Part 3

Saaran huomautettua Moosekselle pihamaalle kokoutuneesta väestä meni tämä ulos, nosti kohteliaan sirosti hattuaan ja pyysi, että tultaisiin häntä kädestä pitäen tervehtimään. Kului melkoinen aika, ennenkuin hän tunsi ojennettuun käteensä tarttuvan luisevan kouran, jonka karhumainen puserrus muistutti hänelle elävästi, että hän oli nyt kaukana Helsingistä. Seurasi useita yhtä miehekkäitä tervehdyksiä, mutta niiden loputtua alkoi niin pitkä väliaika, että Mooses, näköjään pettyneenä, luuli jo kaikkien häntä tervehtineen, kunnes vihdoin kuuli jonkun miesäänen komentavan:

»Mitäs siinä kursailette ja ujostelette, menkää nyt vaan — kun mielenne kuitenkin tekee.»

Hetkistä myöhemmin läiskähti kuuluvasti kuin korvapuusti Mooseksen käteen karhea, mutta edellisiä hiukan pienempi kämmen, luja likistys molemmin käsin, Jahnukaisen akan vanhahko, honottava ääni jossakin Mooseksen pään yläpuolella:

»No Herran terveeks, Herran terveeks — pitkästä aikaa.»

Vähitellen kädet tuntuivat käyvän yhä pienemmiksi ja pehmeämmiksi, niiden otteet aremmiksi ja ujommiksi, mutta Mooseksen sitä lujemmiksi. Muuan pieni käsi tuntui vapisevan, niin hiljaa, että kenenkään muun kuin sokean herkät hermot eivät olisi kyenneet sitä tuntemaan.

»Kuka se on?» kysyi Mooses.

»Hilja vaan», kuului kuiskaava vastaus.

»Kuka Hilja? Mistä?»

»Hilja Lehtimäki — Lehtimäen torpasta.»

Tämän nimen kuultuaan Mooses tunsi omankin kätensä hiukan vavahtavan. Hellittämättä tytön kättä omastaan hän kysyi:

»Muistaako Hilja vielä niitä aikoja, kun me yhdessä leikittiin?»

Viipyvä vastaus oli tuskin kuuluva:

»Eiköhän.»

Olisi ollut vielä monta esittäytymään pyrkivää neitosta, mutta Mooses näytti unhottaneen kaikki muut. Pahastuneina ja ikäänkuin julkisesti häväistyinä nämä tervehtimättä jääneet Mooseksen entiset lapsuustoverit vetäytyivät kuin voitettuina syrjään keventämään loukattua mieltänsä.

»Sitä vartenko Mooses tämän pitkän kättelyn toimeenpanikin, että löytäisi joukosta vain sen yhden ainoan.»

»Niin kai. Näittehän, ettei sillä ollut kenellekään muulle kuin Hiljalle edes puolta sanaa lausuttavana. Mitähän salaista lienevät keskenään kuiskutelleet.»

»Arvaahan sen! Ettekö huomanneet, kuinka Hiljan kasvot leimahtivat punaisiksi ja katse painui kenkien kärkiin.»

»Ehkä he haluavat olla sokkosilla kerran vielä.»

»Leikkiä 'Aatamia ja Eevaa', niinkuin ennen lapsina.»

»Silloin Mooses poltti vain jalkansa nokkosiin, mutta sanokaa minun sanoneen: tässä leikissä se polttaa vielä sydämensäkin.»

»Ja Hilja myös.»

»Hilja myös.»

Vieraitten pyynnöstä Mooses näytti heille kirjojansa ja luki näytteeksi, jonka kestäessä ja kotvan aikaa sen päätyttyäkin väen joukossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, pidätetyn kummastuksen lauetessa vihdoin hillityksi, pihan laajuiseksi ihmettelyn sorinaksi.

»Ei uskoisi — ei uskoisi... Jo pitää olla ikuinen ihme...»

Kun kuultiin, että Mooses osaa soittaa viulua, pyydettiin hänen sitäkin taitoansa näyttämään. Aluksi hän soitti vakavia isänmaallisia lauluja, sitten lemmenlauluja, joita kaikkia kuunneltiin yhtä hartaina, moni kyyneltyvin silmin. Olihan kyllä ennenkin viuluniekkoja kuultu, olipa sellaisia omassa kylässäkin, mutta halkojen sahaamista oli heidän vingutuksensa tähän verraten. Siinä oli tässä opinkäyneen soittimessa sellainen selittämätön, vapiseva sivusointu, jota ei ollut oman kylän soitossa, ja joka iloisenkin sävelen kielillä laulaessa ikäänkuin itki siinä vierellä. Se oli tämä surunvoittoinen valitus, joka sielun salaisissa kielissä herätti herkimmän vastakaiun ja nosti kyynelet silmiin.

Illemmalla uskallettiin nuorten taholta ehdottaa, että kun Mooses nyt on palannut, niin sopisiko ehkä hänen kunniakseen panna pystyyn pienet tulijaistanssit. Olisi tuo somaa kerran eläessään pyörähtää semmoisen mestarin soiton mukaan. Ei Mooseksella enempää kuin Aletuisella ja Saarallakaan ollut mitään sitä pyyntöä vastaan.

Sokea istui tuvan portaalla, kuten ennen poikasena, ja soitti polkkaa, ja samat jalat, jotka kolmetoista vuotta sitten olivat tässä leskistä juosseet, jytisivät nyt pihamaalla tanssin tahdissa. Mutta toiset olivat hameet, joiden helmukset ohimennen pyörähtäessään humauttivat lämmintä ilmaa hänen kasvoillensa. Ja samoin kuin silloin tuntui Mooseksesta nytkin, kuin se töminä kuuluisi ajoittain hyvin kaukaa, jostakin toisesta maailmasta, kuin oli se, jossa hän eli.

Vasta yömyöhällä lähdettiin kotiin. Mutta moni neitonen kääntelehti lemmen tuskissa unettomalla vuoteellaan aamuun asti, korvissa yhä yöllisen soiton sävel ja silmissä sokean soittajan hienostunut kuva. Lehtimäen tyttären aitassa taidettiin itkeäkin, tietämättä oikein, olivatko ne kyynelet ilon vai surun.

V

Huomenissa, Mooseksen paluun jälkeisenä päivänä, Saara lämmitti saunan. Sillä hänen mielestään jokaisen, ken oli ollut kotoaan poissa pitemmän ajan, täytyi ikäänkuin uudestaan syntyä, eikä sellainen ruumiin ja sielun vieraista vaikutteista puhdistuminen voinut tapahtua missään muualla niin hyvin kuin saunan lauteilla, sisäänlämpiävän, nokisen saunan hautovassa höyryssä.

»En ole tullut kysäisseeksi, onko heillä siellä kaupungeissa saunansa niinkuin täällä maallakin, ja kylpenevätkö heitin, vai millä tavoin hikiänsä puhdistellevat — jos nuo, joutilaat, hikoillevat ollenkaan?» kysyi Saara, joka löylyn lyöjänä seisoi kippo kädessä kiukaan edessä, Mooseksen ja Aletuisen lauteilla kylpiessä.

»Kyllä, onhan siellä saunoja myös. Mutta ei ole löyly niissä niin suloisen hautovata eikä kylpeminen muutenkaan tunnu niin kotoisen rattoisalta kuin tällaisessa oikeassa maalaissaunassa», sanoi Mooses.

»Kunhan tässä kesä kerkiää pitemmälle ja koivuun kasvaa isompi lehti, että saan taittaa käsiinne uudet vastat, niin kas sitten se kylpy vasta oikein kylvylle tuoksahtaa», sanoi Saara hyvillään siitä, että täällä maallakin oli sentään jotain yhtä hyvää ellei parempaakin kuin kaupungissa.

Aletuinen ja Saara eivät olleet pitäneet sopivana Moosekselta heti hänen tulennaltaan kysellä, minne tämä nyt opintonsa päätettyään aikoi vakiutua asumaan ja mitä töitä aikoi toimitella. He toivoivat hänen itsensä ottavan sen asian puheeksi, niinkuin nyt tänä iltana tapahtuikin.

Heidän kolmisin istuessaan kylvyn jälkeen viillytteleimässä vihreällä nurmikolla saunan edustalla, alkoi Mooses kertoa:

»Koko kouluaikani asuin saman, yksinäisen leskivaimon luona, jonne setä minut aikoinaan vei. Vanhemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi tultuani kyselin usein emännältäni, kuka minun koulunkäyntini oikein kustantaa, valtioko vai kunta. Mutta rouva taputteli vain ystävällisesti olkapäälleni, hymähteli ja kiertäin kaartain vastaili, ettei minun sen asian takia tarvitse ollenkaan mieltäni murheuttaa: on olemassa rikkaita, hyviä ihmisiä, jotka ovat ottaneet minut siipiensä suojaan, vaikka eivät sitä hyvää työtänsä tahdokaan maailmalle torvella toitottaa.»

Mooses oli hetkisen vaiti miettivän näköisenä. Sitten hän aivan odottamatta heitti vanhuksille kysymyksen, jonka esiintuomisen he olisivat suoneet jäävän ainaisesti tekemättä tai ainakin siirtyvän niin kauaksi, että olisivat ehtineet vastauksesta keskenään neuvotella:

»Ehkä _te_ tiedätte, kuka se minun tuntematon hyväntekijäni on?»

Saara hädissään painoi sormen huulilleen ja pudisti miehelleen varoittavasti päätänsä. Tämä nyökäytti ymmärtämyksen merkiksi.

»Tuota... sitä on vähän vaikea tietää», alkoi Aletuinen. »Sillä se avunantaja ei itse lähetä rahoja, vaan on Mooseksen nimiin tallettanut summan pankkiin, josta määrätyn suuruisen erän lähettäminen uusiutuu joka kuukauden ensimmäisenä päivänä yhtä säännöllisesti kuin auringon nousu.»

»Sen minä kyllä tiedän», sanoi Mooses ja teki kädellään kiivaan, tyytymättömyyttä ilmaisevan liikkeen.

»Mutta kukas — —?»

Hänen vuoroin punastuvat, vuoroin kalpenevat kasvonsa alkoivat elehtiä ja nytkähdellä hermostuneesti. Vihdoin hänen suustansa syöksähti vastausta vaativana:

»Kukas minun _äitini_ on?»

Sitä kysymystä odottaessaan Saara oli pelosta ihan vapissut. Mutta kun vanhukset eivät tahtoneet kasvatilleen teeskennellä tietämättömyyttä eivätkä näin yhtäkkiä voineet myöskään totuutta ilmaista, ei heillä ollut muuta keinoa kuin vaieta.

»Ja _isäni_...?» lisäsi Mooses.

»Jumala sen tietää», huokasi Saara totuuden mukaisesti.

Kuin äkillisen raivon puuskassa Mooses karkasi molemmin käsin tukkaansa ja sähisi:

»Jumala! Enkö _minä_ sitten saa koskaan tietää vanhempiani?»

Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti:

»Pitääkö minulle kaikki olla yötä?»

Vanhukset vaikenivat liikutettuina, odottaessaan Mooseksen tyyntymistä. Kauan ei viipynytkään, kun hän oli taas rauhallisempi, ja ilmeisesti häpeillään tunteittensa tahdottomasta purkautumisesta kiiruhti jatkamaan asiaansa:

»Jo varemmin keväällä oli rouva saanut jostakin kirjeen, jossa häntä pyydettiin järjestämään asiat niin, että kun nyt olin tarpeeksi oppinut, minä palaisin jälleen lapsuuteni kotiin asumaan. Kiitollisena tuntemattoman ystäväni tähänastisesta avustuksesta minä olen kuitenkin päättänyt, nyt mieheksi tultuani, yrittää lentää omin siivin ja kieltäytyä vastaanottamasta kirjeessä luvattua, jatkuvaa avustusta. Koulussa oppimani kotiteollisuuden avulla luulen itsekin voivani henkeni elättää. Kunhan ehtivät sieltä Helsingistä lähettää lupaamansa koripajut, teen niistä kesän pitkään erilaisia sen alan tuotteita, joita talven tultua kiertelen pitäjillä ja kaupungeissa myymässä. Hevonen olisi kuitenkin sitä varten ostettava- ja saatava joku poikanen oppaaksi. Ehkäpä siinä sivussa voisin ansaita jonkin markan viulunsoitollakin ja seinäkellojen korjaamisella, jonka taidon myös olen koulussa oppinut. Niin, sillä tavoin ne muut ovat minun puolestani puuhailleet. Mutta mitäs te, setä ja täti, tästä minun asuntoasiastani sanotte? Sitä ei ole taidettu teiltä tiedustaa ollenkaan?»

»Sitä on toki turha ottaa huulilleenkaan. Avosylin otamme Mooseksen vastaan — onhan hän meille melkein kuin oma poika», sanoi Aletuinen.

»Enemmän, Henteri, vielä enemmän kuin oma», lisäsi Saara ja osoitti äänettömästi miehelleen sokean silmiä. »Oli niin haikea ollakseni silloin Mooseksen mentyä, että se ikäväni pyrki toisinaan ihan itkuksi pihahtamaan.»

»Siihen lisäksi se, että kun me kaksi ammattimme perusteella nyt olemme tulleet ikäänkuin virkaveljiksi keskenämme, niin onhan meidän molempain rattoisampi työskennellä yhdessä saman katon alla kuin kummankin erikseen. Huononpuoleisethan tässä tosin vähän on oltavat, parempain ihmisten, mutta jos Mooses tyytyisi tuohon kamaripöksään, niin voisi siitä ehkä korjailemalla ja sanomalehtiä seiniin liisteröimällä saada vielä jotenkuten mukiinmenevän», ehdotti Aletuinen.

»Näin kesän aikana olisi aitassa raittiimpi ja viileämpi maata. Sinne minä jo Mooseksen vuoteen laitoinkin», sanoi Saara.

»Pahinta taitaa sittenkin olla se, miten Mooses muuten ruvennee täällä sydänmaan hiljaisuudessa viihtymään, kun on niin pitkän ajan imenyt veriinsä pääkaupungin melua. Minä, vaikka olin siellä vain käymättä, en ole sitä Paapelin pesää saanut kokonaan haihtumaan mielestäni vieläkään», sanoi puuseppä kuin suuttuneena.

Mooseksen maatessa yksin aitassa oli ympäröivä hiljaisuus äkikseltään niin outoa, että hän ei tahtonut saada unta silmiinsä ollenkaan. Iltayöstä kuului jostakin yksinäinen lehmän ammahdus kuin pasuunan puhallus, kalahti kello, kulkeutui korviin aitan seinien himmentämänä käen kukuntaa kuin maan alta ja pikku lintujen vaimenevaa viserrystä isosta pihakoivusta, kunnes nekin äänet myöhemmin yöllä vaikenivat.

Tässä hiljaisuudessa johtui kuin itsestään Mooseksen mieleen lähinnä eiliset tapahtumat: hänen tänne paluunsa, kyläläisten tervehdyskäynti hänen luonansa, yöllinen soittonsa, tuliaistanssi. Mutta kaikkein suloisimpana muistona jäi Lehtimäen Hiljan pieni pehmeä käsi värisemään hänen käteensä — eikä ainoastaan käteensä — hänen vihdoin uneen rauetessaan, yökehrääjän rukin tasaisesti hyrrätessä läheiseltä niityltä.

Aletuisen lausuma pelko Mooseksen viihtymisestä osoittautui paikkansa pitäväksi. Aluksi paikkakunnan muutoksen uutuus, keskustelut vanhusten kera ja huoleton joutilaisuus tuntuivat Mooseksesta hyvinkin viehättäviltä. Mutta kun tuossa pienessä perheessä elettiin ei ainoastaan ikään, vaan koko hengen sisältöön nähden niin erilaisissa maailmoissa kuin hän, olivat yhteiset keskusteluaiheet pian lopussa. Kun lisäksi päivästä päivään jatkuvaa hiljaisuutta häiritsi vain Aletuisen veistokirveen säännölliset kopsahtelut tai höylän sihahtava ääni ja joskus Saaran vanhuuttaan vapiseva virren veisuu, alkoi Mooses tuntea yhtä voimakasta kaipuuta täältä pois kuin kymmenvuotiaana tänne takaisin. Vaikka hän ei kaihoansa vanhuksille valittanutkaan, olivat nämä kuitenkin huomaavinaan hänen jotakin, sen tapaista kärsivän, kun Mooses haikeimpina hetkinään otti viulunsa kamarin seinältä ja soitti — soitti vähin niin kauan, että siitä ei ollut loppua tullakaan. Mutta vasta sitten kun Saara varmempaa todistuskappaletta etsiessään eräänä lauantai-iltana, Mooseksen muutettua kylvyn jälkeen puhtaat yllensä, löysi hänen käytetyn paitansa kauluksen kureesta jotakin, vakuutti hän miehelleen löytöänsä näyttäessään:

»Ikävä sillä pojalla on.»

»Jollei tuo ole tartuntatäi», epäili Aletuinen.

»Tai jollei se ennusta jotakin onnettomuutta», lisäsi Saara.

Töllin yksinäisyyden painaessa raskainna Mooseksen mieltä hän koetti pelastautua siitä pakenemalla vielä suurempaan yksinäisyyteen. Hän istuskeli vähin päiväkaudet järven rannalla, ja kun tärkein ulkomaailmaan johtava tiedonportti oli ikuisesti suljettu eikä korvienkaan kautta ohut sen vaativampia sisään pyrkijöitä kuin käen kukunta, pikku lintujen laulu ja laineiden hiljainen lipatus laituria vasten, saattoi hän uppoutua muistoihinsa häiritsemättömämmin kuin näkevä. Mooseksen muistot tulivat hänen sieluunsa sokeina, muotoa vailla olevina elämyksinä, eivätkä ne kaikki olleet yksinomaan iloista laatua. Mutta oli joukossa semmoisiakin, surullisen lystillisiä, jotka vielä vuosien kuluttua pyrkivät vetämään huulia hymyyn.

Kerrankin muuan poika oli vastannut opettajalle, joka liiallisen ankaruutensa tähden oli oppilaiden epäsuosiossa, niin näsäviisaasti, että koko luokka remahti raikuvaan nauruun. Opettaja oli suuttuneena määrännyt naurun aiheuttajalle jälki-istuntoa, mutta kaikki muut pojat olivat toverinsa puolesta tehneet käsin ja jaloin jyrisevän vastalauseen. Siitä opettaja oli kimmastunut yhä enemmän ja jalkaa polkaisten uhannut salvata koko luokan lukkojen taakse jälki-istuntoon. Silloin pojat olivat kaapanneet keppinsä kupeeltaan, nousseet seisoalleen ja aseet koholla alkaneet mennä opettajan pöytää kohti, mutta melua hyväkseen käyttäen uhattu oli onnistunut kenenkään kuulematta pujahtamaan ovesta ulos. Näkymätöntä vihollista tapaillessaan tarkoitti joku iskeä kepillään siihen kohtaan, missä arveli opettajan istuvan, mutta onnettomuudekseen osuikin kopsauttamaan toveriansa päähän, samoin toinen, kolmas. Mutta kun lyödyt antoivat samalla mitalla takaisin, oli pian kaikkien sota kaikkia vastaan. Se oli sokeaa ympärihuitomista, huutamista, valitusta, siunailemista, kiroilemistakin. Kun opettajista yksi ja toinen yritti mennä kiihtynyttä laumaa hillitsemään, sulkivat he nopeasti oven, ikäänkuin olisivat pistäneet päänsä ampiaispesään: sojottavia aseita oli heti suunnattuina opettajaa kohti. Kylmänä vetenä niskaan vaikutti vasta johtajan uhkaus mennä noutamaan konstaapeli kadulta kapinaa kukistamaan ja viemään pojat poliisiputkaan. Rauhan palattua havaittiin joukossa sinikuhmuisia otsia ja verta vuotavia neniä, mutta kuitenkin ainoastaan yhden kapinoitsijoista oli pakko turvautua lääkärin apuun. No, rangaistushan siitä sitten tuli ja ankara tulikin, mutta kärsittyähän on nyt sekin.

Tämäntapaiset ja monet muut Mooseksen muistot tulivat ja menivät ja palautuivat yhä uudelleen. Mutta joka kerta toistuessaan ne olivat menettäneet osan alkuperäistä voimaansa ja tuoreuttansa. Kun ne kalvenneina vihdoin olivat häipyneet kuin jonnekin hyvin kaukaisen ajan taakse, silloin tapahtui, että tähän asti sulkeuksissa ollut aistien ainoa valtaportti avautui, ja hän alkoi kuulla käen kukuntaa, pikkulintujen laulua ja laineiden lipatusta samalla korvalla kuin kolmetoista vuotta sitten. Aletuisen kirveen kopsahtelut ja höylän sihahtelut olivat taas niin kotoisen rattoisia kuulla, ja Saaran virrenveisuu herätti rinnassa samanlaista pyhää hartautta kuin ennen lapsuuden aikoina.

Vihdoin tuli ilmoitus koripajujen lähetyksestä. Aletuinen haki niitä kaukaiselta rautatieasemalta kokonaisen hevoskuorman. Joutilaisuuteen kyllästyneenä Mooses ryhtyi heti ahkeraan työhön. Hänen punoessaan pajuista erimuotoisia ja erikokoisia koreja, korituoleja ja muita huonekaluja istua könötti Aletuisen tuvan penkillä melkein aina uteliaita kyläläisiä ihmettelemässä hänen hämmästyttävää taitoansa.

— Eivät ikinä he, koira vie, vaikka ovat näkeviä, kykenisi saamaan moisia teoksia käsistään irti — ei sinnepäinkään. Siinä ja siinä, jos monikaan poropeukalo osaisi kyhätä kokoon yksinkertaista pärekoppaa, kiertokopasta puhumattakaan.

Luottamus sokean taitoon kasvoi vähitellen niin suureksi, että muuanna päivänä nähtiin erään vanhan vaarin kulkevan Aletuisen tölliä kohti, helisevä seinäkello kainalossa, pitkä heiluri kädessä ja nuoralla yhdistetyt hiekkapussit niskan varassa rinnalla roikkumassa. Tutiseva pää miettivästi kumarassa hän väliin hidastutti askeliaan, vähin pysähtyi kokonaan, niinkuin aikoisi kääntyä takaisin. Katsoi väliin surullisesti kellonsa mustuneita, muumiomaisia kasvoja, painoi taas koperon hellävaroen kainaloonsa ja jatkoi epäröivänä helisevää kulkuansa. Puusepän pirttiin tultuaan hän esitti Moosekselle asiansa:

»Tämä kello ei ole enää mikään eilispäivän teerenpoikanen. Isäni isä kuuluu sen aikoinaan kaupungista ostaneen. Kuulopuheiden mukaan pitäisi sen oleman itsensä Könnin käsialoja — liekö totta, en tiedä. Vaari-vainajani ajoista asti on se jotenkin täsmällisesti tätä ajallista armonaikaa näyttänyt, mutta on nyt viime aikoina ruvennut reistailemaan — olisiko mennyt russakka rattaiden vähin vai kuolemaaniko ennustellee.»

»Miten se on reistaillut?» kysyi Mooses.

»On vähin käynyt, väliin seissut, kunnes tässä muuanna ehtoona — oltiin juuri iltasta syömässä — sen sisälmyksissä korahti kuin kuolevan rinnassa, ja siitä hetkestä asti se on näyttänyt ajatonta iankaikkisuutta, joka ei kulje eteen- ei taapäin.»

»Lyökö se?» tutkaisi Mooses taas.

»Sehän siinä melkein hirvittääkin, että se lyö, kun taulua vain hiukan täräyttää. Että on, näet, mielestäni kuin seinälle nostettu ruumis, jota kun sormella otsaan kopsautat, se alkaisi puhua.»

»Vai könniläinen? No herätetään se vainaja sitten henkiin», sanoi Mooses ja haki säilystään melkoisen varaston erilaisia kellosepän työkaluja.

Hänen alkaessa purkaa kellon sisuksia tarrautui ukko yht'äkkiä molemmin käsin sokean ranteeseen, niinkuin olisi tahtonut estää tämän jatkamasta hajoitustyötään.

»Mitä? Ettekö te usko minun osaavan tätä korjata?» kysyi Mooses hiukan närkästyneenä.

»Ky-kyllähän minä, mutta... Mooses antakoon anteeksi tämmöiselle vanhalle hupsulle... On tuo niin rakas — rakas...»

Kun Mooses oli purkanut kellokoneiston pöydälle, meni ukkoon entistä väkevämpi epäuskon henki: eivät ikinä nuo monet rattaat ja ruuvit tule sokean taidolla takaisin oikeille paikoilleen. Mutta kun ne kuitenkin tulivat, ja kun kello lisäksi näyttäytyi korjauksen jälkeen tarkaksi tehtävässään, oli se vaarista likipitäin yhtä suuri ihme, kuin jos sokea olisi oikean kuolleen herättänyt henkiin.

Tämä Mooseksen ensimmäinen kellonkorjaus kotikulmallaan oli kyläläisille kuin hyvin suoritettu, luottamusta herättävä koenäyte Seurauksena siitä oli, että Aletuisen kamarin seinällä käydä raksutti yht'aikaa vähin kaksi, kolmekin vierasta kelloa korjattuina hakijoitansa odottamassa.

VI

Kesän kuluessa Mooses teki työtä niin herkeämättömän ahkerasti, että vanhuksista näytti, kuin moinen uupumaton aherrus ei voisi johtua pelkästä työnilosta, vaan että hänellä kannustimena täytyi olla jokin muu, salainen päämäärä, johon hän erinomaisella ahkeruudellaan hikiotsin pyrki.

Mutta syksyn tultua vanhukset olivat havaitsevinaan hänessä jälleen samantapaisia ikävänoireita kuin aiemmin keväällä. Eräänä päivänä Aletuisen tehdessä akkunankehystä höyläpenkkinsä ääressä ovensuun puolella ja Saaran kehrätessä villoja peräpenkillä he molemmat keskeyttivät työnsä, vilkaisivat päätä nyökäten toisiinsa ja katsoivat taas Moosekseen, joka keskellä lattiaa tavalliseen työasentoonsa polvilleen unohtuneena, keskentekoinen kori edessänsä ja pää hiukan eteen kumartuneena näytti ikäänkuin rukoilevan. Hänen kauneilla, eloisilla kasvoillaan ilmehti sisäinen onnellisuus iloisena kuin auringonpaiste, ja hymyilevät huulet hihkuivat tuskin huomattavasti, niinkuin hän olisi kuulumattomasti kuiskaillut jollekin näkymättömälle hyvin helliä sanoja. Hetkisen kuluttua hän nosti molemmat kätensä ylös kasvojensa kohdalle ja liikutti vilkkaasti sormiaan.

Aviopuolisoiden jännittyneinä seuratessa sokean outoja eleitä ja koettaessa turhaan arvailla niiden tarkoitusta, jäykistyivät Mooseksen sormet yhtäkkiä aivan liikkumattomiksi, kädet retkahtivat raskaasti alas ja kasvot ikäänkuin kivettyivät. Vähäistä myöhemmin he näkivät pikimustan silmälasin alta valuvan ison, kirkkaan kyynelhelmen, vierivän kovettunutta poskea pitkin ja tipahtavan alas, sokean itsensä siitä nähtävästi mitään tietämättä.

Kun Mooses vihdoin hiukan hätkähtäen ja punastuen heräsi haaveistansa, alkoi Saaran rukki hyrrätä ja Aletuisen nuija paukkua taltan päähän; sillä vanhukset hienotunteisesti tahtoivat jättää sokean siihen luuloon, että he eivät olleet tästä kaikesta mitään huomanneet, vaan olivat koko ajan näinikään ahkerasti ahertaneet. Mooses ryhtyi kiireesti jatkamaan keskeytynyttä työtänsä, ikäänkuin siten korvatakseen hukkaan kulunutta aikaa. Mutta Aletuisen ammattimiessilmä näki heti, että nyt tulee »susi». Vihdoin Mooses näkyi sen itsekin huomaavan, purki kudontaansa ja yritti uudelleen, mutta kun hajamielisyydessään ei onnistunut sen paremmin, heitti hän hermostuneena tekeleen syrjään ja meni ulos.

»Mitäs tuo oli? Mitä ihmeen ihanuuksia hän sielunsa silmillä mahtoi nähdäkään?» huomautti Saara miehelleen rukkinsa takaa.

»Ja mitä kummaa hän sormillaan haparoi tyhjää ilmaa, niinkuin olisi koetellut jotakin, soittanut viulua tai lukenut niitä sokeankirjojaan», ihmetteli Aletuinen.

»Iloiselta tuo aluksi näytti, mutta kyynelpä sen silmälasin alta lopuksi tipahti kuin raskas sadepisara mustasta pilvestä.»

»Se pisarapa tuo tainnee tässä maailmassa monenkin povessa pohjinna olla», arveli Aletuinen.

Sinä päivänä Mooses ei yrittänytkään enää työhön. Koko iltakauden hän käveli, seisoskeli, istuskeli levottoman näköisenä järven rannalla, Mutta siellä ei kuulunut enää keväällistä käen kukuntaa, ei lintujen laulua eikä laineiden rattoisaa lipatusta. Niiden asemesta tunkeutui nyt sokean korviin korkeina vyöryvien aaltojen kumeata kohinaa järven selältä, laineiden raskasta loiskintaa laituria vasten ja tuulen ulvahtelevaa huminaa rannan puista.

Illan tultua Mooses sulkeutui aittaansa tavallista aikaisemmin.

Huomatessaan tämän, kaiken muun lisäksi, vanhukset pudistelivat huolestuneina päätänsä: eihän ihminen, vaikkapa nuori ja voimakaskin, ole sentään mikään kone. Kun poika heidän ystävällisistä varoituksistaan huolimatta oli kaiken kesää ahertanut yötä ja päivää, näyttää käyvän niin, että hän rangaistukseksi tottelemattomuudestaan luontoa vastaan saa nyt syyspuolella nukkua päivää ja yötä.

Mutta kun Saara myöhään yöllä pistäytyi ulos asialleen, jäi hän hämmästyneenä pihaan seisomaan, käänteli päätänsä puoleen ja toiseen ja vilkaisi taivaallekin, kuuluiko sieltä enkelien laulua vai valehtelivatko hänen vanhat korvansa. Päästyään selvyyteen, että soitto kuuluikin Mooseksen aitasta, oli sen sävy hänestä tällä kertaa niin erikoista, että hän ei malttanut olla kutsuvasti kopsauttamatta miehelleen tuvan akkunaruutuun. Aletuisen tultua ulos vanhukset kyykkivät hiljaa aitan ovelle kuuntelemaan. Heidän siinä alusvaatteisillaan, virsut jalassa seistessään Saara liikutettuna kopeloi miehensä käteen kiinni, pusersi sitä vähäisen ja kallistihe ruumistaan hiukan Henteriin päin. Aviopuolisot unohtivat kotvaseksi ajan kulun, mutta kun he vihdoin palasivat takaisin tupaansa lämpimään vuoteeseen, Mooseksen jäädessä aittaan jatkamaan yöllistä soittoansa, siirsihe Saara hyvin lähelle miehensä kupeeseen ja sanoi:

»Tuolla aitan ovella seistessämme minusta tuntui, että sen saman hymyn ja kyynelen, mitkä päivällä näin Mooseksen kasvoilta silmilläni, nyt sain hänen viulustansa kuulla korvillani.»

»Semmoiseltapa se vähän soinnahti minunkin mielelleni», myönsi Aletuinen.

* * * * *

Tuli jälleen yö, pilkkoisen pimeä syksyinen yö. Aikansa taaskin soitettuaan Mooses laski viulun koteloon niin hellästi kuin äiti rakkaimpansa kehtovuoteelle. Kopeloi sitten keppinsä aitan nurkasta ja lähti oikopolkua, joka hänelle oli tuttu lapsuudesta asti, kulkemaan Lehtimäen torppaan. Sinne päästyään hän sauvansa ponnella kopsautti pari kertaa tyttären aitan ovelle. Sen hiukan viipyen avauduttua Mooses astui sisään, haparoi tervehtiäkseen Hiljan käden omaansa ja siitä yhä kiinni pitäen istuutui tytön viereen vuoteen laidalle.

»Tulin taas sinua katsomaan», sanoi hän puheen aluksi.

»Katsomaan!» pääsi Hiljalta tahtomattansa melkein kuin hätähuuto.

Hänen olonsa näin Mooseksen välittömässä läheisyydessä tuntui ja oli aina tuntunut samanlaiselta kuin nuotiolla lämmittelijän pakkasyössä: kun toista puolta polttaa, palelee toista.

»Minulla on ollut sinua niin ikävä, etten ole voinut olla tänne tulematta, semmoinen selittämätön kaipaus, että näinä viime viikkoina en ole voinut tehdä juuri mitään muuta kuin viulua soittaa ja sinua ajatella. Meidän vanhukset sanovat, että heistä tuntuu, kuin minä soittaisin yht'aikaa häitä ja hautajaisia», sanoi Mooses.

»Häitä ja hautajaisia!... Mutta miten ihmeessä sinä osaat kulkea kapeaa, mutkittelevaa metsäpolkua näin säkkipimeässä? Vai eikö sinulle yö ole yhtään pimeämpi kuin päiväkään?»

»Kyllä niiden välillä eroa on, minunkin silmissäni. Mutta kuta pimeämpi ja hiljaisempi yö on, sitä paremmin minä osaan kulkea, kuta kirkkaampi päivä, sitä huonommin.»

»Mitenkä niin voi olla?» kummasteli Hilja.

»Päivällä, näet, kaikenlaiset äänet vaikuttavat huomiota hajoittavasti, mutta varsinkin valon ja varjon vaihtelut pyrkivät harhauttamaan oikeasta suunnasta. Onhan siinä osaamisessani sitten vielä jotakin muutakin, jota en osaa oikein sanoa, etkä sinä sitä taitaisi ymmärtää selittämälläkään, kun teillä näkevillä ei sellaista kykyä ole. Mutta tänne sinun luoksesi minä osaan yöllä ja päivällä, vaikka pitäisi takaperin kulkeakseni.»

»Tokkohan sentään takaperin?» naurahti Hilja ja pusersi kuin kiitollisuuden osoitukseksi hiukan lujemmin Mooseksen kättä.

Mutta kun tämä ei hänen kysymykseensä enempää kuin kädenpuserrukseensakaan mitään vastannut, tuntui Hiljasta, kuin sokea olisi tullut vielä mykäksikin.

»Minkä tähden sinä sitä minun näkemistäni nyt kyselet? Peloittaako sinua se, että olen sokea?» kysyi Mooses.

»Anna anteeksi, Mooses, enhän minä mitenkään tahtoisi loukata enkä mieltäsi pahoittaa. Mutta vaikka minä hammasta purren koettaisin karaista luontoani, niin minä en mahda mitään sille enkä voi sitä sinulta salata, että kun sinä nyt syyspimeitten tultua istut tässä vuoteen laidalla näinikään vierelläni, niin tuntuu minusta kuin istuisin kahden yön välissä.»

Alkoi pitkä äänettömyys. Hilja tunsi Mooseksen otteen kädessänsä herpautuvan, sitten lievän yrityksen irroittaa kätensä kokonaan pois, mutta säälistä tyttö esti sen.

»Näetkö sinä minua nyt?» kysyi Mooses vihdoin.

»En hitusen vertaa», vastasi Hilja.

»No, mutta eikö meidän näin käsikädessä istuessa ole yhtä hyvä olla, vaikka emme näekään toisiamme?»

»Kyllä — joskus. Mutta minusta tuntuu hirveältä ja ihan kuolemankammo värisyttää sydäntäni, kun kuvittelen, että tällaista pimeyttä, kuin nyt tämäkin yö, jatkuisi aina, että aurinko ei koskaan nousisi eikä aamu valkeneisi. Ja semmoista aamutonta yötähän on sinun elämäsi. Ethän sinä ole edes minun kasvojani nähnyt etkä tule milloinkaan näkemään. Voisinhan olla niin ruma, että et minusta näkevänä huolisikaan.»

»Sinäkö! Sinä olet kaunis, olenhan sinut monta kertaa nähnyt. Aina siitä asti, kun ennen lapsina yhdessä leikittiin, on sinun kuvasi ollut mielessäni niin ilmielävänä, että voisin sen savesta muovata. Ja sanoinhan äsken, että ikävissäni tulin sinua nytkin katsomaan — kas näin.»

Mooses alkoi molempien käsiensä sormien päitä hyvin hellästi hivuttaa tytön kasvoilla, vähän samaan tapaan, kuin hän lukiessaan kuljetti niitä kirjan lehdillä. Hän koetteli tutkien sileitä poskia, nenän muotoa, huulia, leuan pyöreyttä, korvia, kaulaa, kulmakarvojen kaarevuutta, tukan pehmeyttä. Hiljan ruumiissa sokean lempivä »katse» tuntui aluksi melkein siltä, kuin kuollut olisi pimeässä aitassa kylmillä sormillaan kopeloinut hänen kasvojansa. Mutta sen jatkuessa hän tunsi vähitellen vaipuvansa jonkinlaiseen suloiseen puoliuneen. Vaistomainen tunne kyllä sanoi, ettei pitäisi antaa ylivaltaa sellaiselle herpautumiselle, vaan olisi koetettava äkillisellä voimainponnistuksella riuhtautua lumouksesta irti kuin painajaisesta. Mutta raukea väsymys oli mennyt jo niin pitkälle, että hänellä ei ollut enää voimia eikä lopulta haluakaan siitä vapautua.

Melkein yhtä ohjatonta oli Mooseksenkin rakkaus. Niin sileä, pehmeä ja lämmin oli hänen Hiljasta saamansa kuva, ettei hän enää voinut hillitä itseänsä, vaan ikäänkuin nälkäisen iskiessä leipäkannikkaan kietaisi kätensä tytön vyötäisille, nosti hänet syliinsä ja aistiviallisen sairaalloisella intohimolla pusersi häntä rajusti rintaansa vasten. Kuin itsestään kiertyivät Hiljan kädet Mooseksen kaulalle ja pää nojautui hänen olkaansa vasten. Heidän vuoteen laidalla näin sylikkäin istuessaan Hiljasta tuntui, niinkuin he olisivat jossain kaukana virran vietävänä venheessä, jossa ei ollut airoja eikä perämelaa. Valtoinaan kiitävän venheen vauhti huumasi suloisesti aisteja, mutta toisaalta vihloi sydäntä värisyttävä pelko. Lieneekö ollut kuuman veren kohinaa korvissa tai jotain outoa aavistelua, Hilja oli ihan selvästi kuulevinaan jostakin alempaa kuohuvan kosken pauhua, jonka pyörryttävää putousta kohti virran voima heitä, sokeita ja avuttomia, veti pimeänä syysyönä yhä kiihtyvämmällä vauhdilla.

Heidän äänettöminä nauttiessaan sanattomasta lemmestänsä Mooses tunsi vihdoin Hiljan raukean ruumiin alkavan vavahdella ja kuuli hänen hiljaa nyyhkyttävän. Sokea hellitti syleilynsä tytön vyötäisiltä, jolloin tämä siirtyi jälleen vuoteen laidalle istumaan.

»Miksi sinä itket?» kysyi Mooses.

»En minä tiedä sitä itsekään. Sydämessäni tuntuu vain niin vaikealta, kuin sitä olisi painamassa raskas kivi», sanoi Hilja.

Mooses mietti hetkisen.

»Raskas kivi?... Niin, en minä sitä ymmärrä, kuinka raskasta sinulle olisi, jos aurinko ei enää, nousisi eikä aamu valkenisi. Minulle se olisi yhdentekevää: eihän ole mitään menettämistä siinä, jota koskaan ei ole ollutkaan. Mutta minä tahtoisin vihdoinkin tietää, voitko sinä rakastaa minua — tämmöisenä kuin olen.»

»Rakastanhan minä. Olenhan jo ennen sanonut, että minun aittani ovi ei milloinkaan ole avautunut muille pojille kuin sinulle.»

»Onkos ollut pyrkijöitä?» kysyi Mooses hiukan mustasukkaisena.

»Olenko minä sitten mielestäsi niin ruma, että poikien olisi pitänyt kaukaa kiertää minun aittani ohi?»

»No, no, mitä sinä nyt. Kaunis ja ihana sinä olet.»

»Mutta mitenkäs sinun laitasi on siinä asiassa? Oletkos sinä koputellut kepilläsi muittenkin tyttöjen aittojen oville kuin minun?»

»Hm... Totta pulinakseni: yhden kerran, vain yhden ainoan kerran.»

»Miksi vain yhden?»