Part 1

VEIKEITÄ JUTTUJA PIENILLE LAPSILLE

Kirj.

RUDYARD KIPLING

Suomentanut

Yrjö Kivimies

Porvoossa, Werner Söderström 'Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Miten Valas sai nielunsa. Miten Kameeli sai kyttyränsä. Miten Sarvikuono sai nahkansa. Miten Leopardi sai täplänsä. Norsunlapsi. Renkutus Vanhasta Kenguru-Ukkelista. Vyötiäisen syntyminen. Miten ensimmäinen kirje kirjoitettiin. Miten aapinen tehtiin. Krapu, joka piti merta leikkinään. Kissa, joka kulki itsekseen. Perhonen, joka polkaisi.

MITEN VALAS SAI NIELUNSA.

Olipa kerran, oi Rakkaani, valtameressä Valas, ja se söi kaloja. Sille kelpasi kaikki. Se ei jäänyt kysymään, oliko kalan nimi monni vai tonni, silakka vai salakka, siika vai silli, made vai makrilli, merihevonen, merihärkä, merimiekka vai meritähti. Kaikki koko meren kalat se poika pisteli poskeensa. Loppujen lopuksi koko mereen jäi vain yksi kala, ja se oli pieni Ovela Kala; se ui hiukan takapuolella Valaan oikeata korvaa, jotta voisi pitää varansa, jos Valas sattuisi suuttumaan. Kun näin kaikki kalat oli syöty, nousi Valas pystyyn pyrstölleen ja sanoi:

»Minun on nälkä.»

Silloin pieni Ovela Kala sanoi pienellä ovelalla äänellään:

»Jalo ja ylhäinen Valaskala, oletko milloinkaan maistanut ihmistä?»

»En», vastasi Valas. »Miltä se maistuu?»

»Herkkua», kehui pieni Ovela Kala. »Ihanaa, mutta kovin muhkuraista.»

»Hankipa minulle muutama», käski Valas ja pieksi pyrstöään, niin että meri vaahtosi.

»Yksi on kerrallaan tarpeeksi», sanoi Ovela Kala. »Jos uit viidennellekymmenennelle pohjoiselle leveysasteelle ja neljännellekymmenennelle läntiselle pituusasteelle, niin sieltä löydät lautalta istumasta haaksirikkoisen merimiehen, jolla ei ole muuta kuin siniset hurstihousut, housunkannattimet (sinä et saa unohtaa housunkannattimia, Rakkaani) ja tuppipuukko. Mutta totuuden nimessä minun täytyy sinulle sanoa, että se mies on äärettömän neuvokas ja älykäs.»

Silloin Valas läksi uimaan ja ui kaikin voimin viidennellekymmenennelle pohjoiselle leveysasteelle ja neljännellekymmenennelle läntiselle pituusasteelle, ja sieltä se tosiaankin löysi lautalta istumasta yksinäisen merimiehen, jolla ei ollut yllään muuta pukua kuin siniset hurstihousut, housunkannattimet (sinun on erikoisesti muistettava housunkannattimet, Rakkaani) ja tuppipuukko; istuessaan hän polskutteli varpaitaan vedessä. (Hänellä oli äitinsä lupa polskutella; muuten hän ei olisi milloinkaan tehnyt niin, sillä hän oli äärettömän neuvokas ja älykäs mies.)

Silloin Valas avasi suunsa niin ammolleen, että se ulottui melkein sen pyrstöön saakka, ja nieli haaksirikkoisen merimiehen ja lautan, jolla hän istui ja hänen siniset hurstihousunsa ja housunkannattimet (joita sinä et saa unohtaa) ja tuppipuukon. Se nieli ne lämpimään, pimeään sisäiseen ruokakaappiinsa ja lipoi huuliaan — ja pyörähti sitten kolme kertaa pyrstöllään.

Mutta kohta kun merimies, joka oli äärettömän neuvokas ja älykäs henkilö, huomasi varmasti olevansa Valaan lämpimässä, pimeässä sisäisessä ruokakaapissa, rupesi hän hyppimään ja nyppimään ja loikkimaan ja koikkimaan ja soikkimaan ja kolkuttamaan ja kalkuttamaan ja paukuttamaan ja poukuttamaan ja ryskyttämään ja jyskyttämään ja kiskomaan ja viskomaan ja naputtelemaan ja taputtelemaan ja tanssimaan oikeata merimiespolskaa juuri sellaisella kohdalla, missä niin ei olisi pitänyt tehdä; ja Valas tunsi olonsa varsin tukalaksi. (Oletko unohtanut housunkannattimet, Rakkaani?)

Silloin Valas huusi alas omaa kurkkuaan pitkin sille haaksirikkoiselle merimiehelle:

»Tulkaa ulos ja olkaa siivolla! Minä olen saanut nikan.»

»Eikö mitä!» vastasi merimies, »minulla ei ole kaukaisinta aikomustakaan tulla ulos. Vie minut ensin kotirannalleni, niin sitten voimme keskustella.»

Ja hän rupesi tanssimaan entistä pahemmin.

»Sinun on parasta viedä hänet kotiinsa», sanoi Ovela Kala Valaalle. »Enköhän minä taitanut varoittaa sinua, että hän on äärettömän neuvokas ja älykäs mies?»

Valas rupesi uimaan; se ui molemmilla evillään ja pyrstöllään niin kovaa kuin nikotukseltaan jaksoi. Lopulta se näki merimiehen kotirannikon ja hyökkäsi puoliksi maalle ja avasi suunsa ammolleen ja sanoi:

»Riihimäki, viisitoista minuuttia! Toijalaan matkustavat muuttavat junaa!» Ja juuri kun se sanoi »muut», niin merimies astui maalle sen kidasta.

Mutta Valaan uidessa merimies, joka tosiaankin oli erikoisen ja äärettömän neuvokas ja älykäs henkilö, oli puukollaan vuollut lautan neliömäiseksi ristikoksi ja sitonut sen lujasti housunkannattimillaan (nyt tiedät, mikset saanut unohtaa housunkannattimia) ja vetänyt tuon ristikon tiiviisti Valaan nieluun, niin että se kerrassaan takertui kiinni! Sitten hän lausui seuraavat säkeet, jotka, ellet ole niitä kuullut, toistan tässä:

»Sun kitas oli julkee, Mut ristikko sen nyt sulkee.»

Ja merimies astui rantahiekalle ja meni kotiin äitinsä luokse, joka oli antanut hänelle luvan polskutella varpaitaan vedessä; ja hän meni naimisiin ja eli onnellisena koko ikänsä. Niin Valaskin, joka läksi takaisin merelle; mutta sen nieluun juuttunut ristikko, jota se ei voinut kakistaa ulos eikä myöskään niellä vatsaansa, esti sitä syömästä muita kuin pieniä kaloja; ja se on syynä, miksi valaat eivät tänäkään päivänä syö miehiä eivätkä naisia eivätkä poikia eivätkä pikkutyttöjä.

Pieni Ovela Kala meni tiehensä ja piiloutui päiväntasaajan kynnyksen alle. Se pelkäsi Valaan vihastuneen.

Merimies otti tuppipuukon mukaansa, ja marssiessaan valkoista hiekkaa hänellä oli yllään ne siniset hurstihousut. Housunkannattimet hän oli jättänyt jälkeensä ristikkoa pitämään. Ja siihen tämä tarina loppui.

MITEN KAMEELI SAI KYTTYRÄNSÄ.

Tämä on nyt seuraava kertomus, ja siinä kerrotaan, miten Kameeli sai kyttyränsä.

Aikojen alussa, kun maailma oli vielä ihan uusi ja nuori ja eläimet juuri rupesivat tekemään työtä Ihmiselle, oli eräs Kameeli, joka eli keskellä Tuulista Erämaata, ja sitäpaitsi se oli Tuulenpieksäjä itsekin. Se söi varpuja ja okaita ja tamariskeja ja maitoruohoa ja kaikenkaltaisia muita kasviksia, ja se pureksikin niin äärettömän laiskasti; ja kun joku sitä puhutteli, niin se sanoi kurkkuäänellä: »Kyt!» Juuri »Kyt!» eikä mitään muuta.

Heti maanantai-aamuna sen luokse tuli Hevonen, jolla oli satula selässä ja kuolaimet suussa, ja sanoi: »Kameeli, oi Kameeli, lähde pois ravaamaan niinkuin me muutkin.»

»Kyt!» sanoi Kameeli kurkustaan; ja Hevonen läksi pois kertomaan Ihmiselle.

Pian tuli sen luo Koira, jonka suussa oli keppi, ja sanoi: »Kameeli, oi Kameeli, lähde pois hakemaan ja kuljettamaan tavaroita niinkuin me muutkin.»

»Kyt!» sanoi Kameeli kurkustaan; ja Koira läksi pois kertomaan Ihmiselle.

Pian sen luo tuli Härkä, jonka niskassa oli ies, ja sanoi: »Kameeli, oi Kameeli, tule kyntämään niinkuin me muutkin.»

»Kyt!» sanoi Kameeli kurkustaan; ja Härkä läksi pois kertomaan Ihmiselle.

Päivän päätyttyä Ihminen kutsui Hevosen ja Koiran ja Härän yhteen ja sanoi:

»Kolme, oi te Kolme, olen kovin pahoillani teidän puolestanne (sillä maailma on niin uusi ja nuori), mutta tuo erämaan Kytyttäjä ei voi tehdä työtä, muuten se olisi ollut täällä meidän luonamme alusta pitäen. Minun täytyy jättää hänet aloilleen, ja sitä korvataksemme teidän on tehtävä kahta vertaa enemmän työtä.»

Nuo Kolme suuttuivat tästä kovin (sillä maailma oli ihan uusi ja nuori, ja työtä oli paljon), ja he pitivät kokousta Erämaan laidalla; ja siihen tuli Kameelikin pureksien kaktusta äärimmäisen laiskasti ja nauroi niille vasten naamaa. Sitten se sanoi kurkustaan: »Kyti» ja meni tiehensä.

Pian sen jälkeen siihen tuli Henki, Kaikkien Erämaiden hoitaja, tomupilveen kietoutuneena (Henget matkustavat aina sillä tavalla) ja keskeytti niiden Kolmen kokouksen ja pohdinpidon.

»Kaikkien Erämaiden Henki», sanoi Hevonen »onko oikein kenenkään laiskotella, kun maailma on niin uusi ja nuori?»

»Eipä tietenkään», vastasi Henki.

»Hyvä», sanoi Hevonen, »sinun Tuulisen Erämaasi keskellä on eräs eläin, jolla on pitkä kaula ja pitkät jalat ja joka ei ole pannut kortta kekoon sitten viime maanantain. Hän ei tahdo ravata.»

»Fjuu!» vihelsi Henki. »Se on minun Kameelini, kautta kaiken Arabian kullan! Mitä hän sanoo?»

»Hän sanoo: Kyt! kurkkuäänellään», vastasi Koira, »eikä hän tahdo hakea eikä kuljettaa tavaroita.»

»Entä mitä muuta hän sanoo?»

»Vain kurkkuäänellään Kyt! eikä hän tahdo kyntää», vastasi Härkä.

»Hyvä juttu», virkkoi Henki. »Minä annan hänelle kyttyä, jos olette ystävällisiä ja odotatte hetkisen.»

Henki verhoutui tomuvaippaansa ja suuntasi matkansa Erämaan poikki. Hän tapasi Kameelin äärettömän laiskana katselemasta kuvaansa lätäkön pinnasta.

»Pitkä ja lörppö ystäväni», sanoi Henki, »mitä ihmettä minä olen kuullut, että sinä muka et halua tehdä työtä, vaikka maailma on niin uusi ja nuori?»

»Kyt!» sanoi Kameeli kurkustaan.

Henki istuutui maahan leuka käden nojassa ja rupesi tuumimaan Suurta Loihtua, sillä aikaa kuin Kameeli katseli omaa kuvaansa lätäkön pinnasta.

»Sinä olet antanut noille Kolmelle lisätyötä sitten maanantaiaamun vain äärettömän laiskuutesi vuoksi», virkkoi Henki ja jatkoi leuka kädessä Loihtunsa ajattelemista.

»Kyt!» sanoi Kameeli kurkustaan.

»En sanoisi tuota enää sinun sijassasi», huomautti Henki. »Ehkä saat vielä joskus sanoa sitä liiankin usein. Lörppö, tahdon, että rupeat töihin.»

Ja Kameeli sanoi uudelleen kurkustaan: »Kyt!» mutta tuskin se oli niin sanonut, kun se näki selkänsä, josta se oli hyvin ylpeä, turpoavan ja paisuvan suureksi veltoksi kyttyräksi.

»Näetkö tuon?» kysyi Henki. »Se on sinun oma kyt-tyräsi, jonka itse olet toimittanut selkääsi. Tänään on torstai, ja sinä olet laiskotellut maanantaista lähtien, jolloin työ alkoi. Nyt sinun on aika panna toimeksi.»

»Mitenkä minä voin», sanoi Kameeli, »kun tämä kyttyrä on selässäni?»

»Se on tarkoituksella tehty», vastasi Henki, »koska sinä olet menettänyt kolme päivää. Nyt sinä kykenet syömättä tekemään kolme päivää työtä, sillä voit elää kyttyrästäsi; sinun ei pidä milloinkaan sanoman, etten minä ole mitään tehnyt sinun hyväksesi. Lähde pois Erämaasta ja mene niiden Kolmen luo ja ole kiltti. Kytkyttele nyt vain itsellesi!»

Ja Kameeli kytkytteli itselleen ja läksi pois ja yhtyi niihin Kolmeen. Ja siitä päivästä lähtien kameelim pukuun on aina kuulunut kyttyrä; mutta se ei ole milloinkaan tavoittanut niitä kolmea päivää, jotka se menetti maailman alussa, eikä se milloinkaan ole oppinut olemaan kiltti.

MITEN SARVIKUONO SAI NAHKANSA

Olipa kerran eräällä asumattomalla saarella Punaisen meren rannikolla muuan Parsilainen, jonka lakista auringonsäteet heijastuivat enemmän kuin itämaalaisen kirjavina. Eikä tällä Punaisen meren Parsilaisella ollut muuta kuin lakki, veitsi ja leivinuuni, sellainen kapine, jota sinun ei milloinkaan pidä mennä sormellasi koskettelemaan. Ja eräänä päivänä hän otti hienoja vehnäjauhoja ja vettä ja rusinoita ja luumuja ja sokeria ja muita aineita ja leipoi itselleen kaakun, joka oli läpimitaltaan kaksi jalkaa ja kolme jalkaa paksu. Se oli kerrassaan Oivallista Ravintoa (juuri se on Taika), ja hän pisti sen uuniin, sillä hänen oli lupa paistaa siinä uunissa, ja hän paistoi, paistoi sitä, kunnes se oli aivan ruskea ja lemusi äärettömän hempeältä. Mutta juuri kun hänen piti ruveta sitä syömään, tuli rannikolle saaren Kokonaan Asumattomasta Sisämaasta muuan Sarvikuono, jolla oli sarvi nenällään, kaksi porsaansilmää ja hyvin vähän käytöstapoja. Niinä aikoina Sarvikuonon nahka oli tiiviisti sen ympärillä; kurttuja ei ollut missään. Se näytti aivan Nooakin arkin Sarvikuonolta, mutta oli tietenkin paljon isompi. No niin, sillä ei ollut käytöstapoja silloin, eikä sillä ole nykyäänkään, eikä niitä milloinkaan opikaan. Se sanoi: »Mitä-äh!» ja Parsilainen jätti kaakkunsa ja kiipesi palmupuun latvaan, eikä hänellä ollut muuta yllään kuin hattunsa, josta auringonsäteet heijastuivat enemmän kuin itämaalaisen kirjavina. Ja Sarvikuono kaatoi uunin kuonosarvellaan ja kaakku vieri hiekkaan; Sarvikuono seivästi sen sarveensa ja söi sen ja meni häntäänsä heilutellen takaisin autioon ja Aivan Asumattomaan Sisämaahan, joka rajoittuu Mazanderanin ja Sokotran saariin ja päiväntasaajan seutujen kallioniemiin. Silloin Parsilainen kipusi alas puusta, asetti uunin jaloilleen ja lausui seuraavan säkeistön, jonka, ellet ole sitä ennen kuullut, tahdon sinulle toistaa:

Ken kaakun multa varastaa, Se rangaistuksen kovan saa, Ett tärähtelee koko maa.

Ja siinä oli paljon enemmän tarkoitusta, kuin saatat ajatellakaan.

Sillä viittä viikkoa myöhemmin kulki pitkin Punaista merta lämpöaalto, ja jokainen riisui vaatteensa. Parsilainen otti lakin päästään; mutta Sarvikuono otti yltään nahkansa ja kantoi sitä olkapäällään tullessaan rannikolle kylpemään. Siihen aikaan sen nahka oli napitettu kolmella napilla vatsan alta ja näytti sadetakilta. Sarvikuono ei virkkanut sanaakaan Parsilaisen kaakusta, sillä se oli syönyt sen kokonaan; eikä sillä ollut mitään käytöstapoja sen enempää kuin nykyään tai tulevaisuudessakaan. Se kahlasi veteen puhallellen ilmakuplia kuonostaan ja jätti rannalle nahkansa. Heti paikalla Parsilainen kiiruhti sinne ja löysi nahan, ja silloin hän hymyili hymyä, joka kiersi hänen kasvonsa kaksi kertaa. Sitten hän tanssi kolmasti nahan ympäri ja leipoi kämmeniään. Sitten hän meni leiriinsä ja täytti lakkinsa kaakunmurusilla, sillä hän ei milloinkaan syönyt muuta kuin kaakkua eikä milloinkaan lakaissut leiriään. Hän pudisti sitä nahkaa ja rutisti sitä nahkaa ja hankasi sen nahan ja hinkkasi sen nahan aivan täyteen vanhoja, kuivia, kovia ja kutittavia kaakunmurusia ja palaneita rusinoita, niin monta kuin siihen suinkin saattoi tarttua kiinni. Sitten se kiipesi palmuunsa odottamaan, kunnes Sarvikuono nousisi kylvystä ja pukeutuisi.

Ja Sarvikuono tekikin niin. Se napitti nahkansa kolmella napillaan, ja siltä tuntui samalta kuin sinusta, kun olet saanut näkkileivän murusia vuoteeseesi. Sitten sitä halutti raapia, mutta kutitus vain paheni; sitten se heittäytyi makaamaan hiekalle ja pyöriskeli pyörimästä päästyäänkin, ja joka pyörähdyksellä kaakunmuruset kutittivat yhä hirveämmin ja hirveämmin ja hirveämmin. Silloin se juoksi palmun luo ja rupesi ankarasti kyhnyttämään kylkeään sitä vasten. Se kyhnytti niin kauan ja ankarasti, että se kyhnytti nahkaansa ison repeämän hartioittensa yli ja toisen repeämän ruumiinsa alaosaan, missä nappien paikka oli (mutta se kyhnytti napitkin pois), ja se kyhnytti monta muuta repeämää jalkoihinsa ja sitä suututti hirveästi, mutta kaakunmuruset eivät välittäneet sen vihasta vähääkään. Ne olivat nahan sisäpuolella kutittamassa. Silloin se läksi kotiinsa hirvittävän kiukkuisena ja kauhean revittynä; ja siitä päivästä lähtien jokaisella sarvikuonolla on suuria repeämiä nahassaan ja hyvin paha sisu noiden sisäpuolella olevien kaakunmurusien takia.

Mutta Parsilainen kipusi alas puusta, pisti päähänsä lakin, josta auringonsäteet heijastuivat enemmän kuin itämaalaisen kirjavina, pani kokoon leivinuuninsa ja läksi pois kohti Orotavoa, Amygdalaa, Anantarivon ylänköjä ja Sonaputin rämeikköjä.

MITEN LEOPARDI SAI TÄPLÄNSÄ.

Niinä päivinä, jolloin kaikki oli juuri äskettäin alkanut, oi Rakkaani, eleli Leopardi eräässä seudussa, jota nimitettiin Ylä-Veldtiksi (Veldtiksi sanotaan Etelä-Afrikassa kaikkia puuttomia kallioisia tasankoja, mutta tämä oli Ylä-Veldt). Muista, ettei se ollut Ala-Veldt eikä Väli-Veldt eikä Pensas-Veldt eikä Synkkä-Veldt, vaan yksinomaan paljas, kuuma, aurinkoinen Ylä-Veldt, jossa oli hiekkaa ja hiekanvärisiä kallioita ja yksinomaan hiekankeltaisia ruohomättäitä. Sirahvi ja Seepra ja Hirvi ja Antilooppi ja Puhveli elelivät siellä, ja ne olivat yltä päältä aivan hiekankeltaisenruskeita; mutta Leopardi oli kaikkein hiekkaisimmankeltaisimmanruskein — harmaankeltainen kissan näköinen peto, jonka jokainen karva sointui Ylä-Veldtin yksinomattain keltaisenharmaanruskeaan väriin. Tämä on hyvin paha asia Sirahville ja Seepralle ja kaikille muille; Leopardi saattoi näet väijyä jonkun yksinomaan keltaisenharmaanruskean kiven tai ruohomättään suojassa, ja kun Sirahvi tai Seepra tai Hirvi tai Oinas tai Antilooppi tuli lähelle, niin sen tapana oli äkkiä hypätä esille ja lopettaa heidän hypähtelevä elämänsä. Sillä oli tosiaankin sellainen tapa! Niin, ja sitten oli myöskin jousella ja nuolilla aseistettu Etiopialainen (siihen aikaan hän oli yksinomaan harmaanruskeankeltainen mies), joka eleli Ylä-Veldtissä Leopardin kanssa; nämä kaksi metsästelivät yhdessä — Etiopialainen jousellaan ja nuolillaan, Leopardi yksinomaan hampaillaan ja käpälillään — kunnes Sirahvi ja Hirvi ja Seepra ja Oinas ja Antilooppi ja Kvagga ja kaikki muut eivät tietäneet missä hypähdellä, oi Rakkaani. Ne eivät tosiaankaan tietäneet!

Pitkän ajan kuluttua — kaikki elivät niin tavattoman kauan niinä aikoina — ne oppivat karttamaan kaikkea, mikä näytti Leopardilta tai Etiopialaiselta; ja pikkuhiljaa — Sirahvi aloitti, koska sen jalat olivat pisimmät — ne läksivät pois Ylä-Veldtistä. Ne hyppivät päivän toisensa jälkeen, kunnes saapuivat suureen metsään, joka oli yksinomattain täynnä puita ja pensaita ja juovikkaita, pilkullisia, resuisia ja risaisia varjoja, ja siihen ne piiloutuivat; ja toisen pitkän ajan kuluttua kun ne puolittain seisoivat siimeksessä ja kun puiden läikehtivät varjot lankesivat niiden selkään, tuli Sirahvi täplikkääksi, Seepra tuli juovikkaaksi ja Hirvi ja Antilooppi tulivat tummemmiksi ja saivat puunkaarnaa muistuttavia pieniä aaltomaisia harmaita juovia lautasilleen; ja niinpä, vaikka niitä saattoi kuulla ja vainuta, saattoi niitä nähdä sangen harvoin ja silloinkin vain, jos tarkasti tiesi, mistä katsella. Niillä oli hurmaavat olot metsän erinomattain sikinsokoisten varjojen keskellä, sillä välin kuin Leopardi ja Etiopialainen juoksentelivat pitkin yksinomattain harmaankeltaisenpunertavaa Ylä-Veldtiä ihmetellen, minne heidän aamiaisensa, päivällisensä ja välipalansa olivat kadonneet. Ja lopuksi he nälkiintyivät niin, että söivät rottia ja koppakuoriaisia ja kalliokaniineja, ja molemmilla, sekä Leopardilla että Etiopialaisella oli mahassa Paha Kolotus. Sitten he tapasivat Paviaanin — koiranpäisen, haukkuvan Paviaanin, joka on Etelä-Afrikan Ehdottomasti Viisain Eläin.

Sanoipa silloin Leopardi Paviaanille (ja päivä oli hyvin helteinen):

»Minne on kaikki riista mennyt?»

Paviaani iski silmää. Hän tiesi.

Sanoipa Paviaanille Etiopialainen:

»Voitko sanoa, mikä on alkuperäisen eläinkunnan nykyinen kotipaikka?» (Tämä kysymys tarkoittaa aivan samaa kuin Leopardinkin, mutta Etiopialainen käytti usein pitkiä sanoja. Hän oli täysikasvuinen.)

Ja Paviaani iski silmää. Hän tiesi.

»Riista on mennyt Etelä-Afrikasta toisia täpliä hakemaan; ja minä neuvon sinua, Leopardi, hakemaan toisia täpliä niin pian kuin mahdollista.

Ja Etiopialainen sanoi:

»Hieno juttu, mutta minä tahtoisin tietää, minne alkuperäinen eläinkunta on muuttanut.»

»Alkuperäinen eläinkunta on liittynyt alkuperäiseen kasvikuntaan, koska oli jo aika muuttaa; ja minä neuvon sinua, Etiopialainen, tekemään muutoksen mahdollisimman pian.»

Tämä saattoi ymmälle Leopardin ja Etiopialaisen, mutta he läksivät etsimään alkuperäistä kasvikuntaa, ja lopuksi, monen monituisen päivän perästä he näkivät suuren, korkean, mahtavan metsän, joka oli täynnä erinomattain viirullisia ja pilkullisia ja laikullisia ja täplikkäitä ja keinuvia ja huojuvia ja horjuvia ja pyöreitä ja puikeita ja soikeita ja suikeita varjoja. (Sano se nopeasti ääneen, niin näet, miten kauhean varjoinen se metsä oli).

»Mitäs tämä?», virkkoi Leopardi. »Tämähän on niin erinomaisen hämärä ja niin täynnä pieniä valon palasia?»

»En tiedä», sanoi Etiopialainen, »mutta tämän pitäisi olla alkuperäinen kasvikunta. Minä vainuan Sirahvia, kuulostelen Sirahvia, mutta en näe Sirahvia.»

»Tämä on metkaa», sanoi Leopardi. »Eiköhän se mahda johtua siitä, että juuri olemme tulleet auringonpaisteesta. Vainuan Seepraa, kuulostelen Seepraa, mutta en näe Seepraa.»

»Odotas vähän», sanoi Etiopialainen. »Viimeisestä metsästyksestä on pitkä aika. Ehkä me olemme unohtaneet, millaisia ne ovat.»

»Palturia!» puuskahti Leopardi. »Muistan ne tarkasti Ylä-Veldtistä, varsinkin niiden ydinluut. Sirahvi on viitisen metriä pitkä, yksinomattain punertavankullankeltamen päästä kantapäihin; Seepra ei ole puoltatoista metriä, ja se on yksinomattain harmaan vaaleanruskea päästä kantapäihin.»

»Hm», sanoi Etiopialainen katsellen alkuperäisen kasvikunnan sikinsokoisia varjoja. »Silloin niiden pitäisi näyttää tässä hämärässä paikassa samoilta kuin kypsät banaanit savustushuoneessa.»

Mutta nepä eivät näyttäneet. Leopardi ja Etiopialainen metsästivät koko päivän, ja vaikka he vainusivat ja kuulivat niitä, niin he eivät kuitenkaan nähneet niitä milloinkaan.

»Herran tähden», virkkoi Leopardi iltateen aikana, »odotetaan pimeän tuloa. Päivällä metsästäminen on suorastaan häpeällistä.»

Niinpä he odottivat pimeän tuloon, ja silloin Leopardi kuuli jonkun nuuskivan tähtien välkkeessä, joka valui juovikkaana oksien läpi, ja se hypähti ääntä kohden; olento haisi Seepralta ja tuntui Seepralta, ja kun Leopardi iski sen kumoon, niin se potkaisi kuin Seepra, mutta sitä ei voinut nähdä. Silloin Leopardi virkkoi:

»Ole rauhassa, oi muodoton olento. Aion istua pääsi päällä päivän valkenemiseen, koska sinussa on jotakin, jota en ymmärrä.»

Samassa se kuuli korskumista ja melua ja rähinää, ja Etiopialainen huusi:

»Olen iskenyt olentoon, jota en voi nähdä. Se haisee Sirahvilta, ja se potkii kuin Sirahvi, mutta sillä ei ole mitään muotoa.»

»Älä siitä huoli», sanoi Leopardi. »Istu sen pään päällä aamun tuloon — niinkuin minäkin. Niillä ei ole muotoa kummallakaan.»

Niin he istuivat lujasti niiden päällä, kunnes aamu vaikeni ja Leopardi sanoi:

»Mitä sinulla on ruokalistalla, veli?»

Etiopialainen raapi päätään ja vastasi:

»Sen pitäisi olla yksinomattain punertavankullankeltainen kiireestä kantapäähän, ja sen pitäisi olla Sirahvi; mutta se on täynnä pähkinänruskeita läiskiä. Mitä sinun ruokalistallasi on, veli?»

Ja Leopardi raapi päätään ja sanoi:

»Sen pitäisi olla erinomaisen herkullisenharmaanruskea päästä kantapäähän, ja sen pitäisi olla Seepra; mutta se on täynnä mustia ja purppuranpunaisia juomuja. Mitä kummaa sinä olet tehnyt itsellesi, Seepra? Etkö ymmärrä, että jos olisit Ylä-Veldtissä, niin sinut näkisi puolentoista penikulman päähän? Sinulla ei ole muotoa.»

»Niinpä kyllä», vastasi Seepra, »mutta tämä ei ole Ylä-Veldt. Etkö näe?»

»Näen kyllä nyt», sanoi Leopardi. »Mutta en nähnyt sinua eilen. Mistä se johtui?»

»Laskekaa meidät irti», sanoi Seepra, »niin näytämme teille.»

He laskivat Seepran ja Sirahvin irti; Seepra meni muutamien pienten orjanruusupensaitten luo, joiden välitse auringonsäteet tunkeutuivat juovikkaina, ja Sirahvi meni muutamien korkeitten puiden juurelle, joiden lehvien lävitse aurinko paistoi pilkullisena.

»Katsokaa nyt», sanoivat Seepra ja Sirahvi. »Tästä se johtuu. Yks-kaks-kolme! Ja missä teidän aamiaisenne on?»

Leopardi tuijotti ja Etiopialainen tuijotti, mutta he näkivät vain juovikkaita varjoja ja läikällisiä varjoja, mutta eivät jälkeäkään Seeprasta sen enempää kuin Sirahvistakaan. Ne olivat kävelleet pois ja piiloutuneet varjoisaan metsään.

»Hih! Hih! Hih!» nauroi Etiopialainen. »Tuo temppu on oppimisen arvoinen. Ota siitä oppia, Leopardi. Sinä näytät tässä pimeässä paikassa aivan hiilisankoon heitetyltä saippuahangolta.»

»Höh! Höh!» sanoi Leopardi. »Hämmästyttäisi sinua kovasti se tieto, että sinä tässä hämärässä paikassa näytät hiilisäkin kylkeen pistetyltä sinappiläastarilta?»

»No niin, tyhjä leukailu ei tuo päivällistä», sanoi Etiopialainen. »Pääasia on, että me emme sovi taustaamme. Aion seurata Paviaanin neuvoa. Hän sanoi, että minun pitää muuttaa; ja kun minulla ei ole muuta muutettavaa kuin nahkani, niin aion muuttaa sen.»

»Minkälaiseksi?» kysyi Leopardi hirveän kiihtyneenä.

»Hienoksi mustanruskeaksi, jossa on hiukan purppuraista ja joka vivahtaa liuskakiven siniseen. Kun on sellainen väri, niin on helppo piiloutua kallionkoloihin ja puiden taakse.»

Sitten hän heti paikalla muutti nahkaa, ja Leopardi kiihtyi entistä enemmän; se ei ollut milloinkaan aikaisemmin nähnyt miehen muuttavan nahkaa.

»Mutta kuinkas minun käy?» kysyi se, kun Etiopialainen oli pannut viimeisen pikkusormensa uuteen hienoon mustaan nahkaansa.

»Seuraa sinäkin Paviaanin neuvoa. Hän kehoitti sinua hakemaan toisia täpliä.»

»Niinhän olen tehnytkin», vastasi Leopardi. »Minä läksin heti hakemaan toisia täpliä. Läksin heti sinun kanssasi tälle täplälle, mutta en ole hyötynyt täältä mitään.»

»Oh», sanoi Etiopialainen, »Paviaani ei tarkoittanut Etelä-Afrikan maa- ja metsätäpliä. Hän tarkoittaa sinun nahkatäpliäsi.»

»Mitä hyötyä niistä?» kysyi Leopardi.

»Ajattele Sirahvia. Tai jos pidät viiruja parempana, niin ajattele Seepraa. Ne kumpikin ovat aivan tyytyväisiä pilkkuihinsa ja juomuihinsa.»

»Hm!» sanoi Leopardi. »En tahdo näyttää Seepralta — en ikinä!»

»Maltahan mielesi», varoitti Etiopialainen. »En haluaisi lähteä metsästämään ilman sinua, mutta minun täytyy, jos sinä itsepintaisesti tahdot näyttää kuin olisit auringonruusu tervatun aidan vierustalla.»

»No, otanpa sitten täplät», sanoi Leopardi, »mutta älä tee niitä liian arkipäiväisen suuriksi. En tahdo näyttää Sirahviita — en ikinä.»

»Teen ne sormieni päillä», vastasi Etiopialainen. »Nahassani on paljon mustaa jäljellä. Pysyhän paikoillasi!»

Etiopialainen painoi kaikki viisi sormeaan yhteen (hänen, uudessa nahassaan oli paljon mustaa jäljellä) ja paineli Leopardia kaikkialle, ja mihin nuo viisi sormea koskettivat, siihen jäi viisi pientä mustaa merkkiä, jotka kaikki olivat yhdessä. Voit nähdä ne jokaisen Leopardin nahassa, Rakkaani. Muutamin paikoin sormet luiskahtivat, ja merkit tulivat vähän tahraisia, mutta jos tarkasti katsot mitä tahansa Leopardia, niin näet, että pilkkuja on aina viisi — viiden paksun mustan sormenpään jäljet.

»Nyt sinä totisesti olet kaunis!» sanoi Etiopialainen. »Sinä voit maata paljaalla maalla ja näyttää piikivikasalta. Sinä voit maata alastomalla kalliolla ja näyttää kivimöykyltä. Sinä voit maata lehtevällä oksalla ja näyttää lehtien siivilöimällä auringonpaisteelta. Ja sinä voit maata keskellä polkua näyttämättä miltään erikoiselta. Ajattele sitä ja kehrää!»

»Mutta jos minä olen tätä kaikkea», virkkoi Leopardi, »niin mikset sinäkin ottanut pilkkuja?»

»Oh, pelkkä musta on neekerille paras», vastasi Etiopialainen. »Lähdetään katsomaan sitä herraa, jonka nimi on Yks-Kaks-Kolme-Missä-Teidän-Aamiaisenne-On!»

Sitten he läksivät ja elivät onnellisina. Siihen se tarina päättyi.

No niin, silloin tällöin saat kuulla aikaihmisten sanovan: »Voiko etiopialainen eli musta mies muuttaa nahkaansa ja pantteri eli leopardi pilkkujaan?» En luule, että edes aikaihmisetkään viitsivät toistaa niin yksinkertaista lausetta, elleivät Leopardi ja Etiopialainen olisi jo kerran tehneet niin — vai mitä arvelet? Mutta ne eivät tahdo muuttaa enää milloinkaan uudelleen, Rakkaani. Ne ovat aivan tyytyväisiä muotoonsa.

NORSUNLAPSI.

Kaukaisina, ylen kaukaisina aikoina Norsulla, oi Rakkaani, ei ollut kärsää. Sillä oli mustanpuhuva, pullea turpa, saappaan suuruinen, jota se saattoi jauhaa puolelta toiselle, mutta se ei voinut poimia sillä mitään esineitä. Olipa siihen aikaan Norsu — uusi Norsu — Norsunlapsi — joka oli täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta, mikä merkitsee, että se teki hirvittävän monta kysymystä. Ja se eli Afrikassa ja täytti koko Afrikan kyllästymättömällä uteliaisuudellaan. Se kysyi pitkältä tädiltään Kameelikurjelta, miksi tämän pyrstösulat kasvoivat juuri niin, ja sen pitkä täti Kameelikurki läimäytti sitä kovalla, kovin kovalla kaviokynnellään. Se kysyi pitkältä sedältään Sirahvilta, mikä oli tämän nahan tehnyt laikulliseksi, ja sen pitkä setä Sirahvi läimäytti sitä kovalla, kovin kovalla sorkallaan. Ja kuitenkin se oli täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta! Se kysyi leveältä tädiltään Virtahevolta, miksi tämän silmät olivat punaiset, ja sen leveä täti Virtahepo läimäytti sitä leveällä, kovin leveällä räpyläsorkallaan; se kysyi karvaiselta sedältään Paviaanilta, miksi meloonit maistuivat juuri sellaisilta, ja sen karvainen setä Paviaani läimäytti sitä karvaisella, kovin karvaisella kämmenellään. Ja _kuitenkin_ se oli täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta! Se teki kysymyksiä kaikesta mitä se näki tai kuuli tai tunsi tai haistoi tai kosketti tai maistoi, ja kaikki sen sedät ja tädit läimäyttelivät sitä. Ja kuitenkin yhä vieläkin oli täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta!

Eräänä kauniina aamuna keskellä päiväntasausta teki tuo kyllästymätön Norsunlapsi uuden hienon kysymyksen, jota se ei ollut milloinkaan ennen vielä tehnyt. Se kysyi:

»Mitä Krokodiili syö päivälliseksi?»

Silloin jokainen sanoi: »Sshhsh!» kovalla ja uhkaavalla äänellä, ja kaikki pieksivät sitä viipymättä ja lakkaamatta pitkän ajan.

Kun selkäsauna vihdoinkin oli loppunut, meni se Kolokolo-linnun luo, joka istui keskellä orjanruusupensasta, ja sanoi:

»Isäni on läimäyttänyt minua, ja äitini on läimäyttänyt minua; kaikki tätini ja setäni ovat läimäyttäneet minua kyllästymättömän uteliaisuuteni takia. Ja kuitenkin minä yhä tahtoisin tietää mitä Krokodiili syö päivälliseksi!»

Silloin Kolokolo sanoi surkeasti huutaen:

»Mene suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle, jolla kasvaa kuumepuita, ja ota selko.»

Seuraavana aamuna, kun päiväntasauksesta ei ollut mitään enää jäljellä, tämä kyllästymätön Norsunlapsi otti puolisen sataa kiloa banaaneja (pientä lyhyttä punaista lajia) ja puolisen sataa kiloa sokeriruokoa (pitkää purppuraista lajia) ja seitsemäntoista melonia (vihreätä ratisevaa lajia) ja sanoi koko rakkaalle perheelleen:

»Hyvästi. Aion lähteä suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle, jolla kasvaa kuumepuita, tiedustelemaan mitä Krokodiili syö päivällisekseen.»

Ja ne kaikki pieksivät sitä entistä enemmän jäähyväisiksi, vaikka se pyysi äärettömän kohteliaasti niitä lopettamaan.

Sitten se läksi matkaan hiukan palavissaan, mutta ei lainkaan ällistyneenä, syöden meloneja ja heitellen kuoria pitkin maita mantereita, sillä se ei voinut niitä noukkia.