Part 5

ROVASTI: Vaan kuinka isäntä ei muistanut tätä kirjettä täällä viimeksi käydessäni?

LUKKARI: Sitä samaa minäkin ihmettelen, rovasti.

EEVASTIINA: Muisti kai se, vaan ei silloin vain ilmaista tahtonut, semmoinen luihu!

SAKARI: Tietenkin vaarin piti ensin varmuuden vuoksi etsiä kirje piilostaan.

HISKIAS: En kuule? Mi... mitä siinä so... sopotatte?

ROVASTI: Tietenkin se oli niin. (Hiskiakselle). Kun nyt isäntä on tuon todistuskappaleen näyttänyt, niin voin siihen viralliseen kyselyyn antaa ihan varman vastauksen.

HISKIAS: Vaan mi... mitäs se Eeva... Eevastiina räpätti? Eikö se Riikka vie... vieläkään mi... miniäksesi kelpaa, häh?

ROVASTI: Vai on täällä semmoisestakin asiasta puhe ollut?

SAKARI: On rovasti. Saanen sen suoraan tunnustaa, koskapa vaari senkin asian nyt ilmaisi.

ROVASTI: No, ja mitäs Riikka, jolla nyt semmoinen perintö saatavissa on, siihen sanoo?

RIIKKA: Mitäs minä muuta sanoa voin, arvoisa herra rovasti, kuin että emäntä juuri sen asian tähden on minut ensi köyristä irti sanonut.

ROVASTI: Vai on se sillä lailla? Jo minä nyt ymmärrän!

EEVASTIINA (syrjään Aliinalle): On tässä jo vähän vaikea ollakseni.

ALIINA (samoin Eevastiinalle): Eiköpä tuo vähän liene.

SAKARI: Ja siihen olen minä sanonut, että siinä tapauksessa tulee täältä samalla lähtö minunkin. Nythän se meidän, Riikka, (ottaa Riikkaa kädestä) alkaa olla vieläkin helpompi toteuttaa.

ROVASTI (Hiskiakselle): Tätä vartenko vanha isäntä siis oikeastaan minut luokseen kutsuttikin?

HISKIAS: Täyt... täytyihän minun ripit... ripit... ripittää rovastille... tille tämäkin asia... asia. (Nauraa hihittää hiljaista, hilpeää naurua, katsellen ympärilleen.)

EEVASTIINA (puolikovaan): Sekös ilkiää vielä haudan partaallakin...!

ROVASTI: No, vaan ei kai emäntä nyt niinkään sitte anna ainoan poikansa taloa jättää, vai?

EEVASTIINA: Onhan täällä, herra rovasti, tähän saakka ollut vähän muutakin syytä — (vilkaisten Hanniin) näin naapurien kesken.

HANNI: Ei minun, eikä, tietääkseni, Sakarinkaan puolesta.

SAKARI: Sen voin todistaa kaikkien kuullen minäkin.

EEVASTIINA: Niin, niin, oman päänsähän nuo näkyvät, nuoret, pitävän yhä sittekin.

ALIINA (valitellen): Niin, niin. (Tanelille). Näetsen, kuinka pian Eevastiinakin jo taipuu.

TANELI (merkitsevästi): Pianhan se semmoinen perintö taivuttaa.

ALIINA (vihjaten): Saatikka kun rahat oikeastaan vain taisivat tarpeen ollakin.

HISKIAS (kohottautuen istuimeltaan, kovaäänisesti). E... en kuu... kuule mitään... mitään. Vieläkö täällä (katsellen asianomaisiin) ti... tingitään ja ka... ka... kauppaa hierotaan... hierotaan? (Vaipuu jälleen istumaan).

SAKARI (huutaen): Ei, vaari, ei vähääkään meidän puolestamme.

EEVASTIINA: Ei kai auttane sitte minunkaan...

LUKKARI: Joka on varakas, se on samalla myöskin rakas, koskapa jälkimäinen sana niin mukavasti edelliseen luonnostaan jo lankeaa.

ROVASTI: Arvoisa kanttorimme sanoi suuren viisauden ja totuuden. Rakkaus tulee usein rahojen mukana — aikaa myöten, hyvä emäntä.

LUKKARI: Niinkuin se voi mennäkin niiden mukana — aikaa myöten, arvoisa herra rovasti.

ROVASTI: Se on aivan yhtä suuri viisaus ja totuus, herra kanttori, vaikka se ei sovi tähän. Mutta, hyvä emäntä! (Kääntyy Eevastiinan puoleen). Toinenkin asia voi vielä emäntää tyydyttää ja emännän mieltä lauhduttaa. Muistammehan, että tämä nuoren isännän valitsema neitonen tässä tavallaan on ei ainoastaan rikasta, vaan myös ylimyksellistä ranskalaista sukua, koskapa hänen enonsa oli nimeltään Pirone. Ja se on jo jotakin! Eikö niin emäntä?

EEVASTIINA: Koskapa rovasti niin sanoo, niin en tahdo minäkään enää väittää vastaan. (Kättelee Sakaria ja Riikkaa). Olkaa sitte ollaksenne!

(Sakari ja Riikka astuvat rovastia kiittämään).

SAKARI: Me kiitämme teitä, arvoisa rovasti. Rovasti onkin parhaiten osannut tämän asian ratkaista.

OLLI (hyppien Riikan ympärillä): Muistaahan Riikka nyt sanansa, että Olli saa elää tässä talossa kuolinpäiväänsä asti, jos Riikka tänne emännäksi joutuu.

RIIKKA: Kyllä, kyllä, Olli!

SAKARI: Ja sen vakuutan minäkin sinulle.

HISKIAS: Joko... joko... joko se on selvä... selvä nyt?

SAKARI ja RIIKKA (mennen Hiskiasta kättelemään): On vaari, on. Kiitos teille, kiitos! (Hiskiaksen korvaan). Se on nyt niin selvä, ettei selvemmästä ole apua mitään.

HISKIAS: Nyt... nyt tahdon elää... elää sadan... sadan vuoden vanhaksi.

(Kaikki muutkin onnittelevat Riikkaa ja Sakaria. Samalla alkaa kuulua reserviläisten laulu "Nahkapoikia me ollaan vaan", joka nopeasti lähenee).

HANNI (Hildalle, jonka vieressä hän on seisonut): Kuulkaa! Nyt sieltä jo tulevat reserviläisetkin. Nyt ne tulevat! (Juoksee perälle).

HILDA (tarttuen Hannin käsivarteen): Niin, Hanni. Meidänkin vuoromme tulee nyt.

HANNI: Oikein kuulen, kuinka sydämeni lyö.

ALIINA (Tanelille): Minua pelottaa vähän, Taneli.

TANELI: Parempi olisikin lähteä heti pois. (Hannille). Hanni! Me lähdemme kotia nyt. Tule!

HANNI: Kotiako nyt, isä? Ei. Minä en lähde. Menkää te vain, jos tahdotte. Minä jään tänne neiti Vartiaisen kanssa.

TANELI: Ja sinä ilkeät vastata noin?

HILDA: Minä pyydän, isäntä: antakaa Hannin jäädä!

TANELI: Ettäkö taaskin saisi nähdä täällä samaa siivotonta käytöstä kuin viime kerralla?

HANNI: Minä en pelkää, isä, mitään.

SAKARI: Ja minä vastaan Hannin puolesta, ettei hänelle mitään tapahdu.

TANELI: Voi kuitenkin tulla esille asioita, joista minä yksin pystyn vastaamaan. Ja sen tautta, olkoon menneeksi: minä odotan!

ALIINA: Niin, Taneli, ilman meitä voisi ehkä hullummin käydä.

SAKARI: Siihen olen minäkin kovin tyytyväinen. (Katsoen portille päin). Kas, siinäpä tulevat nimismies ja kapteenikin!

(Nimismies ja Tavast tulevat portista sisään).

NIMISMIES: Kas teell' oleki kaikk', ku me ettime.

TAVAST: Ja sallitaan kai minunkin nyt tulla komppaniani mukana?

SAKARI: Terve tuloa, hyvinkin tervetuloa! (Tervehdystä ja kättelyä kaikkien kanssa). Koskapa pojat jo ovat portilla, niin ovat hekin pihaan pyydettävät. (Menee portille ja kutsuu). Tulkaa, tulkaa kaikki! Niin saamme lauluannekin kuulla.

(Reserviläiset, jälleen omissa vaatteissaan, täyttävät pihan. Heidän joukostaan ilmestyy yht'äkkiä esille Maunu, joka vakavana paljastaa päänsä).

HANNI (syrjään): Maunu! Maunu!

HILDA Siinähän on Maunukin! (Juoksee häntä halailemaan).

OLLI (joka on ollut Maunun takana, hyppää esille hänen eteensä heiluttaen lakkiansa ja huutaen): Eläköön! Eläköön! (Tähän "eläköön" huutoon yhtyvät kaikki reserviläiset).

NIMISMIES: Niin, kui te nekke, hyve pittejeleise, Maunu Varttiainen on pesty vappaks'. Sille se suurvarkkas Soininen, ku mine ole onni kiinne otta, on antan tunnuste, ette hen varastas Lukkarila isente rahha. Maunu Varttiainen ei on siis tekke se varkkaus.

HANNI (joka ei voi hillitä itseään, juoksee Maunun luo, tarttuen häntä kädestä): Tiesinhän minä sen, Maunu.

SAKARI: Niin, tuo oli meille jo vanha uutinen. (Menee myöskin Maunua kättelemään). Terve sinulle taas, Maunu!

NIMISMIES (Tanelille): Ja ny myös ole toivo, ette isente viel' saa takkaas omas rahojas.

JULJAANA (tunkeutuu reserviläisten välistä esille): Päästäkää, päästäkää! Pitäähän minunkin...

ALIINA: Juljaana!

TANELI: Mitä Juljaanalla täällä on tekemistä? Kenen luvalla olet tänne tullut?

JULJAANA: Omin luvin, hyvä isäntä. Pitäähän minunkin saada todistaa.

TANELI: Maunu on päästetty vapaaksi.

JULJAANA: Kuulin, hyvä isä, kuulin.

TANELI: Ei siis tarvita sinua täällä.

SAKARI: Sen asian kai Maunu saa ratkaista, isäntä.

JULJAANA: Niin, jos tästä vielä uusi juttu nousee.

NIMISMIES: Mitte sine siin' viel' höppiste?

TANELI: Todenperään höpisee.

NIMISMIES: Oleks Maunu Varttiainen viel' mitte sanno...?

MAUNU (joka koko ajan on Sakarin kanssa puhellut, astuu esille): Ei, herra nimismies, minulla ei ole mitään. (Tanelille). Olkaa huoleti, isäntä! (Juljaanalle). Menkää kotia nyt, niinkuin isäntä käskee!

HANNI: Kiitos, Maunu, kiitos!

ALIINA: Jumalan kiitos!

TANELI (Juljaanalle): Kuulithan! Mene!

SAKARI (Juljaanalle): Ei, kuulen ma, tule juttua enää.

JULJAANA: Kuulin, jo kuulin.

OLLI (huutaen Juljaanan korvaan): Äläkä höpise sitte enää milloinkaan!

JULJAANA (hykertäen käsiään): Tämähän muuttaa asiain tilan kokonaan! (Vetäytyy reserviläisten lävitse pois).

TAVAST: Olen tullut tänne minäkin saadakseni sanoa sanan Lukkarilan talon isännälle ja emännälle.

ALIINA ja TANELI: Mitäs kapteeni vielä...?

TAVAST: Minä, vanha sotilas, olen tänä kesänä kasarmillani kuullut ja nähnyt asioita, jotka eivät ole aivan jokapäiväisiä. Ja niitä asioita on vielä tässäkin silmieni edessä jatkunut. Olen tullut huomaamaan, mikä kulta-aarre (pyyhkii silmiään) teidän ainoa tyttärenne on. Semmoista syvää rakkautta ja oman itsensä uhrautuvaisuutta, jota hänen sydämensä on osoittanut, on harvoin tavattavissa. Tätä tunnettaan olen nähnyt hänen ihmeteltävällä tavalla osoittavan tuota Maunua kohtaan. Ja minä olen nähnyt myöskin, ettei tämän Maununkaan kiintymys tyttäreenne ole vähemmäksi arvattava. Luulen, että nämä nuoret, neitosen vanhempain tieten, näin kovasti ovat toisiinsa kiintyneet.

TANELI: Kyllä tiedämme.

ALIINA: Niin, eihän se meille uutta ole.

TAVAST: Vaan minä en ole sitä ennen tietänyt. Enkä sitäkään, että tämän neitosen vanhemmat eivät ole suopein silmin nuorten aikeita katselleet.

TANELI: Siihen ei ole meiltä tähän asti syytä puuttunut.

ALIINA: Ei ole, ei — tähän asti.

EEVASTIINA (syrjään): Näetsen, eikös sielläkin päin jo aleta toisaanne kallistua!

TAVAST: Voidaan sanoa, että mitä minulla on tämän asian kanssa tekemistä., Mutta ehkäpä on enemmän kuin luullaankaan. Ja nyt on aika tullut, että minä tähän asiaan puutun ja ilmaisen syyn tekooni. Tämä tilaisuus on siihen sitäkin sopivampi, kuin täällä ovat läsnä itse Maunu sekä hänen kasvattiäitinsä että myöskin pitäjämme rovasti.

LUKKARI (nopeasti): Ja lukkari myöskin.

TAVAST: Niin, ja lukkari myöskin, tietysti.

ROVASTI (tulee esille): Mitä, herra kapteeni...?

HILDA (tulee myös lähemmäksi): Nyt siis on aika tullut.

TAVAST: Niin, aika on tullut, että julkisesti tunnustan sinut, Maunu, omaksi pojakseni.

(Menee ja syleilee Maunua. Yleinen hämmästys).

HANNI (Aliinalle). Kuulkaa, äiti (ja Tanelille) ja isä!

ALIINA: Kapteeninko poika?

TANELI: Vai sillä lailla se on?

HILDA: Niin, se on totta. Sen voin minäkin todistaa.

TAVAST: Mutta hävetä tätä tunnustusta ei tarvitse sinun, Maunu, eikä minunkaan (kääntyen rovastin puoleen), herra rovasti.

ROVASTI: Sen uskon, vaikka en asiaa tunne.

TAVAST: Näin oli asia. Emilia Vartiainen, tämä neiti Hilda Vartiaisen sisar, oli minun morsiameni. Mutta eipä siihenkään aikaan omaiset suopein silmin katselleet, että vanhan aatelisen Tavast-suvun jälkeläinen, nuori upseeri naisi Vartiais-nimisen maakauppiaan tyttären. Me kaksi nuorta rakastimme kuitenkin kaikesta huolimatta toisiamme ja avioliittomme oli päätetty asia. Silloin tuli käsky yht'äkkiä minulle suinpäin lähteä sotapalvelukseen Kaukaasiaan. Meidän täytyi erota ja me erosimme — toivossa kuitenkin, että pian saisin palata kotimaahan jälleen. Mutta — aikaa olikin jo yhdeksän kuukautta kulunut, kun tänne pääsin. Ja kun kotia tulin, oli Emiliani (pyyhkii silmiään) kuollut kymmenen vuorokautta sen jälkeen, kun hän minulle oli synnyttänyt tämän poikani Maunun.

(Ottaa Maunun kainaloonsa).

ROVASTI: Se on kovin liikuttava tapaus, herra kapteeni.

TAVAST: No! Ketään en ole sen jälkeen enää rakastanut. Tämmöiseksi vanhaksi takkuiseksi sotakarhuksi olen jäänyt. Ja Maunukin jäi Vartiaisen nimelle sekä samalla tätinsä hellään hoitoon.

HILDA: Niin, kuin omaa lastani olen sinua, Maunu, rakastanut aina.

TAVAST: Mutta aikomukseni on saada Maunu vielä minunkin kirjoihini, minunkin vaakunaani käyttämään, sillä onhan hänellä hyvältä kalskahtava Maunu Tavastin nimi. Silloin pyydän teitä, herra rovasti, panemaan hänet kirkonkirjoihinkin minun nimeni alle.

ROVASTI: Tietysti, niinpian kuin asia on korkeimmassa paikassa saanut vahvistuksen.

TAVAST: Tiedän, että se on tarpeen.

MAUNU: Jos asian niin pitkälle pitää mennä, niin tyydyn minä kyllä puolestani olemaan Maunu Vartiainen niinkuin ennenkin. Enkä liene miestä huonompi siltä näinkään.

TAVAST (lyöden Maunua olkapäälle): Oikein, poikaseni, oikein! Niin sitä miehen puhua pitää. (Leikillisesti). Mutta naimisiin sinä nähtävästi et pääse nykyisellä niinelläsi, vai?

MAUNU (katsoen Hanniin ja hänen vanhempiinsa). En tiedä — varmaan.

HANNI (juosten Maunun kaulaan). Kyllä minun puolestani, vaikka heti.

ALIINA (Tanelille): Näetsen tuota!

TAVAST: Vanhemmilta odotamme nyt vain vastausta.

TANELI: Olemmehan mekin tänään saaneet nähdä ja kuulla semmoista, että...

ROVASTI (leikillisesti): Niin, Onhan Maunu ihan omaa kotimaista aatelissukua.

ALIINA: Niin että suostummehan sitä nyt mekin. (Kättelee Tanelin kanssa Hannia ja Maunua).

TAVAST: No! Olkoon onneksenne, lapseni! (Kättelee Maunua ja Hannia).

HILDA (onnitellen). Teidän kanssanne olen onnellinen minäkin.

EEVASTIINA (syrjään): Kelpasipa niille nyt! Ja oikean aatelisen saivatkin.

OLLI (lakkiaan heilutellen Hännin ja Maunun edessä): Paukahtipas tänään vielä toinenkin laukaus!

ROVASTI: Meillä on siis ilo onnitella täällä vielä toistakin paria. (Kättelee Hannia ja Maunua. Kaikki kättelevät Hannia ja Maunua).

SAKARI (käsitysten Riikan kanssa): Toisena parina pyydämme me etupäässä kaikesta saada kiittää pitäjämme kunnianarvoisaa herra rovastia.

ROVASTI: Ei kestä. Oma ansionne se oli.

MAUNU (käsitysten Hannin kanssa): Ja me toisena kiitämme pitäjämme valpasta herra nimismiestä hänen toiminnastaan.

NIMISMIES: Ei keste mitte! Mine ole ainoas oma velkkas tekke.

ALIINA ja EEVASTIINA (toisilleen): Niinkuin ei meitä maailmassa enää olisikaan!

HISKIAS (joka on noussut istualtaan, tarttuu Tanelia käsivarresta): Vaikka... vaikka huo... huonosti kuulenkin... kin, niin kuu... kuulin, että vä... vä... vävy se tu... tuli sittenkin si... sinullekin. On... onnea sitte!

TANELI: Kiitoksia! Minäpä luulen, että vaari nyt on ruvennut kuulemaankin jo paremmin kuin ennen.

HISKIAS (nauraa hihittäen). Ku... ku... kukapa sen tietää. Ei... eikä tuo hai... haittaakaan, jos vie... vielä elää... elää sa... sadan vuoden van... vanhaksi.

OLLI (Hiskiakselle huutaen): Riikkapa sanoi minulle, että minä saan elää kuolinpäivääni asti. (Laulaa).

Laulu n:o 21.

"Käki se kukkuu kuusikossa Ja koivikossa on pesä; Pitääkö minun yksin maata Niin pitkä ja kaunis kesä.

Kullan mä hankin jo huomenna Ja se on ihan totta; Sormukset ja hopeakellon Saa, joka minut ottaa.

Sitte ei meidän ikävä tule, Me elämme iloisesti; Ilot ja murheet keskenämme Jaamme me tasaisesti.

Tule siis tänne nätti tytt Sinua minä kaipaan. Kahvelit ja ruokavärkit, Ne minä sulle laitan."

SAKARI: Meilläpä Maunun kanssa on nyt vähän toisenlainen ajanlasku, eikö niin?

MAUNU: Totta puhut, Sakari, sillä oikeastaan ei meillä ole ajanlaskua mitään, vaan yhtä ainoata nousua onnemme kukkulalle kainaloisten kanojemme kanssa. (Ottaa Hannin kainaloonsa).

SAKARI (kiertää Riikan vyötäisille kätensä ja kaikki neljä laulavat yhdessä).

Laulu n:o 22.

Aika luotu muille, meille Ilon iankaikkisuus, Kun on vienyt onnen teille Meidät elon päivä uus'.

Tuuli taukos, pilvet haihtui, Taivas siintää sininen, Muuttui mieli, riemuks' vaihtui Suru synkkä poloisten.

Meni talvi, tuli kevät, Lintuin laulu lehdoss' soi, Sydämemme sykkäilevät, Rinta raikua nyt voi.

Ajan menneen unhottuvi Pimeä ja pitkä yö, Kun on eessä sulo suvi, Usko, toivo, lempi, työ.

Sitte kaunis elon aika Elämämme syksy on. Tän' on tehnyt taivaan taika. Sille kiitos olkohon!

LUKKARI: Koska lukkari aina laulaa sanankuulijoitten kanssa viimeisen värssyn, niin viritän minä nyt siunatuksi lopuksi nahkapoikien kanssa nuorten kunniaksi rakkauden korkean veisun.

NAHKAPOJAT (laulavat lukkarin johtaessa).

Laulu nro 23

Istuin, istuin illat ja harmajat yöt ja katselin järven pintaa; taivas oli pilvessä, kalvava kaiho kuohutteli raukan rintaa.

Tuolta, tuolta selkien toiselta puolta oottelin armahinta; kauan, kauan kaipasin nousua päivän, ikävöin mä ihaninta.

Päivä sieltä nousi, kun sotkana sousi lintuni järven pintaa; toisen oli vanki, mut omaksein hankin, painalsin sen vasten rintaa.

Häiksi siniloimelle päivätär kutoo kangasta kultaisinta; linnut nyt laulaa, on rinnassain rauha, elämäll' on toinen hinta.

_Esirippu_.

LOPPU