunut ja taivas selkeä...

Mukkajupukan venevalkamaan hän ei näe, kun suuri vaara on edessä, mutta Jupukan laen hän näkee ja luo ikävöivän katseen sinne päin.

Hän lähtee taas matkaan, vaaran alle kiireistä vauhtia mennen, mielen palaessa levottomissa mietteissä.

IV

Kun vene kolahtaa Mukkajupukan kallion kylkeen, nousee Lauri veneessä seisomaan ja meloo kallion vieritse valkamaan päin...

Nähdessään tyhjän venevalkaman, jossa on ainoastaan kolme, neljä rankaa veneitä varten teloiksi pantuna, vavahtaa hän, ja kylmänä hikenä nousee pelko ja epätoivo hänen otsalleen...

Ei venettä! Ei jälkeäkään Ailin kengistä rannan hiekassa!

Ehkä ei ole juuri tähän paikkaan osannut! Kenties on joutunut toiselle puolelle kalliota, ehkä loitommaksi rantaantunut!

Lauri nousee rannalle, kiertää maan puolelta kallion, joka loivenee vaaraan päin ja järven taholta kohoaa, pääsee kalliolle ja käy sen ulommaiseen laitaan, mistä näkee järven molemmille rannoille ja suurelle ulapalle. Siinä on mustuneita kekäleitä ja laaja tulensija, josta merkkiä antoivat Hietaniemeen ne Särkijärveltä kulkijat, jotka järven poikki tahtoivat. Kahden puolen kallioisia rantoja hakee hänen levoton katseensa venettä rantahiekalta tai järveen päin kallistuneiden kuusien juurilta. Mutta ei missään näy.

Kumma, että hän nyt kuitenkin on näennäisesti levollinen. On kuin olisi tunne turtunut, pelko sydämen ja mielen jäykistänyt.

Mukkajupukan louhikkoinen kylki näkyy siinä taempana. Sen kuvetta kulkee se polku, joka vie — suureen maailmaan asti. Sieltä he tulivat silloisena valoisana kesäyönä, hän edellä, Aili jälessä...

Onnen ja lemmen luuli tuovansa... Mutta suru ja pettymys olikin matkassa, ja se kesäyö oli mustempi kuin kaikkein pimein syysyö...

Silloin hän kuulee risujen ritinää etempää sieltä päin, mistä itsekin on kalliolle noussut. Tuntuu kuin joku sieltä tulisi...

Lauri kuuntelee henkeään pidätellen. Tuuli huojuttaa pitkiä kuusia, laineet loiskivat kallion kylkeen. Taas rasahtaa kuin jalan astuessa risu...

Yhtäkkiä vilahtaa kuusten runkojen välistä uusi, tervanruskea laukku, ja Lauri näkee samassa Inkerin solakan varren pujahtavan metsän peitosta...

Hänen kasvoilleen leviää iloisempi ilme, ja sydämeltä tuntuu raskas paino putoavan.

»Sinäkö täällä!»

Hänen äänessään helähtää entinen, poikavuosien aikuinen sointu, jonka Inkeri tuntee niin hyvin.

»Ruokaa lähetti täti... Väsyneenä ja syömättä lähditte...»

Inkeri on saapunut hänen viereensä, korkean kallion reunaan. Hänen poskensa hohtavat, silmät loistavat, eikä hän sano tietävänsä väsymyksestä mitään. Hän irroittaa laukun kannikkeet ja iloissaan virkkaa:

»Sanoin lähtiessä tädille, että Mukkajupukassa saavutan...»

»Ja rannannut olet järven!... Voi sinua!»

Laurin katseessa on lämmin ilme, kun hän katselee nuoren tytön kukoistavia kasvoja, notkeaa, siroa vartta ja tuuheita hiuksia, jotka kiharaisina ja epäjärjestyksessä peittävät melkein koko otsan. Pitkä palmikko on piilossa nutun alla.

»Lapsi-raukka!... Istu tähän levähtämään. Minäkin istun. Olen väsynyt ja uupunut melkein. — Mitä siellä kotona?»

Laurin ääni on pehmeä, koko hänen olennostaan säteilee surua, joka tekee Inkerin mielen apeaksi.

»Ikävä on kaikilla...»

»Ja sinä uskalsit lähteä... Niin pitkä matka ja kaasikkoinen järvenranta...»

»En minä muusta huoli... Nyt on hyvä, kun saavuin... on oikein hyvä... En nähnyt vaaralta venettä järvellä... Hietaniemen erotin ja keltaisen hiekkarannan. Ajattelin: en saavutakaan... en kohtaakaan...»

He istuvat vierekkäin korkean kallion reunalla, joka pystysuorana painuu järveen. Lauha tuuli puhaltelee, metsä kohisee ja huokailee, laineet loiskahdellen lyövät kallion kuvetta. Inkeri kertoo, mitä kotona jäätiin tekemään, puhuu tädin sanomat, sitten yhtäkkiä kysyy:

»Oliko emäntä käynyt Hietaniemessä?»

»Ei ollut käynyt, eikä ole kukaan nähnyt... Ei näy venettä täällä Mukkajupukan puolella, eikä ole jälkiä venevalkamassa...»

He ovat hetken ääneti. Inkerin sydän lyö niin, että hän kuulee sen jyskeen. Hänen tekee mieli tarttua Laurin käteen, joka on siinä hänen vieressään, melkein polveen koskemassa. Mutta hän ei uskalla.

»Uskotko sinä, että Aili karkasi?»

Lauri haki Inkerin katsetta.

»Niin täti arveli... Voi, voi kuitenkin... Miksi se niin...»

»En tiedä... Jos sinä tietäisit, Inkeri, ja ymmärtäisit...»

»Kyllä minä tiedän ja ymmärrän... Olen niin paljon sitä ajatellut näinä vuosina ja tänä kesänä... Ei se rakastanut...»

»Niinkö sinäkin uskot?»

»Miksi muuten olisi niin mennyt? Ei rakastanut...»

Inkeri tarttui kuin tietämättään Laurin käteen. Lauri käänsi kasvonsa häneen päin, ja heidän katseensa sattuivat yhteen...

»Ei rakastanut», sanoi Inkeri melkein kuiskaamalla.

Lauri säpsähti. Hän nousi ja katsoi järvelle päin. Inkeri jäi istumaan paikalleen, katse maahan luotuna.

Mitä Lauri näki ja tunsi?

Hän oli nähnyt Inkerin silmässä saman ilmeen kuin edellisenä iltana, kun he Hukkajänkältä palatessaan lepokivillä istuivat. Silloin hän jo säpsähti, mutta se oli tuntunut hyvältä ja lämmittänyt hänen mieltään. Nyt se lämmitti niin, että hän hetkeksi unohti kaiken muun. Hän ymmärsi, että se oli heräävän lemmen lämmin laine... oliko se Inkerissä silloin juuri herännyt? Yksi ainoa katseko voi näin ihmisen muuttaa?

Hän on niin kauan ollut tuntematta semmoista lämpöä mielessään, että hänestä nyt näyttää kuin maailma äkkiä olisi valjennut ja hänen hartioiltaan pudonnut hirmuinen, raudanraskas taakka...

Silloin hän taas muistaa kadonnutta vaimoaan ja saa kiinni entisestä ajatuksestaan. Mutta sen hän nyt tuntee, tietää selvästi, että hänen rakkautensa Ailiin nyt on sammunut. Onko se koskaan häntä sielusta asti lämmittänytkään! Hänestä tuntuu, ettei koskaan...

Hän pelästyy nyt ajatuksiaan. Hänelle tulee semmoinen hätä, ettei hän tiedä mitä tehdä.

»Voi Inkeri... Inkeri, kuinka onneton minä olen...»

Silloin samalla hän kohtaa taas Inkerin katseen. Nyt ei hän voi salata omaansakaan, ja kumpikin he tuntevat, että heidän elämässään on käänne tapahtunut.

Inkeri näkee Laurin poistuvan laukku selässä rantamaille vievää polkua pitkin. Hän istuu vielä Laurin lähdettyä paikallaan kallion reunalla. On kuin hän ei uskaltaisi vielä liikahtaa, peläten onnentunteensa katoavan. Hänen povensa kohoilee riemussa, silmät puoliummessa hän uneksii... Hänen sydämessään tuntuu niin ihanalta, hänen mielensä pulppuaa kuin keväinen puro...

Hän näkee Laurin siinä vieressään, tuntee Laurin hengityksen ja näkee... näkee sen saman ilmeen Laurin silmissä kuin lepokivilläkin...

Sanoiko rakastavansa?

Ei sanonut, mutta Inkeri oli nähnyt sen, tuntenut sen.

— Lauri, Lauri! Ystäväni... ainoani... — Et vielä; tiedä, kuinka Inkeri sinua rakastaa! Ja Inkeri ei päästä mitään itsensä ja Laurin väliin. Hän nauttii yksin. Ei aavista kukaan, kuinka hyvä hänen on. Ei Laurikaan. Hän saapi nyt rakastaa. Hän tietää sen todeksi. On nähnyt sen Laurin silmistä.

Vieläkään hän ei liikahda. Suloinen raukeus herpaisee hänen jäsenensä, ja hänen pehmeä mielensä on kuin vaahtopallo. Tuntuu kuin paisuisi sydän liiaksi, pakahtuakseen. Hän ojentautuu selälleen ja laskee molemmat kätensä tuuhean tukkansa alle...

Nyt hänkin tietää, mikä on rakkaus, pyhä ja ihana, joka kaksi ihmistä yhteen liittää. Ja hänen mielensä tuopi kuvia ja viepi kuvia. Näin hän rakastaisi... näin kietoisi kätensä Laurin kaulaan... näin tuohon käsivarren mutkaan asettaisi... puristaisi povelleen... Lauri... Lauri... rakas, rakas...

Se on niin elävästi se kuva hänen mielessään, että hän koukistaa käsivartensa ja suutelee omaa kättänsä...

Vasta kun illan vinkka lännen taivaalla alkaa pienetä, lähtee Inkeri Laurin tuomalla pikku veneellä soutamaan Hietaniemeä kohden. Tuuli on tyyntynyt, mutta pehmeässä pilvessä on taivas. Ei tule enää halla...

Inkeri silmää soutaessaan taivaalle. Nyt hänkin muistaa hallan, josta Laurikaan ei ole mitään maininnut. Kuinka paljon lienee vahinkoa tehnyt? Ehkä turvesavut auttoivat?

Ja nyt vasta hän muistaa Ailinkin, ja hänen rinnassaan vavahtaa kummasti. Lauri voi saavuttaa, tavata jo Särkijärvellä... rukoilee palaamaan kotia... se palaa... alkaa emännöidä, ja Lauri taas unhottaa hänet...

Mutta jos olisikin eksynyt! Tai jos olisi hukkunut tähän järveen, tuonne Mukkajupukan alle, kallion luo, jonka kohdan Antti sanoi olevan Inarinjärven syvyisen... semmoinen hauta siinä!

Hän vetää vihaisesti airoista. Se äskeinen ihana ja eheä unelma alkaa särkyä sitä mukaa kuin hän uskoo mahdolliseksi Ailin takaisintulon.

Mutta hän rakastaa sittenkin! Ei Aili saata niin rakastaa Lauria kuin hän... Laurin lämmin katse on hänen palkkansa, ja hän palvelee Lauria... Aina lämmittää saunan ja saa verkoilla käydä Laurin kanssa... kaukana ulkoniemien lahdissa...

Lännen taivaalta katoaa kirkas vinkka, ja hämy alkaa tuntua järvelläkin.

Mustana pohottaa Hietaniemen ranta, johon Inkeri soutaa. Taaksensa katsoessaan hän huomaa, että rannalla joku liikkuu.

Kun vene rantaantuu, näkee Inkeri siinä Hietaniemen vanhan Iisakin vaimoineen seisomassa.

»Soutavan näimme tänne päin pyrkimässä... Emme sinuksi arvanneet», puhelee Iisakki. »Ka, näkyikö venettä, erottiko jälkiä?»

»Ei näkynyt venettä, ei erottanut jälkiä...»

Nyt vasta Inkeri tuntee väsymyksen painavan, ja vaivoin hän jaksaa kävellä venevalkamasta taloon. Kaikki mitä on tapahtunut, sitten kun he Hukkajänkältä Laurin kanssa palasivat, tuntuu kuin unennäöltä...

»Karkasiko se?» kysyy Tiina.

»Ei se rakastanut», vastaa Inkeri nääntyneenä.

»Nuku toki ja lepää, että kuulen... Rannannutko olet järven, ja Mukkajupukassako Laurin tapasit? Tyttöparka! Ei ollut miehistä lähtijää?»

»Ei ollut.»

»Nuku nyt! Virkistyt. Semmoisen mampsellin se Lauri maailmalta toi.»

»Elä muuta sano», arvelee Iisakkikin, kun ovat saaneet väsyneen tytön nukkumaan.

V

Kaksi viikkoa on jo kulunut, eikä Lauria ole vielä kuulunut takaisin.

Paloniemessä ovat pellot leikatut, ja riihtä puidaan parhaillaan. Riihen ovelta näkee suoraan järvelle, vaikka riihi onkin rovan niskalla, taempana navettaa.

Antti, Selma ja Inkeri puivat riihtä. Aamu on vielä varhainen, mutta kirkkaana ja päivänpaisteisena päilyy järvi syyskesän lempeässä lauhassa. Ei ole tullut toista hallayötä, ja Paloniemessäkin on saatu puitavaa viljaa kaikilta niiltä pelloilta, joiden pientareille ehdittiin turvesauhut sytyttää. Mutta vaikka halla tällä kertaa onkin ollut tavallista armeliaampi ja talossa on talven leipä, tosin hallan vikuuttamana, tiedossa, ovat päivät pitkät ja painostavat.

Laurista ei ole kuultu mitään sen jälkeen kun hän Inkeristä Mukkajupukassa erosi. Ei ole ollut taloon kulkijaa mistään päin.

Inkerin aika on ollut kaikkein ikävin. Vaikka hän kaipasi ja odotti Laurin kotiintuloa, tuntui taas toiselta puolen hyvältä, että hän viipyikin. Inkeri päätteli siitä, että hän ei ole kohdannut Ailia... on hakenut, mutta ei ole löytänyt, sydämetöntä, joka Laurin onnen rikkoi ja rauhan talosta vei.

Iltaisin, kun muut nukkuvat, valvoo Inkeri palavissa ajatuksissaan. Hän luopi utukuvia ja tuntee itsensä onnelliseksi. Hän näkee itsensä Laurin puolisona, toimellisena emäntänä. Heillä on monta lasta. Mutta kun hän aamulla herää eikä Lauria vieläkään kuulu, laukeaa hänen jännityksensä.

Ei sitä kertaa hän käy pihalla, mene riihelle tai navettaan, ettei muista järvelle silmätä. Iltahämyssä saattoi seisoa pitkän aikaa venevalkamassa kuunnellen. Semmoisina tyveninä iltahetkinä kuului järveltä soutu hyvin pitkän matkan päästä.

Monta kertaa on hän jo tänäkin aamuna muistanut järvelle riihen ovelta katsoa. Päivänpaisteisena kenttänä kimaltelee ulappa, mutta ei ota silmä soutavaa sen pinnalta. Väliin unohtuu hän riihen ovelle pitkäksi aikaa. He ovat jo saaneet kaksi lattiallista puiduksi, kolmatta ovat latomassa. Emännän karkaamisesta ja Laurin viipymisestä he ovat keskustelleet jokainoa päivä, eivätkä he muuta näy muistavankaan.

»Eksyneen uskon», sanoo Antti, kun taas alkavat arvella, mihin emäntä oli kadonnut. »On Mukkajupukan ja Särkijärven taipaleelle ennenkin harhaannuttu. Eksyi semmoinenkin, joka ikänsä kiveliössä oli asunut. Muistaneeko Selmakaan sitä...?»

»En muista...»

»Särkijärven silloinen isäntä, Olli. Kesäyö oli, ja lähti tänne Palojärvelle siian pyyntiin... Eksyi... Haettiin ristiin rastiin. Ei tavattu ennenkuin syksyllä Jupukan laidasta luut...»

»Vaan tuntuuhan siinä polku koko välin Särkijärvelle asti?» arvelee Selma.

»Ei sitä joka paikassa erota oikeaa polkua... kun lisäksi on tottumaton polkuja kulkemaan...»

»Vaan jos hukkui!» sanoo Inkeri.

»Kaiketi joku selvä tulee... Mutta kauan viipyy Lauri.»

»Rantamaille on mennyt...»

»Olisi ehtinyt kahdessa viikossa jo hyvin kauas...»

He saavat lattian ladotuksi ja alkavat puida. Inkeri lyö niin, että riihen permanto paukkuu ja jyske kaikuu kauas vaaroihin. Tänään on hän kaikkein levottomin. Arvelee sinne, arvelee tänne. Syvällä sydämessään hän toivoo, ettei Ailia löytyisi mistään, että olisi kuin maahan painunut tai kuuhun noussut... Hän tietää kyllä, että se on synnillinen, paha toivomus... Mutta hän tietää, että tätikin niin toivoo, vaikkei sano... Selma on ainoa, joka puolustaa Ailin tekoa... Minkätähden puolustaa? Eiköhän Lauri ollut kylliksi hyvä Selman mielestä?

Hän iskee varstallaan niin, että Selma, jonka kanssa hän on parina, tuskin ehtii alta pois.

Taas alkaa Selma puhua Ailin puolesta. Kun alkavat lyhteitä käännellä ja siteitä katkoa, sanoo Selma kurkkuäänellään:

»Kummako tuo nyt on, jos nuorella ihmisellä täällä ikävä oli... erämaiden ja järvien takana... semmoisella, joka rantamailla, ihmisten ilmoilla, on syntynyt ja kasvanut... Ikävä täällä oli ensi vuosina minullakin... Teki monta kertaa mieli lähteä pois...»

»Mahtoi pysyä rantamailla», sanoo Antti siihen.

»Tiesikö naimisiin mennessään, että näin kauas joutui...»

»Olipa kaikkea mitä tarvitsi, ja Lauri passaili kuin parasta rouvaa... eipä olisi pitänyt minkään puutetta olla...»

»Mutta ikävän edessä ei mikään kestä...»

»Se on tarua ja vaimoväen puheita...»

Hetken ovat hiljaa. Sitten Inkeri yhtäkkiä kysyy Selmalta:

»Luuletko, että takaisin lähtee, jos Lauri hänet löytää?»

»En luule takaisin tulevan. Eron ottaa... Ja lapsettomat ovat...»

Selman puhe tekee hyvää Inkerille. Hänen poskensa punastuvat ja silmät loistavat.

»Taitaisi olla sinulle mieleen?» sanoo Selma, syrjäsilmällä Inkeriin katsoen.

Samassa he näkevät tädin ilmestyvän riihen ovelle, molemmin käsin einettä riihimiehille tuoden. Täti on vanha, ryppynaamainen nainen, joka on ollut talossa siitä asti kuin emäntä-vainajakin. Mutta kun emäntä oli lempeä ja antelias luonnoltaan, oli täti jurompi ja kovempi, vaikka hyväsydäminen hänkin.

Suuri pahkakuppi on täynnä vasta maasta otetuita, kiiltävän kellertäviä uutisperunoita, ja perunain keskellä on pienempi kuppi täynnä voirasvaa. Toisessa kädessä on leipää, rieskan puoliskoita ja pytyllinen tuoretta maitoa.

Riihiväen syödessä istahtaa täti kynnykselle, selkä järvelle päin, juttelemaan. Siitä samasta asiasta puhuvat — Ailin karkaamisesta, josta tietenkin jo on levinnyt tieto muihinkin järvikyliin, ehkä kirkolle asti, arvelevat.

Mutta Inkeri, jolla ei ole istumapaikkaa, syö seisaallaan, ja nytkin muistaa hän järvelle katsella.

Yhtäkkiä hän huudahtaa:

»Jo on järvellä soutava! Tuolta ilmestyi Katajaniemen takaa... nyt juuri...»

Ja sitä sanoessaan hän vilahtaa tädin ohi riihen ovesta ja nousee riihen nurkkaa ylös katolle, paremmin nähdäkseen. Kesken jää aamiainen toisiltakin, ja siihen riihen eteen tulevat katsomaan.

Mutta kaukana on vielä soutaja. Inkeri seisoo kurkihirren nenässä, varjostaa kädellään silmiään ja tähystää...

»Näyttääkö olevan kaksi, vai yksinkö on soutaja?»

»Yksin on... Ei ole Lauri... Hitaasti soutaa, harvaan vetää», puhuu Inkeri katolta, kasvoillaan pettymyksen ilme.

»Saattaa silti olla Lauri», arvelee täti.

»Ei ole Lauri», vakuuttaa Inkeri. »Tunnen Laurin sounnin pitemmänkin matkan päähän...»

Mutta hetken kuluttua Inkeri tuntee soutajan: se on Hietaniemen vanha Iisakki, aivan yksin.

Antti ja Selma lopettavat syöntinsä ja rupeavat jatkamaan työtänsä. Mutta Inkeri ei tee kumpaakaan. Katselee vain järvellätulijaa.

»On sillä asialliset asiat, Iisakilla», arvelee hän. »Ehkä tietää paljonkin.»

»Tulehan työhösi sieltä!» komentaa Selma, mutta ei malta Inkeri lähteä. Yhä katselee, mielessään sinne tänne arvellen.

Hietaniemen Iisakilla onkin paljon uutisia. Vieraan on täti vienyt sisälle, talon parasta tarjonnut.

Tuulena rientää Inkeri riihityön loputtua saunaan, peseytyy, pukee ylleen toiset vaatteet, riihikampsut saunan loukkoon heittäen, ja rientää pirttiin. Ehtii juuri parhaiksi kuulemaan Iisakin uutisia.

Vasiten on Iisakki Paloniemeen lähtenyt tietoja tuomaan, koska tiesi, että täällä oli kiusat: emäntä teillä tietymättömillä, isäntä hänen jäljillään.

Ei ole Aili-emäntää mistään löydetty eikä ole häntä kukaan nähnyt.

Iisakki tietää kertoa Laurin retkistäkin. Särkijärveen oli Lauri ensiksi saapunut, mutta ei ollut sen kautta semmoista kulkijaa käynyt. Lauri oli palannut Mukkajupukkaan ja löytänyt länsirannalta veneen suuren rantakuusen juurelta, johon oli rihmalla kiinni sidottu. Seuraavana päivänä hän oli nähnyt Ailin jäljet Sallajänkällä, mutta siihen olivat kadonneet. Särkijärveltä ja Pihkajoelta oli kerännyt miehiä, ja kaksi päivää oli Mukkajupukan ja Särkijärven välistä taivalta haettu. Ei jälkeäkään. Lauri oli käynyt kirkonkylässä, ottanut nimismieheltä määräyksen, että eksynyttä piti miehen talosta lähteä hakemaan...

»Monta kylää siellä on ollut hakemassa koko viikon. Ei ole mitään löydetty, ei ole tavattu muita jälkiäkään kuin ne, jotka Lauri itse Sallajänkällä näki», jatkaa Iisakki kertomustaan. »Eikä ole helppo löytää niin laajoista kiveliöistä ihmistä, kun ei ole tietoa, mihin päin on sattunut menemään, outo ja metsiin tottumaton lisäksi... Ja kuuluu olleen siinä määräyksessä semmoinen otaksuma, että on mielenvikaisena kotoa karannut...»

»Voi hyvä isä sentään!»

Inkeri peittää kasvonsa käsiinsä ja ratkeaa itkuun.

»Ja kaiketi niin onkin — lieneekö sitä kotona huomattu», jatkaa Iisakki tyynin, vanhan miehen äänin. »Ne ovat mielenvikaisella omat vauhtinsa ja suuntansa... Ei ota kiinni semmoista... Ja kuollut kai onkin jo viluun ja nälkään...»

»Voi hyvä Jumala kuitenkin...»

Inkeri itkee niin, että koko ruumis vapisee.

»Jo se tuli murhe tähän taloon», sanoo tätikin. »Olisi löydetty ruumiskaan!»

»Sepä se. Vaan eipä löytynyt... löytyy, kun sattuu, luut vuosien perästä... On käynyt niin ennenkin...»

»Siihen tulivat aamuvarhaisella meille muutamat Särkijärven miehet ja kertoivat», jatkoi Iisakki kertomustaan. »Toista viikkoa sanoivat rämpineensä, penikulmien laajoja aloja hakeneensa. Väsyneet olivat ja tiesivät Laurin vielä olevan hakemassa... Oli kaikkia keinoja koeteltu... Ei missään näy... Oli siinä kolausta yhden miehen ja talon osalle...»

»Kuinka jaksanee Lauri?»

Täti niin kysyy. Inkeri yhä itkee.

»Vähäpuheinen kuuluu olleen ja surun painama, mutta muuten täysissä roveissaan... Vaikka onhan siinä kestämistä yhden miehen osalle...»

»On siinä kestämistä», vakuuttaa tätikin, mutta näyttää kuitenkin, muuta ajattelevan.

»Sanoivat puhutelleensa Lauria Sallajänkällä, jonne oli heistä jäänyt», jatkaa taas Iisakki. »Terveiset oli käskenyt viedä kotia, jos tänne asti tulevat, sanoivat. Inkeriä kiittää käskenyt vielä lisäksi...»

»Se evästä järveä rantaamalla vei», sanoo täti.

Mutta Inkeri itkien juoksee pois pirtistä.

Palaavat saunasta Antti ja Selma, ja heille kertoo Iisakki uutisensa uudestaan.

Silloin alkaa Selma muistella vanhan emäntä-vainajan unta, jonka tämä oli nähnyt sinä talvena, jolloin Lauri oli siellä etelässä kansanopistossa. Merkillinen uni se oli ollut, ja Selma muistaa nyt sen ja kertoo kaikille.

»Sitä tiesi, tätä ennusti», arvelee Iisakki. »Emäntävainajalla olikin omat aavistuksensa ja tietonsa... Kerran muistan...»

Ja Iisakki kertoo; kuinka kerran Topias-vainajan kanssa olivat lähdössä kairan poikki naapuripitäjään... »Niin kielsi lähtemästä, että paha vaanii taipaleella... Kesä oli. Nousikin kauhea ukonilma, ja samalle taipaleelle, jolle lähdössä olimme, tappoi salama kolme miestä, jotka olivat tulossa kairan poikki...»

Niin alkaa kukin muistoistaan etsiä minkä mitäkin tapausta, jonka sovittaa Ailin katoamisen yhteyteen...

»Koko kesän ovatkin noissa pihakoivuissa metsälinnut asustaneet», sanoo Selma. »Riekko sinä aamuna, jona Hukkajänkälle lähdimme, oli kuolleena puun alla... Tätä tiesi...»

»Tätä tiesi... tätä surua ja kuolemaa ennusti», vakuuttavat toiset.

* * * * *

Täti on tehnyt vuoteen Iisakille pirtin peräseinälle, jossa hänen omakin vuoteensa on karsinan puolella. Inkerin vuode on lähempänä uunia, melkein tädin vuoteen vieressä. Antti ja Selma nukkuvat vielä tallinpääkamarissa, missä heillä kummallakin on vakituinen kesäasuntonsa.

Myöhäiseen on puheltu. Nyt asettuvat levolle. Takasta hehkuvat vielä honkaiset hiilet, suloista lämmintä huoneeseen levittäen. Inkeri on jo vuoteessaan, tätikin makaa, mutta Iisakki sytyttää vielä piippunsa, ottaen hiilen näppiinsä, ja kävelee hänkin vuoteelleen.

»Minkälainen lienee ollut muuten ihmiseksi se Aili?» arvelee Iisakki.

»No oli se... Ei siitä ollut tämmöisen talon emännäksi», vastaa täti sängystään, kääntyy kyljelleen ja kysyy sitten: »Joko se Inkeri nukkuu?»

Inkeri tekeytyy nukkuneeksi eikä vastaa.

»Papin tytärkö kuuluu olleen?» jatkaa Iisakki, piippuaan poltellen.

»Papin tytär... Mikä siinä lieneekin Lauria miellyttänyt? Ei minusta ollut kauniskaan...»

»Näkyihän tuo olevan näöltään tavallinen, vaan ei tainnut olla tavoiltaan...?»

»Enpä häntä, onnetonta, moittia tahdo, vaan sen sanon, että hukka tämän talon lopulta olisi perinyt... Oli Laurikin niin kummallinen... aina niinkuin sairas... Eikä näkynyt olevan semmoista vauhtia työssä kuin ennen...»

»Murehti vaimoaan...»

»Niin... ja passaili...»

Hetken päästä, kun hiillos on sammunut ja huoneessa jo on pilkkopimeä ja ulkona hiljainen, tähtikirkas yö, sanoo Iisakki:

»Tulleeko koskaan selvyyttä, karkasiko vasiten vai tuliko vähämieliseksi...»

»Eipä taida siitä selvää tulla... Mutta näytti minusta joskus, että järki sillä on liikkunut...»

Olivat hetken hiljaa, Iisakki imien vinkuvaa piippuaan. Inkeri makasi liikahtamatta, seuraten tädin ja Iisakin keskustelua jännitetyin aistein.

»Saanee nyt ruveta katselemaan uutta emäntää Lauri», arvelee Iisakki. »Kun ei vaan taas noutaisi etelästä. Mutta luulisipa saaneen kyllänsä...»

»No jo uskoisi...»

»Olisi täällä otettavia ja ottajia... Jos nuori mies olisin, niin siihen Särkijärven Mustikkamäen Annaan minä mielistyisin... Siinä olisi emännän näköä ja kokoa...»

»No jo vain olisikin... Ja vähän perintöäkin...»

»Eikä niin vähänkään... Kuuluu saavan metsästään Mustikkamäki toista kymmentä tuhatta... eikä ole kuin kolme perillistä...»

»No jopa kuulen...»

Inkeri makaa kuin tulisilla hiilillä. Hänen tulee vari, joten pitää potkia peitto päältä, ja tuntuu kuin ei saisi hengitetyksikään...

Kun Iisakin ja tädin keskustelu vihdoin taukoaa ja molempien sängystä alkaa kuulua tasaista hengitystä, valvoo hän, kummallisten, sekavien ajatusten mellastaessa hänen mielessään.

Mustikkamäen Anna! Inkeri tunsi hänet. Oli oltu yhtaikaa rippikoulussa, vaikka Anna oli monta vuotta vanhempi...

Se oli ollut hirveän tyhmä vieläkin rippikoulussa, vaikka oli jo kolmatta vuotta...

VI

Kun Hietaniemen vanha Iisakki seuraavan päivän iltana souti kotinientään kohti, näki hän jo kauas järvelle, että pirtin savupiipusta nousi paksu tervassauhu. Siitä hän arveli jonkun vieraan saapuneen taloon.

— Saattaa olla niitä Paloniemen emännän hakijoita, jotka ovat järveä lännen puolta kulkeneet, arveli hän. Mutta vaikka olikin utelias, ei hän malttanut mateenkoukkujaan sivuuttaa, kokematta niitä kaikkia.

Tyytyväisin mielin hän kokoili järven antimet veneeseen. Ja kun ilma oli tyven, koti lähellä ja saalis tyydyttävä, ei hän pitänyt kiirettä.

Iisakki olikin pyyntimies, metsänkävijä ja kalamies verraton. Silloin kun he Paloniemen Topias-vainajan kanssa tänne asumaan asettuivat, Topias Paloniemen nenään, hän Hietaniemen, olivat he nuoria miehiä, parinkymmenen iässä. Iisakki rakasti pyyntiä, sai metsänviljaa kosolta ja järvestä kalaa. Ei joutanut kuokkimaan eikä niittyjä raivaamaan. Topias ei luottanut metsän ja järven antimiin, hän tarttui kuokkaansa. Ja sillä aikaa kun Iisakki samoili laajoja saloja ristiin rastiin pyydyksillään, kuokki Topias sarkansa valmiiksi. Ja kun Iisakki piti hauskaa tyvenien lahtien pohjukoissa kevätkalan pyynnissä, kylvi Topias jo tynnyrillisen ohria sarkoihinsa.

Niin olivat vuodet kuluneet. Vanhuus oli tullut. Ja kyllä Iisakki nyt myönsi, että varmempaa olisi ollut vanhan päivän vara, jos olisi tullut enemmän maata muokatuksi ja niittyä raivatuksi. Mutta ei malta pysyä kotona se, jota pyyntihenki vaivaa... ei vaikka tulen nurkassa näkisi... Useinhan Topias-vainaja, joka oli maahenkinen ja perin vireä mies, puhui että »ala sinä torpassasi työtä tehdä, ennenkuin vanhuus vaivaamaan rupeaa»... Mutta ei ollut Iisakki saanut niittyä raivatuksi kuin sen verran, että hädin tuskin kolme lehmää talven elätti, ei peltoa sen enempää kuin että hyvänä vuonna muutaman tynnyrin ohria sai...

Ja niin jäi Hietaniemi kruununtorpaksi ja semmoisena oli vieläkin. Mutta perintötalo oli Paloniemi, jossa oli hyvät rakennukset, toistakymmentä lehmää ja joskus kaksikin hevosta.

— On sillä nyt Laurilla siinä hyvä olla isäntänä, kun isä-vainajansa semmoisen työn teki... Vähillä siitä nyt tulee semmoinen talo, ettei rantamailla yhtään... Kun Lauri nyt siitä selkenisi työhön! Meni hullu sinne etelään ja sieltä vaimon toi... No, jo taisi päästä siitä... ja epäilemättä pääsikin... Kun nyt vain ei alkaisi murehtia... On semmoinen pehmeäluontoinen mies Laurikin, äiti-vainajaansa luonnostaan tuli.

Niissä mietteissä Iisakki souteli kotirantaa kohden. Oli jo melkein pimeä, kun hän kalakimppu kädessä nousi maalle.

Syksy jo alkoikin olla käsissä. Tähdet kiiluivat taivaalla, ja maan kamara oli kylmetyksissä.

Yhä nousi piipusta paksu savu, väkevää tuoksuaan tuoden Iisakkia vastaan.

Venevalkaman vieressä Iisakki havaitsi Paloniemen ison veneen ja arveli siitä, että Lauri ehkä oli kotiaan päin menossa.

* * * * *

Illalla oli Lauri saapunut Hietaniemeen nälissään ja väsyneenä. Tiina oli saanut hänet levähtämään ja yöpymään.

Raskaissa mietteissä istui Lauri penkillä Tiinan valmistaessa ruokaa uupuneelle, kovaa kokeneelle miehelle.

Iisakki kertoi kuulumiset Paloniemestä.