Part 2

»Hyvä on», sanoi isäntä ja jatkoi kuin jo aiemmin valmiiksi ajattelemaansa asiaa:

»Mitä siihen rahalliseen puoleen tulee, niin minä, kun en voi tehdä julkisia perintöpapereita, tässä Jumalan ja meidän kuuden korvan kuullen vannon, että niin kauan kuin poika elää, minä hänen hyväkseen — tosin maailmalle näkymättömänä — teen kaiken sen, minkä rahalla voi saada aikaan, vaikka minun sitä varten pitäisi uhrata... uhrata koko Iso-Mannilan talo.»

»Nyt enkelit taivaassa ilosta itkevät», sanoi emäntä liikutettuna, ja isännän näin suuren myönnytyksen rohkaisemana uskalsi mennä askelta pitemmälle:

»Etkö voisi taipua vielä siihenkin, että lapsi saisi jäädä kotiin?»

»En!»

Siinä kohden ei ollut tinkimisen varaa. Mutta emäntä lohdutti itseään sillä, että ehkäpä tulee vielä sekin aika, jolloin isäntä ilomielin voi tehdä tämänkin uhrauksen.

Oli määrä lähteä matkalle jo seuraavana yönä, aluksi isännän saattamana kaupunkiin asti, sieltä rautateitse edelleen ja lopuksi kyytihevosella perille.

Kun kaikki oli jo lähtövalmista ja erikoisesti emännän pelkäämä eronhetki käsissä, otti hän vielä viime kerran lapsen syliinsä, katsoi sen sokeihin silmiin niin haikean hellästi, kuin poika olisi ollut hautaan lähtevä, ja puheli sille äänellä, joka tuntui tulevan suoraan sydämestä:

»Hyvästi nyt — hyvästi nyt. Saanenko sinua enää milloinkaan nähdä?... Oi saan, saanhan toki, jollei täällä, niin siellä, missä sinunkin sokeat silmäsi selkenevät ja jossa me kaikki jälleen lapsiksi tullaan. Enhän minä ilman sitä toivoa tätä eronhetkeä kestäisikään... Onhan siellä, Marjaana, korissa jo tutit ja maitopullo ja kaikki pienet vaatteet — ettei vaan mitään unohtuisi?»

»On, on.»

»Hoida, rakas Marjaana, tätä pientä, pitkälle matkalle lähtijää hyvin. Katso, että se ei vilustu, että aina on villaista ympärillä, ja maista maitoa aina itse ensin, ettet anna myrtynyttä.»

»Kyllä, kyllä. Mutta meidän pitää nyt...»

»Ja sano, sille vaimolle — mikä sen nimi nyt olikaan?... Niin, sille Saaralle, että se tälle, äidittömälle, olisi äitinä, pehmein käsin ja hellin sydämin. Voi, joko se Marjaana tahtoo tämän pois, joko teidän täytyy lähteä?... Niin, niin: ennenkuin kuu nousee. Se on tälle, yön lapselle, kuunkin kalpea valo liian kirkas — yö sisällä, yö ympärillä... Voi, kyllä tämä nyt on... mutta ei auta, ei auta... Hyvästi nyt — hyvästi nyt... ja Jumala sinua, lapseni, siunatkoon ja varjelkoon.»

Marjaanan täytyi lievällä väkivallalla ottaa lapsi mummon sylistä. Pian sen jälkeen rattaat lähtivät hiljalleen vierimään kaupunkia kohti yön pimeydessä, ihmisten raskaimmin nukkuessa.

III

Puuseppä Aletuisen tuvan portailla istui noin kymmenvuotias poika, jonka hieman elähtäneissä kasvoissa, kumaraisessa asennossa ja tukevassa, polvien välissä seisovassa sauvassa, josta hän piti lujasti kiinni molemmin käsin, oli jotakin vanhusta muistuttavaa. Hän, sokea, ei nähnyt mitään, mutta siitä salaperäisestä hiljaisuudesta, joka nyt leikkien vaihteessa vallitsi puusepän pihamaalle kokoontuneitten kylän lasten kesken, hän ymmärsi, että jotakin jännittävää oli tekeillä.

»Viimeinen pari!» kajahti vihdoin kimakka lapsen ääni hänen korviinsa.

Siinä tuokiossa alkoi tanner jytistä. Nopeat juoksuaskelet milloin etääntyivät, milloin lähenivät ja kaapasivat väliin ohi niin likeltä, että portailla istuja tunsi vauhdin aiheuttaman lämpimän ilmavirran leyhähtävän kasvoillensa. Hän kohensihe ryhtinsä istuessaan suoraksi, sauvaa yhä jännittyneempänä puristavat kädet ojentuivat eteenpäin, herkästi elehtivät kasvot värähtelivät ja ripsireunaiset silmäluomet takoivat kelmeänä maitona muljahtelevien valkuaisten yli, ikäänkuin silmien vangittu valo olisi kiinni sidotun linnun tavoin räpyttänyt siipiänsä vapauteen pyrkiessään. Kun jäljekkäin kiitävien paljaitten jalkojen jytinä pihamaan pintaan kuului yhä sakenevan ja ohi vilkaisevien huohottava hengitys käyvän yhä kiivaammaksi, ponnahti sokea poika vihdoin kuin jonkin sisäisen voiman ampaisemana seisoalleen, juosta vilisti paikallaan, että keppi kädessä heilui, ja huohotti kuten muutkin juoksijat. Kuullessaan kentältä ahdinkoon joutuneen pakenijan hätäisen kirkaisun, parkaisi hänkin ja hypähti sykähtävin sydämin syrjään, ikäänkuin sillä ovelalla tempulla pettääkseen kuvittelemaansa takaa-ajajaansa, jonka kurkottavan käden kouraisun hän oli jo tuntevinaan niskassansa. Askelten aivan liki lähetessä hän juoksijoita kiinni tavoittaakseen kahmaisi käsin eteensä kuin kolossaan pyytävä rapu pihdeillään saalista, joka on osunut sen saksien ulottuville.

Sokea poika oli leikissä mukana sieluineen ja ruumiineen ehkä innokkaammin kuin kukaan muu. Mutta kun lesken vihdoin onnistui iskeä toinen pakenevista parikseen, lyyhähti hän jännityksen lauettua herpautuneena portaille istualleen ja kätki kasvonsa käsiinsä häpeäänsä salatakseen.

Oli taas, niinkuin aina ennenkin, hänen leikkinsä ollut vain pelkkää kuvittelua, leikin leikkiä.

Sokean pojan portaalla murheellisena istuessa ja verratessa itseänsä näkeviin lapsiin paistaa pohotti heinäkuinen sunnuntai-iltapäivän aurinko hänen lakittomaan päähänsä. Hänelle se ei paistanut taivaalta, vaan taivaasta Jumalan luota. Siellä — niin oli »täti» aina kertonut — hänenkin silmänsä kerran selkenevät ja hän saa nähdä paljon sellaista, jota täällä maan päällä ei näe näkeväkään. Hän saa siellä enkelien kanssa olla hippasilla ja juosta leskistä pitkin taivaan tasaisia tanteria, kompastumatta ja päätänsä seiniin ja aitoihin mustelmille kolhimatta. Siellä hän osaa lukea aapista niinkuin muutkin lapset, voi kiipeillä katoille ja pitkiin palmupuihin, hyppiä ojien yli ja sauvalla eteensä tunnustelematta kulkea kivikkoisiakin polkuja, lankeilematta polviaan nahattomiksi ja lyömättä varpaitaan verille. Niin, ja lentääkin hän voi, kun kerran siivet on.

Kiitollisena kaikesta tästä hän surunsa unohtaen käänsi kasvonsa kohti aurinkoa, jonka hehku sihisi korvissa, pisteli ja nipisteli leikkisästi ihoa ja tunkeutui lempeästi hyväilevänä aina sydämeen asti. Suoraan avoimiin silmiin paistava aurinko valaisi hänen sokeutensa harmaata hämärää kuin sen suuren, tulevan kirkkauden maidonvalkea kajastus. Lämmön vaikutuksesta hän tunsi kuin kohoutuvansa ylös aurinkoa kohti ja sulautuvansa sen hehkuun niin välittömästi, että leikkijäin jalkojen töminä kantautui vain aika-ajoin hänen korviinsa heikosti kuin jostakin hyvin kaukaa, hänelle vieraasta maailmasta.

Pihan perällä koivun katveessa istui kaksi vanhaa vaimoa: puuseppä Aletuisen emäntä ja muuan naishenkilö, jota paikkakunnalla ei tunnettu. Räätäli Jahnukaisen akka tosin arveli, että vieras ei voinut olla kukaan muu kuin se salaperäinen kulkija, jonka hän kymmenen vuotta sitten eräänä syksyisenä kuutamoyönä oli nähnyt käärö käsivarrella ajavan Aletuisen mökkiin ja jo samana yönä sieltä kääröttömänä lähtevän, sellaisin seuraamuksin, että aamulla oli puusepän pirtistä alkanut kuulua itkunvikinää, ikäänkuin lapsi olisi sinne yön aikaan taivaasta tipahtanut. Nuorten jaloista nöyrästi syrjään vetäytyneinä vanhukset katsoivat ääneti lasten leikkiä, ristiin liitetyt kädet hartaina helmassa.

»Muistatkos sinä, Marjaana, vielä niitä aikoja, kun sitä mekin noin hapset hajalla ja hameet hulmuavina leskistä juostiin?» huomautti puusepän emäntä vieraalle hiukan surumielisesti.

Puhuteltu nyökäytti myöntävästi päätänsä.

»Muistanko? Eihän sitä meidän iällä enää paljon muuta muistetakaan. Niistä eväistähän meidän, Saara hyvä, on loppuikämme elettäväkin. Mutta niitä on sellaisiakin, joilla elämänsä ehtoolla ei tule olemaan edes sitä iloa, joiden muistoon vanhuksina, jos sinne asti elävät, yksinpä vihreimmät nuoruusmuistotkin kompuroivat kolmella jalalla», sanoi vieras ja viittasi kädellään portaalla istuvaan sokeaan poikaan.

»Kyllä ymmärrän — Moosesta tarkoitat. Mutta onhan hänellä nyt sentään jotain iloakin, niinkuin äsken näit. Ja saahan hän tuolloin tällöin leikkiä myös yhdessä muitten lasten kanssa. Odotahan, kun kyllästyvät tuohon kisaansa, niin saatpa nähdä, että niitä on semmoisiakin leikkejä, joissa Mooses on parasta mestaria.»

»Näyttää vähän siltä, että ne Mooseksen pienet ilot on kyynelillä maksettava. Mutta kiitollinenhan tulee olla vähästäkin. Onhan, toisekseen, olemassa vielä onnettomampia, sellaisiakin, joilta kaikki valtatiet tähän näkyväiseen maailmaan ovat suljetut, jotka samalla ovat sekä sokeita että kuuroja ja mykkiä.»

»Mitä mahtanee Jumala viisaudessaan ajaa takaa siinä, että hän, joka itse näkee näkymättömätkin, kuulee kuulumattomatkin ja ymmärtää kaikki kielet, sallii syntyä sellaisia luomuksia, joiden silmille maailma on vain loputonta syksyistä yötä, korville ainaista haudan hiljaisuutta ja joiden eläinten ääntä muistuttavassa mölinässä on kuulevinaan kielelle sidottujen sanojen rimpuilevan raudoissaan kuin elinkautiset kahlevangit?»

»Sitä se siinä takaa ajaa, että nekin, jotka aina marisevat köyhyyttään, saisivat heistä nähdä kuin kuvastimesta, kuinka äärettömän rikkaita he itse ovat.»

Marjaana vaikeni hetkiseksi ja sanoi sitten syvään huokaisten:

»Eikähän ole aina Jumalan syy...»

Saara heitti häneen tutkivan silmäyksen ja kysyi kuin matkien:

»Jumalan syy?... Kun sinä aikoinaan laskit tuon portailla istuvan pojan kolmikorttelisena minun syliini ja pistit setelitukun kouraani, oli sinulla sellainen hoppu, että tuskin kahvikuppia maltoit odottaa. Suhahdithan vain hät’hätää korvaani, että poika on parempain ihmisten lapsia ja hoitopalkkio sen mukainen. Silloiseen vaiteliaisuuteesi ja kiireeseesi saattoi sinulla olla omat syysi, — pelkäsit kai, että sinut täällä tunnetaan, mutta se oli turhaa luuloa, koska minäkään en sinua enää tuntenut. Enkähän minä salaisuuttasi liioin kärkkynytkään. Mutta kun tulen pian kymmenen vuotta olleeksi lapsen äitinä, olen kantanut poloisen kasteelle, kuormittanut kummina puolet sen syntejä hartioilleni ja hoitanut sitä, sokeaa raukkaa, hellemmin kuin omaa lastani, niin minulla on oikeus saada vihdoinkin tietää pojan syntyperä ja alkuvaiheet pohjia myöten.»

»Kasteelle, sanot. Kenenkäs nimeen se on kastettu?» tutkaisi Marjaana.

»Herra nähköön! Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.»

»Ole tuossa viisastelematta, ikä-ihminen. Tarkoitan, kenen nimiin poika on merkitty kirkonkirjoihin?»

»Omiin nimiinsä. Me kummit, mieheni ja minä, esitimme sen papille löytölapsenamme, jonka isän ja äidin Jumala yksin tietää.»

»Ja Mooseksenko annoitte lapselle nimeksi?»

»Osui olemaan silloin ristimispäivänä, syys kuussa, Mooseksen päivä.»

Marjaana mietti hetkisen.

»Niin... no niin... hm!... Se kastamisasia, kuulen mä, on tainnut mennä vähän vikaan. Näin meidän kesken: pojan nimi pitäisi oikeastaan oleman Änän.»

»Häh? Mikä Änän?»

»Katsos, minä annoin lapselle heti sen synnyttyä hätäkasteen ja nimen, mutta kun vielä pappikin on nostanut sen päälaelle kolmasti vettä, tuntuu minusta, kuin poika olisi kastettu kuusiyhteisen jumalan nimeen.»

»Varmempi on.»

»Muutenhan Mooses on sille pojalle hyvinkin sopiva nimi.»

»Miten niin: _sille_ pojalle? Onkos se tämä meidän Mooses myös vedestä pelastettu?»

Marjaana katsoi kaiken likellä olevan ohi kauas taivaan rannalle, ikäänkuin hän sieltä etäisyydestä olisi tahtonut palauttaa kymmenen vuoden takaiset tapahtumat kuvina muistiinsa. Vannotettuaan Saaraa ikuiseen vaitioloon kaikesta siitä, mitä tämä nyt saa tietää, hän kertoi Mooseksen varhaisimman lapsuuden surullisen tarinan aina siihen asti, jolloin hän jätti lapsen Saaran haltuun.

Nyt Marjaana puolestaan olisi halunnut tietää jotakin Mooseksen myöhemmistä elämänvaiheista, mutta Saara ei ehtinyt vielä kertomuksensa alkuunkaan, kun heidän mielenkiintonsa kohdistui toisaalle. Leskisen juoksuun kyllästyneinä lapset olivat muodostaneet pihaan ison, suljetun piirin ja kutsuivat Mooseksen mukaan leikkimään »Aatamia ja Eevaa». Kun tämä ei ollut voinut ottaa osaa muuhun leikkiin, annettiin hänen nyt ikäänkuin sen korvaukseksi melkein aina olla Aatamina, tyttöjen vuorollaan ollessa Eevana sidotuin silmin.

Näiden kiinni saaminen oli Moosekselle niin helppoa, että Marjaana, joka ei ollut tätä hänen taitoansa ennen nähnyt, epäili hänen näkevän. Kuitenkin hänestä näytti Mooseksen innostus odottamattoman laimealta. Pojan kuullessa aina uudelta Eevalta ilmeisellä mielenkiinnolla odottamansa vastauksen tavanmukaiseen kysymykseensä: »Missä Eeva?» näytti hänen kasvoillaan joka kerta kuvastuvan pettymystä.

Kaikki tähän asti mukana olleet tytöt olivat kilvan pyrkineet sokoksi, mutta joukossa oli muuan vaaleaverinen tyttönen, joka aina uutta Eevaa valittaessa kyyristäytyi muitten taakse piiloon, ikäänkuin siten koettaen tehdä itsensä näkymättömäksi. Mutta kun kaikki muut tytöt tulivat vihdoin osansa suorittaneiksi, ei hän enää voinut välttää kohtaloansa: puoliväkisin, silmät sidottuina talutettiin hänet vastaanhangottelusta huolimatta paratiisiin.

»Missä Eeva?» kysäisi Mooses entiseen välinpitämättömään tapaansa.

»Täällä!» kuului piirin vastakkaiselta laidalta heikosti hänen korviinsa.

Kas, se ääni vaikutti. Mooses ryntäsi viivyttelemättä sitä kohti, mutta tyttö vältti taitavasti hyökkäyksen. Näki heti ensi alusta, että tällä kertaa oli tosi kysymyksessä: Aatamilla oikeata kiinnisaamisen intoa ja Eevalla todellista pakenemistahtoa, jota ei suinkaan voinut sanoa olleen kaikilla tytöillä. Mooseksesta tuntui päinvastoin, kuin monet heistä antautuisivat tahallaan kiinni, niin että ei oikein tietänyt, tavoittiko hän heitä vai he häntä — seikka, joka hänen muutenkin laimeaan intoonsa vaikutti erittäin tympäisevästä Mutta kun Mooseksen hyökkäykset tällä kertaa, liiallisen kiihkon takia olivat harkitsemattomia ja askelet liian kuuluvia, onnistui tytön aina livahtaa pakoon melkein läpi käsien, ja Aatami sai joka kerta kahmaista syliinsä tyhjää ilmaa. — »Missä Eeva?» — »Täällä!» vaihtelivat kysymykset ja vastaukset tuhkatiheään. — »Polttaa, polttaa!» — »Polttaa, polttaa!» rähähti varoittavana milloin mistäkin piirin kohdasta, sokkojen ryntäillessä hehkuvin poskin tätä elävää, käsin sidottua raja-aitaa vasten.

Kamppailun käydessä yhä jännittävämmäksi jakautuivat leikkitoverit kahteen vastakkaiseen puolueeseen, poikien toivoessa voittoa Aatamille, tyttöjen Eevalle. Kun Mooseksen tuloksettomien hyökkäysten johdosta poika-puolueen kesken oli jo pääsemässä valtaan masentava epäilys siitä, että tämä ei saisi tyttöä ollenkaan kiinni, kivahti piiristä vihdoin äkäisellä äänellä lausuttu sana:

»Nuuski!»

Tämän huomautuksen kuultuaan tytöt tahtoivat, että Aatamin sieraimiin pitäisi pistää tappuratukot, hän kun näkee nenällään, mutta poikien ulvova vastalause tukahdutti moisen sääntöjenvastaisen ehdotuksen alkuunsa. Mooses muutti oitis menettelytapansa sellaiseksi, että se entisten kokemusten perusteella herätti yhtäällä iloista voiton toivoa, toisaalla pelokasta levottomuutta. Saadessaan jälleen vastauksen kysymykseensä: »Missä Eeva?» hän alkoi nyt kissan askelin hiipiä ääntä kohti, samalla nuuskien sieraimillaan ilmaa kuin saalista vainuava metsäkoira. Sen Eevakin näytti aavistavan. Kuulumattomasti koskettivat hänenkin varpaansa pehmeää nurmikkoa, ja äärimmilleen hän herkisti kuuloansa, samalla kuin hän käsin koettelemalla pysyttelihe piirin lähellä, koettaen siten sekoittaa omaa erikoishajuansa joukon yhteishajuun. Aikansa näin kierreltyään ja kaarreltuaan sokot alkoivat vihdoin toistensa tietämättä kulkeutua vastakkain ja sivuuttivat toisensa niin likeltä, että olkapäät miltei hipaisivat toisiaan, koko piirin painautuessa jännityksestä hiukan kyykkyyn ja pidättäessä hengitystään. Tuskin oli tyttöpuolue ehtinyt helpotuksesta hengähtää, kun Aatami yhtäkkiä pyörähti ympäri, niinkuin olisi nyt vasta saanut hajua etsimästään, ja kaappasi säikähdyksestä kirkaisevan Eevan syliinsä. Tämä koetti kaikin voimin rimpuilla irti, mutta Mooses painoi häntä niin kiinteästi rintaansa vasten, että näytti siltä, kuin hän ei niin vaikeasti pyydystämästään saaliista aikoisi luopua ollenkaan. Mutta kun hän tytön petollisesti rauhoittuessa hellitti hiukan otettansa, riuhtaisihe tämä äkillisellä tempaisulla vapauteen. Nyt alkoi entistä kiivaampi ottelu, joka kuitenkin päättyi leikki-Aatamille melkein yhtä surkeasti kuin alkuaikojen oikealle Aatamillekin. Kun hän kiihkeässä takaa-ajon innossaan teki erään kaikkein rajuimpia hyökkäyksiänsä, osui hän törmäämään piiriä vastaan niin voimakkaasti, että se murtui, ja hän syöksyi samaa vauhtiansa keskelle läheistä, isoa nokkospensaikkoa. Siellä hän yhdessä kohti sätkytti paljaita sääriänsä, kun hätäännyksissään ei tietänyt, minne päin pitäisi mennä viholaisista vapautuakseen.

»Polttaa, polttaa!» leukaili leikkiä matkien muuan irvihammas.

Mutta silloin eräs pitkä poika tarttui kiivaasti pilkkaajan niskaan ja nakkasi hänet Mooseksen seuraksi samaan nokkospensaaseen. Tästä teostaan hän sai kaikilta muilta hyväksyvän, kiitollisuutta ilmaisevan silmäyksen.

Mooseksen päästyä vihdoin pois piinapaikastaan hän lähti häpeäänsä ja tuskiansa itkien, keppi kolmantena jalkana, yksinäisyyteen järven rantaan, pihaan jääneiden leikkitoverien katsoessa surumielisinä hänen jälkeensä.

»Vieläkö leikitään?» kysyi muuan joukosta, kun Mooses oli kadonnut rantatörmän taakse.

»Ei, ei leikitä enää», kuului yhtaikaa useasta suusta kaikkien yksimielinen vastaus.

Lapset hajautuivat hiljaisina ja alakuloisina kukin taholleen. Mutta se viimeksi Eevana ollut tyttö itki kulkiessaan yksinäistä metsäpolkua myöten kotiinsa päin.

IV

Vuosien vieriessä oli Aletuisen naapurien ja muitten kyläläisten mielenkiinto Moosekseen ja hänen salaiseen syntyperäänsä vähitellen väljähtynyt. Mutta syksyllä, Marjaanan käynnin jälkeen, leimahti mielissä jo melkein sammunut uteliaisuus uuteen liekkiin. Sokea poika oli kadonnut jäljettömiin, häipynyt puusepän mökistä yhtä salaperäisesti kuin kesäisiin maihin muuttanut pääskynen pesästään räystään alta, kenenkään huomaamatta, kenenkään osaamatta tarkalleen sanoa päivää ja hetkeä, milloin hän oli lähtenyt ja minne mennyt — tai paremminkin: viety. Sillä pojan poistumisen aikoina oli myös itse Aletuinen ollut kateissa useita päiviä. Jotakin yhteyttä mahtoi niinikään olla sen kesällisen, puusepän mökissä vierailleen vaimon ja pojan katoamisen välillä. Arvailtiin sinne ja tänne. Ahdisteltiin Aletuista ja Saaraa piinaavilla kyselyillä, mutta kun nämä vain lyhyesti ja yli olan huomauttivat, että eipä sen asian pitäisi sivullisia liikuttaa, suututtiin ja haukkua nalkutettiin takana päin, hyvinkin myrkyllisesti.

»Miksi kidutetaan ihmisiä tietämättömyyden pimeydessä kuin käärmettä pihdeissä, miksi ei sanota suoraan, minne sokea on viety. Ihan olisi vallesmannille sana saatettava. Ties, vaikka puuseppä olisi vasarallaan moukaroinut pojan kuoliaaksi, pistänyt ruumiin säkkiin, raahannut sen selässään yön pimeydessä pois kotoaan ja upottanut Kuorejärven syvyyteen.»

»Niin, niin, kukapa tietää. Vaikka kunnian kirjoissahan nuo ovat puusepän väet näihin asti kulkeneet. Mutta ei tuntuisi oikein sopeutuvan tähän karjanhoitajajärkeen se, että joku, ellei hän ole aivan pähkähullu, tuhoaisi parhaan lypsylehmänsä. Elähtäneempi väki muistaa: ei sitä ennen Aletuisen nokan edessä näkynyt juuri muita herkkuja kuin kuorekuppi ja leipäkannikka, mutta siitä alkaen kun sokea poika ilmestyi, on puusepän pöydällä höyrynnyt riisiryynipuurot ja rusinasopat joka jumalan pyhä, usein arkinakin.»

»Entäpä jos asiat nykyisin ovat keikahtaneet niin päin, että Aletuinen sen entisen emännän tapaan olisi pitänyt edullisempana teurastaa kultamunia munivan kanan, kaapatakseen kaiken kullan — pojan suuret perinnöt, näet — yhtaikaa.»

»Niinkin voisi olla.»

* * * * *

Kului vuosi vuoden jälkeen. Lapset kasvoivat aikuisiksi, aikuiset huomaamattaan vanhenivat, ja tuolloin tällöin sai Aletuinen tehdä kätkyen jollekin maailmaan tulevalle ja ruumisarkun jollekin hautaan lähtevälle.

Mutta sokeaa Moosesta tuskin enää muistettiinkaan.

Hirvaskylän elämän näin mataessa eteenpäin vanhaa tuttua latuansa ajoi eräänä hiljaisuuttaan torkkuvana keväisenä sunnuntaipäivänä kylän läpi näköjään nuori herrasmies, joka kärryjen kuoppaisella kylätiellä kallistellessa ja laiskan kyytipojanloikareen sinne tänne retkahdellessa istui koukkupäiseen sauvaansa käsillään tukien jäykkänä ja suorana kuin tikku, suurilla, pyöreillä, pikimustilla silmälaseillaan naama totisena katsoen suoraan eteensä kuin pöllö hongan oksalla, kertaakaan sivulleen vilkaisematta, kertaakaan nostamatta valkoista olkihattuaan vastaukseksi harvojen vastaantulijain nöyriin tervehdyksiin.

»Olisiko, ryöttä, ollut niin koppava, ettei ollut näkevinäänkään, tai lieneekö uppoutunut niin syviin mietteisiin, ettei huomannut», arvelivat vastaantulijat ja pysähtyivät närkästyneinä katsomaan tuon ylpeältä näyttävän matkustajan jälkeen.

»Niitä on tönöjä tässä tien poskessa useitakin. Ehkä se on tämä, johon herra aikoo», sanoi kyytipoika vihdoin ja seisautti hevosensa erään mökin eteen.

»Kuka...? Sus siunatkoon!» kuului tuvan avonaisesta ovesta käsien läiskähdyksen säestämä huudahdus ja sen jälkeen kiireistä, ikäänkuin hätääntynyttä liikehtimistä.

»Tuo kiljaisu lähti Jahnukaisen akan kurkusta. Aja eteenpäin ja muista: suuri yksinäinen koivu pihan perällä», neuvoi kyydittävä.

»Tässä», sanoi ajaja hetken päästä ja pysähdytti hevosen Aletuisen pihaveräjälle.

Oudon herrasmiehen äkkiarvaamatta ilmestyminen herätti puusepän pirtissä melkein yhtä suurta hämmästystä kuin Jahnukaisenkin tuvassa. Sukaistuaan takin ylleen Aletuinen meni vierasta vastaan, kouraisi hatun päästänsä, kumarteli ja kohotti kätensä tervehtiäkseen, mutta kun tämä ei näyttänyt häntä huomaavan, rykäisi puuseppä ilmaistakseen läsnäolonsa.

»Onko se Aletuinen? Hyvää päivää. Terveisiä Helsingistä», sanoi vieras ja puristi pitkään ja lämpimästi vanhuksen kättä.

»Ki-kiitos... Tuota... vai Helsingistä herra ... En taida tuntoakaan.»

Vieras naurahti.

»Vai ei setä minua enää tunne. Siitähän onkin kulunut aikaa jo kolmetoista vuotta, kun viimeksi on yksissä oltu.»

Puuseppä kyhni niskaansa.

»Ei maar, mutta... ei suinkaan se liene — ei mitenkään...»

»Mooses, vai...?»

»Ei suinkaan hän mahtane se olla?»

»Sama mies. Mutta entäs — vieläkö täti elää?»

»Jumalan kiitos — tässähän minä», sanoi Saara ja niiata töksäytti jäykillä jaloillaan. »Terve tulemasta, terve tulemasta. Vai hän... Her... Mooses käy sisään, käy sisään.»

Aletuinen hiukan punastui ja ikäänkuin vieläkin olisi epäillyt kuulemansa todenperäisyyttä painoi hatun verkkaan päähänsä.

Kun matkatavarat oli kannettu sisään, istui Mooses väsyneenä keinutuoliin puusepän kamaripöksässä, otti kellon taskustaan, laski sormensa sen lasille ja hetkisen tarkattuaan kuin lääkäri sairaan valtimon sykintää sanoi: »Jaha, jopa se onkin kello kymmentä vailla kaksitoista.»

Aletuinen ja Saara vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät, mutta eivät puhuneet mitään. Tuommoisesta ihmeestä oli kyllä kuultu, mutta ei oltu ennen nähty eikä jaksettu sitä todeksi uskoa.

»Ei ole tässä ehditty vielä kuulumistakaan kysellä. Koulun penkilläkö hän on Mooses istunut kokonaista kolmetoista vuotta?» alkoi Saara.

»Niin, koulua olen käynyt, ensin kymmenen vuotta varsinaista koulua ja sitten kolme vuotta työkoulua.»

»On siinä housujen takamuksia kysytty. Mutta aina siitä asti kun Mooses sinne kouluunsa lähti, on minun mieltäni ehtimiseen kaivellut kysymys, että millä kumman tavalla heitä opetettaneen ja mitä opetettaneen niille, joilta puuttuu silmien valo», jatkoi Saara.

»Mitäkö opetetaan? Lukemista, laskentoa, kirjoitusta, monta muuta», sanoi Mooses.

»Lukemista? Ettäkö ihan sisästä, kirjasta, eikä vain korvakuulolta ja ulkomuistin varassa?»

»Ihan sisästä, kirjan lehdiltä luetaan.»

»En oikein ymmärrä: eihän sitä tämä näkeväkään, kun painaa silmänsä kiinni, osaa lukea...»

»Kiinni! Sitä ei moni meikäläinen osaa lukea, vaikka pitää silmänsä aukikin», huomautti Aletuinen.

Saara heitti paheksuvan silmäyksen mieheensä, jonka lausunnossa hän vainusi verhotun viittauksen omaan, varsin kangertavaan lukutaitoonsa.

»... osaa lukea muuta kuin sen, mitäpähän vähän virren värsyä, raamatun lausetta ja katkismuksen kappaletta on vähän muistiin rippeeksi jäänyt.»

Vastaamatta mitään Mooses avasi erään matka-arkkunsa, pinosi käsivarrelleen kannannaisen sylyyksen muutamia kirjojen näköisiä ja kantoi ne selkä kenossa kamarin pöydälle:

»Kas tässä.»

»Mitäs ne ovat nuo?» kysyi Saara, jossa samoin kuin miehessäänkin noin tavattoman isojen teosten näkeminen herätti hiukan ahdistavan tunteen, vähän samanlaisen kuin lukuisten alkaessa suntion kannettua raskaat kirkonkirjat kinkerituvan pöydälle.

»Kirjoja», vastasi Mooses lyhyesti.

»Onko hän, herra, lukenut läpi kaikki nuo?» kysyi Aletuinen kunnioitusta ja arvonantoa värähtävällä äänellä.

»Ei mitään herraa. Enemmän, paljon enemmänkin olen lukenut, setä.»

»Jo pitää olla oppinut sen, joka on tuommoisen paperinpaljouden aivoonsa ahtanut. Ei uskoisi yhden ihmisen pääkoppaan mokoman viisauden määrän mahtuvankaan», arveli Saara.

»Pitää maar siinä nupissa olla muutakin kuin täitä», lisäsi Aletuinen.

Pyhällä kunnioituksella lähenivät aviopuolisot kirjoja. Mutta kun Saara arkaillen ja hiukan vapisevin käsin uskalsi avata pienimmän niistä, hän melkein hätkähti säikähdyksestä, ikäänkuin hän aarrelippaan avattuaan olisi löytänyt vain tyhjän sisuksen.

»Taisi Mooses sittenkin pitää meitä yksinkertaisia maanmoukkia narrinaan. Eihän täällä näy yhtä ainoata puustainta, ei muuta kuin pelkkiä valkoisia lehtiä, jotka ovat paksuja ja jäykkiä kuin härän vuota», sanoi Saara.

»Silmätkäähän vähän tarkemmin», kehoitti Mooses.

»Niin, katsotaanpas pilanpäiten, ripustetaanpas mekin, Henteri, silmälasit nokalle ja tutkitaan tarkemmin... On, on maar siinä jotakin, niinkuin valkoista risukkoa valkoisella pohjalla. Mikä mahtanee olla tämä kirja — vai liekö tuolla tuommoisella nimeä ollenkaan?»

»Katekismus.»

»Kate...!»

»Lyhyt katekismus», lisäsi Mooses.

»Lyhyt — tuo, joka on kookas kuin raamattu. Entäs nämä muut, jotka ovat isoja kuin kirkon kirjat?»

»Ne ovat virsikirja, Johanneksen evankeliumi ja Paavalin epistola Roomalaisten tykö.»

Tämän nimiluettelon kuultuaan vanhuksista tuntui, niinkuin heidän äsken kuvittelemansa, noihin kirjoihin kätketyn viisauden leiviskäisen paino olisi pudonnut heidän sydämeltään. Olo tuntui taas keveältä ja kodikkaalta, kuten ainakin vanhojen tuttavien parissa, ja Mooseskin ikäänkuin läheisemmältä.

»Mooses lukisi, olisi tuo soma nähdä meidän vanhojen tuokin, ennenkuin kuollaan, lukisi vähän niinkuin näkeeksi jotakin, vaikkapa siitä Paavalin epistolasta», pyysi Saara.

Kohtaa erikoisesti valikoimatta Mooses avasi pyydetyn kirjan, kuljetti molempien käsiensä sormia lehdillä ja lausui samalla ääneen:

»Mitästä me siis sanomme meidän isämme Abrahamin lihan puolesta löynneen? Sillä jos Abraham on töiden kautta vanhurskaaksi tullut, niin hänellä on kerskaamista, vaan ei Jumalan edessä. Mutta mitä Raamattu sanoo: Abraham uskoi Jumalaan ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi...»

Lukemisen päätyttyä oli kamarissa hetkisen hiljaisuus. Saara vain pyyhiskeli huivinsa kulmalla kyyneliä silmistään.

»Ihan tämä tuntuu luonnolle mahdottomalta, vaikka kyllä kai se nyt uskoa pitää, kun tuon on omin silmin nähnyt. Kun katsoin noita puustaimettomia lehtiä ja vain kuulin Mooseksen äänen, niin oikein löi ihoni vilunsiiraan. Tuntui näet — ja eikö sinustakin, Henteri — kuin itse pyhä Paavali olisi haastanut haudastaan valkoisen hangen alta.»

»Tai itse isäjumala suoraan lumisesta taivaasta», lisäsi Aletuinen.

»No niin — miks'ei niinkin. Käsilläänkö hän Mooses tosiaankin lukee? Onko hänellä silmät sormien päissä?»

»Hm. Voisin minä lukea varpaillanikin, tai vaikkapa hätätilassa nenälläni.»

»Vueh!... vai vaikkapa nenällä. Kummalliseltahan tuo tuntuu sekin mykkien sormillaan puhuminen, mutta kyllä tämä on vielä ihmeellisempää.»

»Mitä hänellä on tässä mustassa sankaniekkalaatikossa, joka tuntuu kevyeltä ja muistuttaa vähän pienen lapsen ruumisarkkua?» kysyi Aletuinen, haluten kääntää keskustelun arkisempiin asioihin.

»Viulu siinä vain on», sanoi Mooses.

Vanhukset vilkaisivat taas toisiinsa ja hymähtivät, ikäänkuin tuon iloisen nimen kuuleminen olisi herättänyt jonkun kaukaisen muiston heidän nuoruutensa ajoilta, kenties hääillastaan.

»Osaako hän soittaa viulua myös? Onko hän käynyt koulua silläkin alalla?» kysyi Aletuinen.

»Kyllä», sanoi Mooses, haukotteli ja kallistihe keinutuolin selustaa vasten.

Vanhukset käsittivät sen merkiksi, että Mooses haluaisi nyt hetkisen olla yksin, levähtääkseen pitkän matkan vaivoista. He hiipivät varpaisillaan ulos, Saara tuliaiskahvin keittoon ja päivällispuuhiin, Aletuinen paitahihasillaan loikoilemaan aurinkoiselle pihanurmikolle.

* * * * *

Kun Jahnukaisen akka, jonka täytyi urkkia tietoonsa kaikki kylän asiat, päivällispataansa hämmentäessään ja alituiseen maantielle kurkkiessaan huomasi äskeisen kyytipojan palaavan yksin takaisin, pisti hän hierimen miehensä käteen ja läksi niistä jalkainsa teistä kuulustelemaan, minne matkustaja oli jäänyt, mitä se oli miehiään ja mitä tekemistä hänellä mahtoi olla täällä Hirvaskylässä. Saatuaan Aletuisen Saaralta haluamansa tiedot ja vielä vähän enemmänkin hän juoksi asunnosta asuntoon kuuluttamaan suurta uutistansa.

»Ette taida tietääkään...?»

»Mitä tietää?»

»Että Mooses on palannut.»

»Mikä Mooses?»

»Sokea Mooses. Hän, jota me hullut Jurvaset olemme pitäneet melkein vainajana, on taas ilmestynyt Aletuisen mökkiin kuin kuolleista nousseena.»

»Valehtele!»

Jahnukaisen akka sipaisi suutahtaneena kämmensyrjällä jäntereistä kurkkuansa kuin puukolla:

»Tuosta poikki!»

»No ei sitten. Milloin se on tullut?»

»Nyt juuri, siunaaman aika sitten.»

»Missä se on ollut?»

»Helsingissä. Opissa. Se on käynyt koulua kolmetoista vuotta, kuulkaa: kol-me-tois-ta vuotta. Mutta sittenpä se on tullutkin niin oppineeksi, että tietää ajan kulun minuutilleen koettamalla vain kädellään kellon lasia. Se osaa lukea varpaillaan ja nenällään semmoisia kirjoja, joista tämä näkevä ei näe muuta kuin pelkkää tyhjää — kertoja pyyhkäisi kämmeniään kuvaavasti vastakkain — ei tämän enempää. Ja herra se on oikein: mustat silmälasit, valkoinen hattu, hopeahelainen keppi.»

»Jo toki sen pitää olla isokin herra, joka on käynyt koulua kolmetoista vuotta.»

Jahnukaisen akan kulku kylässä oli vaikutuksiltaan samanlaista kuin kasken sytyttäjän, joka tuikkaa tulen sinne tänne, kunnes se kerta alkuun päästyään leviää omalla voimallaan oksasta oksaan ja leimauttaa pian koko kasken ilmiliekkiin. Iltapäivään mennessä oli Mooseksen paluu jo melkein kaikkien kyläläisten tiedossa ja ainoana puheen aiheena. Niin merkillinen mies oli omin silmin nähtävä — tiesi, milloin hän taas katoaa. Kuin salaisesta sopimuksesta alkoi ihmisiä kokoutua Aletuisen mökille. Niitä istuksi pihanurmikolla, nojaili aitoihin ja salavihkaa vilkuili kamarin akkunaan, jonka takana Mooseksen tiedettiin olevan. Puhuttiin hiljaisella äänellä ja kartettiin koskettelemasta sitä asiaa, jonka takia oli liikkeelle lähdetty, ikäänkuin hieman hävettäisiin näyttämästä lapsekasta uteliaisuuttaan toisillensa. Oltiinpa vain menossa kyläilemään sinne ja sinne, palaamassa sieltä ja sieltä, mutta kun tästä ohi kulkiessa satuttiin kuulemaan, että se Mooseskin on sieltä Helsingistä palannut, niin... Ja vähän asian nimellistä itselleen puusepällekin: poika siinä puuhaillut akan ottohommissa, niin olisi teetettävä sille laveampi sänky ja pyydettävä Aletuisen veistämään yksin häpein kätkyen keikkapuut kuivamaan.