Part 5

Lauri näki Inkerin palmikossa tupsun, näki selän ja lanteet, näki sivulta punaista poskea ja ripsien varjostamaa silmänalustaa... Hän tunsi sydämensä lyövän, ja teki mieli kietoa kätensä Inkerin kaulaan...

Ei, ei! Hän ei saa koskea! Hänen tunteensa pitää olla puhdas...

Siinä tulikin Inkerin kääntyä takaisin.

Silloin teki Laurin mieli suudella Inkeriä. Mutta hän tyytyi siihen, että kosketti huulillaan Inkerin valkoista otsaa, joka oli huivin alta paljastunut. Hän tunsi Inkerin pehmeän poven kosketuksen ja näki suurten, kirkkaiden silmien kuin ummistuvan...

* * * * *

Kun Lauri saapui kirkonkylään, sai hän tietää, että kunnanhuoneella pidettiin suurta kokousta osuusmeijerin perustamisesta. Hän käveli kuitenkin sivu kokoustalon, vei laukkunsa majapaikkaansa ja läksi asioilleen.

Melkein kaikki kirkonkyläläiset tunsivat hänet, ja nyt tänä syksynä oli hänestä ja hänen vaimonsa katoamisesta paljon puhuttu. Hän koetti välttää vastaantulijoita, joilla jokaisella oli jotakin kysyttävää. Hän ei ymmärtänyt itsekään, mikä häntä vaivasi. Hänen oli ikävä. Mutta mitä hän ikävöi, sitä hän ei oikeastaan tiennyt tai tahtonut itselleen tunnustaa.

Tullessaan oli hän miettinyt erästä asiaa ja aikoi senkin nyt toimittaa. Oli hän sitä kotonakin miettinyt, mutta nyt tänne tullessa oli se vasta päätökseksi kypsynyt.

Hänen rakkautensa Inkeriin oli syttynyt niin kummallisena hetkenä, että kun hän sitä koetti jälkeenpäin tyynin mielin ajatella, niin hänestä alkoi tuntua kuin se tunne olisikin ollut jo vanhempi, vaikkei hän sitä ollut itselleen myöntänyt...

Mutta nyt hän sen myönsi, oli sanonut jo Inkerillekin. Ja vaikka hän tiesi, että se rakkaus oli syvä ja puhdas, tuntui toiselta puolen kuin hän rakastaisi salaa, rikollisesti, ja tekisi kauheaa syntiä... vaimo-vainajaansa vastaan...

Sillä eikö hänen rakkautensa ollut syttynyt jo siellä lepokivillä istuessa... jolloin hän ei vielä tiennyt Ailin karkaamisesta mitään...

Semmoiset ristiriitaiset tunteet olivat koko taipaleen hänen rinnassaan mellastaneet. Yksin kiveliön polkuja kävellessään oli hän miettinyt kohtaloansa ja koettanut päästä rauhaan, toivoa tulevaisuudelta onnellisempia päiviä ja innostua siitä työstä, jonka oli elämänsä tehtäväksi ajatellut.

Vähitellen alkoi vyyhti selvitä...

Inkeri oli niin nuori ja kokematon, sydänmaan lapsi, joka ei vielä tiennyt elämästä mitään! Mutta hän rakasti kotiaan ja karjaa, kaikkia.

Mutta heidän suhteensa, heidän lempensä oli syttynyt niin kummasti. Ja Inkeri oli lapsi vielä.

Silloin hän päätti, että Inkerin oli lähdettävä kouluun, oppimaan karjanhoitoa ja taloutta. Olo vieraissa synnyttäisi hänessä rakkautta kaukaista kotia kohtaan ja hänen silmänsä aukenisivat näkemään elämää muissakin valoissa!

Ja hän kuvaili jo mielessään, kuinka heillä olisi uusi, uhkea navetta, uudenaikaisesti sisustettu, kuinka Inkeri oppineena karjakkona hoiti kaunista karjaa, jota vuosi vuodelta lisättiin, sikäli kuin Susijänkkää ehdittiin viljellä... Siihen kuvaan oli hän syventynyt niin, ettei enää päästänyt sitä mielestään. Ja kun hän ajatteli aikaa, jona Inkeri olisi hänen vaimonsa ja he yhdessä tekisivät Paloniemestä semmoisen talon, ettei rantamailla vertaa ollut, paisui hänen sydämensä tulevaisuuden toiveista ja hän uskoi, että se entinen vähitellen hälvenisi työn ja onnen keskellä...

Kun hän nyt kirkonkylää kulkiessaan yhä vahvistui päätöksessään, tuli hänen helpompi olla, hän oli melkein iloinen. Hän oli saanut selville, mitä hänen oli tehtävä, ja se helpotti hänen oloaan. Hän jouti nyt muutakin ajattelemaan ja toimittelemaan asioitaan.

Iltahämyssä, kun hän asuntotalossaan järjesteli papereitaan, ilmestyi pihalle lihavahko herrasmies, agronoomi Peltola, joka oli Laurin vanha tuttava kansanopisto-ajoilta. Peltola oli ollut pitämässä osuusmeijerikokousta, jossa oli kuullut Laurin olevan rantamailla, ja oli nyt vartavasten lähtenyt häntä tervehtimään.

Heidän kohtauksensa oli sydämellinen. Peltola oli juuri se sama agronoomi, joka aikoinaan oli Susijänkän viljelyssuunnitelmankin tehnyt.

Puhuivat ensin muun maailman kuulumisia. Alkoi sitten Peltola kysellä vuodentulosta siellä hallaisessa kiveliössä, tiedusteli kalansaaliista, metsänriistasta ja sen semmoisista. Näytti, ettei hän tahtonut suoraan johtaa puhetta Lauria kohdanneeseen onnettomaan sallimaan.

»Laihtunut olet», arveli hän, kun Lauri jo oli hommistaan ja vuodentulostaan tehnyt selvää. »Laihtunut olet, mutta sitä sitkeämmiksi sanotaan jänteitten tulevan», jatkoi hän ja katsoi Lauria silmiin.

»Eipä kumma! Kyllä erämaa ottaa miehestä, mitä siinä on ottamistakin», sanoi hän sitten.

»Kaikki veisi, jollei sitkeästi tappelisi vastaan», tuumi Lauri hymähtäen.

Kun olivat hetken olleet hiljaa, virkkoi Peltola:

»No, te saatte nyt maantien! Onnittelen! Onnittelen varsinkin sinua, joka synkimmässä sopukassa olet. Kymmenen vuoden kuluttua on koko se kaukainen kiveliö uudessa asussa...»

»Toivokaamme niin», sanoi Lauri. »Raskaammaksi ei ainakaan luulisi tien tekevän elämistä sielläkään... Sitä varten olen täällä liikkeellä...»

»Niin kuulin...»

»Pohjan luonti aloitetaan nyt heti...»

He juttelivat vielä hetkisen tiestä ja sen merkityksestä. Kun kummallakin oli asiaa kauppiaaseen, läksivät he sinne päin kävelemään. Lauri otti puheeksi karjakkokoulut, tiedustellen mikä niistä olisi sopivin.

Peltola ne asiat tiesi ja lausui samalla ilonsa, että nyt jo aletaan vähitellen ymmärtää niiden koulujen merkitystä. Oli kaukaisiltakin perukoilta ilmoittautunut oppilaita.

»Minkävuoksi sitä tiedustelet?» kysyi Peltola lopuksi.

»Ilman aikojani...»

»Tahtoisit ehkä koulunkäyneen karjakon... On niitä...»

»Sitä vähän ajattelin...»

»Minä toimitan...»

»Elähän nyt hätäile...»

Vieläkään ei Peltola ollut kysynyt Laurin vaimon kohtalosta. Näytti, niinkuin odottaisi, että Lauri ensin alkaisi puhua.

Kun juuri ehtivät kirkon kohdalle, sanoikin Lauri:

»Olet kuullut kovasta sattumasta...?»

»Olen kuullut... Lohduttaisin sinua, jos kykenisin... Että sen juuri piti tulla sinun osallesi!»

»Kaiketi olin minä soveliain kärsimään!»

Laurin ääni oli katkera.

»Muuten... elä mitään kysele... Minä en tiedä itsekään, kuinka asia on... Sanon kuitenkin, ettei sopinut hän erämaan asukkaaksi», lisäsi hän.

»Sen minä tiesin jo edeltäpäin... silloin jo kun menitte naimisiin», sanoi Peltola.

Lauri huokasi.

»Sano kuitenkin, karkasiko hän... On sanottu hänen marjamatkalla eksyneen... ja huhuiltu, että olisi tullut mielenvikaan...»

»Se on pimeä asia... Mutta minä otaksun jälkimmäistä parhaiten todeksi», vastasi Lauri.

Peltola mietti hetkisen.

»Saattoi olla sukuvikaa», sanoi hän sitten.

Hetken päästä hän löi Lauria olkapäälle.

»Kovaa olet kokenut erämaassasi... Jaksanetko loppuun taistella?» sanoi hän. »Tarkoitan, luotatko vielä lapsuutesi uskoon, työn siunaukseen...?»

Laurin katse kirkastui.

»Siihen luotan. Mutta minä olen pettynyt niinkuin moni muukin. Olen käynyt kovan koulun ja oppinut paljon — ainakin niin paljon, etten ole lapsuuteni uskosta luopunut, enkä luovu... Uskon, että työ, jota rakastan, parantaa haavat.»

Kauppiaan kujalla heidän tuli erota.

»Käynetkö koskaan enää siellä meidän järvemme rannalla?» hyvästeli Lauri.

»Tottahan toki», sanoi iloisesti Peltola. »Pianhan sinne ajetaan rattailla, että tie pölisee...»

Ja siten he erkanivat.

Lauri seisoi hetken niinkuin muistamatta pitikö mennä eteenpäin vai kääntyä takaisin.

Ilta oli jo pimennyt, ja kirkonkylän taloista alkoivat valot loistaa.

Silloin hän muisti Leena muorin, ja kun hänellä nyi oli aikaa siellä pistäytyä, päätti hän käydä tädin terveiset viemässä.

Muori asui kirkon takana omassa pienessä mökissään! Lauri oli ennenkin monta kertaa käynyt Leenan mökillä viimeksi silloin kun Inkeriä noutivat rippikoulusta.

Tervetullut vieras oli Lauri. Hyvänä piti Leena! muori, kuulumisia kysyi ja kävi heti tiedustelemaani Ailin eksymisestä.

»Eihän se ensimmäinen eksyjä ollut sille takalistolle! eikä tainnut olla viimeinenkään», lohdutteli hän Lauria. »Jumalan sallimukseksi se usko, ei ihminen siihen mitään voi...»

Ja kun oli teet keittänyt ja vehnäsen kera Laurille tarjosi, niin kysyi:

»No vielä siellä Inkeri on teillä... arvaan ma.»

»Vielä on...»

»Mihinkäpä hän... orpo ja turvaton... Kodikseen on ottanut. Muistan kuin tämän illan, kun äiti-vainajasi Inkerin köyhäinhuutokaupasta otti... Vuoden vanha taisi olla, muistaakseni...»

»Niin on ehkä ollut...»

»Oli onni lapsella», alkoi Leena muori selittää, istuen vastapäätä Lauria, pöydän toiseen päähän. »Oli onni, että kelvollisten ihmisten kasvatettavaksi joutui... Oli äitinsäkin semmoinen huippa ja kevytjalkainen... Lieneekö tullut äitinsä vaiko pappa-vainajansa luontoiseksi?» Lauri ei ollut koskaan kuullut Inkerin isästä mitään. Hän katsoi kysyvästi Leenaan.

»Tarkoitan sitä forstmestari-vainajaa, joka sitten täältä muutti pois ja kuului samana vuonna ampuneen itsensä.»

»Hänkö oli Inkerin isä!»

»Minä tuon tiennen... tässä pirtissä se on Inkeri syntynytkin...»

Lauri kalpeni ja istui sanatonna.

»Et tiennyt sitäkään? Ajattelin oppikouluaikana Inkerille sanoa, mutta olkoon sanomatta... Mitäpä hänen tarvitsee tietää... Minä muistan forstmestari-vainajan. Se oli hyvä ja kaunis mies ja auttoi köyhiä. Mutta itseään kohtaan oli huono... Oli minusta siinä Inkerissä pappa-vainajansa näköä. Silmistään semmoinen ja muutenkin. Vaikka hyvännäköinen ihminen oli äitinsäkin, Huuskon Selma... Taitaa tulla hyvä työihminen? Oikein minä siitä pidin, kun tässä rippikouluviikot oli asuntoa...»

Lauri istui vielä valjuna, ja hänen ohimoillaan löivät suonet, niin että päätä huimasi.

Hän ei ollut koskaan ajatellut sitä, että Inkeri oli avioton lapsi. _Siitä_ ei koskaan ollut mainittu kotona!

Inkeri ei tiennyt itsekään.

Leena luuli Laurin äänettömyyteen olevan muita syitä ja sanoi:

»Onhan siellä sentään tätisi, joka emännyyttä hoitaa, ja Inkeri siinä apuna. Eipä sinulla hätää ole.»

»Ei minulla hätää ole», myönsi Lauri, mutta ei tiennyt vähääkään, mitä oli sanonut.

»Ja taitaa saada Inkeri olla nyt niinkuin vanhustenkin aikana... niinkuin oma lapsi ainakin?»

Leena muorilla tuntui olevan vielä paljonkin puhumista ja kyselemistä, mutta Lauri mainitsi itsellään olevan kiireen, sanoi kiitokset, hyvästeli ja lähti. Oli tullut pilkkopimeä ja ruvennut satamaan. Tielle saavuttuaan Lauri seisahtui miettien, mihin päin lähtisi. Häneen oli niin kummasti koskenut Inkerin syntyperä. Hän ei ollut sitä koskaan ajatellut, ei nytkään näinä viikkoina. Tiesikö Inkeri itse?

Varmaan ei tiennyt. Ja tuskin sitä tiesivät muut kuin Leena muori...

Hän lähti kävelemään pappilaan päin.

Huuskon Selma?

Hän ei muistanut koskaan kuulleensa sitä nimeä. Sade pieksi hänen kasvojansa ja virkisti hänen kuumina palavia ohimoitaan.

»Rakas, rakas Inkeri!» sanoi hän itsekseen, ja hänestä alkoi tuntua kuin Inkeri yhä tulisi rakkaammaksi hänelle. Isätön ja äiditön!

Ja syvällä hänen sydämessään paloi outo tuli, joka leveni joka paikkaan ja lämmitti niin, että häntä vapisutti.

— Et ole turvaton, et isätön, äiditön, niin kauan kuin sujuu tämä käsi ja tämä sydän sykkii! Rakas, pieni lemmittyni, iloni ja onneni ainoa...

Niin hän itsekseen runoili, tuo kiveliön pitkä mies, jonka rinnassa piilevää hyvyyttä ei vieras olisi osannut aavistaa.

Pastorin huoneesta näkyi tuli, ja Lauri meni sisälle.

Tämä oli nuori pappi, joka ei tuntenut Lauria.

Lauri ilmoitti nimensä.

»Jaa. Mutta eihän ole vielä todistettu, että vaimonne on kuollut», sanoi pastori.

»En minä sitä varten ole tänne tullut», sanoi Lauri. »Tulin muissa asioissa.»

Hän selitti asiansa ja pyysi Inkerin papinkirjaa.

»Täällä on eräs itsellisnainen Selma Huusko, jolla on avioton tytär Inkeri, ripillä käynyt... Häntäkö tarkoitatte?» kysyi pastori kirkonkirjan takaa:

»Häntä tarkoitan. Onko hänen isästään tietoa?»

Pastori ei vastannut. Alkoi kirjoittaa. Kun papinkirja oli valmis, ojensi pastori sen Laurille sanoen:

»Nuori tyttö... täyttää nyt vasta seitsemäntoista... Vai karjakkokouluun...»

Lauri läksi. Hänen sydämensä tuntui taas raskaalta, ja hänen tuli niin ikävä siinä pimeällä pappilan pihalla, että olisi tehnyt mieli lähteä suoraa päätä astumaan takaisin kotoiseen kiveliöön.

Hän lähti asuntotaloonsa.

Niin hän oli nyt päättänyt. Kun Inkeri vuoden on karjakkokoulussa, palaa hän sieltä kokeneempana ja oppineena karjanhoitajana. Ja ehtii vuotta vanhemmaksi. Nyt hän tällä matkalla jo toimittaa Inkerin hakemuksen ja pyytää Peltolan viemään perille...

Inkerille tekisi hyvää olla vieraissa. Niin oli hänen itsensä käynyt. Kuta enemmän hän tietoja sai, sitä rakkaammaksi koti tuli ja sitä selvemmäksi elämäntehtävä. Hän oli niin paljon itse saanut hyvää oppiretkellään, että uskoi kaikkien suhteen niin käyvän.

Uusi aika vaati uusia viljelystapoja, ne hän oli oppinut. Mutta karja, joka oli talon tuki ja hallavuosienkin turva, oli vielä jäänyt vanhaan hoitoonsa. Inkeri! oli karjan ystävä, vaali ja hoiti elukoita kuin parhaita ystäviään. Kun hän nyt saapi oppia, laittavat he kotimeijerin ja uuden navetan...

Semmoisissa tulevaisuudentuumissa Lauri käveli kirkonkylän läpi.

Kun Inkeri palaa, on hän jo täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Silloin hän jo ymmärtää ja tietää kaikki...

Hänen vilkas mielensä, joka aina kuvaili ja näki edessäpäin kuin elävää elämää, loi nytkin hänen eteensä kauniin kuvan tulevista päivistä. Hän näki heillä olevan uuden navetan, kolmisenkymmentä lehmää, jotka olivat kiiltävän puhtaita, valkoisia nupoja... Hän näki Inkerin toimellisena emäntänä kauniina ja pulskana kävelevän poikki pihan, perässään pieni poika, joka oli Inkerin näköinen...

Susijänkkä oli siroina sarkoina, riihirova vankkana ohrapeltona... Päärakennus oli laudoitettu ja maalattu vaaleanvihreäksi.

Maantie kulki aivan kartanon ohi, tienhaarasta näkyi kilometripatsas...

Ajoi pihaan hevonen, kyyti...

Kuka on?

Kansanopistonjohtaja, vanha ystävä.

»Läksin katsomaan, kuinka olet hoitanut leiviskääsi...»

Näin sanoisi, ja riemumielin Lauri vastaan ottaisi, oikean neuvojansa ja ystävänsä...

»Oletpa sinä!... oletpa sinä...!» kehuisi entinen opettaja oppilastaan.

* * * * *

Seuraava yö oli kuitenkin levoton. Hän ei nukkunut kuin tunnin ja nousi vuoteelta jo ennenkuin talossa ketään oli liikkeellä.

Ja tänään alkoi tiehuutokauppa ylempänä kirkkoa, Lehtomäellä, josta uusi maantielinja läksi synkkiä sydänmaita kohden.

Lauri kokosi paperinsa ja karttansa ja läksi Lehtomäelle.

IX

Laurin kirkolla viipyessä oli Inkeri alkanut kutoa kangasta.

Päivät hän istui kangaspuiden ääressä, sivuikkunan luona, josta näki venevalkamaan ja järvelle, mutta iltaisin hän luki Laurin antamia kirjoja. Oli joukossa muutamia hauskoja kertomuksiakin, joita Inkeri luki ääneensä. Mielellään niitä tarinoita kuuntelivat Antti ja Selmakin, jotka molemmin, Antti päreitä kiskoen, Selma kartaten, istuivat lieden valossa.

Täti oli vastahakoinen alussa, mutta jo täytyi hänenkin lopulta ruveta seuraamaan kirjan sisällystä.

Aamusilla, kun täti viipyi Selman kanssa navetassa ja Antti oli mennyt Susijänkälle, toimitteli Inkeri pirtin puolessa.

Silloin hän usein pistäysi vierastupaan, jossa olivat Laurin kirjat ja sanomalehdet. Seinällä oli suuri peili, jonka Lauri oli voittanut arpajaisista kansanopistossa ollessaan. Inkeri katsoi siinä kuvaansa, joka näkyi jaloista asti. Silloin hän aina muisti Mustikkamäen Annaa, josta Hietaniemen vanha Iisakki oli kertonut. Hän muisti, minkä näköinen Anna oli. Se oli keskeltä hirveän paksu, ja sillä oli hieman käyrät jalat, oli länkisääri, ja niin pieni palmikko sillä oli kuin hiiren häntä... Ei Lauri semmoisesta huolisi! Hän muisti Laurin aina kehuneen, että se oli kaunis, jolla oli hyvä sydän ja puhdas mieli... Mutta nyt hän tiesi varmaan, että Lauri piti hänen hiuksistaan ja siitä, että palmikon päässä oli tupsu...

Oliko hän muuten kaunis?

Hän ei osannut itse sitä sanoa, mutta hän muisti, että rippikoulussa oli sanottu. Olivat kirkonkylän pojat tuppautuneet sinne Leenan pirtille, mutta Leena ei ollut antanut niiden tulla sisälle. »Onkos Leenalla vielä se kaunis tyttö kortteeria?» oli hän kuullut kerran ulkona kysyttävän. Ja kun hän silmäsi ulos ikkunasta, näki hän kauppiaan konttoristin ja apteekkarin seisovan pihalla. — Mitä Leena muori heille sanoi, ei hän kuullut, mutta he poistuivat pihalta eikä hän sitten enää nähnyt kumpaistakaan...

Hän heilutti päätään peilin edessä... Jos olisi semmoiset leningit kuin kirkonkylää tytöillä!

Hän asetti kätensä vyötäisilleen ja puserteli kupeitaan.

Noin hoikaksi hänkin menisi, jos olisi semmoinen leninki.

Aili emännän huoneena oli ollut tuvan vieressä oleva kamari. Täti oli sen siistinyt ja vienyt kaikki pois, vaatteet ja muut aitan ullakkoon. Koko huoneessa ei enää ollut mitään muuta kuin tyhjä pöytä ikkunan alla...

Inkeri katsoi sinne sisälle, kynnyksellä seisoen. Häntä melkein pelotti, kun muisti. Sen silmät olivat välisti niin oudosti kiiluneet...

Se karkasi... eksyi ja kuoli!...

Eipä näytä tätikään ikävöivän! Paljon hauskempi on nyt kaikilla!

Hän tempasi oven kiinni, istui Laurin pöydän ääreen ja otti kynän käteensä. Lauri oli opettanut hänetkin kirjoittamaan. Hän löysi laatikosta palasen paperia, jolle kirjoitti: »Minä rakastan sinua, Lauri, ja tahtoisin tulla vaimoksesi. Sinäkin rakastat. Rakastathan? Et niin katsoisi, jollet rakastaisi. Minä näen aina unissani sinut... Kun en saanut sinua halata kaulasta ja minun teki niin mieli...»

Silloin hän näki tädin tulevan navetasta. Hän puristi paperin kouraansa ja riensi pirttiin. Kun täti saapui, mäikytti hän kangaspuita, niin että ikkunat helisivät.

* * * * *

Inkeri alkoi ikävöidä, kun Lauria ei kuulunut kotiin. Päivällä hän kävi joskus Antin luona Susijänkälle päivällistä viemässä ja istui silloin mättäällä ja odotteli, kunnes Antti oli syönyt.

Tänään hän taas läksi. Selmalla ei sattunut olemaan aikaa, ja täti ei jaksanut. Inkerin oli ollut koko päivä ikävä. Hän ei tiennyt, kumpaako tietä Lauri palaisi. Tulisiko Teurajärven kautta, josta oli mennytkin, vai tulisiko Särkijärven ja Mukkajupukan kautta. Ei ollut tullut sitä kysytyksi.

Mutta nyt, kun hän tuli Antin luokse, hän kysyi:

»Milloinkahan sieltä Lauri tulee ja palanneeko Teurajärven kautta?»

»En luule, että tulee Teurajärven kautta», arveli Antti. »Kiire sillä on kotia, sen tiedän. Sanoi lähtiessään, että tämä viemäri pitää tämän sulan aikana saada valmiiksi... Hoppu sillä on mielessä. Särkijärven kautta luulen tulevan.»

Antti söi. Inkeri mietti hetkisen. Kysyi sitten:

»Mahtaako käydä Särkijärven Mustikkamäessä?»

»Mitä siellä kävisi, polulta syrjässä?»

»Siinähän on rikas tyttö, se Anna...»

»Olepa nyt! Eiköhän se ole Laurikin jo vaimoväestä saanut kyllikseen, kun semmoisen kolttosen teki se emäntä... Luulisi saaneen...»

»Se ei rakastanut Lauria», sanoi Inkeri melkein vihaisesti Antille.

»Mistäpä sinä sen tiedät... Ja kukapa heidän välinsä tiennee... itse tiennevät, jos tiennevät... Hyvä on mies nyt taas... Menikin sen vaimonsa kanssa semmoiseksi saamattomaksi nahkiaiseksi... Nyt näyttää, että on isänsä poika...»

»Jos tietäisin, että tulee järveä, niin lähtisin vastaan», sanoi Inkeri.

»Eläpäs nyt hupata siinä!» ärähti Antti, siirtyi ruuan äärestä ja alkoi panna piippuunsa. Inkerin teki mieli Antilta vielä kysyä yhtä asiaa.

»Jos Antti vielä olisi nuori mies, niin kumpi olisi somempi, Mustikkamäen Anna vai minä?»

»Mitä sinä nyt kyselet!» ärähti Antti taas. »En huolisi kummastakaan...»

»Niin, mutta kumpi näyttää Antin silmään somemmalta?» tenäsi Inkeri.

»Mene matkoihisi tai kantelen tädille!»

Silloin tuli Inkerille hätä, ja hän alkoi rukoilla, ettei saa tädille puhua mitään. Ja Antin täytyi luvata, ettei puhu.

Seuraavina päivinä oli ilma sateinen. Järvi oli usvan peitossa, eikä taloon näkynyt yhtään vaaran huippuakaan.

Antti kulki viemärin luonnissa, Inkeri kutoi kangasta, ja Selma puuhaili muissa askareissa.

Iltaisin Inkeri valvoi kauan aikaa omissa ajatuksissaan. Hän oli ruvennut miettimään sitä, mitä Lauri oli ehdottanut: että hän lähtisi johonkin kouluun. Kun hän sitä seikkaa ensin ajatteli, tuntui hänestä mahdottomalta erota kodista ja Laurista, mutta vähitellen hän alkoi kuvitella koulussaoloa, ja silloin alkoi mieli tehdä sinne. Saattaisi siellä olla hauskaakin, jos saisi ikävältä rauhan, arveli hän.

Ja siitä pitäen hän mietti sitä asiaa joka ilta, valveilla vuoteessa maatessaan. Ja nyt hän ikävöi Laurin kotiintuloa vielä kiihkeämmin.

Eräänä päivänä, kun täti oli kipeä eikä jaksanut kuulla kangaspuiden mäiskettä, oli Inkeri Selman apuna navetassa. Hänen mielensä oli niin täysi, että hän alkoi Selman kanssa jutella asioita, joista he eivät ennen koskaan olleet mitään puhuneet.

»Miksei Selma ole mennyt naimisiin?» kysyi hän kerran, kun he molemmin puhdistivat samaa lehmää.

»Hyväpä tuo on näinkin», vastasi Selma.

»Onko Selma koskaan oikein rakastanut?»

Selma alkoi heltyä ja ilmoitti:

»Olen minä kerran. Mutta siitä on pitkä aika.»

»Rakastiko se Selmaa? Sielläkö se oli rantamailla?»

»Siellä oli... En taida sanoa...»

»Sano nyt, Selma!... Ja Selma rakasti häntä? Oliko se kaunis mies?»

»Oli. Se oli talon poika, ja minä olin palvelija... Se oli hauskin aika elämässäni, ja sen jälkeen minä tänne kiveliöön läksin tämän talon isäntä-vainajan kanssa... ja siitä asti olen ollut...»

»Hylkäsikö se Selman?»

»Oli siinä naapurissa tytär, ja se alkoi minua vihata, kun itsensä teki mieli minun omaani... Se oli sydämetön ja huono ihminen... Se laittoi huhun liikkeelle, että minulla oli toinen kosija, joka öisin makasi vieressäni... Jumala tietää, että viaton olin... Mutta hän sai tahtonsa perille, otti minun omani, ja niin tulin hylätyksi...»

Selma puhui väsyneellä äänellä, surullisesti. »Niinkö kävi! Ja se poika uskoi mitä toinen sanoi?» kysyi Inkeri.

»Totta kai uskoi... Yhtäkkiä kylmeni eikä koskaan enää kohti tullut...»

»Menivätkö sitten naimisiin?»

»Kuulin, että olivat menneet, mutta minä olin jo silloin poissa sieltä... Niin oli minun paha olla täällä, niin ikävä, että järveen aioin monesti mennä... Mutta huono seurasi heitäkin. Riitelivät ja nyt ovat kumpikin kuolleet, olen kuullut...»

»Jopa se oli ikävää!»

Inkeri tunsi ääretöntä sääliä Selmaa kohtaan.

»Sinä et vielä ymmärrä, Inkeri», puheli Selma vielä. »Olet nuori. Mutta kerran sinäkin rakastat... silloin tunnet mitä rakkaus on... Se ei kuole koskaan, se pysyy elämän loppuun asti... Semmoinen on minun rakkauteni ollut, ja vieläkin muistan sitä aikaa joka päivä...»

»Selma rukka!»

Inkeri kävi Selman kaulaan ja puhkesi itkuun.

»Kyllä minä tiedän, mitä rakkaus on», nyyhki hän. »Voi, minä tiedän sen ja olen väliste ihan tukehtua...»

Hän pusersi povelleen Selmaa, joka tuntui vapisevan mielenliikutuksesta.

Kun hän hetken kuluttua läksi navetasta ja pääsi puolipihaan, näki hän venevalkamasta päin nousevan kaksi miestä.

Lauri ja Hietaniemen Iisakki!

Inkeri juoksi vastaan. Lauri heilautti kättään, ja kun Inkeri luokse ehti, sulki Lauri melkein syliinsä hänet ja laski käden irti vasta pitkän ajan perästä.

X

Lauri ja Inkeri ovat matkalla Mukkajupukkaa kohti ja rantamaille.

Lauri soutaa, Inkeri istuu perässä. On jo myöhäinen syksy, järvi voipi jäätyä minä yönä hyvänsä. Alastomina ovat rantojen koivikot, joista viimeiset keltalehdetkin ovat varisseet. Kolkoilta näyttävät suurten vaarojen huiput, jotka vartovat lumen pehmoista vaippaa kaljuille päälailleen. Lunta odottelevat ikävöivä, kulottunut korpi ja rantojen kellastuneet kaislikot.

Tuuli on myötäinen, ja purje auttaa vauhtia. Nopeasti vene kiitää syysaamun raikkaassa tuulessa pitkin Palojärven aukeinta ulappaa.

Lauri on nyt saattamassa Inkeriä koulumatkalle, aikoen samalla käydä kirkonkylässä, tieasioilla.

Hän on valinnut Mukkajupukan ja Särkijärven tien, vaikka syksy onkin myöhäinen. Särkijärvestä alkaen edistyi näet matka joutuin, kun pääsi venekyydillä ihan rantamaille asti. Pikkujoet olivat syystulvassaan, vauhdikkaimmillaan, kuljettaakseen venettä myötävirroille. Lauri oli uskonut vaivaa tuntematta voivansa erota Inkeristä, mutta nyt, kun ero alkoi olla lähellä, tuntui se hänestä kovin raskaalta. Hän oli neuvonut ja opastanut kokematonta tyttöä, oli sanonut kaikki mitä tiesi. Ikävä oli Inkerinkin, ja katkerasti hän oli itkenyt, kun kotirannassa tädistä erkani.

Lauri katselee kukoistavaa tyttöä, jonka sulo häntä nyt hurmaa enemmän kuin koskaan ennen. Inkerin kasvot ovat vakavat, ja suuret siniset silmät surulliset, mutta juuri siitä syystä hän on viehättävämpi kuin koskaan.

»Heti ensi kelin tultua alamme Antin kanssa ajaa uuden navetan hirsiä, ja kun ensi syksynä tulet, on uusi navetta ainakin vesikatossa. Kesäksi hankin ojureita, jotta saadaan Susijänkän niemenpuolinen osa ojitetuksi», puhelee Lauri soututeljolta. »Odotamme sitten vielä vuoden, että tulet yhdeksäntoistavuotiaaksi... Kunpa Jumala meitä auttaisi molempia... Uskotko niin, Inkeri?»

»Uskon. Vaikka nyt jo olen omasi, en erota tahtoisi...»

»Raskasta on ero minullekin, paljon raskaampaa kuin osaat aavistaakaan. Mutta sinun tähtesi tahdon niin. Saat nähdä, että kun tulet vieraisiin oloihin ja näet vieraita kasvoja ympärilläsi, alat vasta ymmärtää, mitä koti on...»

»Voi, voi, kuinka sitä aikaa ikävöin... Kuinka tahtoisin olla sinulle hyvä ja vaalia sinua! Minä rakastan niin, että väliste tuntuu kuin sydän halkeaisi. Kuinka olisi hauskaa kutoa sinulle sukkia ja vaatteita... Tulla luoksesi työmaalle ja lyödä lämmintä löylyä...»

»Se aika tulee, uskomme niin. Mutta meidän molempain onnen vuoksi on hyvä, että eroamme vuodeksi. Sinäkin saat kokemusta ja oppia... Ja minä alan toivoa elämältä onnellisempia päiviä...»

»Sinä et rakastanut Ailia?»

»Hän oli niin kummallinen, ja kerran, sitten kun olemme mies ja vaimo, kerron sinulle kaikki. Olen ollut hyvin onneton nämä kolme vuotta...»

»Kaikki sen ovat nähneet... Silloin minä aloin sinua rakastaa erilailla kuin ennen...»

Vene kiitää nuolena, purje pullistuu. Vilahtaen jäävät järven niemet jälkeen. He ovat aikoneet käydä Hietaniemessä hyvästillä, mutta kun vauhti on hyvä ja he kulkevat keskeltä järveä, eivät käännäkään Hietaniemeä kohden. Kiirekin on mielessä. Syyspäivä on lyhyt, Ja heillä on vielä pitkä taival kävellä Mukkajupukasta Särkijärvelle, jossa yötä aikovat olla.

Pian on Hietaniemen kullankellertävä niemen nokka sivuutettu, ja edessäpäin jo näkyy koko laaja Mukkajupukka ja jyrkkä rantakallio...

Järven pohjukkaa lähetessä puskee pohjoinen vielä vihaisemmin kuin ulompana... Inkeri näkee jo purjeen laidan alta jyrkän rantakallion, jota vasten aallot syöksyvät niin, että valkoinen vaahto roiskuu monta syltä korkealle pitkin katkenneen kallion kuvetta. Siinä ovatkin aallot suurimmat, kallion lähellä... Siinä on syvin hauta... Inarinjärven syvyinen...

Lauri hellittää purjeen, vene kiitää kallion ohi semmoista vauhtia vanhaan venevalkamaan, että keula puskee rantamuhaan...

»Nyt nousee myrsky», sanoo Lauri. »Parhaiksi ehdimme järveltä pois... katso, kuinka koko järvi myllertää kuin jauholaari...»

Aallot lyövät rantakalliota vasten niin, että vesi räiskyy venevalkamankin puolelle...

»Kauhea myrsky...! Onko tuo hauta kallion alla Inarinjärven syvyinen?... Siinä käy hirveän suuret aallot...»

Inkeri on pelosta kalvennut.

»Syvä siinä kuuluu olevan», vastaa Lauri.

Lauri kokoaa konttiinsa kaikki Inkerin kapineet, katkaisee rantatuomesta kepin Inkerin käteen, ja he lähtevät polkua pitkin nousemaan Mukkajupukan jyrkkää kuvetta, josta polku viepi Särkijärvelle.

Seitakankaalla, jossa matka on puolivälissä Särkijärveen, he levähtävät ja avaavat eväskonttinsa.

»Minkälainen lienee maailma vuoden päästä, kun takaisin tulet?» sanoo Lauri. »Vuosi voipi joskus olla pitkäkin, ja paljon ehtii siinä ajassa tapahtua...»

Laurin ääni on surullinen, ja kun hän katsoo Inkeriin, tunkeutuu katse sielun pohjaan asti.

»Silloin olen jo kahdeksantoista vanha», arvelee Inkeri, mutta näyttää muuta ajattelevan. Pitkät petäjät huojuvat heidän ympärillään, kiveliö huokaa, ja metsässä myrsky tohisee... kuuluu kuin kaukaisen kosken pauhu, vaarain välistä tai aukeilta jänkiltä.

Inkeri korjaa eväät konttiin ja panee sen kiinni. Laurin katse seuraa häntä lämpimänä.

»Istu tähän minun viereeni», pyytää Lauri.

Ja kun Inkeri Siihen istuu, niin Lauri ottaa hänen kätensä omaansa.

»Kuulehan nyt, rakas ystävä», puhuu hän. »Olet vielä kokematon ja lapsellinen, ja maailma on paha. Sitten kun näet siellä paljon ja paljon pyrit oppimaan, tulet ymmärtämään, kuinka ihanaa on omistaa koti, oma turve, vaikka kuinkakin pieni. Muista minua aina, muista, että minun elämäni onni riippuu sinusta... Sillä minä tiedän nyt, että rakkauteni sinuun on ensimmäinen rakkauteni... Olen niin onnellinen nyt, että kaikki se entinen kärsiminen tuntuu unennäöltä... Hyvä Jumala on sinut minulle antanut... Hyvä Jumala sinut minulle säilyttää... Jos sinä näkisit sydämeeni ja voisit tuntea mitä minä tunnen, silloin voisit arvata, kuinka kallis olet minulle... Tiesikö äiti-vainaja, kun sinut kotia toi, että rakkaalle pojalleen aarteen toi...»

Lauri heltyy niin, että joutuu kokonaan tunteensa valtaan... Hän kietoo kätensä Inkerin vyötäisille ja painaa päänsä hänen hiuksilleen.

Silloin tapaa Inkerinkin riemu. Hän tarttuu Lauria kaulaan molemmin käsin ja pusertaa niin lujasti rinnalleen, että Lauri kuulee hänen sydämensä sykinnän ja näkee hänen sinisten silmiensä kirkkaina päilyvän...

»Nyt sinä jo olet omani... näin kihlaan sinut, omakseni...»

Ja Lauri painaa suudelman tytön punertaville huulille...

Syysmyrsky huokaa kiveliössä, kaukaa kuuluu kuin kosken pauhu...

He jatkavat matkaansa nopein askelin Särkijärvelle.

XI