Part 4

»Hyvin siellä kaikki on. Ei hätää mitään. Sanoivat olevan riihten pian puituina... Riihessä olivat, kävin katsomassa. Enpä uskonut olisi, jos en omin silmin olisi nähnyt ja omin hyppysin koetellut, että niin raskaita jyviä Paloniemessä tänäkin syksynä saadaan... Ei se niemi koskaan niin hallanarka ole ollutkaan kuin tämä...»

Laurinkin kasvot ilostuivat.

»Saisi sen Susijänkän ojitetuksi, kyllä halla kaikkoaisi», sanoi hän.

»Siitä se puhui monta kertaa isä-vainajasikin, Susijänkästä, jota sanoi pahimman hallan pesäksi», jatkoi Iisakki. »Eikä mitään pahaa muutenkaan kuulunut... ikävöineet olivat... eikä kumma...»

»Kuulivat teiltä, kuinka asia on?» kysyi Lauri.

»Selitin minkä tiesin ja mitä Särkijärven miehiltä kuulin, en muuta osannut», vastasi Iisakki.

»Eivät ole sen paremmat kuulumiset minunkaan. Ei missään näy jälkeäkään!» sanoi Lauri. »Kuolleeksi on jo päätelty... Ja kolmas viikkohan siitä jo on kulumassa...»

»Mielenvikaiseksi on päätelty», sanoi Tiina väliin. Lauri ei virkkanut siihen mitään, mutta Iisakki tuumaili:

»Toisen ihmisen veri on heikompaa kuin toisen. Jos alkaa miettiä ja murehtia yhtä asiaa, niin sekaantuu järki... on se nähty... Lauri ei muista, mutta minun nuoruuteni aikana oli tapaus Maivajärvellä... Talon lapsi, poika kymmenvuotias, joutui näin syyskesällä suden saaliiksi aivan talon takana. Ainoa lapsi oli. Emäntä alkoi murehtia — oli kotoisin Teurajärveltä ja pehmeäverinen niinkuin koko suku. Ei mikään auta. Murehtii, itkee yötä päivää... Jo sekaantuu järki, ja kun ensimmäinen yksiöinen jää on järvessä, niin lähtee juoksemaan järven poikki ja hukkuu...»

»Joo. Siitä paljon puhuttiin meidän nuoruutemme aikana», muisteli Tiinakin.

»Semmoista se on ihmisen elämä. Toinen kestää, toinen ei. Vaikka enhän tiedä, mikä lie vaimollasi syynä ollut... Tiennetkö itsekään?»

»Eipä taida sitä tietää muut kuin Jumala.»

Kun illallinen oli syöty ja alettiin levolle hankkiutua, sanoi Iisakki:

»Elä, hyvä mies, pane suureksi murheeksi tätä! Joka on mennyt, on mennyt. Kerran täältä tulee kullekin lähtö. Mutta niin kauan kuin saapi olla, pitää olla ja hommata. Elä sure! Kun aika kuluu, niin haet uuden emännän. Viisasjärkinen mieshän olet. Ei kuolema keinoa katso... Tulee ja ottaa terveenkin, milloin mieli tekee... Ja milloinpa täältä oikein joutaisi, jos ihmisen mielen mukaan kävisi...»

»Tosi se on, mitä Iisakki sanoo», vakuutti Tiinakin. »Ei täältä koskaan joutaisi lähtemään. Aina on jotakin kesken...»

Lauri ei jaksanut oikein kuunnella mitä vanhukset puhuivat. Hänen mielensä oli väsynyt, ja hän oli kuin rikkirevitty suruista ja liiallisista ponnistuksista. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että hänen parastaan vanhat tarkoittivat. Tuntui kuin hän saisi ajatuksensa kokoon, ja hän toivoi virkistävältä unelta vahviketta...

Ja hän painui nyt, kaksi viikkoa metsiä harhailtuaan, raskaaseen uneen.

* * * * *

Mutta aamulla jo ennen päivän nousua hän on valveilla ja hankkii kotiinlähtöä. Uni on häntä elvyttänyt, ja hän tuntee voivansa aika hyvin. Ei vapise mieli enää, eikä väräjä sydän kuin haavan lehti.

Aurinko juuri nousee, kun Hietaniemen vanhat, saattavat häntä venevalkamaan. Maa on kuurassa ja rantalehdot kellertävinä.

Iisakki panee kimpun mateita, toisen järvisiikoja tuliaisiksi Paloniemeen.

Ja kun Lauri työntää raskasta kolmilaitaa vesille, puhuu Iisakki:

»Silloin sanoin: murheen hetkinä työtä tee... Niin nytkin sanon... Ja terveiset vie... sillekin Inkerille... se itki niin...»

»Itkikö?» kysyy Lauri äkkiä.

»Itki... Emännän vuoksi...»

Lauri lähtee soutamaan, ja Hietaniemen ranta jää vähitellen jälkeen. Hän soutaa nyt tasaisesti, tahtiinsa, vanhan miehen sountia.

Merkillisen levollinen hän on. Hän ihmettelee sitä itsekin. Kun hän näkee kellertävien syysmetsien kimaltelevan päivän kullassa järven rannoilla ja korkeiden vaarojen kyljillä, tuntuu hänestä kuin olisi kulunut vuosi, kaksikin siitä kuutamoisesta, hallaisesta yöstä, jona hän Ailin jälkeen lähti. Myrsky on hänen rinnassaan tauonnut ja jonkunlainen lepo sijaan saanut. Hän on etsiessään karkuria ehtinyt ajatella, tuntea ja kärsiä vaikka mitä. Hän on öillä valvoessaan nuotion ääressä miettinyt ja muistellut heidän avioliittoansa ensi hetkestä alkaen. Hän on mieleensä kerännyt kaikki, mitä olivat puhuneet, mitä tehneet ja tuumailleet. On muistanut kaiken senkin, mitä tutustumisensa aikana kansanopistossa haaveilivat. On arvellut, aprikoinut. Hän on ottanut lukuun Ailin syntyperän ja entiset elämäntavat, verrannut niitä omiinsa ja asettanut itsensä Ailin viereen.

Ja hän on mielessään päässyt selville, löytänyt syyn Ailin ikävään ja siitä johtuneeseen karkaamiseen.

Ailin rakkaus ei ollut syvällisempää. Se syttyi häneen vain senvuoksi, että häntä kansanopistossa pidettiin etevänä. Ailia oli viehättänyt hänen lahjakkuutensa, lapsekas halu päästä erämaahan, jota ei tuntenut enempää kuin sitä elämää, johon oli joutumassa hänen kanssaan... Ja ehkä oli syynä myös Ailin oma turvattomuus; isättömäksi ja äidittömäksi jäänyt köyhä tyttö oli kenties ajatellut suojattomuuttaan.

Ailin rakkaus oli kylmennyt... ja ehkä juuri tämän erämaan vuoksi, joka oli hänen mielestään kylmä ja sydämetön.

Lauri itse sitten?

Hän on nyt aivan varma siitä, ettei hän ainakaan alussa ollut Ailin suhteen lämmennyt. Tuskin jälkeenpäinkään. Sillä suuremmaksi, pyhemmäksi tunteeksi hän rakkauden uskoi. Aili tuntui joskus hyvinkin arkipäiväiseltä, tylyltä, tyhmältäkin. Häntä loukkasi sydänjuuriin se, että Aili halveksi tätä erämaan kotia eikä antanut kylliksi arvoa hänen ammatilleen, jota hän rakasti ja kunnioitti.

Niin Lauri nyt mietiskelee, yksin aamukylmää, kirkkaan kuultavaa järveä soutaen. Ei hän juuri suurta surua tunne tällä kertaa. Luonto on hänelle aina ollut kaikki kaikessa, ja luonnosta kai hän nytkin imee voimaa. Sillä hän tuntee, että elämä on kallis ja että yhdenkin hetken laiminlyönti on synti. Hänen verensä kiertelee lämpöisenä, ja mieli on notkea.

Mutta kesken mietteitänsä hän muistaa, että koko matkan onkin syvemmällä sydämessään ajatellut Inkeriä, Inkerin silmiä, hiuksia, kirkkaan tasaista otsaa, joustavaa vartta ja herttaista hymyä... Ja kun hän sen nyt huomaa, tulee hänen mieleensä, että hän taitaa pohjaltaan olla huono mies... ja se tekee pahaa hänen rehelliselle luonnolleen...

Mutta sittenkin Inkeri voittaa. On merkillistä, ajattelee hän, että kun hänen sydämeensä Inkerin kuva ilmestyy, alkaa hänessä virrata uusi, virkeä elämä. On halua kaikkeen, ja tuntuu, että jaksaisi vaikka mitä...

Ja taas hän unohtaa Ailin, koko avioliittonsa, ja rupeaa miettimään Inkerin rakkautta. Se oli oikeaa rakkautta! Inkeri oli ehkä rakastanut hyvin kauan.

Hän muistaa taas iltahetkeä lepokivillä.

Silloin jo hän tunsi rakastavansa Inkeriä, taikka ehkä ennenkin... ehkä viikkoja... ehkä siitä saakka kun Ailin taloon toi.

Hän herkeää hetkeksi soutamasta ja kääntyy teljolla katsomaan kotinientä kohden. Kellertävinä sänkinä välkkyvät sieltä leikatut peltosarat aamukuurassa vielä, ja rakennuksen ikkunat kimaltelevat. Talon vierestä, niemen juurelta metsään päin, pohottaa ikävän näköisenä kulona Susijänkkä vaivaisine puineen. Mutta talon takaa, suoraan vaaralle päin, kohoaa männikkö, sakea ja vankka... isä-vainajan säästämä talon tarpeiksi...

Toinen puoli niemestä on vielä viljelemätöntä rovaa, jonka isä-vainaja oli ohrapelloksi aikonut tehdä.

Siinä ovat! Ei ole Lauri niihin vielä pystynyt!

Mutta nyt! Hänessä pulppuaa vielä nuoruuden voima, ja hän muistaa mitä tuumia hän on mielessään ennen hautonut. Ne toteutuvat, niiden täytyy toteutua! Elämä ei saa kulua hukkaan! Rova murakaksi pelloksi, Susijänkkä työntämään kylvöheinää... uusi, uhkea navetta...

Silloin hänen korvansa jo kuulee varstain paukkeen rovan laidassa olevasta riihestä. Tyynenä aamuna kaikuu koko ympäristö, ja hänen mielensä ilostuu.

Tuntuu kuin näkisi tutut paikat pitkien aikojen perästä. Hänen on melkein hauska. Ei tiedä oikein, onko vallan hyvä vaiko varsin paha. Mutta sittenkin tuntuu, että hän nyt iloisemmin mielin käy kotirantaan, kun tietää, ettei Aili ole vastassa ikäväänsä marisemassa.

Mutta sitten hän taas jäykistyy, istuu soutamaan ja päättelee:

‒ On minun luonteeni vika, että näin saatan olla... etten ole enää se mielettömän kauhun mies, joka taannoin kotirannasta läksi karannutta vaimoaan hakemaan. Kuinka saatan _nyt_ tuntea _näin_, nyt ajatella näin... Ja silloin _niin _... kuinka se voi olla mahdollista?

Tädin oli kerran kesällä kuullut sanovan:

»Se kiusaa tuon miehensäkin tuolla ainaisella ikävällään...»

Samassa kuulee hän rannalta iloisen huudahduksen, ja kääntyessään katsomaan hän huomaakin jo joutuneensa aivan lähelle rantaa, Inkerin seisovan rannalla, kasvot ilosta loistaen, ja Antin ja Selman olevan riiheltä päin tulossa venevalkamaan häntä vastaan.

Hän nousee seisomaan, airolla meloen loppumatkan.

Kun vene töksähtää teloilleen ja hänen ja Inkerin katseet kohtaavat toisensa, tuntuu hänestä kuin koko ympäristö ratkeaisi riemuun, ja hänen tulee niin hyvä mieli, että hän keveästi loikkaa veneestä rannalle.

»Kuinka sinua olen odottanut!» ehtii Inkeri hänelle kuiskata, ennenkuin Antti ja Selma joutuvat isäntäänsä tervehtimään.

»Kaikki tiedätte... vanhalta Iisakilta olette kuulleet... Niin on! On kaikki koeteltu, mitä ihmisen voimassa on...»

Mutta Laurin ääni hänen sitä sanoessaan ei tunnu surulliselta, vaan on lempeä, pehmeäsointuinen, ja hänen silmissään loistaa viehkeä ilme, niinkuin pitkien ponnistusten perästä, kun lepohetki vihdoin on koittanut.

Ja isännän palattua tuntuu koko talossa alkavan levon ja rauhan päivä.

VII

Paloniemestä vei toinenkin polku rantamaille, mutta sitä kuljettiin kesäisin hyvin harvoin. Kun Mukkajupukan ja Särkijärven kautta pääsi kirkonkylään, johti tämä toinen polku synkkien sydänmaiden halki toisen pitäjän rajalle. Välillä oli kuitenkin suuri Teurajärvi, jonka rannoilla oli kaksi verotaloa ja kolme kruununtorppaa. Paloniemestä karttui Teurajärveen runsaasti kahdeksan neljännestä. Mutta Teurajärvestä pääsi koukeroisia ja koskisia metsäjokia pitkin toisiin järviin ja niistä taas isompia jokia myöten rantamaille suuriin kyliin ja valtakunnan rajalle.

Teurajärven kautta oli kuitenkin talvisin liikettä, joskus vilkastakin. Siitä kulki nimittäin tukinajajain oikotie Lappiin, ja sitä tietä käyttivät kaikki Rovaniemen markkinoille menijät ja sieltä palaajat.

Mutta kesäisin ei näkynyt monta kulkijaa Teurajärvelläkään. Oli kesiä, ettei yhtään vierasta ihmistä ilmestynyt. Suuret vaarat ja jänkät olivat aina vastassa, jos mihin päin lähti, ja ihmiset, jotka asuivat näillä kaukaisilla, tiettömillä takalistoilla, olivat kesän aikana melkein kokonaan rantamaailmasta eristettyinä.

Mutta uusi aika oli tullut ja osannut tännekin, yksinäisten järvien rannoille. Kiveliön asukkaille oli käynyt selväksi, missä lapsipuolen asemassa he elivät rantalaisiin verraten. He alkoivat hekin vaatia, kokoontuivat kymmenien penikulmien laajuisesta erämaastaan yhteen ja kävivät pyytämään maantietä, joka yhdistäisi kaksi suurta valtajokea ja kauppapaikkaa toisiinsa. Tien tulisi kierrellä suurimpien järvien kautta, joiden varsilla useampia taloja oli, katkaista koko kaira niin, että kulku molemmille valtajo'ille olisi mahdollista sulan aikanakin.

Toista kymmentä vuotta oli jo tiekysymys ollut vireillä. Siihen oli pyydetty ja saatu »lausuntoja», se oli kulkenut kaikki oikeudet pitkin ja poikki, ja asiakirjapinkka oli kasvanut monen kilon painoiseksi. Mutta yhä uusia lausuntoja vaadittiin, uusia tietoja ja laskelmia.

Paloniemen isäntä-vainaja, vanha Topias, oli ollut tiehankkeen alkuunpanijoita ja ajanut sitä innokkaasti kuolinpäiväänsä saakka. Isänsä kuoltua oli Lauri ruvennut hänen työtänsä jatkamaan, ja hän olikin vähitellen saanut tieasian nopeampaan vauhtiin.

* * * * *

Oli taas melkein vuosi kulunut, kun asiakirjat oli palautettu lopullisen päätöksen tekoa varten. Lauri oli juhannuksen aikana kirkolla käydessään saanut asiamieheltään tietoja, että valtio todennäköisesti myöntää varat tienpohjaan ja että päätös hyvinkin pian valmistuu.

Kesä oli kuitenkin jo mennyt. Ei ollut Laurikaan kesän mittaan monesti muistanut koko tieasiaa. Kotoiset huolet ja vaimonsa tila olivat hänen ajatuksensa vieneet.

Mutta nyt syksyn tullen oli tiehankekin taas mieleen juolahtanut.

Topias-vainaja oli ollut selväjärkinen, pitkälle ajatteleva mies. Lauri oli nähnyt asiakirjoista isä-vainajansa lausunnot, joilla tämä oli tiehommaa puolustanut. Ja vaikka hän ei itse ollutkaan osannut kirjoittaa, osasi hän kirjurille selittää painavia pykäliä.

Erittäinkin oli erinomaisen asiallinen se kohta, jossa Topias-vainaja selitti tien tulevan puolta halvemmaksi, jos se johdettaisiin Teurajärveltä suoraan Palojärveen ja sen pohjoispuolitse edelleen toisen pitäjän rajaa kohden. Vainajan suunnitelman mukaan olikin tielinja vedetty, ja se kulki nyt Paloniemen talon takaa, petäjikön halki. Paloniemi, synkimmän kiveliön keskellä, kaukaisimman järven rannalla, oli siten tulemassa valtatien varteen.

Siihen oli vainajan silmä tähdännyt, ja siihen uskoon hän kuoli, että Paloniemi kerran vielä on muun maailman yhteydessä.

Tänään, sumuisena syyspäivänä, kun Lauri kaivaa Susijänkän valtaviemäriä, muistuu mieleen taas tieasia.

Pitkään aikaan ei ole joutanut sitä ajattelemaan, samoin kuin ei ole mitään todellista aikaansaanut.

Mutta nyt!

Hän on miettinyt sitä muutosta, mikä hänessä on tapahtunut näinä viikkoina jälkeen vaimonsa katoamisen. Onko tämä ilosta vai murheesta? Hänen olonsa on vapaampaa, ja koti tuntuu paremmalta. Hän nousee nyt pihaan iloisin mielin, sydän toiveita täynnä ja mieli vilkkaissa tulevaisuuden suunnitelmissa. On tullut semmoinen työinto, että tuntuu kuin päivä kesken loppuisi.

Ja hänestä näyttää kuin koko talosta olisi se painostava ikävä, joka kolmena vuonna oli joka nurkkaan tunkeutunut, nyt yhtäkkiä kadonnut.

Se tuntuu hänestä kummalliselta. Ei osaa syytä siihen keksiä. Syyttää joskus itseään, oman luonteensa heikkoutta ja vaihtelevaisuutta. Miksei hän murehdi Ailin karkaamista ja surullista loppua?

Hän on tuntenut tuskaa, mutta se on loppunut.

Milloin se onkaan loppunut? Työntäessään lapiota Susijänkän paksumuhaiseen pintaan tekee hän sen kysymyksen itselleen. Hänen täytyy olla rehellinen itselleen, muutoin hänen rauhansa katoaa...

Milloin onkaan tuska loppunut, milloin alkanut päivä valjeta?

Hän tuntee sen syvällä sydämessään, ja hän tunnustaa sen rehellisesti:

Samana hetkenä se loppui, jona tiesi Inkeriä rakastavansa. Yksi ainoa hetki, silmänräpäys vain, ja kaikki oli muuttunut.

Hänen onnensa on nyt niin suuri, tunne niin täyteläinen ja eheä, ettei hän jaksa sitä entistä murheeksi tuntea, minkä kuitenkin _pitäisi_ olla murhetta ja järkyttää luita ja ytimiä... Hän päättää siitä, ettei hänen tunteensa Ailia kohtaan koskaan ole ollutkaan rakkautta — että se ei ole ollut muut kuin velvollisuudentuntoa näinä kolmena pitkänä ja ikävänä vuonna.

Ajatuksissaan hän polkee lapiota niin, että muha suurina neliöinä nousee ojasta. Koko laaja Susijänkkä on mitattu ja kepitetty sen viljelyssuunnitelman mukaan, jonka hän oppineen agronoomin kanssa yhdessä on sommitellut. Se on suurisuuntainen ja suuritöinen. Vuosikymmenien työ...

Antti kaivaa samaa viemäriä lähempänä järven rantaa. Monen sadan sylen pituinen on jo viemäri, mutta ei vielä puolivälissäkään. Antti on niin kaukana Laurin työpaikasta, että pitää lujasti huutaa, kun toinen toistaan puhuttelee. Luja usko pitää olla sillä, joka uskoo tämän laajan, mätikköisen suon kerran vielä työntävän sakeata heinää.

Mutta vähän vuodessa! Kun kerran valtaviemäri on valmis ja suo alkaa kuivua, niin pian sitten sarkaojat syntyvät ja pinta tasoittumaan saadaan.

Susijänkältä ei sovi näkymään taloon, sillä taaja metsä on edessä, ja jänkän laitaan asti on maa loivaa myötälettä. Mutta siitä paikasta, josta viemärin maanpuolinen pää alkaa, ei ole tielinjaan matkaa kuin parisenkymmentä syltä.

Tielle se tulee kerran maailmassa näkymään koko Susijänkkä! Miltä se näyttänee, kun sirosarkaisena täydessä heinässään lainehtii!

Sitä ajatellessaan Lauri seisahtuu ja katsoo taakseen sinne päin, missä tielinjan tietää olevan. Tässä se on nyt näkösällä, tässä hänen ympärillään, se jättiläinen, joka hänen on voittaminen.

Kun hän taas ottaa lapion, huomaa hän Inkerin tulevan talosta.

Näinä viikkoina, jolloin Antti ja hän ovat Susijänkän viemäriä kaivaneet, on Inkeri joka päivä käynyt työmaalla. He ovat olleet niin ahkeria, että kun aamuhämyssä jänkälle menivät, niin vasta iltamyöhällä palasivat. Mutta päivällistä on Inkeri käynyt heille tuomassa, ja silloin ovat hän ja Lauri saaneet puhella. Lauri palaa työinnosta ja selittää tuumiaan Inkerillekin. Tytön riemu on rajaton, ja yhdessä he jo kuvailevat, miten kaikki tulevaisuudessa on muuttuva ja oleva. Ne ovat molempain ihanimpia hetkiä, eikä heistä kumpikaan näytä muistavan häntä, joka eksyi ja kuoli kiveliöön...

Lauri riemastuu nähdessään Inkerin tulevan. On jo iltapuoli, ja päivällisen aika on ohi. Mutta Lauri arvaa, että Inkerillä on joku tärkeä asia... tulee ehkä tädin lähettämänä.

Ja vaikka Inkeri vasta on tulossa metsän rannassa, seisahtuu Lauri hänen tuloaan katsomaan. Joka päivä hän on huomaavinaan uusia suloja Inkerissä, on kuin tyttö päivä päivältä kaunistuisi, kasvaisi ja viisastuisi.

Kuinka hänen käyntinsä on notkeaa ja somaa... kuinka keveästi hän hyppii mättäältä toiselle... kuinka jalka on siro ja liikkeet rennot...

Ja kaiken tuon hän on nyt vasta näinä viikkoina havainnut!

Inkeri tulee loppumatkan juosten. Hänen silmänsä loistavat, poskensa punoittavat. Hänen tuuhea tukkansa riippuu nyt rentona, paksuna palmikkona, lanteille asti ulottuen. Huivin, joka on ollut päässä lähtiessä, on hän suorinut käteensä.

Laurin kasvot kirkastuvat. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan puseron hihalla, ja kun he katsovat toisiinsa, tuntuu molemmista, kuin muuttuisi sumuinen syyspäivä äkkiä valoisaksi kesäillaksi.

»Sinne tuli vieraita... Teurajärven Kumpula ja Saajoranta. Pyysivät sinua hakemaan», selittää Inkeri Laurin luo päästyään.

»Teurajärven Kumpula ja Saajoranta», sanoo Lauri ajatellen. »Nyt arvaan! He ovat varmaan tieasian vuoksi liikkeellä.»

Hän painaa lapion ojan reunaan ja asettaa kintaansa sen kädensijaan.

Nyt hän huomaa, että Inkerin paksun palmikon nenässä heiluu tuuhea tupsu, joka näyttää syntyneen siitä, ettei palmikkoa ole päähän asti palmikoitu. Se somistaa Inkeriä ja ilahduttaa Laurin silmää.

Palmikon päässä ei ennen ole sellaista tupsua näkynyt, ja Laurin mieleen johtuu, että Inkeri on ehkä hänen tähtensä...

He menevät vierekkäin taloon päin. Inkeri on pitkänsolakka hänkin, mutta ei riitä Lauria olkapäähänkään.

»Olet kasvanut tänä kesänä... Katso nyt, kun olet olkapäähän jo», sanoo Lauri ja ottaa samassa Inkerin palmikon käteensä.

»Pidätkö semmoisesta tupsusta?» nauraa Inkeri. »Minä näin siinä valokuvassa, jonka kansanopistosta toit, että siinä eräällä tytöllä oli tällainen... Koetin nyt niin palmikoida, mutta täti torui...»

»Annahan olla niin... se on oikein soma.»

Kun he joutuivat metsänrantaan ja talosta jo alkoi näkyä pirtin pääty ja toinen puoli kattoa, kysyi Lauri:

»Etkö haluaisi sinäkin kansanopistoon?»

Kysymys tuli aivan arvaamatta, eikä Inkeri osannut siihen heti vastata.

»En tiedä», sanoi hän. »Joutuisin niin kauas täältä kotoa...»

»Ajatteleppa sitä asiaa. Oppisit niin paljon ja näkisit...»

»Täti aina moittii sitä kansanopistoa...»

»Täti on vanhan ajan ihminen... Nyt on jo eri aika... uusi aika jo täällä sydänmaallakin... Mutta olen minä muutakin ajatellut...»

Lauri ei kuitenkaan ehtinyt sitä sanomaan, sillä he saapuivat juuri kujalle ja näkivät vierasten tulevan vastaan. Lauri tervehti heitä kuin tuttavia naapurin miehiä ainakin, vaikka olikin jo toista vuotta kulunut siitä, kun nämä naapurit, joita erotti melkein kaksipenikulmainen kiveliö, olivat toisiansa tavanneet. Tulijat olivat jo ikämiehiä harmaine metsäkyläläispartoineen, Teurajärven perintötilojen omistajia.

Jo oli kuulunut Teurajärvellekin Laurin vaimon katoaminen. Rantamailta käsin oli sinne tieto kulkenut. Siellä oli kerrottu, että emäntä oli marjaan lähtenyt ja sinne eksynyt.

Siinä kujalla jo vieraat tapahtuman ottivat puheeksi, osanotolla surkutellen kovaonnista miestä.

Lauri ei tahtonut mitään vaimonsa katoamisen syistä selittää, arveli vain vierasten puheisiin:

»Niin on käynyt, hyvät vieraat. Lienette kuulleet etsimisestä?»

»On kuultu. Mutta tikku on yksi ihminen tämmöisillä takalistoilla... Ellei juuri sattumalta päälle astu, ei hakemalla kohtaa... Ei ollut ensimmäinen eksyjä näille kairoille... On monta mennyt minunkin muistooni... On mennyt, ettei ole luun murua koskaan löydetty...»

»Ja tämä sinun vaimosihan oli lisäksi outo, etelästä tullut... Ei kummakaan, että eksyi», sanoi vielä vahvikkeeksi toinen isännistä.

Keskustellen he nousivat portaille, ja Lauri käski vierasten käydä tupaan, joka oli suuri, valoisa huone porstuan toisella puolella.

Siinä oli Laurilla kirjahyllynsä ja sanomalehtensä. Olipa pöydällä, ikkunan alla, kirjoitusvehkeetkin ja mustepullo.

Vieraat istuutuivat, partojaan pyyhiskellen.

Aamulla varhain he olivat lähteneet Teurajärveltä ja nyt iltapuoleen vasta perille saapuneet. Ei ollut »tänä kesänä näiden järvien välistä taivalta kukaan kulkenut. Polku olikin paikoitellen kadonnut kokonaan.

»Vaan tuntuvat vielä ne Topias-vainajan veistämät pilkat», selitti Saajoranta. »Vaikka kyllä niiltäkin outo eksyy, mutta meille ovat molemmille maat siksi tutut, ettei harhaan joudu, vaikka sattui tämmöinen sumuinen, päivä.»

Tiedustelivat vieraat vielä vuodentulosta, kertoivat, että niin oli kova se Perttulin halla, ettei riiheen pantavaa tullut Teurajärvellä, ei taloissa, ei kruununtorpissa. Miten oli täällä Paloniemessä?

Ihmetellen vieraat kuuntelivat, kun Lauri kertoi, että oli osa saatu raskaita, hyvin itäviä ohria ja kaikki lyhteet toki riihessä käytetty. Ja sitten vasta kummastuksensa lausuivat, kun Lauri lakissaan uutisviljaa toi nähtäväksi.

»Siinäkin se oli vähän pitkämielisempi mies, Topias-vainaja», alkoi Kumpula, vanhempi isännistä, selittää, »kun tämän järven rannalle alkoi talon tehdä. Olisi ollut kruununmaita sekä Teurajärven että Särkijärven rannoilla, ja oli sieltä vainajalle tarjottukin, että niistä järvistä toki pääsee vesistöjä pitkin kotirannasta kirkolle asti, vaan ei pääse tästä järvestä veneellä mihinkään. Mutta ei pelottanut se Topias-vainajaa; ymmärsi, että maa on tämän järven rannalla viljavaa, — älysi, että lujempi on tämä niemi hallaa vastaan kuin muiden järvien niemet. Ja senvuoksi tähän asettui ja tälle niemelle talon perustuksen laski... Muistan vielä... Ja eikö liene silloin jo sillä vainajalla tunnossaan kuvastunut tiekin... Semmoiseen käsitykseen olen jäänyt... Ja hänenhän se oli alkuunpanema koko hanke...»

»Hänen oli», vahvisti Saajoranta. »Hän se osasi maatkin näyttää ja selitykset antaa, missä parhaat hiekkaharjut kulkevat...»

»Jaa», myönsi siihen Kumpula ja kiirehti sitten sanomaan: »Et ole kuullutkaan viimeisiä uutisia, Lauri!»

»En ole kuullut. Muistanut olen ja pitkästynyt... Taitaa olla vierailla hyviäkin uutisia?»

Lauri näki isäntien nauravista silmistä, että hyviä niillä oli uutisia.

»Onpa ne melkoisia uutisia», jatkoi Kumpula. »Onpa semmoinen uutinen, että toteen käypi Topias-vainajan ennustus...»

Ilosta hypähti Lauri seisomaan ja kysyi vilkkaasti: »Ettäkö tie tulee tämän Palojärven kautta tehtäväksi...?»

»Juuri niin... tuosta juuri talon takaa, josta linja, Topias-vainajan ehdottama, on vedetty... Ja vielä muutakin...»

»Valtio on siis myöntänyt?»

»On myöntänyt, ja osa rahoja on jo kirkonkylän postitoimistoon saapunut... Ja sitä varten nyt tämän Saajorannan kanssa olemme liikkeelle lähteneet, tietoja sinulle tuomaan...»

Paloniemen Lauri oli valittu tienteettäjäksi viimetalvisessa kokouksessa. Vaikka hän olikin nuori mies, myönnettiin hänellä olevan kykyä ja taitoa johtajaksi ja tiedettiin hänen myöskin tuntevan maat ja jänkät, joiden läpi tielinja oli vedetty. Nyt oli tienpohjan teko päätetty jo tänä syksynä aloittaa, ja Laurin asiana oli huutokaupassa myydä pohjan luonti ja tasoitus...

Siitä olivat Teurajärven miehet lähteneet Laurin puheille. Sillä he arvelivat, että jos sulaa syksyä riittää pitemmältä — kuten joskus riittää —, ehdittäisiin päästä hyvään alkuun. Lisäksi tiesivät isännät kertoa, että tukkitöistä päässyttä työväkeä oli rantamailla viljalti, joten oli hyvin luultavaa, ettei pohjan luonti nousisi korkeaan hintaan. Laurin olisi nyt heti lähdettävä rantamaille ja otettava johto haltuunsa, pantava alkuun tienpohjan luonti. Kaikenlaisista seikoista siinä juttelivat. Siitä, kuinka paljon valtio oli myöntänyt tierahoja, joiden uskottiin hyvin riittävän, ja siitä, että tien oli määrä valmistua viidessä vuodessa.

»Ei ole siis enää kaukana se aika, jolloin tämäkin talo, joka on ollut kaukana kaikkien kulkureittien takana, on valtatien varressa», sanoi Kumpula. »Olisipa saanut elää Topias-vainaja, että olisi kuullut...» »Siihen uskoon kuoli», arveli Saajoranta. Siitä alkoivat kuvailla sitä mukavuutta, jonka tänne erämaihinkin tien valmistuminen tuottaa. Jo tulee helppo elää nousevan polvena. Eivät tiedä siitä vaivasta ja rasituksesta, jonka tämä polvi tietää. Eivät tiedä mitä mieheltä kysytään, kun kaikki kosket, vastavirrat ja nivat sauvoo ja suuret järvenselät soutaa jauhosäkin kotiansa saadakseen. Eivät tiedä mikä on ollut vaivana, kun kesäiseen aikaan vainajaksi joutui. Kantaa piti ruumis poikki leväisten jänkkien, yli korkeiden vaarojen ja veneessä kirkon rantaan kuljettaa...

»Uusi aika alkaa nyt näissäkin kiveliöissä...»

»Niin alkaa. Kun toisi hyvää tullessaan eikä entistä rauhaa rikkoisi...»

He olivat siirtyneet tuvasta pirttiin, penkillä istuivat ja odottivat ateriaa, jota Inkeri ja täti valmistivat.

Lauri oli istunut miettiväisenä paikallaan. Sitten, jatkoksi vierasten äskeiseen puheeseen, hän virkkoi:

»Tietoja ja sivistystä sitä tietä tänne kiveliöön tulee... Mutta mitä täältä sitä myöten pois menee, emme osaa vielä sanoa. Varmaa kuitenkin on, että sivistys ottaa jos antaakin. Tuhatvuotisen rauhan rikkominen on synti, mutta ellei sitä kerran häiritä, on se vielä suurempi synti...»

Muut eivät näyttäneet ymmärtävän, mitä Lauri tarkoitti.

»Taidat sitä vaimo-vainajaasi niin murehtia», arveli Kumpula.

»Eipä sitä käy kummasteleminen, jos murehtisikin», sanoi toinen.

Lauri ei virkkanut mitään. Ja vieraista tuntui kuin Lauri ei olisi maantiestä niin paljon iloinnut kuin he.

VIII

Laurilla olisi ollut paljon lyhempi matka kirkonkylään Mukkajupukan ja Särkijärven kautta, mutta hän valitsi kuitenkin Teurajärven tien, saadakseen kulkea pitkin tielinjaa ja vielä ottaakseen huomioon yhtä ja toista.

Teurajärven isännät olivat olleet talossa yötä ja aamuvarhaisella lähteneet kotijärveä kohti.

Vasta seuraavana aamuna Lauri valmistausi matkaan. Hänen oli täytynyt järjestää töitä kotona, ja sitäpaitsi oli hän vielä tutkinut kaikki maantietä koskevat asiakirjat ja kartat.

Aamu oli valjennut kirkkaan kuulakkana ja kuuraisena. Ilma oli niin puhtaan selkeä, että järveä ympäröivät vaarat näyttivät tulleen aivan viereen. Pihalle, suuren kiven viereen, näkyi Mukkajupukan kalju laki kuin jättiläismätäs.

Mennessään poikki pihan tuli Lauri katsoneeksi Mukkajupukkaan päin. Hänessä heräsi kummallisia muistoja ja ajatuksia. Mukkajupukan kautta hän itse oli mennyt maailmalle tietoja hakemaan... sen kautta palasi, matkassaan Aili...

Hän ei sieltä paljoa saanut... Mutta rauha olikin hänen sydämestään samaa tietä mennyt...

Hän oli unohtua mietteisiinsä, kun samassa kuuli Inkerin äänen portailta. Inkeri oli täyttänyt eväillä laukun — saman, jolla Laurille evästä vei, — ja nauhoitti sitä parhaillaan kiinni.

»Tänne laukun kielen alle panen sukat», sanoi hän. »Kun eivät putoaisi...»

»Panehan vain. Eivät ne putoa.»

Lauri käveli portaitten luo, istui siihen katsomaan, kun Inkeri laukkua valmisteli.

»Pari viikkoako luulet viipyväsi?»

Inkerin ääni oli hiljainen, ja hänen kasvonsa olivat vakavat.

»Enintään pari viikkoa», sanoi Lauri. »Eipä sinne olisi joutanut... enkä halunnutkaan...»

»Muistatko minua?»

»Ennen kaiken muun unhotan...»

Lauri otti laukun selkäänsä. Hän oli valmis lähtemään.

Täti hyvästeli ja luetteli, kenelle Laurin oli terveiset vietävä, jos kirkonkylällä osuisi kohtaamaan.

»Muistathan käydä Leenan tuvalla terveiseni viemässä, sano: vielä elää, mutta vanhuus tulee, jalka raskaasti nousee», evästeli täti Lauria. »Leena muori on vanhin tuttavani kirkonkylässä...»

»Vielä sieltä Leena kärrykyydillä käy Palojärvessä tätiä tervehtimässä», sanoi Lauri.

»Eivät näe sitä minun silmäni, tuskin Leenankaan.»

Inkeri aikoi mennä tielinjalle Lauria saattamaan.

He lähtivät. Kulkivat samasta kujasta, josta Susijankalta palatessa olivat pihaan tulleet. Polku lähti suoraan männikköön tielinjalle, toinen haara poikkesi Susijänkälle päin.

Astelivat ääneti, Inkeri edellä.

»Kyllä taas alkavat pitkät päivät», puhui Inkeri tukahtuneella äänellä. »Hirveä, kuinka ikävä täällä oli silloin kun viivyit poissa... Kun ei tulisi niin ikävä nyt!»

»Luehan niitä kirjoja, jotka sinulle jätin. Niistä opit paljon... hyvin paljon...»

»Kyllä minä...»

He saapuivat siihen paikkaan, johon koko Susijänkkä ja järven ulappa näkyivät.

»Mitä sanot, Inkeri, jos tuo Susijänkkä kerran vielä työntää heinää suorista, kauniista saroista... Siitä tulee monen kymmenen lehmän heinät», puheli Lauri jälessä kävellessään.

»Kun jaksaisit sen viljellä...» Inkeri tuntui kuitenkin ajattelevan muuta. Eikä Laurikaan oikeastaan ajatellut sitä, mitä sanoi. Hän näki Antin viemäriä kaivamassa. Tasaisesti nousi ja laski vanhan miehen selkä, ja hän oli jo ehtinyt tänä aamuna luomaan pitkän matkaa. Lauri näki sen siitä, että vastakaivetun ojan reunoilla olivat muhaneliöt mustina, jotavastoin entiset vielä olivat valkoisen kuuran peitossa.

Polku sukelsi vankkaan männikköön, pois tielinjalta.