Part 6

Talvi on tervetullut kiveliön asukkaalle. Sileäksi iljangoksi muuttuvat kaltioiset jänkät ja silmäkkeiset suot, joiden poikki tuskin lentävä lintu kesällä pääsee. Pounikot ja korven mätiköt tasoittaa valkoinen lumi, ja järven selät kiiltelevät häikäisevän kirkkaana lakeutena.

Silloin pääsee kiveliönkin mies liikkeelle. On teitä ja siltoja nyt joka haaralle, on järvien halki ja jänkkien poikki. Liukas lipu vastaa reen jalakseen, ja suksi luistaa yli kohoavan kaasikon, joka voimatonna on lumen alle haudattuna.

Jo ensi lumella on Paloniemen Lauri ajanut uuden navetan hirret pihalle, jossa ne suurena röykkiönä nyt ovat. Ensi iljangolla on hän vedättänyt heinät aumoista ja metsäjokien varsilta, ehtiäkseen sydäntalvella muihin töihin.

Työ sujuu häneltä kuin ennenkin, paremmin vielä. Hän yrittää paljon ja uusia, yhä uusia suunnittelee. Niin on tullut Paloniemeen kuin eri elämä sitten viime talven.

Järvi on nyt mainiona munakkana, ja Lauri on päättänyt käyttää hyväkseen näin verratonta keliä lähteäkseen kirkonkylään. Hän on saanut ilmoituksen, että Susijänkkää varten tilaamansa apulannat ovat jo saapuneet kirkonkylään, ja ne on nyt hyvän kelin aikana saatava kotia. Ja mennessään hän viepi monta kuusista astiaa täynnä kesävoita, jotka kirkonkylän kauppias jo syksyllä siellä käydessään on ostanut.

Lauri on jo kuormansa valmiiksi pannut, voiastiat ja eväät ja säkillinen metsälintuja, teertä, koppeloa. Nyt vielä kengittävät hevosen. Antti pitää jalkaa, Lauri lyöpi.

Laurilla näyttää olevan kiire mielessä.

Inkeriltä ei ole kahteen viikkoon saapunut kirjettä. Lauri on turhaan kaksi kertaa käynyt Särkijärvellä, jonne järviä kiertelevä kirjeenkantaja Paloniemeen tulevat sanomalehdet ja kirjeet jättää.

Se on tehnyt Laurin mielen levottomaksi, ja vaikka hän kyllä ymmärtää, että kirje on voinut jäädä kirkonkylän postitoimistoon tai muuten joutua hukkaan, ei hän silti pääse rauhaan.

Kun hän vihdoin istuu kuormallaan, valjaissa kesän levännyt virkku ruuna, ja viilettää menemään pitkin järven mainiota munakkaa, tuntuu hänen mielensä keveämmältä.

Onnellisesti oli Inkeri perille saapunut. Ensi kirjeessä hän kirjoitti olevan kovin ikävän, vaikka talo olikin suuri ja lehmiä oli toista sataa.

Toinen kirje sisälsi melkein samaa. Mutta Lauri kaipasi niistä jotakin. — Jahka tulee kolmas kirje, niin siinä on! lohdutteli hän mieltään.

Sitä kolmatta kirjettä ei vielä ole tullut, ja siksi hän nyt on hieman alakuloinen.

Talvitie rantamaille ei kulje Mukkajupukan kautta, vaan nousee paljon tännempää kahden vaaran väliselle suolle, Seitajänkälle, josta viepi jänkkäpilkkoja ja ojanvarsia pitkin Seitavaaran alle, siitä taas kapealle, mutta pitkälle Särkiuomalle ja sitä myöten Särkijärvelle.

Päästyään järveltä pois ja noustuaan talvitien suusta Seitajänkälle vievälle tielle, jonka poromiehet jo ovat kovaksi tallanneet, vaipuu hän mietteisiinsä. On jo ehtinyt pimenevä ilta, mutta tähdet kuluvat taivaalla ja pakkanenkin tuntuu kiihtyvän.

Hän on nämä kuukaudet elänyt niin outoa elämää, että hänestä tuntuu kuin hän olisi aivan eri mies kuin ennen. Häneen on tullut tahtoa ja tarmoa, hän kykenee toimittamaan ja tekemään... Hänen sydämensä on täynnä lämpimiä tunteita, ja kun hän tulevaa aikaa ajattelee, tuntuu hänestä, että hänen onnensa on niin suuri... niin suuri sen nuoren tytön kanssa, jota hän rakastaa ja joka on antanut lämpimän lempensä hänelle... Inkerin rakkaus on hänen pelastuksensa... hänen onnensa kantakivi...

Hän on näinä viikkoina, kun Inkeri on ollut poissa, kuvitellut tulevia päiviään ja heidän yhteistä onneaan. Päivin on raatanut ja tehnyt työtä kuin viimeistä päivää, mutta iltaisin, kun hän on päässyt yksin huoneeseensa ja vuoteelle, on ajatus lähtenyt ihme-elämää kuvailemaan. Hän valvoo puoliyöhön onnellisissa haaveissa. Hän näki Paloniemen uljaana talona, jonka korkea päärakennus näkyi kauas toiselle puolelle järveä ja jonka viljelykset olivat parhaat koko pitäjässä. Kauas maantiellekin se näkyi suurten, lainehtivien peltojen takaa. Silloin oli jo vilkas liike täällä kiveliössäkin. Oli menijöitä ja tulijoita, näkyi kiesejä ja vaunujakin.

»Onpa siinä kaunis talo suuren järven rannalla ja niin erinomaisten viljelysten ympäröimänä... Totta tosiaan! Tämä on keidas. Kuka uskoisi! Ja Lapin tunturit tuolla vieressä... Siinä mahtaa olla erinomainen isäntä?»

Outo kyydilläajaja se niin puhuu kyytipojalle.

»Siinä se nyt on se Paloniemi... jos olette kuullut puhuttavan...» vastaa kyytipoika. »Siinä talossa se juuri on emäntänä Inkeri, orpo tyttö, ja isäntä on Lauri, joka paljon kirjoittelee sanomalehtiin...»

Onhan vieras kuullut _siitä_ talosta ja _siitä_ miehestä puhuttavan.

»Tämä on juuri se talo, jossa on saatu ihmeitä aikaan!» sanoo hän ja pyytää ajamaan pihaan, sillä hän tahtoo omin silmin nähdä semmoista emäntää ja semmoista isäntää...

Semmoisissa haaveissa vaeltelee Laurin mieli, ja kun aamu alkaa koittaa, nousee hän työhönsä virkkuna ja reippaana.

Mutta joinakuina hetkinä tulee mieleen jonkunlainen pelko, joka vapisuttaa sydäntä...

Nytkin niin tekee, kun kirkonkylään on menossa. Hän toivoo ja taas epäilee. Hän ei tunne, että pakkanen kiihtyy, että ruuna parantaa vauhtiaan, että kuorma vielä epätasaisella talvitiellä retkahtelee puolelta toiselle.

Hän on saanut Inkerin kirjeen kirkonkylän postista.

Se onkin nyt pitkä kirje. Siinä Inkeri kertoilee oloistaan ja töistään.

»Meitä on täällä kymmenen tyttöä» — lukee Lauri Inkerin kirjeestä asuntotalossaan. »Ja meillä on joskus hyvinkin hauska iltasilla. Tänne kuuluu tulevan tanssit, ja ne toiset ovat opettaneet minuakin tanssimaan. Siellä kotona on nyt varmaan jo täysi talvi, täällä ei ole vielä luntakaan. Alussa oli ikävä, mutta näyttää aika kuluvan, joskin kauhean pitkältä tuntuu, kun ajattelen ensi syksyä. Täälläkin oli luettu siitä Ailin eksymisestä sanomalehdistä, mutta minä en ole kertonut mitään sinusta enkä itsestäni... Eikä kukaan tiedä, että olen siitä talosta. Minä ikävöin sinne takaisin. Kyllä jo osaisin lehmät ja meijerinkin hoitaa. Monesti ajattelen, että mitä täti sanoo, kun kuulee. Minä uskon, että täti tahtoisi sinun naimaan Särkijärven Mustikkamäen Annan...»

Lauri lukee kirjeen moneen kertaan. Hän lämpenee, ja hänen mielensä tulee hyväksi. Mutta? sittenkin hän kaipaa kirjeestä jotakin. Miksei Inkeri kirjoita mitään siitä onnesta, jota tunsivat viimeksi silloin, kun Seitakankaalla olivat? Miksei kysynyt navetan rakennuksesta?

Mutta Lauri koettaa lohduttaa itseään sillä, että Inkeri on vielä niin lapsellinen.

Ja siinä hän alkaa kirjoittaa Inkerille pitkää kirjettä, jonka toimittaa postiin ennen kotialähtöään.

Tultuaan apulantakuormineen kotia alkoi Lauri hommautua tukinajoon.

Toisen pitäjän rajalla oli alkanut suuri tukinajoliike, ja sieltä kulki sanomia, että ansiot olivat hyvät. Lauri oli järjestänyt työt kotona ja oli laskenut, että sydäntalven aikana ehtisi tukinajossa ansaita kauniit rahat, jotka ensi kesän tultua käyttäisi Susijänkän ojittamiseen. Vasta kevättalvella hän aikoi ryhtyä navetan salvuun, että se kevät-ahvain ajaksi ehtisi kehille kuivumaan.

Vaikka hän koettikin olla levollinen ja uskoa onnensa päiväin pian alkavan, painoi sydäntä kuitenkin joinakin hetkinä raskas taakka. Inkerin viime kirjeessä oli ollut eräs kohta, johon hän ei ensin ollut kiinnittänyt huomiota, mutta joka nyt jälkeenpäin oli alkanut häntä vaivata.

Inkeriä olivat toiset oppilaat opettaneet tanssimaan!

Siitä Lauri aloitti miettimisensä. Hän kuvitteli vaikka mihin päin ja vaikka mitä. Hänen mielensä oli näinä vuosina mennyt niin kummaksi, ikäänkuin sairaaksi. Hän ymmärsi hyvin, että tanssi viehätti ja ettei Inkeri voisi sitä huvia vastustaa. Mutta selvää oli, etteivät tytöt siellä tyytyisi keskenään tanssimaan, vaan menisivät kylän tanssipaikkoihin...

Ja siitä hänen hermonsa pingottuivat semmoiseen jännitykseen, että hänen mielensä rauha katosi...

Ei siellä ollut yhtään semmoista nuorta tyttöä kuin Inkeri. Kaikkien silmät seurasivat Inkerin tanssia: notkahtelevaa vartta, siroja jalkoja, tuuheaa tukkaa...

Hän näki jonkun mustasilmäisen herran, joka huuliaan nuolaisten katsoi Inkeriin...

Niitä miettiessään hän kyllä heräsi kuin unesta ja ymmärsi, että hän semmoisilla ajatuksilla kiusasi ja kidutti itseään. Eikä hän päässyt rauhaan, ennenkuin kirjoitti huolensa Inkerille. »... Minulle tekee niin hirveän kipeää, kun ajattelen, että minun Inkeriini, minun kukkaani joku koskee... Olen kuin sairas, ja monesti tunnen häpeäväni omia ajatuksiani...»

Siihen tapaan hän kirjoitti.

Ja vasta sitten kun hän tukkimetsään sai Inkeriltä oikein hyvän kirjeen, hän pääsi rauhaan.

Kului talvi, lauhkea ja muutoin hyväkelinen.

Kevättalvella Lauri palasi kotia ja ryhtyi uuden navetan tekoon.

Hän oli täynnä intoa ja toivoa. Inkerin kirjeet olivat häntä innostaneet. Hän oli ikäänkuin nuortunut ja lihonutkin. Hän laski leikkiä ja puheli usein Antillekin tulevista hommistaan.

Antti kyllä aavisti syyn Laurin muutokseen, mutta ei koskaan maininnut siitä mitään. Eikä ottanut Selmakaan puheeksi, eikä täti. Kun Inkerin kirjeet saapuivat, kertoi Lauri, että hyvin Inkeri oppii, hyvä on hänen siellä olla ja terveiset kaikille lähettää.

Täti ja Antti menivät hangen aikana pääsiäiskirkkoon, ja Lauri ja Selma jäivät kotimiehiksi.

Lauri oli äskettäin käynyt ajoporollaan Särkijärvessä lehtiänsä noutamassa. Inkeriltä ei kuitenkaan ollut tullut kirjettä.

Lauri oli lukenut lehtensä, mutta pääsiäisen pyhät tuntuivat pitkiltä. Hän kirjoitti Inkerille pitkän kirjeen. Hän kertoi toimistaan, selitti laajasti, kuinka tuli uuden navetan sisustamaan. Peltola, hänen ystävänsä, oli lähettänyt piirustukset. Hän kertoi karjasta, että se nyt näytti alkavan paremmin menestyä.

... »Ensi syksyksi koetan saada uuden navetan jo kuntoon. Silloin kun tulet, saat heti alkaa järjestää ruokintaa eri tavalla. Uskon, että Selma, joka on tottunut vanhaan haudejärjestelmään, on hyvin ihmeissään. Mutta olen jo hänelle siitä puhunut...»

Kirjeen suljettuaan hän antausi Selman kanssa puheisiin.

MURHEEN VOIMA

»Tulipa taas Inkerille paksu kirje», arveli Selma, kun Lauri liimaili kiinni kirjekuorta. »Pani isäntä terveisiä?»

»Jo toki. Onhan täältä minkä mitäkin kirjoittamista», sanoi Lauri.

»Olisin nuorempi, niin minäkin lähtisin oppiin», sanoi Selma hetken kuluttua.

»No, kun Inkeri saapuu kotia, niin Selma saapi häneltä oppia», sanoi Lauri.

»Ruvenneeko enää olemaan näin sydänmaalla, kun rantamaan tapoja oppii?» sanoi Selma.

Lauri säpsähti.

»Kuinka niin?» kysyi hän.

»Ajattelen, että kun on niin nuori, niin alkaa tehdä mieli rantamaille...»

»Täälläpä se on Inkerin koti, tännepä ikävöi takaisin...»

»Mutta jos sattuisi niin, että vetäisikin halu takaisin isompaan maailmaan...»

»Ei sinne tarvitse haluta. Eipähän ikävöi Selmakaan...»

»Mitä minusta vanhasta, mutta Inkeri on nuori ja huimaluontoinen...»

Lauri katsoi kysyvästi Selmaan. Tämän kasvot olivat vakavat, katse kylmä niinkuin tavallisesti.

Hän ei virkkanut vähään aikaan mitään. Mutta tuokion kuluttua sanoi taas Selma: »Hyvä olisi, kun ei alkaisi takaisin ikävöidä...»

»Mitä ikävöisi... lapsuudenkodissaan...»

»Ei sitä tiedä...»

Keskustelu taukosi siihen. Lauri vaipui omiin mietteisiinsä, ja Selma meni navettaan iltalypsylle.

Mitä Selma oikeastaan oli tarkoittanut? Lauri alkoi miettiä ja miettiä. Selma ei ollut koskaan ennen sillä lailla arvellut. »Alkaisi ikävöidä takaisin...» Mihin ikävöisi ja ketä?

Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän oli puolta vanhempi kuin Inkeri. Sitä hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, mutta nyt se johtui mieleen ja sai hänen levänneet, rauhalliset ajatuksensa kuin tulen liekkiin...

Ja ne pääsiäisen pyhät olivat niin pitkät, ettei hän muistanut niin pitkiä päiviä milloinkaan viettäneensä.

Mutta hän rauhoittui heti, kun täti ja Antti palasivat kirkkomatkalta ja heillä oli muassaan Inkeriltä saapunut paksu kirje, jonka kirkonkylän postitoimistosta olivat ottaneet.

XII

Kun kesä saapuu kiveliöön, tulee se hitaammin kuin rantamaille. Se ikäänkuin miettii ja astuu askeleensa verkalleen, mutta varmasti. Suuri sydänmaa herää haukotellen, ei ota uskoakseen, että talven pitkä uni nyt on loppumassa. Avaa silmänsä kiveliö, näkee vaalean, lauhan taivaan ja päivänpaisteen vaarojen laella. Mutta lumi peittää vielä rotkot, korpien mättäät ovat peitossa, ainoastaan laajojen jänkkien puuttomilta seliltä pohottavat jo sammaleisten mättäiden kulottuneet korret.

Kiveliö ummistaa silmänsä koettaen vielä nukahtaa. Mutta silloin se herää siihen, että yltympäri purot lirisevät, korpien kuusten juurilta pilkistävät ujoina kevään ensimmäiset oraat, ja lauha tuuli huojuttaa pitkien petäjien latvoja.

Järvessä riutuvat vielä jäät ja kinoksien jäännökset taajoissa metsissä, mutta kummulla, etelän rinteellä, alkaa koivun urpu jo vihertää, ja suon selältä kimahtaa kurkien laulu, niin että raikuu koko keväinen kiveliö.

Varhain keväällä, kun järvessä vielä jäät riutuivat, kylvi Paloniemen Lauri ensimmäiset sarat Susijänkällä.

Se oli merkkipäivä talon historiassa, ja Lauri kirjoitti siitä muistikirjaansa pitkän kertomuksen. Se oli muutenkin hauska, kirkas päivä. Laurin mieli oli hilpeä, ja hän iloitsi nyt keväimen tulosta enemmän kuin koskaan ennen. Ja kun hänen sydämensä oli rakkautta täynnä ja mieli onnellisissa tulevaisuuden unelmissa, jaksoi hän tehdä työtä melkein yötä-päivää.

Valmiina, kurkihirsi päällä, oli jo navetan kehä, kevät-ahvassa kuivumassa. Lauri oli sen yksin sai vanut ja Antti hirret pälkkinyt. Mutta vielä lisäksi oli pihalla kaksi uutta niittylatoa, nekin nyt tänä keväänä koirankaulaan salvettu.

Rospuuton aikaa oli kestänyt jo pari viikkoa. Järvissä oli uhkureikiä, rannat kymmenien sylien leveydeltä porevesien vallassa, ja selkäjäät pohottivat sinisenharmaina. Oli ollut niin suojaisia öitäkin, ettei hanki kantanut suksiakaan.

Ei ollut Laurikaan pariin viikkoon päässyt S arki järveen postiansa noutamaan. Ja eristettynä muusta maailmasta oli Paloniemessä eletty kolmatta viikkoa.

Vihdoin tuli eräänä sunnuntaina raju etelätuuli. Silloin jo oli Paloniemessä kylvetty ohraa ja perunoita, vaikka kylvötyöt vielä olivatkin keskissä.

Laurin oli ollut hirveän ikävä koko päivän. Aamulla varhain oli hän käynyt venevalkamassa, istunut kivellä ja järven riutuvalle selälle katsellut... Siinä olivat monet mietteet hänen ajatuksissaan liikkuneet. Oli mieleen muistunut Aili-vainajakin, joka erämaahan kuoli ja jäljettömiin oli kadonnut. Usein, kun hän talviöinä valvoi, koetti hän kaivaa tuntoaan, oliko se puhdas. Oliko koettanut olla Ailille se, jona luvannut oli? Oliko kaikki täyttänyt, mitä oli kyennyt ja mahdollista oli? Mutta ei hänen tuntonsa mistään soimannut, ja kuitenkin painoi hänen mieltään. Ei ollut hän saanut selville, ei päässyt perille, mikä Aili-vainajaa oli vaivannut. Ehkä hänen olisi pitänyt ajoissa ottaa selvä, ehkä olisi pitänyt muuttaa pois isä-vanhan kodista ja asettua rantamaille. _Siitä_ soimaili omatunto häntä, ja _siitä_ tuntui mieli joskus raskaalta.

Mutta sen hän oli ymmärtävinään, että he olivat molemmin pettyneet, sekä hän että Aili. Aili ei ymmärtänyt hänen erämaataan eikä jaksanut tai tahtonut lämmetä hänen pyrinnöistään. Se ajatus aina helpotti häntä, ja lisäksi oli hänelle selvinnyt se, ettei kiveliö sovi sen kodiksi, joka ei ole siinä syntynyt eikä sen hiljaisuudessa kasvanut. Kiveliön jykevä rauha kiihottaa vieraan veriä, samoin kuin maailman humu ärsyttää ja väsyttää erämaan lasta...

Niillä mietteillä hän lohdutteli tuntoaan ja uskoi kerran kaikki unohtavansa.

Etelätuuli puhalsi ja pauhasi, järven jäät murenivat ja hajosivat hilseinä pitkin rantoja. Lauri katseli luonnon voimakasta työtä, ja hänen ajatuksensa liitelivät Mukkajupukan kautta kauas maailmalle...

Inkerin kirjeet olivat olleet niin kummallisia. Ei hän koskaan kirjoittanut iloitsevansa siitä, mitä Lauri kertoi täällä kotona hommaavansa, ei ollut kertaakaan maininnut uudesta navetasta, ei tiedustellut karjasta mitään. Ei ollut edes kertaakaan kysynyt, miten nimikkonsa Riekko jaksoi. Viimeinen kirje varsinkin oli sisältänyt vain selostuksia siitä, mitä siellä tehtiin, miten iloittiin ja hauskaa pidettiin...

Se oli tehnyt Laurin mielen raskaaksi, ja tämä rospuuton aika oli ollut hirveän pitkää aikaa. Työssä sai ajan kulumaan, ja väliin hän nousi vuoteeltaan jo heti kun varhainen aamu alkoi sarastaa.

Hänen oli tehnyt mieli Särkijärveen, mutta esteet olivat voittamattomia. Nyt vihdoinkin aukeni järven selkä...

Hän silmäsi venettään, jonka vasta ahvan aikana oli teloille nostanut ja tervannut. Se oli siinä päivänpaisteessa kuivunut kiiltävän kovaksi. Hän nousi ja käveli navettaan.

Selma oli parhaillaan lypsämässä.

Laurin tapa oli aina navetassa käydessä silitellä lehmiä ja puhella niille. Ne tunsivatkin hänet heti ja ynähtivät. Kun hän tuli luo, alkoivat ne nuoleksia hänen vaatteitaan.

Riekko, Inkerin nimikko, oli kaunis, valkoinen nupo. Sillä oli kummalliset, uneksivat silmät. Se katsoi Lauriin, niinkuin Laurista näytti, surullisesti, pyrki nuuskimaan hänen käsiänsä, heittäen syöntinsä kesken.

Lauri pyyhki sen kasvoja, hieraisi niskakuoppaa ja puheli:

»Riekko ikävöi Inkeriä... Inkeri tulee pian hoivaamaan...»

Mutta sitä sanoessaan tuli hänelle itselleen niin ikävä, että piti lähteä navetasta pois ja mennä takaisin rantaan.

Kun ilta tuli, tyveni tuuli ja järvi lainehti lauti sulana. Lauri aikoi Särkijärveen.

Täti esteli, vielä saattoi järvellä olla jäätelejä ja kevätsohjua.

»Mikä sinne semmoinen hätä on!» sanoi hän. »Tahallaan vaaraan antautua...»

Mutta ei huoli Lauri kiellosta, lähteä aikoo.

Ja hetken päästä on hän jo venevalkamassa työntämässä tervoissaan kiiltelevää venettä vesille.

Tulee tyven toukokuun yö. Lauri soutaa Mukkajupukkaa kohden. Valoisa on Pohjolan kevätyö, ja kun Lauri ehtii Hietaniemen kohdalle, nousee jo aurinko. On kesää jo ilmassa, maassa ja taivaalla. On ilo alkamassa erämaassa, ja kiveliön haltiat heräävät. On kuin hymyäisivät järven rannat, kun urpu ujona pajuihin puhkeaa. On totisten, kaljujen vaarojen lailla kevätaamun auer vilistämässä ja kuultava kirkkaus sankimmissakin kuusikoissa...

Laurin herkkä mieli iloitsee... Hän unohtaa hetkeksi ikävänsä. Hänen ajatuksensa risteilevät sinnetänne. Hän näkee kotoisen kiveliön, sen, jota muut kolkoksi ja sydämettömäksi sanovat, aamuauringon kultaisessa valossa. Hän tuntee, kuinka erämaan suuri sydän sykähtää, hänestä näyttää, niinkuin kaikki, koko ääretön ympäristö, häneen katselisi ja lämpenevistä rinnoista kuiskaisi: Sinua rakastamme... ystävämme olet... et rauhaamme riko... sinua varjelemme... joka uskollinen meille olit...

XIII

On tullut kesä ja pian mennytkin.

Varhainen, lämmin ja viljava on kesä ollut. Laurinviikolla jo Paloniemessäkin on heinä tehtynä ja leikkuu aloitettu. Semmoista kesää ei ollut Laurin muistiin ollut.

Kesätöiden loputtua alkoi työ Susijänkällä. Kevätkesällä jo olivat Lauri ja Antti luoneet monta pitkää sarkaa, joihin oli kylvetty apulantaa ja heinänsiementä. Nyt Perttulin-viikolla niissä jo oras vihannoi.

Mutta vaikka kesä on niin hyvä ollut, vuosi niin viljava tullut, on Lauri ollut koko kesän synkkä ja vähäpuheinen. Inkeriltä on tullut hyvin harvoin kesän aikana kirjeitä ja nekin kovin lyhyitä.

Nyt ei ole pitkään aikaan tullut lyhyttäkään kirjettä. Lauri on ollut niin levoton, ettei hänellä näytä olevan rauhaa missään. Kun ojaa kaivoi, niin loi kuin hurja, väliin pitkän päivän, että vaivoin jaksoi kotia kävellä. Valmista on tullut ja toista tulee.

Maantien pohjaa on jo alettu syyskesällä luoda Paloniemestä Teurajärvelle päin, ja taloon on kymmenkunta tientekijää majoittunut.

Niiden hakkuu kuuluu tänne Susijänkälle, jossa Lauri ojaa luopi. Hakkuu kuuluu ja nousee savuja, kun tientekijät polttamalla pienentävät suuria linjalla olevia kiviä. Mutta Lauri ei jaksa iloita siitä, että tietä ollaan valmistamassa. Häntä häiritsee tuo miesten liike talossa, jossa ei ole totuttu vierasta väkeä näkemään, ja vaivaa häntä sekin, että hakkuu tielinjalta kuuluu ja savu nousee...

Hän on koettanut ikäväänsä ja tuskiansa vaimentaa raskaalla työllä, mutta ei asetu ajatus, ei tunto rauhoitu. Väsyy kyllä ruumis, mutta ajatus valvoo, luulo aukaisee umpeenmenevän silmän, ja kesken levon hetkiä on työhön lähteminen...

Hän on vasta käynyt Särkijärvellä, mutta ei ole Inkeriltä kirjettä tullut.

Kun illalla palasi, oli aamulla jo ennenkuin Antti Susijänkällä ja polki lapiota niinkuin vimmassa. Ei kukaan aavista mitä tuskia hän tuntee ja kuinka taistelee pahoja uskojansa vastaan. Tuntuu, että sydän halkeaa, ohimoita polttaa ja ruumista kihelmöitsee... Mutta hän polkee lapiota, heittää joskus muhaneliön monen sylen päähän...

Kun täti tuo kahvia työmaalle, istahtaa Lauri pientarelle. Hän on kalpea ja hiestä märkänä.

»Eikö tullut vieläkään Inkeriltä kirjettä?»

Täti kysyy sillä äänellä, että olisipa pitänyt tulla. Kun Lauri ei vastaa, sanoo täti:

»Taisi olla hullutusta, että sinne sen lähetit, kun kuulut aikovan naimisiin...»

»Miksi niin?»

Lauri kysyi hätäisellä äänellä.

»No jos sattuisi kohtaamaan siellä jonkun nuoremman, johon mielistyisi... Se on Inkerikin semmoinen tuulen vietävä, huippaluontoinen... Ehkä äitiinsä tullut... Tiennetkö sitten, että on äpärä?»

Laurin kalpeat'»kasvot kalpenivat yhä, ja silmät näyttivät vajoavan syvemmälle kuoppiinsa.

»Sitä murehdin että terveytesi menetät... Yöllä valvot, päivät raadat. Asetu toki, mies parka! Etkö jo kylläksesi saanut siitä ensimmäisestä, jonka Jumala tieltäsi korjasi... kiusaamasta...»

Säikähtää tätikin, kun Laurin silmiin katsoo, ja ehättää sanomaan:

»Eihän tiedä sanoa mihinkään päin. Voipi hyvinkin olla uskollinen, ja miksei ole, kun kerran on luvannut... ja onkin... vaan ajattelin, että kun teillä on niin suuri ikäerotus... Mutta eihän se siihen kuulu... Pianhan se sieltä palaakin... kuukauden päästä... Ja kaiketi kirjoittaakin... Varrohan nyt ja asetu riehumasta.»

Kun täti poistuu, tarttuu Lauri lapioonsa ja alkaa luoda. Nyt vasta myrsky hänen rintaansa nousee ja nyt hän alkaa uskoa, että ainakin on joku... joku syy, kun ei Inkeri kirjoita. Viikon hän vielä taistelee epäilyksiään vastaan, mutta sitten hän lähtee... ja hän hakee Inkerin vaikka maailman ääristä... Niin hän nyt päättää. Mutta hänen tuskansa ja pelkonsa lisääntyvät ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa tekee kuumaa työtään, kaiken rauhan vieden.

Ja vaikka siinä on laaja suo hänen edessään ja musta muha, jota polkee, ei hän näe kumpaakaan. Hän näkee hymyn... Silloin ilmestyy siihen se sama mustaverinen herra, jonka hän ennenkin on nähnyt ja joka huuliaan nuoleskellen katsoo Inkeriin...

Silloin hän parkaisee raivosta, heittää lapion kauas suolle ja herää vasta kun on kotipihalla...

Hän kykenee nyt ajattelemaan. Oliko hän todella tehnyt tyhmän työn lähettäessään Inkerin maailmalle?

Hän oli itse niin paljon hyvää oppinut siellä, niin paljon tietoja saanut, niin paljon oppinut rakastamaan maatansa ja kansaansa... Eikö Inkerikin oppisi!...

»Huippaluontoinen...»

Hyvä Jumala! Oliko hän lähettänyt rakkaimman, minkä omisti, pahan maailman sudensuuhun!

Hän ei ollut sitä ajatellut eikä hän pyhässä innossaan ollut muistanut sitäkään, että... että Inkeri oli nuori, kaunis tyttö... Ja hän oli maailmalle mennessään ollut täysi mies.

Mutta rakkaus, rakkaus! Inkerin rakkaus ja lämpimän sydämen hyvyys!

Illan tullen hän taas tyyntyy. Ja kun hän oikein kaikkea ajattelee, tuntuvat hänen tuskansa ja epäilyksensä aivan mahdottomilta. Ne eivät ole muuta kuin ikävöivän sydämen pahoja unia.

Aamulla hän näkee veneen järvellä ja tuntee soutajan Hietaniemen Iisakiksi. Ja vaikka hän on menossa Susijänkälle, niin kääntyykin takaisin kujalta ja kävelee venevalkamaan päin Iisakkia vastaan.

Iisakki on käynyt Särkijärvellä asioillaan ja tuonut tullessaan Laurin sanomalehdet.

»Läksin tuomaan», sanoi hän, »kun muutenkin järvellä olin mateenkoukkuja laskemassa. Sanoivat olevan siinä kirjeenkin Inkeriltä.»

Ei tahdo vanha Iisakki ehtiä povestaan vetää sanomalehtikääröä, niin on Lauri hopussa. Ja kun saapi, niin lehtien välistä kirjeen hakee ja siinä heti aukaisee.

»Eikö ala jo sieltä tulla pois... johan on pian vuoden oppiretkellään viipynyt?» kysyy Iisakki, mutta ei saa vastausta Laurilta.

Lauri lukee Inkerin kirjeestä:

... »Tule noutamaan kirkonkylään taikka, jos ehdit, kaupunkiin asti. Rakas, rakas Lauri. Minun on niin hirveän ikävä sinne sinun luoksesi. Sinä olet niin hyvä, mutta voitko vielä antaa anteeksi...»

Lauri vuoroin kalpenee, vuoroin ilostuu lukiessaan. Mutta kun hän on kirjeen lukenut, katsoo hän Iisakkiin niin oudosti kuin ei muistaisi häntä olleen olemassakaan. Samana päivänä viilettää Lauri pitkin Palojärven lainehtivaa pintaa Mukkajupakkaa ja rantamaita kohden. Kipakka pohjoinen puskee purjeeseen, ja vene kiitää, aallon harjalta toiselle notkahdellen.

Luettuaan Iisakin tuoman kirjeen sai Lauri tulisen kiireen rantamaille. Sulloi laukkuunsa evästä, otti säästörahojaan matkaansa, puhui pari sanaa Antille ja hätäiset hyvästit jätti. Sen verran on täti kuitenkin saanut tietää, että Inkeriä vastaan lähti, ehkä kaupunkiin asti.

Raitis, kylmää huokuva tuuli tekee hyvää Laurin kuumille ohimoille, ja veneen vauhti ja heilahtaminen aallonharjalta toiselle helpottaa oloa. Sillä vaikka hän tuntee rajatonta iloa siitä, että Inkeri on kotia tulossa, sekaantuu hänen iloonsa kaikenlaisia otaksumisia ja arveluja.

Miksi lähti Inkeri juuri nyt, kun vielä kuukausi olisi ollut lähtöpäivään? Miksi nyt vasta kirjoitti ikävästä ja anteeksiannosta sillä tavalla?

Kun hän pääsee järven selälle ja näkee syysmetsät ja syysvaarat ympärillään, alkaa hän taas rauhoittua ja koettaa selittää Inkerin kirjeen sanat parhaalla tavalla. _Nyt_ tuli ikävä, kun alkoi lähestyä hetki, jona pääsisi takaisin; _nyt_ pyysi anteeksi, että oli niin välinpitämättömästi kirjoittanut! Niin se olikin!

Vinha pohjoinen puhaltaa, tuntuu kuin karmisi selkää ja vilua vihmoisi...

Mutta hänen ajatuksensa lämpenevät sitä mukaa kuin järven selkä katkeaa. Ja hän päättää jouduttaa kulkuaan. Jättää veneen Mukkajupukan valkamaan, jatkaa siitä kiireesti matkaa Särkijärvelle ja sitten myötävirroille koskiveneessä... Hän ehtisi Inkeriä vastaan ainakin kirkonkylään, ehkä kaupunkiin asti...

Oliko Inkeri muuttunut poissa ollessaan? Oli ehkä varttunut, ehkä kaunistunut?

Nyt ne loppuvat hänen ikävät hetkensä ja unettomat yönsä! Hän järjestää asiansa, ottaa Inkerin heti omakseen...

Hän ajattelee, miettii ja kuvittelee niin paljon, ettei oikeastaan saa yhtään mietettä päähän asti. Eikä hän tiedä, onko oikein iloinen vai suruinen, onko kumpaakaan... Hän on ikävinä hetkinään joutunut ajattelemaan sitä hetkeä, jona saisi sulkea Inkerin syliinsä. Väliin se on tuntunut tulevan niin hurmaavana ja kiehtovana... On nähnyt Inkerin tulevan vastaansa avosylin ja silmät loistaen... Taas toisella kerralla on Inkeri muuttunut: katse on kylmempi, ja silmän liikkeistä Lauri näkee, että Inkeri katsoo johonkin muualle eikä häneen. Pukukin on muuttunut, povi noussut liian pystyksi ja vankka palmikko puristettu luonnottomaksi kyttyräksi niskan taa... Kun kättä antaa, niin tuntuu vieraalta ja sormen nenät kylmiltä... Se ei ole enää sama Inkeri...

Hänen päätänsä huimaa ja ympäristö kuin pienenee. Hän näkee vain kirkkaan päivänvinkan, joka lännen vaarain päältä paistaa järvelle...

Hän on sairas, — miettii hän. Eikä hän parane, ennenkuin on ihan kiinni Inkerissä, ei ennenkuin saapi hänet tänne kiveliöön omakseen elinajakseen.

Jo näkee hän Hietaniemen jäävän jälkeen. Päivänvinkka lännen taivaalla pienenemistään pienenee, ja vaarain välistä näyttää iltahämy nousevan taivaalle... Mutta tuuli kiihtyy, tuntuu nousevan syysmyrsky, niinkuin joskus syksyn tullen kiveliössä myrskyilee. Jo näkee Lauri edessään Mukkajupukan ja arvelee mielessään, että pimeähämyssäkin osaa Särkijärvelle asti... Hänelle muistuu mieleen, että yhtä kova tuuli oli silloin, kun hän Inkeriä saattoi rantamaille. Vuosi oli siitä nyt pian kulunut. Oliko ollut hyväksi vai pahaksi? Lauhkea oli kulunut talvi ollut, ansiot tukinajossa verrattomat, kesä lämmin, vuodentulo kaikin puolin runsas... Paljon oli hän vuoden mittaan ehtinyt toimittaa ja valmista saada... Ja yhä aikoi ja suunnitteli. Kun maantie kerran valmistuu, on Susijänkällä jo mainion heinäviä kylvöheinäpalstoja, asuinrakennus maalattu, uusi navetta... Ja hän kyllä jaksaa ja ehtii!

Inkeri, Inkeri! Tiedätkö, kuinka äärettömän kallis olet! Jos eläisi vielä vanha äiti! Hän Laurin onnen arvaisi, hän heitä molempia ominaan pitäisi... Mutta kuoli äiti, joka rakasti ja poikaansa aina vaali... — Äiti, äiti, siunaa meitä!

Hän alkaa jo saapua likelle kalliota ja venevalkamaa. Taas iskevät aallot kalliota vasten, niin että kastelevat sen ylimmänkin reunan. Valkoisena vaahtona ne myllertävät rantaan, kauas metsään roiskahdellen.

Syysmetsät pauhaavat, rannalla paukahtaa vanha honka keskeltä poikki, että parahtaa, ja kaukainen tohina, niinkuin valitus, kuuluu joka haaralta kiveliöstä päin...

Vene puskee valkamaan, ja Lauri tempaisee sen aivan kuiville...

Silloin kuulee hänen korvansa äänen, joka tuntuu tulevan kallion faelta...

Hänen sydämensä alkaa sykkiä rajusti. Hän lähtee kiertämään metsän puolelta kalliolle. Hän ei ole voinut erehtyä! Ääni, jonka hän kuuli, oli Inkerin ääni!

Hurja riemu valtaa hänet. Hän ymmärtää, että Inkeri on pitkästynyt, on lähtenyt liikkeelle kiveliöön päin, kun häntä, Lauria, ei ole rantamailla kohdannut. Kirje on viipynyt jossakin ja myöhästynyt...

Hän kuulee taas huudon, mutta metsä pauhaa ja tohisee niin, ettei hän saa sanoista selvää...

Hän rientää läpi sakean, kaasikkoisen ryteikön.