Part 5

Isännän äänensävystä ja koko olennosta uhosi niin outoa salaperäisyyttä, että vanhukset käsittivät tavallista harvinaisemman vierailun olevan kyseessä. Viitsimättä kuitenkaan ruveta arvoituksilla leikkimään he tiukkasivat isäntää ilmaisemaan vieraan. Mutta kun tämä ei heti siihen suostunut, katsoi Marjaana häntä kiinteästi silmiin ja sanoi:

»Ellei näin vanhan hupsun unet ole jo merkitystänsä menettäneet, niin se vieras ei voi olla kukaan muu kuin Änän.»

»Entäpä jos olisikin», myönsi isäntä.

»Voi, Herra jumala!» huudahti emäntä. »Mooses! Onko Mooses tullut? Missä se on? Minkä näköinen se on?»

»Siellä on omassa kamarissaan. Tulkaa katsomaan, niin sittenpä näette omin silmin. Mutta muistakaa: ei hiiskaustakaan, ei viittaustakaan siitä — tiedätte kyllä mistä. Eikä Lainalle halaistua sanaa.»

»Vai _omassa_ kamarissaan. Kuinka sinä olet hyvä, ja kuinka sinä samalla olet kova: eikö vieläkään äiti ja lapsi saa tavata toisiaan, vaikka poika tulee kuin Jumalan lähettämänä emonsa luokse? Mutta minä uskon, että vielä ne kerran... Kuule, Marjaana, älä jätä, älä jätä, mennään yhdessä. Pitele minua vähän kädestä — tuntuu niinkuin jalkani eivät jaksaisi pitää päällänsä ja päätäni pyörryttäisi. Älä, älä —, ei niin lentämällä.»

Isännän aukaistua kamarin oven tähystivät molemmat naiset sykkivin sydämin kynnyksen takaa hämärähköön huoneeseen. Odottamansa surullisen näyn asemesta nähdessään kauniin, hienosti pukeutuneen nuorukaisen, mustat silmälasit juhlallisina nenällä, istumassa tuolilla ryhdikkään suorana, he eivät olleet uskoa silmiänsä. Hilliten ilmoille pyrkivää iloansa mummot, huulet hymyssä ja päät maireina kallellaan, tyytyivät vain pari kertaa koskettamaan kämmeniään kuulumattomasti vastakkain.

»Anteeksi — viivähdin vähän — vieras saanut istua yksikseen. Täällä tulee pari naishenkilöä tervehtimään: emäntä ja talon vanha, uskollinen palvelijatar», esitteli isäntä.

Mooses nousi seisoalleen, kumarsi kohteliaasti ovelle päin ja ojensi kätensä tervehdykseen. Siihen tartuttiin kaksin käsin ja puristettiin niin hellästi, kuin siinä kosketuksessa olisi hehkunut välittömästi sydämen lämpö.

»Emäntä?»

»Niin. Noin nuori voisi sanoa minua mummoksikin. Jumalan terveeksi, Jumalan terveeksi ... ja terve tulemasta.»

»Kiitos. Teidän kätenne vapisee.»

»Me vanhat vapisemme. Onko hän ollut terve? Miten hän on matkoilla voinut? Ovatko ihmiset olleet hyviä — kotona ja kylässä?»

»Kiitos, kyllä. Ei minulla ole valittamista missään suhteessa — paitsi, tietysti... huomaahan emäntä sen.»

Käsi taputti häntä hellästi olalle.

»Niin, niin. Jumalalle kiitos, että on hyviä oltu.»

Marjaana, joka emännän takana kärsimättömänä vuoroaan odottaen oli tätä kiirehtien hihasta nykinyt, ei malttanut enää odottaa, vaan tarttui emäntää käsipuoleen ja siirsi hänet yksinkertaisesti syrjään.

»No tuohon käteen! Herran terveeks, sanon minäkin. Ja terve tulemasta minunkin puolestani.»

Mooses hiukan hölmistyi.

»Mutta emmekö me ole ennenkin tavanneet toisiamme?» kysyi hän.

»Vo-hooi! Montakin kertaa.»

Näin uhkaavan alun kuullessaan isäntä pui Marjaanalle kiivaasti varoittaen nyrkkiään ja pudisteli tuskaisena päätänsä, ja levottomalta näytti emäntäkin. Mutta Marjaana vain rauhallisesti huiskautti kättänsä: kyllä minä tiedän.

»Mutta mistä Änän... tuota... Mooses — sanotaan me vanhat noin nuorta poikaa vain ristimänimellä — mistä Mooses minut tuntee?»

»Äänestä ja... hm — hajusta.»

Marjaana nyrpisti nenäänsä hiukan loukkautuneena.

»Eipä minussa pitäisi liikoja hajuja olla, joka muutan puhtaan paidan ylleni joka lauantai.»

Alkuun päästyään hän selitti sokealle pääpiirtein koko sikäläisen sukunsa, maailmalle kulkeutumisensa ja tutustumisensa Moosekseen, tämän ollessa vasta mustalaispojan kokoinen. Kyseli kuulumisia: miten jaksaa vanha Aletuinen, miten Saara, Jahnukaiset ja muut hirvaset. Tokaisi lopuksi:

»Joko sitä on Mooseksella niinkuin kaveria?»

»Ei ole», kielsi Mooses, mutta samoin kuin äsken isännän tutkaistessa sukunimeä hän jälleen punastumisellaan ilmaisi, kuinka arkaan kohtaan tämäkin kysymys koski.

»Eikäkö vielä tiedossakaan? Sanoo suoraan vaan, ei me kielitä», ahdisti emännöitsijä.

»Mitäpä syytä olisikaan sitä teiltä näin etäällä peitelläkseni. Olen salakihloissa — ollut jo viime syksystä asti.»

Kuin tyrmistyneinä kuulemastaan vanhukset vilkaisivat toisiinsa, ja laajoin ihmetyksen elein läppäsivät mummot taas kämmeniään kuulumattomasti vastakkain.

»Herra isä! Kuka? Mistä?»

»Ette taida tuntea Lehtimäen Hiljaa?»

»Lehtimäen Hiljaa?... Sekö! Muistanhan minä, kun Saaran kanssa Aletuisen pihakoivun alla istuttiin ja katsottiin teidän sokkosilla leikkimistänne. Se lippari karkasi silloin Mooseksen käsistä, mutta näytätpä — sanon sinäksi, kun ollaan vanhoja tuttuja — näytätpä saaneen jälkeenpäin lujemman otteen. Mutta olekin kärellä ettei lähde uudestaan liesuun.»

Marjaana leväytti sylensä ja halata hätisti Moosesta hartioista.

»Eipä sitten muuta, kuin onneksi olkoon ja lapsia tulkoon.»

»Jumala siunatkoon, Jumala siunatkoon — teitä molempia», toivotti emäntäkin surumielisesti, ristiriitaisin tuntein.

Isäntä, mitä lienee miettinyt, ei puhunut mitään.

»Vai niin, vai sillä lailla on Mooseksen asiat. No, sittenpä juodaankin kihlajaiskahvit», sanoi Marjaana, meni keittiöön ja tuli pian takaisin tarjotin kädessä.

»Mitä tavaraa Mooseksella — sanotaan nyt sitten Moosekseksi — on heinähäkissä?» kysyi isäntä kahvia juodessa.

»Koriteoksia», vastasi Mooses.

»Myytävänä kai?»

»Niin. Ehkä isäntä ostaa jonkin?»

»Ties, vaikka ostaisinkin. Käydäänpä niitä katsomassa.»

Heidän kuormalle tultuaan Mooses kopeloi ensimmäiseksi viulukotelon käsiinsä.

»Onko sekin myytävänä?» kysyi isäntä.

Sokea pudisti kieltävästi päätänsä.

»Ei, hyvä isäntä — ei hinnalla millään.»

Iso-Mannilassa, kuten kaikkialla muuallakin, herättivät Mooseksen työt ihailevaa ihmettelyä ja peitettyä epäilyäkin siitä, voivatko sellaiset mestariteokset olla ensinkään hänen itsensä valmistamia. Enemmän kuin tositarpeen takia saattoi moni saidempikin ostaa jonkin esineen vain sen vuoksi, että saisi näytellä sitä tuttavilleen kuin jonakin harvinaisena ihmekapineena, siksi että oli sokean tekemä. Isäntä aikoi ensi-innostuksessaan tyhjentää Mooseksen häkin pohjia myöten, mutta tarkemmin harkittuaan tyytyi kuitenkin ostamaan vain kaikki jäljelläolevat korituolit, jotka sijoitettiin isoon vierashuoneeseen. Sitten hän meni kamariinsa hakemaan rahaa ostoksiensa maksuksi, mutta naisten mielestä hän viipyi tarpeettoman kauan. Kun hän vihdoin palasi ja antoi setelit myyjälle, tutki tämä niitä kutakin erikseen sormeansa ja kättänsä pitkin mittaamalla. Tarkastuksensa tuloksena hän kummeksien huomautti:

»Isännälle on varmaankin tullut erehdys: satamarkkasten asemesta olette antanut pelkkiä viisisatasia. Tässähän on rahaa enemmän kuin minun koko kuormani ja hevoseni maksavat yhteensä.»

»Ei siinä ole erehdystä tullut», sanoi isäntä. »Kun tässä äsken kuulin, että Mooses aikoo avioliittoon ja tietenkin oman kodin perustamiseen, niin se, mitä summassa liikaa lienee, on tarkoitettu meidän kaikkien yhteiseksi huomenlahjaksemme tuleviin häihin.»

Kun naiset tiesivät isännän tavallisesti pitävän pennin syrjästä ehkä liiankin tiukasti kiinni ja kun he nyt lisäksi käsittivät, että hänen pitkällinen viipymisensä kamarissaan ei voinut johtua muusta kuin raha-arkun ääressä käydystä ankarasta kamppailusta kahden vastakkaisen voiman kesken, oli heistä isännän voitto mammonasta tällä kertaa sitäkin suurempi. Vesikierteet silmissä he nyökäyttelivät kiitollisina liikutuksesta tutisevia päitänsä. Mitä merkitsivätkään heidän tyhjät, kyyneleiset onnittelunsa isännän miehekkään uhrin rinnalla.

Vanhukset odottivat Mooseksen ilahtuvan ikihyväksi ja puhkeavan kiitoksiin niin kuninkaallisen runsaasta lahjasta. Mutta kävikin päinvastoin. Sokea seisoi setelit kourassa kuin lyötynä. Hän ymmärsi asian niin, että isäntä ainoastaan säälistä hänen sokeuttansa kohtaan antoi häälahjansa. Mutta hänen elämänsä raskaimpana taakkana oli tähän asti ollut yksinkertaisten, maitosydämisten ihmisten ymmärtämätön sääli, eikä hän halunnut sitä lajia lisää, ei ainakaan vierailta, tuntemattomilta ihmisiltä. Isännän olisi pitänyt nähdä ja ymmärtää, ettei hän kulkenut hääapua kerjäämässä, vaan myymässä kättensä töitä niille, jotka halusivat ostaa. Oltuaan aluksi kahden vaiheella, miten menettelisi, ettei loukkaisi hyvää tarkoittavaa antajaa, hän vihdoin päättävästi erotti rahoista tuolien hinnan lompakkoonsa ja laski ylijäämän kiittäen isännän eteen pöydälle.

Tämän jälkeen oltiin salissa kotvan aikaa ääneti, ja tuntui puolelta ja toiselta, niinkuin väliin olisi laskeutunut jotakin vierasta ja kylmää.

»Mooses taitaa olla hyvin rikas?» pisti Marjaana, suutahtaneena isännän puolesta.

»Eikä niin rikaskaan, semmoinen vain omillaan eläjä», vastasi sokea vaatimattomasti.

»On tainnut Mooses ennenkin omillaan elää ja kouluja käydä?»

Kuten taanoin pudisti isäntä Marjaanalle taas varoittavasti kättänsä ja estääkseen hänen jatkamasta puuttui itse puheeseen:

»Minä en tarkoittanut lahjallani loukata enkä antaa sitä miksikään vaivaisavuksi, mutta koska Mooses näkyy sen semmoiseksi käsittäneen, niin en minä liioin tahdo tyrkyttää. Olen aina pitänyt niistä, jotka, kuten minäkin, pyrkivät elämässään toteuttamaan sananlaskua: oma apu paras apu.»

Hän veti salin akkunoitten kierrekaihtimet tarkasti alas, sytytti tulen kattokruunuun ja haihduttaakseen välikohtauksen synnyttämää painostavaa tunnetta pyysi Mooseksen soittamaan viulua. Siihen tätä ei tarvinnutkaan kahta kertaa pyytää. Kotoisten kuulijoitten istuessa uusissa korituoleissa salin seinämillä sokea soitti seisoallaan — vanhoille enimmäkseen virsiä ja hengellisiä lauluja. Avarassa huoneessa mahtavina ja tunnelmallisina kaikuvia säveliä kuuntelivat naiset hartaina. Ja Mooseksen eläytyessä yhä syvemmälle soittoonsa alkoi isännänkin sielussa tuntua välitöntä kosketusta hänelle oudoista maailmoista, joissa seteleillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä. Vasta nyt hän saattoi ymmärtää perussyyn Mooseksen järjettömältä ja vähän ylpeältäkin näyttävään kieltäytymiseensä ottamasta lahjaa vastaan ja käsittää sokean soittajan kielteistä vastausta kysymykseensä viulun myynnistä: »Ei, hyvä isäntä — ei hinnalla millään.»

Kesken rauhallista soittoa vanhukset yht'äkkiä hätkähtivät ja vilkaisivat kysyvinä toisiinsa, samalla kuin heidän kasvoillaan kuvastui jännitystä ja levotonta neuvottomuutta. Heidän aavistamattaan astui Laina saliin ja pysähtyi eräälle sisähuoneisiin vievälle ovelle kuuntelemaan. Pään Hyökkäyksillä ja muilla eleillä koetti Marjaana salavihkaa tehdä isännälle ymmärrettäväksi, että odottamattoman kohtauksen selvittäminen jätettäisiin hänen huoleksensa, on hän ennen pahemmistakin pulmista suoriutunut. Kun vanhukset olivat Lainan läsnäollessa jo parikymmentä vuotta keskustelleet tilaisuuden vaatiessa osittain mykkien tapaan, oli heidän jotenkin helppoa silläkin tavoin ymmärtää toistensa ajatuksia. Sormi varoittavasti huulilla isäntä nyökäytti Marjaanalle myöntävän vastauksen. Tämä meni luvan saatuaan Lainan luo ja puhua sopotti hiljaa hänen korvaansa:

»Tämä nuori mies on syntyisin... hm — kotoisin minun synnyinseudultani. Sokea raukka, niinkuin näet. Ehkä haluat häntä kädestä pitäen tervehtiä?»

Saatuaan hyvin epämääräisen vastauksen Marjaana sanoi ääneen:

»Ei Mooses taida tietääkään, että täällä on nuorempiakin kuulijoita kuin me vanhat: talon tytär — haluaisi tervehtiä.»

Sokea pisti viulun kainaloonsa, kumarsi ja ojensi kätensä odottavasti tervehdykseen. Lainan lähtiessä hiljaa kulkemaan häntä kohti ei emäntä, vaikka juuri hän oli enimmän toivonut näiden kahden keskinäistä tapaamista, nyt voinutkaan olla heidän tervehdyksensä näkijänä, vaan pakeni kiireesti keittiöön. Isäntä käänsi katseensa poispäin ja liikutuksesta tärähteli hänen leukansa. Mutta Marjaana vain hymähteli ja hykerteli tyytyväisenä käsiään.

»Hyvää iltaa. Teidän kätenne vapisee — niinkuin emännänkin», sanoi Mooses.

»Niin. Äiti on vanha ja minä olen sairas», selitti Laina niukasti, ikäänkuin siten huomauttaakseen, että hän ei haluaisi ryhtyä pitempiin keskusteluihin.

»Onko neiti jo kauankin sairastanut?»

»Hm!... Yli kaksikymmentä vuotta.»

»Niin kauan! Anteeksi — mikä neitiä vaivaa?»

Laina mietti hetkisen.

»Sydämessähän se taitaa suurin kipu olla.»

»Eivätkö lääkärit voi sitä parantaa?»

»Ei muut kuin se yksi, joka meidät kaikki tekee terveiksi.»

Niin toivottoman vastauksen kuullessaan joku muu olisi voinut valittaa ja surkutella, mutta omien kokemustensa opettamana Mooses piti parhaana vaieta.

»Laina, tuleppa tänne», kutsui Marjaana. »Istuppa tähän poi... (poikasi tekemään tuoliin, aikoi hän sanoa). Et ole tainnut huomatakaan, ne on tuon sokean pojan tekemiä.»

»Niinkö? Ihmeellistä. Ne ovat kauniita.»

»Ehkä haluat sinäkin yhden kamariisi? On siinä mukava istuaksesi.»

»Kyllä — jos vain annetaan.»

»Si-sinua vartenhan minä...» alkoi isäntä, mutta sai niin äkillisen tarpeen niistää nenäänsä, että lause jäi kesken.

Kun Laina oli istuutunut poikansa tekemään korituoliin, värähti hiukan Marjaanankin ääni hänen sanoessaan:

»No, Mooses, annappa nyt tulla viulustasi mitä siitä parasta lähtee.»

Mooses antoi. Isäntä ja Marjaana olivat ymmärtävinään, että sokea soitti nyt erikoisesti viimeksi tulleelle, että hän sen osanottonsa, minkä äsken jätti suullisesti sanomatta, nyt lausui viulullansa. Ja saattoihan siinä käyrän alla valittaa osa hänen omaakin kohtaloansa. Miten hän olisi mahtanut soittaakaan, jos olisi edes aavistanut osankaan siitä, minkä he tiesivät. Tai, kuka ties, olisi hän siinä tapauksessa iskenyt viulunsa säpäleiksi. Kun soitto oli lakannut ja sen viimeinen sävel irrallisena kaikuna ilmassa värähtänyt, oltiin salissa ääneti tovin aikaa.

»Kiitos. Hyvää yötä», sanoi Laina vihdoin ja poistui kamariinsa yhtä aavemaisen hiljaisena kuin oli tullutkin.

Talvinen ehtoo oli jo pitkälle kulunut. Iltasen syötyä Mooses vietiin maata »omaan kamariinsa». Emäntä itse oli laittanut vuoteen, ja pehmeä se oli. Valot sammutettiin, ja talossa oli taas hiljaista ja pimeää. Mutta Lainan kamarin akkunasta tuikki tuli myöhäiseen yöhön asti. Soiton innoittamana hän pöytänsä ääressä Marjaanan viemässä korituolissa istuen luki isosta puukantisesta perheraamatusta Ilmestyskirjan näkyjä Uuden Jerusalemin ihanuuksista.

IX

Kevättalvella eräänä maaliskuun aamuna lähti joukko talkoomiehiä kirveet olalla hankiaista myöten sydänmaahan kaatamaan hirsiä Mooseksen uutta asuinrakennusta varten. Silmiä häikäisevänä hohti valkoinen hanki aamuauringon kirkkaassa valossa. Harmaana hämäränä huomasi sen sokea Mooseskin, joka Aletuisen taluttamana oli myös mukana. Perille päästyä alkoivat kirveet paukkua petäjien kylkiin, ja katkeamattomana raikuna soi kaikuva metsä. Humahtaen kaatua rysähteli petäjiä hangelle. Kaikki tämä oli Mooseksen sydämelle kuin suloista soittoa. Mutta vanha Aletuinen oli sokean tulevaisuudenunelmista, joista muut miehet eivät vielä mitään tietäneet, hiukan alakuloisella mielellä.

Aletuisessa alkoi nyt työ ja touhu, kalke ja nakutus. Hankiaista myöten ajettiin hirret talkoolla kotiin. Mooses palkkasi muutamia miehiä veistämään ne kuivamaan, toisia halkomaan kiiloilla kiviä perustusta varten. Pari miestä veteli lankkusahalla pukkien päälle nostettuja hirsiä lattia- ja laipiotarpeiksi. Aletuinen teki ovia ja akkunankehyksiä, ja Mooses itse kutoi öin päivin korihuonekaluja uuteen kotiinsa. Siitä oli muuten määrä tehdä samanlainen kuin vanhakin rakennus, paitsi että tuvan ja kamarin piti tulla hiukan kookkaampia ja akkunoiden isompia.

Heti lumen sulattua ryhdyttiin rakennusta salvomaan Aletuisen pihan perälle. Hirsikertojen kohottua niin korkealle, että oli ruvettava akkuna-aukkoja suunnittelemaan ja mittailemaan, sanoi muuan työmiehistä puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan:

»Sitä minä tässä olen itsekseni tuumaillut, että sen täytistäkö tämä rakennus tekee akkunoilla ollenkaan, kun Moosekselle ei niistä kuitenkaan ole mitään hyötyä, ja huoneet pitäisivät umpinaisina paremmin lämpimänsä.»

»Onhan tuolla akkunat omallakin nokallaan, vaikk'ei hänelle niistäkään liene mitään hyötyä», arveli toinen.

»Silläpä. Voisihan tämän rakennuksenkin ulkoseiniin maalata tuhria näön vuoksi mustat valeakkunat.»

»Kuka ties, vaikka Mooses tähän piankin emännän kemmertäisi, kun niin tulista hoppua pitää tämän palatsinsa valmistumiseksi.»

»Ties hänen senkään. Ne on tuommoiset aistivialliset useinkin hanakampia naisväkeen kuin tavalliset meikäläiset miehet, joista monikin jänishousu pelkää hametta pahemmin kuin ruttoa.»

Mies nurkallaan kohosi rakennus ennen pitkää vesikattoon. Viimeisiä päreitä naulattaessa ruoteisiin ylhäällä katonharjalla iskettiin jo alhaalla permantopalkkeja niskasiin kiinni, ja uunien muuraajat läiskivät kauhoillaan saviseosta tiilien väliin sen kuin kerkisivät.

Jo paljon ennen ajateltua määräaikaa oli Mooseksen rakennus valmis vastaanottamaan nuorta emäntää.

* * * * *

Kun sokean olisi ollut hiukan vaikeaa ja oudoissa ihmisissä kiusallista huomiota herättävää mennä pappilaan vihittäväksi, oli Aletuinen käynyt pyytämässä papin tulemaan heille. Mutta kun olisi voinut näyttää liian vaateliaalta yksistään heikäläisten vihkimisen takia vaivata pappia niin pitkän matkan taakse, hän oli esittänyt raamatunselityksen pitoa samassa yhteydessä. Ehkäpä tuotaisiin joku lapsikin kastettavaksi.

Rovasti oli ensin luvannut apulaisensa, mutta kun oli huomannut pyytäjän kasvoilla pettymyksen ilmeen ja muistellut sitä hetkeä, jolloin Aletuinen ja Saara kantoivat sokean, isättömän ja äidittömän löytölapsen ristittäväksi hänen luoksensa, oli hän tullut kuin liikutetuksi ja sanonut, että kun hän oli ottanut Mooseksen kasteenliittoon, niin tahtoi hän itse tulla vahvistamaan tämän toisenkin liiton. Rovasti oli sanonut haluavansa toimittaa tämän vihkimisen itse senkin vuoksi, että se oli hänelle ainoalaatuinen. Sillä vaikka hän pitkän pappeutensa aikana olikin jo monta avioliittoa solminut, niin ei milloinkaan ennen ollut sattunut, että sokea olisi hänen edessään vihkipallille polvistunut. Määräajaksi sovittiin eräs sunnuntai heinäkuun keskipaikkeilla.

Nyt oli se päivä tullut.

Jo paljon ennen vihkimistoimituksen alkua tuli Aletuisen mökille ensimmäisiä kutsumattomia häävieraita, tai oikeammin sanankuulijoita, muutamia vanhoja mummoja, isot liinaan käärityt virsikirjat kädessä. Heti ensimmäinen silmäys pihamaalle viritti heidän sieluunsa aransekaisen juhlatunnelman: molempien tupien portaitten pielissä seisoi kahteen riviin pystytettyjä koivuja kuin juhannuksena. Keskellä pihaa pienellä, valkoisen liinan peittämällä pöydällä oli vedellä täytetyn pullon suuhun pistetty vertauskuvaksi kaksi orjantappuran oksaa, toisessa punaisia, toisessa valkoisia ruusunkukkia. Aidan ulkopuolella ruhjottivat rovastin isot, mustat vaunut, kun eivät nähtävästi olleet mahtuneet kapeasta portista sisään.

Kartanolla oli salaperäisen hiljaista, kuin mökissä kaikki olisi ollut kuollutta ja huoneisiin hautautunutta. Kerran vain Saara mennä hompsotti aittaansa ja palatessaan näkyi kantavan esiliinansa alla jotakin pyöreätä, nähtävästi viilipyttyä rovastin päivällispöytään. Mutta juhlakoivujen lehtien lipatuksessa hiljaisessa tuulessa, pöytäliinan nurkkien häilähdyksissä, ruusujen kumarruksissa kuin jollekin näkymättömälle, puhdistetussa pihassa, rovastin vaunuissa, kaikkialla tuntui kuiskivan arkisuudelle vieras, pyhäisessä salaperäisyydessään hieman raskas odotuksen henki.

Iltapäivän lähetessä sitä kellonlyömää, jolloin toimituksen oli määrä alkaa, oli Aletuisen kartanolle kertynyt kansaa, kuten vuotta aiemmin Mooseksen palattua pitkältä matkaltaan, nyt kuitenkin paljon enemmän ja kaukaa naapurikylistäkin. Miehet odotellessaan seisoksivat ja tupakoivat sankkana, harmaana ryhmänä rovastin vaunujen ympärillä. Sellaiset ajoneuvot olivatkin harvinainen nähtävyys Hirvaskylän teillä. Muuan uskalikko renkipoika oli kavunnut vaunuun, jossa hän selkäkenossa rehevänä istuen, punaiset pieksut jalassa, hattureuhka takaraivolle työnnettynä ja »rantsalmelainen» letkuvarsi hampaissa pössäytteli suupielestään kessuhaikuja teeskennellyn mahtavana.

»Pois tieltä, alamainen kansa!»

»On siinä kai toista istuaksesi kuin lantakorin terävällä syrjällä kivikkoisella tiellä ajaessasi, salamat silmissä?»

»Kuka porsas se puhuu lantakorista, rovastille?»

»Totta totisesti: että vaikka, näet, on vieterit ja resoorit ja topatut istuimet ja selkänojat, niin sittenkin pitää olla vielä höyhenpatjat pakaroiden alla.»

»Pehmeä se pitää olla pehmeätä vastassa.»

»Mutta kun laittaa lanta-aisoille norjan kiikkulaudan ja sen nenään sitoo täyden heinäsäkin, niin siinä on yhtä pehmeä istua kuin tuossakin, ja kuoppaisella tiellä karkuuttaessa vietraa niin vietävästi, että on ilmaan lentää.»

»Miltä se nyt näyttäisi, kun rovasti ratsastaa nelistäisi kahareisin kiikkulaudalla, liperit kaulassa, kirja kainalossa ja kappa pyrstönä perässä.»

Naisväki istuskeli pikku ryhmissä pihan puolella. Ne ensimmäisinä tulleet vanhat mummot isoine virsikirjoineen olivat jo ajoissa siirtyneet likelle pöytää, huonokuuloisina ollakseen lähellä rovastia tämän saarnatessa. Heidän joukossaan ei paljon puhuttu, mutta se vähä mitä lausuttiin, koski häitä — ei niin paljon tämänpäiväisiä kuin menneitä ja tulevia.

»Ne ovat jo kaukana takanapäin, meidän häämme.»

»Ja niin likellä edessäpäin se päivä, jolloin meidät, kuoleman kihlaamat, jälleen vihitään.»

»Niin, niin... Vaikka eihän sitä sen vihkimäpäivän likeisyyttä tai kaukaisuutta tiedä nuorikaan — ei sekään tämänpäivän morsian.»

»Olet siis sinäkin kuullut...?»

»Olen. Outoja enteitähän siitä Hiljankin kohtalosta vähän kuiskaillaan.»

Ison pihakoivun juurelle oli nuorista ja keski-ikäisistä muodostunut piiri, joka vastustamattomalla voimalla veti yhä uusia tulokkaita puoleensa. Mutta siinä rykelmässäpä olikin Jahnukaisen akka keskeisenä.

»... Lipolla itselläänkään muuta kuin yksi silmä, sanot... Niin on, mutta minä näen sillä yhdellä silmällä ihmisten asioita paremmin kuin moni kahdella. Toissilmäisiä morsiamia ja sulhasia — onhan niitä. Mutta eihän tätä tämmöistä ihmettä, hyvät Jumalan luomat, ole kuuna päivänä kuultu ei nähty, että nyt umpisokea...»

Jahnukaisen akka ravisti rajusti päätänsä, ikäänkuin siten ilmaistakseen asian niin mahdottomaksi, että sitä ei voi sanoin lausua.

»Onhan Mooses aikaansaavampi kuin moni näkevä ja voi elättää vaimonsa siinä kuin joku toinenkin», kuului joukosta sulhasta puolustava ääni.

»Puhu mitä puhut ja olkoon Mooses niin kunnon mies ja koulunkäynyt ja viuluniekka kuin onkin, mutta sen minä sanon, että Hiljana minä en olisi uskaltanut tätä askelta astua.»

»Olisi tainnut olla sen askelen ottajia muitakin kuin Hilja — rikkaampiakin.»

Monet nuoret kasvot sävähtivät punaisiksi, joten puhujan väite tuli verellä todistetuksi.

»Ne on hulluja nämä nykyajan nuoret», kivahti Jahnukaisen akka. »Vaikka taitaahan noissa olla syytä moniaissa vanhoissakin... mutta olkoonpa sanomatta.»

»Miten niin syytä?»

»Jaa, jaa, kyllä ne Saaran metkut tiedetään. Se akka kun Hiljalle tai kelle tytölle tahansa kahvit keittää, niin se saa paremmankin heilakan pikiintymään vaikka turkkilaiseen eli mahomettiin... Mutta kas, onhan Topikin täällä.»

»Mullikanko Topi? Älkää nyt! Missä? Eikös olekin tuolla miessakissa.»

»Mikähän tuuli tuon nyt tänne lennätti, hampparin, joka on ollut maailman kululla viime syksystä asti, kun rukkaset saatuaan ei kärsinyt olla kotonaan Hiljan ja Mooseksen riijuuta näkemässä.»

»Eihän sillä liene mitään palsaa mielessä, se on toisinaan vähän rajupäinen.»

»Että kehtasikin tulla. Miltä mahtanee nyt sydämelleen tuntua, kun saa nähdä entisen morsiamensa vihillä toisen rinnalla.»

»Nauravan tuo ainakin nyt näkyy että hartiat hytkää, mille höröttänee.»

»Taitavat ne semmoisten naurut ja hörötykset olla vain surun peitteenä.»

Jahnukaisen akka vilkaisi ainoalla silmällään ympärilleen ja kuiskasi kuin salaisuutena:

»Ette ole tainneet kuullakaan...?»

»Mitä kuulla?»

»On ilmestynyt risti Hiljan aitan seinään.»

»Risti?»

»Niinkuin se olisi jollakin teräaseella piirretty. Ja sitten on nähty semmoista unta, että Hilja...»

»Hsss... No nyt se alkaa.»

Kuulijat eivät saaneet tietää, minkälaista unta oli nähty, sillä puhelu keskeytyi, kun Saara tuli tuvastaan, käsissä kaksi matalaa, vartavasten tehtyä jakkaraa, jotka hän asetti rinnakkain pihaan pöydän viereen. Pian sen jälkeen tuli rovastikin Aletuisen puolelta ja asettui seisomaan jakkaroiden eteen, sormi kirjan välissä. Kaikkien katseet kääntyivät nyt uutta rakennusta kohti. Kauan ei tarvinnut odottaakaan, kun vihittävät muutamien sulhaspoikien ja morsiusneitojen saattamina astuivat koivukujanteeseen. Siitä eteenpäin piha-aukean yli kävellessä morsian näytti häpeävän sitä, että hänen piti taluttaa sulhastansa papin eteen, kun olisi pitänyt olla päinvastoin. Mooseksella oli punainen ruusu takin rintapielessä, morsian oli puettu valkoisiin, kruununa morsiustyttöjen sitoma kukkasseppele päässä ja maahan asti ulottuva harso takana. Yleisön mielestä oli kaikki sitä myöten hyvin, mutta kun nuorten morsiamien poskilla oli tällaisissa tilaisuuksissa totuttu näkemään ujouden punan hehkua, tuntui oudolta, että Hiljan kasvot olivat miltei yhtä kalpeat kuin hänen pukunsakin.

Rovastin aluksi lukiessa käsikirjastaan aviomiehen ja -vaimon velvollisuuksista toisen toistansa kohtaan Mooses seisoi suorana ja pää pystyssä, niinkuin olisi mustilla silmälaseillaan hiukan pöllömäisen näköisenä tuijottanut rovastia suoraan suuhun. Hilja seisoi hänen sivullaan pää alas painettuna ja silmät suljettuina, näköjään semmoisena, kuin tämä kaikki olisi hänelle vain pelkkää unennäköä. Kun rovasti vihdoin kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja sen pihaan kokoutuneen seurakunnan läsnäollessa teki tavanmukaisen kysymyksensä, ensin sulhaselle, antoi tämä reippaasti ja kuuluvalla äänellä myöntävän vastauksensa. Mutta kun sen jälkeen tuli morsiamen vuoro lausua peruuttamaton »tahdon» sanansa, oli joukossa niitä, jotka pelkäsivät ikävää hämminkiä, levottomina odottaessaan, mitä hän tulee vastaamaan. Eikä lopultakaan kukaan kuullut, mitä hän sanoi, mutta huulien kaksiosaisesta liikkeestä arveltiin, että myönteiseksi lienee hänenkin vastauksensa tarkoitettu.

Toimituksen edistyessä siihen kohtaan, jolloin sulhasen piti ottaa liivinsä taskusta sormus ja pitää siitä kiinni yhdessä morsiamen kanssa, huomasivat lähellä olijat Hiljan käden vapisevan, niinkuin hänellä olisi ollut vilu heinäkuun helteessä. Eikä hänen ulkoa oppimastaan »rakastamisesta myötä- ja vastoinkäymisessä» tullut mitään, yrittäessään lukea sitä omin avuin, niinkuin katkismuksen kappaletta lukusilla, vaan hän sekautui läksyssään, yritti uudestaan, mutta sotkeutui sanoissaan yhä pahemmin. Vihdoin rovastin täytyi ryhtyä sanelemaan edellä, ja morsian liikutteli huuliaan jäljessä. Papin avustamana Mooses painoi sormuksen Hiljan vapisevaan sormeen.

Kun rovasti oli vielä lukenut muutamia rukouksia, pani hän kirjan pöydälle ja ojensi molemmat kätensä siunaavasti jakkaroille polvistuneiden päitten ylle. Vanhan sielunpaimenen siinä asennossa lausuessa loppusiunaustansa: »Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä-----», oli se kaiken muun nähdyn ja kuullun kukkuraksi niin liikuttavaa, että vanhat mummot pöydän likellä irroittivat nenäliinat virsikirjojensa ympäriltä ja pyyhiskelivät silmiään.

Illemmalla, rovastin lähdettyä, vavahteli Aletuisen pihamaa tanssijain askelten alla. Lujimmin löi pieksua ketoon Topi. Hän olikin melkein aina »lattialla» ja hänen tanssinsa oli yhtä liioiteltua ja rajua kuin naurunsakin. Ikävää huomiota herätti se, että morsianta ei näkynyt joukossa ollenkaan. Pahoinvointia kuului valitelleen. Mooses oli mukana loppuun asti ja soittajan levähtäessä antoi hänkin vaihteen vuoksi viulustansa jonkin tanssikappaleen, ottipa osaa karkeloonkin. Lopuksi nuoret nostivat hänet hurraata huutaen ukkomieheksi.

Kartanolla ovat jo kaikki äänet vaienneet, mutta häätaloon jääneistä tuntuu, niinkuin osa juhlahenkeä olisi jäänyt viipyvänä pihan hiljaisuuteen. Morsiustytöt ja muutamia vanhempiakin naisia on pyynnöstä jäänyt Aletuisen aittoihin yöksi. Muuan kotiinsa palaava miesjoukko on istuutunut rantapenkereelle laiturin luokse nauttimaan kesäyön ihanuudesta. Mooses makaa jo kamarissaan ja odottaa nuorta vaimoansa häävuoteelle vierellensä. Mutta häntä ei kuulu. Hilja seisoo tuvan akkunan edessä ja katsoo miettivän näköisenä tyynelle järvelle.

»Etkö jo tule?» kuulee hän Mooseksen kutsuvan äänen oven takaa kamarista.

»Kyllä kai sitä nyt on pakko tulla», vastaa Hilja niin heikolla äänellä, kuin sitä ei olisi tarkoitettukaan kysyjän kuultavaksi.

Hän riisuu seppeleen päästänsä, harson, hääpukunsa, kenkänsä, ja astuu paitasillaan kamariin. Ensimmäiseksi sattuu hänen katseensa mustiin silmälaseihin pöydällä. Hän hätkähtää. Hilja ei ole niitä ennen nähnyt muualla kuin Mooseksen nenällä, jossa ne ovat antaneet hänen kasvoilleen vain jonkinlaista, hiukan synkähköä lisäkaunistusta ja arvokkuutta. Mutta minkä näköistä on niiden takana? Lapsuuden ajoilta hänellä oli niistä vain hämärä, epämieluinen muisto. Ei, hän ei uskalla katsoa miestänsä silmiin. _Miestänsä!_ Olisi antanut olla lasit silmillään tämän ensi yön, maatessaankin — nyt, kun hän kaiken jännittävän jälkeen on sairauteen asti hermostunut, ja kun tämän päivän ja koko kihlausajan levoton odotus ja paisuva pelko ovat tällä avioelämän huippuhetkellä kasautuneet kuin keräksi hänen sydämeensä... Ja kun vielä lisäksi se Topikin...

Kun hän kuitenkin vihdoin äärimmäisen jännityksen ja vastustamattoman uteliaisuuden vallassa vilkaisee vuoteelle ja näkee siellä käsiään häntä kohti kurkottavan ja »katsomaan» kaipaavia sormiaan liikuttelevan miehensä silmien paikalla elottomina muljahtelevat, kelmeät valkuaiset kuin pikku linnun munanpuoliskot, verestävin reunuksin, ryntää hän kirkaisten ovesta ulos ja rientää tuulena laituria kohti.

»Topi!» pääsee hänen suustansa huudahdus, huomatessaan entisen sulhasensa rannalla miesjoukossa.

Hän kääntyy nyt lahdenpoukamaa kiertävälle rantapolulle, eikä hän näe mitään muuta kuin kuolleina muljahtelevat silmävalkuaiset ja ojennetut kädet, joiden värisyttävää koplottelua hän on joka hetki tuntevinaan niskassansa.

Rannalla istuvat miehet ovat ponnahtaneet seisoalle, mutta ovat näkemästään niin ymmällä, etteivät osaa ryhtyä mihinkään toimiin. Kaksi mahdollisuutta voi olla: Hiljaa on kohdannut äkillinen mielenhäiriö tai hän on tullut hiukan liian myöhään katumapäälle ja on nyt karkumatkalla kotiinsa. Kuin takaa ajettu otus hän kiitää edelleen, katoaa vähin rantapensaitten taakse ja ilmestyy taas aukkopaikoissa näkyviin. Juostuaan jo kauaksi laituria vastapäiselle rannalle hän näyttää tekevän äkillisen päätöksen: poikkeaa polulta eräälle rantakalliolle, jonka juurella vesi on syvää. Katsojat näkevät hänen nyt seisovan kaiholla kuin valkoisen haamun, toisen samannäköisen vedenneitona alhaalla järven pinnan alla. Sitten ne molemmat yht'aikaa viittaavat kuin hyvästiksi rannalla seisoviin miehiin ja Aletuisen mökkiin päin, levittävät sylensä, niinkuin ystävykset jo matkan päässä, kohdatessaan toisensa pitkän eron jälkeen, ja lentävät kuin joutsenet toistensa kaulaan kahden avaruuden keskellä.