Part 2

Se vaelsi Graham's Townista Kimberleyhin ja Kimberleystä Khaman maahan, ja Khaman maasta se meni koilliseen koko ajan syöden melonejaan, kunnes se lopuksi tuli suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle, jolla kasvoi kuumepuita, aivan niinkuin Kolokolo-lintu oli sanonut.

Nyt sinun on tiedettävä ja ymmärrettävä, oi Rakkaani, että siihen viikkoon ja päivään ja tuntiin ja minuuttiin asti ei tämä kyllästymätön Norsunlapsi ollut milloinkaan nähnyt Krokodiilia eikä tietänyt lainkaan, miltä sellainen näytti. Kaikki johtui vain sen kyllästymättömästä uteliaisuudesta.

Ensimmäinen olento, jonka se tapasi, oli kallionlohkareen ympärille kietoutunut Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme.

»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi äärimmäisen kohteliaasti, »mutta oletteko nähnyt sellaista olentoa kuin Krokodiilia näillä sekalaisilla seuduilla?»

»Olenko minä nähnyt Krokodiilia?» sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme musertavan ylenkatseellisesti. »Mitä muuta haluat kysyä?»

»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi, »mutta voisitteko ystävällisesti ilmoittaa, mitä se syö päivällisekseen?»...

Silloin Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme irtautui hyvin nopeasti kallion ympäriltä ja läimäytteli Norsunlasta suomukkaalla, juomukkaalla pyrstöllään.

»Tämäpäs kummaa», sanoi Norsunlapsi, »sillä minun isäni ja äitini ja setäni ja tätini, puhumattakaan minun toisesta tädistäni, Virtahevosta, ja toisesta sedästäni, Paviaanista, ovat kaikki läimäyttäneet minua minun kyllästymättömän uteliaisuuteni takia — ja otaksun, että tässä on sama juttu.»

Sitten se sanoi hyvin kohteliaasti hyvästit Kaksiväriselle-Python-Kallio-Käärmeelle ja auttoi tätä kietoutumaan uudelleen kallion ympärille ja läksi vaeltamaan vähän palavissaan, mutta ei lainkaan ällistyneenä, syöden meloneja ja viskellen kuoria pitkin maita mantereita, koska se ei voinut niitä poimia, kunnes saapui suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle, jolla kasvaa kuumepuita ja astui johonkin, jota se luuli puunrungoksi.

Mutta se olikin Krokodiili, oi Rakkaani, ja Krokodiili vilkutti silmäänsä — tällä tavoin!

»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi erittäin kohteliaasti, »mutta oletteko sattunut näkemään Krokodiilia näillä sekalaisilla seuduilla?»

Silloin Krokodiili vilkutti toista silmäänsä ja nosti pyrstöään puoleksi mudasta; ja Norsunlapsi vetäytyi takaperin äärimmäisen kohteliaasti, sillä se ei tahtonut enää saada läimäyksiä.

»Tulehan tänne, Pikkumies», sanoi Krokodiili. »Miksi kysyt sellaista asiaa?»

»Anteeks'», sano Norsunlapsi äärimmäisen kohteliaasti, »mutta isäni on minua läimäyttänyt, äitini on minua läimäyttänyt, puhumattakaan pitkästä tädistäni Kameelikurjesta ja pitkästä sedästäni Sirahvista, jotka osaavat potkaista niin hirveän kovasti, niinkuin leveä tätinikin, Virtahepo, ja karvainen setänikin, Paviaani, ja myöskin Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme suomukkaine, juomukkaine pyrstöineen juuri täällä rantaäyräällä, joka läimäyttää kovemmin kuin kukaan niistä; ja jos teilläkin on samat aikomukset, niin ilmoitan, etten enää halua saada läimäyksiä.»

»Tulehan tänne, Pikkumies», sanoi Krokodiili, »sillä minä olen Krokodiili», ja se vuodatti krokodiilinkyyneleitä osoittaakseen, että se puhui aivan totta.

Silloin Norsunlapsen henki salpaantui ja se huohotti ja polvistui rannalle ja sanoi:

»Teitä juuri minä olen etsinyt kaiket päivät. Tahdotteko olla ystävällinen ja kertoa mitä te syötte päivälliseksenne?»

»Tulehan tänne, Pikkumies», sanoi Krokodiili, »niin kuiskaan korvaasi».

Silloin Norsunlapsi pisti päänsä lähelle Krokodiilin haisevaa, luisevaa kitaa, ja Krokodiili tarttui sen pieneen turpaan, joka siihen viikkoon, päivään, tuntiin ja minuuttiin asti ei ollut ollut saapasta isompi, vaikkakin paljon hyödyllisempi.

»Luulen», sanoi Krokodiili — ja se sanoi sen hampaittensa välitse, kas näin — »luulen, että tänään aloitan Norsunlapsesta!»

Tästä Norsunlapsi ällistyi kovin ja sanoi puhuen nenänsä kautta, — näin —:

»Helliddägää! Se degee binulle gibeädä!»

Silloin tuli Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme luikertaen rantaäyräältä ja sanoi:

»Nuori ystäväni, ellet nyt heti ja tämän iankaikkisen pilkun päällä vedä niin kovaa kuin voit, niin minun mielipiteeni mukaan tuo sinun nahkatilkkupalttooseen puettu tuttavuutesi» (ja tällä se tarkoitti Krokodiilia). »kiskoo sinut tuonne kuultavaan virtaan, ennen kuin ennätät sanoa morjens.»

Tällä tavoin Kaksiväriset-Python-Kallio-Käärmeet aina puhuvat.

Silloin Norsunlapsi istuutui pienille pakaroilleen ja veti ja veti ja veti, ja sen turpa rupesi venymään. Ja Krokodiili piehtaroi vedessä ja pieksi sen mahtavalla pyrstöllään vaahdoksi, ja sekin veti ja veti ja veti.

Ja Norsunlapsen turpa venyi venymistään; ja Norsunlapsi jännitti kaikki neljä pientä jalkaansa ja veti ja veti ja veti, ja sen turpa venyi venymistään; ja Krokodiili ponnisteli pyrstöllään kuin airolla ja sekin veti ja veti ja veti, ja jokaisella vedolla Norsunlapsen turpa piteni — ja se koski niin kamalasti!

Sitten Norsunlapsi tunsi jalkojensa liukuvan, ja se sanoi turpansa läpi, joka oli nyt melkein puolitoista metriä pitkä:

»Dämähän gäy binulle liian hidveägsi!»

Silloin Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme tuli rantaäyräältä ja kietoutui kaksoissolmuun Norsunlapsen takajalkojen ympärille ja sanoi: »Ajattelematon ja kokematon matkailija, meidän täytyy nyt vakavasti antautua pieneen korkeajännitykseen, sillä ellemme niin tee, niin minun vaikutelmani on, että tuo itsepotkuroiva sotalaiva pansaroituine yläkansineen» (ja tällä oi Rakkaani, se tarkoitti Krokodiilia) »lopullisesti turmelee sinun tulevaisuuden urasi.»

Tällä tavoin kaikki Kaksiväriset-Python-Kallio-Käärmeet aina puhuvat.

Sitten se veti ja Norsunlapsi veti, ja Krokodiili veti; mutta Norsunlapsi ja Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme vetivät kovemmin; ja lopuksi Krokodiili laski Norsunlapsen turvan, ja silloin syntyi sellainen loiskahdus, että se kuului Limpopon suusta sen latvoille asti.

Silloin Norsunlapsi istuutui äärettömän kovasti ja äkkiä; mutta ennen kaikkea se oli tarpeeksi huolellinen sanoakseen kiitoksia Kaksiväriselle-Python-Kallio-Käärmeelle, ja sitten se kiiruhti huolehtimaan vedetystä turpa raukastaan ja kietoi sen viileisiin banaaninlehtiin ja viillytteli sitä suuressa sinivihreälle vivahtavassa siivottomassa Limpopossa.

»Mitä sinä nyt hommailet?» kysyi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme.

»Anteeks'», vastasi Norsunlapsi, »mutta minun turpani on venynyt aivan muodottomaksi, ja minä odotan, että se kutistuisi.»

»Saatpa odottaa kauan aikaa», sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme. »Jotkut eivät tiedä omaa hyväänsä.»

Norsunlapsi odotteli siellä kolme päivää turpansa kutistumista. Mutta se ei lyhentynyt ja sitä paitsi tämä odotus ja katseleminen teki sen kierosilmäiseksi. Ymmärräthän, oi Rakkaani, että Krokodiili oli vetänyt sen turvan aivan samanlaiseksi kärsäksi, jollainen kaikilla norsuilla on tänä päivänä.

Kolmannen päivän illalla tuli kärpänen ja pisti Norsunlasta hartioihin, ja ennen kuin tiesikään, oli Norsunlapsi kohottanut kärsänsä ja lyönyt kärpäsen kuoliaaksi.

»Etu numero yksi!» sanoi Kaksivärinen-Pytthon-Kallio-Käärme. »Et olisi voinut tehdä tuota entisellä rasvaturvallasi. Koeta nyt syödä jotakin.»

Ennen kuin tiesikään mitä oli tehnyt, oli Norsunlapsi ojentanut kärsänsä, reväissyt ison tukon ruohoa, tomuttanut sen etujalkojaan vastaan ja pistänyt sen suuhunsa.

»Etu numero kaksi!» sanoi Kaksivärinen-Pytthon-Kallio-Käärme. »Tuota et olisi tehnyt entisellä rasvaturvallasi. Eikö sinusta aurinko paista kuumasti?»

»Palstaapa kyllä», vastasi Norsunlapsi, ja ennen kuin tiesikään, oli se ottanut mutamöhkäleen suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopon rannalta ja heittänyt sen päänsä päälle, josta muodostui viileä mutamyssy sen korvien taakse.

»Etu numero kolme!» sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme. »Et olisi tehnyt tuota entisellä rasvaturvallasi. No, miltä sinusta tuntuisi läimäys?»

»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi, »mutta minä en pitäisi siitä ollenkaan.»,

»Miltä sinusta tuntuisi läimäytellä jotakin toista?» kysyi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme.

»Ihanalta», vastasi Norsunlapsi.

»No niin», sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme, »uuden kärsäsi huomaat pian läimäyttelemiseen hyvin sopivaksi.»

»Kiitoksia», sanoi Norsunlapsi, »pidän sen mielessäni; ja nyt aion lähteä kotiin koettelemaan sitä rakkaisiin sukulaisiini.»

Sitten Norsunlapsi läksi kotiin Afrikan halki vallattomasti hypellen ja heilutellen kärsäänsä. Hedelmiä tahtoessaan se poimi niitä puusta, sen sijaan että olisi niinkuin ennen odottanut niiden putoamista. Ruohoa halutessaan se repi sitä maasta, sen sijaan että olisi laskeutunut polvilleen niinkuin ennen. Kun kärpäset sitä purivat, niin se katkaisi oksan ja käytti sitä kärpäshuiskana; ja hellepäivinä se teki itselleen uuden viileän mutamyssyn. Kun se Afrikan läpi vaeltaessaan tunsi olonsa yksinäiseksi, lauloi se kärsänsä läpi ja sen ääni oli kovempi kuin kokonaisten torvisoittokuntien. Se teki pienen mutkan matkallaan vain tavatakseen leveän Virtahevon (joka ei ollut sukulaisia) ja se pieksi Virtahevon vain vakuuttautuakseen, että Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme oli puhunut totta sen uudesta kärsästä. Se käytti myöskin osan ajastaan poimiakseen meloninkuoria, joita se oli Limpopolle mennessään sirotellut pitkin maita mantereita — sillä se oli Siisti Paksunahkainen.

Eräänä pimeänä iltana se palasi rakkaitten sukulaistensa luo, ja kiersi kärsänsä kerälle ja sanoi:

»Kuinka voitte?»

Kaikki olivat hyvin iloisia nähdessään sen ja sanoivat:

»Tulehan tänne saamaan selkääsi kyllästymättömän uteliaisuutesi takia.»

»Pyh», sanoi Norsunlapsi. »Enpä luule, että te tiedätte juuri mitään selkäänantamisesta, mutta minä tiedän ja näytän teille.»

Sitten se kiersi kärsänsä auki ja pieksi olan takaa kahta veljeään.

»Oi banaanit!» sanoivat nämä, »missä sinä olet oppinut tuon tempun, ja mitä sinun turvallesi on tehty?»

»Sain uuden Krokodiililta suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-joen rannalta», vastasi Norsunlapsi. »Kysyin mitä se söi päivällisekseen, ja se antoi minulle tämän.»

»Se näyttää kovin rumalta», sanoi karvainen setä Paviaani.

»Niin näyttää», vastasi Norsunlapsi. »Mutta se on hyvin käytännöllinen», ja se nosti karvaisen setä Paviaanin yhdestä karvaisesta jalasta ja heitti hänet ampiaispesään.

Sitten tuo paha Norsunlapsi pieksi pitkän aikaa kaikkia rakkaita sukulaisiaan, kunnes he joutuivat aivan palaviinsa ja tulivat hyvin hämmästyneiksi. Se kiskaisi irti pitkän tätinsä Kameelikurjen pyrstösulat; se tarttui pitkän setänsä Sirahvin takajalkaan ja veti hänet orjantappurapensaan läpi; se huusi leveälle tädilleen Virtahevolle ja puhalsi vettä korvaan, kun tämä otti vedessä ettonettaan; mutta se ei sallinut kenenkään koskea Kolokolo-lintuun.

Lopuksi olot kävivät niin sietämättömiksi, että sen rakkaat sukulaiset läksivät kiireesti toinen toisensa jälkeen suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle, jolla kasvaa kuumepuita, hankkimaan uusia kärsiä Krokodiililta. Niiden palattua kukaan ei enää toistaan läimäytellyt, ja siitä päivästä lähtien, oi Rakkaani, kaikilla Norsuilla, jotka näet, kuin myöskin niillä, joita et näe, on aivan samanlainen kärsä kuin tällä kyllästymättömällä Norsunlapsella.

RENKUTUS VANHASTA KENGURU-UKKELISTA.

Kenguru ei aina ole ollut sellainen kuin nykyään, vaan Erikoinen Eläin, jolla oli neljä lyhyttä jalkaa. Se oli harmaa ja villainen, ja sen ylimielisyys oli rajaton: se tanssi eräällä Keski-Austraalian kalliopengermällä ja meni pikku jumala Nqan luo.

Se meni Nqan luo kello kuudelta ennen aamiaista ja sanoi:

»Tee minusta erilainen kuin kaikista muista eläimistä tähän iltaan kello viiteen mennessä.»

Pystyyn ponnahti Nqa istuimeltaan hiekkatasangolta ja huusi:

»Mene tiehesi!»

Kenguru oli harmaa ja villainen, ja sen ylimielisyys oli rajaton: se tanssi eräällä Keski-Austraalian kalliopengermällä ja meni keskimmäisen jumalan Nquingin luo.

Se meni Nquingin luo kello kahdeksalta ennen aamiaista ja sanoi:

»Tee minut erilaiseksi kaikkia muita eläimiä; tee minut myöskin erikoisen kansanomaiseksi tähän iltaan kello viiteen mennessä.»

Pystyyn ponnahti Nquing kaniinikuopastaan kaktuksien keskeltä ja huusi:

»Mene tiehesi!»

Kenguru oli harmaa ja villainen, ja sen ylimielisyys oli rajaton: se tanssi eräällä Keski-Austraalian hiekkapengermällä ja meni suuren jumalan Nqongin luo.

Se meni Nqongin luo kello kymmeneltä ennen aamiaista ja sanoi:

»Tee minusta kaikkia muita eläimiä erilaisempi; tee minut kansanomaiseksi ja ihmeelliseksi juoksijaksi tähän iltaan kello viiteen mennessä.»

Pystyyn ponnahti Nqong kylvystään suola-altaasta ja huusi:

»Olkoon menneeksi!»

Nqong kutsui Dingon — Keltaisen Dingo-Koiran — aina nälkäisen, auringossa tomunkarvaisen, ja osoitti sille Kengurua. Nqong sanoi:

»Nousehan, Dingo! Näetkö tuon herrasmiehen, joka tanssii kuin tulisilla hiilillä? Hän tahtoo tulla kansanomaiseksi ja eteväksi juoksijaksi. Dingo, tee hänet sellaiseksi!»

Pystyyn ponnahti Dingo — Keltainen Dingo-Koira — ja sanoi:

»Mikä, tämäkö kissakaniini?»

Juoksuun läksi Dingo — Keltainen Dingo-Koira — aina nälkäinen, irvistäen kuin hiilisanko — juoksuun jälkeen Kengurun.

Juoksuun läksi ylpeä Kenguru neljällä pienellä jalallaan — aivan kaniinin näköisenä.

Tähän, oi oma Rakkaani, loppuu kertomuksen ensimmäinen osa!

Se juoksi läpi aavikon; se juoksi välitse vuorien; se juoksi läpi suola-allasten; se juoksi läpi kaislikkojen; se juoksi läpi sinisen liejun; se juoksi läpi kaktuksien; se juoksi, kunnes etujalkoja kolotti.

Sen oli pakko.

Yhä juoksi Dingo — Keltainen Dingo-Koira — aina nälkäinen, nauraen kuin rotanloukku, joutumatta lähemmäksi, joutumatta kauemmaksi — juoksi jäljestä Kengurun.

Sen oli pakko!

Yhä juoksi Kenguru — Vanha Kenguru-Ukkeli. Se juoksi läpi rautapuiden; se juoksi läpi sinivalvattien; se juoksi läpi pitkän ruohon; se juoksi läpi lyhyen ruohon; se juoksi kautta Kravun ja Kauriin kääntöpiirien; se juoksi, kunnes sen takajalkoja kolotti.

Sen oli pakko!

Yhä juoksi Dingo — Keltainen Dingo-Koira— nälkäisempänä entistään, irvistäen kuin länkipari, joutumatta lähemmäksi, joutumatta kauemmaksi; ja ne tulivat Wollgong-joelle.

No, siellä ei ollut siltaa, ei siellä ollut lauttaa, eikä Kenguru tiennyt, miten päästä yli; silloin se nousi takajaloilleen ja hyppäsi.

Sen oli pakko!

Se hyppäsi läpi maiden; se hyppäsi läpi mantereiden; se hyppäsi läpi Keski-Austraalian aavikoiden. Se hyppäsi kuin Kenguru.

Aluksi se hyppäsi yhden metrin; sitten se hyppäsi kolme metriä; sitten se hyppäsi viisi metriä; sen jalat kasvoivat sitkeiksi; sen jalat kasvoivat pitkiksi. Sillä ei ollut aikaa virvoitukseen eikä vilvoitukseen, ja se kaipasi niitä kovasti.

Yhä juoksi Dingo — Keltainen Dingo-Koira — hyvin villinä, hyvin nälkäisenä, ihmetellen mistä kummasta Vanha Kenguru-Ukkeli oli keksinyt hyppynsä.

Se näet hyppeli kuin sirkka, kuin herne kattilassa tai kuin uusi kumipallo lastenkamarin lattialla.

Sen oli pakko!

Etujalat se nosti maasta ja hyppäsi takajaloillaan; tasapainoa se piti hännällään; ja se hyppi yli Darlingin vuoriketjun.

Sen oli pakko!

Yhä juoksi Dingo — uupunut Dingo-Koira nälkäisempänä entistään, äärettömän villinä ja ihmetellen, milloin Vanha Kenguru-ukkeli seisahtaisi.

Silloin Nqong nousi kylvystään suola-altaasta ja sanoi:

»Kello on viisi.»

Maahan istui Dingo — Vaivainen Dingo-Koira — aina nälkäinen, auringossa tomunkarvainen; riiputti kieltään ja läähätti.

Maahan istui Kenguru — Vanha Kenguru-Ukkeli — pisti hännän alleen kuin lypsyjakkaran ja sanoi:

»Herran kiitos, että se loppui!»

Silloin sanoi Nqong, joka aina on hieno mies:

»Etkö ole kiitollinen Keltaiselle Dingo-Koiralle? Miksi et kiitä häntä kaikesta mitä se on hyväksesi tehnyt?»

Silloin sanoi Kenguru — Uupunut Kenguru-Ukkeli:

»Hän on ajanut minut lapsuuteni kodista; hän on ajanut minut säännöllisistä ruoka-ajoistani; hän on ajanut minut muodostani, jota en enää milloinkaan saa takaisin; ja hän on laskenut törkeätä leikkiä jalkojeni kustannuksella.»

Silloin sanoi Nqong:

»Ehkä olen erehtynyt, mutta etkö pyytänyt minua tekemään sinut kaikkia muita eläimiä erilaisemmaksi, jotta tulisit hyvin kansanomaiseksi? Ja nyt kello on viisi.»

»Niin», sanoi Kenguru. »Toivon, etten olisi pyytänyt. Luulin sinun tekevän muutoksen manaamalla ja loihtimalla, mutta tämä on käytöllistä pilaa.»

»Pilaa!» huudahti Nqong kylvystään sinisestä liejusta. »Sanopa vielä sillä tavoin, niin vihellän Dingon juoksemaan takajalkasikin poikki.»

»Älä», sanoi Kenguru. »Pyydän anteeksi. Jalat ovat jalkoja, eikä sinun tarvitse muuttaa niitä, niin kauan kuin minä voin estää. Tarkoitin vain selittää Sinun Ylhäisyydellesi, etten ole sitten aamun saanut suupalaakaan ja olen aivan tyhjä.»

»Niin», sanoi Dingo — Keltainen Dingo-Koira — »minäkin olen samassa tilanteessa. Minä tein hänet erilaiseksi kaikkia muita eläimiä, mutta mitä siitä minulle tippuu?»

Silloin sanoi Nqong kylvystään suola-altaasta:

»Tulkaa kysymään huomisaamuna, sillä nyt menen peseytymään.»

Niinpä ne jäivät Keski-Austraaliaan, Vanha Kenguru-Ukkeli ja Keltainen Dingo-Koira, ja kumpikin sanoi:

»Se on sinun vikasi.»

VYÖTIÄISEN SYNTYMINEN.

Tämä, oi Rakkaani, on eräs toinen kertomus noilta ylen kaukaisilta ajoilta. Aivan niiden aikojen keskivaiheilla oli eräs Pistävän-Piikikäs Siili, joka eleli samean Amazon-joen äyräillä syöden kuorietanoita ja muita sellaisia elukoita. Ja sillä oli ystävä, Vitkallisen-Vankka Kilpikonna, joka eleli samean Amazon-joen äyräillä syöden salaattia ja muuta sellaista. Sitä myöten kaikki oli oikealla tolalla, Rakkaani. Eikö niin?

Mutta myöskin ja samaan aikaan, noina ylen kaukaisina aikoina, oli Pilkukas Jaguaari, joka sekin eleli samean Amazon-joen äyrämillä; ja se söi mitä vain sattui saamaan kiinni. Kun se ei saanut kiinni saksanhirviä ja apinoita, niin se söi sammakoita ja koppakuoriaisia; ja kun se ei tavoittanut sammakoita ja koppakuoriaisia, niin se meni Emä Jaguaarin luo, ja tämä kertoi sille, miten voi syödä siilejä ja kilpikonnia.

Se sanoi Pilkukkaalle Jaguaarille monta monituista kertaa, viskellen viehättävästi häntäänsä:

»Poikani, kun löydät Siilin, niin sinun on vieritettävä hänet veteen, ja silloin hän oikenee, ja kun saat kiinni Kilpikonnan, niin sinun on käpälälläsi kaivettava hänet irti kuorestaan.»

Ja sitä myöten kaikki oli oikealla tolalla, Rakkaani.

Eräänä kauniina iltana kävellessään samean Amazonin äyräillä Pilkukas Jaguaari tapasi Pistävän-Piikikkään Siilin ja Vitkallisen-Vankan Kilpikonnan istumasta kaatuneen puunrungon alla. Ne eivät voineet juosta pakoon, ja niinpä Pistävän-Piikikäs kiertyi kerälle, koska se oli Siili, ja Vitkallisen-Vankka veti päänsä ja jalkansa niin syvälle kuoreen kuin saattoi, koska se oli Kilpikonna; ja sitä myöten kaikki oli oikealla tolalla, Rakkaani. Eikö niin?

»Kuulkaahan nyt», sanoi Pilkukas Jaguaari, »sillä tämä on hyvin tärkeätä. Äitini sanoi, että kun tapaan Siilin, on minun kieritettävä hänet veteen oikenemaan, ja kun tapaan Kilpikonnan, on minun kaivettava käpälälläni irti hänet kuorestaan. Kumpi teistä nyt on Siili ja kumpi Kilpikonna? En näet, vaikka pilkkuni menisivät, osaa arvata.»

»Oletko varma siitä, mitä äitisi on sanonut?» kysyi Pistävän-Piikikäs Siili. »Oletko aivan varma? Ehkäpä hän sanoikin, että kun oikaiset Kilpikonnan, niin sinun täytyy kuoria hänet vedestä kaivolla, ja kun käpälöit Siiliä, on sinun vieritettävä hänet kuorelleen.»

»Oletko varma siitä, mitä äitisi on sanonut?» kysyi Vitkallisen-Vankka Kilpikonna. »Oletko aivan varma? Ehkäpä hän sanoikin, että kun kastelet Siilin, niin sinun on vieritettävä se käpälääsi, ja kun tapaat Kilpikonnan, niin sinun on kuorittava häntä, kunnes hän oikenee.»

»En luule, että hän sanoi aivan niin», vastasi Pilkukas Jaguaari, mutta hän tuntui hieman hämmentyneeltä. »Olkaa ystävällisiä ja sanokaa uudelleen vähän selvemmin.»

»Kun kaivat vettä käpälälläsi, niin sinä oikaiset sen Siilillä», sanoi Pistävän-Piikikäs. »Muista se, sillä se on tärkeätä.»

»Mutta», sanoi Kilpikonna, »kun käpälöit tapaamistasi, niin vierität sen Kilpikonnaan kaivolla. Kuinka et sellaista ymmärrä?»

»Te teette minun pilkkuni kipeiksi», sanoi Pilkukas Jaguaari, »ja sitäpaitsi en ole pyytänyt neuvojanne. Halusin vain tietää, kumpi teistä on Siili ja kumpi Kilpikonna.»

Veikeitä juttuja — 6

»Enpä sanokaan sitä», virkkoi Pistävän-Piikikäs. »Sinähän voisit kaivaa minut irti kuorestani, jos sinua huvittaisi.»

»Ahaa!» sanoi Pilkukas Jaguaari. »Nyt tiedän, että sinä olet Kilpikonna. Luulit, etten tahtoisi! Mutta minäpä tahdon.»

Pilkullinen Jaguaari iski pehmeällä käpälällään juuri samassa kuin Pistävän-Piikikäs kiertyi entistä tiukemmalle kerälle, ja tietysti Jaguaarin pehmeä käpälä oli heti piikkejä täynnä. Vielä pahempi juttu oli, että se iski Pistävän-Piikikkään kauas, kauas puiden ja pensaiden väliin, mistä oli liian pimeä sitä löytää. Sitten Pilkukas pisti pehmeän käpälänsä suuhunsa, ja tietysti piikit pistivät vielä enemmän. Heti kyetessään taas puhumaan se sanoi:

»Nyt tiedän, ettei se lainkaan ollut mikään Kilpikonna. Mutta» — ja sitten se raapi päätään piikittömällä käpälällään — »mistä minä tiedän, että tämä toinen on Kilpikonna?»

»Mutta minä olen Kilpikonna», virkkoi Vitkallisen-Vankka. »Äitisi oli aivan oikeassa. Hän sanoi, että sinun oli kaivettava minut kuorestani käpälälläsi. Aloitahan.»

»Minuutti sitten sinä et sanonut, että hän sanoi niin», valitti Pilkukas Jaguaari imien piikkejä pehmeästä käpälästään. »Sinä sanoit, että hän sanoi jotakin aivan muuta.»

»No niin, otaksutaan, että sinä sanot, että minä sanoin, että hän sanoi jotakin aivan muuta, niin ei se minun mielestäni tee mitään muutosta; jos hän näet sanoi mitä sinä sanoit minun sanoneen hänen sanoneen, niin se on juuri samaa kuin jos minä sanoin mitä hän sanoi sanoneensa. Jos toiselta puolen luulet hänen sanoneen, että sinun oli oikaistava minut kaivolla, sen sijaan että käpälöisit minut viereen kuorella, niin en voi auttaa sitä, vai mitä?»

»Mutta sinä sanoit, että tahdoit minun käpäläni kaivavan sinut kuorestasi», virkkoi Pilkukas Jaguaari.

»Jos muistelet tarkasti, niin huomaat, etten minä ole puhunut mitään sellaista. Sanoin, että sinun äitisi sanoi, että sinun oli kaivettava minut kuorestani», sanoi Vitkallisen-Vankka.

»Mitä tapahtuu, jos teen niin?» kysyi Jaguaari nuuhkien nenäänsä äärettömän varovaisena.

»En tiedä, sillä minua ei ole milloinkaan aikaisemmin kaivettu kuorestani; mutta kaikessa luottamuksessa voin kertoa, että jos haluat nähdä minun uivan tieheni, niin sinun tarvitsee vain vierittää minut veteen.»

»En usko», sanoi Pilkullinen Jaguaari. »Sinä olet sekoittanut kaikki asiat, jotka äitini käski minun tehdä niille asioille, joista sinä kysyit, olinko minä varma, ettei hän ollut sanonut, kunnes en tiedä, seisonko päälläni vai pilkullisella härmälläni; ja kun sinä nyt juttelet jotakin, jota minä voin ymmärtää, niin siitä tulee entistä pahempi sotku. Äitini käski minun vierittää toisen teistä veteen, ja kun sinä näytät nyt niin haluavan kastumista, niin minä luulen, että sinä et tahdo kastua. Siispä hyppää sameaan Amazoniin ja äkkiä!»

»Varoitan sinua! Äitisi ei tule hyvilleen. Älä sano hänelle etten minä sanonut sinulle», varoitti Vitkallisen-Vankka.

»Jos sanot vielä sanankaan siitä, mitä äitini sanoi..» vastasi Jaguaari, mutta hän ei ollut vielä lopettanut ajatustaan, kun Vitkallisen-Vankka levollisesti sukelsi sameaan Amazoniin, ui veden alla pitkän matkan ja nousi toiselle rannalle, jossa Pistävän-Piikikäs oli sitä odottamassa.

»Hädin tuskin pääsit pakoon», sanoi Pistävän-Piikikäs. »En pidä Pilkukkaasta Jaguaarista. Mikä sinä sanoit olevasi?»

»Sanoin hänelle rehellisesti, että olin rehellinen Kilpikonna, mutta hän ei uskonut sitä, vaan pakotti minut hyppäämään jokeen nähdäkseen, että minä olin se, joka minä olin, ja hän ällistyi kovasti. Nyt hän on mennyt mammansa luo. Kuunnellaanpa!»

He kuulivat Pilkukkaan Jaguaarin kuljeskelevan kiljuen puiden ja pensaiden välissä omalla puolellaan Amazonia, kunnes äiti saapui.

»Poikani, poikani!» sanoi hänen äitinsä äärettömän monta kertaa, viehättävästi viskellen häntäänsä. »Mitä sinä olet nyt tehnyt, jota ei olisi pitänyt tehdä?»

»Minä kaivoin jotakin, joka sanoi tahtovansa, että minun käpäläni kaivaisi hänet ulos kuorestaan, ja nyt minun käpäläni on täynnä piikkejä», sanoi Pilkukas Jaguaari.

»Poikani, poikani!» sanoi hänen äitinsä äärettömän monta kertaa, viehättävästi viskellen häntäänsä. »Käpäläsi piikeistä näen, että sen on täytynyt olla Siili. Sinun olisi pitänyt vierittää hänet veteen.»

»Minä tein niin sille toiselle olennolle; ja hän sanoi olevansa Kilpikonna, ja minä en uskonut häntä, ja se olikin aivan totta, ja hän on sukeltanut sameaan Amazoniin, eikä hän tahtonut tulla takaisin, ja minulla ei ole mitään syömistä, ja minusta meidän olisi parasta muuttaa kortteeria. Nämä täällä samean Amazonin rannalla ovat liian viekkaita minulle raukalle!»

»Poikani, poikani!» sanoi hänen äitinsä kerran toisensa jälkeen, viehättävästi viskellen häntäänsä. »Kuuntele nyt sanojani ja pidä mielessäsi. Siili kiertyy kerälle, ja sen piikit pistävät joka suunnalle. Siitä tunnet Siilin.»

»En pidä tästä vanhasta rouvasta tippaakaan», sanoi Pistävän-Piikikäs suojapaikassaan suuren lehden alla. »Mitähän muuta hän mahtaa tietää?»

»Kilpikonna ei voi kiertyä kerälle», jatkoi Emä Jaguaari viehättävästi viskellen häntäänsä. »Hän vain vetää päänsä ja jalkansa kuoren suojaan. Siitä tunnet Kilpikonnan.»

»En pidä tästä vanhasta rouvasta lainkaan — en lainkaan», sanoi Vitkallisen-Vankka Kilpikonna. »Pilkukas Jaguaarikaan ei voi unohtaa näitä ohjeita. Ikävä juttu, ettet osaa uida, Pistävän-Piikikäs.»

»Älä muuta puhu», sanoi Pistävän-Piikikäs. »Ajattelin juuri, miten parempi olisi, jos sinä osaisit kiertyä kerälle. Nyt ollaan totisesti pahassa pulassa! Kuuntelehan vain Pilkukasta Jaguaaria.»

Pilkukas Jaguaari istui samean Amazonin äyräällä imien piikkejä käpälästään ja toistellen itsekseen:

»Kierry ei, mutta ui — Vitkan-Vankka, hän se on! Kiertyy kyllä, muttei ui — Pistin-Piikki, hän se on!»

»Hän ei tuota unohda, ennen kuin sunnuntaita on koko kuukausi peräkkäin», sanoi Pistävän-Piikikäs. »Pidä koholla leukaani, Vitkallisen-Vankka. Koetan opetella uimaan. Siitä voi olla hyötyä.»

»Suurenmoista!» sanoi Vitkallisen-Vankka; ja hän piteli koholla Pistävän-Piikikkään leukaa kun Pistävän-Piikikäs potkaisihe sameaan Amazoniin.

»Sinusta tulee vielä mainio uimari», virkkoi Vitkallisen-Vankka. »Jos sinä nyt vähän purat minun selkälevyjäni, niin koettelen puolestani, mahtaisiko kiertyminen onnistua. Siitä voi olla hyötyä.»

Pistävän-Piikikäs auttoi purkamaan Kilpikonnan selkälevyjä, niin että vääntelemällä ja taivuttelemalla itseään Vitkallisen-Vankan tosiaankin onnistui hiukkasen kiertyä.

»Suurenmoista!» sanoi Pistävän-Piikikäs. »Mutta minä en ponnistelisi enempää vähään aikaan. Sinä olet aivan musta kasvoiltasi. Ole ystävällinen ja vie minut vielä kerran veteen, niin harjoittelen tuota sivuvetoa, jota sinä sanot niin helpoksi.»

Ja Pistävän-Piikikäs harjoitteli, ja Vitkallisen-Vankka ui hänen sivullaan.

»Suurenmoista!» sanoi Vitkallisen-Vankka. »Vähäinen harjoittelu tekee sinusta oikean valaan. Jos nyt vaivaudut purkamaan taka- ja etulevyjäni pari reikää lisää, niin koetan harjoitella tuota hurmaavaa taivutusta, jota sinä sanot niin helpoksi. Eiköhän Pilkukas-Jaguaari mahda hämmästyä!»

»Suurenmoista!» sanoi Pistävän-Piikikäs aivan märkänä samean Amazonin vedestä. »Vakuutan, että voisin luulla sinua aivan omaksi sukulaisekseni. Kai sanoit kaksi reikää? Vähän ilmehikkyyttä lisää, pyydän, äläkä pärski niin kovaa, tai pilkukas Jaguaari kuulee meidät. Kun olet lopettanut, niin minä koetan tuota pitkää sukellusta, jota sinä sanot niin helpoksi. Eiköhän Pilkukas Jaguaari mahda hämmästyä!»

Ja sitten Pistävän-Piikikäs sukelsi, ja Vitkallisen-Vankka sukelsi hänen sivullaan.

»Suurenmoista!» sanoi Vitkallisen-Vankka. »Hiukan enemmän huolta hengityksen pidättämiseen, ja sinä voit ruveta majailemaan samean Amazonin pohjassa. Nyt koetan harjoitella tuota takajalkojen kiertämistä korvien taakse, jota sinä sanot varsin hauskaksi. Eiköhän Pilkukas Jaguaari mahda hämmästyä!»

»Suurenmoista!» sanoi Pistävän-Piikikäs. »Mutta se rasittaa vähän liikaa sinun selkälevyjäsi. Ne ovat nyt kaikki toistensa päällä, sen sijaan että liittyisivät toisiinsa kyljittäin.»

»Oh, se on harjoituksen tulos», sanoi Vitkallisen-Vankka. »Olen huomannut, että sinun piikkisi näyttävät sulavan yhteen, ja sinä rupeat muistuttamaan kuusenkäpyä, sen sijaan että ennen olet näyttänyt okaiselta kuin kastanjanhedelmä.»

»Rupeanko?» kysyi Pistävän-Piikikäs. »Se johtuu veden liottavasta vaikutuksesta. Oi, miten Pilkukas Jaguaari mahtaakaan hämmästyä!»

He jatkoivat harjoituksiaan, kumpikin auttaen toistaan aina aamun tuloon; ja auringon noustua taivaanlaelle he lepäsivät ja kuivailivat itseään. Ja sitten he sanoivat, että he kumpikin olivat aivan erilaisia kuin ennen.

»Pistävän-Piikikäs», sanoi Kilpikonna aamiaisen jälkeen, »minä en ole sama kuin eilen, mutta luulen, että vielä voin huvittaa Pilkukasta Jaguaaria.»

»Sitä samaa minä juuri ajattelin», vastasi Pistävän-Piikikäs. »Minusta levyt ovat suunnattoman paljon hienommat kuin piikit — puhumattakaan uimataidosta. Oi, kuinka mahtaakaan Pilkukas Jaguaari hämmästyä! Mennään häntä etsimään.»

Ennen pitkää he löysivät Pilkukkaan Jaguaarin, joka yhä hoiteli eilen illalla vahingoittunutta käpäläänsä. Hän ällistyi niin, että pyllähti kolme kertaa peräkkäin yli oman pilkukkaan häntänsä.

»Hyvää huomenta!» sanoi Pistävän-Piikikäs. »Miten sinun suloinen ja viehättävä äitisi jaksaa tänä aamuna?»

»Hän jaksaa hyvin, kiitoksia vain», vastasi Pilkukas Jaguaari, »mutta sinun on suotava anteeksi, ellen nyt juuri tällä hetkellä voi muistaa nimeäsi.»

»Se ei ole kohteliasta sinun puoleltasi», sanoi Pistävän-Piikikäs, »varsinkin, kun eilen tähän aikaan koetit käpälälläsi kaivaa minut kuorestani.»

»Mutta sinulla ei ollut kuorta. Ei muita kuin piikkejä», vastasi Pilkukas Jaguaari. »Kai minä tiedän. Katso vain käpälääni!»

»Minun sinä käskit hypätä sameaan Amazoniin hukkumaan», virkkoi Vitkallisen-Vankka. »Miksi olet niin epäkohtelias ja huonomuistinen tänään?»

»Etkö muista mitä äitisi opetti?» sanoi Pistävän-Piikikäs:

»Kierry ei, mutta ui — Pistin-Piikki, hän se on!

Kiertyy kyllä, muttei ui — Vitkan-Vankka, hän se on!»

Sitten he molemmat kiertyivät kerälle ja vierivät Pilkukkaan Jaguaarin ympäri, kunnes hänen silmänsä pyörivät kuin kärrinpyörät hänen päässään.

Sitten se meni etsimään äitiään.

»Äiti», se sanoi, »tuolla metsässä on tänään kaksi uutta eläintä, ja toinen, josta sinä sanoit, ettei se osaa uida, ui, ja toinen, josta sinä sanoit, ettei se osaa kiertyä, kiertyy. Ja ne ovat nähtävästi tasanneet keskenään piikkinsä, sillä molemmilla on kuori yli koko ruumiin, sen sijaan, että toinen on ollut sileä ja toinen piikikäs; ja sitäpaitsi ne kiertävät alituista ympyrää, ja se tuntuu oikein ilkeältä.»

»Poikani, poikani!» sanoi Emä Jaguaari kerran toisensa perästä, viehättävästi viskellen häntäänsä. »Siili on Siili eikä voi olla muu kuin Siili, ja Kilpikonna on Kilpikonna eikä voi muuksi milloinkaan muuttua.»