Part 2

EEVASTIINA: Eihän nyt toki niin kiire liene, ettei rovasti ehdi sisään tulla ja vähän kahvia nauttia.

ROVASTI: Onpa kyllä, emäntä hyvä. Kiitoksia paljon vain. Paluumatkalla ehkä pysäytetään sitte, vai mitä kanttori arvelee?

LUKKARI: Niin kai se on, kuin rovasti sanoo, paras, että se kahvikulta nyt täytyy jättää.

EEVASTIINA: Minnekäs se nyt sitte semmoinen kiire on?

ROVASTI: Ruuskasen muoria ripittämään. Kuuluu lähtöä tekevän.

EEVASTIINA: Va, Kolkontaipaleelle sitte?...

LUKKARI: Sen Hiltusen lapsen ristiminen nyt kyllä kahvinkin takia olisi voinut myöhemmäksi lykkäytyä. (Menee Hiskiasta tervehtimään).

ALIINA: Vai on Hiltusella ristiäiset? (Puolikovaan Eevastiinalle häntä kylkeen sysäisten). Eipä vieläkään Hiltuska ole lauhtunut, että olisi ristiäisiin kutsunut!

EEVASTIINA (samoin Aliinalle puolikovaan, myöskin koskettaen kylkeen): On sitä ylpeyttä ja sisua siinäkin!

ROVASTI (joka sillä välin on Tanelia puhutellut, istuutuu rahille): Nyt tahtoisin vain vähän vaaria puhutella... Kas, siinähän vaari onkin.

HISKIAS (tulee Sakarin häntä käsipuolesta taluttaessa rovastin luo): Hyvää... hyvää päivää, ro... rovasti! Terve tu... tuloa kerran Hintikkalaankin... laankin!

ROVASTI (nousee ja kättelee Hiskiasta): Päivää, päivää, vanha isäntä! (Asettaa Hiskiaksen viereensä rahille istumaan). Kuinkas vanha isäntä jaksaa? Hyvin kai, niinkuin näkyy?

HISKIAS: Minä ol... olen, niinkuin ro... rovasti tietää, kovin... kovin huonokuuloinen.

ROVASTI (kovasti): Sanoin, että hyvinhän vanha isäntä näkyy jaksavan eikä ole vanhentunutkaan sitte viime näkemältä ollenkaan.

HISKIAS: Vanha ja...ja raihnashan mi... minä olen. Ja yhä huo... huonommaksi vain alkaa se kuu .. kuulo käydä.

LUKKARI (Eevastiinalle, joka on häntä puhutellut): Eipä luulisi vaarista sitä. Silmät ovat vielä niin terävät kuin naskali.

HISKIAS (joka oli jotakin kuulevinaan): Häh? Tuleeko huo... huono heinävuosi?

LUKKARI (kovaa): Minä sanoin vain, että vielä on vanha isäntä kovin virkunnäköinen: silmät terävät kuin naskali.

ROVASTI: Ja muistikin taitaa olla yhtä hyvä. Siihen vanhan isännän muistiinhan minun oli tässä aikomus juuri turvautuakin.

HISKIAS: Niin, niin tur... turvautuahan sitä mui... muihin pitää, arvoisa ro... rovasti.

ROVASTI (huutaen korvaan): Hyvä muisti, sanoin, vanhalla isännällä vielä kuuluu olevan, muisti, joka ei petä.

HISKIAS: Muistanhan minä... minä vähän. Vaan ehkä lienee joku... joku minua pet... pettänytkin.

EEVASTIINA: Aina se kuitenkin asioita sotkee.

SAKARI: Vaari kun ei ole tottunut kaikkien puheeseen, niin ei aina oikein selvää saa.

ROVASTI: Se on totta. Koetan kysyä sitte ihan lyhyesti. (Hiskiakselle korvaan, harvaan). Muistaako isäntä tällä paikkakunnalla, isännän nuoruudessa, asuneen erään Piironen nimisen suutarin, joka oli muuttanut Venäjälle, — Moskovaan?

HISKIAS: Niin, muis... muistanko suutari Pii... Piirosta?

ROVASTI: Niin. Oliko täällä sen niminen teidän nuoruudessanne?

HISKIAS: Piironenhan se... se minun ken... kenkärähjiäni paikkaili... kaili. Ja uu... uusiakin se teki ja... ja hyvä suu... suutari olikin. Mutta sitte ka... katosi yht'äkkiä rep... reppuryssäin seurassa... rassa eikä tiedetty... ra... rajanko taakse... taakse se meni vai lä... lähetyssaarnaajaksi... jaksi Ahrikkaan, siinä kun... kun näät oli vä... vähän sitä... sitä saarnaamisen... tautiakin.

ROVASTI: Mattiko se oli nimeltään?

HISKIAS: Matti... Matti Piironen se... se oli. Muistanhan... mi... minä sen Matti... Matti Piirosen kas... kaskujakin, joita se... se aina pikilankaa... kaa vedellessään mi... minulle kertoi.

ROVASTI (lukkarille): Taitaapa ehkä olla sama Matvei Pirone, joka siinä kuulutuksessa mainitaan ja joka kuuluu Moskovassa rikastuneen keisarillisen baletin tanssijattarille kenkiä laittamalla.

LUKKARI: Ehkäpä sitte vielä se perillinen täältä löytyykin, herra rovasti.

TANELI: Onko se se viime sunnuntain peräänkuulutus, jossa sitä neljänkymmenentuhannen ruplan perijää etsitään?

ROVASTI: Se sama. Sillä Piirosella, josta siellä Moskovassa oli tehty ranskalainen suutari Pirone, kuuluu olleen nuorempi sisar. Se oli täällä ollut naimisissa, mutta hän ja hänen miehensä kuolivat jätettyään jälkeensä vain yhden tyttölapsen.

HISKIAS (joka sillä välin on alkanut yhä enemmän vilkastua ja käydä uteliaaksi, yrittää usein keskeyttää rovastia ja saa vihdoin kysytyksi): Mitäs var... varten sitä... sitä rovasti mi... minulta tiedustelee... telee?

ROVASTI: Siksi, että Piironen on jättänyt jälkeensä suuren perinnön.

HISKIAS: Häh? Perin... perinnön?

ROVASTI (kovaan ja harvaan): Niin, että tietääkö isäntä, oliko sillä Matti Piirosella mitään sukulaisia?

HISKIAS: Matillako su... sukulaisia?

ROVASTI: Niin. Oliko Matti Piirosella sisarta tahi veljeä?

HISKIAS: Ky... ky... kyllä hänellä... nellä si... sisar oli. (Alkaa antaa vältteleviä vastauksia, katsellen muihin läsnä oleviin). Vaan en... en minä sen ni... nimeä nyt osaa... osaa, herra ro... rovasti, tässä... tässä paikalla... kalla sa... sanoa.

ROVASTI: No, olikohan mahdollisesti hänen sisarensa siihen aikaan naimisissa?

HISKIAS: Sisarko nai... naimisissa?

ROVASTI: Niin. Onko isännällä siitä mitään muistissa jälellä?

HISKIAS: En... en voi sa... sanoa ny... nyt. Pitäisi saa... saada vähän... vähän enemmän ai... aikaa muistella... tella. Tässä al... alkaa pää pääkin mennä sekaisin... sekaisin.

EEVASTIINA: Nyt alkaa vaari höpistä.

ROVASTI: Eihän se ihme olekaan. Voidaanhan tämä tällä kertaa jättää. Ehkä isäntä jo paremmin muistaa toiste.

HISKIAS: Mi... mitä rovasti ky... kysyi?

ROVASTI: Sanoin, että isäntä koettaa toiseksi kertaa selvitellä minkä siitä vielä muistaa.

HISKIAS: Kyllä... ky... kyllä! Olisikos sen... sen Matin si... sisaren pitänyt olla... olla naimisissa?

ROVASTI (kovaan ja harvaan): Niin arvellaan. Mutta nyt olisi saatava selko siitä, kenen kanssa hän oli naimisissa ja mikä miehen sekä mahdollisesti lapsen tahi lasten nimet ovat, koska kirkonkirjat ovat siinä kohdin tulipalon johdosta puutteelliset.

HISKIAS: Minä ko... koetan vielä mui... muistella, herra ro... rovasti. Nyt on pää... pää taas vähän sekaisin... kaisin.

ROVASTI: Hyvä on, hyvä on. Olihan tässä jo alkua selvitykseen hyvänlaisesti.

EEVASTIINA: Jollei vain taaskin ole vanhuuttaan höpsinyt ja tietäväksi tekeytynyt, herra rovasti.

ROVASTI: Mitäpä syytä isännällä olisi omiaan panna?

HISKIAS: Että mi... mitä se Eevastiina taas sa... sanoi? (Eevastiinalle tiukasti). Älä si... siinä puutu... puutu asiaan, vaan mene tiehesi!

EEVASTIINA: Näetsen tuota!

ROVASTI: No, no, ei saa vanha isäntä kiukustua! Ei emäntä mitään sanonut.

HISKIAS: Aina kiel... kieltään soittaa. (Sakarille). Sakari on kuul... kuullut, mi... mitä rovasti tahtoo... tahtoo tietää ja mi... minä sen mukaan... mukaan koetan muistaa.

SAKARI: Kyllä, vaari, kyllä.

ROVASTI: No, niin! Toisen kerran sitte lisää. Nyt täytyy jo lähteä, kanttori.

LUKKARI: Niin, onhan se pannu sielläkin odottamassa.

NIMISMIES (kovin ruotsinvoittoisesti suomea puhuva hätikkö, tulee portista tervehtien): Hyve peive! Hyve peive!

ROVASTI: Siinähän on meidän vallesmannimmekin.

NIMISMIES: Kuulin talon trenkkipoikka, ette herr pruust' ole teelle. Minun pitte velttemett' saa tappa herr pruust'. (Kättelee).

ROVASTI: Vai minua tapaamaan vallesmanni tuli?

LUKKARI: Nyt eivät vallesmannille enää ryöstöt riitä, kun jo itse rovastia tappamaan tuli! (Yleistä naurua).

NIMISMIES: Jälle kanttori laula falskisti. (Rovastille). Förlåt, herr prost! Yks tärkki paper pyyde jette herr pruustill'.

ROVASTI: Kuulutusko sekin on?

NIMISMIES (ottaen esille paperin, jonka antaa rovastille): Hyvin tärkki kuulutus. Se pites velttemett' hoomen kirkoss' kuulutetta, herr prost.

LUKKARI: Joko perillistä taaskin etsitään?

NIMISMIES: Vastapein, vastapein! Ne suurvarkkat Soininen ja Anttikainen on peesse irki, karkku peesse fanginföörarilt'. (Yleinen hämmästys).

EEVASTIINA (Aliinalle): Jo sitte ollaan taas kauhun vallassa tässä pitäjässä!

ALIINA: Totta toisen kerran jo!

ROVASTI (joka on lukenut paperin): Olipas se ikävä juttu!

TANELI: Jopa niitä huonosti kuljetellaankin sitte!

LUKKARI: Vaikka kuuluisia ovatkin!

SAKARI: Ja ruunun on kyyti!

NIMISMIES: Minun piiriss' se ei on tapahdut. Toise pittejes' se tapahdu. Siell' ole jo suur' varkkaus tapahdu. Varma se on tekke sama varkkat.

EEVASTIINA Älä Herra saata, jos vielä meillekin tulevat!

ROVASTI: Jumalan käsiin on kaikki jätettävä, rakkaat ystävät. Ai, ai, kanttori! Lähdetään jo! (Hyvästelee).

LUKKARI (leikillisesti): "Seiväsparihan" tuo tielle tuli ja viivytteli. (Hyvästelee myöskin).

NIMISMIES: Tiainen ole meiden pittejes sattakiel'. Hene laulutakki ei kukka tiell' jee. (Yleistä naurua). Minu jo kiiru lehte. (Hyvästelee ja lähtee lukkarin kanssa portista perälle, häntä hilpeästi olkapäälle taputellen).

ROVASTI (hyvästellen viimeiseksi Hiskiasta, huutaa hänelle korvaan): Isäntä koettaa nyt muistella, mitä tietää.

HISKIAS (salaperäisesti): Kyllä... kyllä... kyllä. Kai... kaikki vie... vielä sanon, sanon... kaikki.

ROVASTI: Hyvästi! Hyvästi! (Rientää perälle).

ALIINA (Tanelille): Jo meidänkin talon tähden minua pelottaa, kun jäi kotimieheksi vain vanha Juljaana.

TANELI: Enkä tullut paremmin sulkeneeksi sisähuonettammekaan, jossa rahat ovat arkussa.

HANNI (tullen portaikolle). Eikö sitä vihdoin lähdetä mekin?

ALIINA: Lähdössä ollaan ja pakostakin. Tule hyvästelemään!

TANELI (miettiväisenä Eevastiinaa hyvästellen): Hyvästi, Eevastiina! Jo tämä olisi turman päivä, jos vielä kotonakin olisi jokin onnettomuus tapahtunut.

EEVASTIINA: Eihän sitä nyt ennen aikojaan tarvitse huolissaan olla.

TANELI: Ei tarvitse, mutta en tiedä, mikä paha aavistus minua vaivaa. Joudutaan sitte, Aliina! (Menee). (Aliina menee Eevastiinan saattamana portille).

HANNI (joka myös on hyvästellyt, kätellen Sakaria): Hyvästi, Sakari! Olen sinulle aina kiitollinen tästä päivästä.

SAKARI: Samoin minä sinulle. Olet puolestasi vienyt minunkin asiaani eteenpäin.

ALIINA: Tule siitä jo, Hanni!

HANNI: Tulenhan minä. (Menee portille).

HISKIAS (Sakarille). Miks'et men... mene saattamaan, Sakari?

SAKARI (miettien): Tulevat ne toimeen ilman minuakin.

HISKIAS: Mitä sa... sanoit?

SAKARI (kovaan). Eivät ne minua kaipaa.

HISKIAS: Vai eivät... eivät kaipaa?

SAKARI: Eivät.

HISKIAS: Istuhan tä... tähän rahille... hille viereeni, Sakari!

SAKARI: Mikä on, vaari?

HISKIAS: Luulen jo... jotakin ymmär... ymmärtäneeni, vaikka en... en mitään kuullutkaan.

SAKARI (kovaan). Hyvähän se on, että vaari näkee ja ymmärtää kuulemattakin.

HISKIAS: Tässä taisi... taisi ratketa jo... joku asia... asia tänään?

SAKARI (nyökäyttäen päätään): Niin ratkesi.

HISKIAS: Sinä siis et huo... huoli Hannista... nista ei... eikä hän si... sinusta, vaan tah... tahdot Riikan emän... emännäksesi, ei... eikö niin?

SAKARI (Hiskiakselle korvaan): Vaaripa näkyy jo nähneen kauemmas kuin muut.

HISKIAS (hiljakseen hilpeästi nauraen): H-h, h-h, h-h, h-h! Minulla, poi... poika kulta, on vain sem... semmoinen sisäinen nä... näkö ja sillä... sillä minä sa... samalla sekä näen että... että kuulen ja ym... ymmärränkin kaikki... kaikki. Vai olenko vää... väärin ym... ymmärtänyt, häh? Sano suo... suoraan!

SAKARI (korvaan): Ette, vaari.

HISKIAS: Siis oi... oikein?

SAKARI (nyökäyttäen päätään): Niinpä niin.

HISKIAS (lyöden Sakaria polvelle): Sinä teet... teet oikein. Jatka vain perille asti! Et kadu kaup... kauppojasi.

SAKARI: Mitä vaari sillä tarkoittaa?

HISKIAS: Tar... tarkoitanko? Sittepähän... pähän näet. En sano enem... enempää nyt... nyt. (Nousten). Saata mi... minut tupa... tupakamariin le... levolle taas!

SAKARI: Tulkaa! (Saattaa Hiskiasta).

HISKIAS (hyräilee mennessään lauluaan N:o 3. Menevät sisälle tuvan puolelle).

EEVASTIINA (tulee portista) RIIKAN (seuraamana).

EEVASTIINA: Niin, ne läksivät, vieraat. Ja täältäkin näkyy talon muu väki menneen.

RIIKKA (katsellen ympärilleen): Nuorikin isäntä.

EEVASTIINA: Todenperään! Aina Riikan ajatukset vain ovat nuoressa isännässä kiinni.

RIIKKA: Tarvitseehan sitä isäntääkin. En tiedä tuossa sanassani mitään pahaa olleen.

EEVASTIINA (rahille istuutuen): Mutta minä tiedän. Ja tiedän siihen neuvonkin. Parasta on olla ajattelemattakin häntä.

RIIKKA: Ihan minä olen kuin pilvistä pudonnut, kun emäntä näin yhtäkkiä tuolla lailla puhumaan alkoi.

EEVASTIINA: Onpa sitte mahtanut siihen yhtäkkiä syykin ilmaantua.

RIIKKA: Ei minun puolestani ainakaan.

EEVASTIINA: Kai jonkun toisen sitte.

RIIKKA: Täytynee se sitte minunkin saada tietää, koskapa se näin minuunkin asti tuntuu.

EEVASTIINA: Minun puolestani joutaa sen ilmaiseminen nyt kuitenkin vain tähän varoitukseen jäädä.

RIIKKA: Vaan ei enää minun. Sillä näin vain puoleksi ilmaistuna on tuo syytös liian raskas kantaa.

EEVASTIINA: Voipa käydä vieläkin raskaammaksi, jos Riikalle kaikki on pakko sanoa.

RIIKKA: Sehän on sitte minun oma asiani. Ja ellei sitä emäntä sano, niin voinen kai kysyä nuorelta isännältä.

EEVASTIINA: Se joutaa jo Riikalta jäädä tekemättä! Minä olen se, joka käsken ja hallitsen vielä tässä talossa. Ja ellei Riikka tähän päätökseen tyydy, niin ei meillä ole muu kuin ero edessä. Siinä on nyt sitte vielä viimeinen varoitukseni. (Nousee ja menee ylös asuinrakennukseen).

RIIKKA (jää seisomaan paikalleen, tuijottaen hänen jälkeensä). Vai on täällä siis tämmöisiä asioita tänäpäivänä tapahtunut?!

SAKARI (tulee tuvan eteisestä ja pysähtyy portaikolle?). Riikka!

RIIKKA (säpsähtäen): Menkää! Antakaa minun olla!

SAKARI: Tule likemmäksi tänne, Riikka! (Laskeutuu pihaan). Minä seisoin tuvan eteisessä ja kuulin kaikki, mitä äiti sinulle puhui.

RIIKKA: Sitä suurempi syyhän nyt sitte on antaa minun olla.

SAKARI: Päinvastoin. Tänään on nyt tapahtunut täällä todellakin asioita, jotka ovat vieneet meitä likemmäksi toisiamme. Ja tätä sallimuksen tekoa ei saa äitini muutetuksi. Ole huoleti siitä, Riikka!

RIIKKA: Niinköpähän olette varma asiastanne?

SAKARI: Niin olen, mikäli se minusta riippuu. Etkähän sinäkään liene mieltäsi muuttanut tällä välin?

RIIKKA: Mutta nyt voi tulla pakko muuttaa.

SAKARI: Semmoista pakkoa ei tule. Ja jos sinä, äidin tahtoa noudattaen, talosta lähdet, niin lähden samalla minäkin, sillä silloinhan olen myöskin nähnyt, että rakkaudesta minuun olet tuon uhrauksen tehnyt. Jos taas jäät, niin olet sillä myöskin todistanut, että rakkaudesta minuun olet uskaltanut taloon jäädä. Siis, jos joko jäät tahi lähdet, niin tiedän sydämesi olevan minun, samoinkuin sinäkin saat olla vakuutettu siitä, että rakastan sinua aivan yhtä paljon seuraamalla sinua, kuin pitämällä sinut täällä. Nyt se on sanottu ja lopullisesti. Lyötkö sen päälle nyt tässä kättä kanssani, Riikka?

RIIKKA (sisällisesti taistellen): Väärinhän sillä tekisin. Rikkoisinhan äitinne ja teidän valinne. Parempihan meidän on erota sitte kokonaan.

SAKARI: Niinkö? Olenko siis erehtynytkin sinusta? Ajattelet toista enemmän kuin minua, kun taas minä vain sinua ajattelen. Kaikki uhraan minä meidän rakkautemme puolesta. Vaan sinä? Et siis rakastakaan minua niinkuin minä sinua?

RIIKKA (puolikovaan): Ehkäpä olette oikeassa siinä. Eihän minulla, köyhällä tytöllä, olekaan mitään uhrattavaa. Olen vain oma itseni ja muuta minulla ei ole.

SAKARI: Muuta en ole pyytänytkään, kuin vain sinut, Riikka.

RIIKKA: Ajatelkaa ensin tarkkaan, ett'ette liikoja sano! Olen tyhjä kuin tuuli. Kun menen, ei minua muisteta enää ja toinen täyttää paikkani paremmin kuin minä.

SAKARI: Tuota vastausta en sinulta odottanut, Riikka. (Laulaa).

Laulu N:o 7.

Toisen, toisen vastauksen Odotin ma sulta, Toisen annoit toivomuksen, — Toivoin lemmen tulta.

Toivoin, talon kaunistuksen Sinust' että saisin, Että kynnyksellä uksen Illat istuttaisiin.

Lailla oven ulvahduksen Nytpä vastas kulta, Kaiken riistit toivomuksen Sanoillasi multa.

RIIKKA (laulaa vastaukseksi).

Laulu N:o 8.

Mik' on poltto povessain, Yksin taivas tietää. Olen köyhä tyttö vain, Kaikki täytyy sietää. Milloin raukka onnen saan? Saanenko sen milloinkaan.

Lempimästä armastain Konsaan en voi laata; Salaa lemmin, kärsin ain', Ilmaista en saata. Milloin raukka onnen saan? Saanenko sen milloinkaan.

Vai'eten sun, armahain, Petin, sit' en kiellä. Omaksesi tulla vain Taivaass' saatan vielä. Silloin raukka onnen saan, Kun me siellä tavataan.

SAKARI: Tuota vastausta en sinulta odottanut, Riikka. (Poistuu nopeasti asuinrakennukseen).

RIIKKA (vaipuu tuvan rappusille istumaan, peittäen silmänsä käsillään).

OLLI (pilkistää pihaan portista ja juoksee Riikkaa hyväilemään, laulaen hänelle).

Laulu N:o 9.

"Älä sure sorja neito, Vaikk' oot toisen orja, Kohta kuluu kuusi vuotta Kyllä sinut korjaan."

Riikka, sinä et saa itkeä, et! Kyllä siitä vielä hyvä tulee, saat nähdä. Kun hätä on suurin, on apu lähinnä. On, turkanen vie!

_Esirippu._

Toinen näytös.

Männikkö aivan tien varrella, jonka on ajateltava kulkevan näyttämön etualan poikki. Näyttämön jakaa miltei keskeltä kahtia punaiseksi maalattu säleaita, joka jatkuu tien toisella puolen oikealle näyttämölaitoksiin asti. Aidan nurkkauksessa, jotakuinkin keskellä näyttämöä, on valkoiseksi maalattu portti, josta pääsee kasarmialueelle. Aitauksen sisällä näkyy reserviläisten asuinrakennus, jossa etupuolella ovat heidän kaksikerroksiset makuulaverinsa, peremmällä ruokailusuojansa. Vasemmalla, tien toisella puolen, on iso sammaltunut kivi. Perällä aita päättyy keittiö- ja pesurakennukseen, jonka takaa siintää järvimaisemaa. — Portilla kävelee reservimies vahtina. Aitaan nojaten, aivan syrjässä oikeassa etualan nurkassa, seisoo miettiväisenä Maunu. Rakennuksen edustalla on useita reserviläisiä, jotka hanurin ja viulun soidessa tanssivat keskenään polkkaa. Mieliala on hilpeä ja äänekäs, sillä on vapaa tunti illallisen jälkeen. Hetkisen tanssittua sanoo:

ERÄS RESERVIMIES: Ja sitte sitä laulettiin taas, eikö niin, pojat?

TOINEN: Lauletaan! lauletaan se meidän kylän laulu! (Muutamat reserviläiset laulavat toisten kuunnellessa).

Laulu N:o 10.

Mammani sanoi, että milloinkahan vihdoin, poikani, otat ja nait? Pappani sanoi, että helluntaina heilasi otat sinä kait?

Poikapa se vastas', että olkaapa jo tuossa, mammani, pappani, vait'! Olenhan minä vielä liian nuori eikäpä salli sitä lait.

Heilan jos yhden otan, jääväthän ne silloin heilani muut mua pait; Siitäpä tappelu jo nousis, että "mistä tuon helekkarin hait?"

Silloinpa pappa sanoi mammalleni, että "siinä sä, mammani, sait." Siitäpä saakka oli kumpainenkin, mamma ja pappani vait.

(Yleinen naurun rähäkkä).

MAUNU (tullen lähemmäksi): Mitä te viitsitte mokomaa renkutusta laulaa? Oikein ilettää kuunnellessa.

ENSIMÄINEN RESERVILÄINEN: Kas, siinähän se on Maunu! Tule pois sinäkin joukkoon laulamaan ja rakkauden huoliasi haihduttamaan!

TOINEN: Niistäpä huolista se Maunu onkin niin alakuloinen ollut siitä saakka, kun tänne tullessa Hintikkalan pihaan poikettiin.

MAUNU: Kunpa olisivat siellä kaikki siivosti käyttäytyneet, niin ei olisi muillekaan siitä huolia koitunut.

ENSIMÄINEN (naurahtaen): Kun eivät, näetsen, ole kaikki yhtä siivoja kuin sinä.

TOINEN: Jos minä tämän lutuunan päällikkö olisin, niin kyllä minä Maunun tuosta rakkauden taudista parantaisin.

ENSIMÄINEN: Panisit kai "pikommia" juoksemaan kaksi tuntia kentällä pahimmassa pölyssä ja parhaimmassa päivänpaisteessa, vai?

MAUNU: Niinkuin tänään itse sait tehdä, vaan parantumatta paheistasi sittekään.

TOINEN: Kaipa sitä sitte oli liika vähän, kun vain puoli tuntia juoksutettiin. Mutta on se jo tuiman kamala rangaistus! Lopulta tuntui kuin ei olisi luita ollut koko ruumiissani yhtään ainoata. Ja kun pääsin siitä, niin rätkähdin, kuin märkä riepu, maahan.

MAUNU: Etkä oppinut "ljevoo praavoo" sittekään.

TOINEN: Eipä se siitä tullut, vaan siitä, etten tahdissa pysynyt. Mutta sekään ei ollut minun syyni, vaan tuon Rytkösen (osoittaa erästä pitkää reserviläistä), joka edessäni marssi eikä ajoissa korjannut pitkiä koipiaan tieltäni.

(Yleistä naurua).

KOLMAS (Rytköseksi sanottu): Syytä sinä taaskin minua, vaikka "volnat" ja "napletsoot" sotkit niin, että vääpeli komensi "astavit" ja panetti kaikki temput uudelleen.

TOINEN: Enpä minä ryssä olekaan. Jos komentaisivat omalla kielelläni, niin kyllä tekisin kaikki paikalleen.

ENSIMÄINEN: Hiljaa pojat, ja "stroissa"! Tuolta näkyy itse kapteeni tulevan.

MAUNU: Ei tarvitse "stroissaa", kunhan vaan muuten kunnian muistatte tehdä. (Miehet oikovat pukujaan ja asettuvat suoriksi, mutta ei riviin. Kapteenin tultua tekevät hänelle kunniaa).

REINO TAVAST (lihavanlänlä, viiksikäs ja silmälasia käyttävä, järeä-ääninen kapteeni tulee pihan puolelta näyttämön oikeasta peränurkasta): No, kylläpä teillä ääntä riittää. Kunpa olisi ymmärrystäkin kaikilla yhtä paljon. (Miehet ovat vaiti ja vilkaisevat hiukan toisiinsa, mutta vakavina). Ja nurmenkin tuossa olette ihan hiekkapohjaksi tallanneet.

ENSIMÄINEN: Me vain vähän polkaksi pistimme, herra kapteeni.

TAVAST: No, eikös tanssi sitte tallaamista olekaan? Ette suinkaan te vain ilmassakaan liehuneet, häh?

ENSIMÄINEN: Ei, herra kapteeni.

TAVAST: Ja iloksenneko te sitte tanssitte, vai?

ENSIMÄINEN: Ei, herra kapteeni.

TAVAST: Häh? Jokos se Aapeli taaskin vastaa päin seiniä?

ENSIMÄINEN: Ei, herra kapteeni.

TAVAST: Mitäs varten sitte, häh?

ENSIMÄINEN: En uskalla sanoa, herra kapteeni.

TAVAST (kääntyen toisen puoleen): Mitäs varten te sitte tanssitte, sinä, Jopi, vai mikä sinun nimesi onkaan?

TOINEN (topakasti): Jopi, herra kapteeni.

TAVAST: Minä kysyn: mitä varten te tanssitte?

TOINEN: Suruamme lieventääksemme, herra kapteeni.

TAVAST: Suruanne? Mitä surua teillä on, häh? (Miehet ovat vaiti). Ruokaa saatte, nukkua saatte, vaatteet teillä on päällänne ja selkäänkin voitte saada tarpeeksenne. Kaikesta kruunu huolen pitää. Jos liika paljon tällä lailla surette, voitte päästä ylityönä ruokasuojaanne pesemään. Siis: — na ljevo — marsh!

RESERVILÄISET (lähtevät marssimaan asuinrakennukseensa päin, jonka taakse ja sisään katoavat).

TAVAST (portinvahdille): Onko vääpeli kulkenut tästä äskettäin?

PORTINVAHTI: Ei, herra kapteeni.

TAVAST: Eikö ketään muitakaan ole käynyt?

PORTINVAHTI: Ei, herra kapteeni.

TAVAST: Etkö ole nähnyt että tuolla kiven takana on piilossa nainen?

PORTINVAHTI: En, herra kapteeni.

TAVAST: Mutta minä näin, että sinne vähän aikaa sitte tuli tuolta alatietä ja piilottautui muuan nainen, jolla oli nyytti kädessä. Katsotaan! (Aikoo mennä kivelle päin, jolloin sen takaa tulee häntä vastaan):

HANNI (hätääntyneenä): Herra kapteeni! Minä täällä olen.

TAVAST: Mitä te täällä teette?

HANNI: Minä... minä pyytäisin vain saada tavata erästä tuttavaa reserviläistä.

TAVAST: Miksi sitte piilottauduitte? Suoralla asialla voitte saada julkisestikin tuttavanne tavata.

HANNI: Ei minulla ole ollut mitään pahaa mielessä, herra kapteeni, mutta kun en aikaisemmin päässyt, niin en heti uskaltanut tulla esille.

TAVAST: Ketä tahdotte tavata?

HANNI: Toisessa lutuunassa palvelevaa Vartiaisen Maunua.

TAVAST (hätkähtäen). Maunua?

HANNI: Niin, herra kapteeni.

TAVAST: Ja mitä asiaa teillä hänelle on?

HANNI: Olisi sitä... Pitäisi saada puhutella. Antakaa hänelle lupa, herra kapteeni, edes vähäksi aikaa tulla tänne minun puheilleni. Minä pyydän, herra kapteeni, antakaa!

TAVAST: Kenen asialla olette? Omallanneko vai?

HANNI: Niin, tuota, minä olen hänen kasvattiäitinsä asialla. Muuta en voi sanoa. Antakaa hänen tulla, herra kapteeni.

TAVAST: On tuo vähän omituista. Mutta tulkoon! Minä kutsutan. Odottakaa sitte! Tässä saatte puhutella, vaan etemmäksi ette saa mennä.

HANNI: Kiitoksia, herra kapteeni! Ei mennä, vakuutan sen. Minä odotan.

TAVAST (itsekseen): Olisiko Maunulla joku lemmensuhde? Siksipä poika onkin niin synkän näköinen ollut koko tämän ajan. (Menee portista pihaan, jossa viittaa erään reserviläisen luokseen ja sanoo). Kutsu Maunu toisesta plutoonasta tänne!

HANNI (yhä huolissaan; portinvahdille): Onko hän täällä? Onko Maunu täällä?

PORTINVAHTI: Vast'ikään oli tässä aidan luona. Tuntui kuin olisi odottanutkin jotakin.

HANNI (hiukan ilostuen): Niinkö?

PORTINVAHTI: Tuossa hän näkyy tulevankin.

MAUNU (tulee Tavastin luo tehden kunniata).

TAVAST: Tuolla portin ulkopuolella sinua odotetaan. Saat mennä vähäksi aikaa sinne, vaan et etemmäksi.

MAUNU (tehden kunniaa): Ymmärrän, herra kapteeni.

TAVAST (merkitsevästi): Ja minä ymmärrän myöskin. (Menee perältä oikealle).

MAUNU (tulee nopeasti ulos portista): Hanniko?

HANNI (rientäen Maunua vastaan): Niin, Maunu. Hyvä, että sain sinut tavata.

MAUNU: Mikä on saanut sinut tänne tulemaan näin odottamatta?

HANNI: Käyhän tänne, että saan puhua kanssasi kenenkään kuulematta!

MAUNU: Mikä nyt on tapahtunut?

HANNI (vetää Maunua kädestä vasempaan nurkkaan etualalle): Näin pitkälle salli kapteeni minun mennä kanssasi.

MAUNU: Mikä sitte on tapahtunut? Kerrohan jo!

HANNI: En tahdo saada oikein sanaa suustani, niin rajusti lyö sydämeni. Kuulehan sitte! Muistathan, että kerroit käyneesi minua tapaamassa silloin, kun me olimme Hintikkalassa?

MAUNU: Niin tein. Mitäs pahaa siinä sitte oli?

HANNI Sinun ovat nähneet siellä käyvän meidän vanha Juljaanamme ja renkimme Heikki.

MAUNU: Kaipa he näkivät, koska Heikki tuli pellonpientareella vastaani ja Juljaanaa pihalla puhuttelin.

HANNI Oli se kova onni sitte, Maunu.

MAUNU: Onkos isäsi siitäkin sitte jutun nostanut?

HANNI: Jospa se vain siitä olisi!

MAUNU: Mistäs sitte vielä?

HANNI (itku kurkussa): Voi, en tiedä, uskallanko puhua enempää?

MAUNU: Puhu vain suusi puhtaaksi, Hanni!

HANNI: Kun samaan aikaan melkein oli isän sisähuoneen akkunalasi tervapaperilla rikki painettu, akkuna avattu, huoneesen sisään kavuttu, — sieltä viinimarjapensaikon puolelta, tiedäthän, missä se iso pihlaja huonetta siimestää, — ja isän arkusta viety hänen rahansa.

MAUNU: Varkaitako teillä käynyt?

HANNI: Niin, niin! Isältä — toistako tuhatta vaiko enemmänkin — on rahoja viety.

MAUNU: Mikä kova onni, todellakin, Hanni.

HANNI: Mutta etkö sinä ymmärrä, Maunu? Sinua ovat nyt ruvenneet epäilemään tuosta teosta.

MAUNU (hätkähtäen): Minua? Varkaudesta?

HANNI: Sehän se kauheinta onkin.

MAUNU: Ja sinä uskot?

HANNI: En hetkeään ole uskonut, Maunu.

MAUNU: Entä isäsi?

HANNI: Sanoo, ettei muita voi epäillä kuin sinua.

MAUNU: Sanooko niin? Ja uskoo todellakin? Ja äitisi myös?

HANNI: Sanovat, että kukas se voisi olla, kun sinut vain siihen aikaan oli talossa nähty ja kaikki muut poissa olivat, paitsi vanha Juljaana, jota ei kukaan epäile.

MAUNU: Niin että minä nyt sitte vielä olen isäsi rahatkin varastanut, Hanni?

HANNI: Ethän sinä ole sitä tehnyt, Maunu, mutta sinun teoksesi tahtovat vain sitä väittää.

MAUNU: No, on tämä todellakin sitte jo juttu!

HANNI: Voi, niin kauhea, Maunu, niin kauhea, etten sanoakaan voi. Ja sitähän minä läksin kenenkään tietämättä sinulle kertomaan, että olisit valmis syyttömyytesi todistamaan.

MAUNU: Minunko se on todistettava? Päinvastoinhan se on toteen näytettävä, että minä ne rahat olen vienyt, jotka varastetuiksi väitetään.

HANNI: Senhän ne muka Juljaanan ja Heikin todistuksilla juuri sinun niskoillesi vierittävät.

MAUNU: Vaan se ei riitä. Siitä ei tule mitään. Rahoja ei minulta löydy, kun en niitä ole vienyt. Ja se, että pihassanne kävin, ei ole tarpeeksi, jos tahtovat minut varkaaksi saada.

HANNI: Oli se sitte kova onni todellakin, Maunu rakas, että kävit minua silloin etsimässä, voi Jumala sentään.

MAUNU: Kaipa se sitte niin oli sallittu, että vielä senkin kovan onnen entisen lisäksi kokea saisin.

HANNI: Niin, juuri nyt, kun isäni muutenkin sinua, — meitä molempia, — sillä lailla kohteli.

MAUNU: Taitaapa maar' isäsi nyt mielissään tästä oikein käsiään hykerrellä, kun sinut tämmöisen muka heittiön kynsistä pelasti.

HANNI: Siltäpä se vähän alkaa kuulostaa.

MAUNU: Niinkö? Ihanko todenperään?

HANNI: Kun siinä samassa jo Hintikkalan Sakaria rupesivat äidin kanssa sinuun vertaamaan.

MAUNU: Vaan annappas, että se heidän ilonsa on ennenaikainen ja itse vielä häpeään joutuvat!

HANNI: Häpeähän se nyt kuitenkin on sinulle, Maunu, että sinua siitä voivat edes epäilläkään.

MAUNU: Suurempi vain kunnia minulle, kun sitte syyttömäksi tulen julistetuksi, jos asia niin pitkälle menee.

HANNI: Varmaan meneekin, koska jo nimismieskin on käynyt meillä tutkintoa pitämässä.

MAUNU: Vai jo sekin on tehty?

HANNI: Tänään kävi ja senkin vuoksi heti luoksesi tulin ilmoittamaan.

MAUNU: Ja näin vielä oman henkesi alttiiksi panit, Hanni?

HANNI: Sinun kanssasi, Maunu, tulkoon mikä tuli!

MAUNU: Kannattaisi tuota asiaa kotvan miettiä, vaan kovin on siihen vähän aikaa nyt. Kohta kai iltahuutoon soittavat ja meidän täytyy erota.

HANNI: Olen onnellinen, Maunu, että edes tämän kotvan sain kanssasi olla ja sydäntäni vähän keventää.

MAUNU: Ja huoleti saat olla kokonaan, Hanniseni! Kyllä oikeus vielä kovankin onnen voittaa.

HANNI: Voi, kuinka oletkin varma asiastasi, Maunu!

MAUNU: Miks'en olisi? Ja alanpa olla varma toisestakin.

HANNI: Mistä niin?

MAUNU: Senpähän jätän tuonnemmaksi sanomatta.

HANNI: Ettäkö Soininen ja Antikainen jo olisivat meillä käyneet?

MAUNU: Kuulin kyllä jo puhuttavan heidän karkaamisestaan ja saattaa olla, että jo ehtivät tuonkin teon tehdä, sillä ei ole toisia semmoisia suurvarkaita vielä näillä mailla halmeilla konsanaan ollut.

HANNI: Vaan elleivät he? Ketäs sitte epäilet? Sano!

MAUNU: En ketään epäile.

HANNI: Mitäs sitte, Maunu? Rauhoita minua, Maunu!

MAUNU: Älä kysy enempää, Hanni nyt! Paha on lähimäisestään pahaa ajatella, saatikka vielä puhua. Annetaan olla asia tuonnemmaksi, kunnes kuulen itse, mitä todistajat sanovat. Sitte sanon ajatukseni suoraan.

HANNI (sisällisesti kauhistuen käsittäessään Maunun ajatuksen): Luuletko sinä, Maunu, että...?

MAUNU (Arvaten Hännin käsittäneen hänet): En, rakas Hanni, en luule mitään, en epäile ketään, sanoinhan sen.

HANNI (painaen päänsä Maunun povea vastaan): Sehän olisi kauheata! Sehän olisi kauheata!

MAUNU: Kas niin, Hanni! Ole rauhassa nyt! Äläkä joutavia ajattele! (Soitetaan iltahuutoon).

HANNI (säpsähtäen): Mikä se on?