Part 4

Laulu nro 16

Voi, jos ilta joutuisi, Vaivat vaimentaisi, Voi jos luoksein kultani Jo vihdoin palajaisi. Silloin ois, oi, silloin ois Mun rinnassani rauha, Silloin ois, oi, silloin ois Mun rinnassani rauha.

Vaan jos ei hän milloinkaan Enää palajaisi, Silloin kylmä hauta vaan Mun sylihinsä saisi. Siellä ois, oi, siellä ois Mun rinnassani rauha, Siellä ois, oi siellä ois Mun rinnassani rauha.

OLLI (kurkistaa ovesta): Isänne tulee.

HANNI (hypähtäen istualtaan): Isäni?

OLLI (tullen sisään): Niin — sen vanhan väkäleuvan kanssa.

HANNI: Jos kysyy, sano, että tupakamarissa olen (Menee).

OLLI: Kas, niin! Nyt minä tiedän, mistä vielä etsin. (Aukaisee lattialuukun). Hoksasinpas tämänkin paikan hakea. (Hyppää alas). Kun eivät vain ehtisi tulla. (Kumartuu näkymättömiin kotvaksi, vaan nousee taas). Eikös sieltä jo kuulunut kolinata eteisestä? Jo taitavat tulla. Nyt tuli kumma! (Vetää luukun kiinni, jääden kellariin).

(Kotvasen kuluttua tulevat Taneli ja Juljaana).

TANELI: No, mikä sinulla on hätänä?

JULJAANA: Hätä on, isäntä, on. Syrjäiset ovat jo saaneet tiedon niistä rahoista.

TANELI: Oma asiasi! Miks'et ole paremmin kyennyt niitä piilossa pitämään?

JULJAANA: Missä minä ne pidän? Päälläni jos kannan, niin ottavat kiinni minut vielä. Jos muualla kätkössä pidän, niin varastaa voivat tahi rotat syövät suurimman osan.

TANELI: Mitäs sitte tahdot?

JULJAANA: Ottakaa takaisin ne, isäntä! Ne polttavat hyppysiäni, ne polttavat poveanikin.

TANELI: Hulluko sinä olet? Peräytyäkö aiot?

JULJAANA: Voi, hyvä isä! En tiedä enää, mitä tehdä, niin on vaikea ollakseni.

TANELI: Ei auta muu kuin että pidät ne ja teet niinkuin olet luvannut. Jos peräydyt nyt, niin nousee siitä vielä pahempi leikki.

JULJAANA: Taivas siunaa, mihinkä olettekaan minut saanut!

TANELI: Minäkö? Älä syytäkään minua äläkä sotke siihen! Itsehän asian alkuun panit, kun kerroit Maunun täällä käynnistä ja sanoit epäileväsi häntä siitä varkaudesta.

JULJAANA: Vai minä sen sanoin? Itsehän te sen...

TANELI: Suus kiinni jo, senkin etana!

JULJAANA: Vai sillä lailla te nyt? Kylläpä silloin kauniisti kakerrella osasitte!

TANELI: Katso eteesi, sanon vielä kerran, ettet rautoihin joudu puheellasi etkä töilläsi!

JULJAANA: No, jos minä joudun, niin joutunettepa silloin tekin.

TANELI: Kas, sitä kielevää! Unhotat, mikä vaivainen täällä olet. Selvähän on, että sinä tässä olet rahoja tarvinnut enkä minä ja sen tautta olet tuon todistuksen ajaaksesi ottanut.

JULJAANA: Selvä kun selvä, että minä köyhä olen, vaan kumpikos meistä sen todistuksen tarpeessa on ollut?

TANELI: En ole sinulle muuta sanonut kuin että puhu niin, että asia selväksi saadaan.

JULJAANA: Vähäjärkinenhän minä olen, mutta ymmärrän toki sen, että voihan sitä totta ilmaiseksikin puhua. Mitä varten teidän sitte piti minulle rahoja tupata, hä?

TANELI: Älä puhu niistä rahoista taaskaan! Kukaan ei ole nähnyt minun niitä sinulle antavan.

JULJAANA: Vai ette ole niitä sitte antanutkaan?

TANELI: _Sinä_ et voi etkä saa sanoa minun niitä sinulle antaneen.

JULJAANA: Kappas nyt! Vai en voi, en?!

TANELI: Et. Etkä uskalla. Sillä sitä ei kukaan usko eikä voi uskoa.

JULJAANA: On tämä jo sitte paikka!

TANELI: On. Ja semmoiseksi jää. Muista se! Pitempää puhetta siitä älä enää nostakaan!

SAKARI (tulee samassa): Onkos Olli täällä?

TANELI (hätkähtää): Mitä? Vieläkö olette täällä? Luulin teidän jo lähteneen, kun taannoin jo hyvästelitte.

SAKARI: Emme tahtoneet Ollia peräämme jättää. Häntä etsin.

TANELI: Ei ole poika täällä. Minne lienee juossut. Mitäs hän täällä tuvassa tekisikään?

SAKARI (merkitsevästi): Kukapa sen viikarin tietää. Sillä on silmät päässä kuin naskalit ja korvat aina höröllään.

JULJAANA: Koko ilkeä heittiö pojakseen!

TANELI: Mitä sillä tarkoitatte?

SAKARI: Heittiökö vai ei, se on toinen asia, mutta hänen se on ansio, että tällä isännän ruotuvaivaisella on nähty olevan rahoja enemmän kuin sen säätyisellä ihmisellä tapaa olla.

TANELI (Juljaanalle): Selitä asiasi nyt, Juljaana! Minä kuuntelen.

JULJAANA (Sakarille): Taaskin te niistä rahoista, vaan johan minä taannoin teille sanoin, ettei niitä minulla ole eikä ollutkaan ole. Riisukaa vaikka alastomaksi ja joka paikka etsikää, ette sittenkään mitään löydä.

TANELI: Ketä minun tässä sitte on uskottava? Voitkos, Sakari, todistaa sitte, että ne hänellä ovat ja missä?

SAKARI: Siitäpä se juuri on selko saatava.

JULJAANA: Ja kun on, niin ottakaa!

TANELI: No, jos ei Sakari sen enempää tiedä, niin mitä sitä vanhaa ihmistä ennen aikojaan syyttä ahdistelee. Eihän Juljaanaa ole ennenkään varkaudesta epäilty.

SAKARI: Omituisestipa isäntä häntä puolustaakseen ottaa, vaikka tietää, että toinen siitä varkaudesta vangittuna kärsii.

TANELI: Mitäs Sakari sanoillaan nyt tarkoittaa?

SAKARI: En muuta kuin, että Juljaana ensiksikin ne rahat heti paikalla esille tuo, tahi sanoo, mistä ne löytyvät.

JULJAANA: Taivaan isä siunaa! Vaikka tuohon paikkaan maan alle vajoaisin, niin en tiedä mitään mistään rahoista.

OLLI (nostaen luukkua): Mutta minä tiedän. (Nousee esille).

JULJAANA (huudahtaa ja lyyhistyy maahan): Siunaa ja varjele!

TANELI (samalla kertaa): Kuka siellä?

SAKARI: Siellähän Olli oli!

OLLI (näyttäen Juljaanan rahakääryä): Tässä ne rahat ovat, joita tänään Juljaanan helmassaan lukevan näin. (Tulee ylös sulkien luukun).

SAKARI: Mitäs Juljaana nyt siihen sanoo?

TANELI: Tunnustaako Juljaana ne sitte omikseenkin, vai?

JULJAANA (väristen ja saaden tuskin sanaa suustaan): Mi-mi-mi-mi... Mi-mi-mi-mi... E... e... e... Omik... omi... omikseni ni... ni...niitä mi... mi... minä e... e... en tunnusta.

OLLI: Mutta minä todistan, että ne ovat samat rahat, jotka Juljaanalla olivat käsissään. Jos avataan riepu, niin voin vielä sanoa, mitä rahoja siinä näin. (Sakarille). Näetsen, kun se kerkesi ne vielä tuonne lattianrakoon pistää.

TANELI: Luonnollisesti rahojaan siellä on voinut toinenkin kätkössä pitää. Olli on sitäpaitsi alaikäinen eikä hänen puheelleen voi todistuksen arvoa antaa.

OLLI (pahastuen): Vai ei voi? Se nyt on ihme ja kumma! Ihminenhän olen minäkin.

SAKARI: Minä kuitenkin annan Ollin sanoille täyden arvon. (Ollille). Pane se kääry tuonne pöydälle Juljaanan eteen!

OLLI: Kun isäntä käskee. (Tekee niin).

TANELI: No, ja mitäs Sakari nyt tahtoo tehtäväksi?

SAKARI: Sen, mikä siitä luonnollisesti seuraa. Kun minä kerran väitän, että rahat ovat Juljaanan, niin minä myös tahdon tietää, mistä hän ne on saanut.

JULJAANA: Ne eivät ole minun, ne eivät ole minun, Ottakaa, viekää ne!

TANELI: Tuo alkaa jo olla vähän liikaa minun mielestäni, Sakari.

SAKARI (kiivaasti): Miten mistäkin, vaan ei minusta. Minä vaadin ja käsken Juljaanan ilmaisemaan, mistä on nuo rahat saanut.

JULJAANA (aivan hädissään): En tiedä, hyvä isä! En tiedä mitään, siunaa ja varjele taivaan isä!

TANELI (kiivaasti myös): Nyt minun jo tosi teossa täytyy hillitä sinua, Sakari. Tuo on jo kiristystä ja pakkoa. Tahdot vain pakottaa Juljaanan ottamaan rikoksen päälleen, jota hän ei ole tehnyt.

SAKARI: Vai niin se on? Entäs te, isäntä, te puolestanne sitte tahdotte estää Juljaanaa sanomasta totuutta. Alkaa jo näyttää siltä kuin häntä puolustaa tahtoisitte siksi, että olette hänen asiakumppaninsa.

TANELI (raivoissaan): Huuti siinä sulle jo...!

JULJAANA (huutaen): Tulkaa apuun, apuun! Ihanhan tässä tappelu ja murha syntyy. En tiedä mitään. En tiedä mitään.

OLLI (Sakarille): Mutta minä tiedän, isäntä. Minä kuulin kaikki, mitä he täällä kahden kesken puhuivat.

TANELI (ottaa Ollia niskasta ja lennättää hänet ovelle): Ulos! Pellolle, senkin...!

SAKARI: Niin, isäntäpä taisi unhottaa jo, että löytyy nyt jo todistajakin, vaikkapa alaikäinenkin.

TANELI: Katso, etten sinuakin pellolle heitä. Tämä on minun taloni. Sinun syytöksesi on jo liian raskauttava. Annan asian nimismiehen tutkittavaksi, niin saat kuulla kunniasi.

SAKARI: Muuta en toivokaan enää. Ja siinä tapauksessa voinkin sitte lähteä.

OLLI (joka on pitänyt ovea lengollaan): Tuossapa "Seiväspari" tuleekin ja emännät ovat hänen mukanaan.

TANELI: Mitä?! Nimismies?!

SAKARI: Tuli kuin taivaan lähettämänä.

JULJAANA (kähisten itsekseen): Nyt ollaan hukassa. Nyt on kaikki hukassa. Voi isä, siunaa ja varjele!

OLLI (avaten ovea): Tulkaa! Täällä ollaan. Ja täällä tarvitaan.

NIMISMIES (tulee).

EEVASTIINA, ALIINA ja HANNI (seuraavat häntä ihmeissään).

NIMISMIES: Hyve juttu, hyve juttu, isente!

TANELI (joka on mielenliikutuksesta hengästynyt): Mikä... mikä se on?

NIMISMIES: Se toise suurvarkkas — Soininen — ole mine ny ottan kiinne meide pittejes rajall'.

TANELI: Vai on... Vai on saatu kiinni...?

NIMISMIES: Ja syy ole luull', ette hen on teiden raha varastanu, (Yleistä liikettä ja huudahduksia. Seuraavat kuusi vuorosanaa lausutaan nopeasti toinen toisensa jälkeen, miltei yht'aikaa).

SAKARI: Todellako hän?...

HANNI: Mikä ilon sanoma!

JULJAANA: Kiitos, taivaan isä!

ALIINA: Soininenko se sen teki?!

EEVASTIINA: Hänkö se varasti?!

TANELI: Vai on varas saatu kiinni?!

NIMISMIES: Heti pikka tulle pidyks tutkistus. Sitte me nekke, jos hen kaikki tunnusta ittes tekeme. Ja Maunu Varttiainen voi peste vappaks!

HANNI (Sakarille): Maunu pääsee vapaaksi!

SAKARI: Sen piti kyllä tapahtua ennemmin tai myöhemmin.

OLLI: Enkös minäkin sitä sanonut?!

SAKARI (Tanelille): Tämä tieto hiukan muuttaa asiain tilaa, isäntä, eikö niin?

TANELI (toisessa mielessä): Niin, totta sanot. Toivon sinunkin nyt näkevän, että se hiukan muuttaa asiain tilaa.

JULJAANA: Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!

NIMISMIES: Mite ny oikkeas meinasta, he?

EEVASTIINA ja ALIINA: Niin, mitä Taneli ja Sakari tarkoittavat?

SAKARI (merkitsevästi): Voimme sen asian nyt tällä kertaa jättää.

TANELI (samoin toisessa mielessä): Niinpä niin. Parasta onkin se jättää.

OLLI: Niinkö, että sitte lähdettiin?

NIMISMIES: Niin, ny oleks kova kiiru. Voikka hyve! Toise kerta saa kuulu lisse. (Rientää ulos).

SAKARI: Lähdetään sitte, äiti, mekin! Tuleepahan asian ratkaisu, kun olemme saaneet kuulla lisää. (Ollille). Tule, Olli, nyt! (Menee ulos).

OLLI: Hyvä juttu, sanoi Sumeli...! (Seuraa Sakaria, tepastellen hänen takanaan).

EEVASTIINA (hyvästellen): Kuka olisikaan tätä tämmöistä odottanut?

ALIINA: Ihan olen kuin puulla päähän lyöty.

HANNI: Mutta minä, minä olen tätä odottanut jo alusta asti. (Juoksee ulos).

TANELI (syrjään): Tämä on todellakin ollut koko kuuma päivä.

EEVASTIINA (menee edellä).

ALIINA ja TANELI (seuraavat häntä ulos).

JULJAANA (istuu ja katsoo heidän peräänsä; kun he ovat panneet oven kiinni, sieppaa hän nopeasti rahakäärynsä pöydältä ja piilottaa sen hameensa alle). Niinpä nuo sanoivat, että tämä tieto hiukan muttaa asiain tilaa. (Hyräilee hiljakseen).

Kyllä tähän talohon nyt Jaanan jäädä kestää Eikä täältä lähtemästä kukaan voi ne estää.

_Esirippu_.

NELJÄS NÄYTÖS.

Sama paikka kuin ensimäisessä näytöksessä.

OLLI (istuu tuvan portailla, naskali ja pikilanka kädessä, päitsiä paikaten ja laulaa).

Laulu n:o 17.

"Eikä ne pienet linjaalirattaat Keikutella kestä ja kestä, Eikä ne pienet linjaalirattaat Keikutella kestä. Eikä se vanha uudelle kullalle menemästä estä ja estä, Eikä se vanha uudelle kullalle menemästä estä."

RIIKKA (jatkaa maitoaitasta, jonka ovi on auki).

"Minkä mä taidan onnellein, Kun onneni on niin kova, Kun minä lemmin sellaista poikaa, jok' oli toisen oma. Kun minä lemmin sellaista poikaa, jok' oli toisen oma".

OLLI (laulaa taas samat sanansa).

"Eikä ne pienet j.n.e."

RIIKKA (jatkaa Ollin lopetettua).

"Ei se ole raukka, joka rantoja soutaa, rantoja soutaa, rantoja soutaa, Vaan se on raukka, joka rannalla istuu, rannalla istuu ja itkee",

OLLI

Riikka, ho-hoi! Enpäs tietänyt sinun siellä olevan. Tulehan tänne vähän! Olli-mestari kutsuu.

RIIKKA (tullen ovelle): Mitä siinä huudat?

OLLI: Tule, tule, tule!

RIIKKA (tullen likemmäksi): No? Suutariko sinusta nyt on tullut?

OLLI: Vai suutari? Satulaseppä. Etkös näe? Päitsiähän minä paikkaan.

RIIKKA: Jo sull' on viis' virkaa ja kuus' nälkää.

OLLI: Nälkiä olisi enemmänkin, ellet sinä Ollia ruokkisi. Etköhän antaisi vähän maitoa juodakseni?

RIIKKA: Antaisin kyllä, jos uskaltaisin.

OLLI: Niinkö häijyksi onkin sitte Eevastiina sinulle käynyt, ett'et tuon vertaa enää omin luvin tohdi tehdä?

RIIKKA: Emäntä — niin. En uskalla mihinkään koskeakaan enää.

OLLI: Minäpä sanon häntä Eevastiinaksi ja sinua emännäksi.

RIIKKA: Joko sinä taaskin?! (Istuutuu portaille myös).

OLLI: Näetsen, minä otan ne sanani takaisin, jotka sinulle kerran sanoin, ja nyt sanon ihan päinvastoin, että sinusta tulee emäntä tähän taloon ennenkuin ehdit aivastaakaan.

RIIKKA: Höpise siinä! Kun ensi köyristä on minut jo irti sanottu.

OLLI: Vaan sinäpä Eevastiinan täältä irti sanot ja sitte pidät minut ottopoikanasi.

RIIKKA: No, sen uskallan luvata, että jos minä tähän taloon jään, niin kyllä sinäkin kuolinpäivääsi asti täällä elää saat.

OLLI (heittää kätensä Riikan kaulaan): Nyt vasta minä emäntää rakastan.

RIIKKA: Älä, helkkarissa, naskalilla pistä!

OLLI: Ai, anteeksi, luulin lampaaksi! Mutta kuulehan nyt, — kuulkaahan nyt, piti minun sanoa! Emmekös me yhdessä veisattaisi sitä "tuhannen kantturan" laulua? Se on niin soma.

RIIKKA: "lypsäjänkö laulua?"

OLLI: Just' sitä.

OLLI ja RIIKKA (laulavat yhdessä).

Laulu n:o 18.

"Tuoltapa kuuluu karjan kellot tpruikit, tpruikit, tpruikit, tprullita, tprullin ramtam tali tula tila tula rimtam tali tula tila tula tila tula ram.

Seisoppa kirjo, seisoppa kulta tpruikit, tpruikit, tpruikit j.n.e.

Voi sen tuhannen kanttura, kun sotkit ainoan valkeapohjaisen huivini, huivini, huivini, tprullita, tprullita, tprullinramtam, tali tula tila tula rimtam tali tula tila tula tila tula ram!

Kohta ma lyön sua kiulullain, ett' vanteet sarvissa, niin että vanteet sarvissa, sarvissa, sarvissa tprullita, tprullita j.n.e."

OLLI (nauraa katketakseen ja halailee taas Riikkaa).

EEVASTIINA (tulee asuinrakennuksen portaikolle): Eikös teillä muuta olekaan enää tekemistä, kuin siinä istua ja loilotella?

RIIKKA (Ollille): Siinä sen kuulit taas, millä äänellä se minua puhuttelee. (Nousee ja menee takaisin aittaan).

OLLI: Työtä tehdessähän sitä tässä vain vähän kaulaa kakisteltiin Riikan kanssa.

EEVASTIINA: (laskeutuen pihaan): Taitaa käydä aika pitkäksi hänelle köyriä odotellessa.

OLLI: Oikeinko se niin pahasti vanhan emännän korviin koski?

EEVASTIINA: Mikä vanha emäntä minä sinulle olen?

OLLI: Kun on nuori isäntä talossa, niin luulin, että hänen äitiään voisi vanhaksi emännäksi sanoa. En minä sen pahempaa tarkoittanut, emäntä.

EEVASTIINA: Mokomakin liukaskielinen! Eikös nuori isäntä sitte vielä ole isosta pappilasta palannut?

OLLI: Nuoriko isäntä?

EEVASTIINA: No, niin, niin. Mitä siinä sanojani vatkutat? Tiedäthän, että hän lähti kiireesti rovastia hakemaan.

OLLI: Kah, niin vainkin — vanhan isännän puheille. — Ei, eipä tuota ole minun silmiini näkynyt.

EEVASTIINA: Kauanpa hän viipyy.

OLLI: Kauan se nuori isäntä viipyy. — Jokohan vanha isäntä, todenperään, rupeaa lähtöä tekemään?

EEVASTIINA: Johan sillä ikää on, ettei kummakaan.

OLLI (nousee): Tuleepas vanhalle isännälle Hintikkalassa silloin köyri jo ennenkuin muille — ja keskellä kesää! (Pujahtaa nopeasti tuvan eteiseen, jonne vie päitset).

EEVASTIINA: Sekös aina leukojaan loksuttaa, tuo poika!

OLLI (palaa ovelle ja huutaa aittaan päin): Riikka, hoi! Vaari täällä tupakamarissa kuuluu kutsuvan sinua. (Menee sisään).

RIIKKA: (tullen aitasta).

Paikalla tulen. (Sulkee oven ja menee tuvan eteisen ovesta sisään).

EEVASTIINA: (katsoen vihaisesti Riikan jälkeen).

Ei, näet, se vaari enää siedäkään muita kuin tuota mokomaa vain. Ja ihan tuntuu kuin hän minua suorastaan vihaisi jostakin. Jumala tiesi, mitä hän mielessään hautoo, kun niin kovin sitä rovastia tänne penäsi.

OLLI (tullen tuvasta juosten): Taitaapa tulla vieraita Hintikkalaan. Lukkarilan ajopelit näkyvät maantiellä.

EEVASTIINA: Uhkasivathan ne tänään tulla.

OLLI: Ja toisessa kärryssä Rist'ahon Hannin vieressä kyyhöttää Koivumäen neiti. (Juoksee portista perälle).

EEVASTIINA: Vai on neiti Vartiainen paneutunut joukon jatkoksi? Ei malttanut olla tähän tien varrelle vastaan tulematta, kun reserviläisiä Alavan kasarmilta kotia odotetaan. Saadaanpa kuulla tänään nyt mitä kaikkea on selville saatu ja miten sen Maunun juttu päättyy. (Menee portista perälle, josta kuuluu tervehdyssanoja. Kotvasen kuluttua tulevat Eevastiinan kanssa pihaan).

Hilda Vartiainen, Aliina, Taneli ja Hanni.

EEVASTIINA: Vieraat ovat hyvät ja käyvät orren alle, niin saadaan kuppi kuumaa.

HILDA: Jos emäntä sallii, niin istun mieluummin tässä koivun siimeksessä vilvoittelemassa.

EEVASTIINA: Tehkää niin hyvin! Onhan siinä istuinta.

HILDA (käy istumaan).

HANNI (istuutuu hänen viereensä puhelemaan).

EEVASTIINA (Tanelille): Vaari on käynyt yhä raihnaisemmaksi. Tänään vaati Sakarin välttämättä rovastia hakemaan.

TANELI: Kuulin sen. Vaarin vuoksi tänne oikeastaan tulinkin. Ehkäpä jo hyvästit ottaakin.

ALIINA: Niin, niin. No, sittehän Eevastiina vähemmillä pistopuheilla elämään pääsee.

EEVASTIINA (huoahtaen): Onhan niitä kuulla saatu. (Tanelille). On siellä sisällä tupakka.

TANELI: Löytyyhän se sieltä. (Menee asuinrakennukseen.)

EEVASTIINA: Mekin tulemme heti jälessä. (Aliinalle). Näetsen, kun tuossa Hannin kanssa yhdessä supattelevat! (Osoittaa silmäilyllä Hilda Vartiaiseen päin).

ALIINA: Kovin ystävälliseksi se tytön kanssa lyöttäytyy. Ajamaankin yhdessä tahtoi.

EEVASTIINA: Oikeinkohan se siitä vielä mitään toivoo?

ALIINA: Eiköpähän ne niitä toiveita molemmin puolin mielessään haudo taaskin.

EEVASTIINA: Vaikka jo viimeinkin jättämään joutaisivat. Eihän ne teidän eläessänne päässe perille sittenkään.

ALIINA: Uutta virikettä näkyvät saaneen. Ja tänään päätöstä sydän kulkussa odottavat.

EEVASTIINA: Vaan siihenpä se tuli taitaa nyt sitte tyrehtyä?

ALIINA: Siihenpä tietenkin. Sen he nyt kohta kuulla saavat. Aiomme lähettää Hännin kokonaan pois omaisten luo Pohjanmaalle.

EEVASTIINA: Vai sillä viisiä? No, se se on hyvin keksitty keino.

ALIINA: Eikä sitä vielä tiedä Hannikaan. Mutta tänään se hänelle sanotaan, jos asia niin päin vaatii.

EEVASTIINA: Ehkäpä aika sitte senkin haavan umpeen kasvattaa. — Lähdetäänpä sisään me! (Menee asuinrakennukseen Aliinan kanssa).

HILDA: Minä tiedän, minä tiedän, Hanni hyvä, etteivät he minuakaan suopein silmin katsele, vanhempasi. Mutta enhän minä siihen syypää ole, että Maunu on sinuun rakastunut ja...

HANNI: Yhtä paljonhan siinä sitte on minunkin syytäni.

HILDA: Jos nyt puhdasta, vilpitöntä rakkautta miksikään syyksi ollenkaan lukea voi. Ja sitä teissä molemmissa on. Siksi rakastankin sinua, Hanni, yhtä paljon kuin Maunuakin. Rikkautta et sinä ole etsinyt eikä sinun ole tarvinnutkaan etsiä, eikä sitä Maunukaan ole tarkoitusperänään pitänyt, siitä olen varma. Hän on, mikä hän on: minun kasvattipoikani. Kun hän on kunnon mies, niin on siinä kaikki, mitä ihmisen tarvitsee olla.

HANNI: Jos siinä muille on vähän, on siinä minulle kaikki, mitä kaipaan.

HILDA: Niinpä minäkin nyt sitte toivon, että vielä kaikki esteet voitatte. Se, mikä tiellenne tuli, uhaten tuhota kaikkien meidän ilon ja rauhan, näkyy Jumalan avulla pian poistuvan. Toivon, että sen jälkeen tasoittuu elämänne polku täydellisesti. Toivon, että vanhempasikin vielä huomaavat Maunusta erehtyneensä ja ottavat hänet avosylin vastaan. Muuta en minä nyt voi sinulle, Hanni, sanoa, vaikka tahtoisinkin.

HANNI: Muuta mitään en ole pyytänytkään saada tietää. Sillä päättäkööt muut, mitä tahtovat, elämäni kohtalon voinen toki määrätä itse.

HILDA (nousten): Niin, itsehän sen kantaakin saat, tulipa se hyvin tahi huonosti valituksi. No, odottakaamme vain tyynesti, mitä vielä on tuleva! (Menee ylös asuinrakennukseen.)

HANNI (jää yksin istumaan ja laulaa).

Laulu n:o 19.

Oi taivaan Herra laupias, Sa mulle armos suo Jo elon päivä onnekas, Valoisa tänään luo!

Ma oonhan kylliks kärsinyt, Jos minkä väärin tein, Siis riemuks muuta murhe nyt Mun kurjan sydämein!

Tän lahjan kun ma Sulta saan, Sun nöyrin lapses' oon, Ja kunniakses kiitos vaan Povestain raikukoon!

RIIKKA (tulee tuvasta kantaen vanhaa noja- tahi telttatuolia, jonka asettaa koivun suojaan): Hyvää päivää, Hanni!

HANNI: Päivää, Riikka! Vaariako varten istuin tuodaan tänne?

RIIKKA: Niin. Ulos yhä pyrkii, vaikka voimien vähyyttä valittaa vuoteessakin.

HANNI: Kuule, Riikka! Tänään on merkkipäivä tulossa. Sen kai aavistaa vaarikin ja siksi tänne tahtoo ollakseen muitten mukana.

RIIKKA: Jotakin erikoista hänellä näkyy mielessä olevan, jotakin hän tuumii, jotakin hän tahtoo tehdä. Tuntuu kuin hän jotakin tietäisi, mitä ei ole ennen ilmaissut.

HISKIAS (on sillä välin laahustanut tuvan ovelle): Riikka!

RIIKKA: Näetsen! Eikös jo omin voimin ole siihen asti kömpinyt? (Menee Hiskiasta taluttamaan).

HANNI (menee myös vaarin luo): Hyvää päivää, vaari! (Tarttuu toiseen käsivarteen).

HISKIAS: Han... Hanni... Hannikos se on? Päivää, päivää, kul... kultaseni! Kiitos, kiitos! Sinäkin olet niin... niin kultainen, niin hert... herttainen lapsi. (Laahustaa Riikan ja Hännin taluttamana tuoliin istumaan).

RIIKKA (korvaan huutaen): Vaari lepää siinä nyt sitte raittiissa ilmassa, kunnes rovasti tulee!

HISKIAS: Eikö... eikö rovasti vie... vieläkään ole... ole tullut? (Katselee asuinrakennukseen -päin).

RIIKKA (korvaan): Kyllä kai hän pian tulee.

HISKIAS: Missä... missä hän näin... näin viipyy?

RIIKKA (Hännille): Näetsen, kun sen on sitä kiire! Varmaankin pelkää pian kuolevansa.

HANNI (kovasti korvaan): Eihän vaari niin huono ole, ettei vähän malta odottaa.

HISKIAS: Huono... huono olen. (Katsoen Hanniin). Mutta sinä... sinä olet nuori, terve ja kau... kaunis. Pian... hyvin pian naimisiin pääset, saat... saat nähdä.

HANNI: Mitä vaari nyt joutavia!...

HISKIAS: Saat nähdä... saat nähdä. Saat vielä sen jonka... jonka haluat.

RIIKKA: Ihan se on kuin asiain perillä aina. Kun vielä näin ennustelee!

HANNI (korvaan huutaen): Kaikkia se vaari ajatteleekin.

HISKIAS: Täytyy... täytyyhän sinunkin vie... vielä .. palkkasi saa... saada. Hyvä... hyvä saa aina hy... hyvän palkan, (nyrkkiään asuinrakennukseen päin heristäen) paha pahan. (Lyyhistyy kokoon ja on kuin nukahtaisi vähäksi aikaa).

HANNI (Riikalle): Mitähän vaari todenperään tarkoittaa?

RIIKKA: Kuka hänet...! Mutta eikös Hanni mene sisään muiden luo?

HANNI: Mieluummin olen täällä Riikan seurassa. — Ei ole pitkään aikaan yhdessä laulettu. Jospa nyt koettaisimme.

RIIKKA: Jos Hanni tahtoo. (Laulavat kaksi-äänisesti).

Laulu n:o 20.

"Tuonne taakse metsämaan Sydämeni halaa, Siell' on mieli ainiaan, Sinne toivon salaa, Siellä metsämökissä On kaunis kultaseni, Siellä metsämökissä On kaunis kultaseni.

Vaikka polku pitkä on Kivinen ja kaita, Korpi kolkko valoton, Ei se mitään haittaa. Kullan muoto muistossa On tiekin hauska aivan. Kullan ääntä kuullessa Jo unhottaapi vaivan."

OLLI (tulee portista juosten): Nyt ne tulivat! Nyt ne tulivat! Sakari toi Ismaelin ja Ismael toi Timoteuksen mukanaan.

RIIKKA (lyöden Ollia takapuolelle): Et saa, senkin tuhannen kanttura, sillä lailla rovastia ja lukkaria nimitellä.

OLLI: Niinhän ne nimeltään ovat.

RIIKKA (vaarille korvaan): Jo tuli rovasti.

HISKIAS: No, se... se oli hy... hyvä, se oli hy... hyvä!

HANNI: Tuolla ovatkin jo portilla!

(Rovasti, Lukkari ja Sakari tulevat. Tervehdystä ja kättelyä).

ROVASTI (Hiskiakselle): Täällähän isäntä ulkona istuu. Eipä sitte taida niin huono ollakaan. (Istuutuu rahille).

HISKIAS: Huo... huono, kovin huono. Vaan Ju... Jumalastahan ka... kaikki riippuu.

ROVASTI: Hänen käsissäänhän kaikkien meidän elämämme on.

HISKIAS: Niin että voi... voihan sitä vie... vielä sa... sataankin vuo... vuoteen elää.

ROVASTI: Miks'ei, miks'ei, isäntä hyvä!

LUKKARI: "Elossa elävän mieli vielä haudan partahalla".

HISKIAS (ikäänkuin olisi kuullut): Häh? Kuka hautoo? En minä mitään haudo.

SAKARI: Ei kukaan, vaari, mitään semmoista sanonutkaan.

HISKIAS: Parasta on Sa... Sakari, että... että kutsut äitisi tän... tänne heti. Missä hän on?

SAKARI (huutaen): Sisällä kuuluu olevan. Lukkarilan isäntä ja emäntä ovat täällä myöskin.

HISKIAS: Lukkarilan?... Tulkoot kaik... kaikki! Ku... kutsu kaikki tänne! Parasta on... onkin. Ei sitä tie... tiedä, mi... milloin henki läh... lähtee.

SAKARI (huutaen): Paikalla, vaari, paikalla. (Rientää asuinrakennukseen).

ROVASTI (huutaen korvaan Hiskiakselle): Ehkä isäntä olisi tahtonut minun kanssani kahden kesken puhua sielunsa asioista?

HISKIAS: Kah... kahden? En. Kuulkoot ka... kaikki. Kaik... kaikkien kuullen sa... sanon, mitä... mitä minulla on sano... sanottavaa. Onko Riik... Riikka täällä?

RIIKKA (joka on ollut Hannin kanssa tämän ajan peremmällä: tulee esille): Täällä olen.

HISKIAS: Et saa... et saa mennä pois!

RIIKKA: En, isäntä, en.

HISKIAS: Ei kukaan saa men... mennä pois! Sakari! Missä Sakari on? Eivät... eivätkö ne jo tu... tule ka... kaikki?

RIIKKA: Tulevat, tulevat. Tuossa ovatkin jo!

Sakari, Eevastiina, Aliina, Hilda ja Taneli (tulevat. Heistä neljä viimeksi mainittua tervehtivät rovastia ja lukkaria).

HISKIAS: Onko se... se Eeva... Eevastiina täällä nyt... nyt myöskin?

EEVASTIINA (tullen Hiskiaksen eteen): Täällä olen, vaari.

HISKIAS: Ja ro... rovasti oli... olisi niin hy... hyvä ja tuli... tulisi vähän... vähän lähemmäksi.

ROVASTI (lähentyen): No, mitä nyt sitte, isäntä...?

HISKIAS: Ro... rovastihan tiedusteli .. teli mi... minulta muu... muutama viikko sitte sitä... sitä Matti Piirosen pe... perillistä?

ROVASTI: Niin tein, niin tein. Vai sitä asiaa se isäntä yhä on miettinyt?

LUKKARI (syrjään): Hautonutpa se on!

RIIKKA: Vai sitä se vielä?!

HANNI: Todenperään!

EEVASTIINA: Kaikkia se yhä höpisee.

SAKARI: On kai vaarille nyt sitte asia selvinnyt?

ROVASTI (huutaen): No, onkos isännälle nyt sitte jotakin tärkeätä muistunut mieleen?

HISKIAS: Tärkeätä? On... on muistunut. Ja to... todistuskappalekin löy... löytynyt, ettei... ettei voi sa... sanoa, että vaa... vaari vanhuuttaan... huuttaan hö... höpisee.

(Yleistä ihmettelyä kuulijain joukossa).

ROVASTI: No, isäntä on hyvä ja kertoo sitte kaikki, mitä tietää. Se olisi todellakin hauska juttu.

HISKIAS: Nyt... nyt on jo tullut aikakin sel... selvittää se asia... asia. (Nyrkkiään heristäen vihaisesti). Niin, nyt... nyt se on tul... tullut aika... aika. (Kopeloi poveltaan tahmettunutta, ristiin rihmalla sidottua paperikääryä).

(Jälleen ihmettelyä ja kyselyä kuulijain joukossa).

ROVASTI: Mikäs todistuskappale isännällä nyt siellä on?

HISKIAS: Tässä... tässä se on. (Antaa rovastille kääryn). Ro... rovasti on hy... hyvä ja lukee sen ja sanoo... sanoo sitte, mi... mitä se sisältää... tää.

ROVASTI (aukaisee paperin). Katsotaan, katsotaan!

EEVASTIINA (Aliinalle): Kun ei vain höperyksissään meitä kaikkia häpeään saattaisi.

ALIINA: Maltahan kuulla, mitä sieltä tulee!

SAKARI: Minä kyllä aavistin, että jotakin vaarilla siitä tiedossaan oli, kun niin oli huolissaan siitä.

HISKIAS: Häh? Mitä sanoit?

SAKARI (huutaen): Sanoin, että nytpähän saadaan kuulla.

HISKIAS: Niin, kuun... kuunnelkaa tark... tarkkaan kaikki... kaikki!

ROVASTI (joka sillä välin on silmäillyt paperia): Totta totisesti! Tämä on kirje vanhalle isännälle suutari Matti Piiroselta, kirjoitettu Moskovasta yhdeksäntoista vuotta sitten. Piironen sanoo saaneensa tiedon, että hänen sisarensa Leena Kaisa, joka oli naimisissa metsänvartia Roopertti Mustosen kanssa, oli miehensä tapaturmaisen kuoleman jälkeen myöskin kohta kuollut, ja että heiltä oli jäänyt tyttölapsi Eriikka, joka on syntynyt 7 päivä joulukuuta 1866.

OLLI: Sehän on justiinsa meidän Riikan syntymäpäivä.

(Kaikki luovat hämmästyneenä silmänsä Riikkaan).

SAKARI: Ja Mustosiahan hän on sukuaankin.

EEVASTIINA: Jo minä nyt jotain kuulen!

ROVASTI: Malttakaahan nyt kuulla loppuun! — Samalla Matti Piironen kiittää vanhaa isäntää siitä, että hän on pitänyt huolta tytöstä, lisäten, että kun hän, Matti Piironen, kerran kuolee, niin saa Eriikka periä kaiken hänen omaisuutensa, sillä naimaton sanoo Matti Piironen olevansa ja naimattomaksi myöskin jäävänsä eikä luule muita perillisiä itsellään olevan. Lisäksi toivoo hän, että Eriikka ymmärtää Hiskiakselle olla kiitollinen siitä, mitä hän Eriikan hyväksi on tehnyt. — Tässä siis selitys! Ja tuossa siis (osoittaa Riikkaa) se neljänkymmenen tuhannen ruplan perillinen! (Nousee ja kättelee Riikkaa). Toivotan nyt onnea sitte! Suomen rahana se on jo yli satatuhatta markkaa, ai, ai, ai,! (Yleistä ihastusta, ihmettelyä ja onnittelua).

HISKIAS (joka vilkkaasti, on seurannut asian kulkua, nauraa sillä välin iloisena hiljaista kuulumatonta naurua). Häh? Joko... joko se on selvä... vä nyt? Mitä?

ROVASTI (antaa takaisin kirjeen): Jo, isäntä! Kylläpä te koko salaisuuden ilmi saatoittekin!

ALIINA (Eevastiinalle): Mitä sinä siihen sanot?

EEVASTIINA: Ota ja tiedä!

RIIKKA (astuu Hiskiaksen eteen, lankee polvilleen ja halailee häntä): Mitenkä minä vaaria kiittää osaan?

HISKIAS: Häh? Mi... minuako kii... kiittää? Kiitä Ju... Jumalaa, lapseni, älä... älä minua! Nouse, nouse pois!

RIIKKA (nousee).