Part 3

»Mutta se ei ole Siili, eikä se ole Kilpikonna. Se on vähän kumpaistakin, mutta minä en tiedä sen oikeata nimeä.»

»Lorua!» sanoi Emä Jaguaari. »Kaikilla on oma nimensä. Minä nimitän sitä 'Vyötiäiseksi', kunnes keksin oikean nimen. Ja minä jätän sen rauhaan.»

Pilkukas Jaguaari seurasi äitinsä esimerkkiä, varsinkin siinä suhteessa, että jätti ne rauhaan; mutta kummallisin juttu, oi Rakkaani, on se, että siitä päivin ei kukaan ole samean Amazon-joen rannalla nimittänyt Pistävän-Piikikästä ja Vitkallisen-Vankkaa miksikään muuksi kuin Vyötiäiseksi. Siilejä ja Kilpikonnia on tietenkin muilla paikoilla (muutamia on minun puutarhassani), mutta tuota oikeata vanhaa ja älykästä lajia, jonka kilvet ovat limittäin toistensa päällä kuin kuusenkävyn suomut ja joka jo ylen kaukaisina aikoina eleli samean Amazon-joen rannoilla, on aina nimitetty Vyötiäiseksi, koska se oli niin kekseliästä.

Siis sitäkin myöten kaikki on oikealla tolalla, Rakkaani. Eikö niin?

MITEN ENSIMMÄINEN KIRJE KIRJOITETTIIN.

Olipa kerran, kauan sitten, eräs Neoliittinen mies (Neoliittinen on Taikasana, jolla tarkoitetaan Myöhempää Kivikautta). Hän oli Alkuperäinen ja asui nokkelasti luolassa, ja hän pukeutui hyvin vähiin vaatteisiin, eikä hän osannut lukea eikä kirjoittaa, eikä hän halunnutkaan, ja kun nälkä häntä ei ahdistanut, oli hän hyvin onnellinen. Hänen nimensä oli Tegumai Bobsulai mikä merkitsee: »Mies-joka-ei-liikuta-kinttujaan-kiireesti», mutta me, oi Rakkaani, nimitämme häntä lyhyyden vuoksi Tegumaiksi. Ja hänen vaimonsa nimi oli Teshumai Tewindrow, mikä merkitsee: »Rouva-jolta-kysymykset-eivät-lopu», mutta me, oi Rakkaani, nimitämme häntä lyhyyden vuoksi Teshumaiksi. Ja hänen pikkutyttärensä nimi oli Taffimai Metallumai, mikä merkitsee: »Pieni-huonotapainen-persoona-jonka-pitäisi-saada-selkäänsä», mutta minä aion nimittää häntä Talliksi. Ja hän oli Tegumai Bopsulain kaikkein rakkain, ja hän oli oman äitinsä kaikkein rakkain, eikä häntä piesty puoliksikaan niin paljon kuin hänelle olisi ollut hyväksi; ja he kaikki kolme olivat hyvin onnellisiäa Heti kun Taffi oppi juoksentelemaan, meni hän joka paikkaan isänsä Tegumain kanssa, ja joskus he eivät tulleet kotiin ennen kuin olivat nälissään, ja silloin Teshumai Tewindrow tapasi sanoa:

»Missä ihmeessä te molemmat olette olleet, kun olette tulleet niin hirvittävän likaisiksi? Totisesti, rakas Tegumai, et ole paljon Taffia parempi.»

No, kuuntelehan nyt!

Eräänä päivänä Tegumai Bopsulai lähti majavarämeen läpi Wagai-virralle keihästämään toutaimia päivälliseksi, ja Taffi lähti hänen mukaansa. Tegumain keihäs oli tehty puusta, ja sen päässä oli hainhammas, mutta ennen kuin hän oli ennättänyt saada ainoatakaan kalaa, hän katkaisi sen sattumalta lyödessään liian kovaa joenpohjaan. He olivat monen monituisen mailin päässä kotoa (tietysti heillä oli välipala mukanaan pienessä pussissa), ja Tegumai oli unohtanut ottaa varakeihään mukaansa.

»Tässä on mainio kalapata!» sanoi Tegumai. »Ja minulta menee puoli päivää tämän keihään korjaamiseen.»

»Kotona sinulla on suuri musta keihäs», sanoi Taffi. »Anna minun juosta takaisin luolaan pyytämään sitä äidiltä.»

»Liian pitkä matka sinun palleroisille jaloillesi», vastasi Tegumai. »Voisit muuten vielä pudota majavarämeeseen ja hukkua. Meidän on koetettava parsia paha parhaan kykymme mukaan.»

Hän istuutui ja otti pienestä nahkaisesta työkalulaatikosta poronjänteitä ja nahkaviiluja ja isoja möykkyjä mehiläisenvahaa ja pihkaa ja rupesi korjaamaan keihästä. Taffikin istuutui loiskutellen varpaitaan vedessä ja nojaten leukaa käteensä ja ajatteli hyvin pontevasti. Sitten hän sanoi:

»Kuulehan isä, on kaamean haljua, että sinä ja minä emme osaa kirjoittaa, eikös olekin? Jos osaisimme, niin voisimme lähettää viestin uudesta keihäästä.»

»Taffi», sanoi Tegumai, »miten usein olen sanonut, ettet saa käyttää tuollaista siansaksaa! 'Kaamean haljua' ei ole kaunis sanontatapa — mutta olisipa tosiaankin mukavaa, jos voisimme kirjoittaa kotiin.»

Juuri silloin tuli eräs Muukalainen jokea pitkin, mutta hän kuului erääseen kaukaiseen heimoon, tewaralaisiin, ja hän ei ymmärtänyt sanaakaan Tegumain kieltä. Hän seisoi rantaäyräällä ja hymyili Taffille, koska hänellä itselläänkin oli pieni tytär kotona. Tegumai otti vyyhden poronsuonia ja rupesi korjaamaan keihästään.

»Tulepas tänne», sanoi Taffi. »Tiedätkö, missä äiti asuu?» Ja Muukalainen sanoi: »Um!» — hän oli näet, niinkuin tiedät, tewaralainen.

»Tyhmyri!» sanoi Taffi polkaisten jalkaansa, sillä hän näki parven hyvin suuria toutaimia nousevan virtaa juuri nyt, kun isä ei voinut käyttää keihästään.

»Älä vaivaa aikaihmisiä», sanoi Tegumai, joka paikkasi keihästään niin innokkaasti, ettei hänelle ollut aikaa kääntyä.

»En vaivaakaan», vastasi Taffi. »Haluan vain hänen tekemään mitä haluan hänen tekemään, mutta hän ei tahdo ymmärtää.»

»Älä sitten vaivaa minua», sanoi Tegumai, ja hän jatkoi poronsuonien jännittämistä suu täynnä irtonaisia jänteenpätkiä.

Muukalainen — hän oli oikea tewaralainen — istuutui ruohoon, ja Taffi näytti hänelle mitä isä oli tekemässä. Muukalainen ajatteli: »Tämä on hyvin, hyvin ihmeellinen lapsi. Hän polkee minulle jalkaa ja hän irvistelee. Hänen pitää olla tuon ylhäisen Päällikön tytär, joka on niin suuri, ettei hän ole minua näkevinäänkään.» Sitten hän hymyili yhä kohteliaammin.

»Niin», sanoi Taffi, »tahdon, että sinä menet minun äitini luo, sillä sinun jalkasi ovat pitemmät kuin minun ja sinä et putoa majavarämeeseen, ja pyydät häneltä isän keihästä — sen, jossa on musta kädensija ja joka riippuu lieden yläpuolella.»

Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) ajatteli: »Tämä on hyvin, hyvin ihmeellinen lapsi. Hän viittoo käsillään ja huutaa minulle, mutta en ymmärrä sanaakaan hänen puheestaan. Mutta ellen tee mitä hän tahtoo, niin pelkään tuon ylpeän Päällikön, Miehen-joka-kääntää-selkänsä-vieraille, vihastuvan kovasti.» Hän nousi ja kiskaisi suuren tuohenkappaleen koivusta ja antoi sen Taffille. Hän teki niin, oi Rakkaani osoittaakseen, että hänen sydämensä oli yhtä valkoinen kuin tuohi ja ettei hän aikonut mitään pahaa; mutta Taffi ei ymmärtänyt lainkaan.

»Ohoo!» huudahti hän vihdoin. »Nyt käsitän! Sinä tahdot saada äidin osoitteen, vai mitä? Luonnollisesti minä en osaa kirjoittaa, mutta voin piirtää, jos vain saan jonkun terävän puukon. Ole hyvä ja lainaa hainhammas kaulaketjustasi.»

Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) ei sanonut mitään; silloin Taffi ojensi pienen kätensä ja tavoitteli hänen kaulastaan kauniista helmistä, siemenistä ja hainhampaista tehtyä kaulanauhaa.

Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) ajattelu »Tämä on kovin, kovin, kovin ihmeellinen lapsi. Kaulaketjuni hainhammas on taikahain hammas, ja minulle on aina sanottu, että jos joku luvattani koskee siihen, niin hän heti paisuu tai halkeaa. Mutta tämä lapsi ei paisu eikä halkea, ja tuo mahtava Päällikkö, Mies-joka-tarkasti-hoitaa-tehtävänsä, joka ei vieläkään ole ollut minua huomaavinaan, ei näytä lainkaan pelkäävän, että hän paisuisi tai halkeaisi. Minun on parasta olla vielä kohteliaampi.»

Sitten hän antoi hainhampaan Taffille, joka heittäytyi pitkälleen maahan ja heilutteli jalkojaan ilmassa, niinkuin muutamat ihmiset piirustussalin lattialla, kun he aikovat piirtää, ja hän sanoi:

»Nyt piirustan oikein nätin kuvan! Voit katsella olkani yli, mutta et saa töykkiä. Ensiksi piirrän isän kalastamassa. Se ei ole aivan hänen näköisensä; mutta äiti kyllä tuntee, sillä olen piirtänyt keihään poikki. No niin, nyt piirrän toisen keihään, jonka isä tahtoo, sen, jossa on musta kädensija. Se näyttää pistävän isää selkään, mutta se johtuu siitä, että hainhammas luiskahti eikä tämä tuohenpala ole tarpeeksi iso. Tämä keihäs sinun pitäisi tuoda; sitten piirrän kuvan itsestäni selittämässä asiaa sinulle. Hiukseni eivät ole noin pystyssä, mutta on helpompi piirtää tällä tavalla. Nyt piirrän sinut. Minun mielestäni sinä olet oikein kaunis, mutta en osaa piirtää sinua kauniimmaksi, niin ettet saa loukkaantua. Oletko loukkaantunut?»

Muukalainen (ja hän oli eräs tewaralainen) hymyili. Hän ajatteli: »Jossakin on suuri tappelu tekeillä, ja tämä erikoinen lapsi, joka on ottanut minun taikahampaani, mutta ei paisu eikä halkea, käskee minua hakemaan heimon tuon suuren Päällikön avuksi. Hän on suuri Päällikkö tai muuten hän olisi jo ollut huomaavinaan minut.»

»Katsohan», sanoi Taffi piirtäen hyvin kovasti ja melkein raappien, »nyt olen piirtänyt sinut ja pistänyt sinun käteesi sen keihään, jonka isä haluaa, jotta muistaisit, että sinun on se tuotava. Nyt näytän, miten löydät äidin osoitteen. Kuljet eteenpäin, kunnes tulet kahden puun luo (nämä ovat ne puut) ja sitten menet yli kallion (tämä on se kallio) ja sitten joudut majavarämeeseen, joka on majavia täynnä. En ole pistänyt tähän kaikkia majavia, koska en osaa piirtää majavaa, mutta olen piirtänyt niiden päät, etkä niistä muuta näekään, kun kuljet rämeen läpi. Muista, ettet putoa siihen! Sitten luola onkin aivan rämeen takana. Se ei ole niin korkea kuin kalliot tavallisesti, mutta minä en osaa piirtää mitään pieneksi. Tässä ulkopuolella on minun äitini. Hän on kaunis. Hän on maailman kaunein äiti, mutta hän ei loukkaannu, vaikka hän näkee, että olen piirtänyt hänet näin rumaksi. Häntä ilahduttaa, kun minä osaan piirtää. No niin, siltä varalta, että unohtaisit, olen piirtänyt sen keihään, jonka isä tahtoo, luolan ulkopuolelle. Se on oikeastaan sisäpuolella, mutta kun näytät kuvaa äidille, niin hän antaa sen sinulle. Olen piirtänyt hänet kädet ylhäällä, sillä tiedän, että hän ilahtuu nähdessään sinut. Eikö tämä ole suloinen kuva? Ja oletko sinä ymmärtänyt oikein, vai pitääkö minun vielä kerran selittää?»

Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) katsoi kuvaa ja nyökytteli innokkaasti päätään. Hän sanoi itsekseen: »Ellen hae tälle suurelle Päällikölle apua, niin hänen vihollisensa, joita tulee keihäät kädessä joka puolelta, tappavat hänet. Nyt ymmärrän, miksi suuri Päällikkö ei ollut minua näkevinään! Hän pelkäsi, että hänen vihollisensa ovat piilossa pensaikossa ja näkevät hänen antavan sanoman minulle. Senvuoksi hän käänsi selkänsä minulle ja antoi tämän viisaan ja ihmeellisen lapsen piirtää tämän kauhean kuvan, joka kertoo hänen vaikeuksistaan. Minä menen hankkimaan hänen heimoltaan apua.» Hän ei kysynyt Taffilta osoitetta, vaan kiisi pois tuulen lailla pitäen tuohenkappaletta kädessään, ja Taffi istuutui ylenmäärin tyytyväisenä.

»Mitä sinä olet hommaillut, Taffi?» kysyi Tegumai. Hän oli korjannut keihäänsä ja heilutteli sitä varovaisesti sinne tänne.

»Omia pikku toimenpiteitäni, isä-kulta», vastasi Taffi. »Ellet kysy mitään, niin saat kaiken tietää vähän ajan kuluttua, ja sinä hämmästyt. Et tiedäkään, miten hämmästyt, isä! Lupaa, että hämmästyt!»

»Olkoon menneeksi», sanoi Tegumai ja jatkoi kalastustaan.

Muukalainen — tiedätkö, että hän oli tewaralainen? — juoksi kuva kädessä monta mailia ja aivan sattumalta hän huomasi Teshumai Tewindrowin luolansa ovella juttelemassa muutamien Neoliittisten rouvien kanssa, jotka olivat tulleet Alkuperäiselle välipalalle. Taffi oli hyvin Teshumain näköinen, varsinkin kasvojen yläosan ja silmien puolesta, niin että Muukalainen — aina vain puhdasverinen tewaralainen — hymyili kohteliaasti ja ojensi Teshumaille tuohenkappaleen. Hän oli juossut kovaa, niin että hän huohotti, ja hänen jalkansa olivat raapiutuneet risukoissa, mutta hän yhä koetti pysytellä kohteliaana.

Kohta kun Teshumai näki kuvan, kirkaisi hän kuin mikäkin ja hyökkäsi Muukalaisen kimppuun. Muutkin Neoliittiset rouvat iskivät hänet maahan ja istuivat hänen päälleen kuusi rinnakkain, ja sillä aikaa Teshumai jauhoi hänen hiuksiaan.

»Se on yhtä ruma kuin tämän Muukalaisen nenä», hän sanoi. »Hän on pistänyt minun Tegumaini täyteen keihäitä, ja peloittanut Taffi-paran, niin että hiukset seisovat aivan pystyssä; eikä hän tyydy siihen, vaan tuo vielä minulle tämän hirvittävän kuvan työstään. Katsokaa!»

Hän näytti kuvaa kaikille Neoliittisille rouville, jotka kärsivällisesti istuivat Muukalaisen päällä.

»Tässä on minun oma Tegumaini käsi poikkinaisena; tässä keihäs pistää hänen selästään; tässä mies pitää keihästä valmiina pistämään; tässä toinen mies tuo keihästä luolasta, ja tässä on koko joukko ihmisiä» (ne olivat oikeastaan majavia, mutta ne näyttivät pikemminkin ihmisiltä) »jotka hyökkäävät Tegumain kimppuun takaapäin. Eikö tämä ole järkyttävää!»

»Kauhean järkyttävää!» sanoivat Neoliittiset rouvat, ja he täyttivät Muukalaisen hiukset mudalla (mistä hän ällistyi kovasti) ja he rummuttivat kumahtelevia Heimorumpuja, ja kutsuivat koolle kaikki Tegumain heimon päälliköt.

Hetmanneineen ja Dolmanneineen ja kaikki Negukset ja Woonit ja Akhoondit sekä Warlockit ja Angekokit ja Dshudshu-miehet ja Bonait ja muut, jotka päättivät, että ennen kuin pää katkaistaisiin poikki Muukalaiselta, oli hänen heti paikalla vietävä heidät virralle ja näytettävä, mihin hän oli piiloittanut Taffi-paran.

Tällä välin Muukalainen (huolimatta siitä, että hän oli tewaralainen) oli todellakin tuskaantunut. He olivat hieroneet hänen tukkansa mutaa täyteen; he olivat kieritelleet häntä terävillä piikivillä; he olivat istuneet hänen päällään kuusi rinnakkain; he olivat muksautelleet ja moksautelleet häntä, kunnes hänen henkensä oli salpautua; ja vaikka hän ei ymmärtänyt heidän puhettaan, oli hän aivan varma, että ne nimet, joilla Neoliittiset rouvat häntä nimittivät, olivat kaikkea muuta kuin naismaisia. Kuitenkaan hän ei sanonut mitään, kunnes koko Tegumain Heimo oli kokoontunut, ja sitten hän johdatti heidät Wagai-virran rannalle, ja he tapasivat Taffin tekemästä kaulaketjua päivänkakkaroista ja Tegumain huolellisesti keihästämästä pieniä toutaimia korjatulla keihäällään.

»Hyvä, oletpa ollut sukkela!» sanoi Taffi. »Mutta miksi sinä toit noin paljon ihmisiä mukaasi? Isä kulta, tässä on se hämmästys. Oletko hämmästynyt isä?»

»Kovin», vastasi Tegumai; »ja se on pilannut koko kalastukseni tältä päivältä. Miksi koko arvoisa, rakastettava, suloinen, siisti, rauhallinen heimo on täällä, Taffi?»

Ja niin olikin. Ensimmäisenä käveli Teshumai Tewindrow ja Neoliittiset rouvat pitäen lujasti kiinni Muukalaista, jonka hiukset olivat mutaa täynnä (vaikka hän oli tewaralainen). Heidän jäljestään tulivat Ylipäällikkö, Varapäällikkö, Sijais- ja Apulaispäälliköt (kaikki aseistettuina hampaita myöten), Hetmannit ja Sadanpäällysmiehet, Platoffit plutoonoineen, Dolmannit detashementteineen, Woonit, Negukset ja Akhoondit järjestyneinä jälkijoukoksi (kaikki aseistettuina hampaita myöten). Niiden jäljestä tuli koko Heimo arvonmukaisessa järjestyksessä alkaen niistä, jotka omistivat neljä luolaa (yhden kutakin vuodenaikaa varten) ajokasporon ja kaksi lohiputousta, aina läänitysmaaorjiin, jotka olivat puoleksi oikeutetut puoleen karhuntaljaan talviöinä ja seisomaan seitsemän metrin päässä nuotiosta, ja lopuksi tulivat orjat, joilla oli oikeus pitää kaluttua ydinluuta kilvessään. (Eikö se ollut komea kulkue, Rakkaani?) Kaikki siellä olivat rehennellen ja meluten, ja he pelottivat jokaisen kalan kahden mailin päähän, ja Tegumai kiitti heitä sujuvalla Neoliittisella puheella.

Sitten Teshumai Tewindrow juoksi suutelemaan ja halailemaan Taffia; mutta Tegumain Heimon Ylipäällikkö tarttui Tegumaita niskavilloihin ja ravisti häntä ankarasti.

»Selitä! Selitä! Selitä!» huusi koko Tegumain Heimo.

»Herran tähden!» sanoi Tegumai. »Päästä minun niskavillani. Eikö ihminen voi katkaista toutainkeihästään ilman että koko maailma hyökkää hänen niskaansa? Te olette kiusallista väkeä.»

»En usko, että olette tuoneet kuitenkaan isän mustavartista keihästä», sanoi Taffi. »Ja mitä olettekaan tehneet suloiselle Muukalaiselle?»

He olivat mukiloineet häntä kaksittain ja kolmittain ja kymmenittäin, kunnes hänen silmänsä tuijottivat aivan tylsinä. Hän saattoi vain läähättää ja osoittaa Taffia.

»Missä ovat ne pahat ihmiset, jotka ovat sinut keihästäneet, rakkaani?» kysyi Teshumai Tewindrow.

»Ei täällä ole ketään», vastasi Tegumai. »Ainoa vieraani tänä aamuna on ollut tuo vaivainen veitikka, jonka te olette melkein läkähdyttäneet. Hullujako te olette vai viisaita, oi Tegumain Heimo?»

»Hän toi kauhean kuvan», sanoi Ylipäällikkö, — »kuvan, joka kertoi, että sinä olit keihäitä täynnä.»

»Mi.. o... ehkä minun olisi pitänyt paremmin selittää, että minä annoin hänelle sen kuvan», sanoi Taffi, mutta hän ei tuntenut oloaan oikein mukavaksi.

»Sinä!» huudahti Tegumain Heimo yhteen ääneen. »Pieni-huonotapainen-persoona-jonka-pitäisi-saada-selkäänsä! Sinäkö?»

»Taffi-kulta, pelkään, että olemme joutuneet pieniin ikävyyksiin», sanoi hänen isänsä ja kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja silloin ei Taffi enää pelännyt.

»Selitä! Selitä! Selitä!» sanoi Tegumain Heimon Ylipäällikkö ja hyppi yhdellä jalalla.

»Tahdoin Muukalaista hakemaan isän keihästä, ja senvuoksi tein tuon piirroksen», sanoi Taffi. »Ei ollut useampia keihäitä. Oli vain yksi keihäs. Piirsin sen varmuuden vuoksi kolme kertaa. En voinut auttaa, että se näytti pistävän isää selkään — tuohenpalasessa ei ollut enempää tilaa; ja nuo olennot, joita äiti sanoo ihmisiksi, ovat majavia. Piirsin ne näyttääkseni hänelle tien rämeen läpi; ja minä piirsin äidin luolan suulle ihastuneena katselemaan Muukalaista, koska hän on niin mainio mies, ja _minun_ mielestäni te olette maailman tylsin kansa», sanoi Taffi. »Hän on hyvin mainio mies. Miksi olette voidelleet hänen hiuksensa mudalla? Peskää hänet!»

Kukaan ei sanonut mitään pitkään aikaan, kunnes Ylipäällikkö purskahti nauruun; sitten Muukalainen (joka lopuksikin oli tewaralainen) nauroi; sitten Tegumai nauroi, kunnes hän vaipui vatsalleen rannalle; sitten koko Heimo purskahti kovaan ja äänekkääseen nauruun. Ainoat nauramattomat ihmiset olivat Teshumai Tewindrow ja muut Neoliittiset rouvat. He olivat hyvin kohteliaita miehilleen ja sanoivat yhtämittaa: »Idiootti!»

Sitten Tegumain Heimon Ylipäällikkö huusi ja sanoi ja lauloi:

»Oi Pieni-huonotapainen-persoona-jonka-pitäisi-saada-selkäänsä, sinä olet tehnyt suuren keksinnön!»

»En minä sitä tarkoittanut; tahdoin vain isän mustavartisen keihään», vastasi Taffi.

»Älä huoli. Se _on_ suuri keksintö, ja joskus sitä tullaan sanomaan kirjoittamiseksi. Nykyään se on vain kuvakirjoitusta, mutta niinkuin tänään olemme nähneet, kuvat eivät aina ole oikein ymmärrettäviä. Mutta tulee aika, oi Tegumain Lapsi, jolloin me teemme kirjaimia — kaikki kaksikymmentäseitsemän kappaletta — ja me osaamme lukea yhtä hyvin kuin kirjoittaa ja silloin voimme tarkasti, erehtymättä, sanoa mitä tarkoitamme. Peskööt Neoliittiset rouvat mudan Muukalaisen tukasta!»

»Se ilahduttaa minua», sanoi Taffi, »sillä vaikka te olette tuoneet Tegumain Heimon jokaisen muun keihään, olette kuitenkin unohtaneet isän mustavartisen keihään.»

Silloin Ylipäällikkö huusi ja sanoi ja lauloi: »Taffi-kulta, kun ensi kerralla kirjoitat kuvakirjeen, niin sinun on parasta lähettää sen mukana mies, joka voi selittää mitä kirje tarkoittaa. Itse puolestani en välitä, mutta seuraukset ovat hyvin pahat muulle Tegumain Heimolle, ja niinkuin näet, se hämmästyttää vierasta.»

Sitten he ottivat Muukalaisen (Tewarista kotoisin olevan syntyperäisen tewaralaisen) Tegumain Heimon jäseneksi, koska hän oli gentlemanni eikä nostanut melua siitä mudasta, jota Neoliittiset rouvat olivat hieroneet hänen tukkaansa. Mutta siitä päivästä tähän saakka (ja luulen, että vika on Taffin) sangen harvat pikkutytöt ovat mielellään opetelleet lukemaan tai kirjoittamaan. Useimmat heistä mieluummin piirtävät kuvia ja leikkivät isänsä kanssa — aivan niinkuin Taffikin.

MITEN AAPINEN TEHTIIN.

Kaksi viikkoa sen jälkeen kuin Taffimai Metallumai (nimitämme häntä edelleenkin Taffiksi, Rakkaani) oli tehnyt tuon pienen erehdyksensä isän keihään ja Muukalaisen ja kuvakirjeen ja kaiken suhteen, läksi hän taas kalaan isänsä kanssa. Hänen äitinsä olisi tahtonut hänen jäävän kotiin auttamaan vuotien ripustamisessa kuivausseipäille heidän Neoliittisen luolansa ulkopuolelle, mutta Taffi livahti isänsä matkaan hyvin aikaisin, ja sitten he kalastelivat. Pian Taffi rupesi tirskumaan, ja hänen isänsä sanoi:

»Älä tee tyhmyyksiä, lapsi.»

»Mutta eikö se ollut huvittavaa!» vastasi Taffi. »Etkö muista, miten Ylipäällikkö pullisti poskiaan ja miten hullunkuriselta meidän mainio Muukalainen näytti mutaisine hiuksineen?»

»Muistan kyllä», sanoi Tegumai. »Sain maksaa kaksi porontaljaa — kaksi pehmeätä, reunuksilla koristettua porontaljaa — Muukalaiselle kaikesta mitä olimme hänelle tehneet.»

»_Me_ emme tehneet mitään», vastusteli Taffi. »Emme me, vaan äiti ja Neoliittiset rouvat — ja muta.»

»Älkäämme siitä jutelko», sanoi Tegumai. »Syökäämme välipalaa.»

Taffi otti ydinluun ja istui hiirenhiljaa kymmenen kokonaista minuuttia, ja sillä välin hänen isänsä kiskoi hainhampaalla tuohta. Sitten ei Taffi enää voinut pitää suutaan kiinni:

»Isä, olen ajatellut salaista yllätystä. Lausu joku ääni — mikä tahansa.»

»Ah!» sanoi Tegumai. »Kelpaako tämä aluksi?»

»Kelpaa», vastasi Taffi. »Sinä näytit aivan toutaimelta, jonka suu on auki. Sano se uudelleen, ole hyvä.»

»Ah! Ah! Ah!» sanoi isä. »Älä rupea hävyttömäksi, tyttöni.»

»En aio olla hävytön, en lainkaan», vastasi Taffi. »Tämä on osa sala-yllätys-ajatustani. _Sanothan_, isä kulta, a h ja pidät suutasi auki ja lainaat tuota hammasta. Aion piirtää toutaimen, joka pitää suutaan ammollaan.»

»Miksi?» kysyi hänen isänsä.

»Etkö huomaa?» vastasi Taffi piirtäen tuohelle. »Tästä tulee meidän oma pieni salainen yllätyksemme. Kun minä piirrän avosuisen toutaimen nokeen luolan perälle — jos äiti ei huomaa — niin se muistuttaa sinua tästä ah-äänestä. Sitten me voimme leikkiä, niinkuin minut olisi heitetty pimeyteen ja yllättäisin sinut tuolla äänellä — niinkuin tein majavarämeellä viime talvena.»

»Todellako?» sanoi isä sillä äänellä, jota aikuiset käyttävät, kun he kuuntelevat tarkasti. »Jatka, Taffi.»

»Äh!» huudahti Taffi. »En osaa piirtää koko toutainta, mutta voin piirtää jotakin, mikä muistuttaa toutaimen suuta. Tiedäthän, miten ne seisoivat päällään mutaan uppoutuneina? Hyvä, tässä on vaatimaton toutain (voimme kuvitella, että se on kokonaan piirretty). Tässä juuri on suu, ja se merkitsee: ah.»

»Ei hullumpaa», sanoi Tegumai ja raapusti itseään varten omaan tuohenkappaleeseensa, »mutta olet unohtanut viiksisäikeen, joka riippuu sen suun poikki.»

»Mutta minä en osaa piirtää, isä.»

»Ei sinun tarvitsekaan piirtää siitä muuta kuin suuaukko ja viiksisäije sen poikki. Silloin tiedämme, että se on juuri toutain, koska ahvenilla ja taimenilla ei ole viiksisäijettä. Katsohan tätä, Taffi.»

»Minä jäljennän sen», sanoi tyttö. »Mutta ymmärrätkö, kun näet _tämän_?»

»Täydelleen», vastasi hänen isänsä. »Ja nähdessäni sen missä tahansa minä hämmästyn, aivan kuin sinä hyppäisit puun takaa ja sanoisit ah!»

»No, lausu joku toinen ääni», kehoitti Taffi hyvin ylpeänä.

»Yah!» sanoi hänen isänsä hyvin äänekkäästi.

Nyt sinun pitää muistaa, Rakkaani, että Tegumai Bopsulain kielessä y lausuttiin niinkuin meillä j; Tegumai siis äänsi: »_Jah_!»

»Hm», sanoi Taffi. »Se on sekalainen ääni. Loppupuoli on ah-toutaimensuu; mutta miten me piirrämme alkupuolen? Ye-ye-ye jaah! Ya!»

»Se muistuttaa paljon toutaimensuu-ääntä. Piirtäkäämme joku toinen osa toutainta ja yhdistäkäämme ne», sanoi hänen isänsä. Hänkin oli innostunut.

»Ei. Jos ne yhdistetään, niin silloin minä unohdan. Piirrä se erikseen. Piirrä pyrstö. Jos se seisoo päällään, niin pyrstö tulee ensiksi. Luulen muuten, että osaan piirtää häntiä helpommin», sanoi Taffi.

»Sattuva huomautus», sanoi Tegumai. »Tässä on toutaimen pyrstö ye-ääntä varten.»

»Minäkin koetan», sanoi Taffi.

»Muista, etten minä osaa piirtää yhtä hyvin kuin sinä, isä. Eikö menettele, jos piirrän vain hännän haljenneen osan ja pistän pienen viivan siihen, missä ne yhtyvät?»

Isä nyökkäsi, ja hänen silmänsä säteilivät innostuksesta.

»Ihastuttavaa», sanoi Taffi. »No, lausu taas joku ääni, isä.»

»Oh!» sanoi hänen isänsä hyvin kovaa.

»Se on hyvin helppo», sanoi Taffi. »Sinun suusi on pyöreä kuin muna tai kivi. Siis joku muna tai kivi voi merkitä sitä.»

»Et aina löydä munia tai kiviä. Meidän on piirrettävä ympyrä, joka suunnilleen muistuttaa sellaista.»

»Voi miten lystiä!» sanoi Taffi. »Miten monta äänikuvaa me jo olemmekin saaneet kokoon! No, isä, lausu taas jotakin.»

»Ssh!» sanoi hänen isänsä rypistäen otsaansa, mutta Taffi oli liian innoissaan sitä huomatakseen.

»Sehän on ihan helppo», sanoi hän riipustaen tuohelleen.

»Mh, mitä?» kysyi hänen isänsä. »Tarkoitin, että olin ajatuksissani enkä tahtonut tulla häirityksi.»

»Sama ääni juuri, aivan sama. Saman äänen käärme tekee, kun se on ajatuksissaan eikä tahdo tulla häirityksi. Tehdään ssh-ääni käärmeestä. Kelpaako tämä?»

»Kas tällä tavalla», jatkoi hän. »Tämä on toinen salayllätys. Kun piirrät sihisevän käärmeen pienen takaluolasi ovelle, jossa sinä korjaat keihäitäsi, niin minä tiedän, että sinä ajattelet kovasti; ja minä tulen sisään ihan hiirenhiljaa. Ja jos sinä piirrät sen puuhun joen rannalle, kun olet kalastamassa, niin minä tiedän, että sinä tahdot minun kulkevan ihan, ihan hiirenhiljaa, jotteivät rannat tärisisi.»

»Aivan oikein», sanoi Tegumai. »Tässä leikissä on paljon enemmän asiaa, kuin saatat ajatellakaan. Taffi-kiltti, olen huomannut, että sinun isäsi tytär on keksinyt hienoimman asian, mikä ikinä on keksitty siitä pitäen, kuin Tegumain heimo otti käytäntöön hainhampaat keihäittensä kärkiin piikiven asemesta. Uskon, että me olemme keksineet maailman suurimman salaisuuden.»

»Kuinka niin?» kysyi Taffi, ja hänenkin silmänsä kimalsivat ihastuksesta.

»Katsohan nyt», sanoi hänen isänsä. »Mikä on vesi Tegumain kielellä?»

»_Ya_ luonnollisesti, ja se tarkoittaa myöskin jokea — niinkuin Wsgai-ya — Wagai-joki.»

»Mikä on paha vesi, joka juotua antaa kuumeen — musta vesi — rämevesi?»

»_Yo_ tietenkin.»

»No, katsohan nyt!» sanoi hänen isänsä. »Otaksutaanpa, että näet tämän piirrettynä jonkin majavarämeessä olevan seipään kylkeen?» Ja hän piirsi näin (YO).

»Toutaimenpyrstö ja pyöreä muna. Kaksi ääntä sekoitettu! Y o, huono vesi», sanoi Taffi. »Tietysti minä en juo tuota vettä, koska tiedän, että se on pahaa.»

»Mutta minun ei tarvitse olla lainkaan lähellä tuota vettä. Voin olla penikulmien päässä metsästämässä ja kuitenkin...»

»Ja _kuitenkin_ olisi aivan samaa, kuin jos sinä olisit siinä huutamassa: 'Mene pois, Taffi, tai saat kuumeen!' Kaikki tuo on toutaimenpyrstössä ja pyöreässä munassa! Voi isä, meidän täytyy pian päästä tästä kertomaan äidille!» ja Taffi tanssi hänen ympärillään.

»Ei vielä», virkkoi Tegumai, »ei ennen kuin olemme päässeet hiukan pitemmälle. Katsotaanhan! Yo on huonoa vettä, mutta so on tulella keitettyä ruokaa, eikö niin?» Ja hän pursi näin (SO).

»Niin. Käärme ja muna», sanoi Taffi. »Se merkitsee siis, että ateria on valmis. Jos näet sen piirrettynä puuhun, niin tiedät, että on aika tulla luolalle. Niin minä tekisin.»

»Kyllähän sinä tulisit!» sanoi Tegumai. »Mutta olet oikeassa. Odotahan hiukan; tässä on pieni hankaluus. _So_ merkitsee 'tule syömään', mutta _sho_ tarkoittaa kuivaussalkoja, joihin me ripustamme taljoja.»

»Inhoittavat vanhat kuivausseipäät!» sanoi Taffi. »Minua vihoittaa, kun pitää auttaa äitiä ripustamaan noita raskaita, kuumia, karvaisia nahkoja niille. Jos sinä piirtäisit käärmeen ja munan, ja minä luulisin sen tarkoittavan päivällistä ja tulisin metsästä kotiin ja huomaisinkin, että minun pitäisi auttaa äitiä ripustamaan nahkoja kuivausseipäisiin, niin kuinka silloin kävisi?

»Sinä olisit äreä ja tekisit äidin samanlaiseksi. Meidän on tehtävä uusi kuva _sho_-ääntä varten. Meidän on piirrettävä täplikäs käärme, joka sihisee: 'sh-sh', ja kuvitella, että sileä käärme sihisee vain: 'sss'.»

»En ole varma, osaisinko pistää nuo täplät», sanoi Taffi. »Ja ehkä sinä olisit niin kiireissäsi, että jättäisit ne pois, ja minä luulisin, että on _so_, kun onkin _sho_, ja äiti saisi minut kiinni joka tapauksessa. i! Minusta on parempi piirtää nuo hirvittävät korkeat kuivausseipäät itse, ja tehdä asia _aivan_ selväksi. Pistän ne heti sihisevän käärmeen jälkeen. Katsohan!» Ja hän piirsi näin (SHO).

»Ehkä tuo on varminta. Kyllähän nuo muistuttavat meidän kuivausseipäitämme», sanoi hänen isänsä nauraen. »Nyt minä teen toisen äänen, jossa on käärme- ja kuivausseiväs-äänet. Sanon: _shi_. Se merkitsee Tegumain kielellä keihästä, Taffi.» Ja hän nauroi.

»Älä tee minusta pilkkaa», sanoi Taffi, joka muisti kuvakirjettä ja Muukalaisen hiuksiin hierottua mutaa. »Piirrä sinä se, isä.»

»Emme tällä kertaa välitä majavista emmekä kallioista, vai mitä?» sanoi hänen isänsä. »Piirrän suoran viivan keihästäni varten.» Ja hän n piirsi näin (SHI).

»Äitikään ei voisi erehtyä luulemaan, että minut on murhattu.»

»Pyydän, ettet jatka, isä. Se tuntuu niin epämiellyttävältä. Anna tulla enemmän ääniä. Me olemme päässeet pitkälle.»

»Mm-hm!» sanoi Tegumai tuijottaen eteensä. »Otetaan _shu_. Se merkitsee pilveä.»

Taffi piirsi käärmeen ja kuivausseipään. Sitten hän pysähtyi.

»Meidän pitää tehdä uusi kuva tuolle äänelle, eikö pidäkin?»

»Shu-shu-u-u-u!» sanoi hänen isänsä. »Se kuulostaa samalta kuin tuo pyöreä muna-ääni ohennettuna.»

»Ehkä piirrämme pyöreän ohuen munan ja kuvittelemme, että se on sammakko, joka on paastonnut vuoden.»

»E-ei», sanoi hänen isänsä. »Jos me piirrämme sen kiireesti, niin voimme erehtyä ja luulla sitä oikeaksi pyöreäksi munaksi. Shu-shu-shu! Sanonpa mitä on tehtävä. Me avaamme pienen reiän sen toiseen päähän osoittaaksemme, miten O-ääni vuotaa ohueksi. Tällä tavalla.» Ja hän piirsi näin (U).

»Voi, kun siitä tuli hyvä! Paljon parempi kuin laiha sammakko. Jatka», sanoi Taffi käytellen hainhammastaan.