Part 4

»Sillä tytöllä taisi olla petos mielessä houkutellessaan minut luokseen. Ehkä hän ei ollut saanut muita, niin lienee ajatellut, että tuon, sokean, joka ei mitään näe, hän voi viekoitella pauloihinsa. Mutta siinä hän erehtyi. Minäpä vilkaisinkin sormillani hänen kasvojansa ja sanoin samalla ikuiset hyvästit.»

»No minkä näköiset sen kasvot olivat?»

»Kuin riivinrauta tai raspiviila. Näkevät sanoivat jälkeenpäin, että sen tytön naama on täynnä näppylöitä ja rokonarpia. Siitä pitäen minulla on ollut hienoksittain epäluuloa ja kammoa kaikkia tuntemattomia naisia kohtaan.»

»Niin, että viattomia ja puhtaita siis ollaan — mutta...»

»Mitä mutta?»

»Se avioliitto minua peloittaa.»

»Sinä taidat pelätä sitä, etten voi sinua elättää?»

»Enhän minä niin sitäkään. Olenhan minä tottunut työtä tekemään, niin että tarpeen vaatiessa voisin elättää meidät molemmatkin.»

»Oho! Niinkuin mustalaisakka. Ei, kyllä minä, jos luoja antaa terveyteni tällään säilyä, pidän huolta meistä molemmista — ja lapsista myös.»

»Herra Jumala! Lapset?... Niitä minä en ole tullut ajatelleeksikaan. Mutta jos ne nekin syntyvät sokeina kuin kissanpojat tai koiranpenikat.»

»Ei niin kuulu olevan, ei sokeus periydy. Mutta mennäkseni vielä äskeiseen, minun työni on kalliimpaa kuin monen muun, jopa niin kallista, että harva täällä Hirvaskylässä kykenisi arvokkaimpia teoksiani ostamaan.»

»Niin kai. Mutta mitäs sinä tekisit, jos en suostuisikaan tulemaan vaimoksesi, vaan ottaisin miehekseni jonkun toisen?»

Mooses mietti.

»En minä nyt ehkä ihan järveenkään taitaisi mennä. Mutta jos sinä toisen ottaisit, niin kyllä minä silloin puhdistaisin Hirvaskylän tomut jaloistani ja lähtisin — kauas pois.»

»Ei, ei! Ei pois!» hätäytyi Hilja ja kuin pidättääkseen Moosesta lähtemästä kietoi lujasti käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, hän nyt vuorostaan.

Tytön hellää halailemista ja rukoilevaa pyyntöä Mooses piti puolittain avioliitto-lupauksena. Mutta hänen mielestään asia ei ollut vielä kypsynyt sille asteelle, että hän olisi uskaltanut Hiljalle tarjota jo aikoja sitten varaamaansa kihlasormusta.

VII

Täysikuu nosti pyöreää naamaansa Mustikkamäen takaa ja kurkisti puitten välistä nukkuvaa Hirvaskylää. Kohoutui siitä vähitellen ylemmäksi, jolloin vuoren laella törröttävät petäjien latvat kuvastuivat sen pintaan tummana maisemamaalauksena, joka pyöreän kehyksen alaosaan painautuen pieneni pienenemistään. Sen vihdoin kokonaan näkyvistä kadottua halkaisi taulun pintaa ylhäältä alas ulottuva patsas. Sitä myöten kiipesi pallo yhä ylemmäksi, mutta patsaasta ei näyttänyt tulevan loppua. Vasta sitten kun kuu oli jättänyt äskeisen puuryhmän kappaleen matkaa allensa, kuvastui sen kirkkaalle pinnalle mustana varjokuvana kelohongan käkkyräinen latva. Näytti kuin vuoren korkeimmalla kiireellä näkymättömänä seisova jättiläinen olisi ojentanut ylös paksua käsivarttansa, pitänyt kuuta hetken kourassaan ja työntänyt tuon hopeisen jättiläiskuulan kulkemaan komeassa kaaressa halki avaruuden.

Kuu ei nähnyt kylässä aluksi mitään liikettä, mutta korkeammalle kohottuaan se huomasi erään aitan oven avautuvan, mieshenkilön tulevan siitä ulos, pysähtyvän aitan eteen ja kääntävän mustat silmälasinsa kuin valoa vaistoten kohti kuuta, joka hetkisen katseli kasvojaan noissa synkissä kuvastimissa. Kauemmin viivyttelemättä mies lähti kulkemaan saunan taitse metsään päin, varjo kupeellansa. Ylhäällä katsoja olisi voinut luulla siinä kulkevan kaksi sokeaa, jotka yht'aikaa tökkäsivät keppinsä aina samaan kohtaan.

Kun Mooses oli ehtinyt noin puoliväliin tuttua tietänsä, joka vie Aletuisen mökistä Lehtimäen torppaan, ja oli sivuuttanut polun poskessa kyyköttävän yksinäisen metsätönön, näki kuu tässäkin asunnossa aitan oven avautuvan ja sen mustasta kidasta työntyvän kumarassa kuutamoon nuoren miehen, joka kappaleen matkaa jäljessä pysytellen alkoi hiipien seurata äsken mennyttä yhtä uskollisesti kuin varjo: edellä kulkijan kävellessä käveli hänkin, milloin tämä pysähtyi, seisahti seuraajakin.

Lehtimäen kartanolle tultua hyyvistyi jäljessä kulkija navetan seinukselle varjoon ja tuijotti kiiluvin silmin nurkan takaa Moosekseen, joka vähääkään arkailematta ja näköjään varmana asiastaan meni pihan halki Hiljan aitan ovelle kuin kassalleen. Nuoren miehen kuullessa sieltä pian hiljaista koputusta, koski se häneen niin kipeästi, kuin jos sokea olisi sauvansa ponnella iskenyt olan takaa hänen jyskyttävään sydämeensä.

»Saatana!» sähähti kuin kyyn kähähdys hänen yhteen purtujen hampaittensa välistä, kun aitan ovi Mooseksen sisään mentyä sulkeutui ja salpa kuului kolahtavan sen eteen. Yksin jäätyään hän hiipi aitan kupeelle varjon puolelle ja korva seinän raossa koetti kuunnella, mitä sisällä puhuttiin, mutta keskustelu oli niin hiljaista sipinää, että hän ei voinut erottaa sanoja. Äänen hellästä sävystä hän kuitenkin ymmärsi, että rakkaita oltiin. Hän ei ollut mikään oppinut mies, vaikka olikin kantanut kahta konttia rippikoulussa, mutta olipa kuin itse paholainen olisi muun kiusan kukkuraksi puhaltanut nyt hänen sieluunsa sen vähäisen tiedonrippeen, mikä niiltä ajoilta oli hänen muistiinsa jäänyt: kertomuksen häähuoneesta, jonka ovet toisille avataan, toisilta suljetaan.

— Jumaliste! Enkö minä itse juuri tällä kirotulla hetkellä ole yksi niitä, jotka hampaitaan kiristellen jäävät värjöttämään hääsalin ulkopuolelle, samalla kuin toiset sisällä riemuitsevat. Sitä kertomusta, enempää kuin monta muutakaan, en silloin osannut enkä ymmärtänyt, mutta tämänsyksyisen kokemuksenkoulun käytyäni taitaisin selittää sen paremmin kuin pappi, se vanhapoika, joka luultavasti ei itse ole milloinkaan ollut häähuoneen sisä- eikä ulkopuolella, mietti hän synkässä mielessään.

Tällä välin oli puhelu aitassa käynyt vähän äänekkäämmäksi, joten ulkona-olijakin saattoi siitä erottaa joitakin yksityisiä lauseita.

»Ettäkö ihan varmaan aittasi ovi ei milloinkaan ole auennut muille kuin minulle?» kuului Mooses vannottavan.

»No mutta hyvänen aika, etkö sinä nyt saata sitä uskoa. Olenhan sinulle jo tuhannenkin kertaa penännyt, että ei», oli Hiljan vastaus.

»Valehtelet!» teki salakuuntelijan mieli ärjäistä ja sanansa vakuudeksi iskeä nyrkillänsä aitan seinään, mutta saadakseen lisää tyydytystä uteliaisuudelleen, hillitsi kuitenkin mielensä ja pysyi hiljaa.

»Mitä se asiamme enää vitkuttamisesta paranee», kuului taas Mooseksen ääni sanovan. »Rohkaisepas mielesi, kultaseni, ja ota tämä... tämä kultainen kahle.»

»Mikä se on? Sormusko?»

»Tai ei, annahan kätesi tänne, niin minä painan itse sen sormeesi.»

»Voi, hyvä Jumala, minua vieläkin niin peloittaa, että mitä tästä oikein tulee, ja mitä siitä ihmisetkin sanovat. Eikähän tästä äitini ja isänikään tiedä vielä yhtään mitään.»

»Ei vanhempaisi eikä kenenkään muunkaan tarvitse tästä toistaiseksi mitään tietääkään. Ollaan aluksi vain salakihloissa.»

»Voi, Jeesus... no ollaan nyt sitten... Kyllä se yhtäkaikki somalle sormessa tuntuu. Kiitos vaan, kiitos vaan, rakas Mooses.»

Varjossa piileksijän silmissä pimeni kuun kirkastama maailma hänen tätä keskustelua kuullessaan. Kun hetkistä myöhemmin aitan hiljaisuudesta kuului tai oli kuuluvinaan hänen humiseviin korviinsa pitkien suutelojen suriseva ääni, ikäänkuin juuri tehdyn liiton vahvistukseksi, tempasi hän puukon kupeeltansa. Vavahteleva käsi uhkaavasti koholla, ikäänkuin tahtoisi iskeä aseen seinän läpi, hän tuokioksi jäykistyi lyöntiasentoonsa kuin rajatonta vihaa esittävä kuvapatsas. Yhä tulisemmilta kuulostavien suutelojen polttaessa piileksijän rintaa hän helvetillisessä tuskassaan piirsi puukkonsa kärjellä ristin aitan seinähirteen, painoi puukon tuppeensa, otti tulitikkurasian taskustaan ja, pää miettivästi kumarassa, tuijotti sen punaiseen kanteen, huulilla hirveä hymy. Tähyili sitten pimennostaan valoisalle kartanolle, niinkuin olisi katseellaan etsinyt sopivaa ovea, tukevaa pönkkää ja helposti palavaa sytykettä.

Mutta ennenkuin hän ehti ryhtyä suunnitelmaansa toteuttamaan, jos olisi siihen ollenkaan ryhtynyt, kuului aitassa hyvästeltävän. Mooseksen päästyä polulle hän alkoi taas seurata sokeaa kappaleen matkan päässä, kuten tulomatkallakin. Mooses käveli patiineillaan kevyesti kuin vietereillä, kasvot loistavina ja melkeinpä hypähdellen iloisesti viheltämänsä tanssikappaleen tahdissa. Mutta jäljessätulijan punaiset pieksut putoilivat raskaasti polkuun kuin puupölkyt. Kuitenkin oli hänen kulussaan jotakin kavalasti hiipivää kuin ketulla jänistä seuratessaan, ja väliin näytti, kuin hän aikoisi lähteä juoksuun väijymäänsä tavoittaakseen, mutta jokin salainen voima pidätti häntä.

Jotenkin lähellä Lehtimäen torppaa leikkaa polku pienen niittypataman nurkkaa. Miesten sinne saavuttua pysähtyi jälkimmäinen, ja ensikerran koko matkalla vetäytyi hänen suunsa jonkinlaiseen naurunirvistykseen. Miten lienee Mooses erikoisesti tällä kertaa ollut niin ajatuksiinsa kiintyneenä, että hän niityllä harhautui polulta, mutta sitä huomaamatta kulki vain keppiään ilmassa heiluttaen ja iloisesti viheltäen eteenpäin. Ennen pitkää hän kuitenkin äkkäsi erehdyksensä ja kadottamaansa polkua etsiessään harhaili eksyneen tavoin ristiin rastiin. Vihdoin hän läksi päättävästi kulkemaan määrättyyn suuntaan. Sen nähdessään paikallaan seisoja veti suunsa entistä leveämpään irvistykseen, kunnes hän lopuksi hengitystään pidättäen painautui ihan koukkuun pelkästä jännityksestä. Yks kaks, kuului niityltä loiskahdus, eikä Mooseksesta ollut enää jälkeäkään näkyvissä. Silloin se salaseuraaja kaappasi aidan varrelta ison, laakean kiven ja sitä sylissään kantaa retuuttaen lähti suoraan sitä paikkaa kohti, minne sokea oli kadonnut.

»Ähähähä!» kuuli Mooses jostakin yläpuoleltansa, pian sen jälkeen veden loiskahduksen alhaalta viereltänsä, ähkymistä, pärskymistä ja lopuksi kiukkuisen:

»Op perkele!»

Tapaukset seurasivat toisiaan niin nopeasti, että sokea ei ollut vielä ehtinyt selvitä edes ensi säikähdyksestään, kun hän tunsi lujan kouran tarttuvan kurkkuunsa, työntävän hänet selin jotakin pehmeää vasten ja kuuli äskeisen äänen ärjähtävän kuin peto:

»Jumalaut'! Nyt tapellaan!»

»Minkä tähden?» koki Mooses kähistä, puristuksen hengitystä salvatessa.

»Tytön tähden.»

»Minkä tytön?»

»Hiljan.»

»Hiljan!» kiljaisi Mooses, hän nyt vuorostaan, ja ikäänkuin tuo sana olisi leimauttanut tulen hänen suoniinsa, hän karkasi terävästi kuin pii vastustajansa kurkkuun.

Syntyi tuima ottelu, joka kiivaudessa veti vertoja kahden villipedon taistelulle samasta naaraasta. Aluksi oli epävarmaa, kumpi voitolle pääsee, mutta vähitellen alkoi tappelun aloittajan ote höltyä, ja hän peräytyi askel askelelta, kunnes tulla töksähti seinä eteen.

»Älä... älä hiidessä... kurista... tukehdun», hän kähisi.

Mutta ennenkuin Mooses uskalsi hellittää otettansa, kopeloi hän vapaalla kädellään vastustajansa vyötäisiä, nykäisi puukon tämän tupesta ja nakkasi sen ylös niitylle. Peräytyi sitten takaperin, kunnes hänkin sai seinän selkänsä suojaksi.

»Kuh-kukas se on?» kysyi hän huohottaen kuin palje.

»Jaa mih-minäkö? Eikös sitä soh-sokeakin äh-äänestä tunne?» läähätti kysytty vastaukseksi.

»Eh-eikös se ole Muh-mullikan Topi?»

»Sah-sama mies.»

»Mih-missäs meh ollaan?»

»Missä?... Heh-elvetti! Suh-uohaudassa.»

»Puh-utositko sinäkin?»

»Puh-utosin... juuri kun aioin...»

»Niin mih-mitä aioit?»

»... mätkäyttää kiven päähäsi», piti hänen sanoa, mutta huomatessaan, että Mooseksen kanssa ei ollut leikkimistä, hän lausui ääneen:

»Ah-auttaa sinua.»

»Vah-vai niin!»

Keskustelu kävi niin vaikeasti, että heidän täytyi kotvaksi keskeyttää se, rauhoittaakseen ja tyynnyttääkseen hengitystään.

»Mitäs pahaa minä olen Topille tehnyt, että sinä minua niin kovakouraisesti tervehdit?» alkoi Mooses puuskuttamasta lakattuaan.

»Mitä pahaa! Eikö sinulla silmittömällä ole edes korvia päässäsi: sanoinhan jo äsken, että tytön tähden», vastasi Topi.

»Älä hauku. Jos sinä tarkoitat Hiljaa, niin on parasta, että et tunkeudu puun ja kuoren väliin. Sinulle voin sanoa, että me olemme kihloissa. Hilja on minun kihlattu morsiameni.»

»Jukuliut! Minä tiedän sen sanomattasikin melkein paremmin kuin sinä itse.»

»Mistäs sinä sen tietäisit?»

»Siitä, että minä tänä saatanan syksynä olen aitassani valvonut ja vahtinut sinua kuin kartanokoira. Ja joka jumalan yö, kun keppiäsi tiehen tökkien olet nokka pystyssä mennä köpittänyt oveni ohi Lehtimäkeen, olen minä seurannut sinua puukko kourassa, kyyröttänyt korva seinänraossa aitan kupeella sinun sisällä ollessasi ja saattanut herraa taas kotimatkalla, välistä Aletuisen palatsiin asti.»

Mooseksen ruumiissa risteili kylmiä väreitä, ikäänkuin jäistä rautaa olisi viiltäen vedetty hänen selkäänsä pitkin.

»En minä kai ole sinulta sitä palvelusta pyytänyt», sanoi hän.

»Et kai, enkä minä olisi sitä käskemälläsi tehnytkään. Mutta tiedä, että minäkin rakastan Hiljaa ja tytön lähimpänä naapurina olen tottunut pitämään häntä kuin omanani jo lapsuudestani asti. Ja jos sinua, jota kaikki pitivät jo kuolleena, ei olisi ilmestynyt taas tänne Hirvaskylään kummittelemaan, niin Lehtimäen tyttären sormessa voisi kiiltää nyt minun sormukseni... Vai luuletko olevasi ainoa, jolle Hiljan aitan ovi on auennut?»

»Mitä! Mitä sinä sanot?»

»Ähähähä! Maistahan nyt sinäkin kerran pisara sitä sappea, jota minä olen koko syyskauden latkinut.»

»Hilja on vakuuttanut toista.»

»Usko sinä ykslahkeisia.»

»Valehtelet!» karjaisi Mooses ja teki terävän liikkeen, kuin aikoisi uudestaan karata Topin kimppuun.

Kuu osui parhaiksi paistamaan pitkin suorakaiteen muotoista hautaa ja valaisi kokonaan sen pääsemän, jonka luona Mooses seisoi. Topi hyyvistäytyi vastakkaisen, varjoisan seinän nurkkaan ja vapisi pelosta. Hiljan epäröivistä vastauksista Mooseksen rakkaudentunnustuksiin hän oli vielä näihin asti koettanut sydämessään elättää kalpeata toivoa tyttöön. Mutta äsken tapahtuneen kihlauksen musertaessa lopullisesti hänen haaveensa rippeetkin, ei hänellä silmittömässä vihassaan hautaan pudotessaan ollut aikaa ajatella, kenen kanssa oli tekemisissä. Siksi hän uskalsi tapella. Mutta nähdessään nyt Mooseksen ja osan mustaa hautaa kuun valossa, Topista tuntui, kuin hän olisi hiljaisella hautausmaalla avonaisessa ruumishaudassa, jonka pohjalle laskettu vainaja oli noussut ylös arkustaan seinää vasten seisomaan ja sanattomana tuijotti häneen mustilla silmäkuopillaan. Äskeistä tapausta lukuun ottamatta oli tämä kummituspelkoon verrattava kammontunne pidättänyt häntä vahingoittamasta kadehtimaansa ja verisesti vihaamaansa Moosesta. Eikä hän voinut ymmärtää, miten Hilja rohkeni olla aitassaan yöllä kahden kesken sokean kanssa, jota hän itse kammosi kuin kuollutta, hullua, unissakulkijaa.

»Meidän on yritettävä päästä täältä pois», urahti hän nurkastaan värähtävällä äänellä.

»Mitä?» tutkaisi Mooses, niinkuin olisi mietteistään herännyt.

»Pois...»

»Niin kai. Mutta mitenkäs täältä päästään?» Topin pysytellessä mahdollisimman etäällä kolkosta toveristaan miehet alkoivat kulkea pitkin haudan sivuja, kurkottivat käsiään ylös ja yrittivät hyppäämällä päästä äyrääseen kiinni, mutta pohja oli pehmeää ja seinä liian korkea heidän ylettyäkseen partaalle.

»Niillä miehillä on täytynyt olla jättiläisvoimat ja Koljatin pituus, jotka täältä kaivonpohjasta ovat ylettyneet ja jaksaneet mättää märkää mutaa ylös partaalle», arveli Mooses.

»Mitä vielä. Haudan toisessa päässä on aikoinaan ollut maahan lapiolla luodut askelet, joita myöten miehet ovat nousseet kantamuksineen ylös kuin portaita», tiesi Topi.

»Missäs ne portaat nyt ovat?»

»Sateet ja tulvavedet ovat ne vuosien kuluessa liottaneet ja huuhtoneet liejuksi haudan pohjaan.»

Miesten asema kylmähkössä vedessä seisten alkoi käydä vakavaksi.

»Jos huudettaisiin?» ehdotti Mooses.

»Ei helkkarissa! Pidetään hiidessä turpamme kiinni koko asiasta, nyt ja vastakin. Jos tämä tulisi tiedoksi, niin johan meille nauraisi harakatkin», sanoi Topi.

»Niinpä taitaisi olla.»

Kun miehet vielä kerran olivat kiertäneet haudan ympäri matalinta kohtaa etsimässä, pysähtyivät he taas neuvottomina kuopan eri päihin.

»Muistatkos sinä, Topi, kun me ennen lapsina 'Aatamia ja Eevaa' leikkiessämme kiruimme ja potkimme paljaine säärinemme Aletuisen pihassa samassa nokkospensaassa?» kysyi Mooses.

»Perhana! Taittiinpa jo silloin sätkyttää sääriämme Hiljan tähden. Nokkoset polttivat jalkani rakoille.»

»Niin minunkin. Mutta nyt tuntuu, niinkuin tassuja alkaisi palella.»

»Ei kahta kolmannelta. Saapa nähdä, milloin ja millaisessa paikassa me kolmannen kerran yhdymme», sanoi Topi.

Poispääsyn näyttäessä mahdottomalta ja Topin päätyessä siihen vakaumukseen, että hänen on koko yö oltava sokean kanssa yksin syvässä, mustassa haudassa, yltyi hänen kammonsa sydäntä jyskyttäväksi peloksi.

»Miten ihmeessä me pääsemme tästä sudenkuopasta pois?» vaikeroi hän hädissään.

»Sudenkuopasta?» matki Mooses, mietti hetkisen ja kysäisi:

»Oletkos sinä kuullut satua sudesta ja ketusta, jotka putosivat samaan kuoppaan?»

»Totisesti, mutta siinähän meillä onkin pelastus», sanoi Topi. »Sinun, joka olet ryöstänyt minulta tytön, sopii olla sutena, minä kettuna nousen selkääsi, kapsahdan partaalle ja autan sinut sitten ylös.»

Mooses kumartui, Topi kapusi hänen selkäänsä ja siitä olkapäille seisomaan. Saatuaan äyräästä lujan otteen hän hypähti ylös ja samalla hihkaisi: »Hyvästi!» Sen kuullessaan Mooses teki nopeasti kaksijalkaiselle ketulle saman tempun kuin susi aikoinaan nelijalkaiselle: puuttuvan hännän asemesta hän tarttui haudan reunalta roikkuviin Topin sääriin ja suuttuneena tempasi niin voimakkaasti, että mies pudota roiskahti nurinniskoin haudan pohjaan selälleen.

»Ei talosta niin lähdetä kuin torpasta. Sinä et tainnutkaan tuntea satua kokonaan», sanoi hän, tarttui Topin niskaan, painoi hänet haudan kupeelle kumaraan ja kapusi nyt itse partaalle.

»Etsippäs keppini, kai se siellä veden pinnalla jossakin uiskentelee», komensi hän.

Topi teki nöyrästi työtä käskettyä ja kepin löydettyään ojensi sen Moosekselle. Sokean pitäessä koukusta kiinni kiipesi hän sitä myöten ylös ja ponnisti samalla jaloillaan haudan reunasta. Partaalle päästyään hän aikoi hyvästiä sanomatta lähteä tiehensä, mutta Mooses tarrautui hänen kainaloonsa kiinni ja sanoi:

»Ei niin kiirettä. Kun sinä olet minua ennenkin saatellut, niin teeppä vielä kerran pieni palvelus ja ohjaa minut tästä polulle — sitten saat mennä sen pitkän tien.»

Topin jouduttua tahtomattaan näin kiinteään kosketukseen sokean kanssa valtasi hänet niin kammottava pelontunne, että hänen viimeinenkin vastustuskykynsä lopen herpautui. Hän tunsi jollakin käsittämättömällä tavalla olevansa kuin Mooseksen salaperäisen voiman vankina, ja uskaltamatta yrittääkään tempaista kättään pois tämän kainalosta, hän ei voinut muuta kuin totella.

— Jos Hiljakin on näin avuton Mooseksen läheisyydessä, niin silloinhan hän on yhtä turvaton kuin minä nyt, ajatteli Topi. — Mutta miksi se sitten päästää Mooseksen aittaansa? Se heitä tiennee ja tuntenee, hameväkeä. Sanotaan niillä vähin olevan kummallisen vetämyksen kauheihin ja hirveihin miehiin, kunhan vain jotenkin ovat tavallisuudesta poikkeavia. No, tämä tässähän kyllä on puolivillainen herra, soittoniekka ja kirjanoppinut — viis silmistä..

Läntiselle taivaalle kiertänyt kuu näki aamupuolella yötä kaksi märkyyttään kiiltävää, suomudan neekereiksi värjäämää kilpakosijaa äänettöminä astelevan käsikoukkua kalpeavaloisella niityllä, ikäänkuin olisivat olleet keskenään hyviäkin ystäviä.

VIII

— Kaksikymmentä vuotta...

Kalpea, talvinen iltapäivä viipyi vielä ulkona pihamaalla, mutta sisällä kamarin nurkissa hiipi jo harmaa hämärä. Laina laski sukankutimen syliinsä, kallisti päänsä väsyneesti kiikkutuolin selkänojaa vasten, sulki silmänsä ja alkoi keinua lyhyin heilahduksin.

— Enemmän: kaksikymmentäkolme vuotta. Ja jok'ikinen niistä minulle pitkä kuin ikuisuus. Hyvä Jumala, kuinka kauan tätä vielä kestää? Milloin tulee loppu? Ja mitä seuraa sitten, lopun jälkeen? Vai seuraako mitään? Mikä siinä lie, etten _minä_ ole saanut enkä saa tunnustetuksi, en papillekaan, en salaripissäkään, vaikka on monia muita, jotka vielä vuosikymmenienkin kuluttua ovat ilmiantaneet itsensä, pienemmistäkin rikoksista kuin minun, ja omaatuntoaan keventääkseen menneet vankilaan omasta vapaasta tahdostaan?

— Oli se yhtäkaikki kummallista, että onnistuin sen asiani salaamaan niin hyvin, ettei siitä vieläkään tiedä mitään kukaan muu kuin minä itse — ja Jumala... Jumala?... Vai tietävätkö ne? Minkätähden ne kaikki, isä, äiti ja Marjaana, liikkuvat ja ovat aina siitä hirveästä yöstä lähtien liikkuneet täällä vieraspuolella kuin varpaisillaan ja puhuneet kuiskailemalla kuin ruumishuoneessa? Ja minkä tähden ne katsovat minuun niin kummallisesti, niinkuin niillä olisi jotakin salattavaa? Aavistavatkohan ne sittenkin jotakin, vai tämä minun surkeuteniko lie syynä siihen, että ovat niin vanhentuneen ja murheellisen näköisiä, he myös? Ja lisäksi: mihin ihmeeseen se pullo oli hävinnyt sieltä lampokarsinasta? Ei kai se ketulle tai koiralle kelvannut — jos muun veivätkin. Mutta ehkä se kuitenkin oli siellä, vaikka en silloin hädissäni hoksannut. Piti käydäkseni sitä jälkeenpäin perkkäämässä, mutta en voinut. Ennen nuorena tyttösenä siellä vasikoita juottelin ja vein heiniä lampaitten häkkiin, sitten aikuisempana lehmiä lypsin, mutta sen etsintäyöni jälkeen olen navettaa kaukaa kiertänyt ja tulen kiertämään niin kauan kuin elän.

— Kyllähän ne ovat koettaneet minua lohduttaa, Marjaana ja äiti — varsinkin äiti: »Sydämelläsi, rakas lapseni, jos jotakin on, rukoile Jumalaa, taivaallinen isä antaa anteeksi, niinkuin antoi sille ja sille.» Ja sitten: »Kristuksen veri puhdistaa.» Kunpa jaksaisin uskoa kaiken sen. Mutta kun minusta tuntuu, että sen rikokseni sovitukseksi pitäisi vuotaa minun omakin vereni — eikä vielä sekään riittäisi. Vuosikausiahan sitä sitäkin, itsemurha-ajatusta, mielessäni haudoin, ja jos tehdäkseen, niin silloin se olisi pitänyt toteuttaakseni, kun vielä voimia oli. Nyt en enää jaksa. Mutta mitä se olisi sekään hyödyttänyt? Vaikka minulla olisi antaa kymmenen henkeä, niin minä en sillä uhrillani voisi herättää yhtä ainoaa kuollutta eloon... Vaan onhan se hengissä — siellä — jossain — vaikka ruumis... Hui, hui, hui!... Sitten ne monet muut luonani kävijät, pappikin: »On olemassa helvetti ja iankaikkinen kadotus.»... On kai! Pitäisivät suunsa kiinni! _Sitä_ he vakuuttavat _minulle_. Mitä ne tietävät iankaikkisesta kadotuksesta, ne, jotka eivät ole jalallaan astuneet edes ajallisen helvetin kynnykselle...

— Kaksikymmentäkolme vuotta... Se olisi nyt, jos olisi saanut elää — minä en tiedä edes sitä, oliko se poika vai tyttö — olisi aikaihminen. Se voisi olla jo naimisissa. Sillä saattaisi olla lapsi. Ja minä olisin silloin isoäiti, mummo... Minkä näköinen se mahtaisi olla nyt? Minkä näköinen sen puoliso? Ja niiden lapsi?... Voi, taivasten isä sentään! Minä kysyn ja kysyn — kaikkea, ja ainoan vastauksen voi antaa ainoastaan pöytälaatikkoon piilottamani lasipalanen, eikä sekään muusta kuin siitä, minkä näköinen minä itse olen.

Laina oli jo kauan sitten huomannut, että kaikki kuvastimet vieraspuolelta katosivat vähitellen olemattomiin. Hän ymmärsi kyllä, että se toimenpide tapahtui hänen tähtensä: nähtävästi ei olisi suotu hänen näkevän omaa kuvaansa. Kuin menetetyn korvaukseksi ilmestyi samaan aikaan hänen pöydälleen iso perheraamattu, ikäänkuin olisi tahdottu huomauttaa, että on tullut aika hänen hylätä muut kuvastimet ja katsoa kuvaansa siitä. Kuitenkin hän oli ajoissa ehtinyt kätkeä tarpeeksi ison, rikkoutuneen kuvastimen palasen. Sen hän nyt, kuten usein ennenkin, otti esiin pöytälaatikostaan ja pystytti nojalleen raamattua vasten, jonka puukanteen Marjaana aikoinaan oli rystysillään kopsauttanut, lyödäkseen isännän aseettomaksi sanan voimalla.

Hän katsoi hetkisen kuvaansa kuin jotakin vierasta henkilöä. Otti sitten pöytälaatikostaan valokuvansa ja piteli sitä kasvojensa vierellä niin käännettynä, että nykyinen ja nuoruudenaikainen kuva näkyivät kuvastimessa rinnakkain.

— Mikä hirvittävä ero! Toisen täyteläisyyttä uhkuvilla huulilla naurava hymy, niinkuin voi olla vain kahdeksantoistavuotiaalla, joka ei vielä tiedä murheesta mitään. Suurissa, kirkkaissa silmissä sirkeä viattomuus kuin lapsella. Kasvot pyöreät kuin omenat, ja pieni hymykuoppa vasemmassa poskessa. Ja kuin kruununa varjostavat sileää otsaa ulkonevana, kaarevana räystäänä tuuheat kutrit, mustat kuin syysyö... Toisen ohuet huulet kuin sinertävä, mutkikas nauha, ja riippuvien suupielien veltoissa poimuissa irvistävä katkeruus kuin synti. Syvällä raskaina lupsottavien silmäluomien kapeissa raoissa tuijottava syyllisyys ja elämäntyrtymys. Molemmat ryppyjen risteilemät posket kuin yhtä ainoaa, sisään painunutta kuoleman hymykuoppaa. Ja syvinä uurteina aaltoilevan otsan yllä kumottaa kiireellä harvojen hopeasuortuvain lomista pitkinä päivinä paljas, valkoinen päälaki.

— Ja niitä erottaa toisistaan vain kaksikymmentäviisi vuotta!

Hän kätki kuvastimenpalasen ja valokuvan takaisin säilyyn. Kyynärpäät pöydällä, pää käsiin nojaten hän silmät suljettuina vertaili vielä muistissaan noita kahta kuvaa toisiinsa, voisiko niiden välillä olla mitään muutakaan yhtymäkohtaa, mutta huomasi suruksensa, että sisäinen eroavaisuus oli vielä suurempi kuin ulkonainen. Hän kulki kuvitelmissaan elämänsä aurinkoista alkutaivalta, lähtien niin kaukaa lapsuutensa aamusta kuin muisti jaksoi kantaa, vaikka tuntuikin pyhyyden loukkaukselta hänen nyt enää edes ajatuksissaan astua sitä polkua, jota hän viattomana oli vaeltanut. Se tie tuntui juontavan alkunsa aluttomuudesta, jonne muisti ei ulottunut, ja maan päälle päästyään jatkuvan puhtaana, valkoisena lankana aina siihen asti, kunnes tuli eteen jyrkkä raja. Siihenastisen Lainan jäädessä kauniina muistona sen taakse, syntyi solmu lankaan ja jatkui mustana eteenpäin, vääntelehtien kuin päähän isketty käärme, joka kuolleenakin lakkaa liikkumasta vasta sitten kun aurinko laskee. Mutta lakkaako hänen käärmeensä kiemurtelemasta vielä sittenkään, kun hänen aurinkonsa laskee? Tuntui siltä, että niinkuin sillä valkoisella langalla ei ollut alkua, niin ei myöskään tällä mustalla ole loppua, on vain avaamaton umpisolmu välissä... Vaan entäpä siihen voisi syntyä vielä toinenkin solmu, josta se taas alkuperäisen värisenä jatkuisi loputtomuuteen, ja musta olisi vain pienenä pätkänä kahden valkoisen välissä... »Taivaan isä antaa anteeksi.»... »Kristuksen veri puhdistaa...»

— Niin — niinhän se äiti. Mutta miksi se taas, erikoisesti tänään, niin kummallisen raskaasti painaa mieltäni, se lapsi-vainaja?

Hän aukaisi ison raamatun vahvoista vaskihakasistaan ja alkoi kuiskaavalla äänellä lukea sen viimeistä lukua:

»Ja hän osoitti minulle puhtaan elämän veden virran, selkeän niinkuin kristallin vuotavan Jumalan ja Karitsan istuimesta...»

Laina ei ehtinyt päästä luvun loppuun, kun hänen korviinsa helähti ulkoa kulkusen kilinää. Hän kääntyi akkunasta katsomaan ja näki pihaan ajavan valkoisella hevosella pari miestä, jotka näyttivät olevan outoja näillä tienoin. Turkinkaulukset pystyssä he istuivat korkealla isoon heinähäkkiin ladotun kuorman sevillä. Toisella oli mustat silmälasit päässä, ja aikamiehen turkkiin pukeutunut ajaja näytti vielä poikaselta. Hän sitoi hevosen piha-aitaan ja taluttaen toveriaan kädestä he menivät väen puolelle.

— Ketä lienevät, kaupustelijoita. Mies taitaa olla heikkonäköinen tai sokea, koska poika sitä kädestä taluttaa, arveli Laina ja jatkoi keskeytynyttä lukemistansa:

»Ja katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antamaan kullekin, niinkuin hänen työnsä on...»

* * * * *

»Hyvää iltaa», tervehti silmälasimies, pysähtyi tuvan ovensuuhun ja herrasväen tapaan otti lakin päästään.

»Saisiko talossa yötä olla?»

»Onhan lämmintä. Mistä kaukaa ollaan?» kuului isännän vastakysymys peräpenkiltä.

Kun vieras oli maininnut kotipitäjänsä, tutkaisi isäntä uteliaasti:

»Mistä sieltä?»

»Hirvaskylästä — ei isäntä taida tuntea niitä maita. Minä asun siellä erään puuseppä Aletuisen luona.»

Sen kuullessaan isäntä hiukan hätkähti ja ponnahti kuin pelästyneenä seisoalleen. Kasvoilla vastenmielisyyttä kuvastava ilme hän, käsi miettivästi korvallisella, katsoi pitkään ja terävästi vieraaseen. Käveli sitten ketterästi, vaikka jo hiukan kumaraisena, ovensuuhun, ojensi kätensä vieraalle ja sanoi:

»Iltaa — ei ole vielä lähemmin tervehdittykään.»

Heidän puristaessaan toistensa kättä isäntä tutki nyt läheltä vieraan kasvoja, ja näytti niinkuin hän samalla olisi ystävällisesti hymyillyt.

»Vieras käy tänne... kä-käydään tänne toiselle puolelle», pyysi hän.

Isäntä hiukan edellä, vetäen jäljessä harppailevaa sokeaa kädestä, he kävelivät pihan poikki vieraspuolelle niin kiireesti, että näytti, kuin taluttajalla olisi erikoinen hätä saada vieras piiloon mahdollisimman pian. Lieneekö ollut sattuma vai tahallinen tarkoitus, että isäntä johti sokean samaan kamariin, josta kaksikymmentä vuotta aiemmin eräänä syysyönä oli hänet pienenä kapaloraukkana pois kyydinnyt.

»Vieras istuu — tässä on tuoli. En ole vielä nimeäkään kysynyt.»

»Mooses minun nimeni on», sanoi vieras.

»Niinpä. Vaan entäs sukunimi?»

Mooses punastui, ja käsi kohoutui sokeitten silmien eteen kuin häpeän peitteeksi.

»Minä, hyvä isäntä, olen niitä semmoisia, joilla ei omaa sukunimeä olekaan, kun ei ole mitään sukuakaan. Kasvatusisäni Aletuisen nimellä olen kirjoissa kulkenut.»

Nähdessään sokean nuorilla kasvoilla kuin oman verensä häpeästä leimahtavan isännän sydämen yllätti voimakas säälinpuuska. Hänen huulensa tapailivat äänettöminä sanoja, niinkuin hän vastoin tahtoansa aikoisi hämmästyttää Moosesta ilmaisemalla hänen salatun syntyperänsä. Mutta melkein samassa hän huiskautti torjuvasti kättänsä ja yhteenpuristettujen huuliensa takaa mumisi kuin itsekseen:

»Hm... hmm...! Eihän nimi miestä pahenna Moo... vieras istuu, on vapaasti kuin kotonaan — ihan kuin kotonaan. Minä pistäydyn vähän asioillani, mutta tulen tuokiossa takaisin.»

Hän jätti Mooseksen yksin kamariin hieman oudolta tuntuvaa ystävällisyyttä kummeksimaan, meni tupaan ja sanoi tallimiehelle:

»Riisu vieraan hevonen talliin ja anna apilasta eteen. Ota lisäksi aitasta kauroja korvoon ja sipulia leipää joukkoon. Jos hevonen on hiessä, niin anna vettä vasta vähän myöhemmin, ettei saa köhää... Mikä sen tämän nuoren miehen nimi on?»

»Sehvania minä olen», sanoi poika.

»Vai Sehvania. Siellä teidän maanääressä taitaa ollakin vain pelkkiä rohveettoja. Miina vie Sehvanian keittiöön ja antaa suunavaukseksi jotain lämmittävää ja ruokaa niin paljon kuin makoon mahtuu.»

Isäntä palasi vieraspuolelle ja pysähtyi hetkiseksi salin lattialle miettimään.

— Se on ilmoitettava varovin lausein kuin odottamaton kuolonsanoma, sillä äkillinen ilo voi vanhoille sydämille olla yhtä tuhoisa kuin ylen suuri surukin, hän päätteli ja meni keittiöön, jossa emäntä ja Marjaana olivat parhaillaan iltapäiväkahvia juomassa.

»Sepä sattui. Herunee sieltä pannunne pohjasta kuppi kuumaa vieraallekin?» kysäisi hän.

»Vieraalle? Onko tullut vieraita? Ketä?»

»Koettakaapa arvata.»